Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 3

Total number of words is 3450
Total number of unique words is 1991
22.6 of words are in the 2000 most common words
33.1 of words are in the 5000 most common words
38.8 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
sijainen ja sen rikkominen mitä hän sääti, oli raskas synti. Heidän
pappinsa oli nyt asettunut piispan säätämisiä vastaan ja siitä saattoi
koitua Jumalan rangaistus ei ainoastaan papille, vaan koko
seurakunnallekin.
* * * * *
Herra Henrik oli nukkunut yönsä huonosti ja vielä enemmän olivat hänen
vaimoaan vaivanneet huolettavat ajatukset ja kaiken karvaiset
levottomat unet. Ainoastaan lapset olivat iloisia ja virkkuja, kuten
tavallista, eivätkä näyttäneet enää muistavankaan illallista ikävää
kohtausta. He kirmailivat pihanurmella, yhtä huolettomina kuin
pääskyset, jotka sirosti kaarrellen tuijailivat pihan yllä. Tänään
olikin harvinaisen herttainen ja raikas ilma, kuten aina ukkossateen
jälkeen.
Herra Henrik oli aamiaisen syötyään käynyt katsomassa ruispeltoaan ja
istui nyt päiväpaisteessa kuistilla, seuraten alakuloisin ilmein
lastensa leikkiä. Hänen vaimonsa ruokki kanoja pihatossa ja kaikki oli
siis näköjään niin kesäisen leppeätä ja rauhallista kuin koskaan.
Mutta kun hän hetkisen kuluttua irrotti katseensa tästä kotoisesta
taulusta ja antoi sen kiertää ympäristöä, näki hän kirkon luona
miesjoukon, joka läheni pappilaa. Ikävät aavistukset täyttivät hänen
mielensä, kun hän näköjään rauhallisena istui paikallaan ja odotti
tulijoita.
Miehiä oli parisenkymmentä. He olivat uhkaavan ja synkän näköisiä ja
useimmat heistä olivat asestettuja. Pihaan tultuaan pysähtyivät he
tiheänä ryhmänä lähelle kuistia ja joukosta astui esiin pitkäpartainen
ja iäkäs talonpoika. Keihääseensä nojautuen puhui hän:
»Koska sinä, kirkkoherra, vastoin piispan määräystä asut yhdessä
perheesi kanssa, niin olemme me tulleet tänne vaatimaan, että sinun on
toteltava piispaa ja erottava perheestäsi. Me olemme kuulleet, että
musta surma on jo meidänkin maassamme liikkeessä ja me emme tahdo, että
Jumala tuhoaa pitäjämme sinun uppiniskaisuutesi takia. Toimita siis
heti perhe pois luotasi, jos mielit elää rauhassa kanssamme.»
»Muutoin poltamme me pappilan perustuksiaan myöten», lisäsi johtajan
sanoihin uhkaava ääni miesjoukosta.
Herra Henrik nousi paikaltaan ja ääni kiihtymyksestä väristen vastasi:
»Miltä teistä itsestänne tuntuisi, jos teitä kotinne polttamisen uhalla
käskettäisiin eroamaan vaimostanne ja lapsistanne? Minun avioliittoni
on solmittu Jumalan edessä ja mitä Jumala on yhteen liittänyt, sitä ei
ihmisten pidä erottaman, sanoo pyhä kirja. Kuinka te siis uskallatte
sekaantua Jumalan tuomiovaltaan ja tulla sielunpaimenenne luo
esittämään niin julmia vaatimuksia?»
Kun kukaan miehistä ei pitänyt kiirettä tähän vastaamaan, jatkoi hän:
»Enkö minä ole aina elänyt sovinnossa teidän kanssanne ja ollut valmis
yöllä ja päivällä täyttämään paimenvirkani vaatimukset? Olenko minä
kieltänyt keneltäkään sakramenttia, sortanut köyhiä tai kiskonut
liikoja kymmenyksiä?»
Näiden kysymysten johdosta nolostuivat miehet huomattavasti, kunnes
joukon johtaja otti jälleen puheenvuoron ja lausui:
»Se on kyllä totta, että sinä olet aina menetellyt kohtuullisesti
meidän kanssamme, emmekä me sinua muusta syytäkään kuin siitä, että
sinä et ole totellut piispan käskyä. Emme me yksinkertaiset miehet
tunne pyhää kirjaa, vaan pidämme kiinni siitä, että mitä piispa sanoo
tai päättää, se on oikein. Siinä me pysymme ja vaadimme sinua
kiiruimmiten tekemään, mitä piispa on käskenyt, sillä muutoin meitä
kaikkia uhkaa perikato.»
Piispan määräykseen vetoaminen sai kirkkoherran sanattomaksi.
