Helmivyö: Suomalaista runoutta - 1

HELMIVYÖ
Suomalaista runoutta.

Toim.
JULIUS KROHN

Helsingissä,
Theodor Cederholmin kustannuksella.
Theodor Cederholmin kirjapainossa, 1866.



Viribus unitis.

AINEHISTO:
Esipuhe.
Hemminki.
Mattias Salamnius.
Anterus Aschelinus.
Gabriel Tuderus.
Henrikki Lilius.
Abraham Achrenius.
Gabriel Calamnius.
Simo Achrenius.
Henrikki Achrenius.
Kristfrid Ganander.
Juhana Frosterus.
Paavo Korhonen.
Jaakko Juteini.
Kaarle Aksel Gottlund.
Kaarle Saksa.
Eerikki Ticklén.
Jaakop Heickell.
Pietari Ticklén.
Klaus Juhana Kemell.
Kustavi Toppelius.
Kallio.
Eerikki Aleksanteri Ingman.
Elias Lönnrot.
Konstantin Schröder.
Jaakop Fredrikki Lagervall.
Juhana Fredrikki Granlund.
Olli Kymäläinen.
Pentti Lyytinen.
Juhana Bäckvall.
Frans Pietari Kemell.
Pietari Hannikainen.
Antti Räty.
Oksanen.
Kaarle Martti Kiljander.
Eerikki Juhana Blom.
Antero Warelius.
Antti Puhakka.
Fredrikki Polén.
Antti Juhana Wäänänen.
Opatti Lyytinen.
Kustaa Adolf Saxbäck.
Eero Salmelainen.
Yrjö Koskinen.
Pietari Mansikka.
Suonio.
Santala.
Tuokko.
Alexis Kivi.
Aleksanteri Rahkonen.
Tietymättömäin sepittämiä runoelmia.


Esipuhe.

Oli kerran isä, joka kuolinvuoteellaan kutsui poikansa luokseen, ja
käski heidän koettaa taittaa yhtä risukimppua minkä hän heille antoi.
Kun he olivat sitä turhaan koettaneet, käski hän heidän purkaa kimppu
ja taittaa risut kunkin erikseen, joka menikin hyvin helposti. "Ottakaa
tämä esimerkiksi!" sanoi isä, "seisokaa kaikki yhtenä miehenä, niin ei
teitä voi kukaan sortaa; mutta jos pysytte jokainen erikseen, niin
olette kaikki voimattomat ja heikot."
Samalla laillapa ovat meidän runoilijamme kaikki heikkoja vesoja vaan,
joista harva on kyennyt kasvattamaan itsestänsä monta haarukkaa ja
oksaa. Yksinänsä ei juuri moni heistä voisi täyttää pientäkään vihkosta
runoillaan. Mutta jos kaikki panemme yhteen mitä kullakin on parasta,
niin on arveltu, niin ehkäpä syntynee toki jotain kookkaampaa,
mehuvampaa.
Tämä ajatus puhkesi kerran sanaksi pienessä ystäväkunnassa täällä
Helsingissä, joka välistä viettää iltansa yhdessä, sanoista pian
ruvettiin tekoihin, ja tekoin hedelmät annetaan nyt täten yleisön
käsihin.
Pääjuonena tätä vihkoa kokoonpannessa on ollut, että saataisiin kaikki
mitä vaan kauniita suomenkielistä runoelmia löytyy hajallaan, siellä
täällä sanomalehdissä ja kirjoissa, kootuksi yhteen, niin että ne olisi
suuren yleisön nautittavana eikä ainoastaan niiden harvain tutkijain,
jotka joskus katselevat vanhoja sanomalehtiä läpi.
Ensimäisinä kahtena vuosisatana on kuitenkin joskus pantu joku
huonompikin runo sekaan näytteeksi semmoisten runoilijain luonteesta,
jotka olivat enemmän kirjoittaneet. Myöhempiin aikoihin päästyä sitä
vastaan on kelvollistenkin kerääminen täytynyt vähän rajoittaa, niin
että niiden miesten runoelmista, jotka ovat enemmän kirjoittaneet,
varsinkin jos heidän teoksensa jo löytyvät vihkoiksi kerättynä yleisön
käsissä, vaan on valittu muutamat maistiaisiksi. Ja vuodesta 1860
alkain on runoilijoistakin vaan valittu pari kaikkein parasta, ja
jätetty muut kaikki vastaiseksi.
Oikokirjoituksen suhteen oltiin ensi-alussa kahden vaiheilla,
pantaisiinko jokainen runoelma niin kuin se alkuperäisesti oli
kirjoitettu. Mutta vaikka siitä kyllä olisi ollut etua sille, joka
tahtoisi tutkia Suomen kielen oikokirjoituksen muodostumista aikain
kuluessa, niin olisi siitä kuitenkin ollut se suurempi haitta, että
tottumattomat tuskin olisivat voineet ymmärtää vanhimpia runoelmia.
Tätä punnittua on siis oikokirjoitus läpi koko kirjan muutettu
yhtäläiseksi. Muita muutoksia ei ole tohdittu näihin kappaleihin tehdä,
paitsi että välistä on liian pitkävetoisista jätetty värssyjä tai
rivejä pois, ynnä välistä joku vallan väärä lause tai sana niin
varovalla kädellä kuin mahdollista on tullut oikaistuksi.
Nuot lyhyet elämäkerrat, jotka ovat jokaisen runoilijan nimeen
liitetyt, on koeteltu kaikella tarkkuudella ja huolella tehdä. Mutta,
kun aineita niihin on täytynyt niin monelta eri haaralta haalia, on
ehkä joku virhe siihen tai tähän sattunut, jota asiantietävät
hyväntahtoisesti oikaiskoot sanomalehdissä tai kirjeissä
allekirjoittaneelle. Samalla lailla olisi hyvin suotua, jos saataisiin
joitakuita tietoja niistä runo-niekoista, joista minulle ei ole
onnistunut saada selkoa, ja joiden runot ovat kirjan loppuun liitetyt.
Helsingissä Kesäk. 29 p. 1866.
_J. Krohn_.


