Vaihdokas: Nelinäytöksinen näytelmä - 1

  
  VAIHDOKAS
  Nelinäytöksinen näytelmä
  
  Kirj.
  SELMA ANTTILA
  
  Otava, Helsinki, 1912.
  
  
  
  HENKILÖT.
   AUGUST LUMIALA, kauppias.
   ANNA, hänen vaimonsa.
   SILJA, heidän tyttärensä.
   ORAS, Annan poika.
   AAPO |
   HANNES | Siljan vieraita.
   AINA |
   MARIA, lastenkodin pitäjä.
   ORVOKKI, hänen kasvattinsa.
   HAUKKA, hoitaja lastenkodissa.
   SUSKA, eräs vaimo.
   PALVELIJA.
   Nuorisoa, poliiseja ja kulkureita.
  Aika nykyinen, paikka maaseutukaupunki.
  
  
  ENSIMÄINEN NÄYTÖS.
  
  Lastenkodin vierashuone, joka on samalla johtajattaren arkihuone ja
  hänen kasvattinsa asuinhuone. Perällä kaksi akkunaa ja niissä valkeat
  verhot. Akkunoiden välissä peili ja sen alla pieni pöytä. Vasemmalla
  seinällä, taka-alalla makuukomero verhojen takana, etualalla
  kaksipuoleiset ovet eteiseen. Oikealla seinällä on kaksikerroksinen
  kaappi vanhanaikaista tekoa ja ovi vasemmalle lastenkodin huoneisiin.
  Keskemmällä lattiaa, lähellä kaappia sohva ja sen edessä pöytä ynnä
  muutamia keveitä tuoleja sekä pari nojatuolia. Kokonaisuus on ehyt,
  huonekalut samaa vanhanaikaista tyyliä. Huoneessa vallitsee naisellinen
  järjestys ja kodikkaisuus. On ilta syyskesällä ja avonaisesta akkunasta
  näkyy koivu, joka kasvaa akkunan alla. Kuuluu kosken kohina.
  MARIA (lastenkodin hoitaja ja omistaja. Hän on noin viidenkymmenen,
  tukka hiukan harmaa, käy kumarassa, on olennoltaan vaatimaton,
  valoisilla kasvoilla rauhallinen hymy. Hän liikkuu hitaasti ja puhuu
  harvakseen, aina hänellä on jotakin tointa taikka työtä käsillä.
  Hänellä on vaaleanharmaa yksinkertainen puku yllään, seisoo sohvapöydän
  edessä leikaten vaatteita).
  Kuulehan, tyttöseni, sinä olet heittänyt työsi tuohon sohvan nurkkaan.
  Ota ja kääri ne kauniisti kasaan ja pistä kaappiin.
  ORVOKKI (Marian kasvatti, kahdeksantoista vanha, notkea tyttö, vilkas
  ja ärsyttävä, aina valmis vastaamaan. Hän seisoo peilin edessä
  laitellen käherrettyä tukkaansa ja sitoo siihen nauhaa. Kun se on
  tehty, kohentelee hän hamettaan ja nyppii sen pitsejä ja nauhoja. Hänen
  turhamaisuudessaan on lapsellista saamattomuutta ja hepsakkuutta, mutta
  voitolla on kuitenkin somuus ja viehkeys).
  Heti kohta, täti! (Ottaa vaatekappaleen ja heittää sen käärittynä
  kaapin alaosaan.)
  MARIA. Miksi olet noin koristellut uuden hameesi? Olisihan se ollut
  somempi ilman noita nauhoja ja pitsejä.
  ORVOKKI. Se oli kuin nuoltu, niin sileä, ja minä olin siinä ihan lakea
  ja jörö, vallan niinkuin Haukka on uudessa hameessaan.
  MARIA (katsoo vakavasti häneen heittäessään mittanauhaa kaulalleen ja
  kääriessään vaatekappaleita kasaan).
  Lapsikulta, miksi sinä ihmisiä nimittelet? Hannalla on kyllä omat
  vikansa, kaikilla ihmisillä niitä on, mutta hän on uskollinen hoitaja.
  Ilman häntä en tosiaan jaksaisi pitää tätä kotia.
  ORVOKKI. Täti tahtoo sanoa, etten minä kelpaa mihinkään.
  MARIA. Sinä et vielä ole tahtonut mitään tehdä!
  ORVOKKI. En minä ainakaan lapsia hoida! Ne, ne inhottavat minua ja
  siinä on aina orjana ja vankina ja niinkuin papukaija pitää aina matkia
  samoja sanoja ja samoja asioita!
  MARIA. Olisit saanut lukeakin, vaan ethän sinä tahtonut.
  ORVOKKI. Lukea! Osaan minä ilmankin elää ja rakastaa!
  MARIA (katsoo häneen pitkään). Mitä sinä rakkaudesta tiedät?
  ORVOKKI (kääntyy selin ja katselee kenkiensä kärkiä). Kyllähän siitä jo
  minun ijälläni tietää enemmän kuin täti...
