Helmivyö: Suomalaista runoutta - 8

Runsaampia,
Kun harvoin huuhtoi veessä
Ees isäin pullonsa.
Tuo pyyntö mulla vain,
Sen veikkosilta toivon,
Ett' viinasammiohon
Mun pa'atte kuoltuain,
Sit' älkäät pelätkö,
Ett' viina maahan menee,
Mä mehun tahdon imee
Kuin laho pökkelö.
Kirjoittakaa
Se ristille:
"Täss' lepäjää
Luitansa se,
Jok' aina joi, ja juotti
Jokaista ystävää."
Wuoen päästä päättyneen
Kun kuolinpäiväin joutuu,
Niin täysi taskumatti
Pankaatte lietehen!
Niin minä, haamuillen,
Paikasta totutusta
Saan pikku naukun ottaa
Ja hunhtoo huuliain.
Sill' vaikea
Oleskella
On haudassa
Ain' viinoitta,
Ja tuopa puute tuottaa
Maan päälle haamuja.
(Suometar 1848).


Opatti Lyytinen.

Talonpoika Rautalammin pitäjästä, syntynyt 1832.
Hänen runoelmia löytyy Suomettaresta 1855 ja 1856 sekä Lasten
Suomettaresta 1856.

Linnun laulu.
Lintu läksi laulamahan,
Poies uni-uutustansa,
Jossa rauhassa lepäsi
Päivän vaihtuman väliä,
Pimeyden piilosilla.
Mut kuin valkeus valasi,
Alkoi koitto auringosta,
Niin hän nousi nopeasti
Luojallensa laulamahan,
Aamukullan kunniaksi,
Wuoden alkavan iloksi.
Laulut ylhäälle ylensi,
Korkealle korotteli,
Tuolla toivolla sanovi,
Wielä armoa anovi,
Että oisi edespäinkin,
Wuoden alkavan ajaksi,
Rauhan majat maataksensa,
Aina ilolla herätä;
Niinpä mahtasi monetkin
Kiitosvirret veisaella
Luojallensa, laupiaalle,
Aina armonsa edestä.
Eikös tulis vielä olla
Kielet kilvan kiittämässä
Herran armon avaruutta,
Kaikkivallan rakkautta,
Kun vuosilla kuluneilla
On kohtaamme koittanunna,
Että ovat avarasta
Rikkautensa lähtehestä
Wiljavarat kuohununna.
Jospa vielä viljavuodet
Meille vastakin tulisi,
Että saisi laululinnut
Ilovirttä viserrellä!
Sitte kaikuis kaunis ääni,
Laulu laksoista suloinen,
Weisu kaunis vetten päältä
Heliseisi herttasesti,
Harras huuto Suomessamme,
Koko lauma laululinnun,
Kaikki yksimielisesti,
Linnut pienet, peipposetkin
Kiitosvirttä visertäisi.
(Suometar 1856).

En laulamasta lakkaa.
Mä etsin huvitustani
Ja elän tällä lailla;
Kuin kesälintu laulelen
Näillä Pohjan mailla.
Waikk' on kylmät kylämme
Näillä sydänmailla,
vaan on luonto lämpeä
Laulamahan aina.
Kuullakseni kultani
En laulamasta lakkaa,
Kuin mä etsin ja nyt löysin
Ystäväni rakkaan.
Kun on meillä rakkaus,
Niin ei puutu mitään,
Ennen kaikki maailmassa
Unhottaman pitää.
Waan kussa puuttuu rakkaus,
Kaikki meiltä jääpi:
Maailma ja rikkaus
Karvahaksi käypi.
(Suometar 1856).

Rikas neito.
Täss' on tyttö, neito nuori,
Hieno, valkeahiveä,
Täss' on tyttö, tyyni mieli,
Sievä, kaunis ja siviä;
Mieleltänsä tyytyväinen,
Tekemähän taitavainen,
Paljon onpi aitoissani
Huonehissa huiviloita,
Orret täynnä täkkilöitä,
Naulat hameita nakattu;
Yksi seinä aivinata,
Toinen pantu palttinaista;
Aina on omilla mailla
Kilvan kihlan kantajia;
On niitä etempätäkin,
Aina markan antajia.
Pojat polkuja pitävät,
Aina luokseni ajavat
Orihilla välkkyvillä,
Hevoisilla hirnuvilla;
Kihlat kilkkavat povessa,
Kultarahat kukkarossa;
"Ota tästä, neitoseni,
Kihlat kullan kiiltäväiset!"
Kyll' on niitä monta käynyt
Hopealta hohtavata;
Waan ei ole vielä ollut
Lämpimältä läyhkävätä.
Enpä kullalla eroa
Kodistani kultaisesta,
Enkä taivu taalerilla
Wasten mielen vaatimusta.
Waan jos omani tulisi,
Näköseni näyttäyisi,
Wasta ottaisin omalta,
Kultakihlat kullaltani.
(Suometar 1855).


