Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 5

imettämisen jäleltä. Lehtisen rouvan tunnossa käväisi vastenmielisen
kateuden häive, kun hän havaitsi Hiljan kasvoilla ja koko olemuksessa
sen kevyen muutoksen, jonka äitiys oli tuonut mukanaan. Hän, rouva, ei
_kykene_ siihen, mihin tuo nuori Hilja.
Hiljan äiti oli saanut hiukkasen vihiä Lehtisen rouvan aikeista. Se
hyvänpuhelias talonemäntä, joka tätä asiaa oli ensin rouvallekin
esitellyt, oli palattuaan puhunut siitä Hiljan äidille niinkuin
jostain aivan varmasta päätöksestä. Siitä oli jo levinnyt huhukin,
mutta kaikeksi onneksi rouva ei ehtinyt sitä kuulla; se olisi häntä
melkoisesti tympäissyt. Hiljan äiti oli kumminkin ehtinyt järjestää
kantansa ja ladata tahtonsa. Poika oli annettava Lehtisen rouvalle.
Kun Hiljassa, nuoressa äidissä, tehdyn esityksen johdosta virisivät
kaikki luonnolliset tunteet, mielteet ja tahtomukset, osasi lapsen
isoäiti niitä ovelasti johdatella suotuisaan tulokseen. Siinä itkivät
vähin kaikki kolme naista -- vaari ei ollut kotosalla -- eikä mikään
huuhdo pieniä sisäisiä ristiriitoja niin nopeasti ja miellyttävästi
kuin kohtuullinen kyynelvirta. Siinä sovittiin, että Hilja tulee
huomenna rouvan kanssa näyttämään lasta kunnanlääkärille ja sieltä
palattua jää Ilmari uuden mammansa luo. -- Tai kyllä äiti sittenkin on
syvempi nimitys, sanoi Lehtisen rouva niinkuin olisi hipaissut akordin
mandolinistaan.
Kun vaari rouvan jo lähdettyä tuli kotiin ja kuuli asian, niin hän
hymähti, ei enempää. Vaari oli kovasti kiintynyt pikkuiseen ja oli
muuten sitä mieltä, ettei tuommoisesta akkojen äkkitouhusta lähde
kunnon asiaa. Mutta menköön nyt, vaikeata oli tämäkin ja olipahan
ainakin tämän kesän vielä lähimailla, jos mikä hyvänsä tulisi. -- Sitä
sisälsi vaarin hymähdys ja hiljainen kävely pois päin.
Niin oli siis Lehtisen rouvan tyhjään kotiin hankittu täytettä ja kyllä
sitä tulikin. Kolmen kuukauden vanha ihmislapsi ei ole mikään semmoinen
sievä nukke, jommoisia lapsettomat nuoret rouvat joskus hellivät ja
leikkiä teeskennellen näyttelevät vierailleenkin. Semmoinen lapsi
semmoisissa oloissa, varsinkin kun se ensi töiksi on vieroitettava,
täyttää ajan tuhansilla pienoistapauksilla, jotka tunnearvoltaan
ovat mitä erilaisimpia. Sen iho on kylvyn jäljeltä mitä kaunein sekä
näöltään että tuoksultaan, sen hymy paljastaa ihanimman puhtauden ja
sen rauhallisesta unesta uhoo ajattelevan aikuisen tajuun kaikkein
hienoin mystiikka. Mutta sen aineellinen elo on ehdottoman itsekkyyden
ohjaama, se tarjoo kaikille aistimille häikäilemättä paljon rumaa ja
kielteistä. Se on yleensä verraton jättiläinen tuommoisen mandoliniin
tottuneen Lehtisen rouvan rinnalla.
Niinpä tämäkin Ilmari-poika muutamina kesäisinä viikkoina opetti
rouvalle perinpohjin sen totuuden, että mikä on runollista se on
myös "roosallista". Kun rouva ensiaikoina ehdottoman tarkasti
noudatti ruokintaohjelmaansa, tottui lapsi siihen pian. Parina ensi
yönä se kaipasi rintaa, mutta sille annettiin vain keitettyä vettä,
jota erinomaisen huolellisesti säilytettiin. Lempi -- se "Lehtisen
herrasväen palvelustyttö" -- joka taas tänä kesänä oli rouvan mukana,
nauroi rouvan hommia niinkauan kuin rouvan hyvät kapalusvarastot
kestivät. Mutta kun tuo lemahtava vaatekasa lopulta joutui Lempin
käsiteltäväksi, niin tytön kelloon tuli toinen ääni. Ensi kerralla
Lempi menetti puhekykynsä, toisella kerralla nuori neiti selitti,
ettei hän tänään ehdi kun on siivouskin, ja kolmannella kerralla hän
mennessään huusi jokseenkin kuuluvasti, että pesköön itse kakaransa
jäljet. Eikä Lempi ottanut syvemmin harkitakseen sitäkään rouvan
vakavaa huomautusta, että hän itsekin kerran oli ollut lapsi.