Masentuneena ja vaieten loi hän katseensa alas, minkä johdosta
miesjoukon uhka kohosi ennalleen. Johtaja lausui vielä:
»Ylihuomenna me tulemme takaisin ja jos silloin tapaamme täällä vielä
kaikki ennallaan, niin silloin ryhdymme me enempään.»
»Poltamme pappilan perustuksiaan myöten!» lisäsi äskeinen uhkaava ääni.
Tämän jälkeen lähti miesjoukko pihasta.
Herra Henrik tirkisteli sekavin tuntein heidän jälkeensä ja astui
sitten tupaan, jonne hänen vaimonsa oli lasten kanssa vetäytynyt. Vaimo
oli kuullut kaikki ja jakkaralle vaipuneena itki hän ääneensä.
»Tämä on kaikki sen munkki-hullun työtä!» virkahti Herra Henrik jotakin
sanoakseen ja istui neuvotonna vaimonsa viereen.
»Tyynnyhän nyt, äitiseni, en minä jätä. teitä kenen hyvänsä
uhkauksista», koetti hän tätä lohduttaa.
»Mutta nehän uhkasivat polttaa kotimme», vaikeroi vaimo.
»Sitä he toki varovat tekemästä!» vastasi mies.
Sen hän sanoi ainoastaan vaimoaan tyynnyttääkseen, sillä miesten
uhkaavasta käytöksestä tiesi hän, että he lähenevän mustan surman
pelottamina olivat valmiit mihin tahansa.
Hetken kuluttua kohotti hän painuneen päänsä ja lausui:
»Meidän on viisainta väistyä, ainakin toistaiseksi. Lähdemme jälleen
Viipuriin, ja ellemme enää voi yhdessä elää täällä Hauholla, niin
jätämme sen kokonaan. Minä opettelen isäni ammatin ja rupean porvariksi
Viipurissa. Silloin meitä ei voi kukaan enää pakottaa erilleen.»
Nämä kirkkoherran sanat tyynnyttivät ja rohkaisivat vaimoa. Hän kuivasi
kyyneleensä ja vastasi:
»Lähtekäämme jo huomispäivän kuluessa, sillä minä en voi täällä enää
viettää levollista hetkeä.»
* * * * *
Hyvissä ajoin seuraavana päivänä oli perhe matkavalmiina. Pappilassa
oli kaksi hevosta ja niistä seurasi toinen matkalle lähtijöitä. Sen
selkään sälytettiin tarpeellisimmat mukaan otettavat tavarat sekä kaksi
nuorinta lasta. Isä ja äiti sekä vanhin poika saivat suorittaa matkan
jalkaisin. Renki ja palvelijatar jäivät pappilaan pitämään huolta
karjasta sekä korjaamaan eloja. Talvikelillä aikoi sitten kirkkoherra
käydä hakemassa muun omaisuutensa Viipuriin.
Niin lähti tämä aikakauden tylyn katsantokannan vainoama, kodistaan
häädetty perhe vaivaloiselle matkalleen, isän taluttaessa hevosta ja
äidin sekä vanhimman pojan astellessa hänen rinnallaan.
Kaikkialle olivat jo viestit levinneet mustan surman tulosta ja
peljästyneinä kyselivät ihmiset toisiltaan, mitä heidän tuli tehdä
henkensä pelastaakseen. Pari päivää matkalla oltuaan yöpyivät
pakolaisemme myöhään illalla erääseen taloon Hollolassa. Kun aamulla
noustiin levolta, jäi yksi talon miehistä vuoteelleen valittaen ja
vääntelehtien. Hänen ihossaan näkyi tummia pilkkuja: mustan surman
kaameat merkit.
Peljästyneinä kiiruhtivat silloin matkalaisemme taipaleelle.
Mutta ennenkuin he ehtivät seuraavaan yöpaikkaan, sai nuorin lapsi
ylenannatuskohtauksen, valittaen kipua sisällään sekä pyörrytystä
päässään. Heille ei sen takia annettu yösijaa ja vihdoin täytyi heidän
sairaan lapsensa kanssa tunkeutua omin lupinsa erään talon saunaan.
Lapsukainen valitti tuskiaan koko yön ja aamulla oli hänen ruumiinsa
mustien pilkkujen peittämä. Iltapäivällä hän matkalla oltaessa huokasi
viimeisen henkäyksensä. Epätoivoiset vanhemmat hautasivat hänet omin
käsin Valkealan kalmistoon, jatkaen sen jälkeen kiiruusti matkaansa.
Onnellisesti pääsivät he moniaan päivän kuluttua Viipuriin ja
asettuivat herra Henrikin vanhempain luo. Mutta kun he olivat kolme
päivää olleet perillä, valtasi ihmiset Viipurissa kauhistus, sillä
musta surma oli kaupungista vienyt ensimäisen uhrin.
»Se seuraa meidän kantapäillämme», sanoi herra Henrikin vaimo, joka
nuorimman lapsensa kuoleman johdosta oli vaipunut lohduttomaan suruun.