Kustaa Adolf Saxbäck.

Syntynyt 1805, tuli Yliopistoon 1825, kappalaiseksi Hattulaan 1832,
viimein kirkkoherraksi Hailuotoon (Karlö).

Ehtootähti.
Kun iltasella katselen
Tuhansin tähtiä;
Min' ihmetellen aattelen
Ijäisen sääntöjä.
Minulle tähdet mieluisat,
Waan aina armahin,
On ehtootähti riemusa,
Se kaunis, kirkkahin.
Se sama tähti vuorostaan,
Taas aamutähtenä,
Käy aamunkoita ennustaan,
Ain' yhtä helevä.
Sit' ihaelless' usehin
Sumeesti sydän lyö:
Niin nousee toivon tähtikin,
Kun yltää kuolon yö!
Ijäistä uutta eloa,
Taas toivo odottaa,
Kun aamutähti ihana
Sen aamun alottaa.
(Suometar 1856).


Eero Salmelainen. (Eerikki Rudbäck.)

Henkikirjoittajan poika, syntynyt Iisalmessa 1830, tuli ylioppilaaksi
1849 ja maisteriksi 1857. Toimitti sitten kymnaasin-apulaisvirkaa
Kuopiossa, johon pääsi varsinaiseksi 1858.
On painoon valmistanut _Suomen kansan satuja ja tarinoita_, toimittanut
lastenlehtiä _Lukemista Nuorisolle_ 1856 ja _Lasten Suometar_ 1857
(puolen vuosikertaa). Hänen suomentamansa runoelmat löytyvät Lasten
Suomettaressa, Tapiossa ja Pääskyisen Pakinoissa.

Wäsyneen valitus.
Jo hetken oon nyt heilunut
Mä, kirves käissäni,
Jo hongan oisin kaatanut,
Waan vaipui voimani.
Ol' ennen mulla kuntoa,
En silloin uupunut,
Waan vehkaleivän syötyä
On ruumis riutunut.
Jos kurja muunne muuttaisin
Jo tästä seudusta,
Niin leivän ehkä löytäisin
Ja palkan vaivasta.
Waan vaikka siellä saisinkin
Ma ruoan runsahan,
Niin vaikeaa on kuitenkin
Mun mennä matkahan.
Sill' oisko seudut, maisemat
Niin siellä herttaiset?
Ja oisko kummut, kukkulat
Kuin meillä metsäiset?
Ja tuoksuisiko tuomikko
Niin siellä laaksossa?
Ja kullan laulu soisiko
Noin mulle lehdossa?
Kuin lehti kuiva lentävi,
Min tuuli tempasi,
Niin raukka hänkin eksyvi,
Ken maansa hylkäsi.
Waan ehkä Herra kuulevi
Jo köyhän kansansa,
Ja syksyn tullen siunavi
Sen vielä vuoronsa.
(Lasten Suometar 1856).


Yrjö Koskinen. (Yrjö Sakari Forsman.)

Koulu-opettajan poika, syntynyt Waasassa 1830, tuli 1847 yliopistoon,
1853 maisteriksi ja 1860 tohtoriksi. W. 1863 määrättiin hän yleisen
historian provessoriksi.
Pää-asiallisesti historioitsijana ollen, jolla alalla mainittavimmat
teoksensa ovat _Nuijasota_ ja _Tiedot Suomensuvun muinaisuudesta_, on
hän myös kuulunut _Helsingin Uutisten_ toimitukseen 1863 ja
Suomettareen 1864-65. Yksi hänen novellinsa, _Pohjan piltti_, löytyy
Mansikoissa ja Mustikoissa 1859; pienempiä runoelmia samassa kirjassa
ynnä Suomettaressa 1856-58.

