Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 1

ENKELTEN SUOJATIT
Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan

Kirj.
F. E. SILLANPÄÄ


Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1923.


SISÄLLYS.
Johdannoksi.
Emot ja poikaset.
Anna-vainaa ja Kalle-vainaa.
Muuan Tellervo-niminen.
Maantieltä maantielle.
Lumituisku.
Lapsen suru.
Tyhjä koti.
Koulu.
Kemppasen mukulat.
Käväisy.
Omistani ja omilleni.


JOHDANNOKSI

(Huomautus omille lapsilleni: Koska olette repineet sen "Kyrön
Joulun", johon Pappa oli kirjoittanut nämä täysin asialliset
"Muistelmat pikkupoikuutensa ajoilta", niin painetaan ne nyt
tähän, että saatte isoina lukea.)
Haluan tämmöisessä kotoisessa joululehdessä, jota tuskin lukevat muut
kuin minulle tutut ihmiset, vielä uudestaan muistella joulua ja vähän
muitakin päiviä semmoisina kuin ne elin lapsuuteni ihanina hetkinä
Kierikkalan myllykolun partaalla. Olen sen jälkeen nähnyt hyviä päiviä
jos huonojakin, käynyt majoissa matalissa jos korkeissakin, iloinnut
ja joskus itkenytkin, mutta ilman runollista liioittelua voin sanoa,
että ihanimmat päiväni ja yöni, iltani ja aamuni olen viettänyt
isäni tekemässä pesässä Kierikkalan myllysillan päässä. En missään
ole saanut niin tyydyttäviä aterioita, ei missään minun ole ollut
niin mukavan lämmin sielun ja ruumiin puolesta kuin siellä oli. Ei
missään ole pihan ruoho ollut niin vehmasta eikä saunan löyly niin
makeata kuin siellä. Jos myöhemmin kirjailijana olen osannut kuvata
Suomen suvista luontoa, niin olen siihen alun saanut Myllyniitun
pensastoista, kun kuusivuotiaana karkasin sinne hämyssä maatamenon
aikaan, orjantappuroiden kukkiessa ja kolujen kohistessa. Minun ei
tarvitse lasketella mitään ammattilurituksia, kun niitä aikoja ylistän.
Minä olen yhdessä suhteessa tosiaan rikas ja onnellinen mies: minulla
on ollut erittäin kaunis ja ihana lapsuus.
Enpä oikein tiedä mistä ja millä sanoilla alkaisin. Nämä palstat
kävisivät ahtaiksi, jos tahtoisin poimia joltisenkin osan silloisista
muistoistani. Toisaalta pelkään astuvani niille maille, joilla
kirjailijana jo olen liikkunut ja vielä tulen liikkumaan...
Osaan tarkalleen sanoa, mikä on ensimäinen täsmällinen muistoni
tästä mailmasta. Minä olin kontillani pirtin penkillä pihanpuoleisen
sivuklasin pielessä ja katselin kuinka myllytietä meni mies ihmeellinen
prontteli olkapäällä. Minulle sanottiin, että Nikkilä vie myllyn
trattia. -- Myllyn tattia, hoin minä -- en osannut sanoa trattia.
Haaviston Hulta (silloinen Mäkelän Hulta) väittää minun sanoneen
myöskin mullu (kuten nyt omat lapseni) ja ikävän tullen aina pyytäneen
häntä kanssani "mulluahteelle" laulamaan kilpaa kosken kanssa. Sama
Hulta, orpanani, (pitäköön ylistyksen hyvänään) omasi muuten heleän
laulunäänen ja osasi paljon lauluja, piirsi ja leikkasi tuohesta
kauniita kuvia ja oli kaikin puolin silloin niinkuin nytkin ihmeellinen
ilmiö Pöllömäkelän sisarussarjassa.
Aikaisemman lapsuuteni parhaita tovereita oli Akselin Ville, Jokelan
töllin silloisten haltijoitten Akselin ja Eeva-Kaisan poika. Hän oli
minua yli kaksikymmentä vuotta vanhempi ja pitivät aikuiset häntä
minulle käsittämättömistä syistä hiukan hesselinä, mutta minun kanssani
hän viihtyi erinomaisesti. Häneltä sain lahjaksi ensimäisen kappaleen
sitä työkalua, jolla sittemmin olen parhaat työni tehnyt, nimittäin
teräskynän. Mattilan Alpetin kanssa olin ongella ja Heikkilän Väinön
kanssa löin palloa -- ennen kuin hän rupesi käymään kansakoulua, mikä
seikka harvinaisuudellaan kohotti hänet minun silmissäni suhdattoman
korkealle.
