Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 4

Total number of words is 3798
Total number of unique words is 1918
23.2 of words are in the 2000 most common words
31.8 of words are in the 5000 most common words
36.1 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
tuntuu, että sillä silloin on mielessä kaikki ihmisen tekemä paha,
eivätkä viisaimmankaan sovittelupuheet auta. Ei isäkään voi sille
mitään, vaikka isä on niin paljon parempi ja vanhempi kuin monet pahat
ihmiset. Äiti-vainaa selvästi pelkäsi ja haki virsikirjan, kun ukkonen
räjähti pirtin päällä isän poissa ollessa -- saman virsikirjan, josta
luettiin ja veisattiin silloin, kun äiti-vainaata itseä lähdettiin
viemään kirkon hautaan...
Lapsi istuu nyt yksin pirtissä sivuakkunan pielessä ja katselee
suuripiirteistä lumituiskua. Pirtti on siinä perimmäisessä sopessa,
kun suuren kylän vainioalue tunkeutuu yhdellä kulmallaan metsäalueen
sisään. Eivät sinne kaikki tuulet sovikaan eikä pahimmin tämäkään,
mutta valtavat lumipyörteet saapuvat kumminkin aavoilta vainioilta
siihen asti, missä metsä ja mökki nurkkineen ne pysäyttävät
ihmeellisiksi kuvioiksi, joita ihmissukkeluus ei voisi jäljitellä.
Taitaa olla jo keskipäivä, mutta lapsesta tuntuu siltä kuin yhä olisi
sama hetki, jona hän heräsi. Jo silloin oli huoneessa tämä sama
valkoinen valaistus, viileä ja varjoton olo, johon ei voinut oikein
loppuun asti herätä.
Ulkona riehuu yhä sama hullaantunut lumi. Se näyttää aikovan tehdä
jotain aavistamatonta pahaa: on kuin saapuisi tietä pitkin se juopunut
mies, joka kerran riiteli isän kanssa. Ja isä on poissa, joka aamu
hän on poissa, kun lapsi herää. Koko päivä on ainakin niinkuin pientä
tiedotonta jännitystä sen johdosta. Mutta tämmöisenä päivänä on aivan
erikoinen sävy isän tutuissa esineissä, ne näyttävät kaikki hiukan
avuttomilta, niinkuin kuuluisivat vainajalle, tervatut saappaat
orsilla, lakki ja takki ovensuunaulassa. Niinkuin raivoava myrsky
olisi jollakin tavoin hävittänyt isän jo aikoja sitten, nuo vähäiset
kappaleet vain ovat jääneet tänne. Kaikki sen jo tietävät ja sen tähden
nyt onkin tämmöistä. Onko enää Ainuakaan? Ainu lähti kirkolle aamulla,
siitä on jo käsittämättömän pitkä aika. Aivan varmaan häntä ei enää ole.
Ja lapsi ikäänkuin tulee tajuihinsa jostakin pitkästä mielen häireestä.
Yksinhän hän on aina ollutkin, isä ja Ainu ovat olleet jotain unta,
joka nyt herättyä kauhistaa. Ainu on hänen sisarpuolensa, niin hän on
usein kuullut sanottavan ymmärtämättä mitä se on. Nyt hän sen ymmärtää,
se on tätä tämmöistä... Ainua ei ole myrsky vienyt, se liikkui aamulla
täällä pirtissä ja lähti sitten. Se lähti pakoon tätä ilmaa ja pääsi
jonnekin, jossa nyt on, ehkäpä kesässä jossain... Mutta isän oli myrsky
silloin jo vienyt ja minut se salpaa tänne --. Ainu tiesi sen kaiken ja
lähti, tuota tietä...
Samassa myrsky nostattaa kaikkein korkeimman ryöppynsä juuri tien
kohdalle, niinkuin olisi lapsen ajatusta seurannut ja raivokkaasti
myöntäisi, että niin on asia, luulitko toisin olleen? Lapsen silmät
seuraavat tapausta rävähtämättä, pilvi liikkuu pirtille päin ja
kiertyy navetan edessä äkäiseksi kiemuraksi. Se näyttää katoavan
kinoshirviön suuhun, jonka lapsi nyt vasta huomaa. Äsken siinä oli vain
lunta, nyt siinä on pedon kita. Se pääsi siihen vaanimaan sillaikaa
kun hän ajatteli ajatuksiaan, se on kuin suuren kalan pää avoimine
suineen, jonka pohjaa ei näy, vain varjoisa leveä rako. Lapsi katsoo
katsomistaan. Ei ole enää kysymys isästä eikä Ainusta -- ne kuuluivat
johonkin hyvin etäiseen, tyveneen säähän -- vaan siitä, kuinka kauan
hän voi istua tässä penkillä ja katsoa tiukasti tuonne. Taakseen
pirttiin ei uskalla katsoa -- sitä juuri odottaa tuo levenevä lumikita,
joka on vieläkin pahempi kuin myrsky, koska se niin vihaisesti nielaisi
sen kaikkein suurimman lumipyörteen. Se on nyt ainoa paha, myrskykin
ikäänkuin asettuu lapsen puolelle yrittäen yhä uusilla tupruilla
peittää hirviötä. Kun ei vain alkaisi hämärtää. Lapsi tajuaa, että niin
tulee käymään, että tähän tuijotukseen liittyy vielä isän odottaminen,
jonka tietää toivottomaksi.
