Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 5

siirtokunnista lähettämään kuolemaantuomittuja orjiksi mainitulle
saarelle. Se tuli Uolenkin kohtaloksi. Poltinraudalla merkittynä ja
kahleisiin lyötynä vietiin hänet Barbados-saarelle.
Kun hän poisvietäessä näki viimeisen kerran epätoivoon nääntyvän
vaimonsa ja itkevät lapsensa, huusi hän heille:
»Odottakaa, vielä minä kerran palaan!»
Mutta hänen sanoistaan ja äänestään kajahti enemmän kolkkoa uhkaa
pyöveleitänsä kohtaan kuin sitä tulevaisuuden luottamusta, joka
vaimossa olisi voinut pitää vireillä elämän uskallusta, kuten kerran
ennen St. Croix-saarella. Ja niinpä hän muutamien aikojen kuluttua
nääntyikin suruun ja puutteisiin, näkemättä enää miestään.
Sillä aikaa sai Pitkä Suomalainen tropiikin hehkuvan auringon alla
yhdessä mustain kahleorjain kanssa raataa rikkaan hasiendan
viljelysmailla. Ainoa, mikä häntä tässä eläimellisessä olotilassa enää
piti yllä, oli hänen suuri vihansa, jolle hän vielä kerran tahtoi saada
tyydytystä. Se ei ollut enää pelkkää loukatun oikeudentunnon
aiheuttamaa vihaa, vaan kaaoksellista ja synkeätä Kullervo-raivoa, joka
suuntautui koko maailmaa vastaan ja joka tahtoi hävittää kaikki
ihmisviljelyksen saavutukset sekä palauttaa maailman alkutyhjyyteensä.
Poltinraudan merkki hänen otsassaan ei lakannut yöllä eikä päivällä
kihelmöimästä ja se piti vireillä hänen vihansa loimua. Mustat orjat
hänen ympärillään raatoivat tylsinä ja mistään piittaamattomina ja
olivat valmiit vähimpäinkin armonosotusten johdosta nuolemaan
käskijäinsä käsiä. Uole halveksi heitä sydämestään, hän tunsi itsensä
kokonaan yksinäiseksi heidän keskellään eikä antautunut mihinkään
yhteistuumiin heidän kanssansa.
Niin hän äänetönnä raatoi etelän helteisen taivaan alla, elättäen
povessaan valtavata vihaa ja hautoen suunnitelmia sen tyydyttämiseksi.
* * * * *
Puolikymmentä vuotta sen jälkeen, kun suomalaisten kapinahanke oli
saatu ilmi ja sen pääsyyllinen viety Barbados-saarelle, huomattiin
Delaware-joen siirtokunnissa outoa levottomuutta lähinnä asuvien
intiaaniheimojen keskuudessa. Mutta kun punaihoisten kanssa oli
pitemmän aikaa eletty sovussa, ei tälle ilmiölle osattu antaa suurempaa
merkitystä eikä myöskään ryhdytty mihinkään huomattavampiin
varokeinoihin. Ja niin joutui siirtokunta odottamatta myrskyn
jalkoihin. Intiaanit olivat nousseet sotajalalle ja suurin joukoin
hyökkäsivät he murhaten ja polttaen siirtolaiskyliin.
Ensimäisinä joutuivat hävityksen jalkoihin hollantilaiset, joiden kylät
hävitettiin maan tasalle. Sitten tuli englantilaisten vuoro ja
hätääntyneiden pakolaisten kintereillä seurasivat kylästä kylään villit
intiaanijoukot.
Varhaisena aamuna hyökkäsi monisatalukuinen mohikaanijoukko Suomi-kylän
hirsivarustukseen, jonka he väkirynnäköllä vallottivat ja sytyttivät
palamaan. Englantilaiset peräytyivät kylään ja ihan heidän
kintereillään seurasivat mohikaanit, joita johti harvinaisen kookas,
sotamaalauksilla ja kotkansulilla koristettu intiaani. Raivoisasti kävi
hän miestensä etupäässä englantilaisten kimppuun, heiluttaen kädessään
tomahawkia, jonka terä punotti kaatuneiden verestä.
Kun kylän suomalaiset riensivät liittymään englantilaisten riveihin,
hämmästytti heitä johtaja-intiaani huutamalla heidän omalla kielellään:
»Suomalaiset, pysykää erillänne englantilaisista, sillä ei teille
mitään pahaa tapahdu. Me olemme tulleet ainoastaan englantilaisia ja
hollantilaisia hävittämään.»