  MARIA (tulistuen). Sinä olet nenäkäs!
  ORVOKKI (kääntyy kantapäillään). Minä vain tahdoin sanoa: vähä enemmän
  kuin täti luulee.
  MARIA. No, sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni liiaksikin. (Orvokki
  laittelee pukuansa peilin edessä.) Oletko sinä jonnekin menossa?
  ORVOKKI. Minä -- en, muuten vain koettelen uutta pukuani.
  MARIA. Minun pitää mennä noutamaan rouva Lumialaa kävelylle. Hän sanoi
  olevansa hyvin huolissaan eräästä asiasta. Siitä meidän nyt pitäisi
  neuvotella. (Korjaa töitä kaappiin.) Anna parka on niin levoton.
  ORVOKKI. Ah, kun olisikin niin rikas ja mahtava kuin rouva Lumiala.
  Saisi käydä silkissä ja sametissa, kulkea huvista huviin ja olla
  kaikkien kadehdittavana!
  MARIA. Sekö sitten olisi onnea? Rouva Lumiala ei ole onnellinen. --
  Kuule, anna se hattu sieltä pöydältä. (Orvokki tuo hatun peilin alta
  pöydältä ja Maria kiinnittää sen päähänsä.)
  ORVOKKI. Lumialalla kuuluu pidettävän tanssiaiset. Olisi hirveän lystiä
  päästä sinne.
  MARIA. Eihän Siljalla ja sinulla ole ketään yhteistä tuttavaa.
  ORVOKKI. Minä en ole kylliksi hieno, en, en, en! Sehän siinä olisikin
  niin juksia, kun saisi Heijassa tavata noiden hienojen kavaljeereja ja
  nolata heitä. Niin, täti, se olisi hauskaa Heijassa!
  MARIA. Mikä on Heija?
  ORVOKKI. Eikö täti sitäkään tiedä? Se on palokunnan talon tanssisali.
  MARIA. Oletko sinäkin siellä käynyt?
  ORVOKKI (ylimielisesti). Olen!
  MARIA. Sinä et ole koskaan pyytänyt päästä, etkä puhunut minulle
  mitään.
  ORVOKKI. Täti ei olisi kuitenkaan laskenut ja minun täytyi päästä.
  Siellä on niin jumalattoman hauskaa ja siellä käy koko kaupungin nuoret
  -- paitsi sellaiset lasimamsellit kuin Silja, joita hypitetään kotona.
  He voisivat Heijassa särkyä. Minulle siellä ei ole mitään vaaraa.
  MARIA (nyökkää). Vaara on meissä kussakin itsessämme. (Menee ovelle.)
  Vaara on meissä kussakin itsessämme, jospa sinä sen käsittäisit!
  Hyvästi, Orvokki! (Menee vasemmalta.)
  ORVOKKI. Hyvästi, täti! (Hyräilee ja hypähtää väliin tanssiaskelin
  lattialla, pysähtyy ja sanoo ääneen:) Vaara on meissä kussakin
  itsessämme. Äss! (Yltyy äänekkäämmin hyräilemään. Akkunaan koputetaan.
  Orvokki juoksee sinne ja puhuu akkunasta:)
  Kas, sinä juupelikos siellä? Aijaijai, pysy koivun alla, muuten ne
  hylyt tuolta sisältä näkevät sinut. Älä, älä nouse ylös, älä tule
  sisään, jos vielä joku tulisi tänne. Voi sinua, Jumalan luoma! Minä
  sysään sinut alas!
  ORAS (on kahdenkymmenen vanha, tuskin mieheksi kehittynyt, tumma,
  tulinen nuorukainen, katsoo toisinaan alta kulmain. Hänellä on eloisat,
  kauniit kasvot ja niissä kuvastuu ristiriitainen luonne, jonka
  väkivaltaisia ja ehdottomia taipumuksia kasvatus ja elämä on hänessä
  huippuunsa kehittänyt. Hän ei punnitse tekojaan, on välitön ja
  arvaamaton, elää ja toimii hetkessä. -- On hypännyt matalalle akkunalle
  istumaan ja pitelee pielestä ja ottaa kuvan taskustaan).
  Tulin vain näyttämään tätä valokuvaani. Koetteles nyt voimiasi, tules
  tänne, västäräkki! Jaa, jaa, tule vaan! (Orvokki lähenee ja Oras
  sieppaa hänet äkkiä kiinni.)
  Mikset sinä eilen illalla tullutkaan kosken rannalle? Siellä minä sain
  vilussa värjötellä ja odottaa turhaan. (Pistää kuvan taskuunsa.)
  ORVOKKI (katselee pelokkaasti ympärilleen). Minä en uskaltanut. Maria
  täti oli kotona koko illan ja minun piti kirjoittaa kuukauden menot
  isoon kirjaan tädin muistiinpanoista.
  ORAS. Olkoon se viimeinen kerta, kun minä sinua odottelen, sinä
  peevelin tyttö!
