Vaihdokas: Nelinäytöksinen näytelmä - 1

VAIHDOKAS
Nelinäytöksinen näytelmä

Kirj.
SELMA ANTTILA

Otava, Helsinki, 1912.



HENKILÖT.
AUGUST LUMIALA, kauppias.
ANNA, hänen vaimonsa.
SILJA, heidän tyttärensä.
ORAS, Annan poika.
AAPO |
HANNES | Siljan vieraita.
AINA |
MARIA, lastenkodin pitäjä.
ORVOKKI, hänen kasvattinsa.
HAUKKA, hoitaja lastenkodissa.
SUSKA, eräs vaimo.
PALVELIJA.
Nuorisoa, poliiseja ja kulkureita.
Aika nykyinen, paikka maaseutukaupunki.


ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Lastenkodin vierashuone, joka on samalla johtajattaren arkihuone ja
hänen kasvattinsa asuinhuone. Perällä kaksi akkunaa ja niissä valkeat
verhot. Akkunoiden välissä peili ja sen alla pieni pöytä. Vasemmalla
seinällä, taka-alalla makuukomero verhojen takana, etualalla
kaksipuoleiset ovet eteiseen. Oikealla seinällä on kaksikerroksinen
kaappi vanhanaikaista tekoa ja ovi vasemmalle lastenkodin huoneisiin.
Keskemmällä lattiaa, lähellä kaappia sohva ja sen edessä pöytä ynnä
muutamia keveitä tuoleja sekä pari nojatuolia. Kokonaisuus on ehyt,
huonekalut samaa vanhanaikaista tyyliä. Huoneessa vallitsee naisellinen
järjestys ja kodikkaisuus. On ilta syyskesällä ja avonaisesta akkunasta
näkyy koivu, joka kasvaa akkunan alla. Kuuluu kosken kohina.
MARIA (lastenkodin hoitaja ja omistaja. Hän on noin viidenkymmenen,
tukka hiukan harmaa, käy kumarassa, on olennoltaan vaatimaton,
valoisilla kasvoilla rauhallinen hymy. Hän liikkuu hitaasti ja puhuu
harvakseen, aina hänellä on jotakin tointa taikka työtä käsillä.
Hänellä on vaaleanharmaa yksinkertainen puku yllään, seisoo sohvapöydän
edessä leikaten vaatteita).
Kuulehan, tyttöseni, sinä olet heittänyt työsi tuohon sohvan nurkkaan.
Ota ja kääri ne kauniisti kasaan ja pistä kaappiin.
ORVOKKI (Marian kasvatti, kahdeksantoista vanha, notkea tyttö, vilkas
ja ärsyttävä, aina valmis vastaamaan. Hän seisoo peilin edessä
laitellen käherrettyä tukkaansa ja sitoo siihen nauhaa. Kun se on
tehty, kohentelee hän hamettaan ja nyppii sen pitsejä ja nauhoja. Hänen
turhamaisuudessaan on lapsellista saamattomuutta ja hepsakkuutta, mutta
voitolla on kuitenkin somuus ja viehkeys).
Heti kohta, täti! (Ottaa vaatekappaleen ja heittää sen käärittynä
kaapin alaosaan.)
MARIA. Miksi olet noin koristellut uuden hameesi? Olisihan se ollut
somempi ilman noita nauhoja ja pitsejä.
ORVOKKI. Se oli kuin nuoltu, niin sileä, ja minä olin siinä ihan lakea
ja jörö, vallan niinkuin Haukka on uudessa hameessaan.
MARIA (katsoo vakavasti häneen heittäessään mittanauhaa kaulalleen ja
kääriessään vaatekappaleita kasaan).
Lapsikulta, miksi sinä ihmisiä nimittelet? Hannalla on kyllä omat
vikansa, kaikilla ihmisillä niitä on, mutta hän on uskollinen hoitaja.
Ilman häntä en tosiaan jaksaisi pitää tätä kotia.
