Vaihdokas: Nelinäytöksinen näytelmä - 2

nuku. Oras kulta, mene pois! (Tulevat verhojen takaa.)
ORAS. Kas nyt, kuinka västäräkki on arka! Ovatko nyt kaikki kanat
orrella ja kopin ovet lukossa? (Koettelee ovia.)
ORVOKKI (itku kurkussa). Kukko kiekuu!
ORAS. Opetankos minä sinua kiekumaan? (Pyörähyttää häntä ja singahuttaa
kädestä toiselle puolelle huonetta.)
ORVOKKI (typertyneenä). Onko tämä rakkautta? Käteni on aivan
sijoiltaan! (Kannattelee kättään.) Sinä olet häijy, ryöväri, ilkeä!
Sinä, sinä peto! Mene pois täältä, muuten minä huudan!
ORAS. Ja sinä villikissa. (Ottaa kiinni.) Sinä et huuda, minä tukin
sinun suusi. (Suutelee häntä vallattomasti, väkisin.)
ORVOKKI (puree hänen käteensä ja pääsee irti). Sinä kaiken maailman
kollikissa! Kättäni särkee. (Itkee ja polkee jalkaa.) Mene matkoihisi
täältä! Susi sinusta pitäköön! Sinä vielä tapat minut!
ORAS. Hiljempaa... minä vedän kynteni käpäliin. Sinä olet niin, niin
ärsyttävä! Tekikö kipeää? Sehän oli vain kiekkoa. Sillä tavalla minä
heittelin pikku poikia kansakoulussa. Voi pilaa! (Lähenee varovasti.)
Sili pikkasta!
ORVOKKI. Älä tule! Istu tuohon tuolille! (Seisoo loitommalla ja
odottaa, kunnes Oras on hetken istunut tuolilla.)
ORAS. No, etkö näe, että minä istun?
ORVOKKI (ottaa avaimet pöydältä ja avaa kaapin yläosan. Penkoo siellä
seisten tuolilla). Nyt minä suljen kaikki ovet ja sinä saat mennä pois.
ORAS (on tähystellyt kaappiin). Mikä lipas tuo on? Se on koko soma.
ORVOKKI. Meidän kassakirstumme.
ORAS. Älä hiivatissa, onko siellä paljon rahaa?
ORVOKKI. Täti sai tänään tuhat markkaa eikä ennättänyt viemään sitä
pankkiin. Tädillä on rikkaita ja ylhäisiä tuttavia. Niitä käy täällä
usein. Näin ne panevat päänsä kallelleen ja sanovat: -- Suurenmoista.
Te uhraatte itsenne näiden lapsiparkojen vuoksi!
ORAS. Ehkä hänelläkin on ollut joku mukula.
ORVOKKI. Hyi sinua! Maria täti on hieno ja hyvä ihminen. Ja hänen
elämänsä on kirkas kuin peili.
ORAS. Ja suora kuin nuora, jossa roikkuu lapsia kuin onkikaloja
riipissä. Ja ne sätkii ja potkii -- niinkuin sinäkin.
ORVOKKI (astuu tuolilta lattialle ja painaa käden suulleen). Minua niin
naurattaa!
ORAS (tähystellen yhä hyllylle). Mikä sinua niin naurattaa?
ORVOKKI. Se, että Maria täti tahtoo olla oikea äiti, ei ole
huomaavinaan minun pahaa sisuani. On niin hyvä, että oikein kiukuttaa!
ORAS. Jos olisi paha, olisit sinä vielä pahempi.
ORVOKKI (istuvat sohvaan). Minun on ikävä! Täällä kuolee! Minä
tahtoisin käyttää väliin kynsiäni, tehdä jotakin oikein häijyä, raapia,
purra, karata!
ORAS. Se on kaikkien lastenkotolaisten tautia. Tiedätkös mitä minä
tein, kun se tauti tuppasi tulemaan?
ORVOKKI. Sinä livistit ja jouduit kiikkiin.
ORAS (aikoo polttaa, mutta Orvokki estää). En minä niin tuhma ollut.
Minä sepitin rosvojuttuja, keksin pöyristyttäviä kohtauksia, kuinka
rosvot uhrejaan kiusasivat. Koulussa sain pojilta viisikymmentä penniä
jutusta. Jos se oli liian lyhyt, sain selkääni, jos se oli pitkä ja
ikävä, rupesivat pojat ulvomaan.
ORVOKKI. Nyt niinä suljen kaapin ja sitten sinä saat mennä.
ORAS (ottaa Orvokilta avaimet). Katsotaan ensin, minkä verran tuossa
lippaassa on rahaa!
ORVOKKI. Ei, antaa olla, mitä me rahoista, onhan meillä hauskaa
ilmankin. Minä olen niin irti maasta, etten välitä mistään. Teen mitä
tahdon, menen minne lystää. Sinun kanssasi vaikka erämaahan!