Nuorelle naiselle.
Suin ja silmin kysyt, nuori nainen,
Mikä vaimon tehtävä on maassa:
"Onni miehen, jonka voimakkaassa
Kädessä on vahva tapparainen,
Jolla toden puollustaapi vainen,
Waleen sortaa rauta-sormikkaassa".
Kah, kun valittelet! vaimon valta
Toinen on ja väkevämpi toista:
Liekki hellä sydämmessä loistaa,
Toden turviin saattaa hallan alta.
Miehen vimma, jot'ei mieltä malta,
Tylstyy, ellei vaimo kylmän poista.
Liekkiäsi lietso, ilmitulta
Sytytä ja sydämmesi anna
Poltto-uhriks, -- ethän muuta panna
Woikkaan parempata -- tämä sulta
Totuudelle kalliimp' on kuin kulta. --
Näetkös! eikö voiton viljaa kanna!
(Suometar 1857).

Wauva nukkuu.
Pikku vauva riehaantuu,
Itkuun käypi pieni suu,
Ellei äiti mahdillansa
Laula unen loihtujansa.
Nuku, nuku, poikainen,
Silmät paina umpehen,
Suu sioita kaunihiksi,
Kädet kierimättömiksi.
Unen ukko kaunoinen,
Nosta lapsi ainoinen,
Hartiolles kohottele
Lennä sitten liehuttele!
Lennä sulosaarillen,
Joissa asuu rauhanen,
Joissa kultakäet kukkuu,
Joissa ulpukkaiset nukkuu.
Souda lasta veneessä,
Sinisalmen perässä
Mansikkaisen mäen maille,
Rannikoille viljakkaille.
Tuopas sitten turvissas
Pikku kulta helmassas
Tänne oman äidin puoleen,
Jott'ei äiti joudu huoleen.
Äiti sitten naurattaa,
Puhuttaa ja taputtaa,
Toivoo lapsen kasvavaksi,
Lempeäksi varttuvaksi.
Isä lasta kantelee,
Suuta sitten antelee,
Toivoo poian varttuvaksi,
Miehen mieltä ottavaksi.
(Suometar 1857).

Kosken kuvia.
Ma seisoin kosken kuohun partahalla
Ja katsoin vaahtoharjain ottelusta,
Kuin nälin heitä nieli pyörre musta,
Mi määrätöinnä mylvi hourun alla.
Kuin oris karhun kourien alaisna,
Wapisi kalliokin tuskillansa;
Ja hätähiki hänen kupeiltansa
Yleni vihmana viluttavaisna.
Waan sumun suitsevaisen harmahille,
Kirjoitti aurinkoinen taivon kaarta,
Kuvaillen tuohun päälle sulon saarta,
Asuttavaksi Päivän tyttärille.
Niin ihmissydänkin on tuima koski;
Syvyydessään on pyörre pauhaamassa.
Ja vaahto, vapistus on vaivoissansa;
Mut päältä paistaa päivän ruusuposki,
Luvaten rauhan runsaan kuolemassa,
Kun taistelus on viimein alallansa.
(Mansik. ja Mustik. I 1859).


Pietari Mansikka.

Talonpojan poika Wiipurin pitäjästä, syntynyt 1825. Oli jonkun aikaa
kirjurina tuomarilla, sitten 1848-57 palovartiakapraalina Wiipurissa,
ja on nyt siltavoutina Kivennavalla.
Hänen runoelmiansa on suuri joukko Sananlennättimessä.

Oravan valitus.
Kuulin kerran kuusikossa,
Mäen päällä männykössä,
Miten oksalla orava
Ruikutteli riekkohäntä:
Mihin lie minun sukuni,
Kuhun lapsikultaseni
Erillensä eksynynnä,
Hajallensa haihtununna?
Yks on Turjan tuntureilla,
Toinen Aunuksen ahoilla,
Kolmas on kovin etäällä
Aina Aasian perillä.
Siell' on kettu siepannunna,
Orjaksensa ottanunna
Poloiset mun poikaseni,
Katalat mun kantamani.
Tuota huolin tuon ikäni,
Panen pakkopäiviäni,
Itken aina itsekseni,
valittelen vaimoneni,
Miks ei mulla niinkuin muilla
Suku oo omilla mailla,
Lapset laulele kotona
Yhden kielen kiskomalla!
Wielä luulen viimeiseltä,
Toivonpa toden perästä
Purevamme yhtä puuta,
Yhtä kääntävän käpyä.
Sitten laitan laadullisen,
Wirren paljoa paremman,
Jota laulan lapsineni,
Kuikuttelen kultineni.

