Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 2

tiuskimista ja pientä torailua, joka ei merkitse sen enempää, mutta
antaa elämälle tukevan ja asiallisen arkipäiväisyyden tunnun. Jatkuvat
vastukset ja niiden jatkuva voittaminen, se on ihmisten toivottavin,
luonnollisin kulku myöhäistä kuolinpäivää kohden. Mutta kun pienokainen
sairastuu vuoteenomaksi, silloin nuo tarpeelliset pikku vastukset
ikäänkuin lauhtuvat, eikä makaava lapsikaan tunnu erikoiselta
vastukselta. Sehän voi kuolla siihen kipuunsa ja sehän olisi lapsen
kannalta korkein onni -- eikä köyhäkään vanhempi suo lapselleen muuta
kuin onnea.
Niin olivat mökissä päivät kuluneet tuon onnen aavistuksissa. Yhteen
aikaan lapsi oli kovin kuuma, se ei avannut silmiään, mutta puhui
jotakin taivaasta; sitten se vallan vaikeni ja hypisteli heikosti
peitettään. Isä ja äiti katsoivat silloin toisiinsa, äidin silmään tuli
kyynel ja hän luki hiljaa Herran-siunauksen.
Mutta tämä vakava hetki oli lyhyt. Tyttö painui uneen, hikoili kovasti
ja näytti siitä alkaen toipuvan. Lauantaiaamuna se istui vuoteessa ja
söi, kun isä lähti kylälle. Ja kun isä päivemmällä palasi, juoksi tyttö
vastaan oudostuttavan iloisena. Tytön ulkonäössä -- ihossa ja katseessa
-- tuntuivat kivun jäljet; siitä sen ilon outous. Sitä ei voinut
vieläkään mistään torua koko sinä päivänä ja ihmeellistä oli, ettei se
tehnytkään juuri mitään pahaa. Painostava lempeyden häivä viipyi yhä
mökkiläisten elossa. Syksyinen lauantai-iltakin oli ikäänkuin liian
tyyni ja kuulas. Vaimon viikolla kuiskaama Herran-siunaus ikäänkuin
viipyi vielä ilmassa. Mutta ihmisten on elettävä -- myöskin hiljaisen,
painostavan onnellisuuden hetkinä.
Sunnuntai-aamuna lähetti mummu pikku Hilman katsomaan, joko Anna
on loppunut. Hilma pysähtyi aurinkoisen tuvan ovensuuhun ja näytti
arastelevan Annaa, joka oli polvillaan penkillä sivuakkunan ääressä ja
leikki syyskärpästen kanssa. -- Annahan oli parantunut jo. -- Niin oli.
Oleiltiin, mutta ei syntynyt iloista telmimistä Hilman ja Annan kesken,
vaikka oli kaunis sunnuntai ja siistitty tupa. Hilma oli vain niinkuin
pois lähtemässä ja lähtikin vihdoin. Kuka siinä lie keksinyt, että Anna
menisi Hilman mukana mummun luo. Mitään vikaa ei ollut tässä olossa,
mutta kumminkin tuntui nyt teennäiseltä tämä Annan mummulaan lähtö,
vaikka tyttö oli siellä monen monia päiväkausia viettänyt. Sitä ei nyt
edes vastustettu eikä erikoisemmin varoitettu. Tuo hiukan kalvennut
lapsi tuntui sairautensa jäleltä vielä olevan ikäänkuin korkeamman
varjeluksen alainen. -- Siinä he jo mennä sipsuttivat ikkunan alitse
käsi kädessä; pienet sääret vilahtivat ystävällisesti äidin silmään.
Iloinen kärpänen hyrräsi syysauringon lämmittämällä ruudulla! Muut
äänet olivat lasten lähtiessä vaienneet; kehdossa nukkuvan pojan
hengitys ei kuulunut.
Sama äiti -- joka myös on minun äitini -- on kertonut, että hänen
koko sen aamupäivän oli kovin paha olla, samoin hän muistelee
monenlaisia pikku enteitä ja toistelee Anna-vainaan lapsellisia,
paljon merkinneitä lauseita. Luultavasti hän oli liian syvin ottein
lukenut Herran-siunauksensa silloin Annan vuoteen vieressä ja eläytynyt
lapsen kuoleman onneen, joka näytti jääneen tulematta. Hän ei ole
yrittänyt selittää sitä mielentilaa, johon hän joutui, kun kuolema
sitten kumminkin juuri tässä kuvattuna sunnuntaina tuli. Luulen että
hänen sielunsa sen sunnuntain iltapäivällä oli erinomaisen puhdas,
kirkas ja onnellinen -- tai paljon enemmän. Se hetki, jolloin hän
luki Herran-siunauksen, oli jo kyllä korkea, mutta se oli sittenkin
vain viimeisen edellinen askel siinä nousussa. Kun tänä sunnuntaina
puolipäivän aikaan saapui läähättävä sanoma, että Anna oli mummulassa
äkkiä kuollut, silloin vasta kirposi painostus. Vapauttava onnellinen
itku sen kirvoitti. Jumala oli sinä päivänä erikoisesti seurustellut
noiden köyhien ihmisten kanssa. Oltuaan pitemmän aikaa jostain
vihainen, oli Hän nyt leppynyt ja käynyt heitä katsomassa.
