Vaihdokas: Nelinäytöksinen näytelmä - 4

hengität niin raskaasti, olet varmaan sairas.
ANNA. Älä puhu minusta. Oras on epätoivoissaan, voi vaikka hukuttaa
itsensä.
SILJA. Sinä ajattelet aina vain Orasta. Me toiset emme ole enää mitään
sinulle.
ANNA (painaa Siljan päätä povelleen). Sinä olet aina ollut kultainen,
hyvä lapsi. Onni asuu sinun otsallasi ja hymy silmissäsi. Isän, äidin,
kaikkien ihmisten rakkaus antaa sinulle siivet. Sinä et loukkaa
jalkaasi kovanonnen kiveen. (Suutelee häntä otsalle.) Orasta ovat
pidelleet armottomat kädet. Ja minä -- -- minä tapoin hänestä
muistonkin!
SILJA. Parempi olisi, jos hän olisi kuollut.
ANNA. Sano hyvä sana hänestä. Sitä minä janoon! Auta minua, lapsi
kulta, etsimään häntä! (Pitelee rintaansa ja yskii, istuu.)
SILJA. Sinä olet sairas. Voi, äiti, kun suljen silmäni, niin näen
vieläkin, kuinka isän käsi sattui sinun rintaasi!
ANNA. Lapsi kulta, älä koskaan puhu siitä. Älä anna kenenkään kuulla
noita sanoja. Isäsi vuoksi, älä koskaan puhu tästä!
SILJA. Minä en jaksa, tämä on niin raskasta!
MARIA. Hanna on tavannut Orvokin ja saanut hänet tulemaan kotiin päin.
Oraan hän myöskin sanoi juuri nähneensä. Mutta Anna, sinähän olet kuin
kuumeessa!
SILJA. Äiti on varmaan sairas.
MARIA. Jaa, jaa, surut ovat raskaita. Toisinaan niin raskaita, ettei
ruumis eikä sielu niiden painoa kestä. Ne ovat meissä surujenkin
siemenet, ja niiden täytyy itää ja kasvaa ja puhjeta kukkaan.
SILJA. Onko teilläkin suruja, täti?
MARIA. Minä voitan ne rukouksella. Olen niin onnellinen, kun saan
rukoilla Jumalaa. Minä uskon, että Hän kuulee meitä ja auttaa
vastustamaan pahaa. Minä olen sitä niin usein kokenut, että se on
minulle aivan tavallinen totuus. Aivan niin kuin minä janooni juon ja
saan siitä virkistystä, niin minä heikkoudessani rukoilen ja saan siitä
voimaa työhön.
PALVELIJA (oikealta). Suuruspöytä on katettu!
ANNA. Maria, ole hyvä. Meidän pitää vielä... (juttelevat mennessään.)
(Silja jää hiukan jälkeen.)
ORVOKKI (tulee vasemmalta). Joko he menivät? Olen seisonut oven takana
ja odottanut, että kaikki poistuisivat. Kuulkaahan, neiti! Oras on
tulossa tänne. Minä tahdon välttämättä puhua hänelle kahdenkesken.
Menkää tekin, älkää hiiskuko kenellekään, että minä olen täällä. Te
kyllä ymmärrätte, miksi minä tahdon puhua Oraalle. Se eilinen juttu
täällä teillä... (Puree hammastaan ja likistää nyrkkiään.) Se kirvelee
sisuani.
SILJA. Olkaa varovainen. Oras on vaarallinen ihminen.
ORVOKKI (levittää silmänsä). Vai vaarallinen. Kuka tietää vaikka minä
olisin vielä vaarallisempi! (Hymyilee.)
(Silja katsoo häneen pitkään ja menee.)
(Orvokki juoksee notkeasti ovelta ovelle ja etsii lymypaikkaa.
Raottaa kylpyhuoneen ovea ja pujahtaa sinne.)
(Oras tulee perin uupuneena ja painautuu tuolille istumaan.
Orvokki juoksee piilopaikastaan ja peittää käsin hänen silmänsä.)
ORVOKKI. Arvaa ken!
ORAS (nousee äkkiä). Sinä. Mitä sinulla täällä on tekemistä?
ORVOKKI. Tahdon tavata sinua. Juoksethan sinä kuin mikä jänis minua
pakoon. Olet tosiaan tullut perin pelkuriksi. Eilen illalla et
uskaltanut tunnustaa olleesi ravintolassa minun kanssani. Minä olin
hempukka, sinun ei sopinut tuntea minua. (Tulistuu ja lyö jalkaa.) Se
on konnamaista. Viime yönä sinä piilottelit pitkin metsiä. Täällä sinä
et voi väistää minua. (Lyö jalkaa.) Sinä pettäjä, valehtelija. Sinun
täytyy tunnustaa heti paikalla, että olemme kihloissa!
ORAS. Oletko sinä vieläkin humalassa?