Hemminki.

Oli Kurikan poika. Näkyy tulleen Maskun kirkkoherraksi v. 1587, kuoli
v. 1618 t. 1619.
Hän oli toimittanut painosta virsikirjan (ennen vuotta 1614) joka
sisältää 142 hänen tekemäänsä virttä, mitkä melkein kaikki sitten
otettiin nykyiseen suomalaiseen virsikirjaamme. Paitsi sitä suomensi
hän v. 1616 latinalaisen virsi- ja veisukokouksen: _Piæ Cantiones_.

Teinein säädystä.
O te teinit oppikaa,
Korvihinne ottakaa,
Silmillänne nähkää:
Autuast' eloo pidätt',
Jota rakastaa pyytkäät,
Kotia ehtoon' oljette,
Pidätt' opin muistoss'.
Mikä elo suotuisemp'?
Mikä myös levollisemp'?
Empä tiedä toista.
Suuret herrat päämiehet,
Huovit nuot sotamiehet,
Levottomat ovat
Rauhattomast' elävät,
Aseit' aina kantavat,
Walmiit sotaan ovat.
Herroiks' kyllä kutsutaan,
Palvellaan ja kumartaan,
Pois se heiltä ehtyy.
Heidän hyvyys hukkuva,
Kunnians on katoova,
Kuin se kyll' on nähty.
Kauppamies kalun perään
Ahnehtii, samoo erään,
Ei voi lepoo saada;
Ostaa, myy, ottaa lainan,
Yöt, päivät pelkää aina
Meren aallon vaaraa.
Koron tähden kulkevat,
Äkilt' aivan hukkuvat
Itset niin kuin kalu.
Epätiedoss' elämä
On niinkuin muukin saama,
Loppu toisnans valju.
Talonpojat on orjat,
Kuiden yli maan herrat
Wallitsevat tuimast',
Mitä heill' on, ottavat,
Jos ei ole, karkottavat
Ulos asuinpaikast'.
Wähäst' varast' vaivaiset
Suurten saamaa lisäävät,
Elävät kyll' köyhäst',
Jota suurta surkiutta,
Ankarata orjuutta
Walittavat vaikiast'.
Teinein sääty suotuis' on,
Kaikkein paras myös muutoin
Elämän levolla.
Waikk'ei yhtään senkaltaist',
Ole karhiaa ja työläst'
Opin ankaruulla.
Ehk' isoovat, janoovat,
Jumalaa palvelevat
Puuttumisen vaivass',
Kuiden suurta köyhyyttä,
Empä voi niin valittaa,
Kristus kostaa taivaass'.
Sanoin säätyy jokaista;
Mitä tahdott' rakastaa,
Walitkaa nyt näistä.
Nyt olett' ehdollanna,
Teille kyll' on tarjona
Yhtä eli toista.
Jos oikiat' ajatusta,
Niin te kirjain menoista
Kiin' riippukaa vielä;
Koska vanhaks joudutta,
Papeiks taiten tuletta
Jumalaa palvellen.
(Suomen maan piispain latinan kieliset laulut v. 1616).

