Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 8

Poikkee siihen Karoliinakin katsomaan poikaansa.
-- Ei se lapsi ole pitkäikäinen, sanoo Karoliina vakuuttavimmalla ämmän
äänellään. -- Toimittakaa nyt aikanansa sille kaste, lisää hän vielä
sillä äänellä, kuin odottaisi vastaväitteitä. Emäntäkin tulee siihen
ja niin alkaa tuo tuttu hiljainen vaakkuminen ja kotkotus siitä kuinka
hyvä on kun lapsi pääsee...
Karoliina tekee lähtöä poispäin -- ei hän pyri kastetta toimittamaan,
mutta ikävää kyllä on, kun syytön lapsi aikuisten hultittomuuden tähden
joutuu pimeyteen. -- Kastakaa Jumalan tähden, se kuolee nyt pian,
huutaa äiti.
Karoliina muuttuu vallan toiseksi ihmiseksi, kun hän ottaa virsikirjan
käteensä. Emäntä on todistajana. Vuoteesta katselevat äidin kosteat
silmät. Isää ei ole...
* * * * *
-- Eihän sen nyt välttämättä tarvitse kuolla, vaikka se huonolta
näyttää, puhelee Karoliina sitten, kun toimitusta seurannut hiljaisuus
luontevasti voidaan lopettaa. Kun lapsi hetken vaiti oltuaan taas alkaa
heikosti vikistä, työntää Karoliina sen emännälle ja lähtee ulos.
Emäntä tietää sen aikeet, ei kysy eikä mene perässä, odottelee vain.
Kun sitten hetken päästä keittiön puolelta kuuluu jotain nahinaa,
kurkistaa emäntä varovasti oven raosta yhäti lasta hyssyttäen. Hän
näkee kuinka Karoliina veistää kynnyksestä lastun ja liottaa sitä
maidossa. -- Vai tuota se nyt tekee, ajattelee emäntä, joka tuntee
taian. Hän tietää myös, ettei toinen saisi päästä sitä näkemään ja sen
vuoksi hänellä on hiukan paha omatunto...
Sitä maitoa pienelle ihmiselle sitten yritettiin kaikin tavoin juottaa
ja saatiinkin sitä sen sisään joltinenkin määrä. Emäntä hääri mukana
myös, vaikka hyvin tiesi tämän turhaksi. Äiti ei puhunut mitään,
kosteine silmineen hän vain oli olemistaan.
* * * * *
Iltayöstä lapsi sitten kuoli. Itku ja hengitys lakkasivat. Tuo nyt jo
miljoonia soluja käsittävä kokoomus oli siinä pienenä, puhtaana ja
viattomana ruumiina. Joissakin soluissa vielä viipyi jotain elämän
tapaista taistellen sinne levinneen turman kanssa, kunnes se niistäkin
sammui. Suuri, kaunis ja iloinen tarmomäärä, joka tuossa aineessa
muutamien kuukausien aikana oli aukonut suuripiirteisiä näköaloja
vuosimiljoonien taakse, se nyt häipyi pois. Minne häipyi?


OMISTANI JA OMILLENI

Minä, joka joskus maailmassa suvi-illan hämyssä maatamenon aikoina
seisoskelin Myllyniityn pensaikossa ja suurin silmin ja herein
korvin imin tajuuni olemisen ihmettä orjantappurain liekehtivistä
kukinnoista ja kolujen kohinasta, kunnes äiti minua kaivaten kutsui
-- minä olen nyt, kuudennellaneljättä ikävuodellani, neljän lapsen
isä. Saara, Esko, Helmi ja Paula, te nyt jo olette olemassa, ja minä
tahtoisin puristaa esiin sanontakykyni korkeimman tehon tulkitakseni
tuon tosiasian valtavuutta. Kun tätä ajattelen, huomaan selvimmin,
kuinka luonnotonta on kuvitella vaihtoehtoja oleville seikoille. Että
teitä ei olisi olemassa, sellainen kuvitelma tuntuu yhtäläiseltä kuin
kuvitelma kaikkeuden äärettömyydestä: lopputuloksena on kaikkeuden
olemattomuus. Teidän suhteenne en voi kuvitella mitään toisin kuin on;
en voi kuvitella teitä toisen naisen synnyttämiksi kuin äitinne, en
toiseksi luontoanne, en muotoanne. Kuinka monta teitä vielä lienee,
jotka tervehditte minua mystillisistä oloistanne, joita en aistimin voi
havaita -- en tiedä, mutta sen tiedän, ettei hurjinkaan pederastinen
mielikuva, joka pujahtaa tajuntaani, ellota minua siinä määrin kuin
sellainen ajatuksen häive, ettette te saisi tulla tänne meidän toisten
luo...
