Vaihdokas: Nelinäytöksinen näytelmä - 5

  kuolleeksi, tahdoin hänen muistolleen uhrata kaikki omat onnenpyyteeni
  elämästä. En ole koskaan ollut onnellinen. Kaikki on ollut minusta niin
  yhdentekevää. Ainoa pyrkimykseni on ollut tehdä sinut ja Silja
  onnelliseksi.
  LUMIALA. Sinä et aavista, Anna, kuinka köyhäksi minut nyt teet. Sinä
  riistät entisyydeltänikin kaiken viehätyksen. Minä olen siis saanut
  sinulta pelkkiä almuja. Sinä et ole ollut onnellinen, et ole koskaan
  antanut itseäsi!
  ANNA. Ehken.
  LUMIALA. Sinä olet pettänyt minut moninkertaisesti, olet näytellyt
  erinomaisesti. Vain harvoin olen naamarin takaa voinut nähdä
  vilaukselta oikeat kasvosi, oikean mielialasi. Silloin se on aina
  tuottanut minulle outoa tuskaa. Nyt sinä kerrankin riisut naamarisi ja
  huudat minulle: -- Sinä narri, houkka, katso, kuinka olet pettynyt,
  minä olenkin ollut sinusta kaukana!
  ANNA. Ei niin, ei niin, August!
  LUMIALA. Millä sinä voit sen toiseksi todistaa? Rakkaus on naisella
  niinkuin miehelläkin itsekästä pyydettä. Luonto ei uhraa mitään, se
  ottaa omansa. Minä en nyt puhu jaloista ajatuksista ja sielullisista
  uhrauksista, jotka voivat sitoa ihmisiä omalla tavallaan. Minä puhun
  siitä ruumiillisesta rakkaudesta, jota ilman sielujen rakkaus on
  narripeliä. Sen pohjan sinä olet minulta turmellut!
  ANNA. Minun ei olisi pitänyt suostua sinun vaimoksesi.
  LUMIALA. Ei, sinun ei olisi pitänyt valehtelijana, teeskennellen
  rakkautta, omistaa itsellesi minun täyttä rakkauttani. Jokaista
  syleilyäni sinä olet voinut mielessäsi ilkkua, katsella minua kylmällä
  järjelläsi, alentaa minua ajatuksissasi, verrata minua johonkin
  toiseen! Ymmärrätkö sinä, miten minä kärsin?
  ANNA. Ei niin, ei niin, August! Kaikki meidän välillämme on ollut
  minulle pyhää, kaunista ja puhdasta. Minä en milloinkaan sinua ole
  ajatuksissani vieronut taikka ilkkunut. Minä en vain itse ole voinut
  pitää itseäni kyllin hyvänä sinulle, niin miehekäs ja hyvä olet sinä
  minulle ollut. Minun sydämeni on aina ollut täynnä tuskaa meidän
  onnenhetkinämme, vaan ei sinun vuoksesi. Minä vaikenin, pidin tuskani
  salassa. En tahtonut häiritä sinun onneasi.
  LUMIALA. Nyt et sinä kuitenkaan voi uhrata minulle typerää aikomustasi.
  Sinä tahdot seurata poikaasi -- tuota lurjusta, joka ehkä selkäsi
  takana nauraa sinulle.
  ANNA. Älä sano niin! Minun täytyy saada sovittaa. (Silja on tullut
  ulkoa rannalta.) Aivan varmaan minä voisin tehdä kaikki vielä hyväksi,
  jos te luottaisitte minuun. Ajattele, että sinulta nyt riistettäisiin
  Silja eikä hän olisi terve, ei voisi vastata itsestään, olisi
  onnettomuuksille altis joka hetki. Ajattele, että olisit itse ollut
  syypää hänen sairauteensa, tietäisit voivasi auttaa etkä saisi auttaa!
  LUMIALA. Jos hän apua tarvitsee, on se nyt jo myöhäistä.
  ANNA. Minä rukoilen teiltä suvaitsevaisuutta ja uskoa voimiini. Minä
  tahdon tehdä kaikki hyväksi jälleen. Antakaa minun olla hänen kanssaan
  niin kauan kuin hän minua tarvitsee!
