Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 2

Total number of words is 3472
Total number of unique words is 1922
23.7 of words are in the 2000 most common words
33.4 of words are in the 5000 most common words
39.8 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
Kristuksen kantaja.

Kun turkulainen porvari Anterus Kaukoi keskikesällä v. 1310 palasi
Lyypeksistä, koristi hänen aluksensa kokkaa Pyhän Kristoforoksen puinen
veistokuva, jonka hän matkallaan oli hankkinut laivansa suojelijaksi.
Sellaista ei oltu ennen Turussa nähty ja suuri joukko kansaa seuraili
pitkin rantaa sikäli kuin Kaukoin alus hiljalleen luovi Aurajokea ylös.
Silloin tapahtui ihme ja kansan joukosta kuului hämmästyksen huutoja.
Puusta veistetty pyhimys alkoi näet hymyillä ja nyökytellä päätään
ikäänkuin tervehtien kummallakin joen rannalla liikehtiviä ihmisiä.
Tämän ihmeen näki myöskin kolme munkkia, jotka työskentelivät luostarin
puutarhassa Samppalinnan kupeella.
»Mitä tämä tietää?» huudahtivat yhteen ääneen ja huolestuneina kaksi
nuorempaa munkkia, tehden kolme kertaa ristinmerkin ja kääntyen
kysyvinä kolmannen puoleen, joka oli viisaan näköinen, valkopartainen
ukko.
Isä Petrus nojasi tyynesti lapioonsa, katse luotuna alas joelle, missä
puinen Pyhä Kristoforos yhä hymyili ja nyökäytteli päätään, sekä
lausui:
»Tuhannen vuoden kuluttua palaa nyt Pyhä Kristoforos ensi kerran
syntymämaahansa ja sen vuoksi hän hymyilee ja tervehtii meitä,
myöhäsyntyisiä heimolaisiaan.»
»Salve tibi, sanctissime!» lisäsi hän ja teki pyhimyksen kuvaa kohti
ojennetulla kädellään ristinmerkin.
Mutta hänen nuoret munkkitoverinsa joutuivat hänen sanoistaan yhtä
ymmälle kuin hetki sitten laivan kokassa tapahtuneesta ihmeestä.
Vanhus, joka oli kuulu viisaudestaan ja opistaan, antoi kuitenkin vasta
illalla selityksen sanoilleen.
Kun munkit olivat kerääntyneet illallisaterialle luostarin
ruokahuoneeseen ja keskusteluaiheena oli päivällä tapahtunut ihme,
kysyi isä Petrukselta toinen niistä nuorista luostariveljistä, jotka
hänen kanssaan olivat päivällä ryytimaassa työskennelleet:
»Olisiko siis totta, että Pyhä Kristoforos on syntynyt tässä maassa?»
»Ja kuinka se ei voisi olla totta?» lausui isä Petrus.
»Mutta eikös hän ollut kotoisin Kanaanin maasta?» huomautti priiori.
»Hm, myöhemmin syntyneissä legendoissa sanotaan kyllä niin, mutta,
mikäli minä olen asiaa tutkinut, on se nimien sekottamisesta johtunut
harhakäsitys», vastasi isä Petrus. »Esimerkiksi Pyhän Ansgariuksen
elämäkerran kirjottaja, piispa Rimbertus, sanoo nimenomaan, että Pyhä
Kristoforos oli kotoisin kaukaisesta saaresta Pohjolassa, kynokefalein
eli caninaein kansasta. Ja ihan samanlaisen tiedonannon muistelen
joskus nuoruudessani lukeneeni varhaisemmistakin Pyhän Kristoforoksen
legendoista.»
»Tarkottaisivatko sitte nämä kynokefalit tai caninaeit suomalaisia?»
kysyi priiori.
»Selvästikin!» vastasi isä Petrus. »Kutsutaanhan tämän maan muinaisia
asukkaita vielä nytkin pohjoisempana nimellä kainulaiset eli latinaksi
caninaei. Mutta tämä latinalainen nimenmuoto toi mieleen sanan canis,
koira, ja siitä sai etelämaalaisten parissa alkunsa usko, että täällä
asui koiranpäällä varustettuja ihmisiä eli kreikkalaisella nimellä
kynokefaleja. Näitä nimiä käyttävät suomalaisista Aithikos Istrialainen
ynnä muut varhaisemman ajan scriptores. Myöhemmin hämmennettiin nimi
caninaei yhteen kananealais-nimen kanssa ja alettiin niin muodoin
uskoa, että Pyhä Kristoforos olisi ollut kotoisin Kanaanin maasta eli
Palestiinasta, jossa meidän Herramme eli ja opetti.»
Tämä isä Petruksen sitova todistelu sai munkit täysin vakuutetuiksi ja
ihastuneena huudahti priiori:
»Mikä suuri kunnia meille, että tämä jalo pyhimys on kotoisin meidän
maastamme. Kun me sen nyt tiedämme, niin meidän on kiiruusti hankittava
luostariimme hänen veistokuvansa.»
