Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 1

Total number of words is 3429
Total number of unique words is 1913
22.7 of words are in the 2000 most common words
32.5 of words are in the 5000 most common words
37.8 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.

AIKOJEN YÖSTÄ
Historiallisia kertomuksia IV

Kirj.
KYÖSTI WILKUNA

WSOY, Porvoo, 1914.

SISÄLLYS:
Viikinkikuninkaan näky.
Päälliköntytär.
Kristuksen kantaja.
Kohtalon kourissa.
Uusi sielunpaimen.
Pitkä suomalainen.
Kerrankin oikea mies.
Sotilaan kunnia.
Veljekset.
Viimeinen varustus.
Totinen fennofiili.
Nyrkki.
Syysiltana.
Siteet katkeavat.


Viikinkikuninkaan näky.

Suurin joukoin olivat hämäläiset kerääntyneet kesäkalastukseen
Vironniemelle, missä he päivänseisauksen aikana viettivät iloista
Ukonjuhlaa. Kuuluisa tietäjä ja uhripappi Tapo oli keväällä saanut
toimeen rauhan hämäläisten ja karjalaisten kesken, ja näille juhlille
oli nyt saapunut vieraiksi joukko itäisen heimokansan edustajia.
Kun uhriateria oli syöty ja kokkotulet piti sytytettämän, saapui
sanoma, että lännestä päin lähenee pitkin rannikkoa suuri
viikinkilaivue.
Kuin salama iski viesti juhlakansan sekaan. Kyläkuntain päälliköt
kokoontuivat neuvottelemaan, ja kun koolla oli niin runsaasti
asekuntoista väkeä, päätettiin heti rannalla ryhtyä taisteluun
viikinkejä vastaan, jos he Vironniemellä yrittäisivät maallenousua.
Naiset ja alaikäiset saatettiin taaemmas metsien suojaan, itäänkäsin
lähetettiin pikaviestejä, että rantakylissä tietäisivät olla varuillaan
ja lopuksi pantiin toimeen yleinen aseiden tarkastus.
Mutta missä oli Tapo, heimokunnan suuri tietäjä? Nyt jos koskaan olivat
tarpeen hänen viisautensa ja suuret kokemuksensa.
Ryhdyttiin etsimään Tapoa ja lopuksi hänet löydettiin eräästä
kallionkourusta merenrannalta, missä hän arpakannus polvellaan oli
vaipunut syviin mietteisiin.
Hän seurasi etsijöitään päälliköiden neuvotteluun.
Tapo oli pitkä ja luiseva ukko, jonka valkoinen parta edestä peitti
uumavyön vaskiset soljet. Hänen sanottiin olevan kainulaista syntyperää
eikä hänen ikäänsä kukaan tiennyt tarkalleen. Vanhimmatkin miehet
väittivät lapsina ollessaan nähneensä hänet jo yhtä vanhana. Siitä
syystä sekä hänen suuren viisautensa vuoksi uskoivat toiset hänen
olevan itse Ukon, joka muinaisina aikoina oli heimolaisensa meren takaa
johtanut tähän maahan, toiset taasen sankariajan suuren tietäjän
Väinämöisen, jonka virsiä juhlissa laulettiin. Varmuudella tiedettiin
Taposta vain, että hän oli aikoinaan retkeillyt kaukana lappalaisten
maassa sekä ollut kerran viikinkien sotavankina. Näillä retkillään oli
hän saavuttanut suuren viisautensa sekä oppinut monenlaisia taitoja,
joita hän sittemmin oli levittänyt heimonsa keskuuteen. Mutta ennen
kaikkea oli hänen pyrintönään ollut koota keskenään vihamieliset
heimot, ja monta tuimaa veljessotaa oli hänen toimestaan vältetty.
»Miksi laulut ovat vaienneet ja miksi miehet seisovat aseissa?» kysyi
hän luokse ehdittyään.
»Etkö tiedä, että lännestä lähenee suuri viikinkilaivue?» kysyttiin
häneltä vastaan.
»Sen minä tiesin jo aamulla unesta havattuani», vastasi Tapo, »mutta
sen vuoksi teidän ei tarvitse varuillanne olla. Heidän matkansa määränä
ovat kaukaisemmat maat tuolla idässä.»
Samassa tuli luotojen välistä näkyviin useita kymmeniä aluksia
käsittävä laivue ja kaikkien katseet suuntautuivat merelle.
Kirjoraitaiset sarkapurjeet ja punaisiksi maalatut kilvet pitkin
alusten reunoja, miesten teräskypärit ja johtaja-aluksen kokasta
ylenevä kullattu lohikäärmeen pää kimmelsivät laskevan auringon
säteissä. Tasaisessa tahdissa liikehtivät airot ja hiljalleen eteni
laivue, kunnes se kokonaan pysähtyi parin jousenkantaman päähän niemen
uloimmasta nokasta. Ankkurit heitettiin mereen ja viikingit
varustausivat yötä viettämään.
