Helmivyö: Suomalaista runoutta - 4

Jaakop Heickell.

Syntynyt Saloisten kaupungissa 1779, oli kruununvoutina Torniossa, ja
kuoli 1840. On kirjoittanut koko joukon runoelmia Oulun viikkosanomain
ensimäisiin vuosikertoihin.

Tyhmäsen Elämäkerta.
(Kellgren'in mukaan)
Nyt, miehet, kuulkaa korvillanna
Tuon Tyhmäs-vainaan elämää.
Jos ei se ikävätä anna,
Niin joku taitaa hymähtää.
Hän syntyi tavan kurjan jälkeen
Juur' alastonna maailmaan;
Waan puutos loppui hältä melkeen,
Kun pääsi käsiks tavaraan.
Kun piennä oli poikanen,
Niin hoiti häntä ämmä Naakka;
Hän taudin sai, -- vaan voitti sen,
Ja eli sitten kuoloon saakka.
Hän, luonnostansa lakea,
Ei ollut paha tuskaumahan;
Jos sattui joskus suuttumahan,
Niin taisi olla vihassa.
Se virhe hällä nuorempana,
Ett', ennen mieheks tultua,
Hän oli poika kutjana;
Se katos poijes vanhempana.
Ei ketään kadehtinut hän; --
Jos karsasteli niinkuin haukka,
Ei sitä sovi syyttämään,
Kun oli karsosilmä raukka.
Hän oli pystö vartalolta,
Siis luultiin häntä ylpeäks;
Waan moite käypi tyhjäks,
Kun oli keno kasvannolta.
Hän tilkan otti mielellänsä,
Waan väsyi turhaan lorinaan,
Ja haasti harvoin niellessänsä,
Waan nieli aina juodessaan.
Ei juomingeissa kerjennynnä
Hän mainioksi ollenkaan,
Kun aina pyöri päihtynynnä,
Jos vaan hän joutui juopumaan.
Hän ristiin, rastiin kirjoitteli
Ja jaaritteli tiheään;
Jos runo loruks pyörähteli,
Ei loru runoks ikänään.
Myös sanoissansa aina varoi
Hän sekaannusta pimeää,
Ja sanoi, kun hän niitä haroi:
"Sen selvempi jos selkeää!"
Jo nuorna äijän oppi karttui,
Niin että saarnas kerran kans;
Waan lyhyt oli saarnassans,
Kun ensi sana suuhun tarttui.
Jo hätä olis ollut suuri,
Jos joku toinen joutui näin;
Waan hänpä kääntyi toisinpäin,
Ja päätti saarnan siihen juuri.
Hän usein näki matkoillaan
Kuin viisahasti Luoja laati
Myös siinä että kylät kaati
Hän virtain vierin juoksemaan.
Myös sanoi hän: "Jos Savoon vienee
Sun tiesi, niin sä siellä vain
Syöt herkutellen parahain,
Kun laukussasi hyvää lienee."
Hän haasti aina hyvin tarkoin
Myös kaikkein luotuin laadusta,
Ja merkillistä kerran, vartoin,
Hän puhui krapuin luonnosta.
Kun kravut pa'assa soristelit,
Hän ratki puhkes itkemään,
Ja sanat suusta purskahtelit:
"Nuo raukat kuolit eläissään!"
Hän raamattua lueskeli
Jo vuotta kolmekymmentä;
Waan vähän vielä ymmärteli,
Mit' eivät muutkaan ymmärrä.
Näin antoi aika neuvon hän
Niin valtataitohon kuin muuhun:
"Jos miel' on lehmää lypsämään,
Niin anna hälle ruokaa suuhun!"
Sen neuvon siveyden teille
Hän antoi kumman eläissään:
"Se käytös, jost' on häpy meille,
Ei kunnioita ketäkään".
Hän piti rohki ollessahan
Myös oman uskon mielessään:
Hän uskoi päivän paistamahan
Ja silmän luodun näkemään.
Ja vaikka aina eli varoin,
Niin joutui kerran sanomaan:
"Jos varast' auttoi valo harvoin,
Niin sokeaa ei milloinkaan!"
Tuon sananlasku oli soma
Edusta vapasukuisen:
"Ett' ansiokin ihmisen
Ei ole muu kuin hänen oma".
Jos raha-asioissa kaipaat
Myös neuvoa, niin Tyhmänen
Se neuvoi näin: "Jos paljon lainaat
Niin paljon velkaut poloinen!"
Nyt tyhjään tutkit sinä kanssa
Sun sielus sijaa, veikkonen!
Jo aikaa sanoi Tyhmänen:
"Se piiloittelee piilossansa!"
Nyt irvistellään lääkäreitä,
Ja oppi heiltä soimataan;
Hän sanoi: "Onpa hyvä heille
Se keino, jos ei muillekaan!"
Jo parkui moni ihmisparka,
Kun hänen työtään moitittiin,
Waan Tyhmänen ei ollut arka,
Kun muita kuinkin soimattiin.
Ei veisannut hän juuri parhain
Waan este siihen oli se,
Kuin kirkossamme kuulemme,
Jos virren nuotti menee harhain.
Jos häntä Piuvi-pelissä
Ei oikein mestarina pietty,
Niin syynä oli välissä:
Ei siitä silloin vielä tietty.
Jos oli orja taikka nainut,
Hän piti yhtä halpana,
Ja avioliiton parhaana
Sen, jost' ei totta tulla tainnut.
Se jolla halu hyvä lienee
Wiel' ylempiä oppimaan,
Se viisaan miehen sanat tiennee:
"On paras elää ollessaan!"
Hän pani kerran majassansa
Kuin muutkin maata terveenä,
Waan aamull', aivan kylmänä,
Hän nousi ylös kuoltuansa.
(Oulun W. sanomissa 1829).