ORVOKKI. Herjaa, sinä viettelijä! Nyt olet olevinasi herraa, kun olet
päässyt ylhäisten pariin. Saat nuolla heidän hyppysiään ja ihailla
heidän siveitä tyttäriään.
ORAS. Ellet lakkaa herjaamasta, lähden pois. (Aikoo mennä.)
ORVOKKI (hyppää eteen). Ei, poika, nyt me juttelemme! Sinä et saa
uskoa, että minä sinusta luovun. En ole niinkään typerä kuin luulet.
Yhdessä viikossa olen tullut sinun koulussasi niin viisaaksi, ettet
sinäkään minua petä. Ahaa, poika, luulitko että minä olisin sellainen
viaton nakertaja, joka vilistää koloonsa piiloon, kun hätistetään?
Miksi sinä teet naamasi noin julmaksi? Ei se sinua ollenkaan auta. Kas
niin, ole kiltti ja juttele kauniisti kanssani. Sinä tulit tapaamaan
rouva Lumialaa. Niin, niin, minä tiedän sen.
ORAS. Mitä sinä tiedät ja mitä sinä minusta tahdot?
ORVOKKI. Kas, kas, emmekö olekkaan enää rakastavaisia?
ORAS. Sinä et ymmärrä tätä. Minä en enää voi, en tahdo enkä saa olla
tekemisissä sinun kanssasi.
ORVOKKI. Ahaa, sinun tautisi taitaa olla vakavaa laatua. Annappas, minä
koettelen suonta. (Ottaa puoliväkisin Oraan käden.) Katsos, me olemme
lastenkotolaisia ja hoitelemme toinen toisiamme, pysymme lujasti
yhdessä kaikessa pahassa. Autamme toisiamme, kun vaara uhkaa. Muista
se, Oras, me autamme toisiamme! (Katsoo häneen.)
ORAS. Sinun lörpötyksesi kiusaa minua. (Kääntää päänsä pois, mutta
Orvokki ei päästä hänen kättään.)
ORVOKKI. Eilen en sinua kiusannut. Meillä oli niin vietävän hauskaa.
Arvaa, mistä minä nyt tulen? (Kiihkeästi.) Olen tanssinut koko yön.
(Liikkuu valssin tahdissa.) Kas näin, kuulen vieläkin soittoa ja
keinuva tahti tuudittaa minua joka hetki, aivan kuin yhä vain
tanssisin. (Vetää Orasta lähemmäksi.) Minä olen juonut viiniä ja
suloisessa houreessa nauranut ja tanssinut. Tahtoisin elää sata vuotta
tässä ihanassa huumeessa sinun kanssasi -- sinun kanssasi, Oras!
ORAS (puoleksi mukaantuen, puoleksi vastustellen). Minä olen vaihdokas,
teen kaikki onnettomiksi. Me emme voi tulla onnellisiksi.
ORVOKKI. Sinulle on tapahtunut jotakin merkillistä. Lähdetään täältä
pois. Maailmaan kyllä mahtuu. Pois täältä, Oras! Etkö tunne kuinka
minun on hyvä olla tässä sinun sylissäsi? (Likistyy yhä lähemmäksi.)
Tahtoisin johtaa sinuun oman, suloisen huumaukseni. Tahtoisin, että nyt
olisi yö ja me olisimme kahden suuressa metsässä. Toissa yönä sinä olit
niin kuuma ja voimakas. Sinä veit minua tanssissa kuin siivillä ja
likistit syliisi tukehuttavan lujasti, painoit suusi suutani vastaan ja
kannoit pois tanssisalista. Sinä sytytit vereeni kuuman polton. Se ei
sammu, se polttaa, se vaatii sinua! (Syleilevät.)
ORAS (heittää hänet äkkiä). Anna olla, älä tule! (Huohottaa ja
taistelee huumaustaan vastaan.) Sinä olet niin pirullisen viekottava ja
poltat kuin nokkonen!
ORVOKKI. Kuin nokkonen, jonka juurelta sinä poimit meheviä mansikoita.
ORAS. Minä tahtoisin kiusata sinua, tahtoisin upottaa kynteni sinun
lihaasi, tahtoisin kiduttaa, tahtoisin tukehuttaa, tahtoisin
kuristaa... Silloin minä pääsisin sinusta irti!
(On ottanut kiinni Orvokin ja kutittaa kainaloista, niskasta, selästä.
Orvokki nauraa ensin hiljaa kuhertamalla ja väistyy pitkin lattiaa.
Oras seuraa häntä yhä ja leikki käy kiihkeäksi. Orvokki nauraa yhä
kipeämmästi kiitäessään pitkin lattiaa, kunnes hän tuskissaan ja
tukehtumaisillaan tupertuu sängylle. Nauru muuttuu valittavaksi
itkuksi. Silloin Oras äkkiä heittää, tarttuu päähänsä ja tuijottaa
eteensä kauhistuneena.) Minä olen kuin mieletön! (Istuu.)