Erilleen muista ja lähemmäs maata ankkuroitsi lohikäärmeen muotoon
rakennettu johtaja-alus, jonka keulapakalla seisoi kullattuun kypäriin
ja haarniskaan puettu mies. Se oli Iivari Avarasyli, Upsalan kuningas
ja voimallinen viikinki, jonka valtakunta käsitti koko Ruotsin,
Tanskan, vendien maan, osia saksilaisten maasta ja Englannista. Suuren
laivueensa kanssa oli hän nyt matkalla Gardariikiin kurittamaan
venäläisten ruhtinasta Radbjartia, joka oli ottanut suojiinsa sekä
puolisokseen hänen kapinallisen sisarensa.
Tapon sanoihin luottaen rauhottuivat taisteluun valmistautuneet
hämäläiset. Aseensa jättäen ryhtyivät he juhlaa jatkamaan ja pitkin
kallioita leimahtivat kokkotulet palamaan.
Mutta teltassa laivansa keulakannella lepäsi Iivari Avarasyli ja
ajatteli entisiä sekä vasta edessä olevia vallotuksiaan. Vaivuttuaan
vihdoin uneen näki hän seuraavan näyn:
Meren yli lännestä itään lensi suuri lohikäärme, josta sinkoili
yltympäri loistavia kultakipunoita kuin sepän ahjosta. Ja suuri paljous
lintuja kaikista pohjan ääristä seurasi lohikäärmeen perässä. Mutta kun
se oli lennossaan ehtinyt itäisen maan kohdalle, nousi sieltä musta ja
sakea pilvi, joka jyristen ja meuruten nieli itseensä lohikäärmeen
seuralaisineen, niin että niitä ei sen koommin näkynyt.
Herättyään tunsi Iivari-kuningas itsensä sangen levottomaksi unensa
johdosta ja hän ryhtyi kohta tiedustelemaan sille selitystä vanhimmilta
ja viisaimmilta päälliköiltään. Mutta kukaan heistä ei sanonut
kykenevänsä sitä selittämään, vaan he neuvoivat häntä rauhan merkkien
suojassa lähtemään rannalle suomalaisten luokse, sillä heidän
keskuudessaan tapaa aina olla suuria tietäjiä. Neuvo näytti kuninkaasta
otolliselta ja hän soudatti itsensä rannalle.
Nyt oli niin, että Tapo oli omissa näkemyksissään eläen viettänyt yönsä
samassa kallionkourussa, missä hän oli eilenkin ollut, kun sanoma
saapui viikinkien lähenemisestä. Ja siellä hän oli avoimin silmin
nähnyt saman näyn kuin kuningas Iivari unissaan.
Kun nyt siis Iivari-kuningas saatettiin hänen luokseen, lausui hän:
»Sinun unesi, kuningas, on niin yksinkertainen, ettei se tarvitse
mitään selitystä».
Suuresti hämmästyneenä vastasi kuningas:
»Näen, että olet tietäjä. Mutta sano kuitenkin, millainen tuo minun
unennäköni oli?»
Silloin maalasi Tapo hänen eteensä unen sellaisena kuin he molemmat
olivat sen nähneet.
»Mutta salli minun nyt kuulla sen merkityskin», pyysi Iivari-kuningas.
»Onhan se selvää», lausui Tapo, »että lohikäärme tarkottaa voimallista
ruhtinasta, jonka sankarimaine on levinnyt ympäri maailmaa, kuten
lohikäärmeestä sinkoili joka suunnalle kultaisia kipunoita. Mutta kun
tämä mainio sankari joukkoineen tulee venäläisten maahan, joutuu hän
perikatoon.»
»Mitä, tarkottaisiko tämä minua?» huudahti Iivari-kuningas ikävästi
hämmästyneenä.
»Ei, vaan toista kuningasta, joka on hallitseva sinun valtakunnassasi
vasta pitkien aikojen jälkeen.»
»Se on hyvä», lausui siihen Iivari-kuningas, »minä teen siis retkeni
onnellisesti ja kun minä perinpohjin hävitän ruhtinas Radbjartin maan,
niin silloinpa ei minun jälkeläisenikään voi siellä perikatoon joutua.»
»Sinä selität asian kovin omavaltaisesti», vastasi tähän Tapo. »Sinä
itse et lainkaan tule perille Radbjartin maahan.»
»Enkö tulisi perille!» huudahti kuningas vihastuneena. »Sen sinä,
houkka, olet näkevä ennen tämän suven loppua. Mitä muuta varten jumalat
olisivat tuon näyn minulle lähettäneet kuin että minä osaisin paremmin
olla varuillani sekä estää jälkeläistäni uhkaavan vaaran.»