Pietari Ticklén.

Eerikki Ticklén'in veli, syntynyt 1792, tuli yliopistoon 1811
maisteriksi 1823, opettajaksi Haminan kadettikouluun 1824,
konrehtoriksi Ouluun 1825, kirkkoherraksi Östermarkkiin 1829,
provastiksi 1836, Wesilahden kirkkoherraksi 1838, kuoli 1838. Hänen
runoelmiansa löytyy Oulun Wiikkosanomain parissa ensimäisessä
vuosikerrassa.

Laulajat.
"Tule kansa kuulemahan
Ennen kuulemattomia!
Minä sanelen sanoja,
Minä lauluja latelen,
Ett'et ole semmoisia
Kuullut ilmoisna ikänä.
Laulan lapset laulajiksi,
Laulan tyhmät tietäjiksi,
Laulan tulen pakkaseksi,
Pakkasen tulen väeksi,
Kivet halki kankahalla,
Poikki petäjät mäellä, --
Tule kansa kuulemahan
Ennen kuulemattomia!"
Tällä lailla laadullansa
Lauloi kerran laajaleuka,
Suurisuinen pöyhisteli.
Mitä miehiä nimeltä,
Oliko Ruotsin rohkioita,
Waiko Saksan sankareita,
Sit' en sano surmakseni.
Lauloi pieni lappalainen,
Hyräeli hyinen poika
Nuotiolle noustuansa
Hangen kylmästä kylestä.
"Mitäs laulat lappalainen,
Poika hyinen hykertelet?" --
"Laulelenpa lystikseni,
Omaks hyväksi hykerrän;
Niinp' on minun mielestäni,
Ett' on lintu leivonenkin,
Waikk'ei huua huuhkajana,
Eikä karju kaakkurina!"
(Oulun Wiikkosanomissa 1829).

Leivoselle.
Missä viivyt, leivoseni?
Etpä joudu ensinkään
Tänä vuonna, kultaseni,
Mieltä mielistyttämään;
Aina ennen ennättelit
Talven huolet huojentaan,
Etelästä lennättelit
Myrskyn muistot poistamaan.
Kuulin kieles visertävän
Ilman alla aikanaan:
Näinpä päivän ennättävän
Kukkasia kutsumaan.
Kukat kutsui hettehistä
Kaunihisti loistamaan,
Weti vedet lähtehistä
Juoksussansa joutumaan.
Laski pienet lattialta
Kartanolla juoksemaan,
Venehetkin valkamalta
Vetten kalvot kaivamaan.
Laski karjan kartanoista
Kujan päähän kulkemaan,
Lammaslaumat karsinoista
Tanhualla tanssimaan.
Kyll' on taasen tavallansa
Aurinkomme alallaan;
Mutt' on kolkko kulussansa,
Kylmä vielä valossaan.
Missä viivyt, leivoseni?
Sinua se vuottanee!
Tultuasi, kultaseni,
Huolet talven huojennee!
(Oulun W. sanomissa 1829).