ORAS (huokaa). Ei minuakaan kukaan sido. Ei ole tietoa tälläkään
kertaa, missä huomenna olen. Ei ole penniä taskussa eikä kattoa pääni
päällä.
ORVOKKI. Sinullahan on niin hirveän paha sisu. Et tule toimeen
kenenkään kanssa.
ORAS. Annas, jos me karkaisimme, noin vain vähäksi aikaa. Me kulkisimme
metsiä kahdenkesken. Nyt on vielä lämmin ja minä tunnen täällä kaikki
metsät. (Pyörittää Orvokkia ja nypistelee hänen pukuaan. Tanssivat
valssia.) Kun kyllästyisimme, tulisimme kaupunkiin takaisin, ostaisimme
sinulle kauniin puvun ja menisimme Heijaan tanssimaan.
ORVOKKI. Eihän meillä ole rahaa.
ORAS. Tuolla lippaassa on.
ORVOKKI (katselee pelokkaana ympärilleen). Eihän sellaista saa tehdä!
ORAS. Voinhan hommata jonkun muun tytön mukaani.
ORVOKKI. Me vain katsomme!
ORAS. Katsotaan!
ORVOKKI (ottaa avaimet Oraalta). Kummallista, minä olen usein hakenut
rahaa tästä kaapista enkä ole koskaan tullut ajatelleeksi, että rahalla
saisi niin paljon hauskaa. (Nousee tuolille ja tavoittaa lipasta, mutta
vetää kätensä takaisin.) Sydämeeni koskee, se tykyttää niin hirveästi
ja nousee kurkkuun asti!
ORAS. Niele se alas ja ota lipas!
ORVOKKI (ottaa äkkiä lippaan ja hyppää alas tuolilta, laskee lippaan
pöydälle ja purskahtaa itkuun, vaipuen tuolille ja peittäen käsillään
lippaan).
Oras kulta, ei kosketa! (Nousee epätoivoisena.) Tule pois täältä,
mennään ulos, minä tukehdun!
ORAS (yrittää avata lipasta). Mitä peijakasta sinä valitat?
ORVOKKI. Tämä on niin hirveätä!
ORAS. Onko sinulla oikea avain tähän? Ei nämä sovi.
ORVOKKI (katsellen avaimia). Täti on ottanut lippaan avaimen. Mitä sinä
teet?
ORAS (on veitsellä murtanut lukon). Veitsi peijakas katkesi! Hei,
katsos seteleitä ja kultaa!
ORVOKKI (levottomana kuunnellut ovella). Anna lipas minulle, Oras
kulta, anna minulle! (Tavoittaa lipasta, mutta Oras työntää häntä
kovakouraisesti.) Et saa, se on varkautta!
(Ovikello soi ja molemmat jäykistyvät. Oras painaa kouransa
lippaaseen ja pistelee rahaa taskuunsa, sulkee lippaan, nostaa
sen hyllylle, painaa kaapin ovet kiinni ja heittää avaimet
pöydälle.)
ORAS. Ole hiljaa tästä! Huomen-illalla tulen sinua noutamaan.
(Menee verhon taakse.)
ORVOKKI (tuskissaan ja neuvottomana. Ovikello soi uudestaan). Kukahan
se mahtaa olla näin keskellä yötä! Tule varmasti huomenna, minä kuolen
muuten. Tämä on niin kauheata! (Menee eteiseen ja kysyy siellä:) Kuka
siellä?
ANNAN ÄÄNI. Tahtoisin vielä tavata tätiäsi!
(He tulevat. Orvokki käy pöydän sivutse ja huomaa avaimet
ja Oraan veitsen, pistää salavihkaa ne taskuunsa.)
ANNA. Suo anteeksi, Orvokki, kun tulen sinua näin myöhään häiritsemään.
Et ole vielä mennyt nukkumaan?
ORVOKKI. En vielä.
ANNA. Onkohan tätisi vielä ylhäällä?
ORVOKKI (helpottuneena). Minä menen katsomaan. (Menee.)
(Anna siirtää vaistomaisesti jalallansa mattoa, jonka
Orvokki ja Oras ovat kasanneet, ja liikkuu levottomana.)
MARIA (tulee kiireesti). Onko tapahtunut jotakin uutta?
ANNA. En saanut rauhaa kotona. Kun menin täältä äsken, tuli Oras
vastaani -- oli aivan kuin olisin nähnyt hänen isänsä. -- Minä painuin
seinää vasten varjoon. Hän pysähtyi tuon akkunan alle ja hetken päästä
hän tuli tänne sisään. Sinä olet kaiketi puhutellut häntä. Ellei kaikki
ollut näköhäiriötä. Minä en tiedä enää, mikä on totta ja mikä unta.