ORVOKKI. Täti tahtoo sanoa, etten minä kelpaa mihinkään.
MARIA. Sinä et vielä ole tahtonut mitään tehdä!
ORVOKKI. En minä ainakaan lapsia hoida! Ne, ne inhottavat minua ja
siinä on aina orjana ja vankina ja niinkuin papukaija pitää aina matkia
samoja sanoja ja samoja asioita!
MARIA. Olisit saanut lukeakin, vaan ethän sinä tahtonut.
ORVOKKI. Lukea! Osaan minä ilmankin elää ja rakastaa!
MARIA (katsoo häneen pitkään). Mitä sinä rakkaudesta tiedät?
ORVOKKI (kääntyy selin ja katselee kenkiensä kärkiä). Kyllähän siitä jo
minun ijälläni tietää enemmän kuin täti...
MARIA (tulistuen). Sinä olet nenäkäs!
ORVOKKI (kääntyy kantapäillään). Minä vain tahdoin sanoa: vähä enemmän
kuin täti luulee.
MARIA. No, sinä koettelet minun kärsivällisyyttäni liiaksikin. (Orvokki
laittelee pukuansa peilin edessä.) Oletko sinä jonnekin menossa?
ORVOKKI. Minä -- en, muuten vain koettelen uutta pukuani.
MARIA. Minun pitää mennä noutamaan rouva Lumialaa kävelylle. Hän sanoi
olevansa hyvin huolissaan eräästä asiasta. Siitä meidän nyt pitäisi
neuvotella. (Korjaa töitä kaappiin.) Anna parka on niin levoton.
ORVOKKI. Ah, kun olisikin niin rikas ja mahtava kuin rouva Lumiala.
Saisi käydä silkissä ja sametissa, kulkea huvista huviin ja olla
kaikkien kadehdittavana!
MARIA. Sekö sitten olisi onnea? Rouva Lumiala ei ole onnellinen. --
Kuule, anna se hattu sieltä pöydältä. (Orvokki tuo hatun peilin alta
pöydältä ja Maria kiinnittää sen päähänsä.)
ORVOKKI. Lumialalla kuuluu pidettävän tanssiaiset. Olisi hirveän lystiä
päästä sinne.
MARIA. Eihän Siljalla ja sinulla ole ketään yhteistä tuttavaa.
ORVOKKI. Minä en ole kylliksi hieno, en, en, en! Sehän siinä olisikin
niin juksia, kun saisi Heijassa tavata noiden hienojen kavaljeereja ja
nolata heitä. Niin, täti, se olisi hauskaa Heijassa!
MARIA. Mikä on Heija?
ORVOKKI. Eikö täti sitäkään tiedä? Se on palokunnan talon tanssisali.
MARIA. Oletko sinäkin siellä käynyt?
ORVOKKI (ylimielisesti). Olen!
MARIA. Sinä et ole koskaan pyytänyt päästä, etkä puhunut minulle
mitään.
ORVOKKI. Täti ei olisi kuitenkaan laskenut ja minun täytyi päästä.
Siellä on niin jumalattoman hauskaa ja siellä käy koko kaupungin nuoret
-- paitsi sellaiset lasimamsellit kuin Silja, joita hypitetään kotona.
He voisivat Heijassa särkyä. Minulle siellä ei ole mitään vaaraa.
MARIA (nyökkää). Vaara on meissä kussakin itsessämme. (Menee ovelle.)
Vaara on meissä kussakin itsessämme, jospa sinä sen käsittäisit!
Hyvästi, Orvokki! (Menee vasemmalta.)
ORVOKKI. Hyvästi, täti! (Hyräilee ja hypähtää väliin tanssiaskelin
lattialla, pysähtyy ja sanoo ääneen:) Vaara on meissä kussakin
itsessämme. Äss! (Yltyy äänekkäämmin hyräilemään. Akkunaan koputetaan.