Lapsellinen lapsenlaulu.
Nuku, nuku, lapsukainen,
Levähdä levon ajalla!
Wiel' on tyven tuuditella
Satamassa suojaisessa;
Eivät huolet herättele
Äitin helmassa hyvässä,
Eivät viettele valehet
Isän polvella iloisen.
Mutt' on myrsky kuuluvissa
Meren mentävän selällä.
Jo on aalto näkyvissä
Suulla sataman suloisen.
Minä laulan lapselleni,
Ettei kuuluisi kohina,
Eikä hyöky herättäisi
Huolten pahalta perältä.
Nuku vielä, pienoseni!
Wiel' on lepoa vähäisen,
Wiel' on äiti laulamassa
Lapsen kätkyen sivulla,
Wielä isä katsomassa
Kotikartanon kaluja.
Mutt' on selkä soudettava,
Kerran mentävä merelle,
Joll' ei tunnu toisen jälki,
Eikä entiset johata.
Oman onnesi nojassa
Kiikut siellä sinne tänne,
Menet myrskyn vietävänä,
Tuulen tuuditeltavana,
Huolten henki purjehissa,
Walehen väki perässä.
Waan on tähti taivahalla
Wiitta kirkas kiiltämässä,
Sitä silmällä pitele!
Jos sen pilvet peittäisivät,
Pahan ilman pauhatessa,
Eli valhe viettelisi
Hahtes harhalle polulle,
Taasen ilman ylettyä,
Hattaroitten hajottua,
Käännä kulkus oikeahan,
Keulasi matkan mukahan,
Ettäs sinne ennättäisit,
Pääsisit pahasta säästä,
Mihin on isäsi mennyt,
Äitis ennen ennättänyt.
Siellä nukut nurmen alla,
Levähdät väsyttyäsi,
Meren mentävän takana
Tuolla puolen pahan salmen.
Siellä Tuoni tuudittaapi,
Lepo laulaapi sinulle:
"Nuku, nuku nurmen alla
Levähdä väsyttyäsi!
Kyllä Herra herättääpi
Luodun lapsensa lovesta
Isinensä, äitinensä
Paremman elon ilohon,
Kussa virret viisahammat,
Laulut laitetut paremmat"
Nuku, nuku, lapsukainen,
Levähdä levon ajalla!
(Oulun W. sanomissa 1829).


Klaus Juhana Kemell.

Lukkarin poika, syntynyt Ylivieskassa v. 1805, vihitty papiksi 1827,
toimitti saarnaajan virkaa Köyliön ja Säkylän seurakunnissa, oli sitten
apulaisena, viimein kappalaisena Alavieskassa, jossa kuoli 1832. On
kirjoittanut useampia lauluja Oulun Wiikkosanomain ensimäisiin
vuosikertoihin. On suomentanut Tuomas Kempin kirjan ja myöskin
kirjoittanut Mustalais-kielen sanakirjan, joka hänen kuoltuansa
poltettiin erään heränneen ystävän kädellä.