Merimiehen runo.
Wettä kynnän velloittelen,
Minä aaltoja ajelen,
Kynnän aika aurasella,
Hevolla syömättömällä,
Että vaahto vatsan alta,
Käypi selkeä selästä.
valan pitkiä vakoja,
Kynnän syltäkin syviä
Pellolla perättömällä.
Waikka tuuli tuudittaapi,
Ilma kiivas kiidättääpi
Laivaa lainetten välissä,
Jotta pauhaapi pahasti
Aalto laivan laitasella,
Wielä viskaapi sisälle
Myrskyn kourissa kovissa, --
Tok' on turva myrskylläkin,
Wesi veljenäin omana,
Sisarena aina aalto,
Isot lainehet isänä,
Äijät aallot äitinäni.
Ei ne painuta pahemmin,
Myrsky uhkaava upota,
Joll' ei päivät päätettynä
Ole loppuhun osattu,
Että Tuoni etsiskellä,
Surma tahtoisi tavata
Myrskyn kautta kaatamalla
Syvyytehen syöksemällä!


Suonio. (Julius Leopold Fredrik Krohn.)

Syntynyt saksalaisista vanhemmista Wiipurissa 1835, tuli yliopistoon
1853, maisteriksi 1860, sekä Suomen kielen ja kirjallisuuden
dosentiksi 1863.
On kirjoittanut runoelmia ja runollisia tarinoita kalenteriin
_Mansikoita ja Mustikoita_ I-IV, suomentanut Körner'in näytelmän _Syyn
sovitus_ ja toimittanut kuvalehteä _Maiden ja Merien takaa_ 1864-66.
Wäitöksessä kertonut suomalaisuuden ja suomenkielisen runouden vaiheet
Ruotsinvallan aikana.

Suksimiesten Laulu.
Ylös, Suomen pojat nuoret,
Ulos sukset survaiskaa!
Lumi peittää laaksot, vuoret,
Hyv' on meidän luiskuttaa.
Jalka potkee,
Suksi notkee
Sujuilevi sukkelaan.
Heräs tuuli tuntureilla,
Lehahtihe lentämään, --
Sukkelat on sukset meillä, --
Lähtään, veikot, kiistämään!
Saishan koittaa,
Kumpi voittaa,
Eikö tuulta saavuttais?
Koti kontion on tuossa, --
Siihen sukset kääntäkää!
Havuin alla korpisuossa
Wanhus nukkuu röhöttää. --
Kuules ukko,
Oves lukko
Miehissä jo murretaan!
Kohoaapi kämmenille
Metsän kuulu kuningas. --
Lähtään, otso, painisille,
Tässä löydät vertojas! --
Hammasluske,
Keihäsruske
Kaikuttavi korpea.
Jo on karhu kaatununna,
Keihäs sattui rintahan;
Ukko nukkuu uupununna
Sikeintä untahan. --
Riemuellen,
Soitatellen,
Wiekää saalis kotihin!
Waan kun verivainolainen
Suomehemme rynnättää,
Silloin saalis toisellainen,
Weikot, meitä hiihdättää.
Käsi sauvan,
Toinen raudan
Teräväisen tempoaa,
Werihinsä kohta nääntyy
Kuka meitä vastustaa,
Kenpä pakosalle kääntyy,
Senkin suksi saavuttaa.
Pelastettu
Rakastettu
Kohta onpi kotimaa!
(Suometar 1860).

