Vaihdokas: Nelinäytöksinen näytelmä - 3

omituinen ja avuton. Tahdoin seurustella hänen kanssaan ja vaikuttaa
häneen hyvää.
LUMIALA. Yhä merkillisempää. Sinäkö kasvattaisit nuorta miestä? Et ole
vielä kyllin vanhakaan sellaiseen.
ANNA. Joutavia, August!
LUMIALA. Jaa, jaa, tiedäthän sinä, että minussa on aina ollut sellainen
epäilyksen kauna. Sinä et ole sitä koskaan voinut poistaa. Sinun
pitäisi olla varovainen.
ANNA. Kuinka me nyt olemme tähän joutuneet viattomasta asiasta? Sinä
sanoit tässä, että meidän olisi aika nauttia elämästä. Minä puolestani
tahtoisin tehdä jotakin hyvää persoonallisesti.
LUMIALA (nauraa). Ei, Anna, me olemme vereviä porvareita, ei meidän
asia ole tunteilla leikkiä. Pelatkoon niillä hengenihmiset. He voivat
elää vaikka lasikaapissa ja levittää sydämensä kaikkien nähtäväksi ja
tehdä kummallisia kuperkeikkoja. He näyttävät ihmisille kuinka hyve
tehdään paheeksi ja kuinka pahe on heidän oman elämänsä hyve. Ja vaikka
he kuinka tällä nuorallaan hyppelisivät, putoovat he aina kuin kissa
jaloilleen. Yritäppäs sinä, niin taitat niskasi.
ANNA. Minä tahtoisin vain tehdä velvollisuuteni.
LUMIALA (epäilevänä). Tässä on jotakin outoa takana. Näin heti tänään,
kun käväisit liikkeessä, että sinulle oli tapahtunut jotakin erikoista.
ANNA. Voi, miksi sinä kidutat itseäsi?
LUMIALA. Sinä peität jotakin. Minä olen vain kerran ennen nähnyt sinut
sellaisena. Se oli, muistathan, häämatkallamme, ja silloin sinun
kummallinen levottomuutesi ja välttelysi jätti minuun oudon epäluulon.
ANNA (nousee). August kulta, heitä nyt tuo!
LUMIALA. Hyvä Jumala, enhän minä varmasti voi sanoa, mitä se oli
silloin. Se on kuitenkin heittänyt mustan varjon mieleeni. Muistatko
sinä häämatkaamme?
ANNA (painaa päänsä alas). Muistan.
LUMIALA. Sinä olit siihen aikaan hurmaava. Sinussa oli kypsyyden
polttavaa kiihotusta. Sinä välttelit minua, nauroit ja riehuit,
kiusasit minua! Tahdoit ravintolaan, ostit huumaavia viinejä. Minun
piti humaltua. Minä olin humaltunut vain sinusta, en voinut juoda.
Olithan sinä minun ainoani, en ollut naisista ennen tiennyt. Sano,
Anna, miksi sinä silloin välttelit minua, et suonut minulle syleilyäsi?
ANNA (peittelee tuskaansa). Tämähän on aivan käsittämätöntä. Sinä olet
kuin humalassa. Minä en tahdo vastata sellaiseen kysymykseen.
LUMIALA. Minä olen ennenkin kysynyt tätä ja sinä olet aina jäänyt
vastauksen velkaa.
ANNA. Mitä sinä epäilet? Minä voin aavistaa... August, älä sano!
LUMIALA. Katso minuun, sano, olinko minä sinun ensimäinen rakkautesi?
ANNA (istuvat sivupöydän ääreen). Minä en voi siitä puhua. Tahtoisin
olla varma, että luotat minuun, rakastat minua niin paljon, ettei
mikään voi meitä erottaa. Sinä et saa kärsiä minun vuokseni. Sinulla ei
saa olla surun syytä, vaikka minä olisin jotakin -- jotakin outoa
tehnyt. Sinä et saa murtua, älä anna sen koskea itseesi. Sinä olet
järkevä, hyvä, sinä voit erottaa minut menneistä, voit ymmärtää, että
olin aivan toinen ihminen silloin, toinen nyt.
LUMIALA. Nyt sinä tunnustat peitetyllä puheellasi syyllisyytesi.
ANNA (nousee). Minä en tiedä mitä sanon. August, ole kärsivällinen.
Minun täytyy pian sanoa sinulle kaikki. Voi, sinä saat nähdä, sinä
kyllä ymmärrät, että minulla on ollut syytä vaieta, vaieta meidän
kummankin vuoksi.
LUMIALA. Meidän välillämme ei saa olla mitään vaikenemisen syytä. Sinä
et voi olla tekemisessä vieraan miehen kanssa minun selkäni takana.