Lohdutus Haudalla.
(Mukaelma.)
Suista surus, kaipaukses,
Itkus vaikein!
Muista ett' on valitukses
Turha! Haikein
Murhe ei se mitään auta
Eikä eronnutta sauta.
Ei se tule enää, ei!
Jonka Tuoni täältä vei.
Liha kaikki lankeaapi
Niinkuin kukkanen;
Neitosesta eroittaapi
Surma sulhasen,
Nuorukaisen harmaapäästä,
Ei se imevääkään säästä,
Jot' ei äiti hautaan sois;
Morsiamenkin tempaa pois.
Liha kaikki kerran kaatuu
Niinkuin heinänen;
Mainen maaksi jälleen maatuu,
Mutt' ei taivainen.
Sinä, josta pidin huolen,
Elät tähtein tuolla puolen,
Silmäät sieltä ystävää
Hautas luona itkevää!
Tieto, taito haluaapi
Täydellisyyteen,
Sydämemme himoaapi
Pysyväisyyteen.
Kuolossako tämä puuttuis,
Ruumiin kanssa maaksi muuttuis,
Waiko turhaan meidät loi
Luoja, turhaan toivon soi?
Etpä turhaan meihin, Luoja,
Kuvaas painanut;
Ruumis onpi sielun suoja,
Jonk' oot antanut.
Tämä peite lankeaapi,
Kerran maaksi raukeaapi,
Henki pääsee valloilleen
Matkustamaan omilleen.
Astu Tuonelahan taasta
Ajatukseni;
Haudan tuolle puolen maasta
Lennä luontoni!
Siell' ei tuli, eikä sota,
Nälkä, eikä kuolon ota,
Eikä surma sureta,
Ystäviä erota.
Ahpa päivää autuasta!
Toinen toistansa
Tervehtääpi -- vanhin lasta,
Sulha sulhaansa!
Siellä Luojan laupeutta,
Waltaa, voimaa, viisautta
Levon maassa laulamma!
Pian, pian päättynynnä
Aik' on omakin.
Kukaties jo jäätynynnä
Olen kohtakin. --
Wälttäkäämme harhateitä,
Että koska Luoja meitä
Kutsuu, valmiit oltaisiin,
Kotiin kaikki tultaisiin!
(Oulun W. sanomista 1830).

Neitosen laulu.
Sini minullen on mieluinen!
Ah kuin sininen on suloinen!
Sininen on se'es taivaan kaari,
Sinervälle välkkyy vetten piiri.
Sininen on kukka pikkuinen,
Rakkauden kuva kultainen,
Joka kuiskuttaa: Ah, kyyhkyseni,
Muista mua aina, armaiseni!
Sinisilmässä on lempeys,
Sydämestä siintää hempeys,
Sinisilmän sätehitten soitto
Tunnon taivosest' on päivän koitto.
Jos ma joskus joudun naimisiin,
Pukein morsiamena sinisiin,
Sinisiä sitten aina kannan,
Sydämeni sinisilmäll' annan.
(Oulun W. sanomista 1830).

Fredman'in Epistola N:o 9.
(Bellman'in ruotsalaisesta.)
Ystävä kullat, siukut ja veikot!
Sotkunen, vaikk' on sormensa heikot
Wirittääpi viuluansa
Ja kieliä kynsin lyö.
Silmä on poissa, nokka on poikki;
Sylkeepi viulun tappihin loikkii,
Katsoopi kannuansa;
Nyt ankara alkaa työ!
Suu on kuin kiulu;
Winkuupi viulu,
Ääniä ratkoo, katkoo ja syö.
Hei, veli kullat varvastakaa!
Reuhkana olla, raivoilla saa!
Kah! kuin Kaisa kukka,
Siisti sinisukka,
Kengin sievin sipsuttaa.
Kah! kasvojansa lietsoopi Lassi,
Hampaissa kärsä, housussa massi,
Sinne ja tänne tuiskii,
Juo viinaa kuin lahopuu.
Keltainen kesävoikko on takki,
Korvilla lammasnahkainen lakki;
Luimussa korvin luiskii,
On naama kuin täysi kuu.
Siirolla silmin,
Kallella korvin,
Hyppää kuin härkä; märkä on suu.
Siukkuni! sievä on erittäin
Hyppiä, hupa kohmelopäin
Anna kaiken yötä.
Maija, tule myötä,
Selkä suoraan -- juuri näin!
Kah! kuka tuoll' on, kauhtana yllä?
Niin tuoko hallisaapas? Se kyllä!
Tuo, joka niinkuin hylje
Nyt tansata töyttii -- tuo!
Saakeli soi! Kah! sammettiranne,
Ympäri päätä punainen vanne.
Juo, Sotkunen, ja sylje!
Hyi! konnakos kaljaa juo!
Pulloss' on juomaa
Pannusta tuomaa;
Wetääkös nahkas, rahkainen suo? --
Siukut, nyt rinkiin remahtakaa!
Laukata, nauraa, langeta saa!
Silmät siki-umpeen,
Korvat kovaan lumpeen!
Pelimanni oksentaa.
Huh! tyttö hurjat hentoo ne mennä!
Nostapas helmaas, Liisa, ja lennä!
Wie -- pelimanni tahtoo --
Pihkaa ja viinaa tilkka, vie!
Sotkunen, kuule! tunnetko tuota,
Nyt joka astuu akkunan luota?
Eukkohan tuolla kahtoo
Karsassilmä, sekö lie?
Pyylevä pankka
Astuu kuin ankka,
On siinä muori nuori kuin tie!
Tyttöjä tääll' on vaikkapa nais!
Oltta ja viinaa oivalta sais!
Täällä olet sinä,
Täällä olen minä,
Täält' ei poiskaan haluttais!
(Oulun W. sanomissa 1831).


