Helmivyö: Suomalaista runoutta - 9

nähty eikä yökyöpelinä kävelevän ja luhtien ovia kolkuttavan, niinkuin
moni muu, mutta ne kuuluvatkin siihen laumaan, jonka täytyy viimein
seisoa vasemmalla puolella, ne kuuluvat vuohi-pukkien laumaan.
Topias. Totta, Esko, totta! Minä takaan sen.
Mikko. Luulenpa, Esko, sinun vielä joku aika sitten olleen siinä
uskossa, että lapset löydetään saunan laattian alta.
Esko. Juuri niin uskoinkin.
Mikko. Ja ett'es vieläkään oikein tiedä, mitä tietä ihminen tähän
maailmaan tulee.
Esko. Tähän syntiseen mailmaan. Juuri niin. -- Mitä olet kuullut
minusta neulomusretkilläni pitäjällä?
Mikko. Paljasta hyvää.
Esko. Minä en varasta, en.
Topias. Se ei tule kysymykseenkään, ei ensinkään.
Esko. Minä en varasta. Jumal' avita! sitä en tee.
Sepeteus. Hscht!
Topias. Hiljaa, pojat! Kanttoori kirjoittaa.
Esko. Sitä en tee.
Sepeteus. Topias!
Topias. Tarvitaanko puumerkkiä?
Sepeteus. Tuohon piirrät sen. (Topias panee puumerkkinsä
valtuuskirjaan.)
Mikko (itsekseen). Mitä tästä hääretkestä viimein tulee, sitä en tiedä,
mutta että koko asia, sekä tytön että isäntänsä puolesta, oli puhdasta
pilaa, ehkä Eskon mielestä ankara totuus, sen tiedän varmaan. -- Mutta
käyköön miten tahansa, minä seuraa teen ja sulhasmiehen matkarahaa
hoidan.
Sepeteus. Se kelpaa.
Topias. Se on vaan tuommoinen vuohen-sorkka, mutta piirtäköön sen
siihen joku toinen.
Sepeteus. Kunnia pois!
Topias. Kunnia pois ja kelmi mies! Tuima laki! Mutta kuka käski, kuka
käski toisen puumerkkiä väärin käyttämään? Se on vaan puumerkki,
esimerkiksi tuommoinen vuohensorkka, mutta sen merkitys on suuri.
Sepeteus. Mikko Wilkastus!
Topias. Mikko, tules panemaan puumerkkis. Sinä todistat, että minä
annan pojalleni naimaluvan.
Mikko. Sen todistan ja, jos tarvitaan, valallani vahvistaa tahdon.
(Piirtää puumerkkinsä.)
Esko (itsekseen). Sinne minunki puumerkkini vielä tuleman pitää.
Sepeteus. Lupauskirja on niinmuodoin valmis. (Topiakselle.) Minä annan
tämän sinulle ja sinulla on sitten valta antaa se kelle mielit, se ei
koske enään minua.
Topias. Minä annan sen Eskolle. (Antaa lupaus-kirjan Eskolle.)
Esko. Kanttoorin olisi pitänyt kirjoittaa, että minä otan tämän
askeleen omasta, vapaasta tahdostani.
Sepeteus. Mitä minä kirjoitin sen minä kirjoitin.
Topias. Kaikki hyvin; eikä puutu enään, kuin eväänne, ja se on valmis
paikalla. -- Että saatte lähteä jalkataneissa ei ole minun syyni; mutta
tulettepa takaisin aika jyryllä, sen tiedän varmaan. Morsiustalosta
tänne teille kyllä annetaan hevoinen.
Mikko. Minä luulen, että antavat meille sieltä hyvän kyydin.
Topias. Ilman epäilystä, Mikko. Ja koska lähdette sieltä, niin
lähtekäät kuin tuulis' ja pilvis', että morsiamen kaulaliina liehuu
kuin sotalippu; se näyttää komealta, ylpeältä.
Mikko. Lähdemmepä vauhdilla, ettei yhdenkään silmä morsiusparia
eroittaman pidä.
Topias. Uljaasti lausuttu, poikani. (Esko on istunut pöydän ääreen ja
aikoo panna puumerkkinsä lupauskirjaan.) Mitä tekee Esko?
Esko. Puumerkkini täytyy löytyä kirjassa.
Topias. Esko on villitty. (Tempaa hänen kädestänsä valtuuskirjan).
Sepeteus. Mikä rohkeus, mikä hävyttömyys!
Topias. Sinä klöntti, lurjus, juutas! Onko tämä viisaan käytöstä? Sinä
pöllö!
Esko. Jos et olisi isäni, niin löisin sinua, vasten kuonoa minä
antaisin; mutta että olet isäni, niin en suinkaan sitä tehdä tahdo.
Sepeteus. Ynseys kova!
Topias. Esko, minä sanon sinulle: katso, etten anna sinulle
hääporsaita, ja-a minä sanon sen.
Esko. Hääporsaita. -- Wihani rupeaa vähitellen kiehumaan. (Ottaa tuolin
ja lyö sen permantoon.) Tämä mies ei huoli mistään. (Menee ulos.)
Topias. Herran Kiesus sitä poikaa!
Sepeteus. Hävytön ja uppiniskainen poika.
Topias. Onpa lasten kanssa tekemistä. Sitä ei usko se, jolla ei heitä
ole. -- Kiittäkäät onneanne, kanttoori, että olette jääneet