ORVOKKI (tyyntyy vähitellen ja nousee istumaan katsellen Orasta
kummastellen). Sinä olet kauhea mies! (Peittää kasvonsa.) Kun ummistan
silmäni, näen uudestaan hirveät kasvosi. Sinä olet vaihdokas,
karvainen, kurttuotsainen, pistokatseinen vaihdokas. Sinä et voi
rakastaa niinkuin muut. Oo, minä rakastan sinua kuitenkin, rakastan
kuin omaa hulluuttani!
ORAS. Ole vaiti!
ORVOKKI. Sano vain, rakastatko minua, sano kerran vain, ja minä olen
vaiti!
ORAS. En, minä en rakasta sinua. Minä pelkään sinua. Sinussa on sama
vaihdokassisu kuin minussakin. (Ääniä kuuluu oikealta ja Orvokki
juoksee oven taakse.)
ORVOKKI. Minä en tahdo tavata heitä. Älä puhu mitään minusta. (Työntää
oven kiinni.)
ANNA (tulee oikealta Siljan kanssa. Ojentaa molemmat kätensä Oraalle),
Oras, Oras, Jumalan kiitos, että tulit! Missä sinä olet ollut? Sinä et
suinkaan ole nukkunut koko yönä. Olet väsynyt ja levoton, lapsi parka!
(Ojentaa toisen kätensä Siljalle ja katselee heitä kumpaakin ja vetää
Siljaa Oraan luo.) Me kolme kuulumme yhteen. Minun lapseni! (Nuoret
lähestyvät toisiaan ja kääntyvät jälleen pois, kuin kaksi vierasta,
joilla on syytä epäillä toisiaan.)
SILJA. Äiti, minä menen tädin kanssa juttelemaan. (Menee oikealle.)
ORAS. Tulin hakemaan tavaroitani. (Vetää laatikon auki ja pitelee
vaatteita.)
ANNA. Sinä et saa mennä!
ORAS. Minä en tahdo riistää heiltä...
ANNA. Sinä et riistä keneltäkään minua. Minä olen sinun äitisi. Etkö
sinä tajua tätä? Etkö tunne sitä omassa veressäsi?
ORAS (kiihkeästi). Tunnen, äiti, tunnen, ja juuri sen vuoksi tahdon
lähteä pois täältä. Minä teen sinut onnettomaksi!
ANNA. Poika parkani.
ORAS. Tiedätkö, mitä minä aioin tehdä eilen, kun läksin luotasi.
ANNA. Oras...!
ORAS. Seisoin tuolla ylhäällä, koskensillan korkealla kaarella.
ANNA. Hyvä Jumala!
ORAS. Sieltä on hyvä hypätä. Se matka on lyhyt, mutta vie hyvin kauas!
ANNA (vetää häntä lähemmäksi). Älä milloinkaan ajattele sellaisia!
ORAS (likistää Annaa käsistä). Minun tuli ikävä sinua, tahdoin vielä
kerran nähdä sinut.
ANNA. Sinun täytyy olla minun luonani aina, aina. Tahdotko, niin
lähdemme täältä pois?
ORAS. Voisitko sinä jättää heidät? (Viittaa oikealle.)
ANNA. Heiltä ei puutu mitään. Minä olen nyt vain sinua varten.
ORAS. Minne me lähtisimme?
ANNA. Minä suunnittelin yöllä matkaamme. Minulla on ennestään passi
valmiina ja omalla tililläni rahaa. Voisimme lähteä täältä heti kun
sinun paperisi ovat kunnossa.
ORAS. Se olisi minun ainoa pelastukseni. Sinuun minä luotan, äiti, sinä
olet puhdas ja hyvä. Sinun maailmasi on niin kirkas ja siinä on hyvä
olla. Minä olen varmaan sairas. Saan väliin pahoja ajatuksia, kauheita
ajatuksia, enkä voi niitä vastustaa. Vie minut pois täältä. Minä
menehdyn täällä...!
ANNA (kuin itsekseen). Sinä saat pahoja ajatuksia, et voi niitä
vastustaa... Niin, niin, Oras kulta. Meidän täytyy pois täältä...
SILJA (tulee oikealta). Täti odottaa äitiä.
ANNA. Minä tulen. Odota täällä, Oras, tulen heti takaisin.
ORAS. Minun on täällä niin tukala olla. Minä menen vanhaan kortteeriin
ja valmistelen siellä matkaani.
ANNA. Hyvästi, lapsi, minä tulen sitten sinne. (Menee.)
ORVOKKI (tulee oven takaa ja katselee Orasta suurin silmin). Sinulla on
äiti -- ja sellainen äiti! Oletko sinä nyt onnellinen?
ORAS. Olen!
