Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 4

Isännän mielenkiinto virisi ja hän tiedusti asiaa tarkemmin.
Ilahtuneena toisen myötätunnosta kertoi nyt Junno Junnonpoika
yksityiskohtaisesti, kuinka kaikki oli tapahtunut.
Isäntä tiesi jo yhtä ja toista uuden papin tavoista. Hän kertoi
puolestaan kuulemansa ja lausui lopuksi:
»Melkoinen oli jo se entinenkin, mutta tuhatta paremman me näymme
saaneen tästä uudesta!»
Erikoisesti näytti häntä harmittavan se, että pappi oli Junno
Junnonpojalta niin julkeasti riistänyt suolan ostoon aiotut turkikset.
Hän oli tovin aikaa ääneti, nojautuneena kyynärpäihinsä, kunnes hän
kohotti päänsä ja lausui:
»Mutta otetaan takaisin ne sinun nahkasi!»
»Kävisiköhän tuo laatuun?» epäili Junno Junnonpoika.
»Kyllä se käy!» vakuutti isäntä. »Minulla on tässä myös muutaman
kuukauden vanha perillinen, joka pitäisi viedä ristille. Minä käyn
kylillä keräämässä miehiä ja sitten lähdetään joukolla papin puheille
ja katsotaan, eikö lapsi saa ilmaiseksi kastetta. Samalla kovistetaan
takaisin ne sinun nahkasi, ettei sinun ilman suoloja tarvitse kotiisi
palata sekä opetetaan häntä muutenkin ihmisiksi elämään.»
Junno Junnonpojalla ei ollut mitään tätä järkevätä ehdotusta vastaan,
varsinkin kun se antoi hänelle toiveita suolain saannista. Hän siis jäi
Jutilaan odottamaan, kunnes isäntä ehti saada kokoon toiset kummit,
kuten hän sanoi.
Seuraavan päivän illaksi kerääntyikin Jutilaan kokonaista kahdeksan
miestä, joilla kaikilla oli jotakin hampaan kolossa uutta
sielunpaimenta kohtaan. Kenenkä kinttusuonia olivat herra Gregoriuksen
koirat tunnustelleet, keneltä taas ne olivat lampaan ahmanneet ja
toiset valittivat kymmenysten suorituksessa joutuneensa vääryyttä
kärsimään. Varsinkin harmittivat kaikkia papin koirat, ja niistä
päätettiin yksimielisesti tehdä loppu. Papin etelästä tuodun rengin
piti niinikään saada tuntuva läksytys.
Yötä vasten lähtivät miehet soutamaan virtaa alas, sillä heidän
suunnitelmaansa kuului tulla perille aamuaikaisella, jolloin pappi
koirainsa vartioimana nukkui vielä paaluaitassaan. Mukana seurasi
Jutilan vaimo ristilapsen kanssa ja miehet olivat asestautuneet
jousilla ja kirveillä.
Joki ja läheiset niityt olivat vielä usvan peitossa, kun ristisaattue
saapui pappilan rantaan. Jutila antoi viimeiset ohjeet ja jouset
valmiiksi viritettyinä alkoi tuo kymmenmiehinen joukko hiipien lähestyä
herra Gregoriuksen korkeata makuusuojaa.
Kun he olivat päässeet siitä kymmenisen sylen päähän, niin että koirat
alkoivat usvan keskeltä häämöttää, nostivat nämä päätään, ja toiset jo
uhkaavasti murahtelivat. Mutta samassa halkasivat nuolet viuhuen ilmaa
ja siinä tuokiossa kierivät koirat ulvahdellen maassa.
»Nyt jouset pois ja kirveet käteen!» komensi Jutila.
Samassa asettui mies kunkin paalun juurelle ja kumeat kirveeniskut
alkoivat paukkua. Kauan eivät he kuitenkaan saaneet rauhassa jatkaa,
kun karhea ääni heidän päittensä yläpuolella huusi:
»Ketä riivatun roistoja siellä on elämöimässä? Korjatkaa luunne tai
paukkuu!»
Samalla ojentui ovenraosta pyssynpiippu. Jutila oli kuitenkin
varustautunut tätä varten ja tarttuen tuliluikkuun riuhtasi hän sen
alas, ennenkun se ehti mitään tuhoa matkaan saattaa. Sen tehtyään sanoi
Jutila:
»Pysykää koreasti siellä sisällä ja pidelkää seinistä kiinni, sillä
harakanpesänne romahtaa kohta alas.»
Iskut kaikuivat edelleen ja herra Gregorius ärjyi:
»Tästä te, konnat, saatte vastata kuninkaalliselle majesteetille, ja
ennen ensi lumen tuloa roikkuu teistä jokainen hirsipuussa. Yhden papin
te olette jo surmanneet, mutta pitemmälle ei esivalta salli teidän
häijyydessänne mennä!»