naimattomaksi mieheksi.
Sepeteus. Se onkin minulle parasta, nimittäin siltä kannalta katsottu,
että minä olisin kova isä, ankaran kova.
Topias. Kiivas isä on minunki nimeni. Mutta auttaako tässä kiivaus
aina? Se on luonto, joka vetää tikan poikaista puuhun. Ja puut
metsässä, ehkä kaikki yhden ja saman viisaan käsialaa, ovat toki yksi
oikea, toinen väärä.
Sepeteus. Mutta paljon riippuu myös siinä kohdassa, kuinka puu vesasta
vääristyä saa.
Topias. Oikein haasteltu ja viisaasti. Jaa, kanttoori, niin on laita
tässä mailmassa kuin sanon. Meitä vanhempia pitäisi jokaisen, jolla ei
lapsia ole, katkerasti valittaman ja kunniassa pitämän. Mutta kuinka
moni ajattelee sen päälle? (Esko tulee.) Tuletko sisään vielä, juupeli?
Esko (itsekseen). Mielisinpä osoittaa vihaani kauvemmin; mutta tämä
hetki on tärkeä.
Mikko (erittäin Eskolle). Käy sovintoon, Esko!
Esko. Koetanpa mieltäni murtaa. (Topiakselle) Antakaat minulle anteeksi
tämä tapaus, isä!
Topias. Sinä pyydät sitä sydämestäs?
Esko. Niin, minä pyydän sydämestäni sitä asiaa.
Topias. Noh, minä en ole se, joka pistää jotain hampaanne koloon ja
kävelee kuin lautapää härkä! Mutta pyydä myös anteeksi kanttoorilta.
Esko. Antakaat minulle anteeksi, kanttoori, elkäät pistäkää mitään
hampaanne koloon ja elkäät kävelkää kuin lautapää härkä. Se tapa ei käy
kontoon tässä mailmassa. Sovinto ja ystävyys on paras. (Huokaavalla
äänellä.) Heijuuh!
Topias. Hän juttelee kuin poika. Mitä sanoo kanttoori hänestä nyt?
Sepeteus. Minä en vihaa häntä, en ensinkään, mutta mielipiteeni
luontonsa laadusta on järkähtämätön.
Topias. Niin niin. Mutta äsköinen mutina on nyt unohdettu; ei sanaakaan
enään menneistä asioista, vaan kaikki olemme drastu-kamraatia taas. Ja
miksi pitäisi isän ja pojan vihamiehinä eroaman toinen toisestansa? Ja
eronhetkihän on tämä. Esko jättää isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa
kiinni-liittyy. Mutta yhtä tahdon sinulta kysyä, tässä vierasmiesten
kuullessa. Mitä ajattelit Jaanasta ennen Kreetaa?
Esko. Olisin nainut hänen, mutta pilkkaa teki hän vaan minusta, kutsui
minun tarhapöllöksi.
Topias. Niin niin. Minä tiedän, että moni irvihammas tahtoisi antaa
sinulle nimen yksitotinen ja tyhmä, mutta tämä tapahtuu heidän
kiukustansa sinua kohtaan, jonka elämä on ollut siivo ja nuhteeton.
Mutta sinulla on tavallinen, terve järki, sen takaan minä. -- Tutkikaat
häntä, kanttoori, koettakaat pistää häntä pussiin kysymyksillä ja
solmusanoilla; tehkäät se tässä meidän kuullessamme!
Sepeteus. Mitä kyselisin häneltä?
Topias. Esimerkiksi häistä ja niiden tarkoituksesta.
Sepeteus. Wastaa minua, poika! Mika on häitten tarkoitus?
Esko. Sillä on monta tarkoitusta.
Sepeteus. Sen päätarkoitus?
Mikko (erittäin Eskolle). Että mies tulee vaimonsa pääksi.
Esko. Että mies tulee vaimonsa pääksi.
Sepeteus. Mutta sen taivaallinen, sen juhlallinen tarkoitus?
Mikko (erittäin Eskolle). Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet.
Esko. Peli ja musiiki ja palavat olkilyhteet aidanseipäissä.
Sepeteus. Poika! Punnitse sanasi!
Topias. Esko!
Esko (itseksensä ja heittäen epäileväisen katsannon Mikkoa kohden.) Hän
narraa minua, tai on hän tyhmä pässi koko mies. (Poistuu hänestä
matkan.)
Topias. Kyselkääpäs häneltä mailman luomisesta, Aabramista ja
Iisakista.
Sepeteus. Minä kysyn sinulta: mistä on mailma luotu?
Esko. Se on, niinkuin Hannuksen ruoto-ukko sanoi, luotu saven palasta,
vaan ei tyhjästä.
Sepeteus. Mutta mistä on sitten tämä saven pala luotu?
Esko. No no, ei nyt sentähden niin pitkälle mennä! -- Ja siksi
toiseksi, sitä ei taitaisi sanoa kukaan, vaikka olisi hän niin lukenut
kuin pispat ja kirjan painajat. Se on ylönluonnollinen asia, ja ihminen
on sokea, Jumala paratkoon!
Topias. Sokea, sokea! --
(Nummisuutarit 1864).