ORVOKKI. Te lähdette täältä yhdessä, pakenette!
ORAS. Niin, ole hiljaa tästä. Kukaan ei saa tietää matkasta.
ORVOKKI. Entä minä, saanko minä tulla mukaan?
ORAS. Minä en enää voi jatkaa leikkiäni sinun kanssasi. Siitä täytyy
nyt tulla loppu.
ORVOKKI. Leikkiäsi... Onko kaikki ollut pelkkää leikkiä? Kaksi
kuukautta olen ollut sinun omanasi.
ORAS. Entä sitten?
ORVOKKI. Oliko sekin leikkiä, kun sinä eilen illalla herjasit minua
heidän kaikkein kuullen? Oliko sekin pelkkää leikkiä, kun me
viikkokauden vaelsimme yhdessä pitkin metsiä. Oliko sekin leikkiä, kun
varastimme rahaa?
ORAS. Ole hiljaa siitä, sinä...!
ORVOKKI. Sano, sano vain, en minä pelkää nimityksiä!
ORAS. Jos sinä sanallakaan ilmaiset, niin varo itseäsi!
ORVOKKI. Jaa, jaa, sinulla on nyt äiti, tuollainen mahtava, rikas äiti.
Hän voi auttaa sinua. Kuule, Oras, ota minut mukaan. Minua ei mikään
täällä pidätä, ei kukaan kaipaa. Sinä olet minulle kaikki kaikessa.
Olenhan antanut itseni sinulle säästelemättä, taipunut kaikkiin
oikkuihisi ja hirveisiin tekoihisi vaikka olin tuskasta pakahtua!
ORAS. Juuri sen vuoksi meidän pitää erota.
ORVOKKI. Sinä olet vienyt minut mukaasi ja sokaissut minut aina
hulluuteen asti. Muista, kuinka olemme yhdessä tanssineet, yhdessä
metsiä vaeltaneet! Oras, kuule, minulla on sinulle vielä sanottavaa.
ORAS. Minä en tahdo kuulla enää mitään. Mene!
ORVOKKI. Minulla on sinun lapsesi...!
ORAS (tarttuu äkkiä hänen käteensä ja katsoo kauan ja kiinteästi
häneen. Heittää käden). Sinä valehtelet, uskottelet kuin houkkaa!
ORVOKKI. Voi miksi sen tekisin. Voi, miksi! Minä rakastan sinua, se on
ainoa rikokseni. Ja lapsi on meidän. Minun täytyy siitä puhua.
ORAS. Minä en usko, enkä ota sinua mukaani. Sinä olet kuin tarttuva
tauti minulle. Kaikki ilkeys ja paha herää sinun seurassasi minuun ja
sytyttää vereni. Käsitätkös, meissä on kummassakin saastaista verta.
(Tarttuu Orvokin käteen.) Se veisi meidät perikatoon! (Oras istuu
tuolille peittäen kasvonsa.)
ORVOKKI (nauraa kolkosti). Vai saastaista verta, minussa! Kuule, mitä
minä tiedän tuosta sinun äidistäsi, joka on sinusta niin puhdas ja
pelastava enkeli. Mitä hän on? Huonompi ja kurjempi kuin minun äitini
olikaan, vaikka hän oli katunainen. Hän tunnusti kuitenkin olevansa
minun äitini. Minä kuulin siellä meillä oven takana keskustelun, kuinka
sinun äitisi on tehnyt.
ORAS. Sinä olet katala!
ORVOKKI. Silloin en sitä tajunnut, että oli puhe sinusta ja hänestä. En
ymmärtänyt, kuka se kurja ihminen oli.
ORAS (nousee ja menee toiselle puolelle huonetta). Anna olla, älä puhu
siitä!
ORVOKKI. Sinun täytyy se tietää. Äitisi jätti sinut pienenä Suskalle,
joka surmaa nälällä lapsia ja kiduttaa kuoliaaksi. Ymmärrätkös, sinun
äitisi on sinut kironnut ja heittänyt koirien eteen!
ORAS (ravistaa häntä ja heittää). Ole vaiti, senkin narttu!
ORVOKKI (on typertynyt tuskasta). Sinä inhoot minua, vai inhoot lapsesi
äitiä? Sinä tulet siis äitiisi. Sellainen käy perintönä. Sinäkin voisit
heittää lapsesi kuolemaan niinkuin äitisi teki. Taikka kirota sen, niin
että se koko ikänsä olisi vaihdokas, ihmisten vitsaus, niinkuin
sinäkin. Sen on äitisi antanut sinulle perintöosuudeksi. Oma äitisi!
ORAS (kyyristyy kasaan ja ääntää oudosti). Vaiti, vaiti!
ORVOKKI. Luuletko sinä tulevasi puhtaaksi kuin pulmunen, kun pääset
minusta? Sinä et tahdo tuntea äitiäsi etkä hänen tekojaan eikä äitisi
saisi tietää sinun töistäsi. (Nauraa.) Koreata herrasväkeä.