  ORVOKKI (nauraa). Peevelin? En minä sen tyttö ole. Minä en ole
  kenenkään tyttö, en sinunkaan. (Riistää itsensä irti.)
  ORAS (hyppää huoneeseen ja ottaa uudestaan kiinni). Suutele minua, kas
  pian, pian!
  ORVOKKI (ovat tulleet etualalle). Rakastatko sinä minua?
  ORAS. Älä kysele pötyä.
  ORVOKKI. Onko rakkaus pötyä?
  ORAS (ottaa Orvokin pään käsiinsä ja katsoo silmiin). Se on
  suutelemista ja silmiin katsomista.
  ORVOKKI. Eipäs olekaan. Se on pitämistä, niin että unohtaa kaikki, koko
  maailman -- ei välitä kenestäkään eikä huoli mistään paitsi siitä
  yhdestä ainoasta.
  ORAS. Tulee rannalle eikä välitä kassakirjoista eikä pelkää Maria
  tätiä. Kas -- nyt, västäräkki, olet kiikissä. Sano, milloin olet tässä
  huoneessa aivan yksin?
  ORVOKKI. Päästä irti! Sinä puristat niin kauheasti ja katsot ahnaasti
  kuin susi. Minä melkein pelkään sinua! (Pääsee irti.)
  ORAS. Vai pelkäät. Älä ole olevinasi. Olet juuri sellainen, jota pitää
  puristaa melkein kuoliaaksi!
  ORVOKKI. Sano, rakastatko sinä minua oikein -- oikealla tavalla?
  ORAS (nauraa ja suutelee). Vieläkö sinä epäilet?
  ORVOKKI (siirtyvät vähitellen sohvaan). Katsos, sinussa on sellainen
  pakottava voima. Tuntuu kuin aina vain ottaisit, et mitään anna. Sinä
  pitelet minua kuin aalto rantaa: suutelet ja sitten jätät. Ja kuitenkin
  minä tahtoisin antaa, antaa itseni kokonaan, ihan, ihan sielua myöten.
  Ja sinun pitäisi olla minun omani samalla tavalla. Silloin minä olisin
  onnellinen ja tekisin vaikka, vaikka -- -- työtä! Nyt en viitsi.
  ORAS. Kyllä siihen aina ehtii. Ei, Orvokki, nyt olemme vapaita ja
  nuoria, elämme ja rakastamme kuin linnut räystäällä. Sano, koska minä
  saan tulla tänne, koska olet aivan yksin?
  ORVOKKI (kuiskaa). Yöllä. Minä nukun tässä huoneessa. (Peittää kasvonsa
  Oraan syliin.) Sinä et saa tulla tänne, se olisi niin kauheata.
  Sellaista ei saa tehdä. Minua painaa nytkin kummallinen pelko ja kammo.
  Ei, ei, minä rakastan sinua -- -- -- en voi enää luopua sinusta!
  (Syleilevät.) Kuule, vaara on meissä itsessämme!
  ORAS (ylimielisesti). Sinähän puhut kuin sunnuntaikoulu! Vaikka olisi
  tuhat tulisinta vaaraa, niin sinut minä otan. Mitä pelkäisimme? Miksi
  et uskalla minua rakastaa? Oma on meillä ruumis, oma on meillä henki.
  Miksi rakkauden riemuja säästelis, kun tuli ruumiissa polttaa? Vaikka
  tähän tulisi maanalaiset voimat ja vielä kaikki maan päälliset mahdit,
  niin sinua minä syleilen. Elämäni maljan juon pohjaan saakka, kyllä se
  tyhjänäkin kuolemalle kelpaa!
  ORVOKKI. Kuule, mennään Heijaan!
  ORAS. Ja sitten minä saatan sinut kotiin.
  ORVOKKI (vetää häntä kädestä). Tule katsomaan! Minulla on salaovi.
  (Menee Oraan kanssa verhon taa.) Tässä on vaatekomero ja siitä pääsee
  portaille saakka, otan vain kaksi lautaa seinästä irti. (Tulevat
  takaisin.) Kun panen laudat paikoilleen valeeseen, ei kukaan huomaa,
  vaikka käsin koettelisi.
  ORAS. Se on peevelin sukkelaa. Kuka sinulle sellaista on opettanut?
  ORVOKKI. Opettanut! Luuletko sinä minua niin tyhmäksi? Osaan minäkin
  elää ja olla vapaa.
  ORAS. Voinko minä päästä ulkoa päin portaista sisään?
  ORVOKKI (kuuntelee). Joku tulee. Voit kylläkin, sysää laudat hiljaa
  sisään päin.
  ORAS (on ottanut taskustaan kuvan). Olen juuri ollut valokuvassa ja
  tulin oikeastaan näyttämään sinulle tätä. (Antaa kuvan Orvokille.) Minä
  tulen myöhemmin, kun kaikki nukkuvat -- -- salaovesta!
  ORVOKKI. Mene pian! (Työntää hänet verhojen taakse.)