Äiti sanoo aina, että Anna kuoli äkkiä; hän ei voi erottaa
kuolemantapausta edellä käyneestä sairaudesta, ne muodostavat yhdessä
erään vissin aikakauden. Hän ei tiedä tai ei tahdo tietää sitä,
mitä Hilma, nyt jo ikäihminen, on minulle kertonut. Hän oli ainoa,
joka näki tapauksen. Anna pujotti päänsä veräjän puikkojen välistä
tarjotakseen mummun lehmälle muutamia ruohon korsia, joita ensin oli
käynyt sisällä näyttämässä. Sitten hän yritti äkkiä temmata päänsä
suoraan takaisin. Ja siihen hän jäi. Opittuani tuntemaan ihmisruumiin
rakennetta, olen tullut siihen käsitykseen, että kuoleman syynä oli
venähdys pidennetyssä ytimessä. On omituisen viehättävää ajatella, että
jo siihen aikaan tuollaisen hennon ja etäisen mökin lapsen ruumis oli
perusrakenteeltaan ihan yhtäläinen kuin kaikkein nykyaikaisimman lapsen.
* * * * *
Pikkuinen Kalle parka, joka tällöin makasi kehdossa, oli sinä
iltapäivänä niinkuin jokin väärään paikkaan osunut vieras lapsi. Se
oli alun perin niin tuiki toisenlainen kuin oli ollut Anna-vainaa.
Sillä oli tuskastunut ilme; valveilla ollessaan se tavallisesti itki
ja oli äreä. Kiltti, hentoinen Anna oli usein mennyt sen kehdon ääreen
sitä hyväilemään. Nyt poika itkunsa lomassa katseli ympärilleen,
vihaiset silmät omituisen suurina. Ei tullut enää Annaa. Vaikka ilta
pimeni, tuli yhä myöhempi ja myöhempi, tuli jo täysi yö -- niin ei
vaan kuulunut Annaa sisälle. Ovi pysyi kiinni. Lopulta Kalle nukahti,
jolloin sängyssä makaavan äidin käsi irtaantui kehdon laidasta. Äiti
ei kumminkaan vielä nukkunut eikä nukkunut isäkään seinän puolella
sänkyä. Poissa olevan Annan ja ulkona vallitsevan tyynen yön välillä
oli olevinaan niinkuin jokin läheinen yhteys, jota kuolleen lapsen
vanhemmat siinä makuulla kumpikin itsekseen tarkkailivat.
* * * * *
Niin kauan kuin Annan ruumis oli kotona ja maan päällä, vaikutti hänen
poissaolonsa melkein voimakkaammin kuin oli vaikuttanut hänen elonsa.
Riitaista Kallea hoidettiin se viikko sävyisämmin, eivätkä vanhemmat
torailleet, kun köyhyys ilmaisi itsensä hautauksen järjestelyssä. Äidin
oli vallannut tyyni raukeus ja isä toimi tarmokkaasti. Hiljaisissa
sydämissään he jonain hetkenä arvelivat, että tämmöistä varmaankin
pitäisi avioelämän olla; että Anna-paran täytyi poismenollaan sitä
heille neuvoa.
Mutta tämä näinkin pitkälle jatkunut poikkeuksellinen tila lopultakin
vain lisäsi puolisoiden ärtymystä. Toisen pienikin harkkasana tai
tuskastuminen sytytti heti toisenkin mielen. Pienen Annan elämä ja
kuolema unohtui pois, koko lapsen muisto tukahtui elämän tukaluuteen,
joka ei enää ollut sitä entistä tyydyttävää lajia. Tuli vahinkoja:
ensin kuoli hevonen, sitten kuoli lehmä; pieni leikillisyyden vilahdus
oli siinä, että lopulta kuoli kissakin. Halla oli siihen aikaan vielä
jokavuotinen vieras heidän pienellä pellollaan.