»Niin kyllä», lausui Tapo, »varotukseksi ovat taivaan haltiat meille
tämän näyn lähettäneet. Tuonne itään on aikojen vieriessä syntyvä
mahtava valtakunta, joka uhkaa tuhoa niin teille Svean maan asukkaille
kuin meillekin meren tällä puolen. Sen vuoksi minusta näyttäisi
viisaimmalta, että meidän väliltämme lakkaisivat vihollisuudet ja me
esiintyisimme liittolaisina itää vastaan.»
Tähän Tapon puheeseen vastasi kuningas, jonka äskeinen suuttumus ei
vielä ollut asettunut, ylimielisesti:
»Miksi ei, kyllä me svealaiset olemme valmiit lakkauttamaan
sotaretkemme näille rannoille, jos te suomalaiset alistutte maksamaan
meille veroa.»
»Me olemme vapaa heimo emmekä sellaiseen suostu», vastasi Tapo. »Ja jos
meidät siihen joskus ylivoimalla pakotettaisiinkin, niin, tietäös se,
kuningas Iivari, näille kallioille on kuitenkin kerran kohoava mahtava
kaupunki, josta käsin yhtyneet suomalaiset hallitsevat itse itseään.»
Tätä sanoessaan viittasi hän kädellään ympäri kuin tulevaisuudessa
ylenevän kaupungin piiriä osottaen sekä näytti tuuheiden kulmien
suojasta hehkuvine silmineen niin juhlalliselta, että ympärillä
seisovat kunnioituksesta vaikenivat.
Mutta kuningas Iivari tempausi irti vanhuksen sanojen luomasta
lumouksesta ja päästi vihansa uudestaan valloilleen.
»Minä tahdon vielä ennen auringon laskemaa näyttää, kuka näillä
rannoilla hallitsee!» huudahti hän uhaten ja soudatti itsensä takaisin
laivalleen.
Kiiruusti varustausivat nyt hämäläiset taisteluun, mutta siitä ei
tullut mitään, sillä kuningas Iivarin hetket olivat jo luetut.
Noustuaan lohikäärmelaivansa keulakannelle, näki hän kalliosärkällä,
jonka viereen hänen aluksensa oli ankkuroitu, vanhan kasvatusisänsä
Horderin seisomassa.
»Tule ja selitä minulle uneni, sillä suomalaisten tietäjä ei sitä
osannut!» huusi hän vanhukselle.
»Sinun unesi on selvä ja sinä itse olet kohta astuva Helin, manalan
jumalattaren, kartanoihin», vastasi Horder.
Kun he vielä olivat vaihettaneet muutamia kiivaita sanoja, julmistui
kuningas siinä määrin Horderille, että hän syöksyi laivan reunan yli
veteen päästäkseen mitä pikimmin kasvattajansa kimppuun. Horder syöksyi
myöskin alas kalliolta ja molemmat he upposivat siihen paikkaan.
Silloin antoivat viikinkien päälliköt puhaltaa torviin ja kuningas
Iivarin kuolema julistettiin koko sotajoukolle. Ja kun nyt ei enää
ollut mitään syytä jatkaa matkaa Radbjartin maahan, varustausi laivasto
palaamaan takaisin kotimaahan.
Tämän jälkeen kului lähemmäs kaksisataa vuotta, ennenkuin viikingit
svealaisten kuninkaan Erik Emundinpojan johdolla jälleen ilmestyivät
Suomen rannoille. Silloin oli Tapo jo miespolvia maannut nurmen alla,
mutta lukuisten tarujen sekä hänen opettamainsa taitojen kautta eli
hänen muistonsa vielä hämäläisten keskuudessa.


Päälliköntytär.

Hämäläisten ja suomalaisten keskuuteen oli levinnyt tieto, että
karjalaiset ovat ruvenneet liittoon Uudenlinnan venäläisten kanssa,
jotka tunnustivat uutta, ristiinnaulittua jumalaa. Tätä piti
suomalaisten päällikkö, Toivia Lietolainen, riittävänä syynä ruveta
puuhaamaan sotaretkeä karjalaisten maahan. Hän sai käräjillä tahtonsa
läpi, kun pohjoisten hämäläisten nuori heimopäällikkö, Hari
Teljäläinen, joka oli saapuvilla käräjävuorella, ilmotti heimolaisineen
lähtevänsä mukaan. Sotaretkelle päätettiin lähteä heti touonteon
päätyttyä, että jouduttaisiin takaisin elonkorjuuseen.
Mutta Toivialla oli sotaretkeen yllyttäessään ainoastaan tekosyynä se,
että karjalaiset olivat yhtyneet liittoon venäläisten kanssa.