Mitä viehättävin kirjallinen tehtävä olisi teidän pienten sievien
elämäkertojenne esittäminen semmoisina kuin minä ne tähän asti olen
elänyt. Tuskin missään on niin viljalti kultaa kuonan seassa kuin
näissä asioissa; niiden runollisuus on niin väkevää juuri siitä syystä,
että se niin väkevästi piirtyy runottomuuden taustaa vastaan. Kuinka te
olette siinneet, kasvaneet, syntyneet, itkeneet, hymyilleet ja edelleen
kasvaneet, kas siinä aartehistoja. Kunpa taipuisi sana niiden kauneutta
ja totuutta tulkitsemaan. Mutta sanat ovat vain kivettyneitä kohtia
sanottavan yhtenäisessä kudoksessa; niiden välille jää tyhjää, jota
sanojen ovelinkaan asettelu ei kykene täyttämään.
Alhaison suhde tuohon kultaan on jokseenkin sama kuin sian
suhde hopeaan. En tahdo väittää, ettette minussa koskaan näkisi
alhaisopiirteitä, mutta kun te minua joskus arvostelette, niin
muistakaa, että minä en ainakaan puolusta alhaisonäkökohtia
luonnollisina ja asiaan kuuluvina. Tästä alhaisokäsitteestäni
annan edempänä muutamia viitteitä. Jokainen kirjoittaminen omille
jälkeläisilleen on isälle melko arkaluontoista, ellei tahdo imellellä
turhanaikaisia. Minun on mahdoton kuvitella, että minun isäni olisi
osoittanut minun luettavakseni mitään sellaista, kuin minä tässä teille
tarjoan. Mutta minulla on vahva aie kehittää välini teidän kanssanne
hiukan toisenlaiseksi; emmeköhän yhdessä saane aikaan, että meillä on
huumori siinä, missä moniaalla muulla on isällinen arvokkuus. Siihen
luottaen siis...
Sinä, Saara, olet esikoinen ja sinun alkuhistoriaasi sisältyy kyllä
seikkoja, jotka mainiosti kuvastelevat ikivanhaa käsitystä esikoisuuden
erikoisuudesta. Meillä on ollut tapana puoli piloilla sanoa, että
jokaista lasta kohden pitää tulla yksi romaani ja että kunkin lapsen
pitää elää romaanillaan. Sinä olet tosiaan kasvanut rinnan "Elämän ja
auringon" kanssa, jonka juonella tosin ei ole mitään yhteistä noiden
aikojen kanssa, mutta sävyllä ja tunnelmilla kylläkin. Ne ajatukset,
jotka sinua ensi kasvussasi ovat ympäröineet, ovat varmaan isäsi ja
äitisi kauneimpia sen sanan varsinaisessa merkityksessä. Äitisi oli
syksyllä 1915 eronnut palveluspaikastaan ja jäänyt kotimökkiinsä
Hirvelään, jossa minä kävin häntä katsomassa. Me pidimme itseämme
avioparina ja koimme avioelämän rajut ja ihanat alkumyrskyt kesällä
1916. Sinua jo kantaessaan äitisi, joka silloin oli nuori ja kaunis,
kävi heinäaikana talossa tekemässä Taatan apupäiviä ja odotti minua
ehtoolla ruskettuneena ja onnellisena kotinsa pihamaan vaiheilla, kun
minä pitkin mutkittelevaa kujaa, akkojen katsellessa akkunoistaan,
lähestyin tuota harmaata asumusta. Jos tulin myöhemmin, kun maalla
ja taivaalla jo oli yön värit, kiersin pakarin päitse sen matalan
kamarinikkunan luo, joka näkyy Usko Nyströmin taulussa. Kun himmeä
iltayö joskus huhtikuussa oli oikein tehokas, en malttanut heti
naputtaa ruutuun, vaan jäin siinä nukkuvan asumuksen takaseinustalla
hetkeksi tuijottamaan itseeni. Jossain pirtin peräseinällä kävi
harvakseen seinäkello, sen verkkainen astunta kuului hirttä pitkin
siihen korvaani. Omituinen harras vieraus täytti sieluni, jossa sillä
hetkellä oman tietoisuuteni ohella oli ainoastaan unelmanomainen kuva
tuosta nuoresta tytöstä, jonka nukkuva pää oli tuossa aivan lähelläni
seinän sisäpuolella... Sitten naputin hiljaa, vaalea haamu näyttäytyi
verhojen raosta ja minä kiersin takaisin tuvan etupuolelle. Onnellisin
ja puhtain mielin minä astuin tuohon pieneen kammioon.
Tuo muistelma kuuluu kyllä teille kaikillekin...