Niin kesä edistyi. Kärpäset lisääntyivät ja Ilmarin makuukorin
verhot nuhraantuivat. Lasta ei tarvinnut enää kylvettää joka päivä
ja niin unohtui se kolmeksi, jopa neljäksi päiväksi. Kastunut kapalo
unohtui pesemättä, ja kun se kesän helteessä pian kuivi, käytettiin
se toistamiseen. Tuo ikuisesti tuttu pikkulapsen haju leijui jo
Lehtisen rouvan huoneessa, jossa mandolinin säveltä ei kuultu
viikkoihin. Sanasota rouvan ja palvelustytön välillä ei enää ollut
mikään harvinaisuus. -- Minulla ajetaan kuin hevosella ja maksetaan
yhdeksänkymmentä markkaa kuussa. Tietääkös rouva, mitä tohtorin
palvelija saa? Se saa _kaksisataa_ ja lisäksi lahjat ja tuliaiset.
Takana päin puhutteli Lempi Ilmaria kakaraksi ja rouvaa Lehtiskäksi ja
uhkasi jättää "mokoman herrasväen".
Kaikki nuo tuhannet uudet vivahdukset, jotka "tyhjän kodin" elämä
täten oli saanut, ne säteilivät pienestä, nyttemmin jo sangen
pahankurisesta lähteestä. Kun lapsi itki haikeasti, tunsi rouva
sydämessään todellista suurta äidinrakkautta, mutta kun hän ryhtyi sitä
osoittamaan, itki lapsi vielä rajummin, niin että oli äentyä. Ei se
kärsinyt Lehtisen rouvan rakkautta. Kun se lopulta nukkui, saattoi se
herätä pienimmästäkin äänestä: Lempi tuli hoilaten maitoa noutamasta ja
paukautti ovea. Siitä alkoi uusi parkuminen ja maidon turkuttaminen.
Eivät siinä enää tulleet tuntimäärät lukuun.
Ja niin koitti päivä, jona ken tahansa olisi voinut todeta, ettei
Lehtisen rouva lapsenhoidossaan enää ollut tavallista muonamiehen akkaa
korkeammalla. Varsin keveästi hän jo jätti lapsen Lempin hoteisiin
ensin lyhyemmiksi, sitten jo pitemmiksikin tuokioiksi. Kerran hän lähti
iltalaivalla kirkolle asti ja viipyi siellä melko kauan. Yöllä sitten
Ilmari antoi ylön ja sen vatsa oli epäkunnossa. Niin se oli vielä
seuraavana ja sitäkin seuraavana päivänä ja niin edelleen helteisinä
elokuun päivinä. "Nuori herra Ilmari Lehtinen" oli suistunut sille
tielle, jota tuhannet hänenlaisensa ovat vaeltaneet pieniin sieviin
arkkuihinsa. Ei auttanut vaikka rouvan lapsikirjat kuluivat ja niiden
silkillä kirjaillut kangaspäällykset nuhraantuivat. Lapsi itki ja
laihtui ja Lehtiskä (niin häntä naapurivaimot nyt jo tuttavallisesti
nimittivät) -- hän itki ja katui.
* * * * *
Tarina saavutti huippunsa eräänä tyynenä ja kuulakkaana
sunnuntaipäivänä elokuun lopulla. Jo lauantaiaamuna oli lääkäri käynyt
ja määrännyt lapselle pitkähkön paaston. Lähtiessään oli lääkäri
ottanut Lempiä käsivarresta ja sanonut, että koettaa nyt neiti katsoa
että määräystä noudatetaan, kun rouvakin näkyy olevan niin hermostunut.
Tästäkös Lempi oli mielissään. Tytön karskissa luonnossa oli muutenkin
herännyt voimakas myötätunto pikku Ilmaria kohtaan, nyt kun asia
todella oli vakava. Kun rouva oli aivan pyörällä päästään, sai Lempi
jotenkin rauhassa seurata lääkärin ohjeita.
Sunnuntain vastainen yö oli kumminkin kovin levoton, ja aamulla rouva
epätoivoissaan lähetti Hiljalle sanan, että tulisi katsomaan Ilmaria.
(Ottaessaan lapsen oli rouva vaatinut, etteivät lapsen omaiset saa
käydä sen luona). Hilja tuli ja itki vähän aikaa: hänen rintansa olivat
jo ehtyneet, lapsi vieraantunut ja hän itse tottunut toisiin tapoihin;
hän oli jo taas palveluksessa. Hilja katseli entistä lastaan niinkuin
kuolevaa ja lähti sitten yhä itkeskellen jälleen pois, poiketen
vanhempiensa luokse.