Kierokin elämä on tavallisesti hyvin yhtenäistä: oli ilmeistä, että
eloon jääneestä pojasta Kallesta ei tullut kunnon ihmistä. Kahden
vuoden vanhana se suuttuessaan hyppi jaloillaan ja kiroili uhaten lyödä
äitinsä maan sisään. Sitä piiskattiin niin, että veri vuoti, mutta
siitä ei ollut apua: pojan luonto ei lannistunut ennenkuin ruumis
herpaantui. Tämmöisen kohtauksen jälkeen äidin silmät vettyivät; hän
muisti sitä aurinkoista pyhäaamua, kun Anna-vainaa viimeksi vilahti
hänen näkyvistään tuntia ennen kuolemaansa. Anna-vainaa oli annettu
hänelle vain näytteeksi siitä, kuinka hyviä lapsia voi olla niillä,
joille semmoiset sopivat. -- Mutta tuo onneton on semmoinen, joka
minulle sopii. Äiti näki kauhistavana sen mahdollisuuden, että Kalle
jäisi elämään. Hän ei tiennyt mitä hän teki, mutta semmoisella hetkellä
hän toivoi, että Kalle kuolisi ja että hänelle syntyisi vielä yksi
lapsi, joka ei olisi liian hyvä, niinkuin Anna-vainaa, mutta josta
hänellä kuitenkin olisi sellaista iloa, jonka kaipuun Jumala oli
häneen asettanut. Kun hän silmäsi sängyssä menehtyneenä nyyhkivää
Kallea, niin hän kauhistui toiveensa alkupuolta ja muutti sen niin,
että Jumala tekisi Kallelle parhaan mukaan. Jumala kuuli tämän toiveen
kokonaisuudessaan. Minun on kyllä arkaa sanoa, että toiveen loppupuoli
olisi täysin toteutunut, mutta en luule juuri toisinkaan olevan. Minä
olin pienenä ruumiillisesti hyvin kehittynyt ja luonteeltani kiltti ja
taipuvainen, ja näytti siltä kuin olisi minun mukanani tullut mökkiin
tavallista, helposti kestettävää onnea. Ja mitä minun tähteni on
myöhemmin surua ollut, niin luulen, että se yleensä on ollut rakasta
surua.
Kalle-vainaa jaksoi taistella kohtalonsa kanssa vielä toista vuotta
minun syntymäni jälkeen. Minä en tiedä enkä uskalla sanoa sitä
varmasti, mutta minulla on se kauhea aavistus, että hän oli niitä
onnettomia lapsia, joita ei ole kunnollisesti rakastettu. Että hänen
lyhyt ja vaikea maallinen matkansa oli harharetki.
Pieni myötätunnon vilahdus on sentään kertomuksissa, joita
Kalle-vainaasta kerrotaan: Kalle piti kovasti kaikkien kotoisten
esineiden, erikoisesti isän työkalujen puolta. Hän huusi ja
raivosi, kun joku sivullinen niihin kajosi. Tämän tieten monet
kyläläiset poikkeilijat kiusasivat häntä huviksensa ja seurustelun
elähyttämiseksi. Isä ja äiti suhtautuivat tähän kiusaamiseen hiukan
erilailla. Isä tahtoi kurittaa pojasta pois tuon tavan, äiti taas
pyrki tiuskaamaan kyläläisille. Niinpä Kalle-vainaan kuolinpäivän
aamuna sattui hyvin kohtalokkaasti siitä asiasta pieni yhteenotto
isän ja äidin välillä. Joku Taavetti siitä lähistöltä oli poikennut
ottamaan isää mukaansa jonnekin huutokauppaan ja odotellessaan alkanut
kiusotella Kallea uhaten ottaa isän kirveen, puraan, sahan ja niin
edespäin. Kalle sai raivokohtauksen ja isä käski hänen olla siivosti.
Mutta kun Taavetti jatkoi peliään, niin jatkoi Kalle huutoaan ja isä
kävi jo kiinni poikaan, kun äiti tuli väliin ja sanoi lujasti, että
poikaa ei pidellä honkkelien ihmisten tähden. -- Älä sinä silloin tule
kun minä tulen, sanoi isä uhkaavasti. Poika huusi täyttä kurkkua. --
He-he-he, mennään nyt jo, sanoi Taavetti ja työntyi ulos ovesta. Isä
lähti sitten kanssa.
Puolen päivän aikaan sai isä huutokauppapaikalle sanan, että Kalle on
kotona kovin huonona. Isä oli juuri ehtinyt huutaa Kallea varten pienet
rikkinäiset saapaskippurat, joista korjailemalla toivoi saavansa vielä
kunnolliset. Ne kädessä isä lähti juoksemaan ja juoksi kotiin asti
melkein yhtä mittaa.