Kun Saara syntyi, olimme jo aikoja sitten vihityt ja asuimme
Heinijärvellä Hillun vanhassa pykningissä, joka vasta viime talvena
hävitettiin. Siellä pienessä vanhanaikaisessa kamarissa sinä synnyit
samoilla hetkillä, joilla keisari Nikolai eräässä rautatievaunussa
puolihumalassa allekirjoitti kruunusta luopumisensa, teki sen
lyijykynällä sähkösanomakaavakkeen takapuolelle ikäänkuin siten
tehostaakseen, että tapaus sinänsä omissa rajoissaan oli varsin
vähäpätöinen, että suurempiakin tapahtui samaan aikaan... Kun sinä
puoli seitsemän aikaan tulit maailmaan, vaihdoin minä yhden aikaan
yöllä sinun ensimäisen kapalosi ja asetin sinut ensi kerran äitisi
rinnalle. Ne olivat juhlallisia päiviä ja öitä, kun me sitten
kolmestaan elelimme.
Sen kesän me asuimme siinä kamarissa mitä ihanteellisimmissa oloissa
noin sadan markan kuukausituloilla. Sinut punnittiin säännöllisesti
ja pidettiin kirjaa kehityksestäsi: ensimäisten jokellustesi
sanamuoto on kyllä paperilla jossakin. Kävin joskus järvellä kalassa
ja äitisi tuli sinä sylissä rannalle minua odottelemaan. Ei ollut
meillä kolmella hätää, vaikka maailma poreili ja lopulta alkoi
kiehua meidän ympärillämme. Pahimman syysravan aikana muutimme
sieltä tänne Vanajankylään Ala-Vakerille, jossa elimme kapinan ajan
varsin onnellisesti. Jännitys muuttui mielissämme omituiseksi hiukan
hentomieliseksi huumeeksi, joka joskus kohosi korkeammalle. Sinä
sylissä minä vietin päiviäni ja säilytin visusti takkini povitaskussa
pientä leikkikalua, joka sinun kädestäsi oli kerran sinne pudonnut.
Kammoksuin punaisia siihen asti, kunnes he olivat minut pidättäneet ja
olin saanut heitä puhutella. Sen jälkeen en heitä enää osannut pelätä.
Se päivä, jona rintama liukui ylitsemme, oli taas kaamean juhlallinen,
kun meidän oli määrä lähteä pakosalle. Sinä istuit jo kilttinä ja
ääntä päästämättä kelkassa, johon ympärillesi oli varattu sinun pieniä
vaatteitasi ja rakkaimmat leikkikalusi. Siinä oltiin ja odoteltiin,
mutta lopultakaan ei lähdetty, sillä ensimäiset valkoiset nähtiin jo
tiellä. Kuva on kumminkin pysyvästi jäänyt mieleeni: tuskin vuoden
vanha lapsi kääreissään kelkassa lähdössä pakoon ihmiskunnan suurinta
onnettomuutta, typeryyttä. Ensimäiset tunnit rintaman vaihdon jälkeen
olivat joka tapauksessa varsin juhlallisia, kunnes korviimme saapuivat
ensimäiset tiedot murhista, joita toiset olivat tehneet lähtiessään,
toiset saapuessaan. Historiallinen huume sai toisen ja todellisemman
sisällön, joka yhä selveni, kun minut sitten vuorostaan toinen puoli
pidätti, arvattavasti siitä syystä, että olin aikaisemmin joittenkin
isänmaanrakastajain iltaseuroissa käyttänyt liian suoraa suuta sekä
heidän isistään että heidän maistaan. Kun siltä kirkonkylänmatkalta
palasin, sain erinomaisen elävästi kokea, kuinka soma paikka
uroksellekin voi olla oma pesä pentuineen.
Sittenhän siitä jotenkuten selvittiin. Sinä opit samana suvena
kävelemään ja puhumaan, koko sinun kehityksesi oli niinkuin
päivänpaiste pahasta unesta heränneelle. Heinäkuusta alkaen minulla
oli paras työteho, mitä minulla on koskaan ollut; siitä joulukuuhun
kirjoitin "Hurskaan kurjuuden" ja kymmenkunta novellia. Lamppu paloi,
sinä nukuit äitisi vieressä siinä lähelläni, kun minä kirjoitin. Yön
hetkinä näin selvästi ja kirkkaasti koko tuon jylhän tapaussarjan,
äsken eletyt olivat minulle etäisimmän entisyyden veroisia, istuin
kolmeen ja neljään tunnustellen sisällölle sanallista muotoa. Hiukan
nukuttuani olin tavattoman virkeä ja onnellinen. Niiltä vahvoilta
ajoilta on alkuisin Eskon elämä...