Siellä virisi asian johdosta hiukan sekava tunnelma. Muori oli niinkuin
vihainen kaikille ja vaari pysyi vaiti, kunnes Hilja aikoi lähteä.
Silloin vaari sanoi: "Äläs lähde vielä", ja lähtikin itse.
Vaari asteli Lehtisen rouvan luo -- ja oli siellä Lehtinen itsekin nyt
sunnuntaina. Katseltuaan lasta sanoi vaari, että on parasta viedä lapsi
takaisin heille, kun se on siellä ollut alunkin "eivätkä ne tykkää
muuttelemisista". Vaari ei ottanut vastusteluja huomioon, eikä niitä
tullutkaan, sillä Lehtinen ja Lempi olivat vaarin kannalla, eikä rouva
osannut muuta kuin itkeä. Siinä vaaria vastusteltiin, kun hän riisui
takin yltään kääriäkseen sen lapsen ympärille. Mutta vaari oli siinäkin
taipumaton ja pian hän jo paitahihasillaan ja takkikäärö sylissä
hiljakseen käveli pitkin maantietä, jonka äyräillä siellä täällä
seisoskeli nuorukaisia pyhäillan iloja odotellen. Niistä ryhmistä
viskattiin vaarille joku "vauvaa" koskeva kysymyskin, johon vaari ei
pitänyt tarpeellisena vastata muutenkaan eikä nyt ollenkaan, kun poika
oli heti ulos päästyä nukahtanut takin sisällä, jossa sitä ympäröi
rakkaan vaarin hienoinen vaatteen lemu.
Käytännöllinen Lempi älysi pian, että hänen oli riennettävä perässä
viemään Ilmarin vaatteita -- hänen oli poikaa ikäväkin kelpolailla,
vaikkei hän uskonutkaan sen kuolevan. Tultuaan mökille huomasi Lempi,
että muorin pahatuuli oli kääntynyt Lehtisen rouvaa vastaan ja sai
siinä saman tien hänkin osansa. Vaari ei muuta kuin koetti hillitä
heidän puhettaan, ettei poika kesken aikojaan havahtuisi, ja supatti
samalla, kuinka sille oli valmistettava suuhun pantavaa siksi kun se
herää. Mökissä oli kumminkin noiden ihmismielten yhteistilanne varsin
oivallinen ja hyvää ennustava.
Entäs rouva, Lehtiskä? Oikeastaan oli hänenkin käynyt hyvin. Hän
oli luotu ikävöimään ja hänen ikävöinnillään oli nyt selvempi ja
asiallisempi esine, kun se kohdistui pikku Ilmariin. Ihmislapseen
liittyvät rumat seikat olivat poistuneet ja vain kauniit jäivät jälelle
hänen herkkään runolliseen sieluunsa. Hän piti Ilmaria aina poikanaan
ja antoi sille myöhemmin, kun se jo oli parantunut, senkin seitsemät
lelut ja lahjat. Hänen kotinsa ei ollut enää läheskään yhtä tyhjä,
vaikkei siellä lasta ollutkaan.
Katsellessaan Lempin unohtamaa pienoista kolttia hän nyt itki
syventävää ja selventävää itkua ja unohtui lopulta ikkunaan katselemaan
taivaan avaruuksia. Siellä oli kuulakka syyskesän sunnuntai-ilta.
Raitteilla liikuskeli nuorisoa ja jossain kauempana, jonkun talon
kamarissa, laitteli satulipeilin edessä kravattiaan ja hiuksiaan
sekin nuori mies, joka kerran etäisimpänä hetkenä oli pikku Ilmarille
tehnyt ainoan ehdottoman isäntehtävän. Hänkin aikoi tietysti lähteä
tavanmukaisiin pyhäillan iloihin.
Niin sitä elämässä mennään. Mihinkähän sitten vain kaikella pyrittäneen.


KOULU

Huhtikuun aamu. Aurinko paistaa pirttiin. Äiti imettää pikku Liisua.
Laina sisko istuu lattialla. Hän yrittää itse saada sukkaa jalkaansa.
Hän ei osaa sitä tehdä. Laina on vielä pieni ja taitamaton. Isompien
täytyy häntä alituiseen auttaa. Lukukirjassa on lause: "Jumala
siunatkoon pientä Lainaa."
Kellon eloisa pitkä-viisari lähestyy yläkulman kukkakiehkuroita, ankara
ja totinen tuntiviisari on _jo melkein_ VII:n päällä. Sellainen on
kellon ilme tänä aamuna.