Keväällä.
Kylmän talven taukoomaan
Päivän penseys soimaa,
Wilun valjun vaipumaan
Auttap' auringon voima.
Kevät käkee kesän tuomaan,
Hengetön hangitsee virkoomaan,
Kovan kallon alta
Meri, maa ja mantere,
Orot, kedot ja kankareet
Toivovat suven valtaa.
Pilvet pakohon pyrkivät
Seestys taivaan täyttää,
Ilmat ankarat asettuvat
Aurinko lämpimens näyttää.
Toukoo toivottaa kyyhkyinen,
Lintu pieni pääskyinen
Suven sanoman saattaa;
Käet kukkuvat kuusistoss',
Linnut laulavat haavistoss',
Wisertäin suven virttä.
Lehdet puihin puhkeevat,
Wesovat suuret ja pienet,
Metsät, vainiot vihoittavat,
Kasvavat niitut ja niemet;
Kukkaiset ihanast' ihastuvat,
Maast' maan yrtit ylös käyvät,
Hajahtain makialt' päänäns.
Kuolleet elämään ihastuvat,
Linnut, luodut kaikk' iloitsevat,
Ilma on iloa täynnäns.
Herran ihmeit' ajatelkaa,
Uskokaa hänt' hänen töistäns,
Hänen murhettans muistakaa,
Jonka hän pitäpi meistä.
Luodut siunaa kaikk' sikiämään,
Linnut, kalatkin kasvamaan,
Eläimet, laihot meill' lainaa.
Luotuin kanssa kaikk' iloitkaa,
Herran hyvyyttä kiittäkää,
Jonka meill' osoittap' aina.
(Samasta kirjasta kuin edellinen).

Kesällä
Aika on nyt iloinen,
Iloita me mahdam',
Kesä on kaunis, ihanainen,
Riemuita siis saadaan.
Kun vilu valju on voittanut
Aurinko ylös auttaa,
Taikka talvi on tappanut,
Suvi eläväks saattaa.
Wainiot vihriäst' vihoittavat,
Metsät, niitut ja niemet,
Kukkaset kanssa kasvavat,
Puissa lehdet lienee.
Nämät talvi tappanut on,
Kaikki kaatanut kaltoon,
Wirkoomaan suvi saattanut on,
Ilon ihanan antain.
Linnut ilosta laulavat,
Suven suotuista virttä,
Ett' hengettömät heräävät,
Eloon itsens siirtäin,
Meri, maa, kaikk' kantavat
Kasvon, kauniit lahjat,
Hedelmän armaan antavat
Eläimet, linnut, laihot.
Näistä näemme Herran työt,
Meistä hän murhehtii muistaa,
Tarpeemme aina edes tuo
Maasta, merestä, puista.
Ihmiset, siis, te iloitkaa:
Ohoh aikaa iloist'!
Weikkosemme, nyt veisatkaa
Herralle kilvan kiitost'.
(Samasta kirjasta kuin edellinen).


Juhana Cajanus.

Syntyi 1655 Paltamossa, jossa isänsä Juhana Cajanus oli kirkkoherrana.
Tuli v. 1670 Upsalan Yliopistoon ja sai siellä maisterin arvon v. 1679.
Seuraavana vuonna pääsi hän ylimääräiseksi filosofian professoriksi
Turun Yliopistoon. Kuoli jo 1681. Muuta ei hänen tiedetä kirjoittaneen
Suomeksi paitsi seuraavaa virttä, joka ensi kerran on painettu
arkkiveisuna v. 1683, vaan sitten vähän muutettuna otettiin
virsikirjaamme.