Aleksanteri Rahkonen.

Myllärin poika Wiipurista, syntynyt 1841, tuli yliopistoon 1862.
Antanut sekä alkuperäisiä että käännetyitä runoelmia Suomettareen ja
kuvalehteen "Maiden ja Merien takaa," joista osa on painosta tullut
vihkoksi kerättynä nimellä _Sääskiä_ 1865. Suomentanut muutamia
kirjoja.

Imatralla.
Hongat nuokkuu Imatralla,
Luonto näyttää huokaavan,
Pohjantähti taivahalla
On kuin silmä Jumalan;
Kun se loistaa,
Surut poistaa,
viittaa: tuoss' on kallis maa,
Sykkimään mi syömmet saa.
Wesi kiehuu, koski pauhaa,
Päilyilevät pisarat,
Aalto aalloss' etsii rauhaa,
Jylhät vuoret notkuvat.
Wuoksi jyskää,
Riehuu, ryskää:
On kuin jumalattaren
Kutsu taistoon vapauden.
Miksi makaat Suomalainen?
Herää, nouse unestais!
Taivas aukee loistavainen,
Sua kutsuu Jumalais.
Hän jo sulle
Walitulle
Walmistanut kruunun on.
Nouse valon voittohon!
(Maiden ja Merien takaa 1866).

Käen kukunta.
Käki kukkuilee,
Riemahuttelee
Oman kultans mieltä;
Wanhus, neitonen
Istuu, kuunnellen
Käen riemukieltä.
"Kuku kauvemmin
Lintu ihanin,
Ikäin aikaa soita",
Näinpä vanhus vaan
Lausuu lukeissaan
Käen kukunnoita.
Neito lempens kans',
Ollen toivoissans,
Kuiskaa vanhan luona:
"Kuku kerta vaan,
Niin mä kultain saan
Omaks tänä vuonna".
Kun se monesti
Kukkuu sulosti,
Wanhus riemuu sille;
Mutta neitonen
Lausuu huoaten:
"Terve kyöpelille!"
Kerran kukahtaa,
Silloin neito saa
Riemun rintahansa;
Mutta harmaapää
Polvens nöyristää,
Oottaa hautoansa.
(Maiden ja Merien takaa 1866).

Kevätlaulu.
(Unsre Wiesen grünen wieder.)
Niitty jälleen vihannoipi,
Nurmi kukkii tuoksuen,
Peipon riemusävel soipi,
Leivo lentää laulellen,
Metsä muuttuu ihanaksi,
Lemmen ääni kaikuvi,
Paimen yltyy rohkeemmaksi,
Neitonen on hellempi.
Kevät kukkaa verhoileepi
Lehtisillä hienoilla,
Wuokon terän valkaiseepi
Hopealla kirkkaalla,
Lehdistänsä kohouupi
Kielokainen tuoksuen,
Koristeeksi valmistuupi
Wiattoman rinnallen.
Nuokkuileepi varrellansa
Esikoinen kultainen,
Kuusain kiertää oksiansa
Suojaa suoden rakkaillen;
Lämmin ilma kuiskuttaapi
Meille lemmen äänellä,
Kevään sulo vaikuttaapi
Tuntehia syömessä!
(Maiden ja Merien takaa 1865).