Seuraava muistettavampi tapaus Saaran elämässä on se kun sairastit
keuhkokuumeen. Muuan ystäväni on sanonut, että jaloin stimulus on
vaaran läheisyys. Kun sinulla kivussasi eräänä iltana puoli kuuden
aikaan oli taitekohta, olin minä tosiaan kuin humalassa. Äitisi
ansio on, että ratkaisevalla hetkellä sait sen hoidon, minkä silloin
tarvitsit. Hän tarkkasi hengitystäsi ja sydäntäsi ja antoi lääkkeet
ihailtavan täsmällisesti, vaikka silmäkulmat olivatkin kosteat. Minä en
kyennyt mihinkään, olin vain ja tuijotin hiljaiseen kamppailuusi.
Siitä alkaen sinusta on kehittynyt kookas ja kelvollinen tyttö.
Luonteessasi näkyy olevan taipumusta jonkinlaiseen ylväyteen:
tutuinkaan vieras ei saa sinuun kajota, etpä erikoisesti halua meidän
toistenkaan hyväilyjä. Saat olemukseesi itkun häiveitä monessa
sellaisessa tapauksessa, jossa toinen lapsi nauraisi remakasti.
Sinusta voi tulla omien teittesi kulkija, mikä ei ole paha asia,
kunhan et päästä itseäsi näivettymään muotopuoleksi: ettei erinomaisen
tärkeä itsekunnioitus tuo mukanaan toisten halveksimista, mikä vamma
alhaisoylväyksissä on niin tavallista.
* * * * *
Tässä yksinäisyydessäkin tunnen kasvojeni menevän makeaan hymyyn,
kun pitäisi ruveta kuvailemaan sinua, poika. Sinuun tuskin liittyy
muita kuin lystikkäitä muistoja nelivuotisen taipaleesi ajoilta. Jo
sinun maailmaan tulostasi oli aika touhut. Asuimme silloin vielä
Ala-Vakerilla ahtaissa oloissa, minkä vuoksi päätettiin mennä hakemaan
sinua kaupungista. Aikalaskuissa tehtiin perinpohjainen erehdys ja
niin sai äitisi oljennella siellä ikävissään kolmatta viikkoa. Sitten
me pelkäsimme kauheasti, että sinut siellä tehtaassa vaihdetaan ja
kiertelimme pitkin kaupunkia etsimässä sinulle yksityistä syntymäsijaa.
Sitä ei kumminkaan löytynyt ja niin heittäydyimme herran haltuun.
Odoteltiin yhä vain ja tulithan sinä viimein. Kaikki tuskatkin
unohtuivat äidiltäsi, kun hän vahti ja paimensi, ettei sinua vain
vaihdettu. Vasta kun olit saanut kaulaasi hopealapun n:o 19, eikä muita
tulokkaita ollut, rauhoittui äitisi. Niin että kai sinä nyt sitten
meidän poikamme lienet.
Sinun imemisaikanasi alettiin tätä meidän nykyistä taloamme rakentaa.
Muistan sinut erikoisesti tupaantuliaisten yhteydessä, jotka eivät
olleet niin varsin iloiset. Päivä oli lauantai joulukuun 4. vuonna 20.
Olin päivemmällä lähtenyt kirkolle rahan hankintaan, mikä rakennustyön
lopulla alkoi tuottaa yhä suurempia vaikeuksia. Viivyin iltahämyyn
asti. Sillaikaa oli äitinne suorittanut muuton ja oli juuri sinua
noutamassa, kun minä saavuin uutistaloon. Työmiehet olivat lähteneet
ilman tiliä, kun minä viivyin hiukan yli kello 6:n. Muuan miehistä,
jonka asunto oli varsin lähellä, oli lähteissään huutanut ja melunnut
ja vihdoin vääntänyt pääoven lukkoon ja pistänyt avaimen taskuunsa
"siksi kunnes rahat tulevat". Kyökin oven oli sentään jättänyt
avoimeksi, niin ettei meidän tarvinnut taivasalla olla. Minä lähdin
tapaamaan poliisia voidakseni hänellä lähettää miehelle tilin ja
saadakseni avaimeni. Sillä matkalla te tulitte minua vastaan, äitisi
sinua sylissään kantaen. Piditte keskenänne hyvin eloisaa uhoa, kuulin
sen teidän tietämättänne etäältä ja se huvitti minua niin paljon,
että harmini lauhtui. Olin ensi innoissani päättänyt saattaa miehen
lailliseen rangaistukseen teostaan, mutta siihen se lientyi. Ehkäpä
tulee parempi onni taloon, vaikka ensi yön nukummekin timpermannin
takavarikossa.