Yksinomaisena vaikkakin salaisena yllyttimenä hänellä oli toisaalta
himo uusilla saaliilla kartuttaa entisiä rikkauksiaan, toisaalta toivo
saada itselleen miehinen perillinen. Vanha tietäjä Tero oli näet
uskotellut hänelle, ettei hänelle synny poikaa, ennenkuin hänen
miekkaansa on kostuttanut kolmentoista vihollisen veri.
Tästä luvusta oli enää jälellä puolet, sillä kolme oli hän kaatanut
silloin, kun suomalaiset lakkasivat maksamasta veroa svealaisten
kuninkaalle Olaville ja surmasivat hänen veronkantajansa. Toiset kolme
vihollista oli hänen miekkaansa langennut edellisellä sotaretkellä
Uudenlinnan maahan, joten hänen siis vielä piti surmata kokonaista
seitsemän. Sitten vasta hän oli saapa pojan, sillä hän ei tiennyt, että
Tero oli hänen salainen ja katkera vihamiehensä, joka pelkästä
pahansuopuudesta oli näin ennustanut, toivoen päällikön itse saavan
surmansa ennenkuin oli ehtinyt kolmanteentoista.
Hari Teljäläisellä, liittyessään sotaretkeen, oli taasen vaikuttimena
se, että hän oli saapunut kosimaan Toivia Lietolaisen tytärtä ja Toivia
oli kallisten lunnaiden lisäksi vaatinut hänen koetustyökseen lähtemään
mukaan karjalaisia vastaan. Ja saadakseen heimolaisensa paremmin
taivutetuksi sotaretkeen oli Toivia vaatinut tulevan vävynsä jäämään
heidän käräjilleen sekä siellä julkisesti ilmottamaan liittyvänsä
miehineen suomalaisten yritykseen.
Toivia Lietolaisella oli yksi ainoa, kahdeksantoistavuotias tytär.
Hänen maailmaantulostaan oli isä suuresti harmistunut sekä tulkinnut
ylenkatseensa esikoisensa sukupuolta kohtaan sananlaskulla: »Tytär
syntyi, tyhjä syntyi.» Siitä syystä ei hän ollut huolinut antaa
lapselleen nimeäkään. Vasta isompana oli päällikön tytär saanut sen
naapureilta, jotka olivat alkaneet kutsua häntä pukunsa mukaan
Siniveraksi.
Siniverka ei ollut missään suhteessa toisten tyttöjen kaltainen ja
sen vuoksi kylän vanhat vaimot ennustivat hänelle tavallista
eriskummallisempaa kohtaloa. Hän oli luonteeltaan tulinen ja päättävä
sekä vartaloltaan solakka ja notkea. Katkerana siitä, että oli syntynyt
tyttönä, jota isä halveksi ja joka ajan tullen myytiin miehelle kuin
kauppatavara, oli häneen aikaisiin juurtunut viha vahvempaa sukupuolta
kohtaan. Hän tahtoi olla yhtä etevä kuin hekin, ja kaksitoista
vuotiaana ratsasti hän aitojen ja ojien yli ja ampui jousella niin
hyvin, ettei yksikään kylän pojista kyennyt hänelle vertoja vetämään.
Jo aikaisin oli alkanut ilmestyä kosijoita. Hänen ei ollut kuitenkaan
tarvinnut piitata niistä mitään, sillä isä oli hänen puolestaan jakanut
niille rukkasia, niistä kun ei yksikään ollut isän mielestä ollut
kyllin suurisukuinen ja rikas. Mutta nyt oli Teljän kaupungista tullut
sikäläisen vanhan heimopäällikön poika samalle asialle ja hänet oli isä
hyväksynyt edellämainitulla ehdolla. Isä oli ilmottanut asian
tyttärelleen sekä käskenyt hänen ryhtyä myötäjäisiään valmistamaan,
sillä häät piti vietettämän heti sotaretkeltä palattua.
Siniverka oli heti ensi näkemältä saanut syvän vastenmielisyyden Hari
Teljäläistä kohtaan, sillä hän oli huomannut tämän silmissä salakavalan
ja luihun ilmeen. Hän antoi Harin tuomat soljet ja rannerenkaat
orjattarilleen ja sanoi uhmaten isälle, että hän ei ikinä lähde Hari
Teljäläisen paremmin kuin kenenkään muunkaan vaimoksi.
»Vai niin, kanaseni», sanoi isä kylmän halveksivasti. »Sepähän
nähdään».
* * * * *
Siniverka ei pannut rikkaa ristiin myötäjäisten valmistamiseksi. Hän
vaan ratsasteli päiväkaudet jousi selässään ja esiintyi päällikkönä
kylissä, joihin oli jäänyt ainoastaan naisia ja lapsia sekä vanhoja
paimenukkoja, joilla oli orjanmerkit otsassaan. Kaiken aikaa mietti hän
keinoja, miten tehdä tyhjäksi aiottu naimiskauppansa. Viimeisenä
keinona hänellä oli karata kotoa, mennä joko Ahvenanmaalle
ruotsalaisten luo tai Koroisten niemellä olevien kauppakestien kanssa
vieläkin kauemmas. Mutta sitä ennen tahtoi hän yrittää jotakin muuta.