(Hillitsee itseään, mutta kiihtyy uudestaan ja puhuu matalalla
äänellä.) Sinä olet merkillisen taitavasti osannut peittää minulta
totuuden. Sinä olit...
ANNA. Säästä itseäsi ja minua, August!
LUMIALA. Nyt sinä luulet uskaltavasi uudestaan!
ANNA. Sinä olet väärässä. Nyt minun täytyy tehdä sinulle tili, sen
näen. Odota, onhan talo täynnä vieraita, myöhemmin illalla. Se voi
yhdistää meidät, niin ettemme koskaan ole niin läheisiä olleet. Se voi
erottaakin. August, sinusta se riippuu, anna Oraan olla täällä. Hän on
minulle hyvin läheinen!
LUMIALA (tarttuu hänen hartioihinsa). Pidätkö sinä minua narrinasi?
(Nuoret tulevat salista meluten ja puhuen kaikki yhtaikaa.
Kuuluu huudahduksia: Huh, minä sulan -- -- Hirvittävän lystiä
-- -- Täällä saa hengittää!)
AINA. Mikähän siihen on syynä, että täällä Lumialalla tanssituttaa aina
niin kauheasti? Kun vaan astuu tuonne saliin, niin heti pitää ruveta
hyppimään.
AAPO. Vanhat henget. Tässä talossa on tanssittu puoli sataa vuotta.
AINA. Henget! Hauskoja kavaljeereja.
AAPO. Katsokaa Hannesta, hän näyttää siltä kuin olisi tanssinut
hengettärien kanssa.
HANNES. Herra Oras villitsi meidät kaikki.
(Maria on tullut salista ja istuu Annan viereen sohvaan.
Oras seisoo tuolin takana etualalla. Lumiala istuu toiselle
puolelle huonetta vastapäätä Annaa ja sytyttää sikarin.)
AAPO. Ettekö aio rakentaa uudestaan tätä taloa?
LUMIALA. Minä en vanhaa revi. Tämän talon arvo on sen vanhuudessa.
Muuan Saarman-suku on sen rakentanut. He olivat täällä pormestareina
monta sukupolvea. Kun pormestarin vaihto sattui, sanottiin vielä minun
lapsuuteni aikoina: Kuka nyt saarmanniksi saadaan. Heistä kulkee monta
merkillistä tarua. (Istuu ison pöydän ääreen. Silja seisoo hänen
tuolinsa takana ja laskee kätensä Lumialan olalle.)
AINA. Kertokaa, setä!
LUMIALA. Eräällä tuomari Saarmannilla oli kaunis rouva, joka oli
katsonut liian syvälle toisen miehen silmiin. (Katselee Annaa ja
Orasta.)
TYTÖT. Intresanttia!
LUMIALA. Tämän talon tontut ja haltiat ovat aina olleet isäntiensä
puolella.
TYTÖT. Oo...!
LUMIALA. Ne kostivat rouvalle.
AINA. Kuinka, kuinka?
LUMIALA. Rouvalla oli ihmeellinen poika. Se oli syntynyt hammas suussa
ja onnenlakki päässä.
AINA. Kuin sadussa.
LUMIALA. Ja tietäjät sanoivat, että siitä pojasta tulee merkillinen
mies. Hän tekee työtä enemmän kuin tuhat miestä ja on viisaampi kuin
sata miestä ja hellempi kuin kymmenen hyväsydämistä naista. Hän tulee
hoitamaan maan rahoja ja olemaan mahtava mies. Mutta siinä oli ehtoja.
AINA. Entä se rouva?
LUMIALA. Nyt tulee rouvan vuoro. Hän ei saanut hetkeksikään unohtaa
lasta maallisten tähden eikä jättää luotaan jälkeen puoliyön.
AAPO. Mitä siitä seuraisi?
LUMIALA. Malttakaa. Rouva sulkeutui huoneeseensa lapsen kanssa. Täällä
oli aina ilo soinut yöt ja päivät. Nyt vieraat hävisivät. Tuomari kulki
yksin kolkoissa huoneissa. Ystävät hylkäsivät hänet.
AINA. Ne pitivät rouvasta, eivät välittäneet tuomarista.
LUMIALA. Kuinka lie ollut. Asiat huononivat.
AINA. Eikö haltiat auttaneet?
LUMIALA. Malttakaa. Tuomari laittoi taas kerran komeat pidot ja kutsui
kaikki vanhat ystävät. Soitot helkkyivät ihanasti sinä iltana. Rouva
kuuli riemun huoneeseensa ja ajatteli: Jos hetkeksi menisin heidän
joukkoonsa, muistaisin aina poikaani ja palaisin ennen puoliyötä, ei
olisi mitään pahaa tapahtunut.
AINA. Rouva parka.