Hetken kuluttua jatkoi hän:
»Isä Petrus, sinä joka olet niin perillä pyhän kirkkomme opissa ja
kirjotuksissa, kerro meille nyt illan kuluksi ja ylösrakennukseksi
Pyhän Kristoforoksen elämän juoksu, sillä meillä toisilla on hänestä
sangen vajanaiset tiedot, kuten juuri nähtiin.»
* * * * *
-- Hänen isänsä oli voimallinen metsästäjä, joka ensimäisten
perhekuntien joukossa oli idästä saapunut tähän maahan, -- alotti isä
Petrus kertomuksensa. Syntyessään oli hän itse jo yhtä vahva kuin
tavalliset lapset kolmivuotiaina. Kun äiti kantoi tämän jättiläislapsen
isän nähtäväksi, joka oli kauan ollut nyreissään siitä, että heille
siihen saakka oli syntynyt pelkkiä tyttäriä, huudahti tämä
äskensyntyneen käteen tarttuen: »Vihdoinkin mies!»
Ja siitä hetkestä oli hänellä nimenä Mies, jota hän kantoi aina siihen
saakka kunnes Herramme itse antoi hänelle uuden nimen. Kahdentoista
vuotiaana oli hän jo täyden miehen mittainen ja taisteli isänsä
rinnalla nahkapukimia ja kiviaseita käyttäviä jotuneita vastaan. Mutta
ennenkuin hän ehti saavuttaa viidettätoista ikävuottaan, tuhoutui hänen
ympäriltään koko perhe näissä taisteluissa ja Mies joutui yksin
maailmalle.
Käyden seikkailusta seikkailuun ja taistelusta taisteluun kulkeusi hän
vähitellen eteläisille maille, missä siihen aikaan hallitsivat
mahtavimmat ruhtinaat. Hänestä, joka oli siinnyt ja kasvanut
taistelussa jättiläisiä vastaan ja jolle hänen pakanallinen isänsä oli
lapsena syöttänyt karhun sydämen, oli itsestäänkin paisunut niin väkevä
jättiläinen, ettei häntä kyennyt voimain mittelyssä kukaan voittamaan.
Sen vuoksi ei hän suostunut palvelemaan muita kuin maailman
voimallisinta kuningasta.
Kun hän siis seikkailevien heimolaistensa ja varjaagien parissa tuli
kerran Konstantinopoliin, jonka keisaria kaikki sanoivat maailman
mahtavimmaksi hallitsijaksi, palkkautui Mies hänen henkivartiakseen ja
palveli häntä järkkymättömällä uskollisuudella.
Kun keisari oli eräänä päivänä miehineen vuoristossa metsästämässä,
juoksi hänen editseen ihmeellinen sysimusta hirvi. Viitaten Miehen
seuraamaan itseään kannusti keisari hevostaan ja lähti ajamaan sitä
takaa. Koko päivän seurasivat he tuon merkillisen eläimen kintereillä.
Ja kun he vihdoin auringon laskiessa saavuttivat sen vuoriston
jylhimmässä osassa, muuttui se yhtäkkiä heidän silmäinsä edessä
paholaiseksi. Silloin kalpeni keisari, horjahti satulassaan ja tehden
hätäisen ristinmerkin käänsi hevosensa pakoon.
Tämän nähdessään huusi Mies ihmeissään:
»Mitä, pelkäätkö sinä, valtias, tuota?»
Mutta pelästynyt keisari huusi hänelle ainoastaan:
»Pois, joutuin pois täältä!»
Silloin sanoi Mies:
»Sinä et siis olekaan mahtavin mies maailmassa, koska pelkäät tuota?
Hyvä, saatettuani sinut seuralaistesi luokse luovun minä oitis
palveluksestasi ja palaan hänen luokseen.»
Ja kauhistunut keisari kuuli takaansa paholaisen pilkallisen
voittonaurun.
Saatettuaan keisarin muun metsästysseurueen luokse, luopui Mies
sanojensa mukaan hänen palveluksestaan ja palasi vuoristoon etsimään
paholaista. Hän löysi hänet äskeiseltä paikalta ja tarjoutui kohta
hänen palvelukseensa. Mielihyvin otti paholainen hänen tarjouksensa
vastaan ja kontrahti tehtiin. Mies sai tehtäväkseen hävittää kirkkoja
ja tuhota luostareita.
Samalla järkkymättömällä uskollisuudella kuin ennen keisaria, palveli
hän nyt paholaista. Suurilla kallionlohkareilla pommitti hän väsymättä
kirkkoja ja hätä ja valitus täytti laaksot, sillä luhistuneet
kirkonmuurit ja raiskatut luostaripuutarhat osottivat, missä
jättiläinen Mies oli liikkunut.