  HAUKKA (tulee samassa oikealta lamppu kädessä. Laskee sen pöydälle. Hän
  on hoitaja lastenkodissa, luiseva ja miesmäinen). Täällä oli joku,
  kuulin miehen äänen.
  ORVOKKI. Silloin sinä kuulit oman äänesi.
  HAUKKA (menee akkunaan ja katsoo ulos). Tuollahan se nyt menee. Kyllä
  kai sen koivet on rakkaus rasvannut. Näin vain hiukan kantapäitä nurkan
  takaa. (Orvokki seisoo häneen selin ja katselee kuvaa kätensä sisällä.)
  Mikä se on? Näytähän minulle. Anna tänne se!
  ORVOKKI. Kas, kun en anna!
  HAUKKA (tarttuu Orvokin käsivarteen). Minäpä otan sen!
  ORVOKKI. Sinulla on hirveät kynnet. Ne sinä painat aina käsivarsiini.
  Älä tule lähelle! Piikkitynnyri ei tainnut olla pahempi. Pysy poissa,
  sinä haukka, haukka!
  HAUKKA. Anna paperi, taikka otan!
  ORVOKKI. Ota, ota, minulla on myöskin kynnet. (Kouristaa sormensa.)
  Katsos, noin pitkät, oikein lastenkotolaisen kynnet ja terävät kuin
  neulat. Tämä tyttö ei rasitakkaan niitä liiassa työssä. Tuleppas tänne
  vain, sinä et uskalla, sinä tunnet ne kynnet!
  HAUKKA (tavoittaa kiinni). Anna paperi!
  ORVOKKI. Ota, ota! (Pitää kuvaa selkänsä takana ja pistää hihansuusta
  sisään. Vetää kätensä nyrkissä Haukan eteen.) Tuossa on, ota, ota!
   (On pistävinään jotakin suuhunsa ja puhuu kuin
   olisi suu täynnä. Haukka riipoo kädestä.)
  Ota, ota salaisuus!
   (Haukka likistää hänen poskiaan.)
  Oo, senkin kuristaja, koskeppas vielä minuun! Ähä, etpäs saanut.
  Salaisuus on minun vatsassani. Se kauhea salaisuus!
  HAUKKA. Mitä salaisuuksia sinulla olisi, mokomalla lastenkotolaisella!
  ORVOKKI. Mutta kun on. Se on niin ihanaa, kun on oma salaisuus, ettei
  siitä kukaan täällä tiedä.
  HAUKKA. Tiedänhän minäkin sen.
  ORVOKKI. Sinä kuotus, sinulle en koskaan kertoisi mitään.
  HAUKKA. Entä Maria tädille?
  ORVOKKI. Sinä et saa puhua tästä mitään Maria tädille. Ethän puhu? Hän
  on niin hyvä ja hurskas ja niin ymmärtämätön. Tätä asiaa hän ei käsitä
  rahtuistakaan. Taikka -- -- -- mitä minun oikeastaan tarvitsee välittää
  kestään. (Pyörähtää kantapäillään ja lyö kätensä yhteen.) Minä olen
  minä, yksin, yksin, yksin! Teen mitä tahdon, menen minne halu vaatii,
  ei ole väliä kestään, ei aitaa missään. Minulla ei ole isää, ei äitiä,
  ei siskoa, ei veikkoa, ei mitään häntäjoukkoa! (Pyörii lattialla.) Minä
  en ole ketään varten eikä kukaan minua varten. Ja minä tahdon elää,
  pitää hauskaa, tanssia Heijassa -- -- -- rakastaa... (Pysähtyy äkkiä ja
  katsoo Haukkaa, joka nauraa ilkkuen.)
  HAUKKA. Sinut pitäisi köyttää kiinni rautatuoliin ja naulata tuoli
  lattiaan ja antaa vain kerran päivässä ruokaa.
  ORVOKKI. Ja panna Haukka viereen piiska kädessä pakottamaan työhön.
  (Nauraa.) Kuka uskoisi, että sinullakin on lapsi?
  HAUKKA (uhkaavana). Ole vaiti!
  ORVOKKI (haaveksien ja lapsellisesti). Jospa minullakin olisi äiti!
  Saisin kertoa hänelle kaikki. Minä olen lukenut niin kauniin kirjan
  sellaisesta tytöstä, jolla oli äiti. Ja se tyttö oli ihan samanlainen
  kuin minä.
  HAUKKA. Mitähän kaunista sinussakin olisi?
  ORVOKKI. Miksei olisi, jos minullakin olisi äiti, niinkuin siinä
  kirjassa. Se äiti rakasti tytärtään ja teki kovasti työtä, että se
  tyttö saisi käydä koulussa. Kerrankin se tyttö oli kutsuttu
  tanssiaisiin erään ylhäisen toverin luokse, ja äiti neuloi hänelle
  kauniin hameen. Se äiti katseli kadulta ihanaan, kirkkaaseen saliin,
  missä hänen tyttärensä tanssi, eikä yhtään välittänyt, vaikka oli kylmä
  ja pimeä ja ihmiset häntä töykkivät ja ihmettelivät, miksi hän siinä
  seisoi kuin lumottu. Tytär tuli, ja he menivät yhdessä kotiin. Äiti
  riisui hänet ja peitti lämpöisiin, silitti päätä ja kysyi: Oletko nyt
  onnellinen? Sellainen on äiti.