Katoovaisuudesta.
Etkös ole, ihmis parka, aivan arka,
Koskas itket yli öitä,
Koska suret suuttumatta, puuttumatta
Koukon mustan murhatöitä?
Tapa on vanha tappavalla vierahalla
Luojan laitoksen perähän:
Hyvät, huonot lankoinensa, lapsinensa,
Syöksee, sulloo maan povehen.
Syöksee, haastaa, särkee, sortaa mullaks murtaa
Hirmukourilla kovilla;
Ei ole toivoo toivotuksiss', voivotuksiss',
Parkusuilla pelkurilla.
Parku poijes paneminen, katsominen
Kaiken maailman menoja.
Katso kaikki katseltavat, kuunneltavat, --
Eikö löydy loppuvia?
Eikö kuulu kuolevia, katoovia,
Paitsi ihmisparkaisia?
Tuuless', tähdiss', taivahalla, meress', maalla
Kuolevill' on kumppania.
Mitä maassa mateleepi, käveleepi,
Maaksi muuttua pitäpi;
Mitä puussa piiskuttaapi, kuiskuttaapi,
Puusta pudota pitäpi.
Lennä lintu minkä lennät, et sä lennä,
Kovan kuoleman käsistä.
Se se linnun lentävänkin, rientävänkin
Tempaa tuulettelemasta.
Kell' on ruumis raittihimpi, rautaisempi
Kuin on kalalla meressä?
Surma toki surmelepi, turmelepi
Wetten karjan vedessä.
Hauta on valmis vähäisillä kalasilla
Hauvin hirmuisen kuvussa;
Hauvin hauta kuohuvassa kattilassa,
Toinen puhuvan povessa.
Ruohot raukat raukenevat, vaikka ovat
Koreana kukassansa
Puut ei pääse paksujuuret, pienet, suuret,
Kaatahan kasotessansa.
Kivet kovat kallioilla, kankahilla
Rikki mullaks muretahan;
Rauta kaikki repäisevä, raateleva,
Ruostehelta raadellahan.
Ei niin vähää, voimatointa väetöintä,
Jota surma säästäneepi;
Ei niin vahvaa, voimallista, väellistä,
Joka käsiss' kestäneepi,
Jos sa kannell' kaiken ilman heität silmän,
Hänen tiedustat tapansa:
Kääntyy, kulkee, vääntyy, vyöryy, poikkee, pyöryy
Taivas kirkas tähtinensä.
Kerran kääntyy kääntymästä, vääntymästä,
Kääntyy kääntymättömäksi,
Kääntyy käskyllä kovalla Kaikkivallan
Tyhjäksi, tavattomaksi.
Täm' on Tuoni tulisella taivahalla,
Tämä tähtien pesällä;
Täm' on ikä iihanalla auringolla,
Tämä vahvuus vahvuudella!
Siis ei ole olevata, pysyvätä,
Tämän maailman menoista:
Kaikki kaatuu, kaikki muuttuu, kaikki puuttuu
Luojan luotujen seassa.
Hengelliset, hengettömät, huolettomat
Menojansa muuttelevat,
Hetki hetkelt', päivä päivält', vuosi vuodelt',
Loppuansa lähenevät.
Tätä aina ajatella, muistutella,
Sinun syntisen pitäisi,
Tästä ottaa ojennusta, huojennusta,
Surman sua säikyttäissä.
Luodut kaikki katoavat, lopun saavat
Laatuinensa, luontoinensa.
Onko ihme siis jos kaadut, jos sa maadut,
Syntisäkki syntinensä?
Mik' on ilo rikastua, rakastua
Kaupungissa katoovassa?
Mik' on ilo oleskella, asuskella
Tässä turhassa tilassa?
Etsi muuta elantoa, olentoa,
Pyydä taivahan talohon!
Etsi meno muuttumatoin, puuttumatoin,
Pyri taivahan ilohon!
Siell' on riemu rikkahampi, runsahampi,
Siell' on ilo loppumatta!
Siellä laulat lapsinesi, lankoinesi,
Woiton virttä väsymättä!
Kosk'ei koskaan kuolematta, katoomatta
Sinne täältä tulla taita,
Sydän sull' on, syntis parka, aivan arka,
Että suret surman töitä!


Mattias Salamnius.