Kun suomalaiset tämän johdosta seisoivat vielä hämmästyksissään ja
empien, sai taistelu äkkiä uuden käänteen. Intiaanien johtaja oli juuri
saapunut Pitkän Suomalaisen aution majan edustalle. Siinä hän pysähtyi,
laski tomahawkinsa ja teki liikkeen ikäänkuin ovea lähestyäkseen. Mutta
samassa putosi verinen ase hänen kädestään, hän horjahti ja raivoisasti
karjahtaen kaatui kynnyksen eteen. Hän oli saanut erään englantilaisen
musketista surmanluodin sydämeensä.
Päällikön kaatuminen pysähytti intiaanit hyökkäyksestään. He olivat
kuitenkin vielä siksi ylivoimaiset, ettei valkoihoisten tappiota olisi
tarvinnut epäillä, ellei samalla olisi intiaanien takana alkanut
räiskyä muskettituli. Se oli englantilainen apujoukko, joka
virransuulta tullen oli juuri noussut maalle Suomi-kylän alla. Heidän
odottamaton ilmestymisensä sai intiaanit, jotka olivat vielä
neuvottomina päällikkönsä menettämisestä, kokonaan häiriöön. Sinne
tänne hajaantuneina hävisivät henkiin jäänet tuota pikaa
taistelutantereelta.
Pian tämän jälkeen lakkasi taistelu muuallakin siirtokunnassa ja
intiaanit vetäytyivät takaisin metsiinsä, jättäen jälkeensä savuavia
kylien raunioita ja skalpeerattuja ruumiita.
Kun Suomi-kylässä korjattiin taistelun jälkiä ja haudattiin
kaatuneita, huudahtivat hämmästyksestä ne miehet, joiden tuli kantaa
intiaanipäällikön ruumis hautaan. He olivat hänen intiaaniasunsa alta
tunteneet Pitkän Suomalaisen. Kaikki kylän väet kerääntyivät nyt
ruumiin ympärille ja kaikki tunsivat hänet Uole Hakkaraiseksi, joka
viisi vuotta sitten oli kuljetettu orjaksi Barbados-saarelle.
Vangituilta intiaaneilta saatiin kuulla, että Pitkä Finn oli noin puoli
vuotta sitten ilmestynyt heidän pariinsa sekä saanut heidät
kiihotetuksi sotaan englantilaisia ja hollantilaisia vastaan. Hänen
tarkotuksenaan oli ollut perin juurin hävittää europalaiset
siirtokunnat, lukuunottamatta suomalaisia, jotka intiaanien veljinä
olisivat saaneet jäädä asumaan lännen mantereelle.
Myöhemmin saatiin Barbados-saarelta kuulla, että Pitkän Suomalaisen oli
eräänä yönä onnistunut vapautua kahleistaan, minkä jälkeen hän oli
polttanut hasiendan isäntineen ja orjineen. Sytytettyään samana yönä
muutamia muitakin maakartanoita palamaan oli hän hävinnyt jäljettömiin.
Siihen päättyi Pitkän Suomalaisen tarina. Hän sai viimeisen leposijansa
kentällä Suomikylän laidassa. Kylän miehet, joita kapinaa
suunniteltaessa hänen väkevä vihansa oli kerran tenhonnut, loivat hänen
haudalleen korkean kummun. Monien miespolvien jälkeen, kun suomenkieli
oli jo lakannut näillä tienoin kaikumasta ja Haltosesta oli tullut
Halton sekä Parkkosesta Parchon, kertoilivat kylän lapset, tällä
kummulla leikkiessään, tarinoita Pitkästä Finnistä, joka kauan sitten
oli tuonut intiaanit siirtokunnan kimppuun.


Kerrankin oikea mies.

Kokemäen Näyhälässä, jonka omisti Suomen suuriruhtinaskunnan
kamariviskaali Antero Äimä, istui talon herran avarassa työhuoneessa
eräänä talvi-iltana 1650 kaksi miestä. Toinen oli kaljupäinen, laiha ja
teräväkatseinen sekä vilkaseleinen mies, jota vastoin hänen toverinsa
oli näköjään alle parinkymmenen sekä puvustaan päättäen teini tai
ylioppilas-beaani.
Pöydällä oli levällään papereita ja kirjotusvehkeitä ja seinähyllyillä
virui paksuja asiakirjapinkkoja. Vanhempi mies siirsi syrjään
paperivihkon, jota hän juuri oli selaillut, ja ryhtyen terottamaan
hanhenkynää lausui nuoremmalle, joka parhaillaan vahataululla suoritti
pitkää yhteenlaskua:
»Aijai, Simo-poikaseni, mikä vääryyden löyhkä näistä papereista
nouseekaan. Tuskin ainoastakaan voudintilistä löytää ainoatakaan sivua,
jossa ei tarkoin vainuamalla keksisi kruunun varojen kähvellystä. Toden
totta oli kuningattaremme isoisä, yhdeksäs Kaarle, oikeassa
lausuessaan, että se joka on ollut viisi vuotta kruununvoutina, on jo
tarpeeksi kypsä hirtettäväksi.»