MARIA (saattaa Annan tuolille pöydän ääreen). Rauhoitu, Anna, kuinka
sinä nyt noin...! Sinun pitää katsoa asiaa suoraan silmiin. Suska tuli
tänne ja minä olen puhunut hänen kanssaan.
ANNA. Olet puhunut...!
MARIA. Olen puhunut sinusta, en pojasta.
ANNA. Onko hän tuolla -- -- tuolla sinun huoneessasi?
MARIA (nyökkää). Kutsunko? (Poistuu.)
ANNA (epäröivänä ja hätäisenä). Hän tietää kaikki minusta ja pojastani,
tietää enemmän kuin minä. Minun täytyy, täytyy!
(Nousee ja poistuu ovea kohti. Hetken kuluttua
tulee Suska, ja Anna pysähtyy.)
SUSKA (mustiin puettu nainen, luiseva ja jäykkä, matala otsa,
välttelevä katse ja karhea ääni, ontuu hiukan, ijältään yli
viidenkymmenen. Pysähtyy ovelle, mutta lähestyy sitten hitaasti Annaa,
joka katselee häntä pelolla ja vastenmielisyydellä). Hyvää iltaa,
rouva!
ANNA (hiljaa). Hyvää iltaa!
SUSKA (lähenee ja ojentaa kättä Annalle, mutta Anna astuu hitaasti
ohitse häneen katsomatta). Kyllä te rouva voisitte ottaa minua kädestä.
Teille se ei ole verivelassa.
ANNA. Te ette ole ilmoittanut minulle mitään, ette mitään!
SUSKA (katsoo häneen pitkään ja tylysti). Mitä minun olisi pitänyt
ilmoittaa? Itse toitte poikanne minulle, ja se mikä tapahtui, sen piti
tapahtua!
ANNA. Onko se sittenkin totta? Onko minun poikani kuollut?
SUSKA. Olihan minulla sydän! Näinhän, että tahdoitte päästä pojasta.
Muistan vielä sen syysillan, kun tulitte mytty sylissänne, laskitte sen
sängylle, tuskin siihen katsoitte. Ettekö muista?
ANNA (puhuu hiljaa). Muistan pienen huoneen ja puisen kätkyen lattialla
ja siinä makasi pieni lapsi.
SUSKA. Silloin te otitte minua kädestä, pyysitte pitämään pojan mistä
hinnasta tahansa, kokonaan pitämään. Niin se pyyntö kuului.
ANNA. Minä olin silloin sairas ja murtunut!
SUSKA. Niinhän ne kaikki sitten jälkeenpäin sanovat. Tunnen kymmeniä
äitejä, jotka tahtovat päästä lapsestaan silloin kohta --
kunniallisella tavalla -- ymmärrättekös? Mutta onhan sitä
minunlaisellanikin sydän. Ja teitä tahdoin myös auttaa. Herrajesta,
nuori, kaunis ihminen olisi joutunut onnettomuuteen!
ANNA. Onnea en koskaan sen jälkeen ole tuntenut.
SUSKA. Voi, voi tätä ihmistä, kuinka se on osaansa tyytymätön. Ei
sitten kukaan ole onnellinen, jos tekin valitatte, rouva!
ANNA. Te herjaatte minua!
SUSKA (oikaistuu). Tiedättekö kuka minä olen ja millä oikeudella minä
puhun niinkuin totta tiedän? Minä olen se pimeys, joka peitän teidän
pahat työnne. Sen vuoksi te minua vihaatte! Omia syntejänne te minussa
inhootte!
ANNA. Te kidutatte minua. Minä en usko, että poikani on kuollut! Minä
olen nähnyt hänet. Minä olen melkein varma...
SUSKA. Mistä te olette varma? Varmuus on vain minun tiedossani'
ANNA. Minä pyydän teiltä selvyyttä poikani tähden, perheeni tähden!
SUSKA (katsoo häneen halveksuen). Nytkö te tahtoisitte tyhjentää
kärsimysten maljan, te onnen hemmottelema? Kärsimys voi olla elämää
minunlaiselleni. Minun ruumiini ja sieluni on ollut pelkkien
kärsimysten uoma. Te kuolisitte ensimäisenä kärsimysten kuukautena.
ANNA. Minä tahdon saada lapseni takaisin, jos se elää!
SUSKA. Oletteko varma siitä, että hän teille kelpaa?
ANNA. Hän elää! Minä näen sen kasvoistanne, kuulen sen äänestänne!
SUSKA. No niin, hän elää!
ANNA. Se ruumis, jonka näin...?
SUSKA. Te muistitte kätkyen ja siinä makaavan viikonvanhan poikasen. Se
oli sellainen pieni räipäle. Minä pidin sellaisia lapsia halusta,
ymmärrättekös. Minun ei tarvinnut mitään niille tehdä. Sillä poika
paralla oli heikko äiti. Se kävi sitä poikaansa sukostelemassa ja
tahtoi pitää sen.