Kustavi Toppelius.

Maalarin poika Oulusta, syntynyt 1786, harjoitti oppia Upsalan
yliopistossa, tuli kaupungin lääkäriksi Uuteen Kaarlebyhyn 1815, ja
kuoli 1865.
Pienempiä runoelmiansa löytyy Oulun viikkosanomain ensimäisissä
vuosikerroissa, Joukkahaisessa II ja Suomettaressa 1856. Paitsi sitä on
hän kirjoittanut suuremman runon Oulun palosta 1832.

Oulun palosta v. 1822.
Kevätpäivän päätyttyä
Jälleen illan ihanimman,
Yhden niistä näillä tienoin,
Täällä Pohjolan perillä,
Joita moni muukalainen
Aina ihmeenä ylisti,
Aina kiitti kummastellen,
Lepäs luonto luotuinensa
Waipununna valossansa,
Kuultavassa kuumehessa,
Kevät-öisessä kajussa;
Ihmisraukat rauennehet
Unen sylihin syvähän.
Tarmotoinna, taidotoinna,
Niinkuin kerran kuoltuansa,
Tuolla Tuonen tuutuvissa
Huoletoinna huomenesta. --
Aika vainen vaiheellinen,
Joka vyöryy väsymättä,
Wirran lailla vikevimmän,
Kulki kotkakulkuansa
Lepäämättä, lakkaamatta,
Joutui myöskin juoksussansa
Sivu hetken sydän-öisen.
Ajan viitta viipymättä,
Niinkuin vahti vakanainen
Eli vaaja vaiheusten,
Käytti kultakärkiänsä
Juonen mentävän mukahan
Toisen hetken puoliteihin.
Silloin läpi levon kaiken,
Läpi unen untuvien
Hädän hirveä hälinä,
Rajuten kuin raju-ilma
Taikka koskesta kohina,
Nosta kauhea kajuupi, --
Maakin huudosta humahti,
Kaikui ilma kauheasta
Hädän, huudon hälinästä,
Walkeasta valloillansa,
Tulen tuimasta palosta.
-- -- --
Käypi kyllä kiivahasti
Metsän mykkä muurahainen,
Kodissansa kierteleepi,
Meluaapi mättähällä,
Taiten takkoja vetääpi,
Runnompia ruumistansa.
Humisevat haikeimmin
Sodan innossa isossa
Mettisetkin majoissansa,
Pivoilevat piikkejänsä,
Suristavat siipiänsä,
Kuhisevat, kumisevat
Liukkahalla liikunnolla,
Närkästynnä nähtyänsä
Wihamiestä viipyväistä
Pesän pyöreän sivulla.
Mutta ihmisten menoja,
Ihmeellistä elämistä
Turmionsa tantereilla
Mihin mielit verrattavan,
Miten kehität kuvansa?
Luulis karhuin karjuilevan,
Laumoittaisin laukkailevan,
Kuhisevan kaikkialla,
Tartuskellen tarakoihin,
Kanniskellen kuormiansa.
Luulis velhojen vetävän
Innossansa ilkeässä
Wetohärän vetämiä,
Niin nyt kaikki kilvoitellen
Weti, kantoi kuumuudesta
Toimen taidolla tulesta,
Wärkkejänsä valkiasta.
-- -- --
Tästä kylämme tulesta,
Tuhannesta päädön päästä,
Harjavuolten hongikosta,
Tulen tuimasta pesästä
Poron pyry paistehella,
Savun synkeän sumulla,
Loimu, liekki taivahalle.
Joska tulen tunturiksi
Tai mereksi mainitseisin
Palavilla pyörtehillä,
Tuskin kolkon käsittäisit!
Ylön julma juuriltansa,
Koolta vielä kauheampi
Tulirunko taivahainen
Loimuaapi, lenteleepi
Hirmusiiven suihkamilla,
Kadotuksen kohinalla.
Sitä tuuli tuuditellen,
Wartiansa villissänsä,
Ajoi alti ankarammin,
Kohotellen, kiepitellen,
Kumarrellen kauheinta.
Minne väylänsä vedätti,
Minne juoksunsa johatti,
Wankui ilma innossansa,
Torui torvilla tuhansin.
Tästä Surma sukuinensa,
Musta Kouko murheinensa,
Hirmukurkulla kuristen,
Ukon äänillä urahti;
Karjas kaatunein koloista,
Kaatuvien kukkuloilta,
Weisas hänkin voiton virttä
Häijy herja Luojallensa.
Tästä tuhat tuuliaista,
Hirmuillansa haltioissa,
Rajueli raivoissansa,
Tuhat palkeitten tulilla,
Tuhat pillin pillitellen,
Pisti päänsä pyöryväiset
Palavaiset päistäräiset,
Kähinällä käärmehien,
Liikunnolla leimausten,
Aina äärien ylitse
Tuonne pilvien pihalle,
Tuonne tähtien tasalle,
Jossa vielä välipäätä
Loistollansa lentävällä,
Kiskoillansa kiiltävillä,
Ilmivalkian valolla
Wälähytti valtiaissa.