Kun hän tuli pirttiin, taisteli Kalle jo lopputaisteluaan. Hänen
kipunsa oli alkanut siten, että hän oli pyytänyt piimää ja saanut
sitä ja sitten oikaissut kehtoon, kun minä satuin olemaan äidin
sylissä. Siinä oli äidin silmään ensin näyttänyt siltä, kuin olisi
poika yhtäkkiä ruvennut tulemaan keltaiseksi ja siitä se alkoi. Isän
tullessa oli tuska yltynyt rajuksi, niin ettei lapsi enää käsittänyt
mitä sille sanottiin. Sen suuhun ei enää saatu vettäkään. Puolentoista
tuntia isä kulki vaikeroiden edestakaisin lapsi sylissään, ennenkuin
se henkäisi viimeisen tuskallisen henkäyksensä ja jännittyneet pienet
jäsenet hervahtivat ikuiseen lepoon. Lepo, se oli suurin lahja, minkä
Kalle parka tässä maailmassa voi saada. Lähes neljä vuotta hänen täytyi
täällä olla sen saavuttaakseen.
* * * * *
Noiden kahden lapsen katseet ovat minua kuljettaneet omassa
maailmassaan, jossa näin kaukaa katsoen jo paistaa kauniin
sadun aurinko niin hyvän kuin pahankin yli. He ovat sanelleet
mielikuvitukselleni sen mitä tiedostani on puuttunut... Näin kauas olen
kulkenut yksinäni heidän jäätyään. Mutta he eivät koskaan kokonaan
irroitu minusta, nuorimmasta veljestään. Ja suuren väsymyksen hetkinä,
kun tämä mailma näyttää silmiini oudolta ja vieraalta, tulevat he
erikoisen lähelle. Silloin minusta melkein tuntuu, kuin olisin minäkin
vain jostakin erehdyksestä unohtunut elämään näin kauan, ja vaikka
minulle karttuukin vuosia, niin en kumminkaan koskaan pääse irti
lapsuudesta.


MUUAN TELLERVO-NIMINEN

Tellervo oli huutolaistyttö eli kunnanhoidokki, kuten niitä valistunut
nykyaika nimittää, ja syntynyt vaivastalolla eli kunnalliskodissa.
Hänen hienon nimensä oli keksinyt vaivastalon silloinen "neiti", joka
harrasti kaunokirjallisuutta ja runonlausuntoa. Hän on vaivastalolla
vieläkin olevan äitihessukkansa viides avioton lapsi; isäksi on
äiti ilmoittanut erään mielisairaan, joka on toisin ajoin kopissa,
toisin taas vaivastalon hevostöissä. Tellervo kieritteli äitinsä
liepeissä vaivastalon kyökissä toiselle ikävuodelleen, jolloin hänet
sijoitettiin pitäjälle vuotuista ruokkoa vastaan huutokaupalla, joka
lain mukaan ei saanut olla julkinen, mutta jossa kumminkin tingittiin
ja kilpailtiin. Tellervo joutui ensin eräälle timpermannille, jolla
itsellään oli pirtillinen pienokaisia. Tämä paikka havaittiin
sittemmin sopimattomaksi, ja hänet sijoitettiin neljännellä
ikävuodellaan lapsettoman mäkitupalaispariskunnan hoiviin. Pariskunta,
nimeltänsä Kalle ja Tilta, on tunnettu yritteliäästä ja kaikin
puolin nuhteettomasta elämästään, jonka tuloksena heillä kaikessa
hiljaisuudessa lienee melkoiset säästöt.
Täällä on Tellervon ollut hyvä olla. Hänet on opetettu lukemaan,
kutomaan sukkaa ja yleensä ihmistavoille siinä määrin kuin se on
ollut mahdollista. Hän sanoo holhoojiaan sedäksi ja tädiksi ja
tuottaa näille kunniaa vieraitten aikana puolihassuilla tempuillaan
ja järjennäytteillään, saavuttaa lukukinkereillä provastin muhoilevan
tunnustuksen räikeällä ja ujostelemattomalla ulkoluvullaan. Hän on
ehdottomasti kinkeripirtin parhaita lukijoita, voittaa monta uskovaista
ämmää, jotka kuulustelujen päätyttyä riitelevät provastin kanssa
lunastuksen merkityksestä.
Kinkeriltä palatessa juosta kaahottaa Tellervo pitkän matkan Kallen ja
Tiltan edelle ja riehakoi, niinkuin puolimielinen tekee. Tilta huutaa:
"Oletkos siinä honkkeloimatta, senkin Töyssylän Taava -- kyllä minä sun
siinä Kajakka-Maija."
Sitten päästään kotiin pirtin tutulta tuoksuvaan lämpöön, riisutaan
kirkkovaatteet ja matkitaan naapurin äijälle provastin sanoja:
-- Noh -- oletpa sinä lapsiparka sentään lukemaan oppinut. Jatka sinä
edellensä vain sillä lailla.
Ja Kalle lisää leppeästi päätellen:
-- Kyy-llä se sentään tavallinen ihmisenalku oliskin, kun ei olisi
Jumalan luomasta niin kovin hajaallinen.