LUMIALA. Hän pukeutui ja astui pitoihin tuosta ovesta. (Osoittaa
oikealle.) Hän oli häikäisevän kaunis. Valot loistivat ja soitot
helkkyivät ja nuori rouva tanssi salaisen lemmittynsä kanssa. Kynttilät
lepattivat ja vieraiden kasvoilla näkyi jo väsymys, kun rouva äkkiä
parkaisi.
AINA. Tapahtui jotakin pojalle!
LUMIALA. Hän juoksi lapsensa luo, otti sen kätkyestä ja painoi
povelleen, irroitti vaippoja ja suuteli. Silloin hän tunsi ruumiissaan
kummallisen iskun, heitti lapsen vuoteelle ja tuijotti sitä -- -- lapsi
oli suuripäinen, kurttuotsainen, ilkkusilmäinen ja iho oli karvainen.
KAIKKI. Vaihdokas!
LUMIALA. Vaihdokas! Niin huusi äitikin ja ajoi tietäjän luo. Tietäjä
sanoi lapsen olevan lähellä kotia, ja rouva ajoi korskat hevoset
kuoliaaksi, etsi kosken rannalta. Kun aamulla etsiä alkoi, niin
keskiyöllä vielä harhaili. Aamulla hänet löydettiin koskesta.
SILJA. Isä, onko se tosi juttu?
LUMIALA. Liiankin tosi. Poikaa sanottiin Saarmannin vaihdokkaaksi ja
hänestä tuli tuomari. Kuuluu mainitun vääräksi tuomariksi ja kauhea
mies hän lienee ollut.
(Kertomuksen aikana on Orvokki tullut portaille ja nojaa
pylvääseen. Hänellä on vaalea, fantastinen puku ja tukka
auki, vain kapealla nauhalla sidottu.)
AINA (nousee). Se oli oikeastaan kauhea juttu.
MARIA. Taikauskon synnyttämä. Vielä nytkin kerrotaan Saarmannin rouvan
täällä kummittelevan. Hän nousee koskesta ennustaen jonkun kuolemaa.
LUMIALA (katsoo Annaa). Kenties hän etsii täältä kaltaistaan! (Menee
oikealta pois.)
AINA (menee ovelle ja kiljaisee). Katsokaa kuka tuolla portailla on!
(Kaikki katsovat Orvokkia.)
MARIA. Tulitko sinä minua hakemaan? Orvokki!
ORVOKKI (on humaltunut, hoippuu hiukan ja puhuu sammaltaen). Minäkin
tulin tanssimaan. (Tulee sisään.)
MARIA (kuiskaa). Eihän sinua ole kutsuttu. Mikä sinun on, oletko
sairas?
ORVOKKI (tylsä hymy kasvoillaan). En minä sairas ole eikä minua ole
kutsuttu. Oras ja minä -- (katsoo Oraaseen) olemme onnelliset!
ANNA (hätäisesti). Käykää saliin, tanssikaa vielä! (Nuoret menevät
parittain saliin ja soitto alkaa.)
ORVOKKI. Oras kyllä tanssittaa minua. Me olimme Heijassa -- -- oikein
samppanjaheijassa. Oras rakastaa minua... (Lähenee Orasta, joka
tuijottaa hurjistuneena häneen.)
(Tyttöjä tulee salista.)
AINA. Herra Oras, ettehän te tullutkaan. Kaipaamme teitä valssissa.
(Katselee Orvokkia ja siirtyy saliin.)
(Orvokki on painunut yhä lähemmäksi Orasta, kiljahtaa äkkiä
tarttuen käsivarteensa ja hoippuu sohvalle hiljaa valittaen.
Kaikki katsovat toisiinsa.)
MARIA (ottaa Orvokin syliinsä). Lapsi kulta, mikä sinun on? Sinä olet
sairas! (Annalle.) Suo anteeksi tämä häiriö! Tule, Orvokki, meidän
täytyy mennä nyt! Hyvästi, Anna!
ORVOKKI. Minä en tule. Koska Oras teille kelpaa, niin kelpaan minäkin.
Hän pisti minua. Kättäni särkee, niin että päähäni koskee!
ORAS. Ettekö nyt näe, että tyttö on humalassa?
ORVOKKI (katselee suurin silmin Orasta, tavoittaa hajalla olevaa
tukkaansa, silittelee pukuansa ja kuiskaa häpeästä kauhistuneena).
Minä olen kuin unessa. Humalassa -- olenko minä humalassa? (Katselee
avuttomana ympärilleen ja yrittää peittää hiuksiin kasvojaan.)
ORAS. Miksi te minua katsotte? Onko se minun syyni, että tuo tyttö on
katuhempukka?
ORVOKKI (hervahtaa ja kääntyy pois). Häväiset, häväiset...!