Nimessä on nähtävästi painovirhe, sillä Salamnius'en nimeä ei näy
olleenkaan. Sitä vastaan tuli v. 1691 _Mattias Salonius_ Upsalasta
Turun yliopistoon, sitten 1699 pitäjän apulaiseksi ja 1702
kappalaiseksi Pulkkilaan, kuoli 1716 Turussa, johon Wenäläiset olivat
hänet vieneet. Hänen runoelmiansa on säilynyt pitkäpiimäinen sururuno
vanhemman Gezelius piispan kuolemasta v. 1690 ja tämä _Ilolaulu
Jesuksesta_ v. 1690.

Ilolaulu Jesuksesta.
I.
Kansa outoa anopi,
Ikävöitsee ilma kaikki
Menot kurjat kuullaksensa,
Saadansa sodan sanomat;
Waan ei tottele tosia,
Tutki tarpehellisia:
Kuinka kulki suuri Herra,
Luoja itsensä alensi,
Joutunut Jumalan Poika
Alemmaksi enkeleitä;
Ylimmäisnä ollessansa,
Alas astui taivahasta
Tänne syntisten sekahan.
Näin samos' sana lihaksi,
Otti Herra orjan muodon;
Kuin oli ennen ennustettu
Herran Hengeltä pyhältä,
Miesten kautta kaunihitten,
Patriarkkojen pyhien.
Kosk' oli aika joutununna,
Määräpäivät päättynynnä,
Saattoipa sanan edelle,
Kantoi kaunis Gabrielli,
Herran enkeli ihana
Natzarethin neitsyiselle,
Maarialle mielehisen,
Tulla Luojan tuottajaksi,
Äitiksi ison Jumalan.
Ajan aivan joutuessa,
Suuren syntyä Jumalan,
Käypi käsky keisarilta,
Esivallalta varoitus,
Aivan uusi Augustuksen,
Wetävä veron tekohon,
Romista rahan anova.
Kukin kulki kaupunkiinsa,
Lipoi linnahan omahan
Alle riensi arvionsa.
Joseppi jalo saneli,
Maarialle muistutteli:
"Pitää mennä Bethlemihin,
Alle arvion asua".
Walmistit vaeltamahan,
Läksit kahden kulkemahan;
Joutupi Jumalan äiti
Bethlehemin pellon luokse,
Kulki kohta kaupunkihin,
Waan ei tuttane tuvissa,
Kammioihin käskettäne,
Ei suoda sijaa salissa.
Itse ukselta isäntä,
Alta harjan halliparta
Katsoi pitkin peukalonsa,
Kohden korsua kokotti,
Tallin usta tarkoitteli:
"Siellä saanette sijanne,
Majan, köyhät matkamiehet;
Isot istuvat tuvissa,
Pöyhkeämmät pöydän päässä
Korsuhun kovalykkyiset,
Pihattohon pienemmäiset!"
Nuot teit tallihin tilansa,
Luokse luontokappaleitten,
Aasien asuinsijalle.
Syntyi soimessa Jumala,
Herra pahnoilla parahin, --
Toiset silkissä sinisnä,
Punaisena purpurassa,
Kulta kiiltävä käsissä,
Sormissa kivet koreat!
Isä istuu taivahissa,
Äiti valjussa vajassa;
Neitsyt ruokkipi nisällä
Kaitsijata kaiken luonnon!
Jesus itkepi vaussa,
Itse pilviä pitävä,
Hallitseva taivahia!
Aasi tuntepi apunsa,
Härkä Herransa havaitsi,
Waan ei pojat Bethlehemin.
Ehkä Juuttahat iloitsit,
Paha parvi pauhajapi
Surmasta suloisen Herran,
Luojan piinasta parahan,
Kärsi kuitenk' koko luonto,
Alla tuskan taivahatkin.
Itse armas aurinkoinen
Katsoi päältä korkealta,
Muutti muotonsa parahan,
Aivan hämmästyi äkisti,
Sanoi suulla surkealla:
"Kussas on ilo enämpi,
Kosk' on Luoja kuolemassa?
Pitäisikö paisteheni
Laskemani lempehemmän
Päälle kansan kelvottoman?"
Pani poijes seppelensä,
Riisui puhtahan pukunsa,
Surumanttelin sivalsi,
Peitti silmänsä punaiset.
Paksu pistääpi pimeä
Kohta kaiken ilman alla
Kokonansa hetkee kolme.
Itse kaiken ilman Herra
Alla Hetken yhdeksännen
Huusi suurella humulla,
