Enkelten suojatit: Lastuja lapsista ja heidän kohtaloistaan - 10

joka on heille itselleen tyystin vieras. (He yrittävätkin usein
ovelasti käyttää noita jälkimäisiä aseinaan.) Ei kannata tässä ruveta
erikseen luettelemaan näitä vihollisia, jotka pahimmin uhkaavat
teidän ruumistanne ja henkeänne taistelun tiellä; te kohtaatte
ne kyllä aikanaan ja minä toivon, että te silloin olette kyllin
voimakkaat pitääksenne niitä kääpiöinä, joiden ohi te hymyillen
astutte. On komeata joskus nähdä nuorukainen tai neitonen, joka siten
hymyillen, vahvana ja verevänä, mutta vapaana ja iloisena, joutumatta
minkäännimisen jättiläiskääpiön orjaksi, käy elämänsä tietä, ei
sokeana, vaan nähden kyllä kaikki ja tuntien kyllä veressään ne pikku
hytkähdykset, joita nuo kääpiöt voivat siinä aikaan saada. Sellaisella
ihmisellä on jo paljon voitettua takanaan, hän käy taisteluaan
korkeammalla tasolla.
Käytännöllinen jokapäiväinen elämä, jonka kanssa te alituiseen tulette
tekemisiin -- sen pinnallisin puoli edustaa juuri tuota kääpiöiden
vilinää, jonka suhteen ylemmyys on saavutettava. Älkää vihatko ihmistä,
kuka ja mikä hän lieneekin; _nähkää_ vain, mikä hän on, se riittää.
Nähkää hänen harrastuksensa, hänen arvosteluasteikkonsa ja hymyilkää
niille, jos ne sen ansaitsevat -- ei ylvästä ruumiin ryhtiä ja silmän
katsetta tavoitellen, sillä sellaiset tavoittelut ovat narriutta. Kun
te hiljaisessa mielessänne ehkä luokittelette noita hymynäkemyksiänne
ja silloin suhtaudutte niihin vakavasti, niin unohtakaa yksilöt, jotka
niitä ovat edustaneet.
* * * * *
Ihmisen elämäntehtävä on asevelvollisuuden suorittamista siinä
taistelussa, johon edempänä niin usein on viitattu. Mikä toimiala
ihmisellä lieneekin on hänen arvoaan tässä suhteessa mitattava sen
mukaan, kuinka elävästi hän käsittää tuon toimintansa motiivin ja
millaisen mestaruuden hän on toimintansa puitteissa saavuttanut.
Nykyinen jännitys työn ja pääoman välillä ei voi olla muuta kuin
väliaikainen, koska se ei välittömästi ollenkaan koske pääasiaa;
pääoman mahtiasema on ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin, tavalla tai
toisella, katoava ihmiskunnan tietoisuudesta, sen nykyinen orja on
saavuttava, siihen nähden luonnollisen isäntävaltansa.
Jos minun olisi lausuttava jokin arviointi ulkonaisista toimialoista,
niin pitäisin puolestani jaloimpina tiedettä ja taidetta, noita
toisilleen hyvin läheisiä kaksoissisaria, joiden suhde tuohon
tavoiteltuun päämäärään on aivan välitön. Sinä päivänä, jona
ihmiselämän tarkoitus on lopullisesti selvitetty, ne kumpikin
lakkaavat. Kaikkien muiden inhimillisten toimialojen tarkoituksena
on nähdäkseni raaka-aineen keruu noiden sisarusten -- hankin sanoa
yhteiseen -- työpajaan. Jaloin näistä on äidin työ, koska se hankkii
arvokkaimman ja tärkeimmän raaka-aineen.
Noista kahdesta sisaruksesta on tiede suoranaisempi ja aktiivisempi.
Taide on olemukseltaan jonkun verran passiivinen, se on ikäänkuin
oivallinen katalysaattori inhimillisessä taisteluprosessissa. Huomaan
tämän parhaiten, kun yritän näiden mietelmien jälkeen tarkastella omaa
toimintaani -- mikä tarkastelu muuten on kovin vaikeata, melkeinpä
vastenmielistä. Toivonkin ettette tekään koskaan alkaisi etsiä minua
itseäni minun teoksistani siltä kannalta kuin tässä olen puhellut.