Tietymättömäin sepittämiä runoelmia.

Kultaperhoset.
Tuli tuolta maista metisistä
Kaunis parvi kultaperhosia.
Lennossansa päivän paistehessa
Tuonne, tänne metisillä mailla
Havaitsivat ahon vieruksella,
Mehumättähällä kasvavaisen
Kevään lapsen, kukan kaunihimman.
Ihmetellen tämän ihanuutta,
Laskeusi yksi lennostansa
Alas aamukasteen kyyneleihin,
Mielistyen kukan kauniin muotoon
Ystäväksi antausi hälle,
Lupaellen ikirakkautta.
Niinpä meni päivät parahimmat,
Niinpä aika armas helleyden,
Mutta mehun ma'un maistettua,
Nautittua hetket hellehimmät,
Lähti tämä korja herkkulintu
Taasen tuonne maille metisille
Toisten kultatovereinsa kanssa.
Siellä loisti monta muuta kukkaa,
Sinne houkutteli kaunihimmat
Hänen huoltaan huikentelevaista.
Siellä lennossahan ympärinsä
Unhotti hän halun ensimäisen,
Oman onnettoman kukkasensa.
Tämä lakastuen murehesta,
Käänti päänsä maahan päin ja kuoli.
(Oul. W. sanomat 1829. Muualta.)

Palanen maailman viisautta.
Miss' on arvos? Aitassani,
Missä toivos? Tou'ossani,
Missä taitos? Tavarassa,
Missä turvas? Tutkaimessa,
Ystäväsi? Ylimäiset,
Joita juotan onnekseni.
Missä hupis? Hartioilla
Mierolaisten mielestäni.
Mik' on elos? Ravintoni,
Entä ilos? Nautintoni.
Missä valtas? Waimollani,
Miss' oot viisas? Wiinan luona,
Missä hurskas? Humalassa,
Missä rakas? Rahan luona,
Milloin hyvä? Hyötyessä,
Miksi elät? Ollakseni,
Miksi kuolet? Mädätäkseni.
(Oul. W. sanomat 1829. Muualta.)

Tuomio.
(Servial. kansalaulu Runeberg'in ruotsalaisesta.)
Kolme neitosta ja komeata
Kylvi kukkasia tarha'ansa.
Tuli pulska poika rohkeasti,
Noukki kukkasia kouran täyden.
Pani piiat sala-ansojansa;
Pulska poika tarttui niihin kiinni.
Silloin sanoi yksi piikasista:
"Poltettava on se paha poika!"
Toinen: "maasta on se ajettava!"
Kolmas: "eikä! hirtettävä hän on!"
Hulivili poika itse puhui:
"Enkä konna ajettava;
Poika olen, kovan onnen puuhun
Waimon kaulaan kerran hirtettävä!"
(Oul. W. sanomat 1831).

Uskon muutos.
Naimatoinna Matti muinoin
Pirun pääll' ei uskonunna.
Naituansapa hän noituin
Häpeällä havaitseepi
Ereyksensä epä-uskon.