Rauhallisesti vastasi Jutila:
»Emme me ole tulleet ketään surmaamaan, vaan toimme lapsen
kastettavaksi. Ensinnä päätimme kuitenkin kaataa tämän tapulin, koska
se mielestämme on sopimaton asuinmaja näin ison pitäjän kirkkoherralle
ja koska me aikoinamme olemme sitä varten rakentaneet uhkean
pappilankin. Myöskin vapautimme teidät noista susista, koska ne ovat
omiaan synnyttämään pahennusta seurakunnassa. Ja nyt olkaa varuillanne
ja asettakaa jalkanne peräseinää vasten, sillä me kaadamme tapulin
juuri sille suunnalle.»
Miehet työnsivät poikki hakattuja tolppia ja romahtaen sortui herra
Gregoriuksen makuusuoja kenttään. Vinoon vääntyneestä ovesta, joka nyt
aukeni taivasta kohti, kohosi hetken kuluttua näkyviin herra
Gregoriuksen pörröinen pää raivon vääristämine kasvoineen.
»Ja mitä te tahdotte minusta, senkin hirtehiset?» huusi hän kiukusta
käheällä äänellä ja vilkuili noita ympärillään seisovia, asestettuja
miehiä.
»Sanoinhan minä jo, että me toimme tänne lapsen kastettavaksi», vastasi
Jutila. »Ja sitten me vaadimme takaisin ne ketun- ja oravannahkat,
jotka te tältä Junno Junnonpojalta toissa päivänä omavaltaisesti
riistitte muka ristimispalkaksi.»
»Ja minä aioin vaatia sen lampaan hinnan, jonka teidän koiranne tässä
tuonnoin repivät kuoliaaksi», lisäsi eräs miehistä, »mutta minä jätän
sen nyt sikseen, kun kerran olemme niistä koirapedoista päässeet.»
»Mutta tämähän on ilmeistä kapinaa esivaltaa vastaan!» huusi herra
Gregorius. »Luuletteko minun niin vain suostuvan luovuttamaan teille
takaisin laillista palkkaani? Siinä asiassa saa kuningas tuomita ja
siihen saakka minä kieltäydyn kaikista papillisista toimista!»
»Sitä näkyy pitävän vähän pehmittää», sanoi Jutila miehille.
»Tarttukaapas kiinni ja nostakaa se tuohon mökin seinälle ja toiset
menkää sillä aikaa hakemaan se renkikin samaan löylyyn.»
Tukevat kourat tarttuivat nyt herra Gregoriukseen ja asettivat hänet
pitkälleen entisen makuukammionsa päällimmäiselle seinälle, samalla kun
Jutila veti nuttunsa alta esiin tervatun köydenpätkän, jonka hän oli
tätä mahdollisuutta ajatellen mukaansa varannut.
Herra Gregorius ärjyi ja uhkaili, mutta kun pamppu oli Jutilan vakavan
käden hoitelemana hetken aikaa leiskunut hänen selkäpuolellaan,
hiljensi hän uhkauksensa ja heittäysi nopeasti armoille, luvaten
täyttää miesten vaatimukset. Kun Jutila oli vielä ottanut häneltä
vakuutuksen, että hän vastaisuudessa eläisi ihmisiksi heidän kanssaan
eikä ryhtyisi mihinkään kostotuumiin, hellittivät miehet otteensa ja
hän pääsi jälleen omille jaloilleen.
Tällä välin olivat toiset miehet löytäneet rengin tallinparvelta ja
taluttivat hänet nyt esiin. Hänkin sai hyvänpäiväisen voitelun
pampusta, minkä jälkeen Jutila lausui:
»Tämä olkoon sinulle opiksi! Ja jollet vielä siitä saanut tarpeeksi
ymmärrystä elääksesi ihmisittäin, niin ensi kerralla saat
kaksinkertaisen mitan mukaan.»
Nyt pääsi renki pintehistä ja sai isäntänsä käskyn mukaan mennä
hakemaan Junno Junnonpojan turkikset aitasta, jonne hän pari päivää
sitten oli ne vienyt. Tämän jälkeen lähdettiin miehissä kirkkoon, jossa
lapsen kastaminen toimitettiin asianmukaisine menoineen.