Nyt kello aukesi haasta. Jonkun hetken päästä se lyö. Viljo on
nukkuvinaan vielä siihen asti. Viljosta tuntuu siltä, kuin hän olisi
paljon pienempi kuin oikein valveilla ollessaan. Kalle ja Lauri
kuolivat kerran. Ne olivat Viljoa nuorempia mutta Lainaa vanhempia;
Viljo ei muista Lainaa silloin olleenkaan, mutta äiti sanoo, että Laina
oli muutaman viikon vanha. Viljo oli myös silloin kipeänä ja makasi
ihan niinkuin nytkin. Oli olevinaan aina vaan aamu, vaikka tulikin
ehtoo ja otettiin tuli lamppuun. Oli niinkuin aurinkokin olisi ollut
kipeä. Nyt aurinko ei ole kipeä. Siitä tulee päivä. Minä menen kouluun.
Nyt kello löi seitsemän lyöntiä. Äiti katsoi ensin kelloon ja
sitten Viljoon. Viljo heräsi täydellisesti, nousi istualleen ja jäi
tuijottamaan pöydällä oleviin kahvikuppeihin. Liisu oli nukkunut
äidin syliin. Äiti laski sen kehtoon, peitteli ja tuuditti hiukan
ja tuli sitten Viljon tykö ja tunnusteli kädellään Viljon otsaa ja
rintaa. Tunnusteltuaan aikansa sanoi: "Ei sinussa mitään vikaa ole."
Meni sitten kahvipannulle, kaatoi tilkan ja sitä antaessaan lisäsi:
"Älä hyppää siellä lätäköissä sillä lailla. Kastelet jalkas' ja tulet
kipeeksi. Ehtoolla oli pääs' niin kuuma, että mä luulin jo olevan mitä
hyvänsä, mutta ohi se näkyy menneen. Osaatkos läksysi?"
Viimeinen kysymys tuli vain tavan vuoksi; kyllähän äiti sen tiesi, että
Viljo aina läksynsä osasi. Poika kumminkin nousi ja vuoteen lämmön
vielä viipyessä ihossa ja aistimissa luki kaikki läksynsä kertaalleen.
Kun hän ne jo iltaiselta hyvin osasi, oli tämä lukeminen vain semmoista
hyvän mielen tyydykettä, jonka kuluessa alkavan päivän aavistukset
kokonaan täyttivät tajunnan. Sopi näin luettuaan paremmin livistää
pakoon Lainan parkumista, lähteä ulos mäelle kiireesti taas uusimaan ne
lukemattomat pienet luonnonsuhteet, jotka yö oli katkaissut.
Kirkas hiukan viileä aamu koivikkoa kasvavalla pihamaalla, joka viettää
alas purolle. Lumen lähtö on jo vanha ja varma asia; näkee selvästi,
ettei sitä enää ole taivaassakaan. Mutta missä on västäräkki? Eilen
illalla se virskui kodan katolla ja näytti ihan varmasti jo tekevän
pesäänsä -- Viljo ajatteli kertoa siitä Samulille, vieruskumppanilleen.
Olisiko sittenkin perää siinä, että vielä voi sataa luntakin? Ei,
etäältä kuuluu näkymättömän leivosen liverrys. Kuinka on alhaalla
myllyn laita?
Mylly oli Viljon arvokkain omistus; Sarapiston Sulokin, suuren talon
poika, oli kerran koulusta päästyään tehnyt pitkän kierron tämän kautta
vain sitä nähdäkseen. Ja kun yläosastolla sitten seuraavana päivänä
puhuttiin painovesirattaasta, oli Sulo viitannut ja sanonut, että
Virtasen Viljolla on semmoinen. Kaikki katsoivat Viljoon, ja opettaja
pani Viljon kesken piirustusta selittämään, mimmoinen hänen myllynsä
oli. "Vesi putoo ruuhesta semmosiin leveisiin rakoihin ja panee rattaan
kiertään" -- "Kiertämään", oikaisi opettaja, mutta oli kumminkin varsin
tyytyväinen Viljon selitykseen. Kysyi vielä kuka sen oli tehnyt.
Seuraavalla välitunnilla ei poikarykelmissä puhuttu muusta kuin
myllyistä. Liiterin varjossa koetti Suutarin Taave, koulun ilkein ja
osaamattomin poika, saada kaikille sanotuksi, että "minulla on sitten
pirun hyvä siipimylly, ei siinä tu' Kempuran painorattaat lukuun"
(Viljon isää sanottiin Kempuraksi pienen jalkavian tähden). Hän uhosi
sitä hyväntahtoisella ja mukaan pyrkivällä äänellä, mutta ei kukaan
häntä silloin kuunnellut.
Viljo tuli purolle ja kyykistyi myllynsä viereen. Siinä se yhä kiersi
moniviikkoista kiertoaan. Se oli talvisten muistojen elävä välittäjä.
Silloin oli vielä paljon lunta, kun Kustaa sen teki ja asetti
paikoilleen. Kustaa on jo kauan ollut poissakin, ei kukaan tiedä missä.