Sinä olet ainakin nyt pienenä oikea poikalapsen perikuva. Niinkuin
hyväntuulinen täysikuu on naamasi, kun aamulla varhain heräät ja kapuat
viereeni. Olet rakenteeltasi vahvin kaikista, et ole vielä koskaan
ollut kunnolla sairaana. Suhtaudut meihin ja muihin lähimmäisiisi
reippaasti ja avoimesti, olet suuri viikari, mutta harvoin ilkeä.
Ilmaiset myötätuntosi ja kiintymyksesi lujasti ja arkailematta; et
häpeä niitä, vaikka toiset laskevat leikkiä.
Minun kuvitelmillani teidän tulevaisuudestanne on tietysti korkeintaan
runollinen arvonsa ja ovat ne ymmärrettävästi varsin tyypillisiä
isänunelmia. Kumminkin minusta nyt tuntuu, että jos sinä saat kasvaa
ja elää vaurioitta, niin on sinulla melkoiset luontaiset edellytykset
jalostaa sitä, mikä minussa vielä on alkeellista, viedä kauaksi
eteenpäin sitä taistelun kohtaa, joka meille kuuluu. Kun toivon,
että säilyttäisit ruumiisi ja henkesi siinä kunnossa, missä ne nyt
ovat, niin älä myrskyiälläsikään tämän lauseen johdosta nimitä minua
pyhäkoulunopettajaksi. Minä olen kyllä ajatellut tämän asian hiukkaista
pitemmälle kuin joku imelä täti ja perusteluni löydät etäämmältä tästä
kirjoituksesta.
Sinä Helmi -- joka itse nimität itseäsi Hempuksi -- olet ensimäisenä
syntynyt tässä talossa, jossa toivoakseni sen seisonta-aikana tulee
paljon hyviä ihmisiä syntymään -- niin että sinulla on niinkuin
aloittajan vastuu. Se tapahtui kaksi päivää Juhani Ahon kuoleman
jälkeen ja vähältä piti, ettei se tapahtunut samana päivänä, elokuun
kahdeksantena. Sinä päivänä minä näet olin kaupungissa ja saatuani
kadulla käteeni tuon järkyttävän sanoman soitin kotiin ja käskin laskea
lipun puolitankoon. Mutta silloin sattui, että äitisi juuri oli astunut
laiturilta laivaan ja oli jo auttamattomasti matkalla kirkolle, kun
huomasi lipun surullisen asennon. Mitä on tapahtunut? Pelkoa, tuskaa ja
levottomuutta, kunnes hän perille päästyään sai kuulla uutisen, joka
sekään ei häntä tietenkään ilahuttanut. Onnellisesti hän kumminkin
matkaltaan selkisi ja seuraavana iltana aloitit sinä enteesi ja sitä
seuraavana aamuna pääsi lippu jälleen kohoamaan. Sinä olit maailmassa,
vankka tyttölapsi, yläkerran tienpuoleisessa kamarissa.
Omaksi hauskuudeksesi voit kuulla pari sanaa ristiäisistäsi, jotka
olivat aito taiteilijamaiset. Onnellisena isänä olin taas kaupungissa
eräiden toverien seurassa, joiden nimet voit tämän luettuasi katsoa
asianomaisesta paikasta. Kun yhdellä heistä oli automobiili, tarjosi
hän seurueelle pienen huvimatkan, jos vain joku voisi sanoa, minne
mentäisiin. Minä ilmoitin, että minulla on kotona nimetön tytär,
mennään ja kastetaan se pois, arvoisa seurue kummeina. -- Ja
minä tiedän maailman hauskimman papin, lisäsi tuleva esikummisi,
odottakaas, minä soitan sille. Minä puolestani tiesin, että kotona ei
yhtäkkiä voitu ottaa vastaan tätä iloista autokuormaa: ei ollut, mitä
nautittaisiin eikä edes mistä nautittaisiin. Käden käänteessä olivat
asiat niin järjestetyt, että minä saatoin ilmoittaa kotiin: "Me olemme
siellä tunnin päästä ja panemme toimeen ristiäiset pyytämättä talosta
muuta kuin lapsen ja vettä". Niin kävikin, eikä meillä ole ainoissakaan
ristiäisissä ollut niin hienoa eikä emäntä päässyt niin vähin vaivoin
kuin niissä.