Kaksikymmentä päivää sen jälkeen kun isä oli joukkoineen lähtenyt
Karjalaan, päätti Siniverka mennä Tero-tietäjän puheille, saadakseen
häneltä jonkun hyvän neuvon. Tero oli ikivanha, vaahtopartainen ja äreä
äijä, joka asui erillään muista ihmisistä, pimeän korven keskellä
Linnavuoren takana. Siniverka ei ollut koskaan käynyt hänen töllissään,
sillä kukaan ei mennyt hänen luokseen muuta kuin suurimman tarpeen
ajamana.
Pelotonna astui Siniverka jousi selässään ikihämärän kuusikon halki
luikertelevaa polkua tietäjän tuvalle. Rohkeasti astui hän noesta
kiiltävään pirttiin, jossa hänen katseensa kohtasi ensimäiseksi
lattialla kiemurassa makaavan käärmeen. Se nosti päätään ja nähdessään
tulijan oudoksi oikasi se kiemuransa ja luikersi nopeasti
multapenkkiin.
Tietäjää ei näkynyt missään ja uteliaana alkoi Siniverka tarkastella
pirtin omituista kalustoa arpakannuksineen, yökönsiipineen ja
moninaisine yrttikimppuineen, joita riippui katonlaessa. Lopuksi
kiintyi hänen huomionsa kannelliseen tiinuun tuvannurkassa. Kun hän
kurkisti sen sisälle, huomasi hän siinä olevan omituista, vihreälle
vivahtavaa nestettä. Hänen teki kovin mielensä päästä tarkemmin senkin
perille, ja niinpä otti hän pankolta kauhan ja täytti sen nesteellä.
Mutta juuri kun hän kohotti kauhan tunnustellakseen nesteen hajua,
ärähti hänen takanaan vihainen ja hätääntynyt ääni:
»Kuka onneton sinä olet, joka kajoat myrkkyyn!»
Siniverka pudotti kauhan kädestään ja kääntyi ovea kohti. Siinä seisoi
Tero, pienet silmät kipinöiden linnunsiipiä muistuttavain kulmakarvain
alla. Mutta tunnettuaan vieraan päälliköntyttäreksi kuvastui hänen
moniryppyisillä kasvoillaan pahanilkinen vahingonilo.
»Ähää, saitkos tarpeesi, Toivian pentu!» sähisi hän. »Tiedäpäs, että se
oli myrkkyä, jossa sotaanlähtijät käyvät nuoliaan kastamassa, ja kohta
sinun rusoposkesi ovat valkeat kuin palttina, sillä pieninkin tippa
siitä riittää ottamaan hengen vaikka itse Hiideltä, saati sitte
sinunlaiseltasi simapiialta. Mutta siihen sanoo vain Tero, että kutti
parahiksi. Isän isäsi vääryydet alkavat tulla kostetuiksi. Hän riisti
minulta nuorena naiseni ja myöhemmin hän Lapinretkellä työnsi ainoan
poikani oman päänsä lunnaaksi. Mutta hänen poikansa, rikas Toivia, ei
ole palaava Karjalasta, jonne minä hänet, houkan, olen usuttanut
surmattavaksi. Ja se on hänelle parahiksi senkin vuoksi, että hän
tarpeeksi rikkautta ja valtaa saatuaan tahtoisi kohota meidän kaikkien
kuninkaaksi ja valtiaaksi. Mutta nyt on Tero tehnyt tyhjäksi hänen
salaiset aikeensa. Hän ei palaa Karjalasta! Eikä sieltä palaa sinun
sulhosikaan sinua hautaamaan. Sinä olisit äitinesi voinut minun
vuokseni säästyäkin, mutta koska olet itse mennyt myrkkyäni
maistelemaan, niin oli menneeksi. Sitä täydellisemmäksi muuttuu Teron
kosto!»
»Tuki jo suusi, vanha korppi!» huusi hänelle Siniverka nauraen, niin
että valkoiset hampaat välkkyivät. »Minä en ole huulilleni ottanut
sinun myrkkyjäsi ja mitä ennustukseesi tulee, että Hari Teljäläinen ei
palaa Karjalan retkeltä, niin siitä hyvästä minä vain kiitän sinua. Ja
nyt pois siitä kynnykseltä tai saat vasaman sappirakkoosi!»
Hän ojensi jousensa Teroa kohti, joka kiiruusti hävisi ovelta. Nopeasti
pujahti nyt Siniverka ulos ja polulle tultuaan uhkasi hän jousellaan
vielä kerran Teroa, joka pirttinsä nurkalta syyti kirouksia hänen
jälkeensä. Iloisesti nauraen hävisi hän sitten kuusten suojaan.