ANNA. Minä en koskaan nähnytkään poikaani.
SUSKA. Heti kun olitte mennyt, tutkin poikanne. Se oli tavattoman terve
ja kaunis lapsi. En puhunut teidän pojastanne kellekään mitään. En
päästänyt sitä äitiä katsomaan lastansa. Viikon päästä se heikko
poikanen kuoli. Teidän poikanne...
ANNA (kauhistuneena, tuskallisesti). Minun poikani annoitte sille
toiselle äidille!
SUSKA. Te näitte sen toisen pojan ruumiin.
ANNA. Eikö se toinen tuntenut vieraaksi minun poikaani?
SUSKA. Mitä tuntemista niissä on. Parin viikon vanhoina ne ovat kaikki
samanlaisia lihamöhkäleitä.
ANNA. Minne joutui minun poikani?
SUSKA. Minä annoin sen sille äidille, selitin, etten tahtonut enää
pitää hänen lastaan. Hän meni toiseen kaupunkiin, kuoli siellä ja poika
joutui vaivaishoitoon. Niin että teidän poikanne on kunta kasvattanut.
Ja se on pulska poika kuin puodista tuotu.
ANNA (valittaen). Vaivaishoitoon, minun poikani.
MARIA (on tullut oikealta). Poika elää siis?
SUSKA. On ollut täällä Kaarnalla kauppa-apulaisena koko kesän.
ANNA (on istunut). Se on Oras. Minä tunsin sen, minä tiesin sen!
SUSKA. Hänen vuokseen minäkin tulin tänne vankilasta päästyäni. Olen
tarkkaan seurannut hänen jälkiään.
MARIA. Miksi ette ole ennen ilmoittanut asiasta?
SUSKA. Ei ole kysytty, enkä minä ole sellainen, että tietojani
tuppaisin kenenkään onnettomuudeksi. Mitä minä teistä -- poikaanne
etsin! Entiset työt ja muistot saartavat minua yöt ja päivät. Minun
Jumalani on ankara. Hän vaatii töitä, sovitusta, sovitusta!
(Salaperäisenä.) Minä olen istunut ristikkojen takana viattomana muiden
edestä!
MARIA. Se on teitä rakentanut. Olette merkillisesti muuttunut.
SUSKA. Vaikka, mistä ihminen tietää kuka on syyllinen, kuka viaton. Me
emme ole varmat, mistä syystä kutakin rangaistaan. Syyt ja rikokset
käyvät ristiin rastiin. Ne ovat kuin renkaat ketjussa toisiinsa
kytketyt. Siitä mitä minä olen pahinta tehnyt, siitä ovat kärsineet
minun lapseni. Minä kärsin muiden rikoksista.
MARIA. Ja myöskin omistanne.
SUSKA. Minä en ole tehnyt suurempaa rikosta kuin tämä rouva tässä.
MARIA. Kuinka te voitte...!
SUSKA. Te aiotte ottaa poikanne, rouva. Minä luulen tuntevani teitä
hiukan. Te ette voi auttaa häntä, olette liian heikko niin raskaaseen
tehtävään.
ANNA. Minä olen hänen äitinsä.
SUSKA. Se ei nyt enää paljoa merkitse. Poikahan on jo mies. Minä
tiedän, mitä hän on ja mitä hän tekee. Te ette häntä tunne ja vaikka
tuntisittekin, ette kuitenkaan ymmärtäisi. Te ette ole läheltä
katsellut pimeyden töitä, kuinka ne itävät. Teillä ei ole ollut syytä
ajatella näitä asioita juurtajaksain niinkuin minulla istuessani pitkät
vuodet ristikkojen takana. (Lähestyy Annaa.) Teille ei ole vielä
rikoksenne puhunut oman lapsenne suusta niinkuin minulle.
MARIA. Te pelotatte häntä nyt kun meidän pitäisi toimia. Olette aina
vain katkera ja paatunut uskonasioissa. Antakaa Jumalan rakkauden
pehmittää kovaa sydäntänne.
SUSKA. Minä en usko muihin ihmisiin enkä heidän Jumalaansa. Minulla on
oma uskoni ja oma Jumalani.
MARIA. Ei kukaan voi väistyä yhden ja ainoan Jumalan kasvojen edestä.
SUSKA. Minä olen käynyt kirojen koulun ja siellä on Jumala astunut
eteeni ankarana ja vaativana. Töitä, töitä, älä lähesty minua ilman
töitä! Sinä teit töitä minua vastaan, tee töitä minun kanssani!
MARIA. Eikö teidän Jumalanne rakasta teitä?