MARIA (hiljaa Oraalle). Te olette julma, nuori mies! Olitte kuitenkin
palokunnan talolla Orvokin kanssa. Minä tiedän sen. Jos tätä jatkuu,
annan poliisille luvan ottaa kiinni teidät molemmat!
ORAS. Millä oikeudella?
MARIA, Me puhumme tästä vielä kahdenkesken. (Menevät ovelle.) Hyvää
yötä, Anna! (Poistuvat.)
ANNA. Odota täällä hiukan, minun täytyy puhua kanssasi. Tulen heti kun
olen saattanut vieraat. (Menee.)
SILJA (tulee salista). Onko isä täällä?
ORAS. Ei.
SILJA (juoksee oikealle huudellen). Isä, tulehan tänne! (Palaa kohta
Lumialan kanssa.) Vieraat lähtevät, tule sanomaan hyvästi. (Silja menee
saliin ja Lumiala aikoo seurata, mutta huomaa Oraan.)
LUMIALA. Teille on minun sanottava pari sanaa. Vaimoni oli ottanut
teidät poissa ollessani työhön. Pahaksi onneksi emme voi käyttää teitä
enää. Mutta koska näin äkillinen ero on teille rahallinen tappio,
korvaan sen teille...
ORAS. Minä en ole mitään saamassa enkä ota almuja.
LUMIALA. Olettehan ollut liikkeessä viikon aikaa.
ORAS. Olen vain harjoitellut. En ole sitäpaitsi ollut säännöllisesti
työssä.
LUMIALA (kohottaa hartioitaan). Olette kuitenkin ehtinyt paljon
sekoittaa asioita. Firmassa oli eilen sen johdosta syntynyt ilmeinen
riita miesten kesken, ja minulle koituu siitä paljon harmia ja ajan
hukkaa. Sanon sen teille, sillä pelkään muuten väärin käsittävänne
tämän äkillisen eron. Minä olisin vaimoni vuoksi kernaasti pitänyt
teidät, mutta toisten miesteni tähden olen pakotettu...
ORAS. Ei tarvitse välittää minusta. Minä menen!
LUMIALA (katsoo häneen). Ketä te odotatte?
ORAS. Rouva Lumialalla on minulle jotakin sanottavaa. (Lumiala kumartaa
hiukan ja poistuu oikealle.)
(Oras istuu kyynärpäät polvien varassa ja kasvot käsissä.
Anna tulee salista, sammuttaa valoja jättäen vain pienen
lampun palamaan, katselee Orasta ja istuu lähelle häntä.)
ANNA. Tuntuu niin pahalta, kun sinä sillä tavalla kohtelit Orvokkia.
Tyttö raukan kohtalo on surkea. Olen sinun vuoksesi hyvin levoton.
ORAS. Ei maksa vaivaa minun vuokseni. Minä menen, niinkuin olen
tullutkin.
ANNA. Se ei saa tulla kysymykseen. Vaikka ethän sinä voi ymmärtää,
miksi sinua pidätän.
ORAS. En.
ANNA. Onhan meillä ollut monta hyvääkin hetkeä keskenämme. Eikö
sinullakin?
ORAS. On kyllä.
ANNA. Sinä sanot sen niin kylmästi. Sinua kummastuttaa minun
erinomainen ystävällisyyteni.
ORAS. On se kummallista. Minä en ole tottunut sellaiseen enkä voi
luottaa nytkään sen kestävyyteen.
ANNA. Sinun pitäisi tuntea, että pidän sinua hyvin rakkaana. Olemme
hyvin läheisiä.
ORAS. Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte!
ANNA. Olen ihan sairas levottomuudesta, voisi milloin tahansa tapahtua
onnettomuus, joka meidät erottaisi. Kaikki näyttää nousevan meitä
vastaan. Oras, me emme saa, me emme voi erota!
ORAS (nousee äkkiä). Miehenne on antanut minulle potkun, ja minä menen
nyt heti. Odotin vain teitä, tahdoin kiittää ja sanoa hyvästi.
ANNA. Ei, ei, sinä et lähde. Minä sanon sinulle syyn, miksi et voi
lähteä. Mieheni ei tiedä enempää kuin sinäkään. Mutta hän epäilee ja
pakottaa minut puhumaan.
ORAS. Te olette varmaan sairas.
ANNA. Olen kyllä sairaskin. Sano, onko sinulla mitään tietoja
vanhemmistasi?
ORAS. Eipä juuri. Äitini kerrottiin kuolleen, kun olin pieni.
ANNA. Entä sinä itse, oletko koskaan tiedustellut?
ORAS. En, eihän minunlaiseni kannata syntyperäänsä tiedustella. En
tiedä mitään.
ANNA. Minäkään en ole tiennyt sinusta. Sinä katsot minuun oudoksuen.