Orvokki juoksee sinne ja puhuu akkunasta:)
Kas, sinä juupelikos siellä? Aijaijai, pysy koivun alla, muuten ne
hylyt tuolta sisältä näkevät sinut. Älä, älä nouse ylös, älä tule
sisään, jos vielä joku tulisi tänne. Voi sinua, Jumalan luoma! Minä
sysään sinut alas!
ORAS (on kahdenkymmenen vanha, tuskin mieheksi kehittynyt, tumma,
tulinen nuorukainen, katsoo toisinaan alta kulmain. Hänellä on eloisat,
kauniit kasvot ja niissä kuvastuu ristiriitainen luonne, jonka
väkivaltaisia ja ehdottomia taipumuksia kasvatus ja elämä on hänessä
huippuunsa kehittänyt. Hän ei punnitse tekojaan, on välitön ja
arvaamaton, elää ja toimii hetkessä. -- On hypännyt matalalle akkunalle
istumaan ja pitelee pielestä ja ottaa kuvan taskustaan).
Tulin vain näyttämään tätä valokuvaani. Koetteles nyt voimiasi, tules
tänne, västäräkki! Jaa, jaa, tule vaan! (Orvokki lähenee ja Oras
sieppaa hänet äkkiä kiinni.)
Mikset sinä eilen illalla tullutkaan kosken rannalle? Siellä minä sain
vilussa värjötellä ja odottaa turhaan. (Pistää kuvan taskuunsa.)
ORVOKKI (katselee pelokkaasti ympärilleen). Minä en uskaltanut. Maria
täti oli kotona koko illan ja minun piti kirjoittaa kuukauden menot
isoon kirjaan tädin muistiinpanoista.
ORAS. Olkoon se viimeinen kerta, kun minä sinua odottelen, sinä
peevelin tyttö!
ORVOKKI (nauraa). Peevelin? En minä sen tyttö ole. Minä en ole
kenenkään tyttö, en sinunkaan. (Riistää itsensä irti.)
ORAS (hyppää huoneeseen ja ottaa uudestaan kiinni). Suutele minua, kas
pian, pian!
ORVOKKI (ovat tulleet etualalle). Rakastatko sinä minua?
ORAS. Älä kysele pötyä.
ORVOKKI. Onko rakkaus pötyä?
ORAS (ottaa Orvokin pään käsiinsä ja katsoo silmiin). Se on
suutelemista ja silmiin katsomista.
ORVOKKI. Eipäs olekaan. Se on pitämistä, niin että unohtaa kaikki, koko
maailman -- ei välitä kenestäkään eikä huoli mistään paitsi siitä
yhdestä ainoasta.
ORAS. Tulee rannalle eikä välitä kassakirjoista eikä pelkää Maria
tätiä. Kas -- nyt, västäräkki, olet kiikissä. Sano, milloin olet tässä
huoneessa aivan yksin?
ORVOKKI. Päästä irti! Sinä puristat niin kauheasti ja katsot ahnaasti
kuin susi. Minä melkein pelkään sinua! (Pääsee irti.)
ORAS. Vai pelkäät. Älä ole olevinasi. Olet juuri sellainen, jota pitää
puristaa melkein kuoliaaksi!
ORVOKKI. Sano, rakastatko sinä minua oikein -- oikealla tavalla?
ORAS (nauraa ja suutelee). Vieläkö sinä epäilet?
ORVOKKI (siirtyvät vähitellen sohvaan). Katsos, sinussa on sellainen
pakottava voima. Tuntuu kuin aina vain ottaisit, et mitään anna. Sinä
pitelet minua kuin aalto rantaa: suutelet ja sitten jätät. Ja kuitenkin
minä tahtoisin antaa, antaa itseni kokonaan, ihan, ihan sielua myöten.
Ja sinun pitäisi olla minun omani samalla tavalla. Silloin minä olisin
onnellinen ja tekisin vaikka, vaikka -- -- työtä! Nyt en viitsi.