Tämä ennakkoaavistus tuo lapsen kasvoille kuivan itkun väänteet. Hän
kuulee siihen, kuinka kissa, jonka hän on vallan unohtanut, nousee
makuultaan uunin otsikolta, hyppää alas ja alkaa kohta maukua ulos
päästäkseen. Mutta taas kiertyy suuri ryöppy kitaan eikä lapsi uskalla
hievahtaakaan, hän luulee juuri huomanneensa ensimäisen iltahämyn
väivähdyksen -- ja eikö lumikita jo tullut lähemmäksi sillaikaa, kun
hän kuunteli kissan liikkeitä? Mieli taistelee kauhun kanssa ja silmä
tähtää yhä kiinteämmin navetan edessä kasvavaan kinoskuvioon, jonka
teräväharjainen pyrstö jo ulottuu kauas vainiolle. Silmä rävähtää
harvoin ja silloin aina hämy käyttää tilaisuutta vahvetakseen.
Ja hämylle on antauduttava. Se on niin mahtava, ettei kaukaisinkaan
mielen kolkka kuvittele siltä pelastuvansa, kun se laskeutuu suurena
ja sumentavana, siirtäen hyvin nopeasti entisyyteen aivan äskeisetkin
asiat. Eikä hämy sittenkään olekaan vihainen ja tiukka niinkuin oli
lumituisku, se tulee tulemistaan lempeänä ja pehmoisena, ja ennenkuin
lapsi huomaakaan kuiskuttelee se jo silmien uupuneelle katseelle mielen
parhaita muistoja. Näinä hetkinä juuri äitivainaa hääri navetassa ja
lapsi oli yksin turvallisesti pirtissä maitoa odottaen. Yhdessä kissan
kanssa, joka nukkui muurin otsikolla.
Kissa naukaisee nytkin ja lapsi vavahtaa, entisyyden kuvitelma oli
tullut liian lähelle. Ei hän sittenkään uskalla mennä sitä päästämään.
Aikansa nau'uttuaan se herkeää laimeana lattialle istumaan ja jää
vähitellen lapsen jännityksen ulkopuolelle, säilyen vain heikkona
tietoisuutena sillaikaa kun silmä taas hakee turvaa hämystä, tästä
tämän illan hämystä. Se yhä varttuu ja niin siinä lopultakin käy, että
lapsen jännittynyt tuijotus hänen itsensä huomaamatta väsähtää ja
lientyy. Lumipedon piirteet ovat himmenneet, sen peloittava olemus on
haihtunut, se on kuin työstä päässyt päiväläinen, raukea ja tahtomaton.
Juuri hiukkasen on hämyssä vielä jännitystä, kun se aavistuttelee
omia asioitaan, joita lapsen ei tarvitse muuta kuin sen tuudittavasta
hyminästä kuunnella, ei ajatella eikä pelätä ollenkaan. Kissa on
hypännyt viereen penkille istumaan ja on tällöin jo oivallinen toveri,
tuttu, lämmin ja kotoinen.
* * * * *
Hämyä kuunnellen tyttölapsi viipyy paikoillaan. Hän näkee Ainun
haamun tulevan pihassa, mutta se ei häntä erikoisemmin havahduta,
vaikka tuntuukin viehättävän. Kissa kiiruhtaa ovelle Ainun tullessa.
Jo näkyy pihassa toinenkin haamu: isä palaa työstä, otetaan tuli
lamppuun ja alkaa se oikea ilta, johon isäkin kuuluu. Isä sanoo, että
siellä on lumi muuttumassa vedeksi, mutta kyllähän onkin ollut aika
pirstinkiä tämän päivän. Isä puhelee lapsilleen ilmoistakin, kun ei ole
parempiakaan puhekumppaneita.
Kuusivuotiaskin käväisee vielä pihalla, kun jo on pilkkopimeä.
Hän antaa päivällisten kauhujen lähestyä tajuntaansa viehättävinä
jälkimaininkeina; on sitä suloisempi sitten juosta pirttiin ja
siellä kerätä kengistään nuoskeata lunta pieniksi palleroiksi,
leikkilumipalloiksi.
Seuraavana aamuna paistaa aurinko, ja lumi on aamuyöstä hiukan
kahertunut. Navetan eteen tullutta hirviön kitaa voi nyt uutena päivänä
ja aivan uudessa olossa mennä vierestä katsomaan. Voi hakea sisältä
jonkun lelunkin, sovittaa sen sinne mukavaan rakoon lumikatoksen alle
ja sitten juosta pirtin ikkunasta katsomaan, kuinka se on siellä...