Kova rangaistus.
_Neito_:
Hyi, poika häijy, sydämen
Kun ryöstit rinnastain!
Sua ilkiöt' en ikinä
Nyt laske linnastain!
Sa olet aartein armaimman,
Kalleimman ryöstänyt;
Siit' otan iki-orjaksein
Sun sielus, ruumiis nyt.
Kovasti sormes sitonut
Oon kultapaulahan,
Ja kahleheksi kytkenyt
Käsvartein kaulahan.
Muill' leipeä ja vettäkin
Warkaill' on ruokanaan;
Sun rangaistukses julmempi, --
Saat suuteloita vaan.
_Poika_:
Oi, neiti rangaistukseni
On aivan armoton
Ja sieluinkin ett' orjana,
Se kauhe'inta on!
Niin vahvast' olet vanginnut
Mun sieluin, että sois,
Ett' ijät kaikki kestävä
Tää orjuutensa ois.
(Mansik. ja Mustik. III 1861).


Kuun tarinoita.

Kymmenes ilta.
Oli Toukokuun alku. Talvi jo oli muuttanut pois majoiltamme, mutta
meri, manner oli vielä ramua, roskaa täynnä niinkuin muuttajilta aina
jääpi.
Uusi asukas, kevät, oli vasta tullut, eikä vielä ollut kerinnyt
huoneitansa siivoamaan. Pölyisinä hämähäkin verkkoina roikkui vielä
harmaita pilviä laesta; särkyneitä jääsirpaleita ajeli aalloilla;
nurmipermanto oli vielä lakaisematta; ei ollut kulo vielä peitetty
kirjavalla kukkasmatolla; lehdettömät puut näyttivät kuin ikkunan
pielet, joista kartiinit on pois otettu. Kevät ei ollut vielä saanut
huonettaan oikein lämmitetyksikään; ilma oli semmoinen, josta
Wirolainen sanoo: "suven silmät, talven hampaat."
Illalla tuli kuu taas puheilleni. Ohoh, sanoi hän, myöhäisiä täällä
ollaan. Toista on tuossa ikuisen kevähän kodissa. Ihana, sanomattoman
ihana on Italia! Mitäs on tää vaalea hursti, joka teillä on kesällä
laeksi levitetty, Italian tummansinisen taivahan verralla! Tässä ei
tähtiä näy ollenkaan ja minäkin töin tuskin pääsen näkyviin. Toista on
siellä! -- Kuu oli nähtävästi pahalla tuulella; se oli ehkä matkalla
vilustunut. Se vaikeni ja oli äkäisen näköinen. Mutta kohta se taas
selkeni ja virkkoi: Niin, niin! Mutta kumma on kuitenkin että maneetin
silmä aina kääntyy Pohjoseen päin, ja että
-- syksylinnun lähtevän
Sävel niin on surullinen;
Keväillä mielimaillehen
Se rientää riemuiten.
Ei ole Pohja suotta mainio loihtimisestaan; hänessä pitää olla joku
tietämätön taika.
Waan mitäs mä tyhjiä rupatan; parempi olis jotain ruveta tarinoimaan.
Ja koska Italian mainitsin, juttelen sinulle siitä.
Ma luikertelin kerran Nizzan yli. Teillä oli vielä tuima talvi, siellä
oli jo suvi suloinen.
Meren maininki kohoeli hiljalleen niinkuin makaajan rinta. Ilma oli
lämmin ja täynnä hajua. Sitruna- ja pomeransipuut olivat valkeilla
kukkaskinoksilla peitetyt; tuolla taivaan äärellä näkyivät korkeat
Alpit, tämän paratiisin vartiat Pohjan pahoja peikkoja vastaan. Ja
meren, manteren yli kaarruttihe Etelän taivas, jonka pimeällä pohjalla
tähdet välkkyivät niinkuin kultakirjat kuningattaren morsiuspeitossa.
Meren aalloilla keinui pienoinen vene; kaksi soutajaa sitä välistä
kiidätteli kulkemaan: kultaisena kuohui silloin laine kokassa ja
airoista tippui kultapisaroita; välistä soutajat levähtivät ja vene
luikerteli hiljaan itsekseen. Perässä istui neito: se oli nähtävästi
Italian ihana tytär. Mustana kuni yö liehuivat pitkät suortuvansa
tuulessa, ja silmät tuikkivat kuni tähtien tulet. Hänen vieressään
istui nuorukainen. Keltakähärät, sinisilmät, ja punaiset ruusut
valkeilla poskilla ilmoittivat Pohjan poikaa. He istuivat käsityksin,
kaulatuksin, ja huulet kuiskaeli suloisia sanoja. He katsahtivat ylös
taivaasen. Joutsenjoukko lensi heidän ylitse. Siivet suhahteli; heillä
oli niin kiire; riemuhuuto kajahti; he olivat matkalla Pohjoseen. --
Nuorukaisen sydän sykähti, silmäin kirkkaus sokastui, hän vaikeni ja
istui synkkänä.
"Mitäs sinun taas on, armas Antonioni; jokos pilvi taas on peittänyt
Pohjantähteni loisteen? Mitä sinä suret kun koko luonto autuaana
riemuitsee?" -- Nuorukainen viittasi joutsenia ja virkkoi: "Katso
noita! he rientävät Pohjaan, ja minäkin olen Pohjan lapsi." -- "Pohja,
Pohja!" huokasi neito. "Mikä lumous Pohjassa on? -- Tässä on paratiisi,
siellä yön ja pakkasen valta; tässä olet terveytes jällehen saanut,
siellä sinua odottaapi kuolema. Tässä on sinulla lempi, ja siellä"
-- -- Nuorukainen huusi: "Siellä on syntymämaa!"
(Mustik. ja Mansik. II 1860).