Meillä oli lehmä nimeltänsä Jertta. Kun minä olin niin pieni, etten
vielä kyennyt sitä laitumelle saattamaan, jätti äiti minut aamuisin
maata kun lähti viemään sitä Telimettään. Minä heräsin omia aikojani
lintujen lauluun ja vieressäni oli maitokortteli ja leivän palanen.
Kaikki oli muuten hyvin, mutta en saanut itse laukkuhousujeni
liivinnappeja kiinni, ne kun olivat jossain tuolla lapojen takana.
Tavallisimmin oli pelastuksenani Heikkilän Oskari, nykyinen isäntämies,
joka saattoi lehmiä siitä ohi Myllyhakaan. Lukemattomat kerrat hän
napitti liivini, eikä varmaankaan pane pahakseen, jos häntä nyt näin
julkisesti aikamiehenä kiitän. On niitä semmoisiakin siltä ajalta,
joille ei minulla ole mitään kiittämistä.
Karjankuljetus, sekä oma että toisten, oli muuten hyvin tärkeä kesäisen
elämän ilmiö. Keväällä tulivat vanajalaiset yhdistyskarjaan. Se oli
iloinen päivä, täysivoimainen kevätjuhla. Paimenet tulivat eväineen
ja viipyivät koko päivän totuttelemassa karjoja toisiinsa, miehet
korjailivat aitoja, naiset keittelivät kahvia ja tekivät vispilöitä.
Pikkupoikiakin oli mukana. Yhdistyskarjasta kesä varsinaisesti alkoi;
siitä ruveten näki karjan kuljettajia aamuin illoin. Niistä muistan
erityisesti Yli-Vakerin isäntävainaan, joka piti lapset erittäin
hyvänä. Hän mielellään saatteli itse karjaa, jalassaan nuo kuuluisat
siniset röttihousut, joita värjättäväksi ottaessaan tamperelainen
värjäri epäili kraatarin sekaantuneen mitassaan. Se vainaa oli näet
siitä päiväntasaajan kohdalta tavallista rotevampi, jos oli muualtakin.
Hän piti lasten kanssa aika elämää ja makkaroita tehtäessä hän lauloi:
Makkara kirisi kiukahalla,
minä perso penkin alla.
Kypsy kyrsä, kärsi perso.
Kyll' on kyrsän kypsymistä,
pahan person kärsimistä.
Vanajalaisten karjotie oli minullekin kovin tuttu; sitä myöden käytiin
katsomassa Mäkelän mummua ja taataa (joka viimeksimainittu oli niin
Elias Lönnrotin näköinen, että hätkähdin, kun koulussa ensikerran
näin Lönnrotin kuvan, samoin äitini Helsingin Vanhankirkon edessä
nähdessään odottamatta patsaan). -- Ensin mentiin Pitkää kujaa,
sitten Ärrän kujaa ja sitten oli edessä matkan jännittävin taipale,
Jutilan Varve. Jutilassa oli ainakin joskus kovin vihainen sonni ja
sen vuoksi juostiin Varpeen tie aina sydän kurkussa. Eräänä suvisena
sunnuntaiaamuna olin äidin kanssa menossa Mäkelään, kun sonni yllätti
meidät. Kauhun vallassa kahmaisi äiti minut hartioilleen ja pääsi töin
tuskin aidan yli Vakerin rukiiseen, kun sonni jo heitti etujalkansa
aidan päälle. Molemmilla Varpeen veräjillä oli siihen aikaan hyvä
valikoima seipäitä, joita ihmiset kuljettivat turvanansa edestakaisin.
Krapu on myös tärkeä tekijä lapsuuteni muistoissa. Niitä oli kovin
runsaasti Myllyojassa ja sai niitä sieltä melkein millä konstilla
vain. Se alue, jolla minä kravustin, ulottui kotoani alaspäin pitkin
Myllyniittuja metsään asti, josta en vieläkään tiedä kenen metsää
se on. Ainakin siellä jossain hyvin salaperäisessä paikassa on
Pyksyn Tasku. Ylöspäin ulottuivat retkeni läpi Heikkilän haan, siitä
Tättälän ja Hillun Rönksöjä pitkin Ruusin Rönksön rajalle, jonka yli
oli kielletty astumasta. Innokkaimpia kravustajia olivat Ketsiian
pojat, joitten kotopirtti oli ja on vieläkin Telisillan korvassa.
Sinne oli kotoani pitkä matka kaunista koivuhakaa, joka keväisin oli
kirsikukkasista valkoisena kuin lumi.