  HAUKKA (on kääntynyt selin ja pyyhkii liikutettuna silmiään). Älä puhu
  äidistä täällä! Täällähän on vain kuolleiden äitien lapsia. Kuolleet
  ovat kateellisia. Etkös sinä pelkää kuolleita?
  ORVOKKI. Mikä sinun on? Oikeinko sinä uskot, että... (katsoo arasti
  ympärilleen) että niiden kuolleiden äitien henget kävisivät
  täällä -- -- -- lapsiansa katsomassa?
  HAUKKA (salaperäisesti). Ne käyvät täällä, ihan varmaan. Kuule, kerran
  minä heräsin sikeästä unesta ja kuulin sanovan, ei sanoilla eikä
  äänellä, mutta minä kuulin sen kuitenkin: Nouse ylös! Minä nousin enkä
  laisinkaan pelännyt. Menin lasten makuusaliin ja näin heti, että isot
  tytöt olivat nukkuneet pikku Ässän sänkyyn ja se pikku raukka oli
  tukehtumaisillaan tyynyjen alla. Minulle on usein tapahtunut
  täntapaista. Ja minulla on sellainen tunto, etten uskalla lähteä pois
  tästä kodista, vaikka mielelläni tahtoisin.
  ORVOKKI. Sinä pelkäät äitien henkiä. Voisivatko ne tehdä sinulle
  mitään?
  HAUKKA. Kuka tietää. Minä olen niiden vallassa, ja ne pakottavat minua
  hoitamaan lapsiansa. Jos olen paha, tulevat yöllä unissa sanomaan. Ja
  tiedätkös, Orvokki?
  ORVOKKI. No?
  HAUKKA (istuu pöydän ääreen). Täällä ei ole kuollut yhtään ainoata
  lasta seitsemääntoista vuoteen. Ei ketään!
  ORVOKKI. Henget eivät viitsi ottaa lapsia hoitaakseen.
  HAUKKA, Neiti Maria sanoo, että kun hän rukoilee joka päivä, niin
  onnettomuus katoaa. Mutta minä tiedän kuinka asia on.
  ORVOKKI. Ne henget
  HAUKKA. Niin, äitien henget käyvät täällä. Minä en voi ottaa omaa
  tyttöäni tänne hoitaakseni. Ne henget ovat kateellisia. Minä en saa
  pitää omastani enempää kuin heidän lapsistaan, muuten ne...
   (Tuuli on vähitellen alkanut viuhua ja sateen rapinaa kuuluu.)
  ORVOKKI. Älä puhu! (Nousee.) Täällä on ilmankin kamalaa yöllä, kun
  koski kohisee ja lapset unissaan valittavat tuolla sisällä ja tuuli
  viuhuu ja tää vanha rakennus rutisee. Täällä huoneessa tuolitkin
  narisevat aivan kuin joku niihin raskaasti istuisi. Silloin minä
  kuvittelen, että joku tarttuu sängyn verhoon ja katsoo minuun...
  HAUKKA. Viime yönä minä katselin koskelle päin. En ole oikein varma
  nukuinko minä vai olinko hereillä, mutta valkoisen haamun minä näin. Se
  liukui tuon akkunan alle ja nousi siitä sisään. (Osoittaa akkunaa ja
  nousee.)
  ORVOKKI. Tuosta akkunasta... Se oli kaiketi sumua. Hui, kuinka sinä
  olet taikauskoinen! Uih!
   (Ovikello soi ja Orvokki kiljahtaa ja juoksee pois oikealle.
   Haukka menee avaamaan. Anna ja Maria tulevat.)
  MARIA (riisuu hattuaan ja ravistelee sitä). Huh, sade yllätti meidät.
  Anna, ole hyvä ja istu tänne sohvaan. Kuulehan, Hanna, oliko täällä
  vieraita?
  HAUKKA. Kyllähän minä kuulin täältä ääntä, mutta Orvokki sanoi, ettei
  ketään ollut. En minä tiedä.
  MARIA. Me näimme vain erään nuoren miehen tulevan meidän portaista.
  Rouva Lumiala tunsi hänet. Kun saat Orvokin käsiisi, niin käske tänne.
  (Haukka menee.) Minä tahdon tietää kävikö hän Orvokin luona. (Tuuli
  lakkaa vähitellen.)
  ANNA (miellyttävä, pehmeäpiirteinen rouva, ijältään neljänkymmenen,
  hienosti puettu, ei aivan muodikkaasti. Hänen tukkansa kaartuu oikealle
  niinkuin Oraankin ja hiusrajassa ja otsassa on huomattava
  yhdennäköisyys. Hänen liikkeissään on jotakin epäröivää ja
  arastelevaa).