Puhuja oli entinen lainlukija Hartikka Speitz. Oltuaan pitemmän aikaa
viratonna oli hän elellyt maatilallaan Sääksmäellä suomennellen Ruotsin
lakia sekä riidellen ja käräjöiden eri virkamiesten ja varsinkin Turun
hovioikeuden herrain kanssa, joiden puolelta hän väitti kärsineensä
jumalatonta vääryyttä. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut pariin vuoteen
ollut vireillä yhtään riitajuttua, joten aika oli käynyt hänelle
pitkäksi ja hän oli taas halunnut päästä asioihin käsiksi, kuten hän
sanoi. Siinä tarkotuksessa oli hän tullut kamariviskaali Äimän luokse,
jonka kanssa hän aikoinaan oli Saksan yliopistoissa opiskellut
lakitiedettä, tarjoten palvelustaan entiselle toverilleen. Niin
huonossa huudossa kuin Speitz virkamaailmassa olikin, oli Äimä hänet
kuitenkin ottanut jonkunlaiseen sihteerintoimeen.
»Ja hänen aikanaan olikin hyvin tavallista, että kihlakunnan hirsipuun
vakinaisin asukas oli juuri kihlakunnan oma vouti», jatkoi Speitz.
»Uh, enpä olisi silloin tahtonut olla kruununverojen kantajana», arveli
Simo.
»Onko sinulla sitten niin vahvat taipumukset kähveltämiseen?» kysyi
Speitz.
»Ei, mutta ... kun niitä niin tukuttain hirtettiin, niin kyllä kai
siinä joukossa saattoi mennä välistä syyttömiäkin», koetti Simo päästä
pälkähästä.
»Näkyy, että sinä olet vielä beaani», huomautti Speitz isällisesti. »Ja
muutoin, jos sinulla todellakin on noita edellämainitun kaltaisia
taipumuksia, niin kehitä ja vartuta niitä kaikin mokomin ja kasvata
itseäsi yleensä kaikessa vääryydessä, silloin on ajallinen menestyksesi
taattu.»
»Entä iankaikkinen?» kysyi Simo, joka epäilevästi hymyillen oli
kuunnellut esimiehensä neuvoja.
»Siitä en todellakaan mene takuuseen», vastasi Speitz, »mutta
ajallisesta sitä varmemmin.»
»Niin, niin, totta minä tarkotan!» jatkoi hän miltei tiukasti, kun
huomasi apulaisensa yhä virnistelevän. »Minussa näet siihen oivallisen
esimerkin, vaikka tosin päinvastaisessa mielessä. Sen sijaan, että minä
opintojeni ja ansioitteni pohjalla nyt istuisin kihlakunnan tuomarina
tai hovioikeuden jäsenenä, vuoleskelen minä tässä hanhenkynää toisen
palveluksessa. Ja tämänkin tilapäisen toimen olen saanut ainoastaan
entisen toveruuden nimessä.»
»Ja tämäkö kaikki sen takia, että teillä ei ole ollut taipumuksia
kähveltämään ja että olette lyönyt laimin kasvattaa itseänne
vääryydessä?» kysyi Simo viattomasti.
»Vaiti, keltanokka!» ärähti Speitz. »Minä en puhu mitään
taipumuksistani sinne tai tänne, vaan sanon ainoastaan, että minun
virkaurani on katkaistu sen takia, että minä olen tahtonut noudattaa
oikeutta kaikissa edesottamisissani. Eikä ainoastaan katkaistu
elämänurani, vaan lisäksi vainottu kaikella tavoin -- niin, onpa minut
kerran kuolemaankin tuomittu.»
»Mitä, onko teidät tuomittu kuolemaankin?» huudahti Simo. »Ja kuitenkin
te istutte siinä hanhenkynää terottamassa!»
»Miksi en, vai oletko sinä niin beaani, että luulet minut kerran
mestatunkin? Niin pitkälle ei sentään menty, vaan pääni jätettiin
koreasti paikoilleen ja tuomio lievennettiin kuuden vuoden
vankeusrangaistukseksi.»
»Olette siis istunut vankeudessakin?»