Yleensä oli kesäisessä elämässäni joki paras toverini. Siellä minä
kolukistoissa kyykin ja hyräilin päivät pääksytysten. Heikkilän haassa
vanajalaisten myllyn raunioilla oli salaperäistä kihinää ja kohinaa,
siellä kasvoi mustia viinimarjoja ja harvinaisia vesikukkasia. Sillan
alla lenteli sinivihreitä vesikorentoja ja myllyn ruuhten takana
tuomiryteikössä kasvoi villiä humalaa. Keväisin joki tulvi ja vei
sillan mukanaan. Se oli tehtävä uudestaan. Joka talosta tuotiin hirsi
kansipuuksi ja niitten päihin hakattiin talojen puumerkit. Myöhemmin
kesällä, kun tulva oli laskenut, souti kiven takaa esiin sorsaemo
vastakuoritun poikueensa kanssa. Talvi-öinä nousi saukko avannosta ja
möhki ylös töllin tanhuville. Syysiltoina humahutteli huuhkaja Simunan
harjussa.
Talven korkein kohta oli joulujuhla. Minä olin yksinäinen lapsi ja sen
vuoksi pyydettiin Syrjälän Väinö-orpanani meille aina jouluksi. Jo
aattoaamuna aikaisin, siihen aikaan kun vanajalaiset kilisevin kelloin
toivat takaniituilta jouluheinää, minä seista hytistelin pihalla Väinöä
odottamassa. Tuli itku silmääni, jollei Väinö ajoissa saapunut. Kun hän
sitten tuli, haettiin joulukuusi ja leikeltiin vähistä papereistamme
siihen koristeet. Heti kun rupesi hämyttämään mentiin saunaan, ja
sillaikaa tuli joulu: pahnat olivat lattiassa kun me palasimme. Pesästä
tuoksahti räätikkäloola ja pakarista likokala ja sianliha. Syötyä
Väinö, minä ja Mirri oikenimme pehmoisille pahnoille puolipukeissa ja
kuulimme unemme läpi, kuinka isä lampun ääressä omalla nuotillaan hyvin
hiljaa hyräili jouluvirttä. Siinä on minun tähänastisen elämäni korkein
runollisuus. Ei voi ihmisen ison eikä pienen olla sen ihanampi kuin
minun oli sillä hetkellä lämpöisessä onnellisessa pirtissä, kylläisenä,
puolinukkuneena, korvissa isän jouluhyräily ja sydämessä mutkaton
elämisen onni.
* * * * *
Väinö jäi meille pitkiksi ajoiksi joulun jälkeenkin. Kerran kävi
niin, että äitini tuli ostaneeksi meille hevosenkin, oikean elävän
karvajalan. Äiti on aina ollut arka eläinten puolesta ja kun meidän
ohi kerran hyöritteli ikäloppu musta, jonka polvet olivat kuin kunnan
vasarat ja kaula alaspäin sangalla, osti äiti sen muistaakseni
kahdeksalla markalla ja joillakin luontaisehdoilla omin päinsä
isän poissa ollessa. Väinö ja minä sillä sitten ankarasti ajelimme
lepänruotoja, kunnes aika täytettiin ja meille saapui erittäin
harvinainen virkailija, hevosennylkyri Hoivaliini jostain Tiipiän
takaa. Hän teki tehtävänsä arvokkaasti ja arvokkaasti häntä myöskin
kohdeltiin. Hän sai syödä yksinänsä ja minä luulen, että astiat sen
jälkeen pestiin katajavedellä ja ruuan loput hiljaa pimitettiin. Myös
luulen, että pienten puurmannien silmissä sinä aamuna oli kyyneleitä,
vaikka he jo salavihkaa tussahuttelivat tupakkisauhuja ja kirota
napauttelivat.
Syrjälän Väinö minut opetti tavaamaankin, kirjaimet olin omin päin
oppinut. Olen lukenut satoja kirjoja, lukenut ja unohtanut, mutta aina
muistan Aapiseni, jonka oli kirjoittanut "Jyväskylässä Vapun päivänä
1876 Kustaa Kaunonen" ja jossa muun muassa sanottiin että:
Mök-ki pien' on pa-rem-pi kuin ho-vi her-ra-mai-nen
Jos on siel-lä rak-ka-us ja rau-ha py-sy-väi-nen.
Ma-jas-sa-si ah-ke-ras-ti työs-sä o-le ai-na,
Kyl-lä Her-ra toi-mil-le-si me-nes-tys-tä lai-naa.
Kun oikein saan tarpeekseni tämän mailman humpuukista, lähden sanan
suun lausumatta Myllykoluun. Hiukan haikeaksi vetää mieleni, kun en
enää löydä sieltä juuri muuta entistä kuin oman istuttamani piilipuun,
joka kai vahingossa on jäänyt kaatamatta. Poissa on ainakin entiseltä
paikaltaan asumus, niinkuin on sen rakentajakin jo mullan alla.