ORAS (ärjäisten luonnottomasti). Älä naura!
ORVOKKI (istuu). Nauran kylläkin. Minähän jään tänne. Niin, niin sinä
luulet. Mitä tällaisesta katunaisen tytöstä, vaikka se onkin vietelty,
ja sen lapsesta. Olkoon ojassa, sinne se kuuluu. Sinä kyllä tiedät,
että siellä on hirveän paha olla, mutta olkoon, survotaan päälle,
tukitaan suu!
ORAS (on noussut). Sinä olet pirullinen!
ORVOKKI (nousee). Entä sinä? Muistatko kaappia siellä meillä? Ahaa,
haahmosi muuttuu. Tiedät kuka on varas. Sinä ja minä katunaisen tytär.
Me matkustamme pian kumpikin, kuuletkos, rautaisissa rannerenkaissa, ja
niiden kilinä kuuluu kauas ja tekee niin kipeää, niin kipeää!
ORAS. Ole hiljaa!
ORVOKKI. Hiljaa, hiljaa kuin hiiret. Katsos näitä avaimia. Unohditko ne
pöydälle kiireessä.
ORAS (nykäisee ne käteensä). Anna tänne!
ORVOKKI. Ahaa, ollaan varovaisempia. Minä kysyn vielä kerran, tahdotko
ottaa minut mukaasi?
ORAS. En!
ORVOKKI (pingotetulla äänellä). Katsos tätä poikkinaista veistä. Siinä
on metallikilpeen kirjoitettu nimi. Tämä olisi poliisille verraton
saalis. He ovat ottaneet lippaan ja tämän veitsen taittuneen kärjen
talteen. Maria tädillä on vihiä asiasta. (Oras on koko ajan vaaninut
hyökätäkseen Orvokkiin käsiksi, mutta Orvokki pysyttelee etäämpänä ja
katsoo liikkuessaan Oraaseen.) Sinä matkustat. Pakene, pakene. Se retki
ei ole pitkä. Minä menen nyt poliisille ilmoittamaan kuka sinä olet.
(Oras aikoo syöstä häneen käsiksi, mutta Maria on tullut
oikealta ja tarttunut kiireesti hänen käsiinsä takaa.
Orvokki pujahtaa ovesta ulos vasemmalle.)
(Oras riistää itsensä irti samassa ja katsoo Mariaan julma
uhka kasvoilla, mutta Maria katsoo häneen herkeämättä, ja
vähitellen Oraan jännitetty viha laukee ja kasvot vääntyvät
tuskasta. Oras istuu rennosti, tylsä ilme kasvoilla. Hän
ikäänkuin herää, katselee käsiään, tavoittaa otsaansa,
vaipuu mietteisiin.)
(Maria katselee häntä häiritsemättä ja astuu sitten lähelle
laskien kätensä hänen päälaelleen. Oras nostaa hitaasti
kasvonsa. Niillä on harras kunnioitus ja nöyrä kysymys.)
MARIA. Äitinne nukkuu. Laitoin hänet levolle. Minä näen, ystäväni,
kasvoistanne, että nyt juuri teitte tiliä itsenne kanssa. (Istuu
tuolille lähelle Orasta.)
ORAS. Te näitte minut kauheana hetkenä ettekä tuomitse minua. Elämäni
on sokeaa. Kaikki on niin pimeää ja huonoa.
MARIA. Elämä kulkee toisinaan sisäisen silmämme editse ja näyttää
meille oman itsemme oikeassa valossa. Teille on käynyt niinkuin usein
käy, suuri onni tai onnettomuus vetää verhon pois, haihduttaa elämän
pimeyden ja valaisee kuin lyhty öistä tietä eteenpäin.
ORAS. Minä tahtoisin päästä yksinäisyyteen, missä en mitään ihmisistä
tietäisi. Tämä elämä täällä vie turmioon.
MARIA. Ei ole ihmisen vallassa elämästä erota. Ihmiselämä on työtä ja
yhteiselämää, mutta rauha ja tasapaino pitää säilyttää keskellä kuumaa
taisteluakin.
ORAS. Minä vihaan tätä elämää!
MARIA. Rakas ystävä, älkää tarttuko satunnaisiin. Uskotte nyt
intohimojen satunnaiseen voimaan, aivan kuin ne olisivat kaikkivoipa
mahti. Katsokaa oikein tarkkaan itseenne. Etteköhän löydä todellisempia
voimia niiden takaa!
ORAS. Mitkä ovat todellisia voimia? Äiti näytti minulle väläykseltä
kauniin maailman. Minä seurasin häntä hetkeksi sinne. Näin valon -- nyt
on kaikki pimeässä! (Nousee.) Kaikki on rikki. Äiti ei ollut se, miksi
häntä luulin!