»Ainoastaan vähän päälle vuoden. Selviin lainkohtiin perustuvilla
valituksillani sain tuon väärän tuomion supistetuksi siksikin vähiin.»
»Mutta mistä syystä teidät tuomittiin?» tiedusteli Simo hieman
arastellen.
»Mistäkö? Tietysti oikeuden noudattamisesta, kuten jo sanoin. Syytin
hovioikeuden herroja ja erikoisesti presidentti Kurkea -- tai Kurckia
piti sanomani, sillä tähän aikaanhan pitää kaiken esiintyä
ruotsalaiseksi puleerattuna -- muutamista tuomioista, jotka olin
huomannut selvästi kohtuuttomiksi. Painatinpa erikoisen kirjasenkin
asian johdosta. Siitä sydäntyivät herrat tietysti silmittömiksi,
toimittivat minun syytteeseen ja istuivat sitten tuomareina omassa
asiassaan, tuomiten minut hengiltä. Sen pituinen se!»
Hän oli saanut hanhenkynänsä kuntoon ja siirtäen paperivihkon eteensä
jatkoi:
»Viisainta on ulvoa yhdessä susien kanssa, siten täällä parhaiten
päämaaliin päästään. Niin sanottu omatunto on julistettava pannaan ja
väärinkäytöksille on ummistettava silmänsä. Siten menetellen kiipeät
sinä vielä korkealle, Simo-poikaseni.»
»Mitäs arvelette, jos kuitenkin ensinnä alistaisin nuo varmastikin
hyvää tarkottavat neuvonne yhteisen esimiehemme, kamariviskaalin
hyväksyttäviksi?» kysyi Simo veitikkamaisesti silmiään vilkuttaen.
»Hm, hän on liiaksi yksivakainen mies ymmärtääkseen sellaista», myhähti
Speitz.
»Myönnätte kai, että hän yksivakaisuudessaan on samalla mies, joka
noudattaa toimissaan oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia?» kysyi Simo
viekkaasti.
»Hän on vankkumaton oikeuden mies ja siksipä tuomarit ja veronkantajat
puivatkin hänelle salassa nyrkkiään, kun hän vetelee päivänvaloon
heidän väärinkäytöksiään. No, muutenhan en olisi tullutkaan hänelle
palvelustani tarjoamaan.»
»Nytpäs olette satimessa, herra Hartikka!» julisti Simo.
»Kamariviskaali noudattaa oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia ja
kuitenkin on hän ajallisesti menestynyt ja kohonnut korkealle. Teidän
oppinne ihmisen ajallisesta menestymisestä ei siis pidä paikkaansa.»
»Kyllä se pitää paikkansa, sinä itseviisas vekara, sillä totta kai
sinä, niin keltanokka kuin oletkin, tunnet tuon vanhan säännön: Nulla
regula sine exceptione. Kamariviskaali on siis poikkeus minun
menestymisen säännöistäni, ainoa poikkeus koko Suomen maassa.»
»Mutta jospa minä haluaisin olla toinen poikkeus», arveli Simo.
»Hm, voithan sinä koettaa, mutta luultavinta on siinä tapauksessa,
että saat vanhoilla päivilläsi vuoleskella hanhenkynää toisen
palveluksessa.»
»Kuten te, joka siis myös olette tuollainen epäonnistunut poikkeus
säännöstä.»
»Aivan niin, poikaseni. Huomaan ilokseni, että sinä vähitellen alat
oppia tekemään järkeviä päätelmiä.»
Tämän jälkeen syventyi kumpikin työhönsä ja hiljaisuutta häiritsi
ainoastaan parin talikynttilän ritinä ja se äreä mutina, jolla Speitz
säesti tilikirjain tarkastusta. Mutta saatuaan hetken perästä laskunsa
päätetyksi alotti Simo jälleen keskustelun kysymällä:
»Eikös teillä ollut hovioikeuden kanssa rettelöitä myöskin niiden
sota-artikkelien suomentamisen johdosta?»
»Tietysti, kuinkas se nyt ilman rettelöitä olisi sujunut, onhan se
siksi suuriarvoinen ja hyödyllinen asia. Mutta kerronpa sinulle
tapaukset juurta jaksain, koska olen tässä kerran ruvennut sinulle
opetuksiani jakamaan. Näillä tapauksilla on näet muutamia sangen
opettavaisia puolia. No niin, asian alkuna oli se, että minä kerran --
se oli tietysti siihen aikaan, kun minun vielä sallittiin olla
tuomarintoimissa -- jouduin Turussa istumaan sotaoikeudessa. Syytettynä
oli muuan sotilas, joka oli hiukan kolhaissut päällikköään --
luultavastikin maksuksi paljon useammista kolhuista. Mies oli supi
suomalainen, mutta hänen kuolemantuomionsa luettiin Kustaa Aadolfin
ruotsinkielisistä sota-artikkeleista. Pois vietäessä lausui mies
pilkallisen katkerasti: 'Tästä kaikesta minä en ymmärtänyt muuta kuin
että kuolemaan tässä mennään.' Tapaus vaikutti minuun syvästi enkä
saanut sitä enää mielestäni. Minusta oli siinä olemassa suuri vääryys,
että ihmisiä tuomitaan lain mukaan, josta he eivät sanaakaan ymmärrä.