Kun kirkosta tultua piti erottaman, lausui Jutila herra Gregoriukselle:
»Ei meidän kanssamme ole mikään hätä eläessä, kun vaan elää oikeuden ja
kohtuuden jälkeen. Jos te mielitte uudistaa entiset tapanne ja koirain
avulla hoitaa paimenvirkaanne, niin me myöskin aiomme uudistaa tämän
päiväisen tempun ja vieläkin tuntuvammin. Mutta jos taas esiinnytte
rauhan ja oikeuden miehenä, niin meiltä saatte myös rauhan sekä
lailliset saatavanne. Jääkää Herran haltuun ja kiitoksia
kastetoimituksesta!»
Miehet lähtivät omille tahoilleen, herra Gregoriuksen kulkiessa
muristen ja takapuoliaan tunnustellen pappilaa kohti. Nolona asteli
hänen perässään renki, joka tarkoin jäljitteli isäntänsä eleitä.
Junno Junnonpoika vaihtoi turkiksensa suoloihin ja lähti sitten
tyytyväisenä pyrkimään takaisin omien salojensa rauhaan.


Pitkä suomalainen.

Kasvatti emo kanoja,
suuren joukon joutsenia.
Tuli haukka, niin hajotti,
siipilintu niin sirotti:
Yhen vei Venäehelle,
toisen kantoi Karjalahan,
kolmannen kotihin heitti.

Uole Hakkarainen heräsi siihen, että lattia hänen allaan oli ruvennut
keinahtelemaan ja hän oli kyljeltään kierahtanut vatsalleen. Hän avasi
verestävät silmänsä, vääntäysi istualleen ja tapaili molemmin käsin
päätään, jota porotti niin hirveästi kuin olisivat kaiken maailman
kuparisepät valinneet sen työpajakseen.
Eilispäivän ja viime yön vaiheista oli hänellä ainoastaan hämärä ja
katkonainen muisto. Laivahaminassa oli hän yhyttänyt muutamia
suomalaisia merimiehiä, joiden kanssa hän oli eri krouveissa ryypännyt
paloviinaa ja olutta. Sitten oli jossakin syntynyt ankara tappelun
rytäkkä: akkunoita ja huonekaluja oli rytisten pirstoutunut ja
hämärästi muisteli hän lopuksi olleensa käsirysyssä parin kolmen
kivalterin kanssa. Mitä sitten oli tapahtunut, missä hän oli yönsä
viettänyt ja missä hän nyt oli, sitä hänen oli mahdoton millään
aivoponnistuksilla tehdä itselleen selväksi.
Lattia hänen allaan keinahteli yhä ja silmiään hierottuaan alkoi Uole
tirkistellä ympärilleen, päästäkseen parempaan selvyyteen
olinpaikastaan. Se oli avara, soikulainen huone, jonka kaltevilla ja
aukottomilla seinillä oli makuulavereita useammassa kerroksessa. Valoa
huoneeseen pääsi katossa olevasta luukusta, joka nähtävästäkin samalla
toimitti oven virkaa, koska sinne nousi tukevat tikapuut. Ei siis
epäilystäkään, että hän istui laivan ruumassa.
Mutta kuinka hitossa hän oli sinne joutunut? Olisiko hän sittenkin
matkalla Suomeen? Hänhän oli eilen maleksinut satamassa löytääkseen
suomalaisen aluksen, joka paluumatkalle lähtiessään ottaisi hänetkin
mukaansa. Ehkä hän oli puhunut asioistaan merimiehille, joiden kanssa
hän oli istunut krouveissa, ja nämät sitten yöllä raahanneet hänet
omaan laivaansa. Tappelukin, josta hänellä oli hämäriä muistoja, oli
kenties syntynyt juuri sen johdosta.
Ruuman perällä huomasi hän joukon miehiä sekä muutamia naisia, jotka
kirstujen ja tavarasäkkien päällä istuen ääneti aterioivat. Hänen teki
mieli lähestyä heitä ja ottaa selkoa näistä omituisista olosuhteista,
joihin hän tietämättään oli joutunut. Mutta häpeä esti häntä
paljastamasta oudoille ihmisille noloa asemaansa ja lisäksi esti häntä
lähestymästä pelko, että ne olisivat hänen katkerasti vihaamiaan
ruotsalaisia. Sen sijaan päätti hän kavuta tikapuita kannelle ja
koettaa sieltä saada jotain valkeutta tähän pimeyteen.
Tikapuihin tarttuessaan tunsi hän vasta, että hänen vahvat ranteensa
olivat ylen hellät ja lähemmin tarkastaessaan huomasi hän niissä
punottavat nuorien jälet. Pohkeissaan tunsi hän samanlaista kivistystä
ja älysi nyt, että hän oli ollut sidottuna köysiin. No, nyt hänen
raajansa kuitenkin olivat vapaat ja hampaansa yhteen purren alkoi hän
kiivetä kannelle.