Olit vakahisena tavattoman siivo, nukuit pitkiä unia, melkeinpä
luonnottoman pitkiä. Mutta kun itkit, itkit rajusti ja puolen vuoden
ikäisenä ensi kerran itkit niin, että pakahduit tajuttomaksi. Se
uudistui sitten silloin tällöin, ikävä varjo lankesi vilkkaimman
kehityksesi kuukausille. Sinua tuli pakostakin varjeltua ja
hemmoiteltua, ettet olisi päässyt äkisti suuttumaan. Viimeiset kaksi
kohtausta sattuivat tänä vuonna toukokuussa. Kun sitten kesäkuussa
teimme hauskan matkan Toijalaan tapaamaan "Ulppoa", niinkuin sinä
professorin nimen äänsit, ei kohtauksia enää ole tullut. Mutta tuon
ilkeän taipumuksen jäljet tuntuvat sinussa ainakin nyt vielä selvästi:
olet ikäänkuin liian vilkas ja sielukas ja pelkään hiukan, että sinulta
elämässäsi tulee puuttumaan se jähmettymisen kyky, joka joskus voi olla
tarpeellinen. Sinun nimikkoromaanisi on "Hiltu ja Ragnar"... Mutta
kun näin saat tietää asian johdon, voit itsenäiseksi tultuasi ehkä
osaavammin siihen suhtautua.
* * * * *
Sinä Paula olet tätä kirjoittaessasi vielä sillä asteella, että sinua
olisi helpompi kuvata siveltimellä kuin sanalla. Sinun romaanillasi,
joka vielä on keskeneräinen, tulee olemaan hiukan pahaenteinen nimi.
Niinhän oli Eskonkin -- ehkäpä enne toteuttaa vastakohtansa... Olet
ainakin nyt ilahuttavan voimakas ja kaunis rintalapsi. Istuen vaunuusi
muurattuna sinä leveällä hymylläsi hallitset koko pirttiä. Kun isommat
sinulle teiskaroivat, hekotat sinä äänekkäästi, huitaiset kädelläsi
ja ärjäiset iloisen ankarasti jonkun sanan omalla kielelläsi. Sinä
synnyit tänä vuonna toukokuun neljäntenä yläkerran järvenpuoleisessa
kamarissa ja on elämäsi sen jälkeen ollut niin säännöllistä, että voit
sen vaiheet yhtä hyvin lukea jostakin lastenhoidon käsikirjasta. Ainoa
erikoistapaus on se, että olit mukana tuolla Toijalan matkalla, jolloin
sinut esikummiesi läsnä ollessa kastettiin Tampereella Emmauksen
hotellissa.
* * * * *
Teille on ehkä hauskaa kuulla hiukan niistä perheen elämäntavoista,
jotka teitä koskevat -- ja tehän tässä toistaiseksi olette pyrkineet
melkein pääasioita olemaan. Kun me äitinne kanssa lähdemme jonnekin,
koskee viimeinen varoitus teitä, samoin palatessa ensimäinen
tiedustelu. Vähävaraisia ollen olemme todellakin tottuneet pitämään
teitä kallisarvoisimpana omaisuutenamme, ihan aineellisessakin
mielessä. Ja teillä on moneen muuhun lapseen nähden se elämänetu, että
teidän tuloanne on hyvillä mielin odotettu, sitten kun siitä kerran on
saatu asianomainen "ilmoitus". Ihmisen ajatushan on villein kaikista
hänen elintoiminnoistaan ja tekee usein varovaisimmallekin haltijalleen
kauhistuttavia kepposia. Mutta ei mikään ajatus ole meidän talosta
niin ehdottomasti pois suljettu kuin se, että tunnustettaisiin lasten
lukuisuudellaan turmelevan vanhempiensa elämän.
Aivan pieninä teitä yleensä on hoidettu sääntöjen mukaan ja olette te
kukoistuksellanne loistavasti todistaneet oikeiksi annetut ohjeet.
Henkisten toimintojen vähitellen herätessä on teidän käsittelynne
tullut vapaammaksi, kenties liiankin vapaaksi. Kun äitinne on vielä
nuori ja iloinen, on hän ollut teille melkein kuin vanhempi sisar.
Iltasin hän nukuttaa teidät syliinsä keinutuolissa istuen ja laulaen;
milloin minulle sopii, teen itsekin saman ja tunnen siitä suurta
virkistystä. Jos hermovoimani on uupunut, tunnen terveen ja raikkaan
lapsen hyväilystä voimieni selvästi lisääntyvän.