Välistä, kun hän yksinään kiipeili vuorilla ja antoi silmäinsä liukua
yli äärettömäin metsien, joiden keskellä pilkotti järviä tai luikerteli
virtoja hopeisina nauhoina, hiipi hänen sydämeensä murheellinen kaiho
ja hän ikävöitsi kaukaisen syntymämaansa metsiä. Mutta hän oli
luonteeltaan uskollinen ja lupauksensa pitäen palveli hän edelleen
paholaista.
Kun he eräänä päivänä, uusia hävityksiä suunnitellen, kulkivat
paholaisen kanssa pitkin vuoripolkua, kohtasivat he tienoheen
pystytetyn pylvään, johon paimenten suojaksi oli kiinnitetty
yksinkertainen ristiinnaulitunkuva. Sen nähdessään kalpeni paholainen,
vetäytyi säikähtyneenä takaisin ja poikkesi syrjään polulta.
»Mitä nyt, valtias, pelkäätkö sinä tuota?» huudahti hämmästynyt Mies.
»Kuka hän sitten on?»
»Etkö tiedä, sehän on ristiinnaulittu Kristus, minun pahin
vihamieheni!» huusi paholainen hampaitaan kiristellen.
»Hän on siis sinua mahtavampi, koska sinä pelkäät häntä», lausui Mies.
Mutta vältellen vastasi paholainen:
»Hän on juuri se, jonka vahingoksi me hävitämme kirkkoja ja
luostareita.»
»Hyvä, minä luovun tästä hetkestä lähtien sinun palveluksestasi ja
lähden etsimään Kristusta, jota sinä pelkäät», ilmotti Mies, »sillä
minä tahdon palvella ainoastaan kaikista mahtavinta.»
Ja kontrahdin rikkoen jätti hän siihen paholaisen palvelemisen sekä
lähti etsimään Kristusta.
Kauan kierteli hän maita ja kyseli ihmisiltä Kristusta. Kukaan ei
tiennyt neuvoa, missä Kristus oli, mutta Mies jatkoi yhä etsintäänsä,
sillä hän oli luonteeltansa myöskin sangen itsepintainen.
Kerran hän sitten, laajan metsäisen tienoon halki vaeltaessaan, osui
uupuneena yksinäisen erakon majalle.
»Voitko sinä, vanhus, joka näytät niin viisaalta ja paljon kokeneelta,
neuvoa minulle missä saa tavata Kristuksen?» kysyi hän erakolta.
»Kyllä, sillä minä olen yksi hänen vähäisimmistä palvelijoistaan»,
vastasi erakko.
Tämän kuultuaan ihastui Mies suuresti ja tiedusteli edelleen, mistä hän
löytäisi Kristuksen.
»Häntä löytääksesi ei sinun, poikani, tarvitse ottaa askeltakaan, sillä
hän on kaikkialla läsnäoleva», sanoi erakko.
Tätä ei Mies kuitenkaan käsittänyt, vaan kysyi epäröiden:
»Mutta onhan hän mahtavin ruhtinas maan päällä?»
»On kyllä, sillä hän on maan ja taivaan herra», vastasi erakko.
»Niin, minä uskon sen, sillä minä olen nähnyt paholaisen peljästyvän
hänen kuvansa edessä», sanoi Mies. »Ja nyt minä tahtoisin päästä hänen
palvelukseensa.»
Nähdessään hänen yksinkertaisen ja lujan uskonsa, opetti erakko
vieraalleen enemmän Kristuksesta ja vei hänet sitten lähteen luokse
sekä kastoi.
»Neuvo nyt minulle, kuinka minun on palveltava uutta herraani», pyysi
Mies kasteen jälkeen.
»Aivan kuten minäkin», vastasi erakko, »paastoten, rukoillen ja
valvoen.»
Silloin ojensi Mies suoraksi kahdentoista jalan mittaisen vartensa ja
huudahti:
»Mutta katsohan minua ja päätä itse, voinko minä mitenkään paastota --
minä, joka tarvitsen nälkääni kokonaisen lampaan. Ja valvominen on
minulle aivan yhtä työlästä enkä minä myöskään pysty rukoilemaan. Ei,
neuvo minulle jotakin muuta.»
Tämän kuullessaan tuli erakko murheelliseksi opetuslapsensa tähden ja
vaipui mietteisiinsä. Mutta muistaessaan hänen lujan uskonsa ja hartaan
halunsa palvella Kristusta, kirkastui hänen katseensa jälleen ja hän
lausui:
»Niin, eiväthän kaikki perheen palvelijat palvele isäntäänsä samaa
työtä tehden. Nyt, poikani, tiedän työn, joka soveltuu sinulle ja on
samalla otollinen herrallemme Kristukselle. Tule ja seuraa minua.»