Hän oli hyvän joukon yli kuusi jalkaa pitkä sekä muutoin jäntevä,
viisikolmattavuotias uros, puettuna Vermlannin metsäsuomalaisten
tavalliseen asuun sarkamekkoineen, lapikkaineen ja vaskihelavöineen.
Kasvojen pohjasävy oli avoin ja rehellinen, mutta suun ympärillä oli
aikaisin herännyttä katkeramielisyyttä osottavat piirteet sekä silmissä
epäluuloinen ja tuima ilme. Hän oli syntynyt Vermlannin vuorisilla
sydänmailla, jonne hänen isänsä oli Kaarle-kuninkaan aikana Suomesta
muuttanut.
Isä oli laajoilla kaskiviljelyksillä vaurastunut hyvin ja häntä oli
kutsuttu rikkaaksi Hakkaraiseksi. Ruotsalaisetkin olivat huonoina
vuosina tulleet heiltä kaskirukiita ostamaan. Mutta sitten olivat olot
muuttuneet. Kaarle-kuningas, jonka toimesta suomalaiset olivat tulleet
karuja ylänkömaita asuttamaan, oli kuollut ja hänen seuraajainsa Kustaa
Aadolfin ja varsinkin Kristiina-kuningattaren aikana sai ruotsalaisten
talonpoikain kateus ja viha ensinnä maaherrat ja lopulta maan ylimmän
hallituksenkin yllytetyksi suomalaisia vastaan. He joutuivat kokonaan
lain suojaa vaille ja elämä suomalaismetsissä muuttui alituiseksi
sissisodaksi. Murhaten ja polttaen kävivät ruotsalaiset noiden
rauhallisten uutisasukasten kimppuun ja katkeroituneina maksoivat
suomalaiset samalla mitalla.
Tällaisissa oloissa kasvoi Uole. Kuinka hän kymmenvuotiaana, johon
ikään saakka hän oli käynyt hurstikolttuun puettuna, sai ensimäiset
housut, oli hyvin oloja kuvaavaa. Eräänä syysiltana istui hän pirtin
ikkuna-aukon ääressä ja tirkisteli pimentyvälle pihalle. Silloin
huomasi hän miehen, täysinäinen säkki selässään, hiipivän tanhuan
halki. Luullen sitä varkaissa kähmiväksi ruotsalaiseksi, sieppasi hän
seinältä isänsä luodikon ja ampui miestä, joka kellahti nurin. Mutta se
sattuikin olemaan hänen oma isänsä. Kiukustuneena kampi tämä pirttiin,
sillä kuula oli sattunut toiseen jalkaan. Mutta kuultuaan, että poika
oli luullut häntä ruotsalaiseksi, sanoi hän tyytyväisenä äidille:
»Pojasta näkyy vääntyvän mies, pitää laittaa sille jo housut.»
Suomalaisten tila kävi vainojen kautta yhä tukalammaksi. Heitä
häädettiin ilman mitään syytä raivaamiltaan tiloilta, ja jotka eivät
totelleet, ne tuomittiin ankariin rangaistuksiin. Kun Uolen isä
käräjillä sai häätötuomion, lausui hän:
»Tuomitkoot mitä tuomitsevat, mutta minä kumminkin jään paikoilleni.»
Ja hän jäi paikalleen. Mutta kun hän nyt oli kaikkea lainsuojelusta
vailla, käyttivät ruotsalaiset talonpojat tilaisuutta omalla tavallaan
hyväkseen. Eräänä iltana, perheen ollessa saunassa, saapui heitä
joukkokunta taloon, ympäröivät saunan ja sytyttivät sen tuleen. Niin
kohtasi Hakkaraisen perhe tuhonsa.
Uole ei ollut silloin kotona ja siten pelastui hän tuosta kaameasta
kuolemasta. Koditonna harhaili hän sitten ympäri suomalaisalueita ja
kosti ruotsalaisille, missä suinkin joutui heidän kanssaan tekemisiin.
Pitkän Suomalaisen nimellä tuli hän laajalti tunnetuksi ja peljätyksi.
Hänet julistettiin henkipatoksi ja kaikkialla uhkasi häntä tuho. Kun
maa siten kävi kovin polttavaksi hänen jalkainsa alla, päätti hän
muuttaa takaisin isäinsä maahan ja sitä varten hän pitkiä kiertoteitä
myöten oli saapunut Tukholmaan, päästäkseen jonkun suomalaisen laivan
mukana isänsä syntymämaahan.
Kannelle päästyään nojausi Uole laivanparrasta vasten ja antoi raikkaan
tuulen jäähdytellä porottavia ohimoitaan. Laiva oli kookas fregatti,
nimeltä »Aarnihaukka». Täysin purjein eteni se Tukholmasta, joka oli jo
hävinnyt saarten suojaan.