Te olette siis lapsiani ja minä rakastan teitä niinkuin rakastan
kaikkia lapsia. Tavallisen säteilylain mukaan rakastan teitä
enimmän, koska olette lähimpänä minua. Pahimmat kauhunkuvat, mitä
mielikuvitukseni loihtii, koskevat teitä. Kun katselen teidän hehkeätä
ihoanne, nuoria jäseniänne, elpyvää älyänne ja ajattelen, että tuo
kaikki _voisi_ joutua multaan mädäntymään, kiehahtaa sisälläni
tuska. Jotakin hempeätä lohtua tuo se ajatus, että tuolla iällä
päättynyt elämä joka tapauksessa on ollut puhdas ja kaunis ja kenties
rikaskin -- ajattelen Maeterlinckin "Tietäjiä". Mutta sittenkin on
tuo lohtu riittämätön. Ja kaikkein pahin kauhunkuva on se, että te
ja jälkeläisenne eläisitte elämänne luonnolliseen myöhäiseen loppuun
asti, kenties koko ihmiskunnan elämän loppuun asti, tuottamatta,
saavuttamatta sitä, mitä odotan ja toivon teidän itsenne odottavan.
Sillä rakkauteni teihin on laadultaan kieltämättä itsekästä, voisinpa
melkein sanoa, että se on oman mukavuudenhaluni reaktio. Se _voi_ olla
myös itsepetosta eräillä visseillä edellytyksillä, joita en kumminkaan
toistaiseksi voi pitää todennäköisinä.
Tämän kysymyksen selvittelyyn on lähdettävä kaikkien kysymysten
kysymyksestä: mikä on ihmiselämän tarkoitus? Vastaisin tuohon
kysymykseen toistaiseksi: ihmiselämän tarkoitus on saada selville tuo
tarkoitus. Minua ei tyydytä vanha viisas vastaus, että elämän tarkoitus
ja samalla sen paras palkka on elämä itse. On hyvin mahdollista,
että se siihen lopulta kiertyy, mutta kierteen kestäessä kaipaan
minä jotakin kireämpää. Kaipaan niin sanoakseni jotain väliaikaista
tarkoitusta ja pysyn siis siinä mitä äsken sanoin. Uskon, että
ihmiskunnan parhaat, enemmän tai vähemmän tietoisina, tekevät työtä ja
rakastavat lapsiaan -- ja lapsia -- juuri tuosta samasta alkusyystä.
Yksilöllisyys loppuun asti ajateltuna johtaa välttämättömästi
lohduttomaan pessimismiin. Inhimillisen yhteisyyden tunne voi
keskeneräiseksi jäävälle yksilön elämälle antaa jonkinlaista
loppulohtua. Minkä vuoksi minä teen työtä? Kahdesta syystä: ensiksi
pysyäkseni hengissä ja toiseksi kootakseni ylijäämää. Minkä vuoksi
haluan tuota ylijäämää? En suinkaan minkään selittämättömän vietin
tyydyttämiseksi, vaan varatakseni itselleni, teille jälkeläisilleni,
koko ihmiskunnalle tilaisuutta elämän tarkoituksen selvittämiseen.
Että jäisi aikaa edes todeta tuon kauhean kysymyksen olemassaolo,
saavuttaa jonkinlainen, vaikka alkeellinenkin suhde siihen. Työ,
ahkeruus, säästäväisyys välittömine tuloksineen, ne ovat välineitä,
niiden harrastaminen niiden itsensä vuoksi on ajatuksena mahdoton.
Minua tympäisee, kun kuulen ylisteltävän yksilöitä tai kansoja sen
perusteella, mitä he ovat saaneet kassoihinsa kootuksi mainitsematta
samalla, millaisia kassoja ja rakenteita he ovat luoneet, tai edes
osoittaneet haluavansa luoda tuon pääasian eteen. Elleivät nuo kaksi
seikkaa ole toisiinsa luontevassa suhteessa, ovat nuo säästäväiset
ahertajat hyvin kunnioitettavia juhtia, jotka eivät voi vaatia
itselleen muuta kunniaa kuin mikä hyville välineille kuuluu ja joka
kunnia tyystin häviää, jos he osoittautuvat kykenemättömiksi välineitä
hoitamaan. Mammona ja tuli ovat toistensa läheisiä, molemmat hyviä
renkejä mutta huonoja isäntiä. Ei ole suuren arvoinen se Mammonan
kerääjä, yksilö tai kansa, joka sitten päästää sen isännöimään. Ja kun
Mammona kerran on päässyt isännäksi, sieppaa se tavallisesti tulen
apurikseen.
Minä siis rakastan lapsiani ja teen työtä teidän hyväksenne auttaakseni
teitä ratkaisemaan tuota raskasta kysymystä, joka omalta kohdaltani
todennäköisesti jää avoimeksi. Ajatellessani kuolemaa on minulla
jonkinlainen lohduttava illusiooni, että te yhdessä, monissa miehin
ja paremmin varattuina saavutatte suuremman elämänkirkkauden kuin
minä, ja että se voi jollakin lailla taannehtia minullekin. Tässä
suhteessa te olette minun toivoni. Niinkuin varakas alhaiso-isä näkee
lastensa ojittavan sen suon, josta hän on itse ehtinyt raivata vain
pienen liepeen, tai lisäävän hänen teollisuuslaitostensa tuotantoa
ja markkina-alueita kilpailijain kustannuksella satumaisiin määriin
ja niihin mielikuviin onnellisena nukkuu -- mikäli aivan viimeinen
nukahtaminen nyt sittenkään koskaan niin tapahtuu -- niin on minulla
kiihoittavana mielikuvana, että teistä kehittyy -- yhä korkeampaa
ylimystöä.
