Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 10

Ahvenan mantereelle, jota venäläisten uusi ylipäällikkö, kenraali
Knorring, mukanaan itse sotaministeri Araktshejeff, läheni suurine
valtausarmeijoineen. Heidän tarkotuksenaan oli marssia suoraa päätä
Tukholmaan ja pakottaa siellä Ruotsi rauhantekoon. Neljä päivää sitten
oli v. Döbeln, kuultuaan venäläisten lähenevän kolmelta suunnalta,
pitänyt pääkortteerissaan Jomalassa tulisen puheen joukoilleen,
kehottaen heitä puolustautumaan viimeiseen saakka. Mutta pari päivää
sen jälkeen, kun kaikki oli jo valmiina taistelua varten, oli hän
saanut Tukholmasta herttua Kaarlen ja Adlercreutzin allekirjottaman
kirjeen, jossa ilmotettiin, että kuningas oli erotettu valtaistuimelta
sekä käskettiin hänen viipymättä peräyttää joukkonsa Ruotsin
mantereelle. Tästä tiedonannosta oli hän silmittömästi suuttunut, sillä
niin kykenemättömäksi hallitusta hoitamaan kuin hän tiesikin kuninkaan,
oli hän kuitenkin saattanut toivoa sodan pitkittymistä sekä jotakin
onnellista käännettä tapausten kulussa niin kauan kuin itsepäinen
Kustaa Aadolf oli hallituksen ohjaksissa. Mutta nyt seuraisi varmasti
pikainen ja tölppö rauha sekä samalla Suomen luovuttaminen Venäjälle.
Tulistuksissaan tästä odottamattomasta asiain käänteestä oli hän
lähettänyt Tukholmaan eronpyynnin päällikkyydestä. Mutta sitä
odottaessaan täytyi hänen kumminkin totella saamiaan määräyksiä. Niin
katkeraa kuin hänestä olikin miekan lyönnittä jättää tämä viimeinen
kolkka Suomen suuriruhtinaskunnasta, ryhtyi hän kuitenkin järjestämään
peräytymisretkeä. Joukot saivat käskyn kokoontua Eckerööhön, josta
sitten lähdettäisiin tuolle nelipenikulmaiselle taipaleelle
Ahvenanmeren yli.
Mutta venäläiset olivat tällä välin ehtineet uhkaavan lähelle. Suurena
puoliympyränä olivat ne jo astuneet Ahvenan mantereelle ja Döbelnin
pieni armeija oli vaarassa milloin hyvänsä joutua saarroksiin. Näytti
miltei mahdottomalta ehtiä kuormasto, tykistö ja sairaat kuljettaa
Ruotsin puolelle.
Tässä tukalassa asemassa päätti Döbeln käyttää kieltään, kun hänen ei
kerta oltu sallittu miekalla asioitaan hoitaa. Niinpä oli hän tänään
aamusella noussut satulaan ja yhdessä everstiluutnantti Lagerbringin
kanssa ratsastanut Klemetsbyyhyn, missä oli venäläisten pääkortteeri,
saadakseen aikaan muutaman päivän aselevon. Hän olikin onnistunut
taivuttamaan kenraali Knorringin kolmen päivän aselepoon,
jonka kuluessa venäläiset pysyisivät alallaan, mutta Döbelnin
joukkoineen tuli jättää Ahvenanmaa. Mutta juuri kun sopimus piti
allekirjotettamaan, saapui paikalle sotaministeri Araktshejeff, joka
keskustelujen aikana oli ollut ulkona joukkoja tarkastamassa.
Röyhkeästi hän purki tehdyn sopimuksen ja vaati Döbelniä joukkoineen
antautumaan vangiksi. Vimmastuneena tällaisesta häikäilemättömyydestä
joutui Döbeln kiivaaseen sananvaihtoon venäläisten kenraalien kanssa ja
lopuksi, äärimmilleen kiihtyneenä, löi kätensä miekanhuotralle ja
painaen hatun päähänsä lähti muitta mutkitta pois. Pihalla satulaan
noustessaan oli hänellä kuitenkin malttia pyytää Lagerbringia, jolla
oli sujuva ja kohtelias käytös, jäämään venäläisten pääkortteriin sekä
koettamaan kaikenlaisilla keskusteluilla viivyttää venäläisten
etenemistä.
Hevonen vaahdossa oli hän itse äsken saapunut Eckerööhön sekä jakanut
käskyjä liikkeelle lähdöstä. Kun hän sen jälkeen astui pappilan saliin,
näkyi hänen kasvoillaan ja kaikissa eleissään vielä ankara kiihtymys,
minkä syyksi kumpikin saapuvilla oleva upseeri mielessään luki nuo
hänen alussa mainitut kiivaat sanansa.
Lyhyin ja tuimin askelin edestakaisin kävellen sekä kiivaasti
heiluttaen vasenta kättään, jatkoi hän hetken kuluttua:
»Mutta kaikkihan on alusta aikain käynyt päin mäntyyn! Silloin tällöin
joku loistava yritys, joka kuitenkin kohta epäröimisellä ja
saamattomuudella pilattiin. Ja niin paljon miehuutta ja kuntoa kuin
Suomen sotajoukossa olikin! Mutta nyt se on kaikki tuhlattu hukkaan.