Tiltan täytyy tällöin ihan luonnon pakosta ärähtää Tellervolle:
-- No mitäs sitä pöytää siinä nuohoot, meneks penkille istuun.
Ja ehtootunnelma on pirtissä erikoisen lämmin ja lempeä.
* * * * *
Tellervo tepastelee pirtissä ja pirtin ympärillä, muistuttaen
tamineiltaan ja usein eleiltäänkin linnunpelättiä, sillä hänelle ei
tiettävästi koskaan oltu mitään vaatekappaleita eikä jalkineita uudesta
tehty. Hänessä kehittyi sikin sokin hyvää ja huonoa, kaikki hajallaan,
ja aikuisten suhde häneen oli sen mukaista. Hän oli auttamaton
suupaltti ja hänellä oli hämmästyttävä muisti. Hän tiesi lehmäin
poikimispäivät ja ämmäin juorut yli pienen töllikulman, sillä hänen
terhakka päänsä oli aina pystyssä. Kun aikuiset aprikoivat jotakin
asiaa, hölisi Tellervo siihen sekaan, osuen usein ihan kohdalleen. Se
ärsytti aikuisia, mutta minkäs todelle mahtoi. Joskus sanottiin: hm,
kyllä meidän täti tietää, joskus tiuskattiin: älä sinä aina ota osaa.
Siitä siirtyi puhe pitemmältäkin Tellervoon. Tellervon pureskellessa
esiliinaansa (josta hänelle välillä ärähdettiin) aikuiset aprikoivat,
mikä siitäkin lapsesta oli tähän maailmaan tuleva. Tilta ja Kalle
eivät enää luvanneet tulevaa vuotta sitä pitää. Tellervon suhteen ei
oltu hienotunteisia, hän oli perin pohjin selvillä omasta erikoisesta
asemastaan: millainen äiti hänellä oli ja kuinka hän saattoi milloin
tahansa joutua millaisiin uusiin oloihin tahansa. Eikä hän siitä
itkenyt, kävi vain hiukan hiljaisemmaksi silloin kun siitä puhuttiin.
Olisiko höpsäkkä vaistonnut elonsa lyhyyden.
Tellervo ei näet joutunut Kallen ja Tiltan tyköä minnekään muuttamaan,
sillä hän kuoli tänä vuonna kevätkesällä. Vanha Tilta taisi silloin
monista tönimisistään huolimatta itkeä jonkun kyyneleenkin; hänellä
oli itselläänkin ollut lapsia ja hän oli sentään vanhoilla päivillään
hoitanut Tellervoa taitamattomasta alkaen. Eihän se lapsen vika ollut,
että oli saanut hajallisen luonnon. -- Kunnan esimies ei oikein tiennyt
surrako vai iloita tästä tapauksesta. Kunta oli sentään jo kymmenisen
vuotta sen edestä maksanut -- mutta toisaalta oli epätietoista, olisiko
siitä kunnon ihmistä tullut. Ämmien kanta oli selvä: kyllä se aina
parempi on, kun lapsena pääsee Isän kotiin. -- Ja se oli niin kaunis
ruumiinakin, että --
Tellervon kuoleman aihe, kuten koko Tellervokin, unohdettiin pian.
Viimeksi taisi hänestä olla vakavampaa puhetta silloin, kun Tilta
riiteli kunnan herrojen kanssa vuotuisen hoitomaksun osittamisesta
sille vuoden osalle, minkä tyttö oli elänyt. Siinä oli näetsen siinä
loppuaikoina ollut yhtä ja toista ylimääräistä kustannusta -- ja musti
häntä ruvetkoon kuntaa hyödyttämään.
Mutta Tellervon kuoleman ulkonainen aihe sisältää kumminkin sinänsä
varsin liikuttavan pikku kertomuksen.
* * * * *
Kuten sanottu, oli Tellervolla terhakalla vallan erinomaiset
opinlahjat. Kun aapinen oli tuotu, pani Tilta silmälasit
omaan päähänsä, otti kirjan omaan käteensä ja ryhtyi muutamin
ennakkovaroituksin ja uhkauksin opetuksen työhön. Opiskelu edistyi
niin, että jo toisena päivänä Tellervo tokaisi:
-- Olkaa vai -- ärrä se on eikä mikään ännä.
Näitä pikku kinoja tuli yhä useammin, kunnes Tilta hermostui ja jätti
koko opetuksen sille palkalle. Tellervo tankkaili itsekseen ja häntä
auttoi kesävieraan insinöörin piika, joka iltaisin kävi mökissä
kultaansa tapaamassa. Tämä opetus oli erittäin iloluontoista, niin että
Tilta joskus ärähti:
-- Oliko sekin kirjassa? Kyllä minä teidät opetan.