Perhosen synty.
Perhonen pieni elävä,
Tuulen kukka, lemmen lehti,
Ilon ihana itikka,
Kukan kaunis kanneltava!
Mist' on syntysi, sukusi,
Kuka siipesi kuvasi,
Lentimesi levitteli,
Pyyhki huulilles hunajan,
Pani mettä mielehesi?
Tiedänpä sinun sukusi,
Selvitänpä syntymäsi:
Walo idästä yleni,
Ilo lännestä läheni.
Tuoll' oli tuliset vaunut,
Tällä vihriät venehet;
Tuoll' oli valoisat varsat,
Tällä purjehet punaiset.
Walon varsat valjahissa
Laukkasit linnun ratoa,
Samosit tulista tietä,
Tuli pyöristä tuhisi,
Liekki lensi kavioista
Mennessä idän isännän,
Kuninkahan kulkiessa.
Kuului kumina kylihin
Näkyi pitkäinen pihoihin
Ilkeäin imehnolaisten,
Alaisihin asuntoihin.
Ilo, illan hallitsija,
Iloinen ihana neiti,
Laski selkeä sumuista,
Kulki pilven kukkuloita.
Eivät kukkulat kumoa
Wenettä tuulen vesillä,
Eikä alusta ajele
Sumu suunnalta hyvältä.
Nauru nakoitti perässä,
Liekki liehui purjehissa.
Sieltä kuumotti kujille,
Kuusikoille kankahille
Iltaisen punainen purje,
Tuonne nousit taivahalle
Silkkisillä siivillänsä,
Waahtisilla varsoillansa
Keskellä kesäistä yötä,
Ajalla tähdettömällä
Pitkän Pohjolan perälle,
Siellä suuta suihkasivat.
Tuossako vähä valahti
Mettä suusta morsiamen,
Tuossa rahtu rakkautta
Suusta sulhasen putosi.
Siihen pikkuisen punoa
Poskipäästä ilon immen;
Siihen vähäisen valoa
Silmistä valon isännän.
Nuotpa pyöri pisarana,
Yhtehen yhistyneenä,
Sitten neitosen nisille;
Siinä siinti sinervälle
Siitä valahti välehen
Walon vyölle vaskiselle,
Kupehelle kultaiselle;
Siitä sai se kultakuoren,
Suojan kiiltävän sivalsi.
Sitten sinkosi etemmä
Läpi laajan ilman kannen,
Kukan kuppihin putosi.
Siinä viipyi viikon päivät,
Puolen toista tuuditteli.
Eipä tuota tuoksi luultu,
Arvattu arvolliseksi,
Ennenkuin elävä lintu
Walmis puhkesi valohon,
Siinä suori siipiänsä,
Lentimiänsä levitti,
Noihin oli kun kuvattu;
Se on rahtu rakkautta.
Noissa paistoi päivän muoto;
Se on vähäinen valoa.
Noissa punaista punoitti,
Se on iltasen iloa.
Noissa kuulti kultasuomut;
Ne on aamun antimia.
(Oul. W. san. 1832 Nimimerkillä -- --?).

Kova aika.
Kova, kallis, kolkko aika
Nykyinen on nähtävästi;
Pakko kaikki pakoittaapi
Säästöön varsin vaikeahan. --
Ei siis kumma, jos nyt kuulet,
Että häät ja ristiäiset
Pidetähän pikuudelta,
Molemmatkin moniaalta
Rintavasti rinnakkahan.
(Oul. W. san. 1833).

Kaipaus.
Lennä lintuisen
Wuorten päällitsen,
Metsän, korpien
Luoksi tyttöisen,
Ehk' on pitkä tie,
Sana sinne vie:
"Kultas kaukana
Wierahassa maas',
Muistaa nytkin taas,
Istuu surussa
Eikä löydä viel',
Lepoo kussaan siell'."
Kanssa kyynelten
Sanoo ittekseen:
"Kuss' on tyttöisen?"
Wielä hiljakseen:
"Ah, jos asus hän
Minun tykönän!"
Ja jos näkisin
Wielä kertakin,
Totta juoksisin
Kaulaan kohta kiin,
Enkä laskis' vaan
Poijes polveltaan.
Kultain ihana
Kuinka kauvan pois,
Jos toi lintu tois
Sanan sinulta,
Saattais sanoa!
Mutta toivon niin
Että tyttöisen,
Kerta kuitenkin
Näen kultaisen,
Sitt' en ensinkään
Laste ikänään.
(Maamieh. Yst. 1844. Nimimerkillä M.H.)

Kodostansa unia nähnyt.
Näin mä näkyjä yöllä
Unia unisialla;
Olimpa olevanani,
Kulkevanani kotona.
Äiti itki poikoansa,
Sureksui sukimoansa.
Ei unet toden tosia,
Näyt varmaan näyttäjiä;
Sanon sentänä sanani,
Laulan laulun pienoiseni.
Miksis, äitini minua
Sureksuit sukimoasi?
Kaukanako kamputtelen
Waiko vaaran suun esissä?
Älä itke armas äiti,
Sureksu sukimoasi,
Waivan jo minusta nähnyt,
Huolen pitkimmän pitänyt!
Olen täällä, kun olenkin
Kaukana kotomajasta,
Waan samanpa suojuksessa,
Isän ilman kannen alla.
Mut jos vaaran suun esissä,
Pyörin tuskan pyörtehessä,
Niin ei sentään sen isämme
Tahtomatta taivahisen
Waivu varpuinen pyryssä,
Mato pieni maan raossa.
(Maamieh. Yst. 1844. Nimimerkillä --sk--).