Ja niin minä päätin toimittaa suomeksi ensinnäkin nuo sota-artikkelit.
Kun kreivi Brahe, joka muuten on kansamme hyväksi tehnyt enemmän kuin
kaikki Suomen omat johtoherrat yhteensä, kannatti puuhaani, ryhdyin
minä työhön. Mutta luuletko, että kirja sai ilmestyä präntistä ilman
rettelöitä? Siinä näet keksittiin jotain tuomarinarvoa loukkaavaa,
johon hovioikeuden herrat heti iskivät kyntensä.»
»Sekö oli tuomareita loukkaavaa, että laki ilmestyi suomenkielellä?»
kysyi Simo.
»No ei juuri varsin se. Minä olin näet suomennokseeni kirjottanut
vähäisen esipuheen, jossa muun muassa sanoin kauhistuksella
huomanneeni, kuinka ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain
Suomessa täytyy käydä kuolemaan sota-artikkelien rikkomisesta,
vaikk'eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa niiden sisällyksestä. Tämä
se muka sisälsi loukkauksen tuomareita vastaan ja niinpä täytyi kirjan
alkuosa painaa uudestaan, jolloin tämä kerettiläinen kohta jätettiin
pois.»
»Eikä siinä kaikki», jatkoi Speitz hetken kuluttua. »Kirjasta löytyi
pari muutakin pahaa kerettiläisyyttä. Tuossa esipuheessani olin sanonut
myöskin, että minä olen tehnyt tämän työn isänmaan ja erittäin oman
kansani hyväksi. Nuo sanat 'erittäin oman kansani hyväksi' olivat
vaarallista kerettiläisyyttä, niin, suorastaan kapinallisuutta meidän
ruotsalaista esivaltaamme vastaan ja siksi ne oli pyyhittävä pois.
Nimikirjotuksessani olin merkinnyt itseni Hämeen suomalaiseksi sanoilla
Tavast-Finlandus. Taaskin kapinallisuutta! Sillä nythän pitää tietysti
kaiken olla ruotsalaista sen jälkeen kun Ruotsi Saksan sotatanterilla
on noussut niin suureen mahtiin --»
»Suomalaisten hakkapeliittain avulla», pisti Simo väliin.
»Juuri niin, sillä ilman suomalaisten uhrauksia ei Ruotsi nyt olisi
siinä asemassa. Mutta sinähän poikkesit syrjään asiasta.»
»Te sanoitte nimikirjotuksessanne käyttäneenne sanoja
Tavast-Finlandus», auttoi Simo.
»Niin. Mutta niiden häntään oli kirjan präntistä päästessä ilmestynyt
sana -- Svecus! Ajatteles, että minusta niin yks kaks tehtiin svecus,
minusta, joka olen syntynyt ja kasvanut ja suurimman osan ikääni elänyt
Suomen sydämessä! -- Tässä on sinulle siis uusi ja hyödyllinen opetus:
muista kaikissa vaiheissasi olla svecus, muuten nousee tie edessäsi
pystyyn.»
Mutta vastustushalussaan turvautui Simo äskeiseen keinoonsa ja väitti:
»Entäs kamariviskaali? Pitääpä hänkin itseään suomalaisena ja käyttää
isältä perittyä suomalaista nimeäkin.»
»Mutta mehän sovimme jo siitä, että hän on poikkeus säännöstä», ärähti
Speitz. »Ja sitä paitsi, luuletko hänenkään enää kauan kantavan
suomalaista nimeään.»
»Mitä varten hän nyt enää ikämiehenä ottaisi uutta nimeä», epäili Simo.
»Ahaa, sinä et näy tietävänkään», selitti Speitz, »että hän vähää ennen
matkalle lähtöään sai Turusta vapaaherra Creutziltä kirjeen, jossa
ilmotettiin, että kuningatar läänittäessään kamariviskaalille muutamia
uusia tiloja, on päättänyt samalla korottaa hänet aatelissäätyyn
nimellä Ljusenstjerna. Luultavasti hänellä Turusta palatessaan on jo
aateliskirja taskussaan.»