Isä sanoo, että kai se uitoilla on, semmoinen maailman mies; kuinka
vaan lienevät Antilan Mantan asiat....
Viljo jää miettimään Kustaata ja Mantaa ja mitä asioita heillä oikein
saattoi olla. Mylly yhä kiertää ja koettaa ikuisella tirinällään antaa
mietteille tukea. Pojan tuijottava silmä huomaa, että myllyn vauhti on
tavattomasta hidastunut niiltä ensi ajoilta; aika on kulunut, nytkin
juuri se kuluu. Silmä kääntyy hiukan ja osuu vanhan pellon kulmaan,
jossa ei ole tullut vielä tänä vuonna käytyä... Nyt hän muistaa, nuo
ovat niitä viime vuotisia kukkia, keltaisia ja lehdettömiä. Tänä
aamuna niitä siis siellä on, hän vie niitä kouluun. Toisilla on ollut
sinivuokkoja, mutta näitä ei ole ollut kellään. Hän sanoo, että hän
löysi ne ihan myllynsä tyköä, toimittaa kuinka hän meni myllyänsä
katsomaan ja siitä yhtäkkiä huomasi, että Ollilan muorin riitamoision
kulma oli näitä keltaisenaan. Varmaan opettajakin kysyy...
* * * * *
Juuri kun Viljo itsekseen mumisten poimi leskenlehtiä, kuului ylhäältä
mökiltä äidin tiukka huuto: -- Tuleks' sieltä, kastelet jalkas jo
aamulla ja myöhästyt.
Viljo nousi -- tosiaan oli päivä omituisen pitkällä. Se ihan kihelmöi
myöhästymisen uhkaa. Kukat painuivat äkkiä vähäarvoisiksi, myllyn
käynti tuntui lievästi ärsyttävän, kun hän sen ohi loikkasi kotiin
päin. Monet maanpinnan kohdat koettivat siinä tehdä vaikutustaan
juoksevan pojan aisteihin, mutta tämä tajusi ne kaikki vain
myöhästymisen oireiksi. Tuli mieleen, että äiti epäili hänen olevan
kipeän. Mimmoinen päivä tästä tuleekaan.
* * * * *
"-- SWinne aamukylmään kyyristeleen", ropisee äiti. "Syö pian nyt, ettäs
pääset lähteen."
Kiire on. Viljo ei ole vielä pessytkään. Kellon viisari on jo paljon
yli tavallisen lähtöajan.
Saippuan lemu tuntuu syödessä. Valmis eväspussi on penkillä. Laina
laulelee itsekseen ja kapuaa ottamaan akkunalta Viljon keltakukkia.
Viisari yhä menee.
Laina jää parkumaan menetettyjä keltakukkia, mutta lakkaa pian. Polkua
alas maantielle vilistävä Viljo herättää hänessä vilkasta mielenkiintoa.
* * * * *
Koulu seisoo korkeahkolla mäellä kylien välimailla. Moni lapsi
näkee sen kotoa lähtiessään, mutta ehtii matkalla kadottaakin sen
näkyvistään. Noilla monivaiheisilla teillä ja poluilla, talojen ja
mökkien seinustoilla, kun pysähdytään odottamaan Lempiä tai Taavea.
Ehditään puhua tavaton määrä asioita, väitellä kivenkovaan, kiivetä
veräjäpylvään päähän ja hyppiä sieltä alas, ennenkuin vihdoin
saavuskellaan koulun pihapiiriin, jossa vähitellen paisumistaan paisuu
virkeä ja omituisen epäsointuinen aamumeteli.
Viljo oli juossut melkein koko matkansa; raikas aamuilma hohkaa
vieläkin kurkussa ja levinneissä sieraimissa, kun hän pääsee pihaan.
Hän ei ole myöhästynyt koulusta, mutta tästä koulupihan aamuhengestä
hän on myöhästynyt; se on selvästi viimeisillään. Vanha Haapanen
sahaa puita vajassa ja hänen ympärillään on pakina ja telmintä
vilkkaimmillaan. Pitsi-Eliina on maantiellä portin kohdalla ja näkyy
juuri pitävän tuttua vihaista moraansa, jota on niin hauska matkia.
Hänen ympärillään on enemmän tyttöjä kuin poikia.
Pari tyttöä ehtii sentään hyökätä katsomaan Viljon kukkia.
-- Höö noita, kyllä niitä meidän pajan seinällä kasvaa. Kutinnunnuja.
-- Ei o' kun leskenlehtiä.
-- Ei o' kun kutinnunnuja.
-- Kysytääs' opettajalta.
Kello soi. Sen ääni jylisee yli kaiken ja julistaa jyrkästi
päättyneeksi virkeän aamutuokion koulun pihalla. Pitsi-Eliina
saa kiusaajiltaan ennenaikaisen rauhan, Haapasen sahan sihinä
siirtyy äkisti siihen vieraaseen maailmaan, joka ei kuulu kouluun.