ORAS. Kyllä siihen aina ehtii. Ei, Orvokki, nyt olemme vapaita ja
nuoria, elämme ja rakastamme kuin linnut räystäällä. Sano, koska minä
saan tulla tänne, koska olet aivan yksin?
ORVOKKI (kuiskaa). Yöllä. Minä nukun tässä huoneessa. (Peittää kasvonsa
Oraan syliin.) Sinä et saa tulla tänne, se olisi niin kauheata.
Sellaista ei saa tehdä. Minua painaa nytkin kummallinen pelko ja kammo.
Ei, ei, minä rakastan sinua -- -- -- en voi enää luopua sinusta!
(Syleilevät.) Kuule, vaara on meissä itsessämme!
ORAS (ylimielisesti). Sinähän puhut kuin sunnuntaikoulu! Vaikka olisi
tuhat tulisinta vaaraa, niin sinut minä otan. Mitä pelkäisimme? Miksi
et uskalla minua rakastaa? Oma on meillä ruumis, oma on meillä henki.
Miksi rakkauden riemuja säästelis, kun tuli ruumiissa polttaa? Vaikka
tähän tulisi maanalaiset voimat ja vielä kaikki maan päälliset mahdit,
niin sinua minä syleilen. Elämäni maljan juon pohjaan saakka, kyllä se
tyhjänäkin kuolemalle kelpaa!
ORVOKKI. Kuule, mennään Heijaan!
ORAS. Ja sitten minä saatan sinut kotiin.
ORVOKKI (vetää häntä kädestä). Tule katsomaan! Minulla on salaovi.
(Menee Oraan kanssa verhon taa.) Tässä on vaatekomero ja siitä pääsee
portaille saakka, otan vain kaksi lautaa seinästä irti. (Tulevat
takaisin.) Kun panen laudat paikoilleen valeeseen, ei kukaan huomaa,
vaikka käsin koettelisi.
ORAS. Se on peevelin sukkelaa. Kuka sinulle sellaista on opettanut?
ORVOKKI. Opettanut! Luuletko sinä minua niin tyhmäksi? Osaan minäkin
elää ja olla vapaa.
ORAS. Voinko minä päästä ulkoa päin portaista sisään?
ORVOKKI (kuuntelee). Joku tulee. Voit kylläkin, sysää laudat hiljaa
sisään päin.
ORAS (on ottanut taskustaan kuvan). Olen juuri ollut valokuvassa ja
tulin oikeastaan näyttämään sinulle tätä. (Antaa kuvan Orvokille.) Minä
tulen myöhemmin, kun kaikki nukkuvat -- -- salaovesta!
ORVOKKI. Mene pian! (Työntää hänet verhojen taakse.)
HAUKKA (tulee samassa oikealta lamppu kädessä. Laskee sen pöydälle. Hän
on hoitaja lastenkodissa, luiseva ja miesmäinen). Täällä oli joku,
kuulin miehen äänen.
ORVOKKI. Silloin sinä kuulit oman äänesi.
HAUKKA (menee akkunaan ja katsoo ulos). Tuollahan se nyt menee. Kyllä
kai sen koivet on rakkaus rasvannut. Näin vain hiukan kantapäitä nurkan
takaa. (Orvokki seisoo häneen selin ja katselee kuvaa kätensä sisällä.)
Mikä se on? Näytähän minulle. Anna tänne se!
ORVOKKI. Kas, kun en anna!
HAUKKA (tarttuu Orvokin käsivarteen). Minäpä otan sen!
ORVOKKI. Sinulla on hirveät kynnet. Ne sinä painat aina käsivarsiini.
Älä tule lähelle! Piikkitynnyri ei tainnut olla pahempi. Pysy poissa,
sinä haukka, haukka!
HAUKKA. Anna paperi, taikka otan!
ORVOKKI. Ota, ota, minulla on myöskin kynnet. (Kouristaa sormensa.)