Santala. (Kaarle Aleksanteri Slöör.)

Sepän poika Wiipurista, syntynyt 1833, tuli yliopistoon 1851 ja
maisteriksi 1857. Oli Pietarissa Suomen seurakunnan kouluin johtajana
v. 1858-65, jolloin palasi Suomeen Wirallisen lehden toimittajaksi.
Antanut sekä omia että suomennetuita runoelmia kalenteriin _Mansikoita
ja Mustikoita_ II ja III; suomentanut Shakespearen _Macbeth'in_ ja
Scriben _Ensimäinen Rakkaus_ näytelmistöön.

Muinoin mullakin...
Muinoin mullakin sydän sykki,
Riemu rintoa nosteli,
Sydän sykki ja silmä suihki,
Weri kuohuen aaltoili.
Silloin taivahan tanterella
Tähdet kirkkahat loistelit,
Tähdet loisti, ja lehdikossa
Lemmen lintuset laulelit.
Nyt en tiedä mi mielen muutti,
Kuka kumma lie tullutkaan,
Ei nyt tähtyet taivon loista,
Laula lemmen ei linnutkaan.
Surun pilvi on peittänynnä
Taivon tanteren tähtineen,
Kullan kylmyys on karkoittanna
Lemmen lintuset lauluineen.
Siit' ei sykkine sydän mulla,
Siit' ei rintani riemahda,
Siitä kurja jo huokailenki:
Terve tultuas kuolema!
(Mansikoita ja Mustikoita 1861).

Neidelle.
(Heine.)
Kuin kukka hellä, hemmyt,
Oot armas impyein!
Ma silmiisi kun katson,
Saa suru syömehein.
On kuin kädet päällesi pannen
Anoisin Herralta:
Armaani aina ett' oisit
Noin hellä, hempukka!
(Mansikoita ja Mustikoita 1860).


Tuokko (Antti Törneroos.)

Talollisen Poika Iitistä, syntynyt 1835, tuli yliopistoon 1858 ja
maisteriksi 1864. On nyt opettajana Helsingin ala-alkeiskoulun
suomalaisessa osastossa. Antanut sekä omia että suomennetuita runoelmia
Suomettareen vuodesta 1858 alkain, kalenteriin _Mansikoita ja
Mustikoita_ III ja kuvalehteen _Maiden ja Merien takaa_ 1865.

Illalla.
(Moore.)
Kuink' armas hetki on, kun illan tullen
Jo aurinkoinen aaltoon alenee!
Niin mennyt aika muistuu mieleen mullen.
Ja huokauksein luokses pakenee.
Kun katselen tuon valon kultakaarta,
Jon länsirannan laine kuvastaa,
Sen sätehillä etsiin rauhan saarta
Ma tahtoisin pois maasta matkustaa.
(Mansikoita ja Mustikoita III).