Kuivahtanut krapunsa menettänyt puro lirisee ikävissään niinkuin
entisiä aikoja kaivaten ja minusta tuntuu, etteivät ihmisetkään enää
ole yhtäläisiä siellä enempi kuin muuallakaan. Istun siellä asukkaitten
ihmeenä jossain puskan juuressa ja vuntierailen kaiken katoavaisuutta.
Minulta on iäksi mennyt se ihanuus, joka sisältyi lapsuuteeni, mutta
ehkäpä omat lapseni kokoavat sitä kultaa juuri parastaikaa. Kunpa
osaisin olla niin, etten heitä siinä häiritsisi. Että he saisivat
kootuksi kultansa yhtä sumentumattomana kuin minä olen saanut.


EMOT JA POIKASET
Kappale suviyön sisältöä

Kevätviikkojen levoton riento on huomaamatta tyyntynyt alkukesän
hennoimmaksi hempeydeksi, lokaiset ratastiet ovat kuivahtaneet
ja pienen töllin pihamaalla versovat mehevä saunio ja punertava
tatarkasvi, joiden kesäisestä kasvukannasta voi arvioida asumuksen
ikää. Nokkonen edistyy aitan takana, kaura on oraalla ja tuolla
matalien salolehtojen välissä ja keskessä, mutkittelevan joen uoman
vaiheilla ovat entisten unohtuneiden pelto- ja niittytilkkujen
villiapilat herkullisimmalla nupullaan. Aikainen aamuaurinko näkee
siellä jänisemon alaleuan nopeasti vaappuvan eteen ja taakse, kun
se äänen kuulumatta napistelee kasvien vehmaimpia versoja. Ruohossa
sen lähellä on viisi harmaanruskeata, tuskin näkyväistä täplää; ne
ovat pieniä jäniksen selkiä nekin ja niiden sisässä virtaa hieno ja
lämmin jäniksen veri. Ne ovat äsken päässeet imemästä ja kevyt uni on
raukaissut ne ruohostoon suoden rauhan emolle, joka näihin aikoihin
tuskin koskaan saa nukahtaa. Nyt se siirtelee hiukan koipiaan ja
näykkii apilan päitä. Täällä on sentään paras rauha, mitä olla voi.
Töllikulmalla ei ole ainoatakaan koiraa, eikä ole vielä näkynyt
mitään muutakaan petoa täällä asutuksen äärillä. On hetkiä, joina ei
pitkäkään korva kuule värähdystäkään: juuri auringon nousun aikoina.
Silloin ei imetys keskeydy kertaakaan ja jänisemon suonissa käy himokas
vaistomainen kaipaus, että pian pääsisi näistä poikasista eroon; että
ne saisivat kukin kuunnella omilla korvillaan ja juosta omia latujaan,
jos peto tulee.
Kyllä olikin vaivalloista tämän poikueen kantoaika. Siihen aikaan,
keväämmällä, emo oleskeli lähempänä kylää, sieltä löysi joskus hyvän
palan, kun ravinnon tarve oli kiihtynyt. Sepän riihiladon edessä oli
mainioita kauranpäitä, niitä olisi saanut syödä koko yön. Joskus
unohtui riihen seinälle raitapehkoon päiväuntakin nukkumaan, kunnes
kerran rävähti, rävähti toisen ja sitten alkoi kuulua omituinen
puhiseva ääni. Se ei vielä ollut pahinta, mutta kun vasara putosi
alasimelle: kilk-kalk, silloin maa maittoi. Se oli ilkeä ääni, sillä
sitä täytyi pysähtyä välillä kuuntelemaan, ja sitten taas juoksuun...
Mutta eräänä sateisena aamupäivänä vähää ennen poikasten syntymistä --
kuului koiran lähenevä ulvonta. Se läheni lähenemistään, vaikka emo
laukkasi umpimähkää, paisuneen vatsan tuottaessa vaivaa hengitykselle.
Se läheni lähenemistään ja etäämpää kuului ihmisen kiivas huuto. Emo
pysähtyy kesken kiihkonsa, kunnes erottaa koiran läähätyksen ja tuntee
oman sydämensä ilkeästi sytkähtävän. Silloin hän taas loikkaa, niinkuin
jonkin vieraan voiman heittämänä, puskee päin aitaa, löytää lopulta
raon, jossa oksantyngät raapaisevat vatsanahkaa. Loikkaa avoimelle
pellolle ja loikkaa suoraan leveään valtaojaan, joka on täynnä viileätä
vettä. Pääsee miten kuten kynnetylle saralle, missä raskaat multatierat
tarttuvat käpäliin, joutuu lopulta maantielle ja pökähtää suuren miehen
jalkain juureen. Siitä äkkiä ympäri ja pitkin heinänsänkeä pois, pois.