  Koko hänen olentonsa muistuttaa nuoruudenystävääni, häntä, josta
  sinulle kerroin. Puhe ja käynti on niin selittämättömästi samaa.
  MARIA. Sinä olet puhutellut häntä?
  ANNA. Olen usein tehnyt kauppaa hänen kanssaan Kaarnalla. Minulla on
  omituinen aavistus -- en pääse siitä eroon. Se on aina minun
  mielessäni. Minun täytyy saada puhua siitä!
  MARIA. Tämä levottomuus on niin sinun tapaistasi. Sinulla on hyvä mies,
  herttainen tytär ja rikas, kaunis koti, ja kuitenkin olet aina onneton
  -- -- -- jotakin vailla! Nyt on tuo vieras poika saanut mielesi
  kuohuksiin.
  ANNA. Jospa sinä tietäisit...!
  MARIA (on askaroinut huoneessa ja siirtänyt mattoa suoraksi ja löytää
  Orvokin pudottaman valokuvan lattialta).
  Tiesinhän minä sen! Poika kävi taaskin täällä. Heillä on jotakin peliä
  keskenänsä. Orvokilla on ollut sellaista leippomista koko kesän. Turhia
  ovat kiellot ja varoitukset. Tässä on pojan kuva. (Katselee kuvaa ja
  sitten Annaa.) Ei, mutta kuulehan! Tämä on aivan sinun näköisesi.
  (Antaa kuvan Annalle.) Tule katsomaan peilissä itseäsi ja vertaa
  kuvaan.
  ANNA (katselee kuvaa lumottuna ja menee peilille, vertailee). Luuletko
  kaikkien huomaavan, että hän on minun näköiseni?
  MARIA. Melkein.
  ANNA. Tämäkin vielä! Sinä et käsitä, et voi aavistaa, mitä tämä kaikki
  minulle merkitsee!
  MARIA. Anna, sinä et voi vähääkään irtaantua omasta itsestäsi etkä
  ajatuksistasi. Katsele kaikkea kuin olisit irti niistä, silloin saat
  tasapainon.
  ANNA. Sinä voit puhua noin, (tuskaisena) sillä sinulla ei ole takanasi
  mitään -- -- -- paheksuttavaa -- -- mitään rikollista!
  MARIA. Mikä sinun on? En ole koskaan nähnyt sinua noin kummallisena.
  Rikollista... miksi sinä käytät sellaista sanaa?
  ANNA. Mitä sinä sanoisit, jos tuo poika olisi -- -- -- taikka olisi
  voinut olla minun poikani.
  MARIA. Minä olen aina aavistanut, että sinulla on salainen suru.
  ANNA (istuu pöydän ääreen sohvaan). Jos se olisi vain suru! Suru on
  puhtaiden ja hyvien ihmisten tunne, minä en ole puhdas enkä hyvä. Voi,
  sinä et tiedä miltä tuntuu, kun syyn taakan alla vanhenee. Se entinen
  teko kasvaa, se aivan kuin juoksee perässäni ja tavoittaa kiinni. Minä
  torjun sitä pois ajatuksistani ja näyttelen viatonta ja hyvää ihmistä.
  Näyttää siltä kuin ei kukaan täällä aavistaisi minun hairahdustani.
  MARIA. Minä en ymmärrä, onko sinulla ollut joku rakkaussuhde?
  ANNA. On.
  MARIA. Tietääkö miehesi siitä?
  ANNA. Ei.
  MARIA. Sinulla oli siis vakava syy salata se.
  ANNA. Oli, oli. Minä en jaksa enää pitää sitä salassa. Kun näin tuon
  pojan Kaarnan kaupassa, sain heti sellaisen tuskan. Minun täytyy nähdä
  hänet uudestaan ja uudestaan ja minun täytyy saada puhua hänestä.
  MARIA. Minä alan aavistaa. Sinä luulet, että hän olisi entisen
  rakastettusi poika.
  ANNA. Minun poikani! (Maria hämmästyy ja kuuntelee jännityksellä.)
  Kuule, se syntyi kaukana täältä, toisella puolella Suomea, (kiivaammin)
  ja minä jätin sen eräälle vaimolle. Susiska eli Suska oli hänen
  nimensä.
  MARIA. Tumma, pitkä, laiha nainen, käy aina mustiin puettuna, ontuu
  hiukan. Hän on oikeastaan kauhea ihminen.
  ANNA. Sinä tunnet sen naisen?
  MARIA. Kyllä minä sen ihmisen tunnen. Hän on hyvin kummallinen. Siitä
  on noin kymmenen vuotta, kun hän ensi kerran ilmestyi tänne, tuli
  luokseni ja pyysi kaunopuheisesti kahta lasta kotiini, toi paperit ja
  selitti, mistä lapset olivat. Äiti oli kuollut ja jättänyt hänelle
  pienokaiset. Ne olivat terveitä lapsia, muka! Samana iltana hän lähetti
  kaksi kuolevaa raukkaa, niin nääntynyttä ja kidutettua, että minut
  valtasi ruumiillinen tuska ja kauhu. Suska itse oli hävinnyt. Mutta hän
  joutui kiinni ja on kärsinyt rangaistuksensa.