Katsos, noin pitkät, oikein lastenkotolaisen kynnet ja terävät kuin
neulat. Tämä tyttö ei rasitakkaan niitä liiassa työssä. Tuleppas tänne
vain, sinä et uskalla, sinä tunnet ne kynnet!
HAUKKA (tavoittaa kiinni). Anna paperi!
ORVOKKI. Ota, ota! (Pitää kuvaa selkänsä takana ja pistää hihansuusta
sisään. Vetää kätensä nyrkissä Haukan eteen.) Tuossa on, ota, ota!
(On pistävinään jotakin suuhunsa ja puhuu kuin
olisi suu täynnä. Haukka riipoo kädestä.)
Ota, ota salaisuus!
(Haukka likistää hänen poskiaan.)
Oo, senkin kuristaja, koskeppas vielä minuun! Ähä, etpäs saanut.
Salaisuus on minun vatsassani. Se kauhea salaisuus!
HAUKKA. Mitä salaisuuksia sinulla olisi, mokomalla lastenkotolaisella!
ORVOKKI. Mutta kun on. Se on niin ihanaa, kun on oma salaisuus, ettei
siitä kukaan täällä tiedä.
HAUKKA. Tiedänhän minäkin sen.
ORVOKKI. Sinä kuotus, sinulle en koskaan kertoisi mitään.
HAUKKA. Entä Maria tädille?
ORVOKKI. Sinä et saa puhua tästä mitään Maria tädille. Ethän puhu? Hän
on niin hyvä ja hurskas ja niin ymmärtämätön. Tätä asiaa hän ei käsitä
rahtuistakaan. Taikka -- -- -- mitä minun oikeastaan tarvitsee välittää
kestään. (Pyörähtää kantapäillään ja lyö kätensä yhteen.) Minä olen
minä, yksin, yksin, yksin! Teen mitä tahdon, menen minne halu vaatii,
ei ole väliä kestään, ei aitaa missään. Minulla ei ole isää, ei äitiä,
ei siskoa, ei veikkoa, ei mitään häntäjoukkoa! (Pyörii lattialla.) Minä
en ole ketään varten eikä kukaan minua varten. Ja minä tahdon elää,
pitää hauskaa, tanssia Heijassa -- -- -- rakastaa... (Pysähtyy äkkiä ja
katsoo Haukkaa, joka nauraa ilkkuen.)
HAUKKA. Sinut pitäisi köyttää kiinni rautatuoliin ja naulata tuoli
lattiaan ja antaa vain kerran päivässä ruokaa.
ORVOKKI. Ja panna Haukka viereen piiska kädessä pakottamaan työhön.
(Nauraa.) Kuka uskoisi, että sinullakin on lapsi?
HAUKKA (uhkaavana). Ole vaiti!
ORVOKKI (haaveksien ja lapsellisesti). Jospa minullakin olisi äiti!
Saisin kertoa hänelle kaikki. Minä olen lukenut niin kauniin kirjan
sellaisesta tytöstä, jolla oli äiti. Ja se tyttö oli ihan samanlainen
kuin minä.
HAUKKA. Mitähän kaunista sinussakin olisi?
ORVOKKI. Miksei olisi, jos minullakin olisi äiti, niinkuin siinä
kirjassa. Se äiti rakasti tytärtään ja teki kovasti työtä, että se
tyttö saisi käydä koulussa. Kerrankin se tyttö oli kutsuttu
tanssiaisiin erään ylhäisen toverin luokse, ja äiti neuloi hänelle
kauniin hameen. Se äiti katseli kadulta ihanaan, kirkkaaseen saliin,
missä hänen tyttärensä tanssi, eikä yhtään välittänyt, vaikka oli kylmä
ja pimeä ja ihmiset häntä töykkivät ja ihmettelivät, miksi hän siinä
seisoi kuin lumottu. Tytär tuli, ja he menivät yhdessä kotiin. Äiti
riisui hänet ja peitti lämpöisiin, silitti päätä ja kysyi: Oletko nyt
onnellinen? Sellainen on äiti.