  LUMIALA. En tahdo estää sinua. Silja ja minä matkustamme vielä tänä
  iltana. Meidän eromme olkoon ihmisille tuntematon. Sehän koskee vain
  sinua ja minua. Kun minä tulen kotiin, saat sinä lähteä hänen kanssaan.
  Tyydytkö tähän?
  ANNA (ojentaa kättään Lumialalle. Lumiala poistuu). Kiitän sinua,
  August.
  SILJA. Äiti, tahtooko isä eroa? (Anna nyökkää ja istuu uupuneena
  tuolille.) Ja sinä, äiti, jätätkö meidät sitten kokonaan Oraan kanssa?
  Se olisi väärin tehty meitä kohtaan. Oras voisi kyllä mennä merille.
  Sinnehän kaikki pahat pojat... Minä tarkoitan, sellaiset kuin Oras...!
  ANNA. Minä teen sen, mitä minun omantuntoni mukaan täytyy
  tehdä. (Katsoo Siljaan.) Mene, lapsi kulta, sinulla on paljon
  matkavalmistuksia. (Soittaa ja palvelija tulee sisään.) Pyydä sitä
  vaimoa tulemaan sisään.
  PALVELIJA. Siellä on lastenkodin Orvokki myöskin. Hän tahtoo tavata
  rouvaa.
  ANNA. Jaa, jaa, anna heidän tulla. (Silja poistuu portailta.)
  ORVOKKI (tulee oikealta ja menee suoraan Annan luo). Missä on Oras?
  ANNA. Asunnossaan kaupungilla.
  ORVOKKI. Te matkustatte pois, kauas Oraan kanssa, ettekä tule takaisin.
  ANNA. Kuka teille sellaista on kertonut?
  ORVOKKI. Kuulin keskustelunne Oraan kanssa (viittaa oikealle) tuolla
  huoneessa.
  ANNA. Entä sitten, mitä teillä on siihen sanomista?
  ORVOKKI. Oras ei saa jättää minua. Te olette kyllä hänen äitinsä, mutta
  minä olen vielä paljoa läheisempi hänelle. Hän uhkasi lähteä ilman
  minua. Siilon minä suutuin ja...
  ANNA (on antanut Suskalle Lumialan tuoman kirjeen). Tunnetteko tätä
  käsialaa? (Suska katsoo Orvokkiin.)
  ORVOKKI. Minä kirjoitin sen ja lähetin pankkiin. Olisi tehnyt mitä
  tahansa estääkseni Orasta matkustamasta.
  ANNA. Me emme matkusta.
  ORAS (tulee perältä): Te kutsuitte minua tänne. Sanoitte olevan
  rehellistä asiaa. Voinhan minä odottaa ulkona, siksi kuin nuo ovat
  menneet.
  ANNA. Ei, Oras, meidän täytyy neuvotella heidän kanssaan. Sinä tiedät
  kyllä kuinka vaarallinen sinun tilasi on.
  ORAS. Arvasin kyllä. Minä olen siis se haaska, jota he vaanivat. Hän
  tuossa on minulle vastikään koukkujansa tarjonnut. Sanon sen teille
  vielä kerran, että inhoon teitä kuin ruttoa. Ja sinä, Orvokki, älä tule
  lähelle. Sormeni syhyvät. Sinä olet loukannut minua, purrut sydäntäni
  myrkkyhampailla. Sinä olet sanonut hirveitä asioita noista kummastakin
  tuossa. Kun minä näen teidät kaikki yhdessä, kuohuu hulluus veressäni,
  ja minä tahtoisin kuristaa teidät ja nauraa, nauraa!
  ANNA (pelästyneenä). Lapsi kulta, rauhoitu! Meidän täytyy nyt olla
  järkeviä. Minä en ymmärrä, miksi sinä meitä näin kohtelet.
  ORAS. Kysykää nokkoselta, miksi se polttaa.
  ANNA. Se on nokkosen luonto. Sinä olet ihminen ja voit vapaasti tehdä
  mitä tahdot.
  ORAS. Olen se, miksi minut on tehty.
  ANNA. Sinä olet nuori ja ymmärtämätön. Meidän vanhempien asia on
  poistaa onnettomuudet tieltänne. Minä tiedän...