Ei ole pienintäkään suojapaikkaa. Ruumis juoksee, mutta tahto on
seisahtunut. Takaa kuuluu koiran kiljunta. Mies on saanut sen kiinni ja
antaa selkään tottelemattomuudesta.
Se laukka päättyi tänne salon sydämeen. Täällä syntyivät poikaset ja
täällä ne ovat jo viikon päivät imeneet ja tepastaneet. Täällä on
hyötykasvuista koivunvirpeä kulon jäleltä, on pajukkoa, on vadelman
vartta ja hylätyillä pelloilla metsistynyttä apilaa. Ja ennenkaikkea
täällä on rauhaa, päivät makailla ja yöt kuukkia pensaikossa. Jossain
tuolla etäällä on pari kolme matalaa ja hiljaista ihmisasuntoa,
saloseudun töllejä, joissa vain aamuin ja illoin on hiukan liikuntoa.
Päivisin siellä oleilevat pihamaiden nurkilla hiljaiset laihat lapset,
ani harvoin eksyen puron rantaan leipäkannikkaansa liottamaan.
* * * * *
Niin on laita jänisemon laitumilla, ja melkein yhtä autuasta on elämä
noissa asumuksissa. Vahvimmillaan on siellä tunnelma lauantai-iltana
saunan juuri selvitessä, kun västäräkki vielä viivyskelee poissa
pesästään puupinon vaiheilla ja salotöllin pieni poika seisoo
liivisillään veräjällä, kaikkien luonnon sanatonten salaisuuksien
virratessa hänen tajuunsa. Syvän rauhan harhakuva laskeutuu
ilmaan ja maahan, ei yksin tämän töllin tanhualle, vaan laajoille
aloille, noitten kaukaisimpienkin metsänrantojen takaisille maille,
toisenlaisten asumusten, puutarhojen ja ihmisten vaiheille. On
semmoinen kohta ajassa...
Mutta pienen pojan tunnelma värähtää toiseksi, kun äiti tulee
lypsinkiulu kädessä navetasta pirttiin päin. Poika lähtee
vaistomaisesti äitinsä perässä, tullaan porstuan läpi matalaan
savuiseen pakariin. Kaikki tämä tapahtuu yhtä luontevasti kuin päivän
riutuminen illaksi ja yöksi. Maito valuu kohisten puisen hakosiivilän
läpi puiseen kulhoon; ja sen kohinan aikana nousee kissaemo vuoteeltaan
pakarin peräpuolesta, saapuu urahdellen ja venytellen survimaan äidin
liepeitä. Harmaat, mustan ja valkoisen kirjavat poikaset, joiden
silmäraot vasta toissa päivänä oikein aukenivat, lähtevät nekin
riepusijoiltaan työläästi rämpien ja kimeästi maukuen ja saavuttavat
emon hännän, juuri kun emon suu on päässyt kiihkeästi lerkkimään
lämmintä maitoa. Poikakin on saanut osansa ja tarkkaa syödessään kissan
kielen käyntiä ja punertavaa suumaloa.
Vielä jälellä olevien ilta-askarten kautta johtelee aika ihmisensä
lyhyeen ajattomuuden keitaaseen, nukkumaan, edellistä hiukan
vaaleamman suviyön haltuun. Äiti syleilee ja suuteleekin salavihkaa
vieressään makaavaa ainoata poikaansa nurkkasängyssä peiton alla, isä
on huokaissut syvän huokauksen omassa sängyssään ja niin on pirtin
puolella uni tullut kuluneen päivän ja menneiden muistoissa, huomisen
ja tulevaisen kuvitelmissa.
Pakarissakin vallitsee riepuvuoteella hiljaisuus. Poikaset ovat
nukahtaneet nisä suuhun ja siitä sikin sokin vierähtäneet mikä mihinkin
asentoon. Maidon valuessa on emokin hervahtanut pitkin pituuttaan
koivet oikosenaan, nauttien siitä, ettei tarvitse enempää piitata
poikasista, että ne itse kilvan ja kiihkeästi ottavat ottimensa eikä
mikään vaara uhkaa. Tämä nurkka on viehättävän pimeä, eikä koko
asuinrakennuksen piirissä kuulu yhtään hiiren hievahdusta.