Luonto ei näyttäydy tänään erikseen. Se on taas samaa kuin elämä.


LAPSEN SURU

Nelivuotias hyvänviihteinen poikalapsi herää aamulla onnellisena
huolimatta siitä, millainen edellinen ilta on ollut.
Eilisilta -- se on pitkän unen aikana kiitänyt tietoisuudesta sinne,
missä jo ovat kaikki entisetkin elon päivät, syntymän jälkeiset ja sen
edelliset. Kun lapsi avaa silmänsä, osuu siihen eilistä kirkkaampi
auringon säde, joka tullessaan on kiitänyt myriadein ruoho- ja
lehtisilmujen yli tehdäkseen yhdessä elpyvän alan kohdassa pienoisen
taikateon nuoren ihmissilmän hermokalvolla. Vaikkei poika paljoa
muista eilistä, niin tuo ensimäinen sädekiihto jo sanoo hänelle
kaiken: että tämä on etääntyneen eilispäivän lisääntyvää jatkoa,
silmuineen, lintuineen, lämpöineen... Veren kulku vahvenee, muutamalla
sykähdyksellä valtimo on kohonnut eloisaan päivävauhtiinsa. Samalla
pää nousee tyynyltä, uroksenalku vääntyy istualleen, silmäluomet
painuilevat hitaasti ja pieni käsi pyrkii paidan alle kyhnyttämään.
Kaikki näkyväinen kelpaa esineeksi aistinten leppoisalle hurmalle ja
johteeksi orastavan sielun mystiikalle. Pirtin lattialla on punainen
keinutuoli ja sen selustimella jokin vanhan Riikan vaatekappale. Mutta
vaate on valahtanut kummalliseen asentoon, siinä on suuri ihmisenpää
pitkine nenineen ja hassun kuperine leukoineen. Se olla jämittää siinä
vain vaikka kuinka kauan katsoisi, ja vähitellen luulee saavansa
selville mitä sillä on mielessä. Se nauraa yhtäältä, mutta toisaalta
näyttää siltä kuin se olisi kovin kipeä... Silmät painuvat lopulta
harilleen sitä katsellessa. Ja harittava katse näkee toisen sängyn
puolessa toisia asioita. Sieltä näkyy syy, miksei kukaan vielä ole
kiinnittänyt huomiota poikalapsen heräämiseen.
Kun poika odotti huomiota, odotti hän sitä vanhalta Riikalta, jonka
pää tuhansine kasvoryppyineen ja syvälle mytistyneine suineen aina
oli valmis hyvään muikeaan hymyyn lasta kohden, varsinkin aamuisen
heräämisen hetkellä. Riikalla oli aina tasainen kiire ja hänen
toimeliaisuutensa oli vakavaa, mutta hymy seurasi aina mukana niinkuin
jokin soma hepene.
Hän puki pojan aamuisin ja antoi sille korttelin tuoretta maitoa.
Mutta nyt sai poika pitkänkin hetken istua ja räpytellä silmiään ja
Riikan kasvoilla pysyi silti hymytön vakavuus. Poika saa nähdä, kuinka
Riika nostaa istualleen toisessa vuoteessa makaavaa tuttua olentoa.
Sekin on kyllä lapsen tavallinen aamunäky. Jossakin tietoisuuden
äärimmillä rajoilla on se aika, jolloin tuo sängyssä makaava olento
käveli ja liikkui, lypsi ja lakaisi, torui ja hyväili. Silloin oli
lunta ja päreitä ja isä teki päreistä hönkämyllyn, joka varrestaan
tuettiin tallukkaalla muurin otsalle ja kieppui siinä itsekseen koko
päivän, kunnes kissa sen pudotti sinne lattialta hypätessään. Miksei
enää tehdä hönkämyllyä eikä panna lamppuun tulta, vaan naurahdetaan,
kun lapsi sellaista kyselee? Riika sanoo, että nyt nähdään ilman
lamppua ja tarjetaan ilman pesän hönkää, mutta mitäs ne tähän kuuluvat?
Riika ei ollut täällä silloin, siitä se johtuu. Silloin oli äiti,
tuo joka makaa sängyssä ja tuntuu vieraalta siellä ääneti maatessaan
ja melkein pahalta, jos hän sieltä jotain sanoo lapselle, hiljaa
ja huohotellen. Lapsen on ikävä, kun joskus pitää jäädä tuon äidin
kanssa kahden kesken. Riika on hyvä. Lapselta pääsee itku, kun Riika
joskus kiireen kaupalla käväisee kotonansa. Sillaikaa pyrkii äiti aina
puhelemaan ja tahtoo vuoteensa viereen hivelläkseen lapsen hiuksia.