SUSKA. Minä olin kerran yhtä valkoinen kuin te nyt, neiti Maria. Minut
petettiin julmasti, armottomasti. Silloin kirosin uskoni, kirosin
ihmiset ja itseni -- -- ja lapseni! (Lähenee Annaa yhä kiihkeästi
puhuen, ja Anna nostaa kättään kuin torjuakseen iskua ja nousee
väistyen, mutta Suska seuraa ja puhuu kiihkeästi.) Muistatteko vielä,
kun tulitte poikanne kanssa luokseni? Te olitte niin hento ja nuori,
valkoinen ja muserrettu. Hävityksen kynnet olivat iskeneet teidän
nuoruuteenne ja pahentaneet teidät. Kätenne olivat tylyt, silmänne
pahat. Näin teissä itseni ja ymmärsin, tiesin, mitä olitte tehnyt. Minä
tiesin, mitä ei kukaan muu voi tietää kuin äiti, joka sen on itse
tehnyt!
MARIA. Varokaa sanojanne!
SUSKA. Silloin katselin teissä omaa itseäni. Sitten olen katsellut
pojassanne omia lapsiani. Se on samaa, se on samaa! Minä olen varma
siitä nyt. Te olitte kironnut poikanne ennen sen syntymää. Teidän
poikanne on kirottu! Hän tekee kirottujen töitä, elää kirottujen
elämää. Ja te, te olette hänet itse siihen tuominnut sokeassa ihmisten
pelossa...
(Anna nujertuu pyörtyneenä lattialle tuolia vasten. Suska
peräytyy hiljalleen säikähtyneenä ovelle ja menee pois.
Maria on juossut heti auttamaan Annaa.)
Väliverho.


TOINEN NÄYTÖS.

Huone Lumialalla. Perällä on kaksi leveää ovea. Vasen ovi johtaa
suoraan matalain portaiden kautta puutarhaan, johon on ripustettu
puiden ja pensaiden oksille kirjavia paperilyhtyjä. Taustalla nähdään
kirkas kosken pinta ja kosken yli käy korkea kaarisilta. Kaaret ovat
hiukan kuperat ja niin leveät, että ihminen voi jalasta jalkaa astua
niitä myöten ylös ja alas.
Oikeanpuoleinen ovi vie saliin ja siellä nähdään tanssivia pareja ja
soittoa kuuluu. Tanssijat ovat melkein lapsi-ijässä olevaa nuorisoa.
Ovien välissä seinällä on korkea peili. Oikealla seinällä on ovi
etualalla. Keskellä lattiaa on pöytä ja sen ympärillä tuoleja. Pöydällä
hedelmiä ja kukkia. Vasemmalla sohva ja pöytä. Siinä virvoitusjuomia.
Huonetta valaisee kynttiläkruunu ja pari seinälamppua.
Rakennus on vanhaa tyyliä, viime vuosisadan keskivaiheilta, sisustus
uusittua noudattaen alkuperäisyyttä. Tauluja ei ole, eikä muutenkaan
yksilöllistä leimaa.
Nuoret tulevat salista.
SILJA (seitsentoistavuotias, vaalea, herttainen tyttö, hemmoteltu
onnenlapsi). Tulkaa, tulkaa, hyvät ystävät! Huh, kuinka on kuuma!
(Löyhyttelee viuhkalla.) Nyt maistuu hedelmät. Olkaa hyvät! (Antaa
lautasia vierailleen.)
AAPO (eräs nuorukainen, Siljan vieraita). Kuulkaa, nyt olen saanut
näytelmän ensi tanssiaisiimme.
AINA (Siljan ikäinen tyttö, myöskin vieraita). Sen hän on itse
kirjoittanut. Mainiota, mainiota!
TYTÖT. Itse kirjoittanut kappaleen. (Taputtavat käsiään.)
AAPO. Aina panettelee minua. Luuletteko, (pyörittää sormeaan otsansa
edessä) että pääni olisi mennyt hiukan pyörälle?
AINA. Niin mutta kun se ei ole painettu etkä sinä sano kuka sen on
kirjoittanut. Vaikka samahan tuo on, kuka on ollut (pyörittää sormeaan
otsansa edessä) näin. Se on hyvin hauska kappale. Siinä on eräs mainio
kohta, jossa sankarittarella on syvä suru. Hän on ihan mustissa,
kiireestä kantapäähän, ja pitkä huntu ulottuu maahan saakka ja pitkässä
hameessa on pitkä laahustin, ja hän -- -- halveksii elämää!
AAPO. Kuulkaa, Aina lupaa näytellä.
KAIKKI. Hyvä, hyvä!
HANNES (eräs vieraista pojista). No, silloinhan Aapo sopisi
rakastajaksi.
KAIKKI. Mainiota, mainiota!