* * * * *
Toista sataa vuotta olivat suomalaiset eläneet rauhassa lännen
viikinkien kanssa. Silloin oli nimittäin Erik Emundinpoika, Upsalan
kuningas, tullut suuren sotajoukon kanssa Suomeen ja jouduttuaan
taistelussa hänen kanssaan tappiolle, olivat suomalaiset suostuneet
maksamaan veroa. Mutta alun kolmattakymmentä vuotta sitten oli Norjan
kuningas Olavi, joka oli ottanut ristiinnaulitun jumalan ja jota
kuolemansa jälkeen oli ruvettu kutsumaan pyhäksi, tullut
viikinkijoukkoineen Suomen rannalle. Lähes koko päivän kestäneessä
taistelussa olivat suomalaiset kuitenkin voittaneet ja ajaneet hänet
takaisin rannoiltaan. Tästä voitostaan innostuneina olivat he sitten
surmanneet tai karkottaneet Upsalan kuninkaan veronkantajat.
Keväällä pidetyillä käräjillä olivat muutamat vanhimmista vastustaneet
Toivia Lietolaisen tuumia sillä syyllä, että svealaiset saattaisivat
milloin hyvänsä tulla kostamaan sekä uudistamaan Erik Emundinpojan
vallotuksia, joten oli vaarallista viedä asekuntoiset miehet koko
kesäksi Karjalaan saakka. Toivia oli kuitenkin väittänyt, että koska he
eivät ole kahteenkymmeneen vuoteen yrittäneet kostoa, niin eivät he nyt
enää sitä ajattele.
Mutta kävi, kuten vanhat miehet olivat ennustaneet. Svean maata
hallitsi tähän aikaan Emund Vanha ja hänen poikansa Anund lähti nyt
suurelle viikinkiretkelle Suomeen, uudistaakseen meren tällä puolen ne
vallotukset, jotka hänen isoisänsä, Olavi Sylikuningas, oli
huolettomuudessaan menettänyt. Toista kuukautta sen jälkeen kun
suomalaiset olivat lähteneet Karjalaan, saapui hän kesän kuumimpana
aikana laivastoineen Aurajoen suuhun ja ryösti ensimäiseksi Turun
kauppapaikan Koroisten niemellä.
Siniverka ratsasti huoletonna Lietolan kylien väliä ylempänä Aurajoen
varrella, kun alhaalta saapui joukko hätääntyneitä pakolaisia, tuoden
sanoman viikinkien saapumisesta.
»Kuinka suuri joukko heitä on?» tiedusti Siniverka mielenmalttiaan
kadottamatta.
»Paljon, paljon heitä on!» huusivat pakolaiset, »ja kohta he ehtivät
tännekin.»
Siniverka otti nyt isänsä suuren vaskitorven, jolla kansaa kutsuttiin
koolle, ja puhalsi siihen. Pian täyttyi Toivian piha peljästyneistä
naisista ja lapsista, ja kun Siniverka oli ilmottanut heille viikinkien
tulosta, syntyi siinä suuri hätä, itku ja käsien väänteleminen. Mutta
Siniverka käski heidän vaieta, ja kun he olivat jo tottuneet katsomaan
häntä valtiattarekseen, tottelivat he ja kuuntelivat hiljaa, kun hän
sanoi:
»Nyt ei ole aikaa itkemiseen! Meidän on pelastettava kotimme ja
tuhottava viikingit!»
Tämän kuultuaan alkoivat kaikki jälleen parkua, pitäen hänen sanojaan
mielettöminä. Mutta Siniverka komensi heidät uudelleen vaikenemaan.
»Tietysti me emme voi heitä tuhota avoimessa taistelussa, koska te
kerran olette naisia», sanoi hän tavalla, kuin ei hän itse olisi heihin
lainkaan kuulunut. »Mutta minulla on toisellainen keino, joka iski
mieleeni kohta kun olin kuullut heidän tulostaan. Kuulkaa siis! Nyt on
kuuma ja kuiva aika. Kuljettuaan Koroisista tänne saakka ovat viikingit
luonnollisesti janoon nääntymäisillään. Kyläämme tultuaan ehättävät he
siis ensimäiseksi kaivojen ja lähteiden luo janoansa sammuttamaan.
Mutta me myrkytämme kaikkien vesipaikkain vedet ja heistä ei yksikään
ole jäävä henkiin. Itse menemme linnavuorelle ja katsomme sieltä,
kuinka kaivojemme ympärystät täyttyvät kuolevilla viikingeillä.»
»Myrkytämme, myrkytämme! Mutta mistä me tähän hätään saamme niin paljon
myrkkyä kuin siihen tarvitaan?» huusivat naiset.