Korkealla hyllyllä on Riikan virsikirja, jonka hän toi tullessaan tänne
kauan sitten, silloin kun isä sen haki ja äiti rupesi makaamaan. Sen
virsikirjan välissä on hopealla päällystetty nelikulmainen pahvilappu
ja siinä enkelinkuva. Riika ei anna sitä pojalle ikiomaksi, mutta
joskus hän antaa sen lapselle katseltavaksi, kun on mukava päivän hetki
ja äiti nukkuu hiljaa hossaten. Mutta kun Riika lähtee kotiinsa, on
kuva koko sen ajan saamattomissa. Ja kun Riika illalla palaa, ei kuvaa
taas muistakaan pyytää. Elämässä on silloin reipas sykähdys. Äitikin
puhuu vuoteestaan niinkuin hiukan hauskemmin...
Mutta nyt tänä aurinkoisena aamuhetkenä on keinutuolin selustalla
Riikan iso liinanen muuttunut hassuksi päänkuvaksi eikä Riika hymyile,
vaikka poika herää. Riikan nostaessa huohottaa äiti kiihkeämmin kuin
koskaan ja Riika näyttää neuvottomalta: äidin lääkeastia on kaukana,
ei ylety sitä toisella kädellään ottaa toisen tukiessa äitiä. On tämän
asumuksen tavallinen aamutilanne, mutta sittenkin tavaton. Lyhyen
hetken tuntuu lapsesta siltä, että vanha Riika on siirtynyt äidin
puolelle eikä ole enää hänen Riikansa, joka pukee, syöttää ja antaa
katsella hopeakuvaa.
Hetket odoteltuaan näkee lapsi vihdoin Riikan selvittelevän hänen
housujaan ja sitten lähestyvän häntä. Mutta vieläkään ei Riika hymyile
ja hänen pukemisensa on hätäistä, ei hyväilevän kiireetöntä kuten
tavallisesti. Ja kun hän on saanut puettua, ei aamumaitokaan ole
kunnossa; poika saa siinä uneliaana odotella, kun Riika lähtee sitä
hakemaan. Ja kun hän juotuaan tapansa mukaan pyrkii ulos mäkeen, on
Riika sen suhteen kummallisen huomaamaton. Lapsi saa ilman mitään
varoituksia mennä porstuaan ja pihamaalle uuden päivän lämpimään
laajuuteen poimimaan talvikin lehtiä ja hätyyttämään varpusia.
Mutta eräällä hetkellä ilmestyy Riika kuistin ovelle ja huutaa lasta:
-- Tule pian pirttiin, äiti taitaa kuolla ja tädin täytyy mennä
hakemaan isää talosta.
Poika seisoo liikkumatta paikallaan kädessä jokin kuiva korsi.
-- Tule pian nyt, toistaa Riika ja lähestyy nopeasti lasta. Lapsi itkee
ja kompuroi jaloillaan, kun vanhus sitä taluttaa. -- Ole hiljaa nyt,
ettei äiti kuole, supisee Riika. -- Täti käy kiiruusti hakemassa isän
kotio, ole sinä koreesti pirtissä se aika.
Hämääntyneenä lapsi nyyhkyttää eikä ymmärrä mitään, ennenkuin Riika
on kadonnut ja lukinnut oven. Lapsen ympärille jää hiljaisuus, jota
hallitsee sairaan huohotus. Kello käy. Aurinko yhä sädehtii. Poika
seisoo oven puolessa. Tämä näin seisahtanut hetkinen on varmaan ainoa,
joka jää pojan mieleen koko tältä aikakaudelta.
Nyt sairas huiskuttaa kättään ja yrittää ääntää. Lapsi tajuaa asian
vaistollaan: äiti tahtoisi häntä lähemmäksi. Jo kuuluukin selvästi:
"Tule rakas lapsi." Mutta äiti ei voi nähdä poikaa siihen, missä tämä
seisoo, ja vaistomaisesti poika on ihan hiljaa niinkuin tahtoisi
uskotella, ettei hän siinä olekaan. "Tule rakas lapsi tänne", ääntää
äiti uudelleen ja huohottaa kiivaammin, mutta poika pyrkii hiljaa
ovelle päin tarttuen jo ripaan. -- Ai-ai-ai -- valittaa sairas. Kello
käy, päivä sädehtii.
Pojalla on se vaisto, että hänen on oltava ihan ääneti ja liikkumatta,
vaikka kuluva aika, kun tuolla iällä noin joutuu katsomaan sitä päin
kasvoja, tuntuukin kammottavalta. Sairaan äännähdyksiin ja heikkoihin
liikkeisiinkin tulee yhä kammottavampi sävy. Silloin kuuluu oven takaa
kopeloimista. Isä tulee sisälle yksinään rientäen, Riika on jäänyt.
Pojan kasvot uskaltavat taas vääntyä itkuun, hän kaipaa Riikaansa ja
pyrkii ulos. Mutta isä, joka luulee lapsen äitiään itkevän, taluttaa
häntä kädestä äidin vuoteen viereen, jolloin lapsi parkaisee ääneensä.