Erakko vaelsi Miehen edellä, kunnes tie päättyi leveän ja vuolaan
virran äyräälle.
»Katsohan», lausui erakko, »tätä tietä myöten kulkee paljon hurskaita
pyhiinvaeltajia ja heidän on sangen työlästä päästä tämän vaarallisen
virran yli ja monta heistä on saanut surmansa sen vuolteissa. Asetu
sinä tähän asumaan ja auta heitä virran yli. Siten tulevat sinun
jättiläisvoimasi parhaiten käytetyiksi Kristuksen palvelukseen.»
Mies suostui erakon esitykseen ja jäi lautturiksi virralle.
Uskollisesti palveli hän näkymätöntä herraansa, kantaen vuodesta
vuoteen jättiläishartioillaan köyhiä pyhiinvaeltajia yli virran.
Mutta kun toisinaan ei päiväkausiin ilmestynyt ketään ylitse autettavia
ja Mies istui yksinään virran äyräällä, tuijottaen laineisiin, jotka
kaukaa tullen vierivät toiseen kaukaisuuteen, hiipi jälleen hänen
sydämeensä raskas kaiho ja ikävä kaukaiseen syntymämaahansa, jossa
hänen varhaisin kotinsa oli ollut samanlaisen virran äyräällä. Mutta
uskollisena pysyi hän nytkin kutsumiselleen ja odotti vielä kerran
saavansa nähdä herran, jota hän palveli.
Eräänä päivänä ilmestyi sitten rannalle hänen edellinen herransa,
paholainen, ja aikoi pilkata hänen nykyistä tointansa.
»Kuinka sinä palvelet olentoa, jota et ole koskaan nähnyt ja joka ei
kertaakaan saavu luoksesi maksamaan sinulle palkkaasi» puhui se.
»Töistähän sinun oli minun palveluksessani, jolloin sinulla oli
tilaisuus saada kultaa ja mainetta niin paljon kuin halusit.»
»Nykyiseltä herraltani saan minä palkan kuoltuani», vastasi Mies, »ja
sitäpaitsi hentoisin minä palvella häntä ilman palkkaakin, koska hän on
maailman voimallisin ruhtinas.»
»Voimallisin ruhtinasko sellainen, jota ei koskaan eikä missään näe?»
jatkoi paholainen. »Minä uskon, ettei häntä niin ollen ole lainkaan
olemassa, vaan kaikki tyyni on tuon hupsun erakon aivoissa syntynyttä
houretta.»
»Kyllä hän on olemassa, sillä minä olen nähnyt sinun itsesi kalpenevan
jo hänen pelkän kuvansa edessä», vastasi Mies vakaisesti.
Tämän kuultuaan suuttui paholainen hirveästi ja lähti kirouksia syytäen
hänen luotaan.
Mutta kohta hänen mentyään ilmestyi rannalle vähäinen lapsi, joka
tahtoi päästä toiselle rannalle. Hellävaroen asetti Mies hänet
olkapäälleen ja lähti sauvallaan itseään tukien kahlaamaan virran yli.
Mutta joka askeleella lisääntyi lapsen paino ja keskivirralle
ehdittyään painui Mies kumaraan hänen allaan. Kuta lähemmäs toista
rantaa hän pääsi, sitä raskaammaksi kävi lapsukainen hänen
hartioillaan. Lähelle vedenpintaa painuneena ponnisteli hän läähättäen
eteenpäin ja kerran luuli hän jo vaipuvansa virran vuolteisiin.
Viimeiset voimansa ponnistaen pääsi hän vihdoin lopen uupuneena
rannalle.
»Mikä ihmeellinen paino sinussa, lapsukainen, on, kun kokonaan uuvutit
minut, jättiläisen?» huoahti hän taakkansa rannalle laskien.
Silloin lausui lapsi hämmästyneelle saattajalleen:
»Miksi ihmettelet minun painoani, sillä maailman syntitaakka lepää
minun hartioillani. Minä olen se, jota sinä nämä vuodet olet niin
uskollisesti palvellut.»
Samassa muuttui lapsi täysikasvuiseksi mieheksi, jonka käsissä ja
jaloissa oli naulanreiät sekä kylessä avoin haava.
»Ja tästä lähin», jatkoi Kristus, »ei sinua enää pidä kutsuttaman
Mieheksi, vaan sinun nimesi olkoon Kristoforos, se on niin paljon kuin
Kristuksen kantaja.»
Ja siunaten ojensi hän kätensä polvistuneen Kristoforoksen yli sekä
häipyi näkyvistä.
Mutta suuri onni ja autuus täyttivät Kristoforoksen sydämen ja entistä
suuremmalla uskollisuudella ja hartaudella palveli hän sen jälkeen
herraansa ja laajalle levisi maine hänen hurskaudestaan.