SILJA (on katsellut ovesta sillalle päin). Isä ajaa sillalla, tulee
kotiin pankin kokouksesta. Kohta hevoset pysähtyvät isojen portaiden
eteen. Minä olen voittanut vedon!
TYTÖT (akkunassa). Missä, missä on hevoset?
SILJA. Nyt kääntyvät sillalle. Isä ja minä olemme lyöneet vetoa. Jos
isä nyt tulee pankinjohtajaksi, niin äiti ja minä pääsemme ulkomaille.
(Anna ja Maria ovat tulleet oikealta Siljan puhuessa.)
ANNA. Sehän oli edeltäpäin päätetty asia. Tuskin siitä nyt mitään
tulee.
SILJA. Kuinka sinä, äiti, niin sanot? Onhan passit jo kunnossa ja minun
uusi matkapukuni tuli juuri tänään. Tiedänhän minä isän. Minäpä puhun
isälle. Jos isä sanoo: ei! niin minä sanon: juuuu! Ja katson näin.
(Katsoo veitikkamaisesti Mariaan.) Silloin isä nauraa ja suostuu.
ANNA. Isäsi nyt antaa sinulle vaikka silmän päästään.
SILJA. Isä on kaikkein paras isä koko maailmassa. Minä olen ylpeä
isästäni!
MARIA. Isäsi on harvinaisen kyvykäs mies. Koko kaupunki on ylpeä
hänestä. (Silittää Siljan päätä.) Livertele sinä vain isällesi. Hän
tarvitsee päivänpaistetta ainaisessa työn paljoudessa.
SILJA. Minä menen noutamaan isää. (Juoksee oikealle, mutta samassa
Lumiala tuleekin.) Vihdoinkin, isä, sinä olet kovin myöhäinen!
LUMIALA (noin neljänkymmenen, valpas, teräväkatseinen liikemies,
tottunut esiintymään julkisesti kunnan luottamustoimissa ja rahamiehenä
ollut paljon tekemisissä ihmisten kanssa ja oppinut punnitsemaan
ihmisarvoa). Hyvää iltaa! (Tervehtii Mariaa ja lähellä olevia. Palaa
Marian luokse ja laskee kätensä Siljan hartioille puhuessaan.) Hyvää
iltaa! No, se on oikein, että neitikin tulee nuorten joukkoon. Te
kuulutte muuten niihin, jotka eivät koskaan vanhene.
MARIA. Vanhakin nuortuu tässä joukossa. Minäkin muistan kerran olleeni
seitsentoistavuotias, niinkuin Silja nyt.
LUMIALA. No, Silja, miltä sinä näytät seitsentoista vanhana?
SILJA. Voitinko vedon? Minkä näköinen on pankinjohtaja?
LUMIALA. Voitit kuin voititkin. Senhän sinä veitikka tiesit jo
edeltäpäin.
SILJA. Kuulitko, äiti, me matkustamme! (Juttelee vieraiden kanssa.)
MARIA. Aina vaan lisää työtä. Toivotan menestystä uudessa toimessanne!
(Soitto on alkanut salissa ja nuoret menneet tanssimaan.)
LUMIALA. Hieron juuri kauppoja, myyn vanhan liikkeeni, muutan kaikki
rahaksi. Sen vuoksi suostuin kiinnittämään itseäni tähän
pankinkonttorin johtoon.
MARIA. Parempaa vaalia eivät olisi voineet tehdä. Tehän tunnette
varallisuussuhteet ja liike-elämän täällä perinpohjin ja osaatte pitää
pankin puolta.
LUMIALA. Sehän se lienee tarkoituskin. Kun kukin pitää omaa puoltaan,
niin silloinhan kaikkia puolletaan. Minä aion nyt pitää laiskuuteni
puolta ja ruveta nauttimaan elämästä. Anna ja minä olemmekin aina vain
raataneet. Ennenkuin tästä aivan uupumus tulee, pitää katsoa vähän
ympärilleen kuinka muualla maailmassa eletään.
SILJA. Isä, sinä tulet äidin ja minun kanssani matkalle!
ANNA. Silja, vieraasi ovat liian kauan yksin.
SILJA (tanssii takaperoa saliin). Se on isän syy, herra pankinjohtajan
syy. Isä, isä, tule sinäkin katsomaan kuinka me tanssimme! (Vetää
Lumialaa kädestä saliin.)
MARIA. Kuinka sinä nyt oikein jaksat? En ole joutanut tänne moneen
päivään. Suska on ollut kovin onneton, kun tuli hulluilla puheillaan
pelottaneeksi sinua. Hän on toisinaan ihan mahdoton, kun se pää tulee.
Sinun ei pitäisi ottaa sitä täydestä todesta.
ANNA. Minä olen ajatellut hänen sanojaan, olen tarkannut Orasta. Olen
hänestä niin sanomattoman levoton. Tahtoisin aina nähdä hänet, muuten
en saa hetken rauhaa. (On katsellut väliin akkunasta ja liikkuu
levottomasti.)