Tällöin sairaan silmät aukenevat ja hän ääntää selvästi: "Jumala teitä
kaikkia siunatkoon", ojentaa kätensä ja alkaa nytkähdellä. Kun vanha
Riika hengästyneenä astuu pirttiin, heristää isä hänelle kättään.
Hiipien lähestyy Riika vuodetta. Kaikki on lopussa, mutta lapsen
epätietoisuus on korkeimmillaan.
Nyt itkevät isä ja Riikakin. Poika vaistoaa, että tavaton
avuttomuudentunne on vallannut koko maailman, isänkin kesken päivää
pihkaisissa työvaatteissaan. Lapsi puristautuu lujasti kiinni Riikan
hameisiin, joiden ystävällisen tuoksun hän niin hyvin tuntee. Kun Riika
sanoo, että pojun äiti nyt kuoli, meni taivaaseen Jumalan tykö pojua
odottamaan, saa hän vastineeksi yhä kiihkeämmän puristuksen. Lapsi
tajuaa, että tämän tapauksen kohtalokkain seuraus on Riikan poismeno,
kun äiti rupesi olemaan noin hiljaa; ei pyydä mitään eikä tarvitse
"vastustamista".
"Älkää menkö Riika pois", sanoo lapsi itkunsa seasta, "antakaa maitoa."
* * * * *
Isä istui yhä puhumatonna äidin vuoteen vieressä; oli niinkuin he
olisivat siinä yhdessä jotakin katselleet tai kuunnelleet. Riika
liikahteli pirtissä, mutta ei puhutellut isää ja kuiskasi jotakin,
johon isä päätään kääntämättä nyökkäsi. Sitten Riika tuli pojan luokse
ja supatti sille:
-- Täti vie sinun nyt Kulmalan tätiä katsomaan. Tuletkos? Poika lähti,
kun Riikakin tuli. Isä jäi yhä istumaan äidin pään viereen.
Kuimalaisilla oli omat elämänkiireensä, arkipäivänä. Ensin poikaa
Riikan lähdettyä katseltiin ja puhuteltiin, niinkuin ainakin ihmistä,
jonka äiti on kuollut, mutta sitten hän sai olla töllöttää yksinään.
Ensin hän pyrki katselemaan ikkunasta polulle, jota Riika oli mennyt
luvaten pian tulla noutamaan hänet takaisin. Uskalsi jo hypätä
penkiltäkin ja katsella lähemmin. Pirtti oli vielä aurinkoisempi kuin
kotipirtti ja ikkunoilla oli enemmän kukkasia. Kulmalan emäntä toi
suuren tuoreen voileivän ja supatti, että osaatko sinä itse avata
nappisi ja sano tädille sitten jollet osaa.
Kulmalan emäntä sai monta kertaa lohdutella poikaa ja vakuutella, että
äiti nyt on taivaassa, tuota ihmeellistä tämänpäiväistä vakuuttelua,
jonka tarkoitusta poika ei ollenkaan ymmärtänyt. Tuleeko Riika jo pian?
sehän tässä oli pääasia. Että pääsisi taas elämään niinkuin ennenkin.
Onneksi tämä oli näin aurinkoinen ja hyvä pirtti, eikä täällä ollut
äidin sänkyä. Pahat aavistukset vain pitivät pienen kiehkurapään silmiä
totisina, kun hän keskipäivän pitkät tunnit nyhjäili Kulmalan pirtissä
penkin ja sängyn päädyn vaiheilla.
* * * * *
Maa ja ilma on iltapäivän paisteesta kylläisimmillään, kun kujaa
pitkin menee isä poikineen. Mökkien ikkunoista katselevat vaimojen
silmät liikutettuina heidän menoaan, kuinka pieni tämänpäiväinen
orpo urhoollisesti käydä naputtaa isänsä käsipuolessa kuivahtaneella
tiellä. Puolimatkassa ottaa isä lapsen käsivarrelleen. -- Ei ole enää
äidin syliä silläkään laps'paralla, sanovat hentomieliset katselijat
nautiskellen omasta tunteestaan paljon enemmän kuin lapsen osaa surren.
Mutta asianomaiset ovat sillä välin päässeet omaan pihaansa, jossa isä
vähän ennen portaita laskee poikansa maahan. Poika huomaa pellolla
sängyn ja oljet, niihin paistaa häikäilemättä aleneva aurinko. Ja
pirtin ovi on lukossa. Missä on Riika? Katse etsi totisena isän
katsetta, mutta isä tulee vain katsomatta ja avaa oven avaimellaan.
Onko nyt Riika pirtissä lukkojen takana ja missä on äiti, kun sen sänky
on pellolla? Eiväthän ne niin pian voi tuonne taivaaseen päästä. Siellä
on vain Ville-vainaa, jota hän ei ole koskaan nähnytkään.
Pirtissä on kumminkin äidin sängyn tila tyhjä eikä Riikaa näy missään.
Lapsi astelee ihmeissään entisellä sängyn paikalla eikä ymmärrä mitä
tämä tämmöinen on, kun isä itse laittelee pöydälle syötävää. Ollaanko
ollenkaan kotona? Missä Riika on? Onko isä yhtä hyvä kuin Riika?