Kuten kosket korkeimmat,
Wieryvät vedet väkevät,
Aallot paljon pauhajavat:
"Jumala, joka minulla
Ain' ennen olit apuna,
Miksi viskasit vihasi,
Ylönannoit armastasi,
Aivan aikahan kovahan?"
Armas aurinko havaitsi,
Kuuli huudon huikeimman
Kohta kääntyypi takaisin,
Tempas puhtahan pukunsa,
Antaapi alas näkyä
Paistehensa puhtahimman;
Tahtoi tehdä kunniata,
Tuoda Luojan lohdutusta.
Kansa kaikissa sokea
Wäärin kääntääpi vihassa
Selkeät sanat Jumalan,
Kohta lausuupi luvatoin:
"Eliasta etsineepi,
Anoopi hältä apua,
Poijes puusta päästäksensä!"
Luoja lausuupi sanaksi,
Wielä sitten viidenneksi:
"Janosta minä jakoan,
Pakahdun palavuudesta!"
Astia oli lähellä
Pantu täytehen peräti
Etikkata katkerata.
Kohta parvesta pahimpi,
Aivan kaikista kavalin
Otti sienen saatavilta,
Täytti täytehen peräti
Etikalla karvahalla,
Isopilla ympärinsä,
Puuhun pitkähän paneepi,
Eli ruokohon asetti,
Ylösnosti Jesukselle,
Käski juoda janohonsa.
Toiset pilkalla puhuvat:
"Annas katsoa, apuhun
Koska ehtiipi Elias,
Poijes puusta päästämähän!"
Kosk' on ottanut etikan,
Jesus juotavan väkevän,
Sanoopi sanaksi vielä,
Lausui kohta kuudenneksi:
"Tämä on määrä täytettynä
Witsa kärsitty vihainen!"
Huusi vielä huikeasti,
Kajahutti korkeasti,
Sanoi vihdoin viimeiseksi:
"Aika, armahin Isäni,
Tehdä loppu tuskastani!
Heitän henkeni käteesi,
Annan sieluni Sinulle!"
Kohta päänsä kallistavi,
Laski sielunsa lepohon.
Kohta Luojan kuolemasta
Ilmestyi isot imehet,
Tunnustähdet temppelissä:
Seinä silkkinen surusta,
Esirippu itsestänsä
Kahtia keskeltä repesi;
Pyhä paikka paljahana,
Ovi autuuden avoinna.
Wielä maatkin, manteretkin
Itse kaiken ilman pohja
Luojan surmoa sureepi,
Wapiseepi vaikeasti.
Sangen hämmästyi surusta,
Tahtoi painua peräti
Poijes päältä patsastensa,
Kaataa muurit korkeimmat,
Hyvät huonehet hukata.
Wielä kalliot kovimmat,
Joit' ei kisko kirvespohja,
Ei särje sepän vasara,
Pistäne terävät piilit,
Murheen tähden murtunevat,
Pelvosta pakahtelevat,
Tuskan tähden halkeavat,
Kosk' on Luoja kuolemassa,
Kulmakivi kumottuna,
Hengen kallio hakattu.
Wielä kuopat kuollehitten,
Haudat Herran kutsuttujen,
Ei pysy enemmän kiinni;
Itsestänsä aukenevat,
Kiiruhtavat katsomahan.
Päämieskin pahalla mielen
Katsoi päälle katkerasti,
Tästä tunteepi totuuden,
"Työ on tehty tänäpäänä
Miestä vastoin vaarallinen,
Weri laskettu viatoin,
Pantu syytöin surman alle!
Hukattu on hurskas Herra,
Piinattu Jumalan Poika;
Ei ole nämät imehet
Miehen merkit laitettavan!"
Sotamies samalla suulla,
Joll' oli pilkkoa puhunut,
Tyhjän työnsä tunnustaapi,
Pahan pilkkansa katuupi.
Wielä joukko joutilasten,
Kansan päältä katsovaisen,
Häpiästä hämmästynyt,
Ei saata ulos sanoa;
Ottaapi oman kätensä,
Rankaiseepi rintapäänsä,
Soimaapi omaa sydäntä.
Kohta kääntyypi kotia
Mielell' sangen surkealla.


Anterus Aschelinus.

Toinen opettaja Turun tuomiokoulussa ja sitten kappalainen Ahlaisissa,
kuoli 1703. On paitsi seuraavaa laulua myöskin kirjoittanut virren
suuresta nälästä 1697 ja toisen Kaarle XII:n kunniaksi.