Niihin aikoihin hallitsi siinä maakunnassa jumalaton maaherra nimeltä
Dagnus. Hän alkoi kadehtia Kristoforosta, jonka nuhteettomuutta kaikki
ylistivät ja tekosyytösten nojalla otatti hän hänet kiinni sekä sulki
tyrmään. Saadakseen hänet suistetuksi siveyden tieltä, lähetti hän
vankihuoneeseen toinen toistaan kauniimpia neitoja viettelemään
Kristoforosta. Mutta vanki ei horjunut, vaan käännytti sen sijaan
hurskaudellaan viettelijänsäkin totiseen Kristuksen tuntemiseen.
Tästä kiihtyi Dagnuksen viha entistä suurempaan vimmaan. Hän ruoskitti
Kristoforosta hehkuvilla rautaraipoilla ja istutti hänet tuliseksi
kuumennettuun rautatuoliin, mutta mikään ei saanut hänen uskoaan
horjumaan. Päinvastoin kääntyivät hänen piinaajansa toinen toisena
jälkeen, päästäkseen osallisiksi samasta uskosta.
Silloin tuotatti Dagnus Kristoforoksen huvilinnansa puistoon, jossa hän
piti juhlaa jumalattomain vierastensa kanssa, aikoen häntä rääkätä
kaikkien näiden läsnäollessa. Kristoforos sidottiin puuhun ja Dagnus
käski taitavimman jousimiehensä nuolilla naulita vangin jäsen jäseneltä
puuhun. Mutta Kristoforoksen rinnalla seisoi muille näkymätönnä pyhä
äiti ja ensimäinen nuoli, jonka jousimies ampui, kilpistyi vankia
vahingoittamatta takaisin ja puhkasi Dagnukselta silmän. Tämän
nähdessään tarjosi Kristoforos päänsä, että hänen verellään
parannettaisiin maaherran silmä. Hänet mestattiin ja kohta kun hänen
verellään siveltiin puhjennutta silmää, parani se ennalleen.
Niin kärsi ensimäinen kristitty suomalainen marttyyrikuoleman. Hänet
otettiin pyhimysten joukkoon ja varsinkin merimiehet ja sepät pitävät
häntä suojelijanaan ja esirukoilijanaan.
Hetken vaiti oltuaan lopetti isä Petrus kertomuksensa näin:
Nyt on Pyhä Kristoforos veistokuvan muodossa palannut takaisin
synnyinmaahansa ja nähdessään, että tännekin on jo pystytetty
Kristuksen kirkkoja, kirkasti hymy kuvapatsaan kasvoja.


Kohtalon kourissa.

Heikin messuksi v. 1351 saapui Turkuun muun muassa eräs hollantilainen
laiva. Kohta kun se oli asettunut Aurajokeen, kuoli muuan
laivamiehistä, joka tulomatkalla oli sairastunut. Laivuri salasi hänen
kuolemansa ja heitätti ruumiin yöllä virtaan. Mutta seuraavana päivänä
kohosi se pinnalle ja kellui joella kaikkien nähtävänä. Se oli pahasti
turvonnut ja se oli täynnä paiseita ja mustia pilkkuja.
Samana päivänä sairastui eräs porvarinrenki, joka isäntänsä puolesta
oli ollut hakemassa tavaroita hollantilaisesta laivasta. Hän sai
ankaroita ylenannatuskohtauksia, kainaloihin ja polviin nousi kipeitä
paisumia ja kaikkialle ihoon ilmestyi samanlaisia mustia pilkkuja kuin
joessa nähdyllä ruumiilla. Parin päivän kuluttua hän kuoli, mutta sitä
ennen oli naapuritalossa ilmestynyt samanlaisia taudinoireita.
Musta surma oli siis saapunut Suomeen ja ihmiset valtasi hätä ja
kauhistus.
Siitä oli jo paljon aikaisemmin saapunut viestejä Suomeen. Sillä vuosia
sitten se oli tullut Aasiasta Etelä-Europaan ja sanansaattajinaan
maanjäristykset ja katovuodet oli se kulkenut maasta maahan, siirtyen
hiljalleen mutta varmasti pohjoista kohti. Viimeisinä vuosina se oli
raivonnut Saksassa, Norjassa ja Ruotsissa. Kolmella neljänneksellä
olivat ihmiset vähentyneet kaikissa maissa missä se oli vieraillut ja
kokonaisia pitäjiä kerrottiin Ruotsissakin tulleen autioiksi, niin että
kirkkojen kynnysten edessä rehottivat jo pajupensaat.
Ja nyt tuo hirveä vieras oli vuorostaan saapunut Suomeen!