»Kunpa taivaan pyhät varjelisivat edes toisia lapsiamme!»
Hän kävi siitä lähtien joka päivä kirkossa rukoilemassa pyhää neitsyttä
varjelemaan lapsiaan, paastosi ja uhrasi kynttilöitä pyhimyksille.
Mutta kaikista näistä varokeinoista huolimatta sairastui toinen heidän
pojistaan ruttoon ja kuoli parin päivän kuluttua. He tulivat silloin
olleeksi kaksi viikkoa Viipurissa. Musta surma levisi nopeasti
kaupungissa. Porvarit sulkivat porttinsa ja ikkunaluukkunsa ja koko
kaupunki oli kuin kuollut. Portinpieliin liidulla vedetyt ristit
osottivat taloja, joissa rutto parhaillaan vieraili. Ruumiita
kuljettavat vankkurit olivat ainoat, jotka kolisivat autioilla
kaduilla. Ilma oli seisova ja helteinen, vesi meressä oli ellottavan
viheriää ja kaikki tuntui olevan mätänemistilassa. Porvarit savustivat
talojaan katajanhavuilla ja kaikista lakeisista pöllysi musta, kitkerä
savu, joka laajeni liikkumattomaksi pilveksi kaupungin päälle.
Herra Henrik taisteli synkkämielisyyttä vastaan, joka uhkasi riistää
häneltä kaiken toimintatarmon. Pelastaakseen vaimonsa ja ainoan jälellä
olevan lapsensa päätti hän kiiruusti paeta tästä turman pesästä. Hänen
vaimonsa oli epätoivoon menehtymäisillään ja hän piti turhana
pakenemista.
»Tämä on Jumalan rangaistusta siitä, että me olemme eläneet yhdessä
senkin jälkeen, kun piispa sen meiltä kielsi», vaikeroi hän.
»Ei Jumala voi olla julma, vaikka piispa onkin», väitti herra Henrik.
Mutta kaikesta huolimatta oli häneen itseensäkin alkanut juurtua usko,
että Jumala tuon ruttotaudin kautta tavottelee erikoisesti häntä. Mutta
hän tahtoi viimeiseen saakka taistella sellaista käsitystä vastaan. Hän
sai vaimonsa taivutetuksi pakoon ja niin he eräänä päivänä kolmisin
lähtivät ruton saastuttamasta kaupungista, matkansa määränä aluksi
Jääski, jossa herra Henrikin äidillä oli sukulaisia.
Mutta kohta kun he olivat päässeet perille sukulaistaloon, oli poika
laskettava sairaana vuoteelle. Musta surma oli tullut heidän matkassaan
Jääskeenkin. Ihmiset valtasi täällä kuten muuallakin kauhistus.
Talonväki jätti kotinsa ja yks kaks huomasi herra Henrik olevansa
vaimonsa ja sairaan poikansa kanssa yksin autiossa talossa.
»Jätä meidät yksin, rakas Henrik, ja pelasta itsesi, sillä Jumala on
päättänyt meidän kuolemamme», sanoi vaimo nöyrällä alistuvaisuudella.
»Minä näin viime yönä unissani pyhän neitsyen, joka näytti minulle
kuolleita lapsiamme. Siitä minä tiedän, että minä itsekin pian seuraan
heitä.»
Mutta herra Henrik ei tahtonut kuullakaan sellaista, että hän jättäisi
rakkaimpansa yksin kuolemaan. Vuorotellen valvoi hän vaimonsa kanssa
pojan vuoteen ääressä ja kun äitiin toisen päivän iltana ilmestyivät
ensimäiset ruton oireet, hoiti hän yksinään heitä kumpaakin. Kun pojan
valitukset olivat ainaiseksi vaienneet, oli äidin iho jo täynnä noita
pelottavia pilkkuja ja hänen tuskansa korkeimmillaan. Syömättömyydestä
ja valvomisesta nääntyneenä istui herra Henrik hänen vuoteensa reunalla
ja koetti tehdä voitavansa tuskien lievittämiseksi. Kaikki oli hänestä
kuin pahaa unennäköä ja hän toivoi ainoastaan, että rutto mitä pikimmin
iskisi häneenkin.
Pian vaikenivat vaimonkin valitukset ja herra Henrik oli yksinään
kahden kuolleensa kera autiossa kylässä. Konemaisesti toimitti hän
vainajansa maan poveen ja laskeusi sitten tylsän horroksen vallassa
vuoteeseen odottamaan kuolemaa.
Mutta kuolema ei huolinut hänestä ja hän heräsi jälleen, nukuttuaan
kokonaisen päivän ja yön. Hän tajusi ainoastaan hämärästi, missä hän
oli ja mitä viime päivinä oli tapahtunut. Hänen ymmärryksensä yli oli
laskeutunut tumma verho, joka esti häntä tajuamasta onnettomuutensa
suuruutta. Jonkunlainen vaisto pakotti hänet kuitenkin lähtemään pois
tuosta kylästä, jota painosti kuoleman autius.