  ORAS. Minä en salli kenenkään sekaantumista minun asioihini.
  ANNA. Itsesi ja minunkin vuokseni. (Ottaa rahalippaan laatikosta ja
  laskee sen pöydälle.) Susiska odottaa sinun malttuvan. Hän on tehnyt
  jalon tarjouksen ja selittänyt syynsä. Sinun pitäisi siihen suostua.
  ORAS (on ottanut paperin pöydältä ja katsellut sitä). Kauppaa, kauppaa!
  Äiti, eikö tämä elävästi muistuta teitä eräästä toisesta kaupasta, kun
  te jätitte minut tuon hyeenan käsiin, myitte ruumiini? Nyt myisitte
  hänelle minun sieluni. Mikä lienee ruumiin hinta ollut, sielu ei ole
  kovin kallis.
  ANNA. Oras, Oras!
  ORAS (ivalla). Ennen muinoin kun sielu pirulle myytiin, siitä sai
  tynnyrittäin kultaa ja kunniaa kukkurana. Ja piru itse oli sentään
  paljoa hupaisempi kauppatuttava kuin tuo vankilan komeroissa homehtunut
  akka. Huonot ajat. Pirutkin kulkevat köyhinä ja kaviottomina, häntä
  koipien välissä, hameiden alla.
  ANNA. Voi, Oras, mitä sinä puhut!
  ORAS. Noo, miksette ottanut henkeä minusta, kun kerran palkan saitte?
  Se ei ollut rehellistä kauppaa. Tässä minä nyt olen ja vaadin teidät
  tilille, te piruuden pettäjä!
  ORVOKKI. Rakas Oras, sinä näytät samanlaiselta kuin aamulla, älä puhu
  enää!
  ORAS. Te näyttelitte minulle katuvaista sieluanne ja pikkupirujenne
  naamoja (ravistaa paperia kädessään) rahan edestä, rahan edestä!
  Mainiota! Te kuulutte paholaisen köyhälistöön, sillä teidän
  epäjumalanne on raha! (Ottaa lippaan pöydältä ja heittää sen lattialle,
  niin että metallirahaa räiskyy pitkin lattiaa.) - Tuossa on teille
  rahaa, rahaa! Ole nyt kerrankin rehellinen piru ja usuta verikoirat
  minun kintereilleni! (Repii paperin palasiksi.) Tuossa on
  kauppakirja. Minun sieluni on liian tuore teidän haisevien käsienne
  saastutettavaksi. Nyt ulos, ulos!
  SUSKA (tuskissaan Annalle). Voi teitä, rouva, voi minua! Me emme voi
  mitään. Hänen silmissään palaa hulluus. Me emme voi mitään, emme
  mitään! (Poistuu.)
  ANNA (katsoo kauhistuneena Orasta, mutta rauhoittuu jälleen). Ei, ei,
  katkeruutesi sokaisee sinut. Etkö sinä ymmärrä, että nyt on
  pelastettava sinun kunniasi!
  ORAS. Ja minua varten te loisitte ihanan petosten taivaan, jossa minun
  pitäisi olla pääenkelinä.
  ANNA. Sinun pitäisi alistua minunkin vuokseni.
  ORAS (hervahtaa istumaan ja jännitys laukee). Minun olisi nyt vaikea
  näytellä osaani oikein, puhuisin sekaisin ja silloin te joutuisitte
  kärsimään, äiti. Minä en tahdo mitata samalla mitalla teille kuin te
  olette mitannut minulle.
  ANNA. Sinä olet katkera. Onhan sinulla syytäkin. Minä tunnen kyllä
  syyllisyyteni painon.
  ORAS. Voitte keventää sitä. (Ottaa Annaa kädestä ja vie Orvokkia
  kohti.) Orvokki on minulle hyvin läheinen. Kun kerran olen poissa,
  turvatkaa häntä.
  ORVOKKI. Sinä et ole suuttunut minuun. Sinä muistat minuakin ja
  tunnustat...
  ORAS. Älä tule lähelle. Minä inhoon sinua. Minua polttaa kummallinen
  vihan tuli. Tahtoisin kiduttaa ja kuristaa sinut, sillä sinä olet
  päässyt minun veriini!