Mutta Tellervo oppi lukemaan, vieläpä kirjoittamaankin, sillä aapisessa
oli myös kirjoituskirjaimet ja Linda näytteli, kuinka niitä tehdään.
Linda oli iloinen ja kaunis tyttö, hän lahjoitti Tellervolle vanhat
ruskeat kenkänsä ja eräänlaisen kaulavaatteen, jota vanha Tilta sanoi
"kroosiksi". Sitä vauhtia se Tellervon ihmeellinen taito sitten
kehittyi. Hän loisti kinkereillä ja luki häthätää ummet ja lammet,
kaikki mitä käsiinsä sai. Katkismuksen kinkeriläksyn hän jo parin
kuukauden päästä lopotti alusta loppuun, vaikka kirja oli hyllyllä.
Muuan ihmeellinen yritys oli seurauksena tästä tavattomasta
hyväpäisyydestä. Kunnan hoidokkeja ei tavallisesti pantu kansakouluun,
sillä niistä ei makseta niin paljoa, että kenenkään kannattaisi niitä
sinne evästää ja vaatettaa. Mutta kun Tellervo nyt oli niin erinomainen
lukija, niin alkoivat mahtavat emännätkin toimitella, että sen pitäisi
päästä kouluun. Tilta sanoi, ettei semmoinen kohotommi siellä tule
toimeen ja ettei tarvitse sitten häntä morkata, jos se siellä tekee
takaropeet. Mutta eräänä aamuna Tellervo sitten kumminkin vaelsi kylän
kouluun kammattuna ja erittäin vähäisten mahdollisuuksiensa mukaan
sievisteltynä.
Niinkuin Tilta oli sen ennakolta sanonut -- eihän se siellä tullut
toimeen. Tellervon kävi melkein niinkuin sen Petterin, josta
kirjailija Kyösti Vilkuna kertoo "Leipä"-nimisessä novellissaan. Hän
oli kyllä hyväoppinen ja raikasääninen -- monen nahjuksen rinnalla
vallan verraton -- mutta tuon ikuisen hajallisuutensa vuoksi kaikkeen
koulujärjestykseen taipumaton. Väliajoilla taas teki toisten lasten
pilkka hänen olonsa mahdottomaksi. Ja niin tapahtui, että Tellervo
eräänä aamuna sumein silmin katseli kotipihastaan toisten kouluunmenoa.
Häntä ei sinne enää päästetty, vaikka hänen kovin teki mielensä,
sittenkin. Tilta huusi sisältä: "Tuleks' sieltä pirttiin -- vai vielä
heitä töllistelet. Joko on karvat selinneet kurkustas?" (Toiset olivat
koulussa salaa tunkeneet koirankarvoja Tellervon maitopulloon.)
Tellervo tepasteli sitten taas talvikauden entiseen tapaansa Kallen ja
Tiltan mökillä; tuo surullinen vaihe unohtui vähitellen. Opettaja oli
sanonut, että Tellervo saa pitää koulun kirjat kevääseen asti, ja siinä
oli Tellervolle iloinen korvaus. Vanha Tilta piti ulospäin kovasti
Tellervon puolta tuossa koulurettelössä ja hänellä olikin täysi aihe
siihen, mitä hän keväällä sanoi:
-- Minä luulen, ettei niistä mukuloista yksikään osaa kirjojansa niin
hyvin kuin meidän tytär.
Mutta Tellervon elämä oli määrätty pieneksi leppeäksi murhenäytelmäksi,
ja sen viimeinen näytös tapahtui sitten juuri samana kevännä. Koulujen
päätyttyä oli määrä pitää kirkolla suuret kansakoululasten juhlat ja
sinne oli tuleva kaikkenansa noin kuusisataa mukulaa. Opettaja puhui
siitä poiketessaan kerran keväällä huviksensa Tellervoakin katsomaan ja
rupesi, onneton, vielä esittelemään, että Tellervokin tulisi mukaan.
Tilta kyllä sanoi tuikeasti, että vasta hän sieltä pääsi niitten
iileskottien kynsistä, mutta opettaja vain toimitti, että kyllä hän
pitää silmällä, ettei mitään tepposia tapahdu.
Näin oli kipinä heitetty ja pitkällinen kytevä tuli sytytetty. Ei
ollut tästä alkaen sitä päivää, ettei Tellervoa olisi tiuskattu
pitämään suutansa kiinni, kun hän höpötti sitä kirkolle menoaan. Jonkun
kerran hän ehti jo saada tukkaansakin. Hänelle yritettiin uskotella,
ettei koko juhlasta tulekaan mitään, mutta Tellervo puolestaan onki
tietoonsa millä hetkellä lähtö koululta laivarantaan oli tapahtuva.