Voi, lapsi parka, olen neuvoton edessäsi. Seisomme tässä perin vieraina
toisillemme, kun kaiken olisi pitänyt olla elinikäisesti yhteistä. Me
olemme kuin heitetyt tähän komeuteen, johon meillä ei ole oikeutta.
Minä en ymmärrä millä tavalla sinulle selittäisin, todistaisin, että
olen -- -- äitisi!
ORAS. Äitini! Puhutte merkillisiä asioita. (Kiihtyen.) Älkää leikitelkö
minun kanssani. Tällaisessa asiassa ei saa laskea leikkiä.
ANNA. Ei, ei, etkö sinä näe minun tuskaani, minun häpeääni, kun minun
täytyy sinulle todistaa asioita, jotka sinun olisi aina, aina pitänyt
tietää.
ORAS. Mutta kertokaa, selittäkää!
ANNA (ottaa taskustaan kaksi valokuvaa ja näyttää niitä Oraalle). Tässä
on minun kuvani, tässä sinun. Eikö ne ole toistensa näköiset?
ORAS (katselee kiihkeästi kuvia ja sitten Annaa). Eikö tämä voisi olla
sattuma?
ANNA. Minulla on varma tieto. Tämä yhdennäköisyys johti minua vain
tiedustelemaan. En tiennyt, että olit elossa, pidin sinua kuolleena.
Minun on niin vaikea puhua tästä... minä olen varma, ihan varma!
ORAS. Te olette kuitenkin outo ja vieras minulle. Minä en uskalla
luottaa tähän.
ANNA. Etkö sinä tahtoisi tunnustaa minua äidiksesi? Etkö sinä ole edes
hiukan onnellinen minusta?
ORAS. Minä en käsitä tätä. Se tuli niin äkkiä.
ANNA (vetää häntä käsistä tuolille. He istuvat). En minäkään tuntenut
ensin mitään erityistä sinua kohtaan, mutta nyt, kun olen ollut sinun
kanssasi nämä päivät, olen nähnyt sinussa oman itseni, pikkupiirteissä
tuntenut omia tapojani ja oman luonteeni sinussa -- nyt sinua rakastan.
(Silittää hänen kumartunutta päätään.) Minä en voi sinusta enää luopua.
Tahtoisin ottaa kaikki huolesi, kuulla kaikki ajatuksesi, että voisin
sinua suojata ja auttaa. Jos sinulla on mielessäsi jotakin ikävää ja
raskasta, kerro se minulle!
ORAS (hyppää ylös epäluuloisena). Mitä te tiedätte? Mitä minun pitäisi
kertoa?
ANNA. Rauhoitu, minähän ajattelen vain sinun parastasi.
ORAS. Minä en tarvitse enkä tahdo kenenkään apua. Minulla on nyrkit,
näillä minä lyön, niinkuin minua on lyöty. Minä en ketään rakasta eikä
kenenkään tarvitse minusta välittää.
ANNA. Sinä olet nuori, et ymmärrä kuinka paljon ihmisten rakkaus meitä
auttaa.
ORAS. Enkö minä tällaisena kelpaa pojaksenne?
ANNA (vetää häntä lempeästi kädestä tuolille istumaan). Sinä olet
minulle aina rakas. (Silittää hänen otsaansa.) Sinä olet
katkeroittunut. Nuorella otsallasi on juova. Jospa näkisit, kun painan
sitä, niin se häviää. Sinulla on kaunis, uljas otsa. Ja sinä olet niin
nuori.
ORAS (Anna seisoo hänen tuolinsa vieressä ja Oras nojaa päätään hänen
syliinsä ja pitelee äitinsä kättä). Äiti, äiti, te kosketatte niin
hellästi. Kätenne on niin pehmeä ja puhdas. Te hymyilette niin
kauniisti. Minun on tässä niin sanomattoman hyvä olla... hyvä olla...
(Ummistaa silmänsä.)
ANNA. Lapsi parka.
ORAS (nousee hetken kuluttua). Minussa on kaikki hämärää. En tiedä
olenko enää oma itseni. (Pyyhkii otsaltaan ja silmiltään.) Olen aina
ollut yksin -- ihan yksin! Nyt nousee kuin seinä eteeni. Kaikki --
entinen elämäni -- ah! Äiti, äiti, minulla ei voi olla äitiä, ei saa
olla äitiä! (Lyyhistyy polvilleen Annan eteen ja painaa päänsä hänen
syliinsä.) Minä olen kurja raukka. Minä en tahdo, että sinä tulet
onnettomaksi minun vuokseni. Anna minun mennä täältä pois, auta minua
pakenemaan. Nyt tahtoisin tulla onnelliseksi, sinulle kelvolliseksi.
Sitten minä tulisin takaisin ja silloin meidän olisi hyvä olla.