Kaikki mainiot tilaisuudet ja kaikki toimintahalusta palavat voimat
jätetty käyttämättä. Saamattomuutta, epäröimistä, hitautta ja -- niin,
suoranaista anteeksiantamatonta tuhmuutta ylimmässä johdossa! Kas,
siinä siemenet niihin hedelmiin, joita me nyt päivä päivältä saamme
poimia. Mutta niinhän se on aina ollut, että milloin kohtalo on nähnyt
hyväksi ahdistaa jonkun valtakunnan vararikkoon, silloin se on
asettanut aasit valtapaikoille.»
Hän pysähtyi, irrotti siteen otsaltaan ja painoi sormin ohimoaan, jossa
puoliavoimena punotti Porrassalmella saatu arpi. Hänen terävissä
silmissään hehkui kuumeenomainen tuli, kun hän matalammalla äänellä,
ikäänkuin itsekseen puhuen, jatkoi:
»Ja meillä ovat asioita johtaneet juuri sellaiset aasit, joiden korvien
läpi eivät edes toisten antamat järjelliset neuvot ole voineet tietä
löytää. Mitä! Emmekö vielä yhdennellätoista hetkellä olisi yhdellä
iskulla voineet muuttaa sodankulkua, jos olisi noudatettu minun
ehdotustani siirtää sotanäyttämö rohkealla vedolla Etelä-Suomeen? Minun
voittoni jälkeen Juuttaalla se olisi käynyt mainiosti päinsä: Silloin
olisi kaksikin tietä Päijänteen seutuville ollut vielä avoinna. Mutta
ei! Tuuma oli tietysti aivan liian uskalias. Varovaisuutta! Niin,
aasien varovaisuus on oikealla nimellään hitautta ja saamattomuutta. Ja
muutoin he ovat minun ehdotuksistani epäilleet aina, että täällä ei
kaikki ole muka oikein reilassa.»
Döbeln viittasi otsaansa sekä naurahti lyhyesti ja katkerasti.
»Mutta miksi kaiken on pitänyt käydä näin?» huudahti hän hetken
kuluttua kiihkeästi ja pysähtyi upseerien eteen. »Miksi yksikään
kykenevämpi käsi ei ole tarttunut tapausten kulkuun? Miksi ei
Viaporissa paremmin kuin maa-armeijassakaan noussut ketään, joka olisi
sanonut: ei niin, mutta näin!»
»Niin, miksi ei esimerkiksi herra kenraali sitä tehnyt?» uskalsi
Schultzenheim hymyillen huomauttaa.
»Tepä sen sanoitte!» huudahti Döbeln ja jäi tuijottamaan intendenttiään
silmiin. -- »Miksi en minä sitä tehnyt, vaikka se lakkaamatta eli
mielessäni ja vaikka minä tunsin niin hyvin omat voimani kuin
ulkonaiset olosuhteet monta kertaa myötäisiksi vallankeikaukselle?
Olihan sille hyvä maaperä siinä katkeruudessa, joka jäyti useimpain
mieltä armeijassa, kun asiain nähtiin menevän päinvastoin kuin niiden
olisi pitänyt. Ja kuitenkaan ei kukaan tehnyt pienintäkään yritystä.
Oliko se saamattomuutta? En tiedä, mutta ainakin minut valtasi
ratkaisevina hetkinä omituinen raukeemus, aivan kuin jotakin
näkymätöntä olisi tullut siihen väliin.»
Syntyi pitempi äänettömyys, minkä kestäessä Döbelnin katse levotonna
harhaili tyhjyydessä, kuin etsien selitystä sille salaperäiselle, joka
oli estänyt häntä ratkaisun hetkinä toimimasta.
»Se oli kohtalo», keskeytti vihdoin Schultzenheim hiljaisuuden.
»Niin juuri, kohtalo se oli, itse Fatum!» huudahti Döbeln, pyörähti
sitten kantapäällään ja jatkoi, äänessään tyyntynyt ja alistuvainen
sävy: »Kohtalon vallat olivat päättäneet erottaa Suomen Ruotsista ja
siihen me, maan matoset, olemme saaneet tyytyä. Kohtaloa vastaan on
itse Bonapartekin voimaton, niin loistava sotapäällikkö kuin hän
onkin.»
Hetken kuluttua oli Döbelnin äänessä sen tavallinen kylmähkö sävy, kun
hän lausui:
»Niin, huomenna meidän, viimeisten ruotsalaisten, on jätettävä tämä
viimeinen lieve Suomen maata. Sitä ennen meille on kuitenkin suotu
yhden yön lepo.»
Hän toivotti hyvää yötä ja enempää puhumatta poistui makuuhuoneeseensa.
* * * * *
Kovan lumipyryn ja pakkasen vallitessa lähtivät seuraavana aamuna
viimeiset v. Döbelnin joukot hyvässä järjestyksessä marssimaan länttä
kohti. Kuormasto ja tykistö olivat jo aikasemmin lähteneet liikkeelle.
Itse Döbeln kulki esikuntineen jälkijoukossa.