»Vai aatelismies hänestä tulee ja nimeksi Ljusenstjerna!» ihastui Simo.
»Ähää, jokos rupesivat silmäsi kiilumaan!» ivasi Speitz. »Mutta
maltahan, kyllä sinä itsekin innostasi päättäen pääset vielä niin
pitkälle ja saat nimesi töyhdöksi stjernan, hjelmin tai sköldin. Niin
sitä tähän aikaan tehdään supi suomalaisista jalleista töyhtöpää
svecuksia. Sitten ei puutu muuta kuin että pojat johtavat sukunsa
suoraan Valhallan jumalista, kun itse asiassa ovat parin kolmen
napanuoran päässä suomalaisen talonpojan pirtistä.»
Äreänä kumartui Speitz työhönsä eikä Simo uskaltanut häntä
vastauksellaan häiritä, niin mielellään kuin hän olisikin ukkoa
ärsyttänyt. Kuului taas tovin ajan ainoastaan kellon naksutus ja
kynttiläin ritinä, kunnes sen keskeytti pihalta raikuva kulkusten ääni
ja reen ratina.
»Sieltä tulee nyt Ljusenstjerna!» virkahti Speitz päätään nostamatta.
»Tosiaankin, minä tunnen kulkusten äänen», lisäsi Simo.
Eteisestä kuului askelten töminää ja ovien käyntiä ja muutaman hetken
mentyä astui työhuoneeseen tukevarakenteinen ja korkeaotsainen mies,
jonka kaikki piirteet osottivat raskasta vakavuutta ja luonteen
järkähtämättömyyttä. Hän oli Suomen maan kamariviskaali, lukuisten
maatilain omistaja ja kahdentoista lapsen isä, herra Antero Äimä, jonka
tarkastuksen alaisia olivat kaikki tuomarit, kruununvoudit ja
veronkantajat.
Tervehdittyään kirjureitaan laski hän pöydälle paksun paperivihkon ja
lausui:
»Tässä on Mynämäen ja Korpoon kihlakunnan maakirjat. Jahka niitä on
vertailtu voutien ja nimismiesten tileihin, niin luulenpa saavamme taas
melkoisen apajan manttaalista poisjätettyjä henkilöitä.»
»No, se merkitsee vain niin ja niin monen taalarin odottamatonta
tulojen lisäystä kruunulle», lausui Speitz.
»Ja minulle, ajattelit kai mielessäsi, vaikket sitä ääneesi sanonut»,
lisäsi kamariviskaali, jonka osalle lankesi kolmannes saaliista.
»Olkoon menneeksi, koska niin tahdot», naurahti Speitz. »Muuten kai
minä saan tervehtiä sinua nyt Ljusenstjernana?»
»Et vainenkaan, sillä minun nimeni on Äimä kuten ennenkin», vastasi
kamariviskaali.
»Et siis vielä saanut aateliskirjaasi?»
»Hm, kyllä se oli jo Turussa minulle tarjona, mutta minä jätin sen
sinne.»
Speitz rävähytti silmänsä selkosen selälleen ja huudahti:
»Mitä, etkö aio ottaa vastaan aateluutta?»
»Mitäpä minä sillä tekisin», vastasi kamariviskaali tyynesti. »Eikö
sinustakin nimi Ljusenstjerna tunnu hieman imelältä. Äimä on paljon
tuimempi ja sitä ovat kruunun varkaat tottuneet jo pelkäämään.
Sitäpaitsi se nimi on minulle rakas, koska isäni ovat sitä kantaneet.»
»No, kerrankin oikea mies!» huudahti Speitz, kohoten seisomaan.
»Annahan kun puristan kättäsi, vanha veikko! Tiedätkö, minkä minä
ehdottaisin sinulle valiolauseeksi?»
»_Justum et tenacem propositi virum_...» lausui kamariviskaali.
»Kas ihmettä, minulla kun olivat juuri samat säkeet mielessäni!»
ihmetteli Speitz.
»Se on aina ollut minun mielirunoni ja silti tulin sen sanoneeksi»,
naurahti kamariviskaali.
»No niin, sitä parempi.»
»Ja nyt lopettakaa päivän työ ja käykäämme illalliselle. Marketta
odottaa siellä lasten kanssa. Pöydässä kerron sitten Turun kuulumiset»,
ja kamariviskaali lähti edellä toisiin huoneisiin.