  ORVOKKI. Sinä olet sairas. Katsokaa, hän on sairas. Auttakaa häntä,
  rouva, teitä hän kuulee, teitä hän sietää. Minä luovun kaikesta, minä
  en tahdo häntä sitoa. Minä annan itseni ilmi ja sanon, että yksin sen
  tein. Oras, sinä olet sairas, anna minulle anteeksi, että niin syvästi
  sinua loukkasin. Minä tein sen rakkaudesta sinuun, mustasukkaisuudesta
  äitiisi. Älä minua vihaa, minä rakastan sinua enemmän kuin omaa
  elämääni! (Nyyhkii.)
  ANNA (ottaa Orvokin syliinsä ja vie toiseen huoneeseen). Lapsi parka!
  (Palaa takaisin ja katselee Orasta, joka istuu eteensä tuijottaen.)
  Mitä sinä nyt ajattelet?
  ORAS. Parempi teille, ettette minun ajatuksiani tietäisi.
  ANNA. Ajattele, ehkä olemme viimeisiä hetkiä yhdessä -- vapaina.
  ORAS. Minä en ole koskaan ollut vapaa. Salaiset vaistot vievät minut
  tahtomattani rikokseen. Huomaan sen sitten vasta kun kaikki on tehty.
  Olen verrannut itseäni muihin ihmisiin. (Nousee tuskaisena.) Ne ovat
  toisenlaisia. Minä tiedän, se on minun veressäni ja sen voima kasvaa
  yhä. Minulla ei ole pelastusta!
  ANNA. Sinä luulottelet, uskot pahempaa kuin onkaan.
  ORAS. Nyt minä olen aivan varma. Se tulee äkkisuuttumuksena ja siinä
  samassa minun täytyy lyödä, kiduttaa, kuristaa... Muut ihmiset eivät
  ole sellaisia. Minä rukoilen, äiti, anna minulle selvyyttä! Olemme ehkä
  viimeisiä hetkiä yhdessä. Ehket koskaan enää voi minua auttaa, ellet
  nyt puhu totta.
  ANNA (jännittyneenä ja tuskissaan). Minä en ymmärrä...!
  ORAS. Oliko isäni väkivaltainen?
  ANNA. Oi ei, sitä sinä et saa uskoa. Hän oli hyvä ihminen, vaikka
  olikin intohimoinen.
  ORAS. Muistele entisiä, etkö löydä mitään selitystä. Minä tunnen sen,
  se on minun veressäni enkä minä voi sitä hallita.
  ANNA (taistellen jotakin käsittämätöntä ajatusta vastaan, katsellen
  kauhistuneena ympärilleen). Oras, minä en ole koskaan tullut sitä
  ajatelleeksi. Sinun sanasi ja sinun pyyntösi, sinun kummallinen
  tunnustuksesi... ne -- ne kauhistavat minua! Minä en voi, en voi siitä
  puhua! (Istuu.)
  ORAS. Äiti, sinun täytyy!
  ANNA (tukehtuneella äänellä). Minä olen ehkä ajatuksillani tappanut
  sinussa hyvät voimat.
  ORAS. Olisit kernaammin voinut kuristaa minut käsilläsi.
  ANNA. Minä tein sen ajatuksillani, ennenkuin sinä synnyit. Minä toivoin
  joka hetki, aina, aina, ettei sinua olisi, että sinä tukehtuisit --
  kuolisit kohdussa, syntyisit ennen aikojaan. Minä kuristin ruumistani,
  rasitin ja kidutin itseäni. Usein menetin tajuntani tuskasta, sillä
  vaatteeni olivat niin kireät... Kun sinä synnyit, en uskaltanut katsoa
  sinua, luulin raajarikoksi. (Anna on peittänyt kasvonsa.)
   (Vaitiolo.)
   (Oras menee ovelle ja katselee koskelle päin, nyökkää ja nostaa
   kätensä kuin näkisi jotakin kamalaa ja peittää silmänsä. Anna
   katselee häntä levottomana ymmärtäen tarkoituksen.)