  ANNA. (Kysyy jännittyneenä.) Nääntyneitä ja kidutettuja! Kuolivatko ne
  lapset?
  MARIA. Kuolivat.
  ANNA. Minunkin poikani kuoli -- -- kuoli Suskan kamarissa.
  MARIA (jännittyneenä). Suskan kamarissa! Sinun poikasi! Luuletko
  sinä... tiedätkö sinä ehkä...!
  ANNA. Voi, minä en tiedä mitään! Minä näin pienen ruumiin, niin laihan,
  niin laihan, sen luukkoset olivat kuin lankaan pujotetut. Se oli vain
  kahden viikon vanha. Minä olen tuskallisina öinä kysellyt itseltäni,
  kuinka lapsi kuoli. Minä en saa mitään varmuutta, mutta minulla on
  epäselvä tunne, ettei se ollut minun lapseni.
  MARIA. Mikset kysynyt Suskalta?
  ANNA (katsoo pelästyneenä Mariaan). Suskalta? Minä en tiedä, missä hän
  on, ja silloin ensin minä en uskaltanut, en voinut.
  MARIA. Suska on nyt täällä, on päässyt vankilasta. Siellä hän on
  merkillisesti muuttunut. Minä olen antanut työtä hänelle. Hän neuloo
  liinaompelua erinomaisesti.
  ANNA (hätääntyneenä). Onko hän täällä kaupungissa?
  MARIA. Asuu täällä aivan lähellä.
  ANNA. Hän voi puhua tästä kelle tahansa.
  MARIA. Se ei ole Suskan tapaista. Hän tietää paljon ja pitää kaikki
  salassa. Kuule, Suska tietää varmaan, kuka tämä nuori mies on.
  Ajattele, jos hän olisi sinun poikasi!
  ANNA. Näinhän minä ruumiin!
  MARIA. Et ole kuitenkaan varma, oliko se oma poikasi.
  ANNA. Minä en koskaan katsonut poikaani. Sanottiin, etten sitten enää
  voisi siitä luopua, ja minun täytyi!
  MARIA. Tahtoisitko, että poikasi nyt eläisi?
  ANNA. Hän voisi tulla tänne koska tahansa ja katsoa minuun ja kysyä --
  kysyä, miksi minä hänet jätin enkä pitänyt itse? Mieheni ja Siljakin
  näkisivät hänet ja minun pitäisi ilmaista kaikki!
  MARIA. Tunnustus on välttämätön, vain sillä tavalla voit sovittaa ja
  saada rauhan.
  ANNA. Jos olisin yksin, saisin heittää tämän naamarin. Nyt minä olen
  valehdellut kahdeksantoista vuotta miehelleni. Sinä et tunne Augustia.
  Hän näyttää niin tasaiselta. Kaikki ikäänkuin liukuu hänen ohitsensa
  kevyesti, aivan kuin ei hän mistään välittäisi. Mutta kun hän ojentaa
  kätensä ja tarttuu kiinni, pitää hän varmasti. Heti kun tulin hänet
  tuntemaan, tiesin olevani kiinni, olin tahdoton, näin kaikki hänen
  silmillään, elin hänen elämäänsä... En uskaltanut ajatellakaan vasta
  tapahtunutta onnettomuuttani. -- -- Nyt on tunnustus mahdotonta.
  (Nousee.) Onhan Siljankin onni ja elämä vaarassa. Ajattele lapsi
  parkaa. Hänen pitäisi saada iloita elämästä nyt juuri, kun hänen
  nuoruutensa alkaa. Näetkös, minä en voi puhua!
  MARIA. Entä poikasi? Tahdotko hyljätä hänet toisen kerran?
  ANNA. Minä tahdon varmuutta.
  MARIA. Suska yksin tietää ja hänen täytyy puhua. Sinä et voi itsesi
  etkä poikasi vuoksi olla kysymättä.
  ANNA. Tee sinä mitä tahdot, minä en jaksa.
  MARIA (menee ovelle, huutaa). Orvokki! Oletko siellä? Tulehan tänne
  hiukan! (Ottaa pöydältä valokuvan ja kun Orvokki tulee, näyttää hänelle
  sitä.) Kenen kuva tämä on?
  ORVOKKI (hätkähtäen). Näkyy olevan herra Oraan.
  MARIA. Mistä se on tänne tullut?
  ORVOKKI (nakaten niskojaan). Mistä minä sen tietäisin?
  MARIA (katsoo häneen). Sinä et ole suora etkä ystävällinen. Me puhumme
  tästä myöhemmin. (Orvokki painaa päänsä alas.) Olet käynyt kalpeaksi
  viime aikoina, lienetkö sairas? Mene Suskan luo ja pyydä häntä käymään
  luonani nyt kohta.
   (Orvokki menee.)
  ANNA. Minä en uskalla puhutella sitä ihmistä. Minä en voi!