Lähellä Uolea oli ryhmä tupakoivia miehiä. Yhtäkkiä havahtui Uole
siihen, että hän kuuli heidän juttelevan suomeksi.
»No saakeli! Suomalaisiahan ne ovat!» pääsi Uolelta ja ilostuneena
lähestyi hän miehiä.
Hän sai kuulla nyt, että »Aarnihaukka» oli matkalla Uuteen Ruotsiin
Delaware-joen suussa Pohjois-Amerikassa. Laivassa oli kolmisensataa
suomalaista, joista suurin osa oli ollut rauhattomiksi julistettuja,
kuten Uolekin ja jotka kahleissa oli tuotu laivaan vietäviksi sinne
kaukaiseen siirtolaan. Osa oli vapaaehtoisesti lähteneitä, jotka siellä
lännen äärillä toivoivat vihdoinkin löytävänsä siedettävät olot sekä
saavansa rauhassa viljellä maankamaraa.
Uolen oli nyt helppo tajuta oma laivalle joutumisensa. Hänen tultuaan
yöllisillä retkillään tekemisiin kaupungin järjestyksenvalvojain
kanssa, olivat nämä, huomatessaan hänet salosuomalaiseksi sekä
tietäessään satamassa olevan lähtövalmiina kruunun laivan, joka vei
suomalaisia Amerikaan, kulettaneet hänet muitta mutkitta sidottuna
laivaan. Tämän seikan vahvisti todeksi toisten suomalaisten ilmotus.
Laivan lähdettyä satamasta oli kaikilta väkisin tuoduilta poistettu
kahleet, niin että he saivat vapaasti liikkua laivalla. Mutta kaikki
heidän aseensa oli visusti piilotettu lukkojen taakse, jottei laivaväen
tarvinnut mitään kapinanyritystä pelätä.
Uole ei tuntenut suurtakaan harmia tästä väkisin tapahtuneesta matkan
muutoksesta. Eihän hänellä Suomessakaan ollut mitään omaisia eikä
rakkaita lapsuusmuistoja ja olihan Amerikassa väljät liikkumatilat.
Uuden Ruotsin asukkaat olivat etupäässä suomalaisia, joten hän
sielläkin joutuisi omien kansalaistensa pariin. Samalta kannalta
ottivat asian muutkin laivalla olevat suomalaiset. Muutamat
vapaaehtoisesti lähteneistä olivat saaneet kirjeitä aikaisemmin
muuttaneilta sukulaisiltaan, jotka kiittivät uuden maailman oloja
hyviksi. Tämä rauhotti pakkosiirtolaisten mieltä ja sai heidät
tyytymään kohtaloonsa.
Uole tapasi suomalaisten parissa useita tuttuja, joiden kanssa hän
harharetkillään oli joutunut tekemisiin. Kiinteimmin liittyi hän
erääseen Taalain suomalaisperheeseen, mihin kuului isä, poika ja
kahdenkymmenen vuotias tytär, joka kuningattaren kunniaksi oli saanut
nimen Kristiina. Tämä verevä ja avokatseinen neito herätti piankin
Uolessa tunteita, joille hän siihen saakka oli pysynyt kokonaan
vieraana. »Aarnihaukka» ei ollut ehtinyt vielä Pohjanmeren laineita
loppuun kyntää, kun he jo suunnittelivat yhteisen pesän perustamista
valtameren taakse. Mutta tämän nuorten vaatimattoman päämäärän tielle
oli sallima runsaalla kädellä varannut raskaita vaikeuksia.
Atlantin merelle tultua otti »Aarnihaukka» suunnakseen etelälounaan,
lähinnä päämääränään Kanarian saaret, josta pasaatituulta hyväkseen
käyttäen oli mukavin ja vaarattomin purjehtia valtameren yli
Länsi-Intian saarille sekä sieltä Pohjois-Amerikan rannikkoa pitkin
Delaware-joen suuhun.
Kun Kanarian saaret erottuivat taivaanrannasta, kohosi samalla
valtameren helmasta näkyviin kolme laivaa, joiden suunta oli
»Aarnihaukkaa» kohti. Lähemmäs ehdittyään nostivat ne suurmastojensa
huippuun lipun, jossa näkyi puolikuu ja sen alla pääkallo. Ne olivat
siis turkkilaisia merirosvolaivoja, jotka olivat uhrikseen valinneet
»Aarnihaukan».
Pakoa oli mahdoton yrittää, täytyi siis ryhtyä vastarintaan. Mutta jos
sen mieli muodostua menestykselliseksi, täytyi suomalaiset saada mukaan
ja antaa heille siis aseensa takaisin. Koska heitä kaikkia uhkasi
turkkilaisten orjuus, suostuivat suomalaiset luonnollisesti ottamaan
osaa taisteluun.