Portaat kopisevat, neniä niistetään, annetaan viimeiset tölmäisyt
kisatovereille ja sitten vaikenee. Pihamaalle jää sinne tänne
tippuneita sinivuokon ja leskenlehden kukkia.
Kahdeksan suoraa jonoa seisoo jo käytävillä pulpettien ohessa.
Raikas ihon lemu, köyhien vaatteitten tuoksu ja hieno peltimuurin
käry sekaantuvat toisiinsa. Regulaattorin ylevä viisari kasvattaa
kalliita minuuttejaan yli yhdeksän. Opettajan pöytä, johon ei kukaan
kajoa, harmooni ja peräseinän vyöhykekartta odottavat. Neljäkymmentä
kahdeksan kasvavaa ihmisenpäätä -- toiset laihoja ja laimeita, toiset
pyöreitä pölvästejä -- ne odottavat. Nenät nuuskahtelevat lyhyitä ja
kiivaita liinattomia "sisäniistoja", askelta muutetaan, pulpetin kantta
liikutetaan. Nyt opettaja tulee. Nousee korokkeelle pöytänsä viereen,
loihtii siitä katseellaan muutaman sekunnin hiljaisuuden ja menee
sitten harmoonin taakse. Hetken päästä Kuuselan vanha Miina seisahtaa
ulkona tiellä; veisuun äänet saapuvat läpi seinän akan korviin.
Koulupäivä on täydessä menossa. Neljäkymmentäkahdeksan erilaista
aamuaskaretta ja tulomatkaa on keskittynyt tähän suureen, korkeaan
huoneeseen, joka ei ole kenenkään koti.
Viljo ei ollut ehtinyt eläytyä koulupihan aamuhenkeen; hän tuli
tunnille melkein samassa uhossaan, jossa oli kotoa lähtenyt ja matkan
juosta vohkaissut. Yksi leskenlehden kukkanen oli hänen pulpetillaan
pystyssä mustepullon syvennyksessä. Opetus alkoi. Koko huomio oli nyt
kiinnitettävä Iisakin naimiseen. Ensin se mentiin kyselemällä; aivan
erikoisella kyselyäänellään opettaja kaiveli esiin asiat ja jokaisen
kysymyksen jälkeen tapahtui pienissä päissä nopea tunnustelu, ennenkuin
käsi alkoi kiihkeästi vipottaa. Toiset kädet kohosivat ensin kovin
varovasti, mutta juuri kun vaisto sanoi käden haltijalle, että häneltä
_ei_ kysytä, kurkotti käsi jo intohimoisesti. Niin tuo elävä pikku
lakeus omituisesti ryöpsähteli kysymysten edistyessä. Joskus sattui,
että vain ani harva käsi nousi ja sekin arkaillen. Opettajan kasvoilla
oli silloin mietteliäs hymy, ja jos vastaus sittenkin oli väärä, ei hän
heti ryhtynyt sitä oikaisemaan, vaan teki uuden kysymyksen, johon jo
useampi osasi vastata, ja siitä edelleen.
Välillä opettaja kävi katselemassa kolmasosastolaisten vihkoja
-- niillä oli kirjoitusta. Sillaikaa moni pää salavihkaa kääntyi
seinäkelloa kohden ja totesi tunnin ehtineen tuohon raskaimpaan
kohtaansa, viisi minuuttia yli puolen. Vielä oli jälellä ulkoa
kertominen, ennen kuin päästiin uutta läksyä valmistamaan. Siinä
kävellessään huomasi opettaja Viljon kukankin ja lausahti: "Kas, joko
leskenlehti kukkii." Silloin se tyttö, joka oli nimittänyt kukkia
kutinnunnuiksi, höpähti jotain puoli ääneen. "Mitä?" kysyi opettaja.
"Meidän pajan seinustalla on niitä jo aikaa kukkinut", kiirehti tyttö
ilmoittamaan. "Kaikkihan Kulmalassa on vähän aikaisempaa kuin muualla",
sanoi opettaja hiukan pisteliäästi.
Ja kun sitten päästiin kertomaan, käski opettaja saman tytön aloittaa.
Se ei sujunut ollenkaan. "No mutta eihän siellä Kulmalassa läksyt
menekään päähän yhtä nopeasti kuin leskenlehdet -- Viljo kertoo".