* * * * *
Syksy oli jo myöhälle kulunut, kun herra Henrik eräänä päivänä ilmestyi
jälleen Hauholle, istuen laihan ja takkuisen hevosen selässä. Itse hän
oli vieläkin laihempi, silmät syvälle painuneet, iho kellertävä ja
tukka ja parta ruokkoamattomat. Häntä olisi ollut vaikea tuntea
entiseksi nuorteaksi ja vereväksi kirkkoherraksi, jos kylässä olisi
ollutkin joku hänen tuloansa näkemässä. Mutta kaikki talot olivat
autioina, sillä toisista oli musta surma korjannut asukkaat, toisista
olivat väet taas paenneet etäisiin metsäsaunoihin, välttyäkseen siellä
korven kätköissä hirmukuoleman kynsistä.
Autio oli pappilakin, jonka pihalla herra Henrik laskeusi hevosen
selästä. Kiireisin askelin kuin jotakin kauan ikävöityä tavatakseen
riensi hän sisälle ja tavatessaan huoneet tyhjinä, kuvastui hänen
harhailevassa katseessaan ikävä pettymys. Hän otti kirkon avaimet
käteensä ja lähti temppeliä kohti, joka kylän keskellä kohotti jyrkän
harjansa taivasta kohti. Hän polvistui alttarin eteen ja rukoili kauan
ja hartaasti, että Herra Jumala auttaisi häntä löytämään jälleen
vaimonsa ja lapsensa. Päätettyään vihdoin rukouksensa kiipesi hän
kellokastariin ja alkoi soittaa kelloja. Sitä teki hän myöhäiseen
iltaan saakka, pistäytyen aina välistä luukun ääressä tähyämässä
autioon ympäristöön.
Seuraavana päivänä jatkoi hän samalla tavoin soittamista. Puolen päivän
seuduissa läheni kirkkoa muutamia ihmisiä, jotka taukoamaton
kellonsoitto oli houkutellut metsän kätköstä kylälle. Kun he arkaillen
pysähtyivät kirkkotarhan portille, ilmestyi kellokastarin luukkuun
herra Henrik, joka ensin heitä ääneti tähysteltyään huusi:
»Rakkaat seurakuntalaiset, ettekö tiedä, missä minun vaimoni ja lapseni
ovat? Ellette tiedä, niin tulkaa minun kanssani kirkkoon rukoilemaan,
että Jumala auttaisi minua löytämään heidät!»
Mutta tuntiessaan tuon haamun kaltaisen olennon omaksi kirkkoherrakseen
tekivät seurakuntalaiset kammoksuen ristinmerkkejä ja vetäytyivät
kiiruusti takaisin metsiin.
Huomatessaan kylän jälleen autioksi ja äänettömäksi jatkoi herra Henrik
kellojen soittamista. Aamusta iltaan kaikui siten kellonsoitto. Ja kun
metsissä piileskelevät seurakuntalaiset myöhäisinä myrskyiltoina
kuulivat kellojen kumeasti moikuvan, tekivät he kammoksuen
ristinmerkkejä ja rukoilivat pyhää Henrikkiä suojakseen.
Mutta vihdoin lakkasivat kellot soimasta ja kun asukkaat talven tullen
palasivat kylään, ei herra Henrikiä näkynyt missään. Eivätkä he sen
koommin kuulleet kirkkoherrastaan. Hän oli lähtenyt jälleen
harhailemaan ja häipynyt niiden onnettomien joukkoon, jotka itseään
kiduttavina katumuksen tekijöinä ja suurten onnettomuuksien ruhjomina
mielipuolina kiertelivät maata.


Uusi sielunpaimen.

Herran vuonna 1530 tekivät Kalajoen pitäjän miehet sangen pakanallisen
teon: he surmasivat oman sielunpaimenensa. Vaikka elettiinkin
uskonnollisessa murroskaudessa, eivät tähän papinmurhaan olleet
kumminkaan syynä mitkään uskonnolliset seikat, vaan aiheutti sen varsin
tavallinen ja arkipäiväinen riita.
Kalajokelaisilla oli muutamia vuosia ollut pappina herra Mikael, joka
kuului Tavastien ylimyssukuun. Aatelisvaistojaan noudattaen sorti hän
kansaa ja pyrki kiskomaan liikoja veroja. Mutta tällöin jo piti
paikkansa sananlasku, että aateliset ja kravut eivät menesty
Pohjanmaalla. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä, että pappilan rannassa
Hylkikiven luona, jossa mereltä palaavain pyyntimiesten oli tapana
maihin laskea, syntyi kiivas riita hylkeenpyytäjäin ja herra Mikaelin
kesken, joka miehineen oli laskeutunut rantaan periäkseen kymmenykset
saaliista. Riita kehittyi lopulta käsirysyksi ja siinä tappelun
tiimellyksessä sai herra Mikael surmansa.