Isä sanoo vain, että Riika meni kotiinsa käymään -- kyllä se sieltä
pian tulee, mutta ei sano koska se tulee.
-- Missä äiti on?
-- Äiti kuoli ja vietiin pois, vastaa isä. Miehen ääni värähtää sen
tähden, että hän sanoo sen omalle lapselleen.
-- Miksei äitiä enää auteta?
-- Ei äitiä tarvitse enää auttaa, äiti on taivaassa, siellä missä
Villekin.
Kahdenkeskenolo oman pienen pörröpäänsä kanssa tässä huoneessa lientää
lopulta miehen sydämen kokonaan. Vesi valuu hänen silmistään ja hänen
on kiireesti ryhdyttävä jotakin toimittamaan, ettei lapsi näkisi hänen
tilaansa.
Lapsi aavistaa sen kumminkin, ja kun päivä ehtii yhä pitemmälle
iltaan, tulee pojan yhä kiihkeämpi ikävä jotakin, ei tiedä mitä.
Maatamenon aika lähestyy. Nyt pitäisi olla Riika antamassa iltamaitoa
ja riisumassa. Isä lähtee itse lypsämään ja käskee pojan olla kauniisti
pirtissä, katsella navetalle päin, niin on hauskempi.
Mutta kun isä on vasta puolilypsyssä, kuulee hän lapsen tulevan
navetalle kompastellen ja itkien.
-- Missä minun Riikani on? huutaa lapsi.
Tyyntyneenä surussaan isä nostaa pojan navetan puolelle ja saa
miten kuten lypsetyksi loppuun. Lehmän jälkihoito jää niin ja näin,
kiiruhdetaan sisälle. Maito tyynnyttää lasta hiukan, niin että isä saa
hänet riisutuksi. Kun hän on jo paidallaan, tulee mieleen jotakin:
hän kapuaa alas isän sylistä ja menee tiettyyn paikkaan katsomaan
kirjaansa, jonka hän on tänään kokonaan unohtanut. Se on vanha
puhelinluettelo, jonka isä joskus on tuonut talosta. Kun poika sitä nyt
selailee, putoaa sen sisältä vanhan Riikan hopeaenkeli. Se on nyt ilman
Riikaa lapsen käsissä, vapaasti, ihanasti. Mutta liikutuksen väre käy
taaskin läpi isän sydämen.
Kun lapsi on tasaisen ilon vallassa, on sitä helppo ja hauska asettaa
makuulle. Kun sen hengitys jo on tullut syväksi ja tasaiseksi, on
vanhemman ihana viivähtää sen vuoteen vieressä, varsinkin näissä
oloissa, jotka tässä huoneessa nyt vallitsivat. Hopeaenkeli oli somasti
lapsen kädessä kasvojen tykönä. Oli niinkuin olisi tyrkännyt kaunista
kuvaa, kun isä sen siitä irroitti ja laski hyllylle. Sehän olisi
kumminkin yöllä nukkuessa pahoin mytistynyt.


TYHJÄ KOTI

Muuan nuori tamperelainen pariskunta vietti jo neljättä kesäänsä
paikkakunnalla -- tai rouvahan sitä täällä paraiten vietti, herra kävi
vain sunnuntaisin. Pariskunta oli omassa lajissaan hyvin tyypillinen.
He eivät kuuluneet herrasväkeen siinä mielessä kuin herrasväki
itse sen asian käsittää, mutta kaupunkilaisia he olivat niin perin
pohjin, ettei heissä varsinaisten ehdottomien ruumiintoimintojen
ulkopuolella juuri ollut mitään, minkä he olisivat tunnustaneet
olevan niinkuin maalaisilla. Herrasväkeäkin he olivat, ainakin rouva,
omasta mielestään. Kun heillä ensimäisenä kesänä oli mukanaan Lempi,
kahden-kolmentoistavuotias tytönkuvatus, niin neuvoi rouva sen
kysyttäessä vastaamaan: -- Minä olen Lehtisen herrasväen palvelustyttö.
-- Soo, soo, sanoi siihen kysyjä, pystyvatsainen talonemäntä. -- Mikä
virka sillä teidän herralla on?
-- Sillä on semmoinen pienempi puuteollisuusliike, vastasi tyttö
sillä suopean vaatimattomalla tavalla, jolla oli kuullut rouvansakin
vastaavan. Emäntä ei siitä vastauksesta tullut sen viisaammaksi,
enempää kuin jästileivästäkään, jota tyttö kysyi ostaakseen. Mutta
emäntä puhutti muuten tyttöä huviksensa.
-- Mitäs se rouva palvelustytöllä tekee, kun ei lapsiakaan ole?
-- Kun koti on sittenkin niin tyhjä, vastasi tyttö jälleen rouvansa
sanoilla ja äänellä.
-- Höh, pääsi emännältä, kyllä-mar se sillä iällä vielä täyttyä ehtii.