Hetken lähestyessä kävivät kohtaukset yhä kiivaammiksi ja kaikki Tiltan
asiallisetkin vastaväitteet kumottiin erittäin nasevasti. Ei auttanut
muu kuin tavallista tiukemmin tiuskata "suu kiinni", jolloin puhe
lakkasi mutta poru alkoi.
Niinpä siis sillä hetkellä, jolloin lapsijono menee asumuksen ohi
laivalle päin, Tellervo seisoo nurkassa niiskuttaen. Tilta on pihalla
ja opettaja huutaa:
-- No missä Tellervo on? Laittakaa nyt pian se kuntoon, kyllä se vielä
ehtii.
Silloin Tilta epätoivoissaan palaa pirttiin ja tiuskaa:
-- No tule tänne nyt, minä suin tukkasi.
Siitä alkoi nopea varustelu, josta ei puuttunut vastuksia, mutta joka
kumminkin edistyi niin, että puolen tunnin päästä oli matkavalmiina
"vallan kovasti nätti" tyttölapsen kuvatus: jalassa insinöörin Lindan
ruskeat kengät, kaulassa hänen "kroosinsa" ja päässä joku vanha
olkihattu. Näillä koristeilla piti peitettämän muun vaateparren suurta
puutteellisuutta. Tiltakin jo naurahti, kun hän sai tämän teoksen
valmiiksi.
Asumuksessa ei oltu vielä syöty suurusta, mutta sitä ei nyt ehditty
auttaa. Tellervo meni jo, että viita vilisi, eväänään kuiva
leivänkannikka ja lihanpalanen.
Ilma oli lämmin ja aurinkoinen, mutta luoteessa näkyi muutamia jylhiä
pilventönkkiä. Juokseva Tellervo tajusi, että niissä voi piillä ukkosen
uhka -- mökissä tarkkailtiin herkästi sellaisia enteitä -- mutta
kun suurin osa taivaasta, koko se puoli, jonne tie vei, oli täynnä
aamun autuutta ja suvijuhlan tuntua, ei Tellervo ehtinyt aprikoida
tuota taakse jäävää kolkkoa kohtaa. Tie kulki somasti mutkitellen
kukkivien tuomiryteikköjen välitse. Joka käänteessä Tellervo luuli
tavoittavansa lapsijonon, joka tuntui vievän mennessään hänen parasta
onneaan. Mutta tyhjä oli aina eteen aukeneva tien taival, hiukan
salaperäinen, niinkuin olisi tuo onnellinen joukko juuri ihan äsken
siitä mäen taakse solahtanut. Aurinko vain vahvisti kuumuuttaan,
hehkuvat kasvot tuntuivat erikseen hyppivän juoksun tahdissa, "kroosi"
ja hattu pyrkivät irtaantumaan. Ja niin kävi eräässä tien kohdassa,
jossa toisella puolella käsipuun takana oli syvä rytöinen horha, että
Tellervo-paran hattu putosi sinne. Siellä se lepäsi kauniisti rytöjen
latvoilla, juuri kun Tellervon piti rientää tuon käänteen taakse, jossa
hän ihan varmaan olisi saanut toiset ainakin näkyviinsä. Oli jo suuri
vaiva päästä jyrkännettä alas horhan laitaan ja siellä osoittautui
aivan mahdottomaksi päästä suuren kaatuneen kuusen sekaan, jonne
monivenkkurainen tuomi vielä oli sekaantunut. Syvällä rotkon pohjalla
lirisi apuun kykenemätön vesi ja kiitävä aika vei toisia yhä kauemmaksi.
Laiva huusi. Tellervo tajusi, mitä se merkitsi: hän oli auttamattomasti
myöhästynyt. Kiihtynyt tahto heitti otteensa olkihatusta ja leimahti
toisaalle. Lapsi kiipee joka jäsen vapisten takaisin maantielle,
juoksemaan, juoksemaan...
Tien käänteet eivät enää puhuneet toisista mitään, mutta Tellervo vain
paransi juoksuaan, kunnes syöksyi tyhjälle laiturille, jolta laiva
täynnä jännittynyttä iloa oli äsken lähtenyt. Kaukaa siinti kirkon
tornin nirkko, ja huohottava Tellervo käsitti, että sitä kohden hänen
oli yritettävä. Vinhasti käyden, välillä aina juoksahtaenkin, milloin
suurta valtatietä, milloin ihmeellisille oikoteille eksyen Tellervo
eteni suuntaansa aamutuntien rauetessa leveäksi keskipäiväksi. Jostain
raosta aina tulivat näkyviin luoteen karttuneet pilvitönkät, mutta
tänne näihin maihin ne eivät ulottuneet. Ne olivat vain kuin jokin paha
silmä, joka sieltä hyvin kauas jääneistä kotioloista pyrki tätä hänen
menoaan näkemään. Mutta kirkon tornin värit ja piirteet kävivät yhä
selvemmiksi, maat suurenmoisemmiksi...