LUMIALA (tulee oikealta). Tuota minä epäilin. Nouse ylös, poika! Ja
sinä, Anna, tämähän on inhottavaa sinun ijälläsi! (Menee uhkaavana
Annan eteen.)
ORAS (nousee äkkiä ja seisoo heidän välillään). Älkää koskeko häneen.
Hän on minun äitini!
ANNA. Oras on minun poikani!
LUMIALA. Mitä sanot?
ANNA. Oras on minun lapseni!
LUMIALA. Sinun lapsesi...?
ANNA. Minun poikani.
LUMIALA. Todista se!
ANNA. Kuinka minä voisin sen tällä hetkellä sinulle todistaa. Se on
kuitenkin totta!
LUMIALA. Jos tämä on totta, olet sinä kaksikymmentä vuotta minulle
valehdellut. Olet peittänyt kaikki täydellisesti, valehdellut joka
päivä, joka hetki!
ANNA. Olen!
LUMIALA. Jättänyt poikasi, salannut!
ANNA. Olen!
LUMIALA. Luonnollisesti olet koko ajan pitänyt hänestä huolta, tiennyt
missä hän oli. Olet mestarillisesti näytellyt tietämätöntä ja viatonta.
Nyt luulit olevasi asiasta varma ja uskalsit tuoda tänne tuon -- tuon
salattusi. Mainiosti keksitty, mainiosti. Rakastajasta tehdään äpärä.
ORAS (lähenee Lumialaa uhkaavana). Punnitkaa sananne!
ANNA. Ei, ei, August, minä en tiennyt, missä hän kasvoi. Sehän tässä
onkin kauheinta.
LUMIALA. Mitä puhetta se on, sinä et olisi tiennyt pojastasi?
ANNA. Hänen hoitajansa ilmoitti hänen kuolleen kaksiviikkoisena.
LUMIALA (vetää Annaa kädestä ja puhuu matalalla äänellä). Ja kuitenkin
poikasi elää. Tässä on täytynyt olla rikos takana. Olisitko sinä, Anna,
olisitko sinä voinut...? Ei, ei, tämähän on tavatonta, tämä on
hulluutta! Mutta se mies, sanohan, elääkö hän?
ANNA. Ei.
LUMIALA. Miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?
ANNA. Anna kuolleiden levätä rauhassa.
LUMIALA. Vastaa minulle, miksi et mennyt naimisiin hänen kanssaan?
ANNA. Minä en ollut kylliksi hyvä hänestä. Hän ei tunnustanut lastaan.
LUMIALA (Oraalle). Jättäkää meidät!
ORAS. Minun paikkani on tässä ja nämä asiat koskevat minua enemmän kuin
teitä.
LUMIALA. Onko niin mieluista kuulla omasta äpäryydestä, (Oras hillitsee
vihansa suurella ponnistuksella) kuinka omaa äitiä on hyljätty, kuinka
on piiloteltu ja salattu...
(Oras syöksyy raivoisana Lumialaa kohti. Samassa Anna heittäytyy
hänen eteensä ja Lumialan torjumisisku sattuu hänen rintaansa.
Anna hoippuu taaksepäin, estää epätoivoisen voimalla Orasta
lähenemästä Lumialaa ja nujertuu tuolille Oraan auttamana. Silja
on seisonut jonkun aikaa salin ovella ja rientää isänsä luo.)
SILJA. Äiti, isä! (Katselee heitä avuttomassa tuskassa.)
LUMIALA. Mene pois, lapsi, tämä ei ole sinun korvillesi!
SILJA. Minä olen kuullut sen, minä tiedän sen. Voi äiti, äiti!
LUMIALA. Sinulla ei ole enää äitiä. Tuo nainen tuossa on pettänyt
meitä, pitänyt meitä narrinaan, häväissyt talomme, näytellyt äitiä,
emäntää, puolisoa!
SILJA (heittäytyy isänsä kaulaan). Katso äitiä, hän on niin murtunut!
LUMIALA. Äitisi on tottunut valehtelemaan. Kuka tietää kuinka hän
nytkin meitä mielessänsä pilkkaa.
ANNA. Isälläsi on oikeus hyljätä minut ja ajaa minut täältä pois.
ORAS (seisoo äitinsä tuolin takana). Te ette saa alentaa itseänne tuon
tunnottoman miehen häväistäväksi. Me olemme ihmisiä mekin ja meillä on
oikeus elää missä tahdomme!
ANNA. Tee minulle, August, mitä tahdot, kaikkeen minä tyydyn. Minä olen
näiden lasten äiti, sitä ei voida toiseksi tehdä. Heihin minulla on
sydämen oikeus.
LUMIALA. Noo, Silja, tunnustatko sinä niitä sydämenoikeuksia? Tahdotko
sinä olla tuon maankiertäjän sisar?
SILJA. Voi, isä, isä!