Ja kellä sen paremmat päivät on kuin lapsettomalla.
* * * * *
Mutta sepä koti ei täyttynyt; vuodet menivät, mutta lasta ei tullut.
Ihanina kesäiltoina rouva istuskeli yksinään luonnon helmassa soittaen
mandolinia ja laulaen värjyvällä äänellä tunteellisia lauluja. Hän
kaihosi ja kaipasi elämäänsä luonnollista sisältöä, ja kun herra taas
lauantai-iltana tuli, niin oli hän vallan pääsemättömissä rouvansa
hyväilyjen ja suudelmien tähden. Lopulta rouva alkoi laskea suudelmien
lukua ja pääsi jo ennen illallista naurettavan suureen summaan -- ja
monta, monta oli jo ennen kuin laskemaankaan rupesin, eikös ollutkin,
kulta?
Herra vain koetti suojella ihka uutta olkihattuaan vierimästä rapakkoon.
Ei rouva muutenkaan jäänyt kädet ristissä odottamaan onneansa; hän
kyllä haki apua sekä ylhäältä että alhaalta. Kaupungissa hän puhutteli
lääkäriä ja maalla lyöttäytyi läheiseksi pyykkimuijan kanssa, jolla oli
viisi lasta, toiset jo ansiokykyisiä. Muija lasketti semmoista leikkiä
kuin häneltä sopi odottaa, mutta rouva sieti sen mielellään, sillä hän
ihaili kovasti Iitaa hänen terveitten lastensa vuoksi. Kahvipannun
ääressä tahtoi hän kumminkin Iitalle osoittaa teoreettisia tietojaan
äitiyttä koskevissa asioissa.
-- Juu, mutta niin sanotaan Stephenssinkin kirjassa "Nainen ja
avioliitto", ja se on oikein luotettava teos.
-- Jaa, en minä avioliitosta tiä, huusi Iita nauraen. En minä o'
liittoja tehny', mutta kyllä mun lapseni vissiin on luotettavia teoksia.
* * * * *
Vaimon olo tuli lopulta miehelle niin rasittavaksi, että hänkin meni
lääkäriin; ei muuten, mutta neuvotellakseen, miten vaimon hermostoa
voitaisiin korjata. Lääkäri lausui vakaumuksenaan, että parasta olisi
ottaa omakseen joku turvaton lapsi, mieluimmin aivan pieni, jonka
hoitaminen tuottaisi rouvalle tarpeellista tyydytystä. Katsoo vaan,
että lapsi on terve ja ettei tule mitään perinnöllisiä ikävyyksiä. Tämä
neuvottelu aiheutti erään piikatytön pojalle aika riepoituksen, josta
se kumminkin lopulta terveenä selvisi ja elää vieläkin punaposkisena
lupaavana miehenalkuna isovanhempiensa kotona.
Rouvan herralla, Lehtisellä, ei ollut paljoa taipumusta haihatteluun;
hän oli oikeastaan "roosallinen mies", kuten rouva sanoi, kun
vieraitten nähden pyrki häntä hyväilemään. Hän tiesi varojensa
riittävän yhdelle lapselle ja niin hän kertoi vaimollensa lääkärin
sanat, mutta pidättyi viisaasti ilmaisemasta omaa kantaansa.
-- Kyllä se oma olisi sentään niin paljon rakkaampi, sanoi rouva
syvissä mietteissään.
Mies hymähti, mutta kipinä oli kumminkin viskattu. Varmuuden vuoksi
kävi rouvakin vielä saman lääkärin luona ja kyseli kyselemistään,
kunnes lääkäri ojensi hänelle kätensä hyvästiksi ja toisen käden
liikkeellä ilmaisi, ettei se mitään maksa.
Kevät oli jo pitkällä, kohta taas oli muutettava maalle. Tuttu
talonemäntä poikkesi kaupungissa käydessään herrasväen luokse ja
kertoili paikkakunnan asioita, muun muassa että sillä Hiljalla, sillä
koreaäänisellä tytöllä, joka heillä viime suvena palveli, oli nyt
kanssa pikkuinen. Poika se oli ja nätti poika olikin. Siitä herrasväki
saisikin itsellensä vauvan, kun ei ole kuulunut omasta kohden...
Tuskin oli emäntä poistunut, kun rouva jo selaili kirjojansa, noin vain
yleensä sen ajatuksen elähyttämänä, että jos sittenkin ottaisi jonkun
pikkuisen omakseen. Hän oli selaillut kirjansa sataan kertaan, mutta
ei sittenkään muistanut, jotenka niissä joka kerta oli uusi viehätys.
Hän tutki nytkin taas kuvien mukaan kapalusten muodon ja laadun,
hän määräsi lapsen vuorokautiset ruokinta-ajat, hän harkitsi niitä
periaatteita, joiden mukaan lasta oli jo kehdosta asti kasvatettava.