MARIA. Pimeys on meissä itsessämme.
ORAS. Mitä te tarkoitatte?
MARIA (on noussut, ottaa hänen molemmat kätensä). Verratkaa itseänne
muihin ihmisiin, hyviin ihmisiin. Olkaa luja tuomari, etsikää selvyyttä
ja te saatte valoa pimeyteenne.
ORAS. Minä en tunne hyviä ihmisiä. Minulla ei ole mitään valoa
itsessäni. Kaikki on sekaisin, en voi erottaa itseäni muista.
MARIA. Tässä oli juuri Orvokki. Te tunnette varmaan hänen
ominaisuuksiaan. Ettekö voi erottaa, mitkä niistä ovat hyviä, mitkä
pahoja?
ORAS. Voin.
MARIA. Onko teillä itsellänne samoja taipumuksia?
ORAS. On.
MARIA. Silloin olette jo alusta selvillä, voitte vastustaa pahoja
taipumuksia.
ORAS. Minun pahat taipumukseni ovat niinkuin tauti, joka salassa
turmelee ja äkkiä yllättää. Minä voisin lopettaa sen vain yhdellä
tavalla.
MARIA. On tuhansia tapoja vastustaa pahaa. Paha on tautia, joka on
perittyä taikka meihin tarttunut.
ORAS (katsoo kiinteästi Mariaan). Te sen sanoitte! Minä olen sen
perinyt. Se on kuin tauti.
SUSKA (tulee vasemmalta). Hyvää päivää. Kävin tapaamassa neitiä, mutta
siellä sanottiin neidin olevan täällä. Kun näin täällä niin
rauhallisesti juteltavan, uskalsin tulla sisään.
MARIA. Onko teillä minulle jotakin asiaa?
SUSKA. On kyllä, vaan eihän sillä ole kiirettä.
PALVELIJA (oikealta). Hanna soitti, että eräs herra odottaa neitiä.
MARIA. Hyvä on, minä menen. (Suskalle.) Te voitte tulla meille.
Hyvästi, herra Oras, miettikää sitä, mitä teille sanoin. (Menee
vasemmalle.)
SUSKA (lähenee Orasta, ovat vaieten katselleet toisiaan). Oikeastaan
tahdoin puhua teille, nuori herra! (Oras katsoo oudoksuen ja
vihamielisesti Suskaa.) Tiedättekö, kuka minä olen?
ORAS. Olen kuullut ohimennen mainittavan harvinaisesta ammatistanne.
SUSKA. Te olette nuori, tuomitsette tutkimatta ja ankarasti. Ja
kuitenkin me olemme samassa kaaressa. Katsokaas, toisille on syntymästä
saakka pantu raskas syyntaakka kannettavakseen, toisille sälytetään se
myöhemmin. Minun taakkani oli liian raskas. Minä en jaksanut, olin
sokaistu, en nähnyt Jumalan vihaa ihmisten elämässä. Minä raivosin,
tein julmia! Samalla kuulin aina sielussani äänen: teit julmia, teit
väärin! Te, nuori herra, ette ole kuullut sellaista ääntä. Se pakottaa
tottelemaan, ei anna rauhaa. Sen äänen käskystä minä olen täällä.
ORAS. Mitä te tahdotte?
SUSKA. Otin Orvokin kiinni. Poliisille ei ilmoiteta mitään. Nyt tyttö
on tallessa eikä siinä huoneessa ole salaovea.
ORAS. Entä sitten?
SUSKA. Minä tiedän kaikki. Se akkuna, muistakaas, oli silloin
peittämättä ja meikäläisiä -- minunlaisiani -- kulkee aina täällä
rannalla. Lastenkoti -- lapset, katsokaas, ovat heidän. Moni on tullut
tänne pitkiä matkoja nähdäksensä omansa salaa, lasten tietämättä.
Lapset uskovat, että heidän äitinsä on kaunis, hellä neiti ja isä hyvä
ja autuas. Molemmat asuvat taivaassa.
ORAS. Mitä tämä minuun kuuluu?
SUSKA. Kaikki mitä tapahtuu lähimmäisellesi, se tapahtuu myös sinulle,
sanon minä itselleni. No niin, ne näkivät teidän työnne, mutta minä
osaan tukita ja avata heidän suunsa. Minulla on se voima.
ORAS (astuu toiselle puolelle huonetta). Te kiusaatte minua
inhottavalla läsnäolollanne.
SUSKA. Sanoinhan minä jo. Te kuulutte syntymästänne saakka siihen
kaareen, johon minä olen joutunut kiusausten kautta. Te olette vielä
nuori ja sokaistu, ette ymmärrä tätä. Kuulkaas nyt, mitä minä sanon!
Minä tahdon pelastaa teidät. (Lähenee Orasta.) Tämä ei ole mahdoton
yritys. Poliisi epäilee minua. Minun on helppo ottaa syy niskoilleni,
saan todistajat, mutta teidän apuanne tarvitsen!