* * * * *
Näissä salotölleissä asuu raatavia pariskuntia, joiden lapset ovat
vielä pieniä; täällä vallitsee siis teillä ja tanhuvilla vahva rauha
sunnuntaiyönäkin, kun ei ole yöjuoksijoita. Kun myöhäinen ilta on
täysin vakiintunut yöksi, näyttäytyy kissaemo pakarin rikkinäisessä
akkunaruudussa. Nopeasti ja äänettömästi se hypähtää pihamaalle ja
siitä muutamalla loikka-askelella pellonojaan. Sen kaikki aistit
tarkkaavat äänetöntä kesäyötä. Hännän äärimmäinen nipukkakin näyttää
jännittyneenä kuuntelevan; se näkyy varttuneiden piennarkorsien tasalla
ketterästi pystyssä ja vavahtaa hiukan. On kissaemon suurenmoisin
ajankohta, sillä on varaa ensi askeleillaan tekeytyä ikäänkuin hiukan
leikilliseksi. Huvikseen se tavoittaa suurta kovakuoriaista ja runnoo
sen hengettömäksi etukäpälillään. Sitten laajentuneet silmäterät taas
tuijottavat korsimetsää ja korva kuulee riihen tyköä hiiren vikinää.
Sydänyön hetket kuluvat. Yhden aikaan käy mökin mies ulkona ilmaa
tunnustelemassa ja näkee silloin Mirrinsä liikkumattomana istuvan
aidaksella riihen takana. Mies tekee yksinäiset luonnonhavaintonsa ja
painuu sitten pirttiin vaimonsa ja poikansa henkeen. Kaikki on hyvin.
Huomenna, sunnuntaina, he menevät rippikirkkoon, urkuja ja saarnaa
kuulemaan...
Mirri kuuli ja näki miehen ulkonakäynnin; se oli pieni hiljaisuuden
katkeama, joka samalla katkaisi öisen pyyntitunnelman tällä paikalla.
Mirri upotti pari kertaa kyntensä aidakseen ja laskeutui sitten
hiljallensa maahan haan puolelle. Ketterin juoksahduksin, välillä
aina pysähtyen, se eteni pitkin jalkapolkua niityn veräjälle, pujahti
alimmasta raosta ja otti haltuunsa pensastuneen niittymäen ilmiöt. Ne
olivat kaikki entuudestaan tuttuja, tästä mäestä Mirri oli tappanut
pari keltasirkkua ja yhden hyvälihaisen kerttulinnun. Täällä oli
parhaiksi avomaata, että voi aina todeta yksinolonsa, ja parhaiksi
suojaa väijytykseen. Täällä oli sellainen riistan runsauden tunne,
ettei oikein osannut alkaa väijyntääkään. Hän juoksi juoksemistaan
näitä suviyön oivallisia maita, kunnes tuli alueille, joilla hän ei
vielä koskaan ollut käynyt. Siellä hän istahti kannolle ja asettui
siihen tavalliseen liikkumattomuuden tilaansa -- jossa kissa ulkosalla
tuntee olonsa varmimmaksi.
Siinä hän istui ja alkoi havaita silmissään aamun kirkastumista.
Samalla nousi saaliinhimo: hänen oli hiukkasen nälkä itsensäkin, ja
sitä paitsi tuntui maito runsaammin heruvan utareihin, josta tiesi,
että poikaset ovat kotona heränneet mankumaan. Eikös alkanutkin jo
ilma sädehtiä! Pensaasta pyrähti lintu, kissan takajalat jännittyivät,
silmät tulistuivat. Keikut minne keikut -- matka on pitkä, mutta -- ei,
ei vielä -- nyt, ei, no nyt: tsoi -- hukkaan pääsi.
Mirri ei oikein käsittänyt, mistä ne kaikki äänet juuri sillä hänen
hyppynsä hetkellä syntyivät. Häntä kaarella ja silmissä villi ilkamo
Mirri seisoi sillä sijalla, jossa lintu äsken oli tepastanut. Eipä ole
tämmöistä ennen sattunut: lintu tiessään, sihinää ja suhinaa, aamu
yhä kirkastuu. Mirrin häntä huinahti kerran kahta puolta ja selkä
nousi köyryyn. Tuolla -- jänis! Ja tuolla -- ja tuolla. Aamun kirkkaus
jo pisti silmään ja orjantappura raapaisi nisään, kun Mirri syöksyi
lähimmän niskaan. Se yritti purra, mutta samassa se jo oikeni; se oli
poikanen. Iso jänis oli vähällä hypätä päälle, mutta hyppäsi kumminkin
syrjään, kiersi älyttömästi pensasta päästäen jonkinlaista ääntä.
Mirri tappeli silloin jo kolmannen kanssa, tunsi kipua silmäkulmassaan
ja näkönsä hiukan sumentuvan -- siitä vuoti verta. Kaksi oli vielä
jälellä, mutta pian olivat nekin nitistetyt. Iso jänis oli tällöin jo
kadonnut.