Kallio. (Samuel Kustavi Berg.)

Satulamaakarin poika Oulusta; syntyi Jouluk. 2 p. v. 1803, tuli
yliopistoon 1822; silmäin heikoksi tultua täytyi jättää
opinharjoitukset kesken, tuli viimein sokeaksi, kuoli 1853. Wiisi hänen
lauluansa painettiin ensikerta Otavan toiseen osaan, sitten vielä
muutamia Oulun viikkosanomiin v. 1840.

Soidin.
Waeltaissa vainiolla
Kuulin Annin laulavan,
Kuulin kuusten takalolla,
Kallioinkin kaikuvan:
Tuulan, tuulan, tee :,:
Suositellen mehumiellä
Annin kumppaniksi jäin,
Sanoen: "Kah, laula vielä!"
Ja se armas lauloi näin:
Tuulan, tuulan tee :,:
Niin hän lauloi hymyhuulin,
Sulosilmin, simasuin,
Hiljaa hengiten ma kuulin.
Mutt' en muista muuta kuin
Tuulan, tuulan, tee :,:
Taivas leimahti ja loisti
Kun hän istui vieressäin;
"Suudellaanko?" -- "Toisti, toisti!"
Lausui hän ja lauloi näin:
Tuulan, tuuan, tee :,:
Solui päivä; iltatorven
Liekö kuullut kutsuneen,
Kun nyt lähti poikki korven,
Tuota mulle laulellen:
Tuulan, tuulan, tee :,:
Wapaus on rinnastani,
Riemu, rauha rientänyt;
Yöt ja päivät korvissani
Sama soipi ääni nyt:
Tuulan, tuulan, tee.
(Oulun W. sanomista 1840; vähä toisin Otavassa II 1832).

Milloin muistelet minua?
Sua muistan ensimäisen
Leivon lystin laulellessa
Hattaroissa häilyvissä;
Muistan myöskin kukkahaisen
Päätöstänsä pilkistäissä
Lähtehessä läikkyvässä. --
Milloin muistelet minua -- milloin?
Sua muistan, kaunokaista,
Suven armahan ajalla,
Kun ei öillä sammu päivä;
Muistan käen kukkuessa
Pikku linnun livertäissä
Laaksoloissa lehtevissä. --
Milloin muistelet minua -- milloin?
Sua muistan syksysäällä
Rajutuulten raivotessa,
Lehtein puista lentäessä;
Muistan, koska kuutamolla
Kuvauupi taivo kirkas
Jäisen järven iljanteissa. --
Milloin muistelet minua -- milloin?
Sua muistan, koska korvet
Waipan valkeaisen saavat
Talven tuiman joutuessa;
Muistan tähtein tuikkiessa,
Revontulten tuprutessa
Kuin jos taivas ois tulessa. --
Milloin muistelet minua -- milloin?
Sua muistan ajoin kaikin,
Päivän puoleen pyrkiessä,
Sekä mailleen kulkiessa;
Muistan täällä, muistan tuolla
Tähtitarhan tuolla puolla. --
Milloin muistelet minua -- milloin?
(Pääskyisen pakinat; vähä toisin Otavassa II 1832).