MARIA. Oletko puhunut miehellesi?
ANNA. Tule istumaan, niin kerron. (Istuvat.) August on ollut pari
viikkoa matkalla. Minä kirjoitin hänelle Oraasta ja sain luvan ottaa
hänet työhön. Me tarvitsemme uutta apulaista nyt, kun inventeeraus on
juuri tekeillä.
MARIA. Oletko ilmoittanut Oraalle mitään?
ANNA. En ole voinut. Kun August oppisi ensin pitämään Oraasta, olisi
kaikki sitten helppoa.
MARIA. En ole puhunut sinulle mitään oikeasta syystä, miksi en tullut
tapaamaan sinua moneen päivään. Minulla on ollut kova tekeminen Orvokin
kanssa. Hän on ihan turmiolla. Hänessä on herännyt äidin veri. Äitihän
oli katunainen. Minä olen hänelle puhunut, vaatinut pysymään kotona,
teljennyt lukkojen taakse, hakenut kaupungilta kerta kerran perästä.
Eilenkin hän pakeni huoneestaan käsittämättömällä tavalla.
ANNA. Sinulla on erinomainen kärsivällisyys vieraan lapseen.
MARIA. Kaikkein kauheinta on, että minun kassalippaastani on hävinnyt
rahaa.
ANNA. Luuletko sinä, että Orvokki olisi ottanut rahaa?
MARIA. Oras ja Orvokki ovat yksissä. Siitä olen varma.
ANNA (nousee säikähtyneenä). Oletko ilmoittanut poliisille?
MARIA. Ilmoitin heti, kun huomasin rahojen olevan poissa. Enhän minä
silloin voinut aavistaa, että lapset olisivat voineet olla missään
tekemisissä rahojen kanssa.
ANNA. Oras ei ole voinut -- -- ei, ei, joku muu on syypää! Sydämeeni
koskee, en jaksa... (Painaa sydäntään ja istuu.)
LUMIALA (tulee salista). Sitä riemua, sitä riemua. Vanhankin sydän
hypähtää ja jalat rupeavat viemään kuin vanhaa sirkkuskonia, kun se
kuulee musiikkia.
MARIA. Kunhan teillä vain olisi useampia lapsia, silloin riittäisi
riemua ainaisesti. Meitä oli minun kodissani kaksitoista. Kun ihmiset
surkuttelivat äitiäni paljosta työstä, sanoi hän aina: -- Niinhän minä
olen kuin häissä joka päivä.
LUMIALA. Ha, ha, kuule, Anna, kaksitoista!
ANNA. Tahdotko illallista, August?
LUMIALA. En, kiitos, olen jo syönyt.
MARIA. Pitäähän minunkin nähdä tanssia. (Menee säliin.)
LUMIALA. Sinä kirjoitit minulle Oraasta ja annoinhan minä luvan ottaa
hänet kauppaan. Otaksuin sinun tunteneen pojan. Nyt tarvittaisiin apua,
mutta hänestä ei ole apua.
ANNA. Hän on ollut vähän poissa.
LUMIALA. Hän on aivan mahdoton.
ANNA (pelästyneenä). Onko hän tehnyt jotakin sopimatonta, jotakin
väärin?
LUMIALA. Hän on muutamassa päivässä toimittanut liikkeeseen paljon
sekaannusta ja suututtanut mieheni. He ovat nyt kaikki ilmiriidassa
keskenään.
ANNA. Eihän se vielä niin vaarallista ollut. Hän on vähän kiivas,
niinkuin nuoret ovat.
LUMIALA. Sinä suosit häntä erikoisesti. Se on minusta vallan outoa.
ANNA. Mitä me nyt tästä kiistelemme. Sinun ei pitäisi samentaa
onnellista päivääsi ikävillä asioilla.
(Maria tulee salista.)
Eikö totta, Maria, tänäänhän on Augustin ja Siljan juhlapäivä.
MARIA. Kun vain katsoo tuonne saliin, niin uskoo, ettei koko maailmassa
ole parempaa ja kauniimpaa tehtävää kuin tanssiminen. Se nuoruus, se
nuoruus!
(Tanssijat tulevat käsi kädessä, pitkässä jonossa, ja sulkevat
piiriinsä Annan, Lumialan ja Marian pyörien kunnes soitto
lakkaa. Silloin he lyövät käsiinsä ja pysähtyvät.)
LUMIALA. No, nyt vanhojen sirkkuskonienkin täytyy tanssia!