Suomen Ilo-ääni Narvan voitosta.
Tsaar' Pietari Muskoss' vaikk' sankari suur'
Ol' mielestäns väkevä sangen,
Niin että hän humuns kans tuiman koht' juur'
On Ingrinmaan sisälle langenn':
Suur' tavar' ol' myöt'
Ja kultaiset vyöt --
Me kuitenkin Jumalass' sodim'!
Waikk' Wenäjän pojill' niin paksult' sen maan
Kuin tomu ja santa hän täytti,
Ett' joukko seuraamast' joukkoo ei laann',
Ja vihans julmuuden myös näytti
Niinkuin peto suur'
Tai kuin traakki juur' --
Me kuitenkin Jumalas' sodim'!
He elävän miehen päält' nahan pois veit.
Ja vaimon he osiksi jaoit,
He lapsille kehdot myös haudoiksi teit,
Heit' kiviin ja kantoihin tapoit.
Ei parku aut' täss',
Ei apuu ol' läss',
Me kuitenkin Jumalass' sodim'!
Kun Narvaan hän siirtyi poikainsa kans,
Niin kaupungiss' pelko suur' paisui;
Hän käski sen asujain kohdastans
Juur' avata portit, ja lausui:
"Tott' kaupungin me
Kyll' kukistamme!"
Me kuitenkin Jumalass' sodim'!
Tsaar' Pietari aikoi kyll' paitsi syyt'
Koht' Narvalta anoo yht' tanssii.
Se vastas hänt' tott': "et mahda mult' pyyt'
Mun kultaista hohtavaa kranssii!"
Siis ilkeä Ryss'
Ratk' tukevast' pyys
Hänt' väijyä, kuin Herrass' soti.
Hän kaupungin ympäri leirinsä löi
Kyll' julmalla, ankarall' kädell',
Ett' Narva se leipäänsä murheella söi,
Eikä kuhunkaan itseäns vedell';
Sill' hätä siell', tääll'
Juuri pakkasi pääll' --
Me kuitenkin Jumalass' sodim'!
Mutt' kaupunki rohkia ol' itsestäns
Ja Wenäläist' kohtas näill' sanoill':
"Niin kauan kuin veri on lämpimenäns,
Edesvastaan Inkerin majoi!"
Täst' Wenäjän mies
On todella hiess' --
Näin Jumalass' tahdomme sotii!
Karl kuningas joutui jo miehuullisest',
Kun morsian ol' suuress' havuss';
Hän henkens pan' alttiiksi uskollisest',
Ol' suurimmass' hädäss' häll' avuss'.
Tahtoi ennen kuoll',
Kuin Narva ols huoll'
Ryssäll'. Näin Jumalass' sodim'!
Karl kuningas ratsas- ja jalkaväell'
Koht' valmisti itsens ja sanoi:
"Nyt, poikani rakkaat, juur' paastoll' ja hiell'
Tykö Herran me astumme anoin,
Ett voisimme viel'
Ratk' tällä tiell'
Pois puolestam' Ryssää ottaa!"
He vastasit kaikki kuin yhdestä suust':
"Jaa, kuningas, kuolla tai voittaa!
Sill' emme nyt tiet' tahdo mistäkään muust',
Waan hänen pois uliaast' soittaa,
Jos Jumala suo
Ja apunsa tuo --
Näin Jumalan väellä sodim'!"
He tulit kuin karhut, joilt' pojat on poiss',
Ratk' avoimill' kidoilla, suilla,
Ja leijonaa seuras niin paljo kuin voit
Maall', merell', niin kaduill' kuin kuilla.
Hän vaaroiss' ol' läss',
Eik' itseäns sääst'. --
Näin Jumalan avulla sodim'!
Siis Wenäjän majat yksmielisest'
He stormasit väkeväst' päänäns;
Hän voiton siis sai niin urhoollisest'
Eikä enempää muistanut hätääns;
Sill' iloa täynn'
Läpi vallein hän käy --
Näin Jumalan avull' hän soti!
Ja taivas myös itsens hält' leppyiseks näytt'
Ja edestoi synkeän pilven,
Jost' Ryssän pääll' lunta ja rakeita käytt',
Niill' maahan löi keihään ja kilven.
Näin Tsaarin suur' valt'
Pois hukkui silt' maalt'. --
Mutt' Jumalan avull' me sodim'!
Kuin kärpäset, hyttyset Ryssät sill' koht'
Nyt Ruotsin kyll' vihaisell' miekall'
Maan päälle sitt' lankes juur' pikaisest' tott',
Jok' enää ei ensinkään siekaill'
Heilt' nielemään vert'. --
Näin viel' joka kert'
Me Jumalan avulla sodim'!
Mont' tuhatta nukkui koht' paikassa siin',
Mont' tuhatta upposi vesiin,
Mont' tuhatta otti Karl kuningas kiin'
Ja antoi ne vartiain käsiin;
Mont' tuhatta viel'
Hält' rauhaa rukoil' --
Näin Jumalan avull' me sodim'!
Tsaar' Pietar' kyll' lupas taas keväällä tull'.
Mutt' emme hänt' enempää pelkää.
Karl kuningast' ravits' Herr' pitkäll ijäll',
Hän hosukoon Wenäläist' selkään!
Näin toivomme viel',
Äl' apuas kiell',
Ett Sinun me avullas sodim'!
(Painettu erikseen v. 1703).