Tähän aikaan oli Pyhän Olavin luostarissa Turussa saarnaajaveli nimeltä
Tuomas. Hän oli ollut aina hiljainen ja itseensäsulkeutunut mies. Kun
ulkomailta oli saapunut viestejä suurista vitsauksista, oli hän
pukeutunut karvapaitaan, alkanut paastota ja ruoskia itseään sekä
julistaa viimeisen ajan tulemista. Tätä hän oli tehnyt jo vuosikausia,
antaen tukkansa ja partansa kasvaa pitkäksi ja muuttuen alituisesta
paastoamisesta laihaksi kuin luuranko. Toiset pitivät häntä
heikkomielisenä, mutta toiset hurskaana Jumalan miehenä.
Kun toinen mustan surman uhri oli kuollut ja säikähtynyt markkinakansa
varustausi kiiruusti hajaantumaan tästä kovanonnen kaupungista,
ilmestyi Tuomas Luostarimäen korkeimmalle kukkulalle ja kädet kaupungin
yli ojennettuna huusi:
»Neljäs sinetti on avattu ja katso, hiirenkarvainen orhi on lähtenyt
maata kiertämään, ja joka sen päällä istuu, sen nimi on kuolema, ja
helvetti noudattaa häntä ja hänelle on annettu voima tappaa neljättä
osaa maan päältä. Sillä se suuri hänen vihansa päivä on tullut ja kuka
voi pysyä!»
Kauhistuneina löivät ihmiset rintoihinsa, ja toisten kiiruhtaessa pois
kaupungista, riensivät toiset kirkkoon, jossa Pyhän Henrikin luut oli
asetettu kansan suudeltavaksi ja jossa itse piispa suoritti
esirukouksia.
Mutta Tuomas jätti tämän jälkeen luostarin ja lähti maakuntaan
julistamaan viimeisen ajan saapumista. Mustaan dominikaanikaapuun
verhottuna kulki tuo pörröinen, luurangoksi laihtunut munkki, jonka
sisään painuneet silmät hehkuivat kuin hiilet, mustan surman
edelläkävijänä kylästä kylään, saarnaten noiden ilmestyskirjan sanojen
johdosta ja kehottaen ihmisiä pikaiseen katumukseen ja parannukseen. Ja
kaikkialla valtasi ihmiset suuri hätä ja joukottain riensivät he
pappien luokse tunnustamaan syntejään sekä kantoivat uhrikynttilöitä
Pyhälle Henrikille, Pyhälle Uotille ja Erikille. Toiset tekivät suuria
uhri- ja pyhiinvaelluslupauksia, toiset turvautuivat samalla kertaa
sekä pyhimyksiin että vanhoihin esi-isäin taikoihin ja muutamat
pakenivat perheineen erämaihin, jättäen talonsa autioiksi.
* * * * *
Dominus Henricus, Hauhon seurakunnan kirkkoherra, oli juuri lopettanut
iltamessun ja astui ulos kirkosta kanttorin seurassa, sillä muita
kuulijoita ei hänellä arkipäiväin iltamessussa tavallisesti ollut.
Taivaalle oli kohoamassa synkkä ukkospilvi, josta leimahteli
monipolvisia salamoita. Kirkkoherra hyvästeli kanttorin ja riensi
nopeasti pappilaan. Suljettuaan ikkunaluukut sytytti hän kynttilän ja
perhe asettui illallispöytään, samalla kun ulkona puhkesi valtavan
jyrinän säestämä rankkasade.
Mutta kuta ankarammin myrsky pauhasi ulkopuolella, sitä kotoisemmalta
ja viihdykkäämmältä tuntui sisällä papin tuvassa.
Kynttilä valaisi siistiä huonetta jykevine uuneineen, avarine
uudinsänkyineen, astiahyllyineen ja nurkkaan ripustettuine
ristiinnaulitunkuvineen. Herra Henrik oli vasta kolmekymmenviisivuotias
mies, joka eli onnellisena perheensä keskellä ja sovussa seurakuntansa
kanssa. Hänellä oli kaksi kirkassilmäistä poikaa ja pieni tyttö, joista
oli vaikea sanoa, olivatko he enemmän isän vai äidin näköisiä, sillä
molemmat vanhemmat muistuttivat siinä määrin toisiaan, että heitä olisi
outo luullut sisaruksiksi -- seikka, jonka ihmiset sanoivat todistavan
heidän avioliittonsa onnellisuutta.
»Hyvä Jumala, minkälainen ilma siellä nousi!» sanoi vaimo ja teki
ristinmerkin.
»Onkin ollut koko kesän niin tukala helle», huomautti siihen
kirkkoherra. »Mutta hyvän vuoden me saamme, elleivät rukiit nyt mene
kovin pahasti lakoon.»
»Suokoon Jumala, että tulisi leipää, sillä onhan meillä ollut peräkkäin
kaksi huonoa vuotta. Viime kesänä turmelivat loppumattomat sateet
viljan ja sitä edellisenä pani halla. Mutta mitä tuo on, eihän sinua
vain tultane tällaisella ilmalla jonkun kuolevan luokse hakemaan?»
keskeytti vaimo puhelunsa, kun oven takaa kuului voimakas kolkutus.