  ANNA. Oras, lapsi kulta, tule tänne istumaan. Puhutaan valoisemmista
  asioista. Kuule, jos me nyt kuitenkin lähtisimme pienelle matkalle,
  sinä ja minä kahden. Merellä tuntee olevansa kuin uudesti syntynyt.
  Eihän tämä nyt oikeastaan ole niin vakavaa...
  ORAS (ärjäisee luonnottomasti). Äiti!
  ANNA (painuu jälleen kauhistuneena istumaan ja Oras katselee koskelle).
  Voi, Oras, eihän sinun mielialassasi ole mitään outoa. Kaikilla
  ihmisillä on halu lyödä ja hävittää ja...
  ORAS (kääntyy pois, puhuu kuin itsekseen). Silloin kaikkien ihmisten
  pitää kuolla! Äiti, oletko sinä nainen, oletko sinä ihminen? Sinulla ei
  ollut sääliä itseäsi eikä minua kohtaan. Eikö silloin kauhu puristanut
  sydäntäsi? Etkö sinä nytkään pelkää minua? Etkö sinä näe...!
  ANNA (parkaisee ja juoksee ovelle. Samassa tulee Lumiala häntä vastaan
  ja katselee kummastellen heitä. Anna lähenee ja kuiskaa). Lähetä
  hakemaan lääkäriä. Oras on mielisairas!
  LUMIALA. Anna, mitä nyt? Sinähän vapiset. Kuulkaa nyt, nuori mies, mitä
  täällä on tekeillä?
  ORAS (rauhallisemmin). Lopputili.
  ANNA. Mitä sinä tarkoitat?
  ORAS. Te sanotte herra Lumialalle olevani mielisairas. Se ei ole totta.
  Tunnen kyllä kummallisia haluja itsessäni, mutta nyt minä tiedän, mistä
  ne olen saanut ja mitä minun on tekeminen.
  ANNA. Sano, mitä sinä aiot?
  LUMIALA. Kas niin, Anna, rauhoitu nyt. Te ette saa kiihottaa toisianne.
  Ettekö näe, että vaimoni on aivan onneton teidän tähtenne? Miksi te
  täällä pelottelette? Eikö teitä täällä ole kohdeltu paremmin kuin
  ansaitsettekaan. Kaikki on järjestetty teidän hyväänne varten.
  ORAS (ivalla). Saattaa olla. Teillä on täällä teatterikappale valmis,
  mutta minulle tahdotaan antaa väärä osa. Minähän olen syntynyt
  demooniksi, mutta nyt tahdotaan minua näyttelemään enkelin osaa.
  Katsokaa minua tarkkaan. Enkö minä ole aivan luonnollinen riivattu? En
  tarvitse naamaria ollenkaan.
  LUMIALA. Puhutte arvoituksia.
  ORAS. En, hän, jota sanon äidikseni, näkee sen kyllä ja tuntee minut
  niinkuin kukin tuntee oman työnsä.
  LUMIALA. Mielettömyyksiä!
  ORAS (kuin sattuisi mieleen). Malttakaa. Joku on luvattomasti anastanut
  kalliin aarteen. Hän on vaarassa tulla ilmi. Silloin hän kätkee sen,
  turmelee, taikka tekee sen vaaralliseksi, ettei kukaan voisi sitä
  käyttää, taikka -- hän heittää sen hukkaan. Mikä näistä nyt olisi paras
  keino, ettei varas tulisi ilmi eikä aarre ketään vahingoittaisi?
  LUMIALA. Aarre on hävitettävä!
  ORAS. Tepä sen sanoitte. Minä olen se aarre. Minulla on kolme ehtoa:
  vankila, hulluinhuone taikka... (viittaa koskelle ja astuu ovelle.)
  ANNA (juoksee hänen eteensä). Oras!
  ORAS (kolkosti). Minä sanoin olevan kolme ehtoa. Minulla on tilini
  ihmisten kanssa tekemättä. Odotan heitä!
  LUMIALA (hiljaa Annalle). Minä soitan lääkärille ja poliisille. Minulta
  kysyttiin äsken juuri, oliko Oras täällä. Kysymyksessä kuuluu olevan
  eräs varkausjuttu. (Menee.)