AAPO. Terve isäntäväelle! Minua on pyydetty lausumaan hartaat kiitokset
näistä onnistuneista kemuista. Sen teen hiki otsassa suitsuvalla
sydämellä. Ja koska nyt olemme hyvään alkuun päässeet, tahdomme jatkaa
omasta kohdasta. Minulla on kunnia pyytää teitä, arvoisa rouva, meidän
nuorten tanssiaisiin suojeluspyhäksi. Olemme kovin häälyväisiksi
katsottavia. On siis soveliasta, että meillä on tukeva -- tuota noin
-- -- vakava förkkeli. Eläköön rouva ja herra Lumiala!
(Kaikki huutavat: eläköön!)
LUMIALA. No, Anna, nosta nyt nokkasi sinäkin, kun noin kunnioitetaan.
(Oras on tullut puutarhasta ja Anna menee häntä vastaan.
Lumiala jäykistyy ja seuraa katsein Annaa ja Orasta. Silja
seisoo sivulla ja katsoo levottomana vuoroin äitiään,
vuoroin isäänsä.)
ANNA (esittää). Meidän kauppa-apulaisemme herra Oras.
AAPO. Terve mieheen! Olemmehan vanhoja kansakoulutovereita. Muistatko
vielä?
ORAS. Kyllähän minä muistan.
LUMIALA (lähenee Aapoa johtaakseen huomion pois Oraasta). Milloinka ne
teidän tanssiaisenne pidetään?
AAPO. Heti kun vain näytelmä saadaan harjoitetuksi. Aina on
rakastajatar ja minä olen rakastaja, puuttuu vielä kappaleen demooni.
AINA. Herra Oras sopisi mainiosti. Ei tarvitsisi naamioida ollenkaan.
Hänestä tulisi aivan todellinen ja välitön demooni. Suostuttehan?
ORAS. Ei minusta ole sellaiseen. (Salissa soitetaan ja nuoret menevät
parittain tanssimaan.)
AAPO. On vainenkin. Oras oli mainio kertomaan juttuja ennen
kansakoulussa. Ne olivat vietävän jännittäviä.
AINA (Oraalle). Tanssitteko?
ORAS (ihastuneena). Kyllä minä olen tanssinut. (Kumartaa Ainalle ja he
menevät saliin.)
(Anna ja Lumiala jäävät kahden.)
LUMIALA. Sinä olet kutsunut Oraan tänne. Nyt en ymmärrä. Tämähän on
aivan mahdotonta. Meillä on monta kunnon poikaa apulaisena eikä sinun
ole koskaan juolahtanut mieleesi kutsua heitä tänne Siljan kemuihin.
SILJA (tulee salista). Isä!
LUMIALA. No...?
SILJA. Miksi Oras on tullut tänne? Eihän apulaiset koskaan ole olleet
minun tanssiaisissani.
LUMIALA. Kysy äidiltä.
SILJA. Äiti, kantelenko isälle? Äiti pitää Oraasta, on antanut huoneen
tässä rakennuksessa. Oras on syönyt suurusta äidin kanssa. Äiti ei tule
enää illoin sanomaan minulle hyvää yötä. Äiti ei tahdo tulla minun
kanssani ulkomaille. Äiti pitää vain Oraasta!
LUMIALA (katsoo Annaan ja silittää Siljan päätä). Pidänhän minä
sinusta, eikö se riitä?
SILJA. Pidätkö sinäkin Oraasta, isä?
LUMIALA (jyrkästi). En, sillä pojalla on paha nahassa!
AAPO (tulee salista). Sinä veitikka, tännekö pakoon? Näkisit kuinka
Oras tanssii! (Salista kuuluu naurua ja iloista melua.) Tytöt ovat ihan
hurmaantuneita häneen.
AINA (juoksee sisään ja vetää Siljaa kädestä). Tule pian, nyt alkaa
juuri uusi tanssi. Oras tanssii jumalallisesti. On kuin ilmalaivassa
lentäisi, kun tanssii hänen kanssaan. Oo, oo, se on hurjaa! (Nuoret
menevät. Anna aikoo mennä saliin.)
LUMIALA. Sinä olet antanut hänelle huoneen tässä rakennuksessa. Minulle
ei siis suoda rauhaa omassa kodissani.
ANNA. Älä kiivastu. Enhän ole vielä ennättänyt selittää sinulle mitään.
LUMIALA. Asia on hyvin yksinkertainen. Ei se kaipaa selityksiä.
ANNA (istuu pöydän ääreen ja pitelee laseja). Ei aivan yksinkertainen.
Katsos, sinä olet aina matkoilla, työssä, kiinni suurissa asioissasi.
Minun ahdas näköpiirini ei ulotu niin kauas, että edes ymmärtäisin,
mitä sinä milloinkin teet. Minä kuljen täällä niinkuin tyhjä laiva
suurissa huoneissa. Jotakinhan minullakin pitää olla. Minä tahdoin
auttaa nuorta miestä, joka ei ole oikein onnistunut maailmassa, on