Sirkka.
Sirkka lauloi lystiksensä,
Oman intonsa ilossa,
Huviksensa hyräeli
Metisellä mättähällä,
Simakukkien seassa.
Päivä paistoi, nurmen nunnut,
Kukat kultaiset kedolla
Katselivat, kuultelivat
Kuin hän laulella liritti.
"Mitä laulat laiska roisto,
Hullutuksia hyräilet?
Teehän työtä, eihän vatsa
Täyty tyhjistä loruista;
Raipat selkään semmoiselle!"
Torui muuan muurahainen,
Ylen itara itikka,
Sirkan syytöntä iloa.
Sirkka lauloi lystiksensä,
Oman intonsa ilossa,
Huviksensa hyräeli
Metisellä mättähällä,
Simakukkien seassa.
(Otava II 1832).

Oma maa.
Wallan autuas se, jok' ei nuorena sortunut maaltaan,
Hyljätty onnensa kans' urhoin haudoilta pois!
Ei sopis miehenä näin mun nuhdella taivahan töitä;
Mutta mun syömeni taas tahtovi huoata ees.
Kun minä muistan sen yön, jona rakkailta rannoilta luovuin,
Nousevat silmiini nyt vieläki viljavat veet.
Ei mun mielestän', ei mee Pohjolan tunturit, joilla
Lasna ma kuultelin kuin sampo ja kantelo soi;
Siell' eli toimessa mies ja Wäinöstä lausuivat urhoot,
Poijat ja karhut puun juurella painia löit.
Raittihit talviset säät, revon tult' oli taivahat täynnä,
Kaunihit katsoa kuin aamun alkava koi.
Oi, te kesäiset Pohjolan yöt, joina aurinko loistaa
Myöhään, päilyen veen vienossa taivahan kans!
Teille jos Onnetar sois mun vielä, niin tuntisin kaikki,
Saaret ja salmet ja myös taivaalla tähdet ja kuun.
Siellä mun huoleni on ja siellä mun muinoiset muistoin,
Sinne mun kultani jäi, sinne mun ystäväin myös.
Huoleti kiitelkööt muut Alppein seutuja kauniiks,
Kauniimpi, kalliimpi on mulle mun syntymaa!
(Otava II 1832).

Huolissaan runoileva.
Pois meni merehen päivä,
Poijes kultaisna keränä
Läntisille lainehille;
Meni kevät, meni kesä
Kukkinensa, kultinensa,
Meni linnutkin minulta
Muille maille lentämähän,
Jo menivät -- -- --
-- -- -- Jo tulivat,
Kaikki tulivat takaisin;
Tulipa kodilta ilman
Päivä kahta kaunihimpi,
Tuli kevät, tuli kesä,
Tulivat iloiset linnut,
Tuli kultaiset kukatki, --
-- -- -- -- --
Ei tule sydänalani
Ei ikänä, eläissäni
Tule mieli miekkoiseni,
Toivottavani takaisin.
Weli kulta, veikko kulta,
Älä nuhtele minua,
Jos ma sentähden murehdin
Tahi ryhtynen runoille.
(Otava II 1832).

Kiiltomato.
(Saksasta)
Kiiltomato kukkasissa
Loisti hiljaisuudessaan
Yli kedon tienohissa
Tietämätön loistostaan.
Suloisesti tätä tähti
Katsoi korkeudestaan;
Kätköstänsä käärme lähti
Myrkkyänsä valamaan.
Sääli madon surkeutta!
Miks hän syyttä surmattiin? --
"Syyttä," sanoi käärme, "mutta
Miksikäs hän loisti niin?"
(Oulun W. sanomista 1829).