  ANNA. He tietävät sen. Kaikki on hukassa!
  MARIA (tulee perältä). Onko Orvokki täällä?
  ANNA. On kyllä. Mitä on tapahtunut?
  MARIA. Suskan toverit ovat ilmoittaneet poliisille oikean syyllisen,
  sanovat katselleensa akkunasta, kuinka kaikki tapahtui. Suska on nyt
  meillä poliisien kuulusteltavana. Hän raivoo epätoivoisena oikeuden
  vääryydestä ja julmuudesta. Tietääkö Oras, tietääkö Orvokki tästä? He
  tulevat kohta tänne.
   (Anna painuu sohvalle.)
  ORAS. Nytkö he tulevat?
  MARIA. He ovat täällä ihan kohta!
  ORAS. Minä en ole vielä valmis. (Painuu tuolille epätoivoisena.) On
  niin kolkkoa, pimeätä ja raskasta! Tyhjyys taikka vankikomero! Rintaani
  painaa! Minä en jaksa, minä en jaksa! Maria neiti, antakaa minulle
  valoa, puhukaa minulle toisesta maailmasta. Minulle on kaikki niin
  pimeää!
  MARIA (ottaa Oraan käden hänen otsaltaan). Olette sairas!
  ORAS. Olen kuolemansairas. En saa elää, en saa elää!
  MARIA. Rangaistus on syyn sovitus. Se ei saa murtaa teitä. Nouskaa
  yläpuolelle tätä elämää. Ajatelkaa, kuinka ääretön itse elämä on.
  Silloin oma itse, se ja se työ, hyvä ja paha, kärsimys ja ilo käy
  pieneksi.
  ORAS (nousee). Minä en tiedä onko se suurta vai pientä. Tuska on
  minussa enkä minä näe mitään muuta!
  MARIA. Ajatelkaa äitiänne.
  ORAS. Äitiäni...!
  MARIA. Ja hänen tuskaansa teidän tähtenne.
  ORAS. Minun tähteni.
  MARIA. Se on suurempi teidän tuskaanne.
  ORAS (katsoo pitkään Mariaan ja sitten Annaan). Äiti, jos sinä olisit
  minua helmassasi pidellyt ja käsilläsi kantanut, jos sinä olisit ennen
  syntymääni minulle kauniit, ihanat ajatuksesi lahjoittanut, toivonut
  minun syntymistäni, sitä ikävöiden odottanut ja sitten ylpeänä
  käsillesi korottanut ja sanonut koko maailmalle: Tämä on minun poikani!
  Silloin, äiti, en minä nyt menehtyisi etkä sinä!
  ANNA (nousee). Puhu sinä hänelle. Minuun hän ei enää luota. (Poistuu
  vasemmalle.)
  MARIA. Toivoton ei ole kukaan, ystäväiseni, rauhoittukaa!
  ORAS (n nojautunut pöytään). Minulla ei ole uskoa, sanokaa, uskotteko
  tulevaan elämään? Antakaa minulle toivon kipinä. Kuolema tulee
  ryöstäjänä!
  MARIA. Ei kuolema tule kutsuen. Kaikki, jotka tahtovat elää, he elävät.
  He nousevat ylös joka päivä uskossa tulevaisiin ja niin he rakentavat
  itseään ikuista elämää varten. Nuori ystävä, sinua odottaa ikuinen
  pyrkimys kauemmaksi valoisille kentille. Siellä ei ole pakkoa, ei
  kärsimystä, ei kuolemaa. Siellä on vain tahto päästä ikuisen voiman
  yhteyteen, rakkaus Häneen, joka on aina uusi elämä. Uhraa sinä itsesi
  Hänelle, yhdy Häneen ja sinä elät ijankaikkisesti.
  ORAS. Uhraan itseni hänelle! (Menee ovelle ja kääntyy koskelle päin.
  Hetken kuluttua hän herää todellisuuteen.) Orvokki!
   (Orvokki on tullut sivuhuoneesta, jossa hän on istunut
   ja kiinteästi seurannut Orasta katsein.)