Mirri huohotti suu auki, niin että hampaat näkyivät; toinen käpälä oli
viimeisen poikasen päällä. Sitten se pari kertaa nuolaisi valkoista
rintaansa, jossa oli runsaasti veritäpliä, väänsi päätänsä ja sitaisi
kipeätä silmäänsä. Aurinko oli jo selvästi näkyvissä, väsytti
ankarasti, mutta vielä oli kova ja vaarallinen työ edessä. Kissa tuntee
olonsa kaikkein arimmaksi silloin, kun se juoksee saalis suussa;
matalana ja häntä oikosena se livistää suoraan kotiin. Mutta kun Mirri
oli saanut ensimäisen poikasen haan puolelle, ei se malttanutkaan
edemmäksi, vaan palasi toista noutamaan ja haki ne sillä tavoin kaikki
siihen aidan viereen näreen juureen. Siitä alkoi pitkä ja rasittava
kotiinkanto, joka oli sitä vaarallisempi, mitä enemmän valo lisääntyi.
Poikaset naukuivat vimmatusti, mutta emo kantoi kumminkin kolme
jäniksenpoikasta perille asti, ennenkuin rupesi omiaan imettämään.
Poikaset imivät kiihkeästi, kunnes hervahtivat pehmoisten jänisten
sekaan nukkumaan.
Vasta ihmisten noustessa lähti Mirri kahta jälelle jäänyttä noutamaan.
* * * * *
Aamun kosteudessa paisuu auringonpaiste tunti tunnilta. Jos aika
sydänyön hetkinä on ollut painuvinaan jonnekin olemattomiin, niin
nousee se nyt taas ja laajenee yli kaiken. On päivä, kesäkuinen
sunnuntaipäivä. Pienen töllin poika makaa sängyssä juuri
heräämäisillään auringon lämpöön, joka osuu päin hänen poskeansa ja
kaulaansa. Kauan sitten hän uneensa kuuli isän ja äidin aamuliikkeet,
kuuli, että oli tapahtunut jotain erinomaista, jota äiti huusi isääkin
katsomaan. Tämä kuulo ponnisteli aikansa pojan unen kanssa mutta ei
saanut heräämään. Isän ja äidin äänet vaikenivat sitten hiljaisuudeksi,
josta pojan puoliksivalveutunut tajunta kyllä käsitti valon ja ilman
yhä varttuvan elämän. Tuo aikainen aamuelämys jatkui unen piirissä,
joka oheni ja laajeni ja vihdoin valui pois kahdesta leveään
tuijotukseen auenneesta silmästä.
Poika näki pöydällä aamumaitonsa, kiskotteli nuoria jäseniään ja
kiepsahti sitten paitasillaan sängystä lattialle. Silmien rävähtämättä
hän katseli akkunanruutuja, kellontaulua, saapasparia, haukotteli niin
että pää järisi ja juoksi sitten kuin sanan saaneena pimeän porstuan
läpi pakariin. Aamuaurinko paistoi suoraan kissojen matolle, jossa
näkyi ihmeellistä joukkoa. Emäkissaa siellä ei ollut, mutta vallan
outoja karvaeläimiä makasi siellä oikosenaan kokonainen röykkiö. Niiden
välistä näkyi nukkuvien kissanpoikasten päitä.
Poika muistaa, että nyt on pyhä, että isä ja äiti ovat lähteneet
kirkkoon ja jättäneet hänet yksin nukkumaan. Ja emo Mirrikin on
poissa. Olisiko tämä jokin semmoinen päivä, jona kaikkea tämmöistä
tapahtuu. Kenties tulee vielä ukonilma ennenkuin isä ja äiti palaavat.
Oli uhkaavan hiljaista ja auringon paiste ikäänkuin puhui jotain jo
unessa kuultua, ikäänkuin jotain noiden elävien puolesta. Aamun koko
erikoisuus kauhistutti lievästi paitasillaan olevaa poikaa. Hän ei
uskaltanut lähestyä vieraita eläviä, vaan kääntyi takaisin kasvoilla
itkun alkuilmeet.
Mutta juuri silloin poukahti emokissa pakarin akkunalle rikkinäisestä
alaruudusta. Poika hätkähti nähdessään Mirrin kellertävissä silmissä
oudon julman ilmeen; se katsoi poikaan niinkuin viholliseen, toinen
silmä oli vielä samea. Sitten se naukasi matalasti ja hyppäsi takaisin
pihalle jatkaen siellä naukumistaan. Poika epäröi, mutta meni sentään
hänkin pihalle ja löysi pakarin akkunan alta vielä kaksi samanlaista
outoa karvaelävää; Mirri makasi niitten vieressä ja marisi nyt
väsyneesti. Kun poika lähestyi, alkoi se hykerrellä ja piehtaroida eikä
näyttänyt välittävän elävistä vähääkään. Poika uskalsi jo tarttua yhtä
koivesta; se oli siloinen ja hervoton.