Ylimys tunnetaan ajatus- ja katsantotavoistaan _eikä mistään muusta_.
Korkea asema, varallisuus, sukuperä, tiedot, vieläpä monet teot,
joiden ylistystä joukot laulavat, ne ovat useimmin harhaan johtavia
tunnuksia. On joukottain alhaisoa noiden hyvyyksien omistajina. Suhde
ihmiskunnan elämään kaikkinensa, sen päämäärään ja välineihin, siinä on
ratkaiseva tunnus. Ylimys pyrkii näkemään kokonaisuutta, alhaisoihminen
ahertaa osien maailmoissa. Ylimys pyrkii päämäärään, alhaiso tyytyy
saavutettuaan välineitä. Ylimys näkee lopulta elämän paikan ja ajan
käsitteitten rajoittamana tietoisuutena, jonka salaisuuden perille
hän tahtoo päästä tai ainakin omalta kohdaltaan lähettää edelleen
taipumattoman halun, tekee työtä, kerää kaikkinaista pääomaa, rakastaa
ja kasvattaa lapsiaan sitä varten ja on sen seikan toten kiinteässä
suhteessa ihmiskuntaan ja sen suurimpaan kysymykseen.
Tuon katsantokannan valossa on siis noiden tuhatsäisten suhteiden
ylimyslapsella kehityttävä. En voi enkä tahdokaan täsmällisesti
määritellä, millaisiksi teillä nuo suhteet kerran muodostuvat,
kunhan vain lähtökohtananne on se, mitä edellä esittelin. Kun siis
tässä käyn antamaan teille muutamia viitteitä ja ohjauksia noista
asioista, niin ei niiden teille tarvitse viime kädessä merkitä muuta
kuin isänne ajatuksia hänen ehdittyään neljännen ikäkymmenensä
jälkipuoliskolle. Teillä -- ja kenties minulla itsellänikin myöhemmin,
-- voi olla toiset sekä metoodit että tulokset. Tervehdin jälkeläisiäni
kolmannessa ja neljännessätoista polvessa ja toivon heidän silloisten
miljoonaomaisuuksiensa keskeltä suhtautuvan leppeällä huumorilla
edesmenneen vaarinsa saavutuksiin.
* * * * *
Suhde kaikkeuteen, pelkkään olevaiseen, sivuuttaen sen muodot --
se on vaikein ja pulmallisin, koska ihminen ei voi tämän suhteen
vastapuolta tajuta samaan tapaan kuin hän tajuaa noita sen muotoja,
siis paikassa ja ajassa. Avaruus ei ole sama kuin kaikkeuden tila. Jos
lähtee viimeksi mainittua paikan ja ajan aseilla tavoittamaan, joutuu
samanlaiseen tulokseen kuin jos lähtisi metrillä punnitsemaan. Otan
pallon keskipisteen ja kuvittelen pallon sen ympärillä suurenevan.
Pintapuolinen ajatus sanoo, että kunhan yhä suurennan palloa, niin
tavoitan kai lopulta kaikkeuden koko tilan. Jokaisen mahdollisen
pallon, olkoonpa kuinka suuri hyvänsä, voi ihminen kuvitella
tajuavansa, mutta se ei ole lopullinen. Huomaamme kumminkin, että
suurenevan pallon pinta yhä enemmän ja enemmän lähestyy tasapintaa
saavuttamatta sitä koskaan. Voimme hyvällä omallatunnolla sanoa, että
sillä hetkellä kuin pallon pinta on tullut tasapinnaksi, käsittää
pallon tilavuus myös kaikkeuden tilan.
Tarkastaaksemme tuon tasapintapallon ominaisuuksia ajattelemme alusta
alkaen pallon napojen kautta asetetuksi sivuujatasot. Nämä sivuujatasot
siis lopulta yhtyvät yhdeksi tasapinnaksi nekin. Mutta tämä voi
tapahtua vain siten, että ne molemmat kulkevat pallon keskipisteen
kautta. Tuo "mahdottoman" suuri pallo on siis yhtä suuri kuin sen
oma keskipiste eli vailla kaikkea tilavuutta. Tulemme siis samaan
tulokseen, jos suurensimme tai pienensimme mielivaltaista palloa