Nyt saivat kalajokelaiset olla joitakin aikoja ilman pappia. Mutta kun
tieto tapahtumasta ennätti kuninkaan korville, suuttui hän kovin ja
käski Martti-piispan lähettää Tavastin sijalle sellaisen papin, joka
pystyisi pitämään villit kalajokelaiset terveellisessä kurissa.
Kuninkaan oli kuitenkin helpompi antaa käskynsä kuin piispan panna se
toimeen, sillä yksikään pappismies ei ollut juuri halukas lähtemään
sielunpaimeneksi mokomaan seurakuntaan. Mutta joku täytyi lopultakin
saada edustamaan kirkon arvovaltaa Kalajoella, sillä muutoin sen
asukkaat uhkasivat painua takaisin pakanuuden pimeyteen.
Vihdoin ilmestyi eräs tarjokas. Se oli Turussa yleisesti tunnettu teini
Gregorius Henrici Keiraskius. Hän ei suinkaan ollut enää mikään
poikanulikka, sillä iäkkäänä kouluun tultuaan oli hän siellä venynyt
kohta kymmenisen vuotta. Hänen täysipartainen, hartiakas ja täyteläinen
muotonsa osotti, että hän viihtyi paljon mieluummin olutkrouveissa kuin
kirjan ääressä ja että hänestä oli hauskempaa mellastaa öisissä
katutappeluissa tai tehdä kaikenlaisia kepposia kunnon porvareille kuin
istua koulutuvassa raamatun alkukieliä tutkimassa. Rauhaa rakastavat
porvarit olivat senkin seitsemän kertaa mananneet tämän oluenkarvaisen
Apollon pojan sinne missä pippuri kasvaa, mutta siitä huolimatta oli
hän vuodenajan säännöllisyydellä palannut joka syksy Turkuun.
Nyt tarjoutui hän siis villien kalajokelaisten sielunpaimeneksi.
Piispaa ja kapitulin jäseniä tosin hieman arvelutti ottaa vastaan tämän
kunnianarvoisan papinehdokkaan tarjousta, mutta kun valinnan varaa ei
ollut ja kun koulunjohtaja, päästäkseen viimeinkin tästä iäisestä
oppilastaan ja niistä valituksista, joita porvarit yhtämittaa juoksivat
hänestä tekemässä, selitti hänet kutakuinkin kypsäksi pääsemään
koulusta, päättivät he hyväksyä hänet kysymyksen alaiseen virkaan.
Olihan sitäpaitsi syytä toivoa, että hän tuohon vastuunalaiseen
virkaan astuttuaan jättäisi ilkivaltaiset tapansa ja muuttuisi
elämänvaelluksessaan vakaammaksi. Sellaistahan oli usein ennenkin
tapahtunut.
Papinkokelas Gregorius Henrikinpoika Keiraskius laskettiin siis
koulusta, vihittiin papiksi ja valtuutettiin hoitamaan Kalajoen
kirkkoherran virkaa. Porvarit mielissään siitä, että kaupunki
vihdoinkin pääsi hänestä ainaiseksi, keräsivät keskuudestaan hänelle
joltisenkin rahasumman matkavaroiksi. Niillä hankki dominus Gregorius
tuliluikun, puolikymmentä suurta ja äkäistä susikoiraa, palkkasi
hartevan rengin ja lähti niin matkalle etäiseen seurakuntaansa.
* * * * *
Tietämättömänä näistä seurakunnassa sattuneista muutoksista ja yleensä
aikakauden suurista mullistuksista viljeli Junno Junnonpoika isältä
perittyä uutistaloaan pienen Ypyänjärven rannalla, noin seitsemisen
penikulmaa Kalajoen suusta ylöspäin. Täällä saakka oli asutus vielä ani
harvaa. Hänen isänsä oli ollut ensimäinen asukas penikulmain
laajuisella alueella. Eräretkillään oli hän kulkenut jokivartta
ylöspäin, poikennut sitten seurailemaan pienen sivujoen varsia, kunnes
oli saapunut sen alkulähteelle. Paikka oli tuntunut hänestä
miellyttävältä, hän oli kaatanut kasken järveen viettävälle rinteelle
ja asettunut sinne myöhemmin vakinaisesti asumaan, jättäen kuollessaan
talon pojalleen.