ORAS. Minä en käsitä, mikä pirullinen juoni tässä on takana. Tekö
ottaisitte minun syyni? Onko se nyt teidän ammattinne, te lasten...!
Menkää pois! Minun on vaikea olla samassa huoneessa teidän kanssanne!
Mitä olen tehnyt, siitä vastaan itse!
SUSKA. Voi teitä, olettehan vielä melkein lapsi. Elämä on vasta
edessänne, pitkä, kauhea elämä. Minä tiedän mitä se elämä olisi. Minun
elämäni lähenee loppuaan ja minullekin on tehtävä annettu. Nähkääs,
minun Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, suuria töitä, ja minun
täytyy Häntä totella. Hänen käskystään minä nyt tahdon pelastaa teidät.
Teissä Hänen lakinsa voisivat elää. Te olette nuori, tuore puu.
Vankilassa nääntyisi juurenne, lehtenne putoaisivat kuivina maahan,
ydin mätänisi rungossanne!
ORAS (pakenee). Menkää pois! Te tuotte mukananne vankilan kellarien
katkua!
SUSKA. Voi teitä, mitä minä teen, mitä minä teen? Ettekö usko, ettekö
ymmärrä? Ja minun täytyy pelastaa teidät. Minun täytyy oman rauhani
vuoksi! Jumalani, auta minua, valaise minua! (Astuu hetken kiivaasti
lattialla, katsoo akkunasta, näkee rannalla-olijat, katsoo Orasta ja
viittaa rannalla oleville, ja akkunaan kerääntyy pää pään viereen,
joukko ihmishylkyjen kasvoja, miehien ja naisien, ahnaita, ilkkuvia,
tylsiä, surullisia, kaikki tuijottaen Orasta). Katsokaa, tuollainen on
teidän tulevaisuutenne. He tuntevat teidät hyvin kyllä, säälivät teitä!
ORAS (väistyy kauhistuneena). Ovatko he ihmisiä? Mitä he minusta
tahtovat? (Tavoittaa päätään.) Uneksinko minä? Onko tämä totta?
SUSKA. Liiankin totta. Kyllä nuo ovat lihaa ja verta. Oletteko nähnyt
kalaa elävänä sammiossa, kun sillä on koukku kitusissaan? Tuskissaan se
kulkee ja kulkee pitkin laitaa ja yrittää ponnahtaa ylös. Tuska on
vienyt voimat. Ja jos se hyppäisi laidan ylitse, mikä on kalan edessä?
Noilla tuossa on koukku kitusissaan!
ORAS. Sulkekaa akkuna, peittäkää, peittäkää se!
SUSKA. Kauhistutte noita umpikuljuun joutuneita raukkoja. Tekö
jaksaisitte kahleita kantaa? Tekö voisitte ihmisten kammoa kestää? Tekö
uskaltaisitte katsoa silmästä silmään vankilan komeron yksinäiseen
tuskaan? Minä en päästä teitä täältä. (On tavoittanut kiinni Orasta.)
Minä olen vannonut taivuttavani teidät. Minun täytyy oman rauhani
vuoksi...! Minä menehdyn muuten hulluuteeni! Teidän täytyy, täytyy...!
(Oras on työntänyt hänet istumaan.)
ORAS (pakenee). Ei, ei, pois! (Heittää Suskan tavoittavat kädet irti
itsestään ja juoksee ulos.)
(Suska viittoo molemmin käsin kasvoille akkunassa ja
nauraa ja itkee kolkosti niinkuin hulluuden rajalla oleva,
intohimoinen nainen tekee.)
Väliverho.


NELJÄS NÄYTÖS.

Rouvan vastaanottohuone Lumialalla, sisustettu nykyaikaiseen tapaan.
Perällä on ovet lasiparvekkeelle, josta portaat vievät koskenrantaan.
Kahden puolen ovea akkunat parvekkeelle. Oikealla kirjoituspöytä ja
tuoleja. Oikealla sivuseinällä, taka-alalla ovi, joka johtaa keittiöön
ja etualalla makuuhuoneeseen vievä ovi. Vasemmalla ovi Lumialan
työhuoneeseen, pöytä, sohva ja tuoleja. Kalusto ja huoneen sisustus
komea.
Anna ja Suska seisovat keskellä lattiaa.
ANNA. Te otitte Orvokin kiinni kadulta!
SUSKA. Tyttöhupakko olisi mennyt suoraa päätä poliisille ilmoittamaan.
Olivat riitaantuneet keskenään. Tyttö oli ihan villissä. Vanhat syyt,
vanhat syyt. Kyllä me ne ymmärrämme. Aijai, tällaisten asiain kanssa ei
ole leikkimistä. Nuori herra joutuisi heti lukkojen taakse.
ANNA. Vankilaan, tarkoitatte!