  Sinä jäät nyt kuitenkin yksin. Sinun pitää jäädä lapsemme vuoksi. Se on
  minun. Minä rakastan sitä sinussa. Ole hellä sille, ole puhdas. Nyt
  minä ensi kerran sinua rakastan. Minä siirryn pois, kauas pois teistä,
  mutta rakkauteni säilyy sinussa, lapsessamme. Kiitän sinua, että olit
  minua lähellä. Nyt on helpompi erota... (Orvokki vaipuu itkien hänen
  jalkainsa juureen.) Nouse ylös. Älä tee minua heikoksi! (Auttaa häntä
  ylös ja kääntyy itse akkunaan. Ääniä kuuluu vasemmalta Lumialan
  huoneesta. Oraan kasvot vääntyvät tuskasta ja hän katsoo ympärilleen
  kuin apua etsien ja aikeessa paeta.)
  He ovat tulleet. Kuulkaa, kuulkaa... Raudat kilisevät! Vankila,
  vankila! Kurjin luontokappale on minua onnellisempi. Se on vapaa!
  Oikeus rääkkää kauhulla, eikä kukaan, ei kukaan voi minua auttaa! (Anna
  on tullut sivuhuoneesta vasemmalta.) Äiti, sinä olet kalpea kuin
  kuolema. Tunnetko sinä kuinka elämäni raudalla kuristetaan?
  ANNA. He eivät saa sinua viedä! Se on väärin, se on julmaa. Minä yksin
  olen syypää. Minä huudan sen julki...!
   (Aikoo mennä sivuhuoneeseen vasemmalle.)
  LUMIALA (tullen sieltä estää häntä). Sinä et voi muuttaa oikeutta!
  ORAS (on ollut yhä epätoivoisessa mielialassa). Miksi isäni kielsi
  minut ennen syntymääni? Miksi äitini kirosi elottomana, turvatonna
  turmeli oman elämänsä jatkajan? Sivistys minua armahtaa, kapaloitsee
  kahleilla, turvaa itsensä! Pois, pois pimeään omat piilomat. Katso
  kuinka siellä irvistää hulluus, tylsyys, viha, ja raivo. Menehdy,
  tukehdu pimeässä. Ulkona on ihana päivä, ilo ja elämä. Muutu eläimeksi,
  mitä sinusta sivistyksen piilomasta! (Salapoliisi tulee vasemmalta
  käsiraudat kädessä.) Kuristakaa oma lapsenne, sitokaa, lyökää,
  kiduttakaa, käärikää rautakapaloihin! (Ottaa käsiraudat
  salapoliisilta.) Äiti, nämä ovat sinun kapaloitasi!
   (Heittää raudat raivoissaan Annan eteen ja juoksee ulos.
   Poliisit, tullen sivuhuoneesta, rientävät häntä tavoittamaan
   ja Lumiala seuraa heitä ulos.)
  ORVOKKI (juoksee portaille). Hän kääntyy sillalle!
  ANNA. Sillalle! (Juoksee ovelle ja parkaisee).
  ORVOKKI. Nyt hän nousee kaarelle. Katsokaa, hän astuu nopeasti kädet
  levällään. Nyt hän seisoo ylhäällä, katsoo tänne... Oras, Oras...!
  (Parkaisee peittäen kasvonsa. Hiljaisuus).
  LUMIALA (tulee ulkoa). Kenties tämä oli kuitenkin parempi hänelle kuin
  elämä.
  ORVOKKI. Minä rakastin häntä, minä vaihdokas, ihmisten hylkimä niinkuin
  hänkin. Minä rakastin häntä ja ajoin kuitenkin kuolemaan! Oi, auttakaa
  minua, te hänen äitinsä! (Heittäytyy polvilleen Annan eteen.)
  ANNA (on vaipunut oven pieleen tuolille ja tuijottaa eteensä, elpyy ja
  nostaa kätensä Orvokin päälaelle). Sinä rakastit häntä, rakastit
  poikaani! (Liittää kätensä yhteen ja huutaa tuskassa ja sielullisessa
  jännityksessä.) Sovitusta, sovitusta!
  ORVOKKI. Meidän lapsellemme!
  ANNA (katsoo Orvokkia silmiin). Teidän lapsellenne...? Minä tahdon
  sovittaa hänen lapsellensa!
  Loppu.