Tuskin oli »Aarnihaukalla» saatu tärkeimmät taisteluvalmistukset
suoritetuksi, kun merirosvolaivoista jyrähti kolme kanuunanlaukausta.
Ruotsalainen fregatti vastasi voimallisesti vihollisen tuleen
ja pian peittyi valtameren pinta kitkerään ruudinsavuun. Yhtäkkiä
sukelsi sen keskestä näkyviin yhden rosvolaivan taklaasi, ja
ennenkuin »Aarnihaukka» oli ehtinyt asentoaan muuttaa, viuhuivat
enträyshaat ilmassa ja rosvolaiva tarrautui kiinni fregatin
kylkeen. Rajuin sotahuudoin hyökkäsivät hampaisiin saakka asestetut
merirosvot »Aarnihaukan» kannelle. Mutta siellä oli heitä vastassa
suomalaiskarhujen tiheä joukko -- miehiä, joiden kanssa he eivät
koskaan ennen olleet tekemisiin joutuneet ja joiden taistelukunnon he
piankin tulivat katkerasti tuntemaan. Verissä päin ajettiin heidät
takaisin omaan laivaansa, mutta ennenkuin he kerkesivät enträyshakoja
irrottaa, syöksyivät heidän perässään suomalaiset, joiden etupäässä
muita kookkaampi nuorukainen heilutti veristä ja raskasta kirvestään.
Taistelua turkkilaislaivan kannella ei kestänyt kauan. Armoa antamatta
hakkasivat suomalaiset maahan joka ainoan merirosvon. Se ratkaisi
samalla koko taistelun. Toiset kaksi laivaa, nähtyään toverinsa
perikadon ja saatuaan »Aarnihaukan» kanuunatulesta tuntuvia vaurioita,
kääntyivät pakoon ja hävisivät ennen pitkää taivaanrannan taakse. Mutta
saaliinaan rikas merirosvolaiva ohjasi »Aarnihaukka» kulkunsa Kanarian
saarille, korjatakseen vaurionsa ja haudatakseen kuolleensa.
Tämä tapaus vaikutti vapauttavasti ja kohottavasti siihen mielialaan,
mikä »Aarnihaukan» pakkosiirtolaisten keskuudessa oli siihen saakka
vallinnut. Uolenkin katseesta hälveni kyräilevä epäluuloisuus hänen
saadessaan laivaväen puolelta julkista arvonantoa urhoollisuudestaan.
Sopuisin mielin ja hyvin toivein lähdettiin Kanarian saarilta kohti
suurta länttä, kun laivan vauriot oli korjattu ja vesi- sekä
muonavaroja uudistettu.
Viikon päivät purjehtivat myötäisten olosuhteiden vallitessa, nämä
pohjanperäläiset korvenraatajat samoja vesiä, jotka toista sataa vuotta
aikaisemmin olivat Columbusta kantaneet kohti tuntemattomia maita.
Öisin, kun hehkuva aurinko oli kohtisuoraan vajonnut valtameren
helmaan, kaareutui heidän yllään tähtikirkas etelän taivas ja päivisin
puuskuivat laivan ympärillä valaskalat vesisuihkuja ilmaan ja
välkähtelevät lentokalat hyppelivät aallon harjalta toiselle.
Kun vihdoin kohosi maata näkyviin, puhkesi valtameri, joka siihen
saakka oli pysynyt tyynenä ja suopeana, ankaraan raivoon. Lähenevän
rannikon edessä risteillessään syöksähti »Aarnihaukka» vedenalaiselle
riutalle, niin että mastot risahtivat kuin kortteet poikki ja kanuunat
vierivät jyskien alustoiltaan. Silloin turvauduttiin laivaveneisiin ja
suurin ponnistuksin pelastuivat haaksirikkoiset rannalle.
Siirtolaisemme olivat nyt Puertoricon saarella. Mutta niin pian kun he
pääsivät ihmisten ilmoille, saarsi heidät saaren espanjalainen
varusväki ja käskynhaltija julisti heidät vangituiksi, koska heitä
epäiltiin seikkaileviksi merirosvoiksi. Viikkokausia saivat he nyt olla
vapauttaan vailla ja monta heistä ehti kuuma ilmanala surmata,
ennenkuin emämaasta saapui käsky laskea heidät vapaalle jalalle.
Haaksihylystä pelastetun omaisuuden jätteillä saivat he ostetuksi
vanhan, puolimädän aluksen, jolla he nyt lähtivät pyrkimään matkansa
päämäärään.