  MARIA. Sinä sanoit, että sinun täytyi puhua pojastasi. Se sama voima
  pakottaa sinut vielä omistamaan poikasi ja entisyytesi.
  ANNA. Mitä voimaa sinä tarkoitat?
  MARIA. Sinä olet äiti. Se voima sitoo ja lumoo. Sitä ei voi pyyhkiä
  pois mielivaltaisesti. Se tekee sinutkin vielä vahvaksi.
  ANNA. Minä olen niin heikko, vain taakaksi omaisilleni. Mitä minä
  voisin tehdä? (Nyyhkii hermostuneesti ja istuutuu.)
  MARIA. Paljon, paljon!
  ANNA. Sinä olet niin varma. Se vahvistaa minuakin. Auta sinä minua,
  kysy Suskalta...!
  MARIA. Voisin kysellä, mutta varmuutta et siten saa. Sinun pitää itse
  kysyä ja itse kuulla.
   (Maria on mennyt ovelle ja palaa Annan kääntyessä häneen.)
  ANNA. Päässäni uiskentelee, tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin koko
  elämä siirtyisi minusta kauas... Ei vielä, ei vielä...! (Kääntyy
  Mariaan.)
  MARIA. Asia muuttuu vaikeammaksi vuosi vuodelta. Kerran se on liian
  myöhäistä. Kerranhan valheetkin hautaantuu.
  ANNA (istuu ja tuijottaa eteensä). August aavistaa jotakin. Voi, onhan
  se minussa näkynyt, sellainen Kainin merkki. Nyt hän saisi sen silmin
  nähdä, korvin kuulla. Maria, eikö ole parempi, että minä poistun,
  häviän... ja minun työni haudataan minun kanssani. Mieheni ja Silja
  saavat elää onnellisina!
  MARIA. Tahtoisitko sinä haudata oman poikasikin sillä ostaaksesi
  miehesi ja Siljan onnen?
  ANNA. Maria!
  MARIA. Sinä ja sinun poikasi olette myöskin ihmisiä!
  ORVOKKI (tulee oikealta levottomana Oraan mahdollisesta tulosta). Suska
  tulee kohta. Minä pyysin häntä käymään sisään keittiön puolelta tädin
  kamariin. (On järjestävinään vuodettaan ja venyttelee kuin olisi
  väsynyt.)
  ANNA (nousee tuskaisena ja levottomana). Minä en voi häntä nyt tavata.
  Kysy sinä minun puolestani. Minä teen sitten mitä ikinä tahdot! (Menee
  kiireesti ovelle.) Hyvää yötä! (Poistuu.)
  MARIA. Hyvää yötä, Anna! (Orvokille.) Mene sinä vain nukkumaan. Korjaa
  kuitenkin työt ensin pois. Jätän tähän kaapin avaimet sitä varten.
  (Laskee avaimet pöydälle ja katsoo Orvokkiin.) Tulehan tänne vähän.
  (Orvokki tulee.) Minä olen tahtonut olla sinulle kuin äiti. Eikä se ole
  ollut vaikeata, sillä minä pidän sinusta. Sano, pidätkö sinä minusta
  niinkuin äidistä?
  ORVOKKI. Enhän minä voi tietää, kun en edes tunne ketään, jolla olisi
  oikea äiti.
  MARIA (huokaa). Minulla oli oikea äiti.
  ORVOKKI. Sittenhän täti tietää itse.
  MARIA. Niin, minä tunnen oman voimattomuuteni, näen päivä päivältä
  sinun luisuvan käsistäni enkä voi auttaa sinua. Sinä et luota minuun.
  Sano nyt suoraan: oliko Oras täällä äsken?
  ORVOKKI (pakollisesti). Hän vain antoi minulle kuvan.
  MARIA. En minä paheksu sinun tuttavuuttasi hänen kanssaan. Siinä ei
  saisi vaan olla mitään salakähmäistä. (Katsoo kelloaan.) Kas, kuinka
  kello on paljon. Kuule, mene sanomaan Suskalle, ettei hänen tarvitse
  tulla enää tänä iltana. (Orvokki aikoo mennä.) Taikka -- älähän mene!
  Hän kenties on jo odottamassa minua keittiön puolella. Minä olen
  myöskin hyvin väsynyt. Hyvää yötä! (Menee.)
  ORVOKKI (kävelee hetken mietteissään ja heittää sitten niskojaan).
  Hassutuksia! (Sulkee sisälle vievän oven ja samoin eteisen ovet.
  Kuuntelee, menee akkunalle, avaa sen hiljaa ja katsoo ulos.) Oras!
  (Kuuntelee.) Oras! -- -- Hiss -- hiljaa -- hiljaa! Täti ei ole vielä
  nukkunut. Älä tule, älä, älä, kuuletkos! (Sulkee akkunan ja kuuntelee
  pelokkaana, menee sitten verhojen taakse. Sieltä kuuluu lautojen
  rapinaa ja puhetta.) Älä tule vielä, sanoinhan minä, ettei täti vielä