Eerikki Aleksanteri Ingman.

Maamittarin poika Lohtajalta, syntynyt 1810, tuli Turun yliopistoon
1827, maisteriksi 1836, lääke-opin lisensiaatiksi 1838,
haavanlääkintätaidon ja kätilöintaidon apulaisprovessoriksi 1842, ja
varsinaiseksi provessoriksi 1858, kuoli 1858.
On kirjoittanut useampia lääkintä-tieteellisiä kirjoja, joista yhden
Suomeksi. Suomentanut kappaleen Iliadista 1832 ja Anakreon'in laulut
1834. Oli kaikkein hartain ja jyrkin niistä, jotka tahtoivat perustaa
suomenkielisen runouden kokonaan laajuudelle, ynnä niistä, jotka
tahtoivat vieraskieliset nimet suomalaisissa kirjoissa väännettäviksi.

Kehoitus.
(Wörösmartyn mukaan.)
Isäsi maalle, Suomalain,
Ole uskollinen!
Se kätkyes, se hautas on
Ja suojas viimeinen.
Majan sijaa ei missäkään
Sinulla mointa oo.
Tääll' on elääsi, kuollasi,
Jos kuinkin onni suo.
Ja maa se on, jota veri
Isäisi kasteli,
Maa, jonka mainehen pyhän
Ajat säilytteli.
Kah! täällä Wäinö Pohjolan
Pojat löi miekallaan.
Ja kahlehet pimeyden
Katkoi sanallahan.
Werisen täällä viirinsä
Wapaus liehutti,
Ja monta Suomen sulhoa
Manalle saavutti.
Ja monta päätyi päiveä
Weressä ainian,
Kylihin kun vihollinen
Sodan toi kauhean.
Monetpa näljät nähtyä,
Monetki tappelut,
Sä seisot vielä, Suomeni,
Et varsin vaipunut.
Mut toivo, taivahan tytär,
Sinulle kuiskuttaa:
"Jo tuntisi tulettelee,
Jo päiväs ruskoittaa!"
Eivät ne poikas turha'an
Wertään vuodattaneet,
Eivätkä sankaris paraat
Waan suotta sortuneet.
Ei, ei! tulevat ainakin
Ajat iloisemmat!
Sitä tuhannet toivoen
Jo varsin vartovat.
Elleivät tulle, tulkohon
Se Tuoni kuoloneen,
Ja luumme kurjat luokohon
Majaansa maan poveen.
Waan haudallemme maalima,
Surmaamme säälien,
Suruisin mielin vuodattaa
Kentiesi kyynelen.
Isäisi maalle, Suomalain,
Ole uskollinen!
Se kätkyes, se hautas on
Ja suojas viimeinen.
Majan sijaa ei missäkään
Sinulla mointa oo.
Tääll' on elääsi, kuollasi,
Jos kuinkin onni suo.

Waimot.
Härälle Luoja sarvet,
Hevolle potkat ankoi,
Jäniksillenpä juoksun,
Hampaatpa leijonille.
Ja uimukset kaloille,
Ja siivet lintusille,
Ja miehillenpä mielen.
Mut jäikö vaimo ilman?
Mit' antoi? _Kauneuden!_
Kilpein sijaan sen saivat,
Sijaankin laapuritten,
Woittaapa myös teräksen,
Tulenkin vaimo kaunis.
(Lauluja Anakreon'ilta 1834).

Juoda pitää.
Maa multainen se juopi,
Ja puut ne juovat maata;
Meretkin ilmaa juovat,
Ja merta päivän tähti.
Ja kuu se juopi päivää.
Miks' siis kinaatte, miehet,
Jos juoda myös ma tahdon?
(Samasta kirjasta).


Elias Lönnrot.

Kyläräätälin poika syntynyt Huhtik. 9 p. 1802, tuli yliopistoon 1822,
piirilääkäriksi Kajaniin 1832, Suomen kielen provessoriksi Helsinkiin
1853 ja erosi siitä virasta 1863.
Hänen sekä omia että suomentamia runoelmiansa löytyy varsinkin Oulun