Viljolta tuli kuin vettä kaataen, melkeinpä liian innokkaasti, niin
että opettajan täytyi häntä taas pikku sutkauksella hillitä. Viljo
oli kumminkin loistanut niinkuin aina, ja kun päästiin ensimäiselle
välitunnille, oli muutamilla tytöillä valmiina Kulmalan Katrille:
"Kutinnunnu, Kutinnunnu". Siitä yritettiin kaikin voimin saada
haukkumanimeä, ja kestikin se miten kuten tämän väliajan. Seuraavalla
väliajalla Katri päkitti, että sen kukkasen nimi _oli_ kutinnunnu,
koska ylioppilaskin oli kysynyt sitä hänen isältänsä ja sitten
kirjoittanut muistikirjaansa.
"Ylioppilas opettajakin on". "Höö, ei o' kun seminaarilainen".
Viljoahan tämä kiista ei koskenut ja hänen jo kotisängystä alkuisin
oleva riemullinen mielentilansa vahveni yhä päivällistä kohden.
Hän oli olevinaan läheistä sellaistenkin poikien kanssa, joita hän
muulloin kartteli, antautuipa lopulta jonkinlaiseen teennäiseen
vallattomuuteenkin heidän kanssaan. Siitä se turmio tulikin.
Sillä kun pojat päivällisen jälkeen vajan seinustalla näyttelivät
jotain ihmeellistä tanssia, jossa väänneltiin ja veikisteltiin
vallan hirveästi, niin yhtyi Viljo siihenkin. Poikien leikki meni
niin pitkälle, että se muutamia jo tympäisi. Kurkisteltiin, sattuiko
opettaja tai rouva näkemään. Viljo juoksi kiihtyneessä riemussaan myös
katsomaan, ja kun rouva samassa tuli alas kyökin rappusia, kääntyi
Viljo poikiin päin ja huusi niin että piha kaikui:
-- Ämmä tulee!
Siinä se nyt oli. Kaikki vaikenivat, jotkut yrittivät hymyillä. Viljo
oli jälleen tilanteen päähenkilö, mutta vallan oudolla tavalla. Kello
soi ja pelasti kaikki vilkkaaseen juoksuun ovelle päin. Viljon mielessä
käväisi pieni epävarmuus seuraavan tunnin läksystä, mutta hän oli
kumminkin olevinaan terhakkaa poikaa vielä sisälle mentäessäkin.
Opettaja viipyi hiukan. Tahtomattaan Viljo näki kuinka kaikki olivat
jännittyneitä sen hänen huutonsa tähden -- "Kutinnunnu" ja muutkin
tytöt kääntyivät oikein häntä katsomaan silmissä vilkas ja avoin
vahingonilo. Tämä oli ennen kuulumaton tapaus Viljolle, tuolle hyvin
osaavalle ja usein kiusatulle lellipojalle.
Opettaja tuli, alkoi opetuksen eikä ollut tietävinään mistään. Ehkei
rouva ollutkaan sille mitään puhunut, ehkei ollut kuullutkaan koko
huutoa. Vaistomaisesti Viljon katse sai vielä tarkkaavamman ilmeen kuin
tavallisesti ja käsi hätäili viitatessaan. Mutta opettaja ei häneen
katsonut kertaakaan eikä kysynyt.
Tunti kului. Osattiin huonosti; pari kolme poikaa määrättiin
laiskalle. Kerran kävi niin, että Viljo yksin viittasi. Opettaja ei
sitä huomannut, ei vaikka Viljo ihan selvästi ja varmasti viittasi ja
toisetkin käänsivät päätänsä häneen päin. Nyt oli kaikille selvää, että
opettaja tiesi asian. Muuttui hiukan niidenkin naama, jotka olivat
tanssin alkaneet, sillä vaisto sanoi, että he kumminkin olivat paljon
syyllisempiä kuin Viljo.
Mutta miksei opettaja puhunut mitään eikä ruvennut tutkimaan?
Odotettiin jännittyneinä väliaikaa. Se tuli, opettaja poistui sisälle
ihan tavalliseen tapaan. Mutta pihalla oli elämä verrattomasti
hiljaisempaa. Ainoastaan muutamat suurempien talojen tyttäret, jotka
muulloinkin aina oleilivat yhdessä, järjestivät vähäpätöisen menonsa,
jonkun semmoisen leikin, jota toiset eivät oikein ymmärtäneetkään.
Siinä jännityksen kasvaessa päivä värähti iltapuolelle. Vielä yksi
tunti ja väliaika ja sitten alkoi viimeinen tunti, joka oli laulua.
Viljolla oli heleä sopraano ja siinä iltapäivän aurinkoisessa
koulusalissa laulaessaan hän aika ajoin unohti koko jännityksen. Tuli
mieleen koti ja mylly, joihin nyt siellä päivä paistoi toisin kuin
aamulla. Muisti siinä myös talvelliset iltatunnit, jolloin koulun
lampuissa näin jo oli tuli. Opettaja hoiteli laulun johtoa, jossa ei
juuri tarvinnut puhutella ketään erikseen. Kevätlaulun säveliin sulivat
hetkiseksi laiskalaisten ja muidenkin päivän kuluessa koetut mielten
myrteet.