Kesän viimeinen kukka.
(Moore.)
Nyt kesän viime kukka
Kukoistaa yksin vaan;
Siskoistaan ruusu-rukka
Jäi myrskyn maailmaan.
Ei kukkaa ruusun laista
Syyslaaksoss' ollenkaan,
Mi voisi kaunokaista
Kuvastaa ruskoaan.
En suojatta ma sallis
Sun, kukka, kuihtuvan,
Waan siskojes luo, kallis,
Sun soisin nukkuvan.
Ma lehtes hiljaa heitän
Haudalle siskojen
Ja sunkin sinne peitän
Wienoisten vierehen.
Niin itse seuraan sitten,
Kun mennyt multakin
On joukko ystävitten,
Se mulle rakkahin.
Kun kuolon kello soipi
Jo veikon viimeisen,
Ken jäädä yksin voipi,
Maailman murheesen!
(Maiden ja Merien takaa 1864).

Syyslaulu.
(Mukailema.)
Syys on tullut,
Lehti kellastuu,
Hautahan jo lakastunut
Kukka kallistuu;
Kohta sen jo peittää hanki;
Mutta joille vaan sen henki
Antoi riemun kesän loistossa,
Kukoistaa se vielä muistossa.
Kauneus sen
Hetken kesti vaan;
Eipä aikaa kukoistuksen
Ihmiskukkakaan
Saanut kestäväistä täällä;
Hänkin kohta myrskyn säällä
Surkastuu ja hautaan kaatuupi
Ja myös vihdoin maaksi maatuupi.
Sä, kuin loit mun
Maasta maailmaan,
Suo mun puhtahana ruusun
Lailla loistamaan!
Että, kun on mennyt multa
Kukoistuksen aikakulta,
Jättäisin myös muiston armahan
Tänne, vaikka vaivun hautahan.
(Mansik. ja Mustik. III 1861).


Aleksis Kivi. (Stenvall.)

Räätälin poika Nurmijärveltä, syntynyt 1834, tuli yliopistoon 1857.
On kirjoittanut näytelmät _Kullervo_ (Näytelmistössä III) ja
_Nummisuutarit_. Pienempiä runoelmiansa löytyy runokalenterissa
Mansikoita ja Mustikoita II 1860 ja Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1866.

Nummisuutarit.