LUMIALA. Minä en suostu jakamaan. Tahdotko valita, Silja?
SILJA. Minä en tiedä, minä en voi valita!
ANNA (nousee). Minä en pyydä sinua valitsemaan, lapseni. Minulla ei ole
sinulle mitään tarjottavaa. Oraan kanssa menen täältä köyhänä, niinkuin
olen tullutkin. Olen onnellisempi, kun tiedän että olet isäsi luona.
Täällä on sinun hyvä olla. Sinulla on hyvä isä. Minä voin ajatuksissani
etsiä sinua täältä. Ja jos ikävä tulee niin suureksi, etten voi sitä
kestää, silloin minä ehkä saan sinut nähdä, vain nähdä!
SILJA (juoksee äitinsä syliin). Äiti, äiti!
LUMIALA (saattaa Siljan saliin ja palaa Annan luo). Sinä et mene
minnekään täältä, Anna! Sinä olet katkeroittanut koko minun elämäni,
mutta sinä et saa vetää lokaan minun kunniaani. Sinä et saa mennä
maailman selkään seikkailemaan ja häpeäämme levittämään. Tämän katon
alla on sinun elettävä loput elämääsi! (Osoittaa Orasta.) Ja tuon
tuossa minä lähetän merille.
ORAS. Minua ei lähetetä. Minua ette kytke telkienne taakse. Minä en ole
syntynyt kenenkään orjaksi enkä minä tahdo olla tiellänne. Minä menen
omia teitäni!
ANNA. Älä puhu sillä tavalla. Me emme voi nyt erota. Olisi
kaksinkertainen vääryys antaa sinun nyt yksin paeta maailmalle, kun
sinut tunnen.
LUMIALA. Joutavia, Anna, turhaan sinä hänen sydämeensä vetoat. Hän on
kopea ja röyhkeä. Hänellä on äpärän sydän.
ORAS (astuu Lumialan eteen vihasta huohottaen). Peruuttakaa se sana,
peruuttakaa se sana!
ANNA (menee väliin). August, minä rukoilen sinua, malta mieltäsi. Hän
on nuori ja tulinen. Säästä itseäsi ja meitä. Anna hänen olla! (Lumiala
ja Oras katsovat jäykästi toisiansa ja Lumiala poistuu.) Oras kulta,
sinä et voi nyt jättää minua. Jos sinun pitää lähteä täältä, tulen minä
mukaasi. Olenhan minä velkaa sinulle kaksikymmentä vuotta. (Vetää
Orasta kädestä. He istuvat.) Katso minuun, lapsi kulta! Tahtoisin
kerran katsoa silmiisi. (Oras painaa päänsä alas.) Katso minuun. Se
rauhoittaisi meitä kumpaakin, tulisimme lähemmäksi toisiamme,
epäilykset ja vierastelu häviäisi, emme tarvitsisi sanoja, katsoisimme
sielusta sieluun! Sinä saisit nähdä kuinka sinulle toivon hyvää, kuinka
kallis minulle olet. Sinä oppisit luottamaan minuun!
(Oras on painanut päänsä yhä syvemmälle ja alkanut nyyhkiä,
vaipuu polvilleen äidin eteen ja itkee rajusti.)
ORAS. Minä en voi katsoa sinua silmiin. Minä en saa omistaa sinua
äidikseni. Se on jo liian myöhäistä. Sinun ei olisi pitänyt vetää minua
tänne. He eivät siedä minua enkä minä tahdo olla heidän tiellään. Minä
en ole sellainen, että heille kelpaisin -- -- en sinullekaan.
(Anna ottaa hänen molemmat kätensä. Oras nousee
tuskaisena epätoivossa.)
Äiti, anna minun mennä, en tahtoisi enää koskaan tulla tänne, en
koskaan! Ennen menen vaikka koskeen! (Syöksyy ulos.)
ANNA. Oras, Oras! (Juoksee ovelle, mutta Lumiala tulee kiireesti
oikealta ja hakee Annan takaisin.)
Väliverho.


KOLMAS NÄYTÖS.

Oraalle annettu huone Lumialalla. Perällä matala akkuna, niin matalalla
että näkyy kosken ranta ja siellä penkki, jossa istuu ihmisiä.
Vasemmalla seinällä, taka-alalla ovi eteiseen, josta mennään ulos.
Etualalla kylpyhuoneeseen vievä, pieni ovi. Oikealla sisähuoneisiin
vievä ovi. Akkunan kohdalla kirjoituspöytä ja sen ympärillä tuoleja.
Vasemmalla rautasänky. Oikealla piironki ja muuri. Sisustus on
nykyaikaista, ei komeata. Seuraavan päivän aamu.
Palvelija pyyhkii pölyä.
ANNA (tulee oikealta). Onko herra Oras käynyt täällä sillä aikaa kuin
olin poissa?