»Kyllä minä pidän siitä huolen, jos te lupaatte kaikessa totella
minua», vakuutti Siniverka.
Kun naiset lupasivat noudattaa hänen käskyjään, jatkoi hän:
»Menkää nyt kiiruusti ja ottakaa kotoanne kaiken varalta arvokkaimmat
kalleutenne sekä hiukan syötävää ja rientäkää sitten linnavuorelle. Ne
teistä, jotka pystyvät hiukankaan aseita käyttämään, ottakoot mukaansa
jousia ja keihäitä. Minä pidän orjattarineni kyllä muusta huolen. Ja
nyt kiiruusti toimeen, sillä viholliset voivat olla milloin hyvänsä
täällä!»
Kun naiset olivat hajaantuneet, lähetti Siniverka yhden orjatytöistä
houkuttelemaan Teroa kylälle, lukemaan muka loitsuja eräälle sairaalle.
Toisen tytön lähetti hän metsiin ilmottamaan paimenille, että heidän
oli karjoineen pysyttävä toistaiseksi pois kylästä. Sitten rupesi hän
äidin ja jälellä olevien tyttöjen kanssa keräämään talon kulta- ja
hopeakalleuksia, jotka lippaisiin sullottuina vietiin linnavuorelle.
Mutta kun hän arvasi Teron ehtineen jo pois töllistään, lähti hän sinne
nopeasti, seurassaan kaksi vantteraa tyttöä. He tapasivat tietäjän
pirtin tyhjänä ja nurkassa seisoi entisellä paikallaan tuo tuhoisa
tiinu. Siniveran käskystä tarttuivat siihen molemmat tytöt ja niin
lähdettiin vitkastelematta takaisin kylää kohti.
Kaikki olivat jo rientäneet linnavuorelle ja koko kylä oli kuin
kuollut. Omin käsin jakoi Siniverka tiinun sisällyksen kaikkiin
kaivoihin ja lähteisiin. Niiden lähelle asetettiin korvoja ja vesikapat
jätettiin paikoilleen.
Kun kaikki oli valmiina, riensivät tytöt muiden luo linnavuorelle, joka
jyrkkärinteisenä kohosi taampana kylästä. Sen laki oli ympäröity
korkeilla kivivalleilla, joiden sisäpuolelle päästiin kapean aukon
kautta. Tänne olivat nyt sulloutuneet kaikki kylän naiset, lapset ja
vanhukset sekä alempaa jokivarrelta tulleet pakolaiset, pelon ja
jännityksen vallassa odottaen, mitä tuleman piti.
Mutta tuskin oli Siniverka seuralaisineen ehtinyt varustuksen sisään,
kun ensimäiset vihollisjoukot tulivat näkyviin. Kypärit, keihäät ja
terässilmikkopaidat välkkyen päiväpaisteessa marssivat he väsyneesti
laapustaen kylää kohti. Ja kaikki kävi, kuten Siniverka oli sanonut.
Varmistuttuaan siitä, ettei heitä miltään suunnalta ollut vaara
uhkaamassa, hajaantuivat viholliset ja riensivät kaivojen luo sekä
alkoivat vettä ammentaa. Linnavuorella piilevien pakolaisten jännitys
nousi korkeimmilleen, kun he henkeään pidättäen kurkistelivat
vallituksen yli alas kylää kohti.
Hetken kuluttua seurasi kylän tanhuilla omituinen näytelmä. Viholliset
alkoivat hoippua ja meluta kuin juopuneet. Mutta sitä ei kestänyt
kauan. Yksi toisensa jälkeen kaatuivat he maahan, kierien ja väännellen
tuskissaan, kunnes kangistuivat liikkumattomiksi. Hämmästyneinä ja
avuttomina seisoivat kuolevien toveriensa keskellä ne muutaman kymmentä
miestä, jotka eivät olleet veteen kajonneet.
»Nyt ne teistä, jotka uskaltavat jousta jännittää, ottakoot aseensa ja
seuratkoot minua!» huusi Siniverka.
Parikymmentä henkeä puolikasvuisia poikia, ukkoja ja vantteria tyttöjä
liittyi Siniverkaan, lähtien viidakoiden suojassa hiipimään kylää
kohti. Talojen huoneet tarjosivat heille edelleen suojaa, niin että he
pääsivät huomaamatta lähelle eloonjääneitä viikinkejä, jotka
odottamattaan saivat nuolituiskun päällensä. Ne heistä, jotka hengissä
pelastuivat tästä ryöpystä, lähtivät suinpäin pakoon, luullen
suomalaisten koko voiman karanneen heidän kimppuunsa. Katsomatta enää
taakseen tähän kammon ja kuoleman kylään, riensivät he viimeiset
voimansa jännittäen Aurajoen suuhun, tuoden turman sanoman laivoja
vartioimaan jääneille tovereilleen. Viivyttelemättä nostivat he purjeet
ja lähtivät näiltä kovan onnen rannoilta takaisin kotimaahansa.