Junno Junnonpoika eleli siis täällä mitä täydellisimmässä erämaan
rauhassa. Ainoastaan harvoin, milloin tarvitsi myydä kertyneet
turkikset sekä uudistaa suolavarastoa, tuli hänellä käydyksi jokisuulla
tai Salon markkinoilla. Silloin kävi hän aina myöskin kirkossa. Sillä
pakana hän ei suinkaan ollut, vaan oli hänet poikasena -- hän muisti
sen itsekin -- kastettu kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Mutta muutoin
hänellä oli tästä kolmiyhteisestä Jumalasta sangen hämärä käsitys. Se
olikin yhdessä pyhimysten kanssa sekaantunut hänen mielikuvituksessaan
esi-isäin vanhoihin haltioihin, niin että esimerkiksi Neitsyt Maaria ja
Mielikki Metsänemäntä hyvin saattoivat vaihtaa paikkaa keskenään. Hän
palvelikin sekaisin näitä kaikkia, mikäli hän pyyntitoimissaan tunsi
tarvetta turvautua jumalallisiin voimiin.
Hänen vaimoonsa oli ristinusko juurtunut nähtävästi syvempään, sillä
hän oli jo jonkun aikaa ollut levoton heidän nuorimmasta pojastaan,
jota ei oltu vielä ristillä käytetty, vaikka se alottikin jo neljättä
ikävuottaan. Vaimo oli viime aikoina huomannut, että poika nukkui hyvin
levottomasti ja arveli sitä paholaisen ahdistelevan, kun se oli vielä
kastamaton.
»Mitäpä se paholainen sitä kummemmin hätyyttäisi kuin minuakaan, sillä
olinhan minäkin jo kuusvuotias, ennenkun ristille vietiin», lohdutti
häntä Junno. »Viedään sitte ristille kun ilmestyy muutakin asiaa
jokisuulle. Kyllä kai se niin kauan nahoissaan pysyy.»
»Mutta suolatkinhan alkavat olla jo lopussa», väitti vaimo.
Tämä oli Junno Junnonpojasta paljon painavampi seikka kuin pojan
ristille vieminen. Kun hän vielä lisäksi otti huomioon sen, että nyt
touonteon jälkeen oli varsin joutilas aika, niin suostui hän lopulta
vaimonsa ehdotukseen.
Iloisena ryhtyi tämä lähtövalmistuksiin, säälien konttiin viikon eväät.
Junno Junnonpoika puolestaan täytti toisen kontin, jossa sai sijansa
pari ketunnahkaa sekä hyvänpäiväinen kimppu oravannahkoja. Niillä oli
vaihdettava suoloja turkulaisesta laivasta, joita pitkin kesää tapasi
jokisuussa kauppaa tekemässä. Niin asettuivat he, ristilapsi
kolmantena, pieneen ruuheen ja lähtivät korpien halki luikertelevaa
jokea lipumaan alas merenrannikolle.
* * * * *
Puolen päivän aikaan he seuraavana päivänä saapuivat jokisuulle ja
nousivat maalle pappilan rannassa. Taloa lähestyessään kohtasivat he
ensimäiseksi pitkäselkäisen rengin, joka seisoi päiväpaisteessa
piha-aidan nojalla ja leuka nojattuna nyrkkeihin unisin silmin katsoa
maurotti tulijoita.
Junno Junnonpoika tervehti ja kysyi, oliko pappi kotosalla.
»Mitäs teillä hänelle on asiaa?» kysyi vuorostaan renki, jonka
lausumatapa ilmaisi hänet etelänpuolen mieheksi.
»Lapsi olisi kastettava», vastasi Junno Junnonpoika.
»Tuoko tuossa?» kysyi renki laiskasti ja kipristi toista silmäänsä
poikaa kohti, joka seisoi isän ja äidin välissä.
»Se juuri.»
»No mikä kiire tuolla nyt on ristille? Olisitte antaneet olla siksi kun
hän itse olisi tullut kastettavaksi, niin hän olisi voinut samalla
päästä ripillekin», vällötti renki pilkallisesti.
Tämä suututti jo Junno Junnonpoikaa ja hän uudisti nyt kysymyksensä
paljon vaativammassa äänilajissa.
Renki oli hetken aikaa vaiti, sylkäistä tirskautti sitten hammastensa
välitse ja sanoi:
»Kirkkoherra on päivällislevolla ja jos sinua haluttaa, niin mene
herättämään.»
Tätä sanoessaan virnisteli hän häijynkurisesti aivankuin tahtoen sanoa,
että menehän, kyllä siellä korvasi kuumennetaan.
Mutta Junno Junnonpoika otti asian vakavasti ja läheni porttia
astuakseen pihaan. Renki pidätti hänet kuitenkin puolitiessä ja sanoi:
»Ei kirkkoherra täällä ole, hän nukkuu tuolla», ja samalla osotti renki
avonaiselle kentälle, jossa muutaman kymmenen sylen päässä talosta oli
noin viiden tai kuuden kyynärän korkuisten tolppien nenään rakennettu
aittaa muistuttava pienoinen huone.
Junno Junnonpoika oli kyllä joelta noustessaan pannut sen merkille ja
ihmetellyt itsekseen, että mikähän harakanpesä siihen on rakennettu.