Gabriel Tuderus.

Syntynyt Kemissä 1638, tuli yliopistoon 1656, kappalaiseksi Inariin
1669, kirkkoherraksi Kuusamoon 1675, Ala-Tornioon 1684, kuoli 1705. On
Ruotsiksi kirjoittanut kertomuksen Lappalaisten käännyttämisestä.

Weisu talonpojille kunniaksi.
Talonpoika keväällä totta
Wisun vaarin ojasta ottaa,
Siivoo pellon, vainion, maan mainion;
Siemenen hyvän ja jyvän
Maan poveen heittää,
Mullalla peittää;
Juhdall' vaon kääntää ja vääntää
Taitava tää perheen isäntä.
Koska varhain aamulla laulaa
Kotolintu se keno-kaula,
Jonk' on nimi kukko, niin ukko
Unisijaltans akkans kans
Nousee kohdastans, pyrki pukeisans,
Katsoo päin otavaa sill' haavaa,
Ennen kun hän juur' oven avaa.
Jälkeen ruoan Jumalan luoman
Isän meidän haltuun ja huomaan
Hiljaan menee kehtoon, jok' ehtoo;
Warhain aamull' myös on hän työss',
Pyrkii korpeen pois, puita kusta tois,
Niitull' joka henki, kans kenki,
Poika, tytär, piika ja renki.
Aina sit' järjetöint' orjaa
Hän armahtaa, siivoo ja korjaa,
Sarvipäätä säästää, ja päästää
Ajall' aina suvell' laitumell'.
Joka voimatoin oli sinä vuonn',
Sieltä kanssa karvan sen parhaan
Hiljain tulee illalla tarhaan.
Ettei tää isäntä ja taatta
Koskaan mahtais laiskana maata,
Niin hän vetää nuottaa; ei suotta
Anna häll' kalaa Jumala.
Hänt' auttaa myös muu konsti ja vipu,
Johon jänes parka, ain' arka,
Tapaturmast' joutuu ja karkaa.
Tällä tavall' saapi hän viljaa
Warhain aamull', illalla hiljaan,
Joka työns näin täyttää ja käyttää,
Waarin ottaa kans vieraastans.
Herra haltia maan ja Luoja taivaan
Ei hänt' alaspaina, vaan aina
Ravintons häll' antaa ja lainaa.
Akka koton' istuu ja neuloo,
Kutoo kangast', leipoo ja seuloo;
Hän hamppui ja villaa ei pilaa,
Waarin ottaa työst' jo puol' yöst',
Eikä kauan makaa se vaimo vakaa,
Parsii viisi sukkaa, se nuori rukka,
Eikä talon kappaleit' hukkaa.
Koska lehmä lypsävä kulta
Illall' tulee tarhaan niitulta,
Niin hän vastaan häntä jo lentää
Monen astian kans kohdastans,
Wetää kykkysill' neljäll' hyppysell'
Makian maidon nuoren, sen tuoreen,
Woiks tekee kirnussa tuoreen.
Ettei paljon paastois isäntä,
Rientää ruoan äkist' emäntä,
Suolan sisäll' heittää, ja keittää
Puuroo mitä maks murkinaks,