Kirkkoherra meni avaamaan ovea ja tupaan astui läpimärkä
saarnaajamunkki, jonka kaapu oli vyötetty nuoranpätkällä ja jonka vettä
valuva tukka ulottui harteille.
Se oli veli Tuomas, joka kiertomatkallaan oli nyt saapunut Hauholle.
»Pax tecum, frater!» tervehti hän käheällä äänellä, herra Henrikin
toivottaessa hänelle Jumalan rauhaa.
Tultuaan kynttilän valopiiriin pysähtyi munkki ja tuijotti hetken
ääneti perheenäitiä ja lapsia, joista nuorin valmistausi purskahtamaan
itkuun, nähdessään tuon kummitusmaisen vieraan. Sitten viittasi munkki
luisevalla ja koukkuisella sormellaan äitiä ja kysyi kirkkoherralta:
»Onko tuo sinun vaimosi?»
Hämilleen joutuen nyökkäsi herra Henrik myöntävästi, minkä jälkeen
munkki osotti sormellaan lapsia ja kysyi:
»Ja nuo sinun lapsiasi?»
Herra Henrik teki jälleen myöntävän eleen, minkä jälkeen munkki ojensi
kätensä ylös ja äänensä korottaen lausui:
»Voi sinua, sinä Belialin pappi, joka elät saastaisessa liitossa Eevan
tyttären kanssa, vaikka tiedät, että se on kielletty kirkon
palvelijalta. Sinun uppiniskaisuutesi takia on tätäkin seurakuntaa nyt
kohtaava Jumalan viha. Sillä tiedä, että minun jälessäni kulkee se,
joka ratsastaa hiiren karvaisella orhilla ja jonka nimi on kuolema.
Musta surma liikkuu Suomessa ja jumalattomain suiden pitää parkumaan.
Aja nopeasti pois ne, joiden kanssa sinulla ei ole lupa elää yhdessä ja
tee pikainen parannus, että sielusi pelastettaisiin!»
Tämän sanottuaan kääntyi munkki ja palasi myrskyiseen yöhön.
»Pyhä Jumalan äiti, siinä me nyt taas olemme!» huudahti vaimo
epätoivoisesti ja purskahti itkuun.
Lapset katsoivat hätääntyneinä toisesta toiseen ja alkoivat sitten
omalla itkullaan säestää äitiä.
Herra Henrik oli munkin sanoista tyrmistynyt aivan sanattomaksi. Mutta
nähdessään vaimonsa ja lastensa itkevän, koetti hän ryhdistää itseään
ja huolettomuutta tavotellen lausui hän:
»Mitä varten, äitiseni, otat noin vakavasti tuon maankiertäjän sanat!
Näithän, ettei hän ollut täysijärkinen, vaan ylettömäin paastojen ja
itsekidutusten hullaannuttama poloinen. Mitä sellaisen puheista!»
»Niin, mutta tiedäthän hyvin, ettei tuo höperö ole ainoa, joka
tuomitsee meidän yhdyselämämme», nyyhkytti vaimo. »Olen huomannut samaa
monen seurakuntalaisemmekin käytöksessä, vaikk'eivät he olekaan mitään
puhuneet.»
»Hm, sinä liiottelet varmaankin, sillä en minä ainakaan ole mitään
huomannut», koetti kirkkoherra tyynnyttää vaimoaan, vaikka hän itsekin
oli kyllä ollut seurakuntalaistensa käytöksessä samaa huomaavinaan.
»Ja eikö hän puhunut jotakin mustasta surmasta, että se liikkuu jo
täällä meidänkin maassa?» jatkoi vaimo.
»Taisipa puhua, mutta siitä tuskin on meille mitään vaaraa, jos se nyt
solisikin Suomeen tullut, sillä elämmehän me täällä siksi syrjässä»,
vastasi kirkkoherra.
Itse asiassa häntä ei musta surma huolettanut siinä määrin kuin heidän
avioliittoasiansa. Aina viime vuoteen saakka oli hän elänyt onnellisena
perheensä keskellä, mutta sitten oli yhtäkkiä hänen kuten muidenkin
pappien kotoinen elämä tullut perustuksiaan myöten järkytetyksi. Sen
olivat saaneet aikaan piispan julkaisemat, pappien naimattomuutta
koskevat statuutit.