Epäillen kysyi hän:
»Ettäkö kirkkoherra olisi tuolla nukkumassa?»
»Sielläpä niin», vakuutti renki. »Missäpäs täällä Kalajoella
muuallakaan uskaltaisi pappi nukkumaan heittäytyä!»
Junno Junnonpoika uskoi rengin laskevan häijynilkistä pilaa, mutta
saadakseen lähempää katsella tuota omituista rakennusta alkoi hän
hiljalleen astella sitä kohti. Vaimo seurasi ristilapsen kanssa
perässä.
Vasta lähemmäs tultuaan huomasi Junno Junnonpoika, että huoneen alla
tolppien välissä lojui päivää paistattaen puolikymmentä suurta koiraa.
Tulijain askeleet kuullessaan kohosivat ne jalkeille, paljastaen
kymmenen uhkaavaa hammasriviä. Toiset haukahtelivat äksysti, toisten
kumeasti muristessa.
Junno Junnonpoika pysähtyi ehdottomasti ja oli juuri aikeissa palata
takaisin portille, jossa renki nauraa virnotti hänen pelästykselleen,
kun ilmaan rakennetun huoneen ovi samalla rämähti auki. Siitä pisti
esille avarareikäinen tuliluikku, minkä jälkeen sieltä tuli näkyviin
dominus Keiraskiuksen pyöreä ja karvainen pää. Tähysteltyään varovasti
ympäristöä ja tultuaan vakuutetuksi, ettei mitään vaaraa ollut
uhkaamassa, laski hän pyssyn kädestään ja komensi rämeällä äänellä
koirat vaikenemaan. Tämän jälkeen tarttui hän nuoraan, jolla tikapuut
oli nostettu ylös, avasi solmun ja laskea hurautti ne alas, alkaen
sitte perä edellä ähkien kömpiä maahan.
Saatuaan jalkansa tukevasti maanpinnalle venytteli hän perusteellisesti
jäseniään ja haukotteli unenjäännökset ruumiistaan. Vasta sen tehtyään
läheni hän vieraita ja ärähti:
»Mitä tekemistä teillä on täällä?»
Junno Junnonpojan oli vieläkin vaikea uskoa olevansa papin kanssa
tekemisissä. Kuitenkin vastasi hän tuoneensa lapsen kastettavaksi.
»Noin iso poika!» ärähti kirkkoherra. »Miksei sitä aikanaan ole tuotu
kastettavaksi?»
Junno Junnonpoika selitti sen johtuvan siitä, että hän asuu niin
kaukana kirkolta. Siihen ei kirkkoherra väittänyt enää mitään, kysyen
sen sijaan:
»Mutta onko sinulla maksaa lapsesi ristiminen?»
»Tuota, pitääkös se maksaakin?» ihmetteli Junno Junnonpoika.
»Vieläkö sitä kysytkin?» tiuskasi kirkkoherra. »Vai pitäisi teille
papinmurhaajille ilmaiseksi toimittaa niin tärkeät ja kallisarvoiset
asiat kuin ihmissielun ottaminen kristillisen seurakunnan jäsenyyteen!
Ettes häpeä!»
»En minä tosiaankaan arvannut sitä varten varata mitään maksua»,
päivitteli Junno Junnonpoika neuvotonna. »Eikö kirkkoherran sopisi
vartoa siksi kun minä uudelleen tulen täällä jokisuulla käymään?»
»Vai vartoa? Ei niistä mitään!» ärjäsi herra Gregorius.
Junno Junnonpoika vaihtoi kuiskaten jonkun sanan vaimonsa kanssa ja
lausui sen jälkeen:
»Täytynee sitten koko kastaminen jättää sikseen», ja hän varustausi
lähtemään.
Mutta herra Gregorius oli tällä välin kiinnittänyt katseensa hänen
konttiinsa, jonka kielen alta pisti näkyviin ketunhäntä. Hän pysäytti
nyt Junno Junnonpojan kysymällä:
»Mutta mitäs sinulla on tuolla kontissasi?»
»Pari ketunnahkaa vain sekä lisäksi nippu oravannahkoja.»
»Olkoon menneeksi, kyllä minä suostun niidenkin hinnasta toimittamaan
kasteen», ehätti herra Gregorius sanomaan.
»Mutta eivät ne nyt joutaisi siihen tarkotukseen», selitti Junno
Junnonpoika hämillään. »Niillä piti meidän vaihettaa suoloja, kun
entiset ovat aivan lopussa.»
Hän neuvotteli jälleen hiljaa vaimonsa kanssa ja jatkoi sitten:
»Niin että kyllä se pojan kastaminen saa nyt jäädä sikseen.»