Kirkonmenon päättyessä, kun lasten ja aikuisten vilinä kylässä oli
parhaillaan, tuskin kukaan huomasikaan pientä ilmiötä, töllistelevää
Tellervoa, joka sinne oli juuri ilmestynyt. Teitä risteili sinne tänne
ja niiden vieressä oli taloja ja myymälöitä koreine ikkunoineen -- ja
kaikkialla vilisi lapsia, toiset kovin koreissa puvuissa. Väsymyksen
ja ihastuksen hurma hämmensi silmiä ja korvia. Ilmakin täällä oli
kummallista: yhtäältä paistoi tulinen aurinko, vaikka noiden talojen
takaa näkyi jylhää sinistä pilveä. Semmoista ei kotona koskaan ollut.
Tuntui kuin olisi ollut suuressa huoneessa.
Joku oman kylän tyttö hulmahti hänen eteensä touhukkaana ja
ystävällisenä ihka uusine pukuineen ja leveine nauhoineen. Sama tyttö
oli koulussa ollut hänen ilkein kiusaajansa, mutta nyt ei muuta kuin
oikaisi hänen "kroosiaan", höpähti jotakin hauskaa ja meni taas
menojaan. Lapset menivät kaikki erääseen suureen rakennukseen syömään.
Tellervo jäi yksin raitille töllistelemään. Jylhät pilvet tulivat
ikäänkuin lähemmiksi.
Hän käveli kävelemistään ja eksyi lopulta pois keskikylältä. Täällä
katosivat seinät tuosta suuresta huoneesta, sen katto muuttui
uhkaavaksi vieraaksi taivaaksi, ympärillä levisivät tylyt vainiot.
Tahtomattaan hän painui tien oheen istumaan ja alkoi näperrellä
leipäänsä ja lihaansa. Hänen oli jo pitkästä juoksusta tullut jano
ja nyt se syönnistä yhä yltyi. Avuttomuudentunne vahveni nopeasti,
kylän juhlallisuus oli täältä katsoen kammoittavaa, ei sinne enää
voinut palata kun sieltä näin oli lähtenyt. Tuolla järvessä on vettä,
mutta sinne ei pääse. Jokainen kohta tien ja järven välillä näyttää
siltä, ettei siitä ole kukaan koskaan mennyt. Tuolla tuon jylhimmän
pilvipaikan alla on koti ja siellä sangossa tuolilla hyvää lähdevettä.
Täti on tuonut sitä Tolpan lähteestä...
Hirmuisen pitkä salama leimahti juuri siellä kotona päin. Tellervo
melkein parahti ja lähti juoksemaan leipä ja lihankappale kädessä.
Kylään päin hän ei enää yrittänyt, nyt oli päästävä kotiin tädin
tykö ja juomaan. -- Täti pelkää ukkosta ja minä pelkään ukkosta.
Mutta Tädin sängyn nurkassa Tädin takana on hyvä olla ukkosilmalla.
Tuolla hirmuisen kaukana se on ja minä olen täällä asti, olin lasten
juhlissa...
Ja kaikki nämä pellot ja kylät olivat toisenlaisia kuin tulomatkalla ja
muuttuivat siitäkin vielä toisenlaisiksi, kun tuli niitä lähemmäksi.
Tuossa on järvenranta ihan tien vieressä. Tellervo poikkeaa siihen,
laskeutuu rähmälleen ja tahrii itsensä, mutta saa kumminkin imaistuksi
suullisen lämmintä pahanmakuista vettä. Se annattaa ylön ja hiukan
niinkuin viluttaa. Vielä kun hän on kumaroissaan, jyrähtää ukkonen
kovin lujaa. Hän lähtee taas juoksemaan. Kiivas juoksu panee itkun
omituisesti vapajamaan, ja salaman kohdalla kuuluu aina äänekkäämpi
ulvahdus.
Eräästä talosta huomattiin, että tiellä laputti hullun näköinen
tyttölapsi, vaatetus sikin sokin ja kädessä leivänkappale. Juostiin
ottamaan siitä selkoa ja saatiin kiinni likomärkä, vilusta ja pelosta
vapiseva olento, joka töin tuskin kykeni selittämään, mistä hän
oli. Joltinenkin selko siitä kumminkin saatiin, ja ilman asetuttua
lähdettiin saattamaan Tellervoa kotiin.
Hän oli silloin jo täydessä kuumeessa -- oli ollut kohtalokasta,
että hänen täytyi niin kauan tuolla vieraassa talossa märkänä ja