Kun lapsi itkee, on ensin katsottava mikä sitä vaivaa eikä ruvettava
turhan päiten hyssyttelemään. Se on hyvin tärkeätä jo heti alusta
-- niin, mutta tietysti ne ehtivät sen lapsen tärvellä ennenkuin se
hänelle joutuu. Rouva tunsi säälinsekaista vastenmielisyyttä Hiljaa
kohtaan, joka tärvelee kauniin lapsen... Mitähän lahjoja sillä on, kun
se tulee suureksi... ylioppilaaksi... nuori herra Ilmari Lehtinen.
Kaunis nimi se on, mutta olisi ollut sentään hauskempi itse valita...
Hilja on nätti tyttö ja sillä on hyvä ääni. Minkähänlainen on sen isä?
Jos se on se, jota emäntä viittaili, niin ei ole hullummin. Kauniita ne
veljekset ainakin ovat. Vaikka tietysti se enemmän saa niinkuin meidän
ominaisuuksiamme.
Lehtisen rouvan mandolini sai sinä iltana hillitysti säestellä niitä
säveliä, jotka tulivat kysymykseen pienen Ilmarin kehtolauluina...
Kirjat kieltävät kehdon, mutta ehkä hän sittenkin sen laittaisi;
niinkuin siinä kauniissa kuvataulussa, joka riippui heidän
makuukammionsa seinällä. Voisihan sitä paitsi olla se vaaleanpunaisella
silkillä verhottu korikin...
* * * * *
Nämä haaveilut olivat elämyksinä syvimmät, onnellisimmat ja
voimakkaimmat mitä Lehtisen rouva koki tässä lapsiasiassa. On
surullista heikkorakenteisen ihmisen olla noin niinkuin pikkuisen
valistuneempi... Täytyy olla aika roteva sen, joka ruuvaa kireän elämän
oman mandolininsa mukaiseen viritykseen.
Rouva oli sitten ihan täynnänsä näitä lapsiunelmia matkatessaan tutulle
kesäpaikalleen. Laivasta hän jo saattoi nähdä sen tönönkin, jossa tiesi
Hiljan lapsinensa nykyään majailevan. Häntä ihan kutkutti sen lapsen
onni, kun se pääsee tuolta pois; kun sitä ruvetaan oikein rakastamaan
ja oikein hoitamaan. Se tuntee sen ihan ihossaan ja hermoissaan...
Koko maalletulon ilo oli niin kuin hiukan pilalla sen tähden, ettei
hän vielä voinut ottaa lasta luoksensa. Kyllä hänellä jo kapalukset ja
kopat oli varattuna, mutta huomenna täytyi kuljettaa lapsi lääkärillä.
Hilja asui poikineen vanhempiensa luona -- minnekkäpä hän muuallekaan
olisi mennyt. Vanhusten soma tupa oli jo ehtinyt saada asianmukaisen
sävynsä: Lehtisen rouvan nenään lehahti kuivuvien riepujen hapahko
tuoksu, kun hän jo samana iltana odottamatta astui mökkiin. Kauhean
rumaa ja runotonta oli yhteisen kansan, varsinkin aviottomain,
lastenhoito. Rouva tunsi kuinka tämän lapsen olo oikein huutamalla
huusi hänen siistiä koriaan ja vitipuhtaita kapaluksiaan.
Lapsi itse ei tosin tällä haavaa huutanut. Se nukkui kehdossaan --
äiti, Hilja, näkyi juuri pusertelevan kiinni puseronsa näppäreitä
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 5
  • Parts
  • Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 1
    Total number of words is 3597
    Total number of unique words is 2160
    19.3 of words are in the 2000 most common words
    27.6 of words are in the 5000 most common words
    31.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 2
    Total number of words is 3703
    Total number of unique words is 1986
    23.3 of words are in the 2000 most common words
    32.3 of words are in the 5000 most common words
    37.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 3
    Total number of words is 3673
    Total number of unique words is 2009
    23.3 of words are in the 2000 most common words
    33.7 of words are in the 5000 most common words
    38.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 4
    Total number of words is 3798
    Total number of unique words is 1918
    23.2 of words are in the 2000 most common words
    31.8 of words are in the 5000 most common words
    36.1 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 5
    Total number of words is 3692
    Total number of unique words is 2024
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    31.2 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 6
    Total number of words is 3798
    Total number of unique words is 1971
    22.7 of words are in the 2000 most common words
    31.8 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 7
    Total number of words is 3776
    Total number of unique words is 1986
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    30.0 of words are in the 5000 most common words
    34.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 8
    Total number of words is 3566
    Total number of unique words is 2072
    21.8 of words are in the 2000 most common words
    30.7 of words are in the 5000 most common words
    35.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 9
    Total number of words is 3360
    Total number of unique words is 1937
    20.2 of words are in the 2000 most common words
    28.1 of words are in the 5000 most common words
    33.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 10
    Total number of words is 804
    Total number of unique words is 563
    29.8 of words are in the 2000 most common words
    38.1 of words are in the 5000 most common words
    41.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.