Sen sanottuaan kääntyi hän lähteäkseen. Mutta tuskin oli hän ehtinyt
ottaa kahta askelta, kun hänet tällä kertaa pysäytti koiralauma, joka
isäntänsä viittauksesta vihaisesti muristen ja hampaitaan näytellen
ympäröitsi hänet vaimoineen ja poikineen.
»Vai niin, että sinä aiot jättää lapsesi pakanaksi?» ärjyi herra
Gregorius. »Mutta sitä minä en aio sallia! Minut ovat kuninkaallinen
majesteetti ja piispa asettaneet teitä kaitsemaan ja minun on
vastattava heille siitä, ettei seurakunnassa löydy pakanoita. Suorita
siis siekailematta ulostekosi ja anna lapsesi kastettavaksi!»
Kun Junno Junnonpoika näytti vieläkin empivän, antoi herra Gregorius
vihjauksen koirilleen, jotka yhä äkäisemmin muristen siirtyivät pari
askelta lähemmäs. Tällä välin oli renkikin jättänyt portinpielen ja
asettui nyt isäntänsä rinnalle, kädessään heinähanko. Aseman muuttuessa
näin uhkaavaksi, harkitsi Junno Junnonpoika viisaimmaksi laskea kontin
selästään sekä tyhjentää sen sisällön herra Gregoriukselle. Tämä osotti
huomattavia lauhtumisen merkkejä ja komentaen koirat poistumaan ojensi
hän turkikset rengille sekä lausui:
»Vie nuo aittaan ja hae karjakko käsiisi. Saatte molemmat tulla
kirkkoon kummeiksi.»
* * * * *
»Vei kun veikin, mokoma, ne nahat!» päivitteli Junno Junnonpoika
äkeissään, asettuessaan vaimoineen ja poikineen jälleen ruuheen ja
lähtiessään sauvomaan virtaa ylös. »Ilman suolan murenetta saamme nyt
palata kotiin, sillä eipä uskonut laivuri tavaraansa velaksi. Hukkaan
meni koko matka!»
»Mutta tulihan tuo nyt edes poika kastetuksi», koetti vaimo lohduttaa.
»Siitä minä viis!» vastasi mies. »Ja paljonko sinä sitte luulet
tuollaisen papin toimittaman kasteen merkitsevän? Ihan yhtä, vaikka
minä itse olisin sen tehnyt siellä Ypyänjärvellä», ja äkeissään
työnteli hän ruuhta pitkin lykkäyksin ylös virtaa.
Illan tullen yöpyivät he Jutila-nimiseen uutistaloon, joka oli virran
äyräällä parin penikulman päässä jokisuulta. Talon oli joku aika sitten
perustanut yksi edellisen kirkkoherran surmaajista, sillä rintakylillä
joensuussa ei hän ollut sen jälkeen uskaltanut asua.
Kun matkamiehet olivat ehtineet kotiutua avaraan pirttiin, jonka
valkeita seinähirsiä ei savu ollut vielä ehtinyt perinpohjaisemmin
kiillottaa, tuli isäntä kyselemään jokisuun kuulumisia, sillä itse ei
hän ollut siellä sen koommin käynyt.
»Eipä meillä ole mitään hupaista kerrottavaa», vastasi Junno
Junnonpoika alakuloisesti. »Suoloja meidän piti sieltä vaihettaa, mutta
pappi kerkesi koirineen tulla väliin ja riistää suolain hinnan.»
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 4
  • Parts
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 1
    Total number of words is 3429
    Total number of unique words is 1913
    22.7 of words are in the 2000 most common words
    32.5 of words are in the 5000 most common words
    37.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 2
    Total number of words is 3472
    Total number of unique words is 1922
    23.7 of words are in the 2000 most common words
    33.4 of words are in the 5000 most common words
    39.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 3
    Total number of words is 3450
    Total number of unique words is 1991
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    33.1 of words are in the 5000 most common words
    38.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 4
    Total number of words is 3407
    Total number of unique words is 2046
    21.7 of words are in the 2000 most common words
    31.1 of words are in the 5000 most common words
    36.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 5
    Total number of words is 3357
    Total number of unique words is 2003
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    31.7 of words are in the 5000 most common words
    36.8 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 6
    Total number of words is 3480
    Total number of unique words is 2042
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    36.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 7
    Total number of words is 3504
    Total number of unique words is 1933
    23.5 of words are in the 2000 most common words
    33.6 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 8
    Total number of words is 3310
    Total number of unique words is 1971
    23.6 of words are in the 2000 most common words
    33.0 of words are in the 5000 most common words
    38.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 9
    Total number of words is 3411
    Total number of unique words is 2002
    22.6 of words are in the 2000 most common words
    32.6 of words are in the 5000 most common words
    37.2 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Aikojen yöstä: Historiallisia kertomuksia IV - 10
    Total number of words is 926
    Total number of unique words is 637
    28.3 of words are in the 2000 most common words
    37.1 of words are in the 5000 most common words
    42.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.