Jo satakunta vuotta sitten, Skeningen kirkolliskokouksessa, oli
säädetty selibaatti eli pappien naimattomuus pohjoismaissa. Kauan oli
sitä vastustettu Ruotsissa, ja Suomessa olivat papit näihin saakka
eläneet vanhan tavan mukaan avioliitossa. Niin oli herra Henrikkin
papinvirkaan päästyään nainut nuoruutensa rakastetun ja viettänyt hänen
kanssaan onnellista yhteiselämää. Mutta nyt oli piispa Hemming ryhtynyt
tarmokkaasti toteuttamaan näihin saakka laiminlyötyä selibaattia. Viime
vuonna oli hän antanut ulos statuuttinsa ja ympäri maan oli hänen
puolestaan kiertänyt kaksi kaniikkia ilmottamassa papeille, että
niiden, jotka olivat naimisissa, tuli ennen vuoden loppua erota
perheistään ja toimittaa ne pitäjän alueelta pois, jottei kirkon
omaisuus tulisi heidän kauttaan haaskatuksi. Poikkeusta ei sallittu
kenenkään suhteen ja kaniikit olivat lisäksi ilmottaneet, että he
seuraavan vuoden alussa käyvät tarkastamassa, onko määräys pantu
toimeen.
Kuin salama oli tämä toimenpide iskenyt moneen rauhaisaan pappilaan,
aiheuttaen kaikkialla surua ja epätoivoa. Mutta käskyä oli viran
menettämisen uhalla noudatettava. Vuoden loppuun oli herra Henrik
pitänyt perheensä kotona ja vienyt sitten vaimonsa ja lapsensa
Viipuriin vanhempainsa luo. Haikea oli ollut ero ja isä oli luvannut
käydä heitä tervehtimässä niin usein kuin siihen tilaisuutta tarjoutui.
Sitten hän oli palannut Hauholle autioksi jääneeseen pappilaansa,
hoitaakseen paimenvirkaansa.
Se oli ollut onnetonta aikaa. Koti, jossa nyt askaroi vieras
emännöitsijä, oli tuntunut kylmältä ja kolkolta. Poissa oli kodin
viihdyttäjä, hellä puoliso, ja vaienneet olivat lasten äänet ja tästä
kaikesta olivat hänen voimakkaat perhevaistonsa suunnattomasti
kärsineet. Hän oli viettänyt unettomia öitä, laihtunut ja kalvistunut.
Lopulta oli hänen ikävöimisensä käynyt ihan sietämättömäksi, ja silloin
hän oli päättänyt noutaa perheensä takaisin, tuli mitä tuli. Hän oli
kuullut toistenkin virkaveljiensä tavalla tai toisella rikkoneen
piispan ankaria määräyksiä ja se oli rohkaissut häntä päätöksessään.
Eliväthän he sitä paitsi täällä Hauholla siksi syrjässä, että hänen
selibaatinrikkomuksensa saattoi hyvinkin jäädä huomaamatta. Ja jos
piispa tai tuomiokapitulin jäseniä milloin tulisi tarkastusmatkalle,
niin saattoihan hän siksi aikaa toimittaa perheensä syrjään.
Kevättalvella hän oli tuonut perheensä takaisin. Sen jälkeen oli hän
elänyt taas tyytyväisenä ja koti oli tuntunut jälleen kodilta, kun sen
piirissä liikkui kaikesta huolehtiva perheenäiti ja kun huoneet
kaikuivat raikkaista lasten äänistä. Hän oli nukkunut yönsä
rauhallisesti ja väri oli jälleen palannut hänen kasvoilleen.
Kuitenkaan ei hän tuntenut perheonneaan enää täysin eheäksi. Piispan
statuutit olivat edelleen olemassa ja niiden noudattamista valvoi
kirkon esimiehen ankara silmä. Se heitti alati uhkaavan varjon hänen
kotielämänsä yli. Sen lisäksi oli seurakuntalaisissakin alkanut ilmetä
nyreämielisyyttä. He olivat tietysti saaneet hekin tietoonsa, mitä
piispa oli säätänyt pappien naimattomuudesta. Piispa oli heille Jumalan
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 3
  • Parts
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 1
    Total number of words is 3429
    Total number of unique words is 1913
    22.7 of words are in the 2000 most common words
    32.5 of words are in the 5000 most common words
    37.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 2
    Total number of words is 3472
    Total number of unique words is 1922
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    33.4 of words are in the 5000 most common words
    39.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 3
    Total number of words is 3450
    Total number of unique words is 1991
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    33.1 of words are in the 5000 most common words
    38.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 4
    Total number of words is 3407
    Total number of unique words is 2046
    21.7 of words are in the 2000 most common words
    31.1 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 5
    Total number of words is 3357
    Total number of unique words is 2003
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    31.7 of words are in the 5000 most common words
    36.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 6
    Total number of words is 3480
    Total number of unique words is 2042
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    36.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 7
    Total number of words is 3504
    Total number of unique words is 1933
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 8
    Total number of words is 3310
    Total number of unique words is 1971
    23.6 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    38.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 9
    Total number of words is 3411
    Total number of unique words is 2002
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    37.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 10
    Total number of words is 926
    Total number of unique words is 637
    28.3 of words are in the 2000 most common words
    37.1 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.