Ensimäinen näytös.
Sepeteus ja Topias.
Sepeteus. Olitko kirkossa eilän?
Topias. Enhän ollut, Jumala paratkoon!
Sepeteus. Wahinko, vahinko, suuri vahinko. Siellä Kurkelan Juho
saarnasi, että kajahtelit Herran temppelin seinät.
Topias. Kurkelan Juho! Kas niinpä rikas lapsensa mieheksi saa; mutta
mitä auttaa täällä köyhän? -- Wai jo mar Juho puusäkissä paukutteli?
Hänen tunsin jo pienestä nallikasta ja tuntui hän mielestäni aina vähän
tölhömäiseksi, mutta nyt on hän maisteri.
Sepeteus. Kimnasisti, kimnasisti vasta; mutta siinä pojassa asuu Herran
henki. Jos olisit häntä katsellut saarnastuolissa ja sanansa kuullut,
niin takaanpa, että olis hän selkämunaskin vapisemaan pannut. Tosin oli
ensin nenänsä vähän kelmeä ja äänensä tärähteli hieman. Mutta pianpa
perehtyi poika, ja nyt hän punotti kuin tulinen muuri ja, ravistellen
päätänsä, hän kovasti huusi: "heräjä sinä, joka makaat, heräjä sinä,
joka makaat". -- Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimäinen oli
helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta. -- Oih, oih! sitä poikaa,
Herran enkeliksi hän tuntui, koska hän pohti, hikoili ja pohti ja
puhalteli innossansa. Mutta näitpä huudostansa vaikutuksen viimein:
kävipä äkisti ihana liikutuksen humaus yli naisväen puolen kirkkoa, ja
humauksen perään pientä ja kestävää pirinätä kuulit, niinkuin sanan
sattuessa tapahtuvan tiedämme.
Topias. Entäs miehet?
Sepeteus. He istuivat kauvan jäykkinä kuin kannot.
Topias. Kas sen mä luulen. Waimo on onnellinen täällä. Hän taipuvan
sydämensä tähden sielunsa viimein pelastaa; meitä, sen varmaan päättää
taidan, löytyy kuitenkin kaksi vertaa enemmin kuin akkoja kadotuksen
syvyydessä. Uskooko kanttoori sitä?
Sepeteus. Walitettavasti kyllä mun se täytyy uskoa, koska jokapäiväiset
esimerkit todistavat sanas. Sen tästäkin näemme, että tuon nuoren
apulaisemme luonna -- totisesti herännyt mies -- käy monet verrat
naisia enemmän kuin miehiä kokouksissa lauantai-ehtoina; sinne akkoja
kirjavana liehtoo mennä, mutta harvon miehen sinne könöttävän näet. He
ovat sitä paatunutta sukua, niin, paatunutta, mutta kas kun kova tulee
niin koiraskin poikii, sanoo sananlasku, ja niinpä kävi nytkin Juhon
saarnatessa. Kauan hän naisia itketti ennenkuin sana pystyi miehiin,
mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan silmän-mulkauksen ja huusi
kovasti, että "tästäkin saarnasta teidän kerran tulee tehdä ankara
tili", ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä täällä
tutisi joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan
ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas
kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa ja ukkonen
pauhaa, herranvoima korkeudessa jylisee; ja yksikän silmä ei kuivaksi
jäänyt. Tämän kaltainen eilinen kirkonmeno, jonka ihanuutta sinä,
Topias, et saanut maistaa.
Topias. Kaiketi mun esti siitä perkele, se vanha juoniniekka. Mutta
kaikkivalta suojelkoon tätä poikaa, joka kerran ehkä kääntää puolen
maailmaa. -- Kuinka suoritti hän itsensä kuulutuksissa?
Sepeteus. Totta sanoen, niin saattoipa hänen suomentaminen kovaan
puuhaan, mutta eipä ihme vasta-alkavalta. Mutta kovissa kiipaleissa oli
poika, ja, ilman apuani, tiesi kuinka käynyt olis.
Topias. Kuinka kävi häneltä Eskon naima-atestin kuuluttaminen?
Sepeteus. Kävihän se. -- -- --
Entiset sekä Esko ja Mikko Wilkastus.
Topias. Kas Mikkoa vaan! kaksi uljasta poikaa naimaan lähtee.
Mikko. Wiipymättä tulee meidän lähteä nyt.
Topias. Paikalla, Mikko, paikalla. -- Kaksi uljasta poikaa, jotka eivät
pelkää, vaikka kohtaisivat joukon nälkäisiä ryöväriä.
Esko. Minä en pelkää koskaan, isä.
Topias. Sen tiedän. -- Mutta tahdonpa teille muistuttaa jotain. Hiljan,
niinkuin tiedätte, kävi kirkon kuulutus sen suuren varkaan perään, joka
eräältä ulkomaan kreiviltä varasti niin monta tuhatta; aatelkaas nyt,
jos kohtaisitte hänen tiellä, ottaisitte junkkarin kiinni ja saisitte
palkinnon kouraanne. Kuinka paljon luvattiin sille, joka käsittäisi
julmettuneen?
Mikko. Seitsemän sataa riksiä.
Topias. Seitsemän sataa riksiä! Minä sanon teille: teroittakaat
silmänne tarkasti jokaisen päälle, joka vastaanne tulee. Muistakaat
myös muotonsa: tiivisti keritty tukka, pieni piikkiparta ja muhea
pilkku lähellä vasempaa sierainta, niinkuin kuulutuksessa mainittiin.
Käykäätpäs myös kyselemään tietäjältä jotain, joka asuu samassa kylässä
kuin Eskon morsian. Ja tapaisitteko tämän varkaan -- joka tosin olisi
erinomainen sattumus -- niin tiedänpä, että taitaisitte hänen korjata,
te kaksi.
Esko. Mies nuoriin vaan. Yksin hänen kiikkiin panisin, sitoisin hänen
kovasti kuin lapsen kapaloon. Wai luuletteko, että pelkään yhtä miestä?
Mikko, tunnustas tuota käsivartta, tunnustas tuota reittä, tunnustas
tuota polvea!
Mikko (tunnustelee niinkuin Esko käskee). Ja-ah!
Esko. Ja-ah, Mikko! Sillä polvella, ihan paljaalla polvella minä
vasaralla nahkaa kalkuttelen. Uskotko sitä?
Mikko. Minä uskon sinun vahvaksi mieheksi.
Topias. Wahva, vahva peijakas se on, minä tiedän sen.
Esko. Katsos näitä poskia sitten; sillä sinä mahdat tietää, Mikko, tämä
kurkku ei ole viinan tippaa vielä tuntenut, minua ei ole krouvissa