HAUKKA (on kääntynyt selin ja pyyhkii liikutettuna silmiään). Älä puhu
äidistä täällä! Täällähän on vain kuolleiden äitien lapsia. Kuolleet
ovat kateellisia. Etkös sinä pelkää kuolleita?
ORVOKKI. Mikä sinun on? Oikeinko sinä uskot, että... (katsoo arasti
ympärilleen) että niiden kuolleiden äitien henget kävisivät
täällä -- -- -- lapsiansa katsomassa?
HAUKKA (salaperäisesti). Ne käyvät täällä, ihan varmaan. Kuule, kerran
minä heräsin sikeästä unesta ja kuulin sanovan, ei sanoilla eikä
äänellä, mutta minä kuulin sen kuitenkin: Nouse ylös! Minä nousin enkä
laisinkaan pelännyt. Menin lasten makuusaliin ja näin heti, että isot
tytöt olivat nukkuneet pikku Ässän sänkyyn ja se pikku raukka oli
tukehtumaisillaan tyynyjen alla. Minulle on usein tapahtunut
täntapaista. Ja minulla on sellainen tunto, etten uskalla lähteä pois
tästä kodista, vaikka mielelläni tahtoisin.
ORVOKKI. Sinä pelkäät äitien henkiä. Voisivatko ne tehdä sinulle
mitään?
HAUKKA. Kuka tietää. Minä olen niiden vallassa, ja ne pakottavat minua
hoitamaan lapsiansa. Jos olen paha, tulevat yöllä unissa sanomaan. Ja
tiedätkös, Orvokki?
ORVOKKI. No?
HAUKKA (istuu pöydän ääreen). Täällä ei ole kuollut yhtään ainoata
lasta seitsemääntoista vuoteen. Ei ketään!
ORVOKKI. Henget eivät viitsi ottaa lapsia hoitaakseen.
HAUKKA, Neiti Maria sanoo, että kun hän rukoilee joka päivä, niin
onnettomuus katoaa. Mutta minä tiedän kuinka asia on.
ORVOKKI. Ne henget
HAUKKA. Niin, äitien henget käyvät täällä. Minä en voi ottaa omaa
tyttöäni tänne hoitaakseni. Ne henget ovat kateellisia. Minä en saa
pitää omastani enempää kuin heidän lapsistaan, muuten ne...
(Tuuli on vähitellen alkanut viuhua ja sateen rapinaa kuuluu.)
ORVOKKI. Älä puhu! (Nousee.) Täällä on ilmankin kamalaa yöllä, kun
koski kohisee ja lapset unissaan valittavat tuolla sisällä ja tuuli
viuhuu ja tää vanha rakennus rutisee. Täällä huoneessa tuolitkin
narisevat aivan kuin joku niihin raskaasti istuisi. Silloin minä
kuvittelen, että joku tarttuu sängyn verhoon ja katsoo minuun...
HAUKKA. Viime yönä minä katselin koskelle päin. En ole oikein varma
nukuinko minä vai olinko hereillä, mutta valkoisen haamun minä näin. Se
liukui tuon akkunan alle ja nousi siitä sisään. (Osoittaa akkunaa ja
nousee.)
ORVOKKI. Tuosta akkunasta... Se oli kaiketi sumua. Hui, kuinka sinä
olet taikauskoinen! Uih!
(Ovikello soi ja Orvokki kiljahtaa ja juoksee pois oikealle.
Haukka menee avaamaan. Anna ja Maria tulevat.)
MARIA (riisuu hattuaan ja ravistelee sitä). Huh, sade yllätti meidät.
Anna, ole hyvä ja istu tänne sohvaan. Kuulehan, Hanna, oliko täällä
vieraita?
HAUKKA. Kyllähän minä kuulin täältä ääntä, mutta Orvokki sanoi, ettei
ketään ollut. En minä tiedä.
MARIA. Me näimme vain erään nuoren miehen tulevan meidän portaista.