SUSKA. Ei nyt rouvan vielä tarvitse pelätä. On niitä keinoja, kun vaan
saisi Oraan taipumaan.
ANNA. Voisiko välttää, sanokaa!
SUSKA. Pitäisi saada ensin Oras suostumaan minun pyyntööni.
ANNA. Kutsunko Oraan tänne?
SUSKA. Se olisi hyvä.
ANNA (soittaa pöytätelefoonia). Sataviisi, olkaa hyvä -- Onko herra
Oras saapuvilla? -- Kiitos, odotan! -- Oras, äitisi! Voitko tulla nyt
heti luokseni? -- Isoista portaista. Olisi kiireellistä asiaa. Ei
mitään pahaa. Minä odotan, hyvästi! (Soitto.)
SUSKA. Hyvä rouva, minulla on sellainen tuskankouristus täällä rintani
alla. Se tietää pahaa. Minun ruumiini puhuu aina totta, ja se tietää
usein enemmän kuin sieluni.
ANNA. Niin, niin, mitä te aiotte tehdä?
SUSKA. Minua epäillään. Poliisi pitää minua silmällä. Olen eksyttänyt
heitä ja vaihtanut kultarahoja. Niitähän lippaassa oli.
ANNA. Entä sitten?
SUSKA. Orvokilta sain Oraan taittuneen veitsen. Veitsen päässä on Oraan
nimi, mutta toverini voivat laittaa uuden pään veitseen. Minä olisin
syypää, ymmärrättekös?
ANNA. Ottaisitteko te syyn itsellenne?
SUSKA. Ettekös te, rouva, ottaisi sen lapsen syytä itsellenne, jonka
kovaan kohtaloon olisitte osallinen?
ANNA. Ehkä oman lapseni.
SUSKA. Minulla ei ole enää omia. Minä olen ne hukannut. Heidän
muistonsa vaatii minulta uhria!
ANNA. Minä olen tuominnut teitä väärin.
SUSKA. Se on ihmisen tuomio. No, niin, minä tarvitsen rahaa, täytyy
ostaa todistajat. Sehän tässä onkin vaikeinta. Olen selittänyt heille
tuolla, (viittaa rannalle) mitä heidän pitää todistaa. Heille se on
mieleen, saavathan he rahaa.
ANNA. Mutta oikeus!
SUSKA. Oikeus, ihmisten oikeus! Pojassanne on elävä elämä. Sitä ei saa
hukata. (Antaa paperin Annalle.) Toverini vaativat minulta oikein
velkakirjaa ja osa on maksettava heti.
ANNA. Rahoista kyllä sovimme.
SILJA (tulee kiireesti ulkoa). Isä tulee pankista kotiin ja käski minun
sanomaan sinulle, että hän tahtoo puhua kanssasi heti.
SUSKA. Minä menen keittiöön odottamaan. (Menee.)
(Silja menee portaille ja siirtyy sieltä vähitellen alas.)
LUMIALA (tulee vasemmalta. He katsovat toisiinsa). Sinä aiot matkustaa!
(Anna säpsähtää hiukan ja kääntyy pois.) Sain tämän kirjeen pankkiin.
Siinä mainitaan, että aikomus oli jo ehkä tänä aamuna...
ANNA (ottaa Lumialan ojentaman kirjeen). Nimetön. (Tuskissaan.) Eihän
minulla ole muuta keinoa. Minä kiusaan sinua pelkällä läsnäolollani.
Oras ei voi olla täällä. Hänen pitää päästä uusiin oloihin, toisiin
ihmisiin, nyt kun hänen uusi elämänsä alkaa. Ja minun asiani on auttaa
häntä ja seurata häntä.
LUMIALA. Sinä et näytä muistavan, mitä eilen tästä sanoin. Minulla
lienee tässä kuitenkin sananvaltaa.
ANNA. Muistan kyllä. Minä ymmärrän sinun vaatimuksesi. Onhan sinulla
oikeus pidättää minut aina kattosi alla. Sinulla on laki puolellasi.
Meillä on kahdeksantoista vuoden yhteiselämä, joka sitoo. Kaikki on
Orasta ja minua vastaan täällä. Ja kuitenkin on olemassa ylivoimainen
pakko, joka huutaa: -- Mene, mene hänen kanssaan!
LUMIALA (astuu kiivaasti Annan eteen). Minä en tunne sinua enää. Tänä
yhtenä yönä olet muuttunut kummallisesti. Oletko sinä järjiltäsi? Olet
valmis jättämään kotisi, lapsesi, minutkin tuon kunnottoman pojan
tähden, josta tuskin mitään tiedät. Minun tuskani, minun häpeäni ovat
sinulle olemattomia asioita. Tule järkiisi, Anna! (He istuvat.)
ANNA. Minä olen sinua palvellut, sinua jumaloinut. Kun luulin poikaani