Mutta selviydyttyään tästä Karybdiistä, odotti heitä toisaalla jo ahnas
Skylla. Heidän pyrkiessään St. Croix-saaren sivuitse, alkoi heidän
haurasta alustaan kohti lähetellä kuumia tervehdyksiään muuan
sotalaiva, jonka mastonhuipussa liehui Ranskan lippu. Kun he ilman
kanuunoita olivat vallan kykenemättömät vastarintaan, oli heidän pakko
antautua vangeiksi ja heidät kuletettiin nyt saaren pääpaikkaan.
Ranskalainen kuvernööri, jonka alkuaankin tyly luonne oli hänen täällä
alkuasukasten parissa mellastaessaan entistä enemmän villiintynyt,
kohteli vankejaan kuin julkisia pahantekijöitä. Kidutuksilla koetti hän
pusertaa heiltä tietoja, missä tarkotuksissa he näillä vesillä
liikkuivat, ja pelkäksi huvikseen surmasi hän heistä useita.
Lopuksi möi hän heidät huutokaupalla orjiksi ranskalaisille
maatilanomistajille.
Kun orjiksi myytyjen oli hajaannuttava myyntipaikalta ja kunkin
seurattava omistajaansa, katsahti Uole Kristiinaan, joka uskollisesti
oli tähän saakka kestänyt hänen sivullaan, ja lausui äänellä, mistä
kajahti raudanluja päättäväisyys:
»Koeta kestää siihen saakka, kun minä saavun sinua noutamaan, sillä
minä olen varmasti saapuva!»
Näitä kahta rakastavaista lukuunottamatta erkanivat tämän jälkeen
suomalaiset ja ruotsalaiset kohtalotoverit iäksi toisistaan. Useimmat
heistä olivat jo sortuneet kuumetauteihin ja orjuuden rasituksiin, kun
Kristiina muutamien kuukausien kuluttua heräsi yösydännä kopissaan
siihen, että joku päästeli hänen kahleitaan. Se oli Uole, jonka monien
ponnistusten jälkeen oli onnistunut karata ja joka nyt lupauksensa
mukaan oli saapunut häntä vapauttamaan.
Verikoirain vainoamina piileskelivät he sitten saaren aarniometsissä,
osuen seuraavan yön aikana meren rannalle. Täältä saivat he käsiinsä
veneen, jonka varassa he jättäysivät valtameren huostaan, päättäen
mieluummin kuolla aaltoihin kuin uudelleen antautua kiduttajainsa
valtaan.
Kärsien kaikkia helteen, nälän ja janon hirmuja ajelehtivat he kaksi
vuorokautta merellä, kunnes eräs hollantilainen kauppalaiva löysi
heidät lopen nääntyneinä ja vei heidät Delaware-joen suuhun. Nyt oli
heille enää vähäinen vaiva päästä kansalaistensa luokse Uuden Ruotsin
Suomi-kylään ylempänä jokivarrella.
Nyt alkoi kovia kokeneille nuorille muutamia vuosia kestävä rauhan ja
onnen aika. Kansalaistensa puolelta saivat he kokea lämmintä osanottoa
ja yhteisvoimin auttoivat Suomi-kylän asukkaat heitä uuden elämän
alkuun. Ja niin toteutui vihdoin heidän vaatimaton oman kodin
haaveensa.
Tyytyväisenä eleli täällä valtameren takana, kuulumattomissa vanhan
maailman melskeistä, pirstale Kalevan kansaa. Heillä oli mielinmäärin
käytettävänään laajat alat viljavata maata sekä äärettömät
metsästysalueet, eivätkä heitä rasittaneet verot ja päivätyöt.
Ruotsalaisetkaan eivät vähälukuisuutensa takia kyenneet täällä heitä
sortamaan ja punanahkaisten alkuasukasten kanssa elivät he mitä
parhaimmassa sovussa.
»Täällähän me elämme kuin luvatussa maassa, verrattuna Ruotsin
sydänmaihin», lausui Kristiina eräänä syyskesän iltana, kun Uole oli
juuri palannut uutisraivauksiltaan ja he yhdessä istuivat majansa
portailla. »Tännehän heidän pitäisi kaikkien muuttaa.»
»Saaneeko sitten täälläkään ikäänsä rauhassa elää», arveli siihen Uole,
johon katkerat kokemukset olivat jättäneet siksi syviä jälkiä, ettei
hän uskaltanut tulevaisuuden toiveitaan kovin korkealle asettaa.
Eikä näitä onnen päiviä pitkälle kestänytkään. Vaikka Uole ei ollutkaan
syntynyt Kullervon olosuhteissa, oli kohtalo hänelle kuitenkin varannut
Kullervon osan.