Minun suhteeni omiin töihini on varsin intohimoinen siihen asti kunnes
olen saanut ne valmiiksi. Mutta sen jälkeen ne merkitsevät minulle
elettyä elämää, jota en voi elää toistamiseen. Ainoa tapaus, jolloin
jälkeenpäin voin nauttia omista töistäni, on silloin, kun silmiini
sattuu vanha unohtunut luonnos. Olen sen kirjoitettuani hylännyt, ja
sen vuoksi sillä on täyttymättömän unelman viehätys... Muuten on työni
jokseenkin vaistomaista: suuri kokonaisuus alkaa hahmoutua, ja kun minä
alan sitä luoda, ei minulla ole paljoakaan tietoa sen yksityiskohdista.
Jokainen lause ja sanajärjestys on sitten edelleen semmoinen
kokonaisuus, jota vaistoni tunnustin himoitsee, koettelee ja lopulta
hyväksyy sen juuri siksi kokonaisuuden osaksi, jota siinä kohdassa
tarvitaan. Semmoista se on -- ainakin näin kun rupean sitä itselleni
selvittämään. Tietysti se sittenkin lopullisesti on vielä jotain muuta.
Joka tapauksessa on suurin ammatillinen saavutukseni ja ylpeyteni, kun
joku viisas ja minua muuten miellyttävä ajattelija löytää kirjoistani
tutkimus- ja ajatteluainehistoa, paljastaa minulle itsellenikin niissä
olevan elämän, jota en ehkä ollenkaan ole tullut huomanneeksi.
Olen kirjailijana niinkuin mies, joka kauniina aamuna varhain, toisten
vielä nukkuessa lähtee vaellukselle. Hän palaa vaellukseltaan kun
toiset juuri ihanasti kiskoitellen aukovat silmiään altteimmillaan
kaikelle syvälle ja herttaiselle. Hänellä on mukanaan milloin
mitäkin, kerran hirvenkello, joka on toista metriä korkea ja kantaa
neljättäkymmentä kelloa. Kun hän sen laskee juuri heräämässä olevan
ystävänsä sängyn laidalle, valtaa tämän ihmetys ja ihastus, eikä tuoja
voi itsekään pidättyä joskus huudahtamasta: katsoppas tuota paikkaa...
Toisella kerralla hänellä on keskeltä tietä löytämänsä ehjä linnunmuna,
eikä hän siinä toisten ihastellessa malta olla huomauttamatta,
että siinä olevan elämän kohtalo on surullinen -- kuten kaiken
yksilöelämän, hän ehkä lisää... Mutta jos hän kerran löytää semmoisella
aamuvaelluksellaan äsken syntyneen ihmislapsen, joka on siihen
pensaaseen hylätty, niin hän lupaa pidättyä kaikista huomautuksista
laskiessaan sen kotona heräävän ystävänsä viereen vuoteen lämpöön...
Että olen kirjailija, se on minussa semmoinen hauska aamuvika. Päivällä
minä unohdan aamuiset retkeni ja löytöni ja pohdin mielelläni toisten
kanssa kaikkea tällaista, mistä tässä olen puhunut.
* * * * *
Niinpä niin, lapsikullat. Harmaitahan ne ovat kaikki teoriat,
viheriä yksin elämän ikuinen kultapuu. Sen hedelmiä ei kukaan opi
opettamalla oikein nauttimaan, se taito on sekin yksi elämän luontainen
ihme. Kaikeksi onneksi nuo ihmeet eivät esiinny järjestyksettömänä
mylläkkänä, vaan noudattavat lakeja, joiden perille meidän on lupa
pyrkiä. Olemme olleet huomaavinamme ainakin kaksi katkeran lohdullista
lakia: perinnöllisyyden ja kehityksen, joiden, varsinkin ensinmainitun,
inhimillinen tuntemus vasta ottaa ensi askeliaan. Nämä lait voivat
kyllä sallia ihmisten vähitellen, polvi polvelta tietoisestikin,
opetuksen mukaankin, pyrkiä elämän kultapuulle, aina sen latvaan asti,
josta kerran lopulliset taivaat aukenevat ihmissuvulle, johon kuulumme.