Mutta sillä aikaa kun opettaja virsikirjasta valitsi loppuvirttä,
muistui monen mieleen tuo päivällinen huudahdus. Viljo veisasi
hartaammin kuin koskaan, mieltä karsi sävelten ohessa horjuva toivo.
Harmoonin loppusoinnut ujuvat tyhjiin, opettaja lukee matalalla äänellä
Herran rukouksen, sitten kaikkien kämmen otsalle ja hetkinen syvintä
hiljaisuutta ennen lähtötörmäystä.
-- Viljo jää tänne.
* * * * *
Tämä oli ensimäinen kerta. Milloinkaan ei hän vielä ollut katsellut
toisten kotiin rientoa tällä tavoin. Sali tyhjeni, viimeinen huudahdus
ja saappaan kopina kuului portailta, vain laiskalaiset jäivät
pulpetteihinsa ja järjestäjät rupesivat lakaisemaan. Regulaattorin
viisari eteni tuskastuttavan pitkälle yli kolmen. Menneen koulupäivän
henki leijui väljässä salissa. Outo juhlallisuus täytti Viljon
mielen; hän oli ikäänkuin menettänyt jotakin, joka oli kestänyt koko
tähänastisen elämän. Niinkuin kotiväki olisi seisonut jossain ja
katsellut Viljoa, menetettyä poikaansa, voimatta mitenkään käsittää,
että hän, Viljo, oli täällä tämmöisissä oloissa. -- Olihan hän kuullut
joskus sanottavan, että sen pojan pitäisi päästä jatkamaan korkeampiin
kouluihin. Semmoiset puheet eivät ylettyneet tähän joukkoon, joka istui
täällä neljättä käydessä.
Järjestäjät olivat tehneet tehtävänsä ja hävinneet; nuo viimeisetkin
oikean koulupäivän jätteet olivat poissa. Regulaattorin arvokas käynti
kuului yli laiskanlukijain hiljaisen muminan, josta Viljon korvaan
välillä erottui oikeasta kouluolosta kovin tuttuja asioita. Kun olisi
hänelläkin ollut jotain luettavaa. Hän avasi Maantieteen jostain hyvin
kaukaa, Austraalian kohdalta.
Ovi aukeni ja rouva näyttäytyi kynnyksellä hattu päässä ja palttoo
yllä. Sitten hän katosi ja kuului menevän ulos.
Tuntui keveämmältä. Laiskanlukijatkin vaikenivat, tämän yhteisen
vaiheen lähentäminä pojat alkoivat katsella toisiaan. Siinä oli
Puuntilan Väinö, jo iäkäs poika, jolla oli pienet räpyttävät silmät,
vakava luonto ja huono pää. Opettaja ei torunut sitä koskaan, mutta
jätti usein laiskaan. Toinen oli Ojanperän Kustaa, vilkas ja nokkela,
joka vuoroin osasi hyvin, vuoroin ei mitään. Viljon paikka oli toisella
puolella salia. Sieltä hän tarkasteli noiden kahden ilmeitä. Oltiin
kuuntelevinaan.
Yhtäkkiä Kustaa räjähti rajuun nauruun, jonka täytyi kuulua opettajan
kamariinkin. Väinö oli kamalan totinen, kun opettaja tuli ovesta
sisään. Viljon katse ilmaisi, että hän oli syytön. Opettaja menikin
heti Väinön ja Kustaan tykö tiukkaamaan.
-- Niin kai kun toi Väinö --.
-- Vattani mun vaan kurisi, sanoi Väinö eikä itku ollut kaukana
räpyttävistä silmistä.
-- Menkää heti tiehenne täältä, ärjäsi opettaja.
-- Oitis!
Pojat kohlivat hätäisesti kirjojaan ja lähtivät. Nyt vasta Viljo tunsi,
mihin hän oli joutunut. Tuossa on nyt opettaja, ei se joka tunnilla on
häneen tyytyväinen, vaan se joka täällä rankaisee. Se on joskus antanut
kamarissaan jollekulle vitsaakin... Ja kotona on äiti, se voi olla jo
tuolla ulkona. Kello on kymmenen yli puoli neljän.
-- Jaa, mitäs minä sinulle Viljo teen?
Hiljaisuus. Kaikki pulpetit ja seinien kuvataulut ovat todistajina
tälle ihmeelliselle iltapuolelle, jonka aamu alkoi myllyn luona
keltaisista kukista.
-- Minun täytyy ilmoittaa tästä Viljon isälle ja äidille. Nyt Viljon
täytyy pyytää anteeksi rouvalta, kun hän tulee tänne.
Uusi mahdoton asia. Viljo ei ollut eläissään pyytänyt keneltäkään