Seuratessaan hänen jälessään kääntyi Speitz sanomaan Simolle:
»Minä peruutan osan äskeisistä puheistani, sillä olen nyttemmin tullut
huomaamaan, että kaikki suomalaiset eivät sentään ole samanlaisia
hännänheiluttajia.»


Sotilaan kunnia.

»Kuolo onni sotilaan.»
Kylmä tuuli puhalteli Liettuan alastomilta kentiltä, kun
rykmentinsaarnaaja Henrik Salvius levotonna ja huolissaan astui ulos
linnan suojista ja kiipesi ulkovallitukselle, saadakseen hengittää
puhdasta ilmaa. Vinhasti kiitävien pilvien lomasta pilkisti väliin
täysikuu ja silloin aukeni hänen eteensä lohduton maisema, jonka halki
Narev-joki lyijynvärisenä nauhakkeena kiemurteli. Joka puolella linnan
ympärillä pilkotti kanuunan kantaman ulkopuolella tulia. Ne olivat
linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon nuotiotulia.
Vuoden ensi päivänä oli puolalainen kenraali Gonsievsky suurella
sotajoukolla saartanut Tycoczin linnan, jonka varusväkenä syksystä
saakka oli ollut viisisataa suomalaista rakuunaa eversti Didrik von
Rosenin johdolla. Kaksi viikkoa oli tuo pieni joukko tähän iltaan
mennessä kestänyt suuren vihollisarmeijan hyökkäyksiä, odottaen turhaan
avukseen läntisessä Puolassa taistelevaa kuningasta.
Rykmentin upseerit olivat parasta aikaa koolla eräässä linnan
suojamassa, josta herra Henrik oli juuri lähtenyt. Eversti oli tällöin
lausunut:
»Viikon olemme nyt eläneet puolilla ruoka-annoksilla, jotka meidän on
vähennettävä neljänneksiksi, jos aiomme edelleen puolustaa linnaa.
Mutta sitä paitsi ovat nämä rappeutuneet varustukset vihollisen
ammunnasta jo siihen määrin sortuneet, että me emme niiden suojassa
enää kestä ensimäistä väkirynnäkköä. Ja ellen erehdy, varustelee
vihollinen huomiseksi sellaista. Antautumisehdotusta meille ei ole
tehty ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä tätä
linnaa viholliselle. Jälellä ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin
tulla viimeiseen mieheen maahan hakatuksi, sillä tiedättehän hyvin,
että vihollinen ei tule meitä armahtamaan, siksi silmitön viha heillä
on meitä kohtaan.»
»Mutta voimmehan myöskin koettaa raivautua vihollisen läpi ja päästä
yhtymään kuninkaan armeijaan», oli tähän komentajan puheeseen
huomauttanut eräs upseereista.
»Mikä olisi myöskin samaa kuin tulla armotta maahan hakatuksi», oli
siihen eversti vastannut, »sillä vihollisten tavattomaan ylivoimaan
nähden meillä ei olisi toivoa läpi päästä. Ja jos jotkut harvat
pääsisivätkin, niin heillä olisi kuljettavana kymmeniä penikulmia
sellaisen seudun halki, joka ihan kuhisee puolalaisista partiojoukoista
ja aseellisista talonpojista. Niin että ystävien luokse meistä ei
yksikään pääsisi.»
»Mutta minusta olisi sittenkin jalompaa kaatua ase kädessä avonaisella
kentällä, surmattuaan sitä ennen mahdollisimman monta vihollista», oli
upseeri edelleen väittänyt.
»Minulla on kuitenkin mielessäni keino», oli tähän komentaja sanonut,
»jota noudattaen meidän ei tarvitse jättää linnaa viholliselle, samalla
kun surmaamme heitä paljon suuremman joukon kuin koettaessamme läpi
raivautua. Te kai arvaatte jo ajatukseni. Linnan kellarissa on vielä
jälellä toistakymmentä tynnyriä ruutia. Jos vihollinen huomisessa
rynnäkössään onnistuu valtaamaan linnan, kuten pidän varmana, niin me
räjähytämme sen ilmaan --»
»Ja tapamme siten kuollessamme enemmän vihollisia kuin eläissämme,
kuten Simson», oli näihin everstin sanoihin liittänyt muuan nuoremmista
upseereista.
Komentajan ehdotukseen olivat yhtyneet useimmat upseerit. Jotkut olivat
ainoastaan vaatineet, että ehdotus tästä olisi tehtävä myöskin
miehistölle ja annettava heidän ratkaista, tahtoivatko he yrittää
vihollisen läpi raivautumista vaiko että linna räjähytettäisiin ilmaan.