Uuden Ruotsin siirtokunta oli alusta aikain ollut hollantilaisten
silmätikkuna, he kun olivat aikaisemmin asettuneet Delaware-joen suulle
ja katsoivat lähimaita omikseen. Toista vuotta sen jälkeen kun Uole oli
päässyt kansalaistensa pariin Suomi-kylään, joutui Uusi Ruotsi
hollantilaisten alamaisuuteen ja kaikki yhteys emämaan kanssa katkesi.
Nyt alkoi siirtokunnalle ankara orjuuden aika, mikä jonkun ajan
kuluttua muuttui vieläkin tukalammaksi, kun toinen kaupuskansa,
englantilaiset, vuorostaan anasti siirtokunnan haltuunsa.
Suomalaisen kärsivällisyys kestää ankarintakin koettelemista niin kauan
kun hänen persoonallinen rauhansa ei ole tullut häirityksi.
Hollantilaisten isännöidessä pysyivät suomalaiset vielä alallaan, niin
tyytymättömiä kuin uuteen esivaltaansa olivatkin. Mutta englantilaiset
menivät sorrossaan äärimmäisenkin siedettävyyden rajan yli ja silloin
alkoi siirtokunnassa kuohua.
Eräänä elokuun iltana kokoontui muutamaan Delaware-joen niemekkeeseen
siirtolan ulkopuolelle joukko synkeitä miehiä. Heistä oli sinä
päivänä ollut viisi miestä kylän hirsilinnotuksessa suomittavina
jäykkäniskaisuutensa takia. Uole, pitkä Finn, kaikista itsepintaisin
kyrääjä, oli ollut heidän joukossaan. Jäytävän vihan tuli silmissään
puhui hän tovereilleen:
»Tällaista me emme enää voi sietää! Meidän isämme muuttivat
synnyinmaastaan voutien ja muiden kruunun susien ahdistamina Ruotsiin,
koska he siellä kuninkaan läheisyydessä luulivat saavansa rauhassa
viljellä kaskiaan. Mutta kuinkas kävi? Kaikkihan me olemme saaneet
omassa nahassamme tuntea, kuinka ruotsalaiset kävivät joka puolelta
kimppuumme kuin villipedot. Ja täällä maailman laidalla, täällä ovat
taas uudet kiusanhenget niskassamme. Ja kuitenkaan me emme ole ketään
häirinneet emmekä muuta tahtoneet kuin saada rauhassa viljellä
peltojamme! Mutta rauhaa me emme näy missään saavan, ellemme sitä itse
hanki. Miksi kärsisimme englantilaisia kauemmin niskassamme! Onhan
meitä yhtä paljon kuin heitäkin. Jos me yksimielisesti ja lujin kourin
ryhdymme pyssyinemme ja kirveinemme asiaan, niin me olemme pian vapaita
painajaisestamme. Ja jos he palaavat ylivoimaisina ja me emme vapaina
voisi pitää tähänastisia kontujamme, niin mikä estää meitä siirtymästä
lännemmäksi. Siellä on yhtä hyvää maata äärettömät alat ja intiaanien
kanssa me olemme aina eläneet rauhassa. Siis, jos te olette miehiä,
niin isketään, niin kauan kun rauta on kuumana!»
Hänen voimallinen vihansa ja palava vapauden kaipuunsa tarttui
hitaimpiin ja malttavaisimpiinkin, ja suostumuksen huudoilla otettiin
vastaan kapinaan nousun ehdotus. Varovaisimmat tahtoivat ainoastaan,
että aseisiin tarttuminen lykättäisiin hiukan tuonnemmaksi, jolloin
tiedettiin osan englantilaisesta sotilasvartiosta siirtyvän toisiin
siirtokunnan osiin. Lyhyen neuvottelun jälkeen tuli tämä yleiseksi
päätökseksi ja miehet hajaantuivat kukin taholleen odottamaan ratkaisun
hetkeä.
Oliko salaliittolaisten joukossa kavaltaja vai muutenko englantilaiset
pääsivät kapinahankkeiden perille, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja
säilynyt, seikka vain on se, että pari päivää edellä kerrotun jälkeen
vangittiin yhtäkkiä Uole sekä muutamia muita salaliiton johtavimpia
miehiä, samalla kun kaikilta otettiin ampuma-aseet takavarikkoon.
Seurasi nyt joukko tutkintoja ja kidutuksia sekä sitten nopea tuomio.
Toiset pääsivät pakkotyöhön siirtokunnan linnotuksiin, mutta Uole, jota
pidettiin pääsyyllisenä, tuomittiin kuolemaan. Kun Länsi-Intian
saaristoon kuuluva Barbados-saari näihin aikoihin oli joutunut
portugalilaisilta englantilaisten haltuun, ruvettiin Pohjois-Amerikan