Poika ei kuullut mitään, mutta kissa kavahti jaloilleen ja kävi
kiihkeästi toista elävää niskasta, tivoi jaloillaan vauhtia ja
hyppäsi akkunalle. Samassa narahti tarhanveräjä; sieltä tuli Täti,
jota oli pyydetty kirkonaikana käymään poikaa katsomassa. Täti oli
pitkänenäinen, muikeahymyinen muija, joka puhui maireasti päivitellen
ja oli pojalle hyvin mieluinen vieras. Äiti oli järjestänyt niin,
että Täti sai tehdä pannukakkuja itselleen ja pojalle. Tämä oli
kaikin puolin suurenmoinen päivä: oli suvi ja sunnuntai, oli Täti ja
pannukakkuja ja Mirri oli saanut poikasilleen suunnattoman saaliin
kauniita jäniksenpoikasia. Isä ja äiti palaavat aikoinaan kirkosta
raukeina ja leppeinä. Kaikkialla uhkuu elämän yltäkylläisyys.


ANNA-VAINAA JA KALLE-VAINAA

Vain niillä nimillä minä olen ikäni kuullut heitä mainittavan. He
ovat minun sisareni ja veljeni, joista toinen kuoli ennen minun
syntymääni ja toinen minun ollessani vähän toisella vuodella, jo paljon
aikaisemmin oli äidiltäni kuollut yksi lapsi, mutta siitä minulla on
tuskin mitään mielikuvaa. Se syntyi ja kuoli jo äitini nuoruudessa...
Nyt ovat syyspäivät taas tuoneet tullessaan alakuloisen kirkkautensa,
nuo kuulaat taivaat, joiden etäisillä äärillä katoavaisuuden ja
ikuisuuden ajatukset tuntuvat sopeutuvan samaan sointuun. Vaikka
tällä hetkellä katselen sitä ikkunalasin läpi, tunnen sen vaikutelman
vahvasti, sillä lievä sairaus on herkistänyt tajuntani. Tilanne antaa
aihetta jatkuviin juhlallisiin ajatuksiin. Minkään hetken sävy maan ja
taivaan olossa ei ole toisen hetken kaltainen, mutta joskus tuntuu tämä
hetken erikoisuus melkein kauhistavalta, sen lempeässä kuulaudessa voi
olla ailahdus yleiskohtalosta, joka näin välähdyksessä nähden tuntuu
keveältä ja hirmuiselta yhtaikaa.
Tuolla menee köyhä leski-akka mökkiinsä ja hänen vaivainen kolmivuotias
tyttönsä kampeaa perässä. Heillä on puute ja tulee olemaan, mutta
yhä he häärivät laihoina ja laimeina. Viheliäinen ovi painuu heidän
perässään kiinni -- on kuin olisin nähnyt koko ihmiselon virran
sattumalta noin kapeana... Huomenna, sunnuntaina, vaimo veisailee
virsiä mökissään.
Tämän hetken näkymätön jylhyys tuntuu koskettavan johonkin hyvin
etäiseen hetkeen, joka on minulle kovin läheinen, vaikken ole sitä
tietoisesti kokenut. Tulee pitkän pitkästä aikaa mieleeni nuo kuolleet
sisarukseni. Tunnen kuinka he tällä hetkellä koskettavat minun elämääni
sillä oikeudella, jonka luonto on heille varannut: että olemme samasta
emosta syntyisin. Kun minä olen yksin jäänyt eloon, tuntuu kuin olisin
heidänkin edustajansa täällä. Heillä on jotain sanottavaa, johon
minulla ei ole mitä vastata. Minun olisi varmaan elettävä heidän
kaikkein puolesta ja ellen sitä jaksa, on minun kai herettävä elämästä.
Kun en tunne heidän muotojaan, olen näkevinäni vain heidän katseensa,
jotka tällä hetkellä tulevat minua kovin lähelle, ikäänkuin vaativat
minua palaamaan heidän kanssaan sinne syyskesän aurinkoihin, joista
heidän silloin oli lähdettävä.
Pienen mökin vanhempi lapsi, Anna-niminen tyttö oli ollut sairaana
muutamia päiviä, mutta oli ilmeisesti paranemaan päin sinä päivänä,
jota mielikuvitukseni nyt etsii kolmenkymmenenviiden vuoden takaa.
Sairaus, varsinkin lapsen sairaus, tuo mökin arkielämään oudon ja
painostavan lempeyden. Mökinväen tavalliseen kotioloon kuuluu lasten
rehkimistä, jota lyhyet itkut katkaisevat, ja vanhempien mietoa