PALVELIJA. Ei ole ketään käynyt.
ANNA (vetää auki piirongin laatikoita). Luulin hänen käyneen hakemassa
vaatteitansa. (Työntää laatikon kiinni.) Ne ovat vielä täällä.
(Palvelija työntää akkunan auki ja ravistaa pölyliinaa.
Hän palaa huoneeseen ja Maria tulee akkunaan ja katsoo sisään.)
MARIA. Hyvää huomenta!
ANNA. Hyvää huomenta, Maria, käy sisään! (Palvelija menee avaamaan ja
poistuu.)
MARIA. Sinä näytät niin huonolta, etten tahtoisi vaivata sinua omilla
asioillani, mutta minä olen ihan neuvoton. Eilen illalla vein Orvokin
kotiin ja telkesin lukkojen taakse. Menin aamulla varhain katsomaan.
Tyttö oli poissa ja vuode koskematon. Olen taas etsinyt häntä pitkin
kaupunkia. Minä en tiedä mitä tekisin. Sen varkauden vuoksi en voi
sekoittaa poliisiakaan Orvokin etsimiseen. Voisi tulla ilmi, että
lapset ovat syyllisiä. Sitä minä en voi...!
ANNA. Ei, ei, silloin he olisivat hukassa. Oras lähti eilen illalla
sellaisessa mielentilassa, että pelkään...
MARIA. Ei, ei, Anna!
ANNA. Hän on epätoivoinen. August esti minua lähtemästä hänen mukaansa.
Pääsin vasta päivän koittaessa häntä etsimään, vaan en tavannut
mistään.
MARIA. Joko miehesi tietää asian?
ANNA. Kaikki he sen tietävät. En voinut enää salata sitä. Mitä siinä
olisi salattavaa? Oras on minun poikani. Huutaisin sen tuolla kadulla,
jos se auttaisi minua löytämään poikaparkani.
MARIA. Mitä sanoivat miehesi ja Silja?
ANNA. Minulla ei ole selvää käsitystä mistään. Sydämeni on sairas.
Tuntuu siltä kuin en enää kauan jaksaisi. Kaikki on mennyt rikki. Minä
tunnen Augustin. Hän ei voi mitään unohtaa, en voi millään häntä
hyvittää. Ainoa toivoni on Oras, jos häntä voisin auttaa.
MARIA. Anteeksianto tulee ajan mukaan, luonnon lahjoittamana.
ANNA. Minä en sitä pyydä. Tahtoisin hyvittää rikokseni Oraalle.
MARIA. Oraalla on itsellään rikoksia sovitettavana. Minä olen nyt ihan
varma, että Oras ja Orvokki ovat vieneet rahat.
ANNA (kiljahtaa). Olet varma! Olet ehkä antanut ilmi, todistanut!
MARIA. Totuuden täytyy tulla ilmi. Minä en ole sanonut poliisille
lapsista mitään. He epäilevät Suskaa. Kerroin sinulle jo lippaasta.
Sinä iltana, kun sinä olit meillä ja me löysimme valokuvan, oli varkaus
tehty. Hanna sanoi kuulleensa Orvokin luota miehen äänen. Ja sinä itse
kerroit nähneesi Oraan meiltä mennessäsi. Orvokki on ihan suunniltaan,
välttelee minua, en saa häneltä kunnon sanaa. He ovat kulkeneet kahden
ravintoloissa.
ANNA (tuudittelee itseään tuskassa). Kaikki tämä on minun syyni, miksi
sinä syytätkin lapsia?
SILJA (tulee kiireesti oikealta). Täällä sinä olet, äiti. Olen etsinyt
ja ollut levoton koko aamun. (Tervehtii Mariaa.) Teette oikein täti,
kun tulitte rauhoittamaan äitiä.
ANNA. Etkö sinä nähnyt Orasta, kun olit kaupungilla?
SILJA. Äiti kyselee aina vain Orasta. Olet itse sairas ja minä pelkäsin
sinun jonnekin pyörtyneen, kun olit aamulla niin kauan poissa.
ANNA. Lapsi raukka, sinä et ole tottunut tällaiseen!
PALVELIJA (tulee oikealta). Hanna pyytää neiti Mariaa puhelimeen.
MARIA. Hän on varmaan saanut Orvokin käsiinsä. (Menee.)
ANNA. Entä isä, onko hän mennyt pankkiin?
SILJA. Isä on koko yön kävellyt huoneessaan edestakaisin, edestakaisin
ja tuijottanut eteensä. Työnsi minut pois, ei ole puhunut sanaakaan, ei
tahdo tavata ketään. Aamulla hän sulki ovensa, ei kuullut vaikka
rukoilin avaamaan. Nyt juuri hän lähti pankkiin. Äiti, äiti, sinä