Tähän ehdotukseen oli komentajakin lopulta suostunut, ja kun he sen
jälkeen olivat alkaneet keskustella siitä, miten räjähytettäessä olisi
meneteltävä, jotta mahdollisimman suuri joukko vihollisia samalla saisi
surmansa, oli hän, rykmentinsaarnaaja, hiipinyt ulos. Komentajan
ehdotuksen kuullessaan oli kauhistus pusertanut hänen sydäntään ja
pakottanut hänet ulos talvisen taivaan alle, selvittelemään siellä
yksinäisyydessä sekaantuneita ajatuksiaan.
Hän oli vasta viidenkolmatta vuotias mies. Heti papiksi valmistuttuaan
oli hän ottanut vastaan tarjotun rykmentinsaarnaajan viran Puolaan
lähtevissä suomalaisissa joukoissa, saadakseen siten ansioita parempiin
paikkoihin pääsyä varten. Turkuun hän oli jättänyt vasta kihlatun
morsiamen eikä hän mitään toivonut niin hartaasti kuin sodan pikaista
päättymistä, päästäkseen jälleen kotimaahan ja saadakseen ikävöidyn
morsiamensa kanssa asettua oman katon alle.
»Hyvä Jumala!» huokasi hän epätoivossaan. »Pitääkö kaiken loppua nyt
tähän ja minun nuorella iälläni kärsiä sellainen kaamea kuolema täällä
kaukana vieraalla maalla, saamatta edes viimeisiä jäähyväisiä heittää
omaisilleni ja morsiamelleni?»
Tuuli vinkui valittavasti vallikaivannoissa ja taivaalla kiitivät
pilvet kuin paetakseen pois tältä kolkolta seudulta. Mutta hän ei
voinut minnekään paeta, sillä rautavanteena ympäröi linnaa
kostonhimoinen vihollisarmeija. Epätoivossaan mietti hän hetkisen
lähteäkseen vaikuttamaan sotilaisiin, etteivät he hyväksyisi upseerien
päätöstä, vaan koettaisivat edelleen odottaa apujoukon saapumista.
Mutta kohta hylkäsi hän kuitenkin tämän tuuman kunniattomana, jota
paitsi hän oivalsi avun odottamisen toivottomaksi. Joka päivä oli hän
tältä samalta paikalta tähystänyt länttä kohti, turhaan odottaen
apujoukon ilmestyvän metsien suojasta näkyviin. Nyt saattoi jo pitää
varmana, että vihollisjoukot olivat tehneet avunsaannin mahdottomaksi.
He olivat jätetyt tänne vihollismaan sydämeen oman onnensa nojaan kuin
haaksirikkoinen laivaväki kuohuvan meren keskelle. Ellei suoranaista
ihmettä tapahdu, kohtaa heidät huomenna perikato, sillä olihan eversti
ilmottanut, että vihollinen varustelee ratkaisevaa rynnäkköä ja että
linnan varustukset eivät voi heitä enää suojata. Mutta jaksoiko hän
uskoa, että Jumala pelastaisi heidät vielä tästä toivottomasta
asemasta? Hän tunnusteli sisäistä itseään, mutta huomasi, että tämä
kolkko ympäristö talvimyrskyineen ja joka suunnalta näkyvine vihollisen
vartiotulineen, jotka kiiluivat pimeydestä kuin jättiläispedon saalista
vaanivat silmät, ikäänkuin riisui hänet alasti ja masensi voimatonna
maahan.
Morsiamestaan erotessaan oli hän sopinut tämän kanssa, että he joka
ilta määrättynä hetkenä sanoisivat toisilleen hyvää yötä, katse luotuna
kuuhun tai, jollei se ollut näkyvissä, pohjantähteen. Siten voisivat
heidän silmäyksensä tavallaan yhtyä, vaikka he itse olivatkin kaukana
toisistaan. Ne olivat olleet hänelle tähän saakka mieluisia
hartaushetkiä, mutta tänä iltana tunsi hän silmäinsä himmenevän, kun
hän tuskaisin sydämin loi katseensa kuuhun, joka valjuna ja viluisena
juuri kurkisti pilvien raosta.
Kun hän huoaten heitti kuun välityksellä jäähyväissuudelman
morsiamelleen ja kääntyi palatakseen linnan suojiin, huomasi hän
vallinkuvetta pitkin lähenevän kaapuun kääriytyneen miehen. Arvaten sen
tarkastusmatkalla kiertäväksi upseeriksi jäi hän paikoilleen, toivoen
että tulija olisi hänen entinen ylioppilastoverinsa, kornetti Alanus,
joka kepposiensa tähden yliopistosta karkotettuna oli ruvennut