Kun viholliset olivat lähteneet kylästä, puhalsi Siniverka jälleen
vaskitorvea. Silloin riensivät kyläläiset alas linnavuorelta ja
tunkeilivat ylistyksin ja ilohuudoin Siniveran ympärillä. Mutta hän
lausui heille:
»Yhden asian minä vielä vaadin teiltä. Kun miehet palaavat
sotaretkeltä, on teidän kaikkien mentävä heitä vastaan ja ilmotettava,
että minä olen sillä aikaa tuhonnut suuren viikinkijoukon sekä
pelastanut kotimme. Sitten teidän on esitettävä isälleni
palkintovaatimus, ja se on, ettei hän pakottaisi minua Hari Teljäläisen
vaimoksi. Sillä minä en kärsi häntä. Lupaatteko tämän?»
Yhteen ääneen lupasivat kaikki täyttää Siniveran tahdon.
»Nyt teidän on viipymättä ryhdyttävä työhön», jatkoi Siniverka, »ja
hävitettävä ruumiit ilmaa saastuttamasta. Mutta sitä ennen teidän on
riisuttava kuolleilta heidän aseensa, kypärinsä ja rautapaitansa sekä
kannettava ne kotiini. Niistä näkee isäni, ettemme me ole häntä
tyhjillä puheilla pettäneet.»
He hajaantuivat riisumaan ja korjaamaan kuolleita. Mutta Siniverka etsi
näiden joukosta Anundin, kuninkaanpojan, ruumiin ja otti itselleen
hänen kultaisen kypärinsä.
* * * * *
Kului vielä toista kuukautta, ennenkuin suomalaiset palasivat Karjalan
retkeltä. He olivat tulleet lyödyiksi ja palasivat ilman saalista ja
päällikköä. Toivia Lietolainen ja Hari Teljäläinen olivat kumpikin
saaneet taisteluissa surmansa, kuten Tero oli Siniveralle ennustanut.
Kotiin heidät oli johtanut eräs vanhempi soturi.
Päällikkökylän naiset olivat lupauksensa mukaan rientäneet palaavia
vastaan ja ilmottaneet heille, mitä suuria asioita kotona oli sillä
aikaa tapahtunut. Kun he olivat kerääntyneet Toivian pihaan ja
Siniverka ilmestyi kuistille, päässään viikinkipäällikön kultainen
kypäri, seisoivat miehet hämmästyneinä, sillä Siniverka oli yhtäkkiä
kohonnut heidän silmissään ruhtinattareksi. He neuvottelivat hiljaa
keskenään ja sen jälkeen lausui joukon vanhin Siniverkaan kääntyen:
»Me olemme kuulleet, kuinka sinä meidän poissa ollessamme olet
viisaudellasi ja rohkeudellasi tuhonnut suuren vihollisjoukon ja
pelastanut kotimme häviöstä. Ja koska isäsi kaatui sotaretkellämme ja
me siis tällä haavaa olemme ilman päällikköä, niin olemme me tässä nyt
päättäneet, että sinä saat olla meidän suomalaisten päällikkönä siksi
kunnes valitset itsellesi miehen, jolloin me valitsemme hänet
päälliköksemme. Suostutko siis rupeamaan päälliköksemme?»
Rinta aaltoillen ja ilosta punastuen antoi Siniverka suostumuksensa ja
äänekkäästi tervehti häntä väkijoukko valtiaakseen. Mutta itsekseen
päätti Siniverka, ettei hän mene koskaan naimisiin, vaan tahtoo itse
olla koko ikänsä päällikkönä.


You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 2
  • Parts
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 1
    Total number of words is 3429
    Total number of unique words is 1913
    22.7 of words are in the 2000 most common words
    32.5 of words are in the 5000 most common words
    37.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 2
    Total number of words is 3472
    Total number of unique words is 1922
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    33.4 of words are in the 5000 most common words
    39.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 3
    Total number of words is 3450
    Total number of unique words is 1991
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    33.1 of words are in the 5000 most common words
    38.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 4
    Total number of words is 3407
    Total number of unique words is 2046
    21.7 of words are in the 2000 most common words
    31.1 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 5
    Total number of words is 3357
    Total number of unique words is 2003
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    31.7 of words are in the 5000 most common words
    36.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 6
    Total number of words is 3480
    Total number of unique words is 2042
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    36.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 7
    Total number of words is 3504
    Total number of unique words is 1933
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 8
    Total number of words is 3310
    Total number of unique words is 1971
    23.6 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    38.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 9
    Total number of words is 3411
    Total number of unique words is 2002
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    37.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 10
    Total number of words is 926
    Total number of unique words is 637
    28.3 of words are in the 2000 most common words
    37.1 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.