Rouva Lumiala tunsi hänet. Kun saat Orvokin käsiisi, niin käske tänne.
(Haukka menee.) Minä tahdon tietää kävikö hän Orvokin luona. (Tuuli
lakkaa vähitellen.)
ANNA (miellyttävä, pehmeäpiirteinen rouva, ijältään neljänkymmenen,
hienosti puettu, ei aivan muodikkaasti. Hänen tukkansa kaartuu oikealle
niinkuin Oraankin ja hiusrajassa ja otsassa on huomattava
yhdennäköisyys. Hänen liikkeissään on jotakin epäröivää ja
arastelevaa).
Koko hänen olentonsa muistuttaa nuoruudenystävääni, häntä, josta
sinulle kerroin. Puhe ja käynti on niin selittämättömästi samaa.
MARIA. Sinä olet puhutellut häntä?
ANNA. Olen usein tehnyt kauppaa hänen kanssaan Kaarnalla. Minulla on
omituinen aavistus -- en pääse siitä eroon. Se on aina minun
mielessäni. Minun täytyy saada puhua siitä!
MARIA. Tämä levottomuus on niin sinun tapaistasi. Sinulla on hyvä mies,
herttainen tytär ja rikas, kaunis koti, ja kuitenkin olet aina onneton
-- -- -- jotakin vailla! Nyt on tuo vieras poika saanut mielesi
kuohuksiin.
ANNA. Jospa sinä tietäisit...!
MARIA (on askaroinut huoneessa ja siirtänyt mattoa suoraksi ja löytää
Orvokin pudottaman valokuvan lattialta).
Tiesinhän minä sen! Poika kävi taaskin täällä. Heillä on jotakin peliä
keskenänsä. Orvokilla on ollut sellaista leippomista koko kesän. Turhia
ovat kiellot ja varoitukset. Tässä on pojan kuva. (Katselee kuvaa ja
sitten Annaa.) Ei, mutta kuulehan! Tämä on aivan sinun näköisesi.
(Antaa kuvan Annalle.) Tule katsomaan peilissä itseäsi ja vertaa
kuvaan.
ANNA (katselee kuvaa lumottuna ja menee peilille, vertailee). Luuletko
kaikkien huomaavan, että hän on minun näköiseni?
MARIA. Melkein.
ANNA. Tämäkin vielä! Sinä et käsitä, et voi aavistaa, mitä tämä kaikki
minulle merkitsee!
MARIA. Anna, sinä et voi vähääkään irtaantua omasta itsestäsi etkä
ajatuksistasi. Katsele kaikkea kuin olisit irti niistä, silloin saat
tasapainon.
ANNA. Sinä voit puhua noin, (tuskaisena) sillä sinulla ei ole takanasi
mitään -- -- -- paheksuttavaa -- -- mitään rikollista!
MARIA. Mikä sinun on? En ole koskaan nähnyt sinua noin kummallisena.
Rikollista... miksi sinä käytät sellaista sanaa?
ANNA. Mitä sinä sanoisit, jos tuo poika olisi -- -- -- taikka olisi
voinut olla minun poikani.
MARIA. Minä olen aina aavistanut, että sinulla on salainen suru.
ANNA (istuu pöydän ääreen sohvaan). Jos se olisi vain suru! Suru on
puhtaiden ja hyvien ihmisten tunne, minä en ole puhdas enkä hyvä. Voi,
sinä et tiedä miltä tuntuu, kun syyn taakan alla vanhenee. Se entinen
teko kasvaa, se aivan kuin juoksee perässäni ja tavoittaa kiinni. Minä
torjun sitä pois ajatuksistani ja näyttelen viatonta ja hyvää ihmistä.
Näyttää siltä kuin ei kukaan täällä aavistaisi minun hairahdustani.
MARIA. Minä en ymmärrä, onko sinulla ollut joku rakkaussuhde?
ANNA. On.
MARIA. Tietääkö miehesi siitä?
ANNA. Ei.
MARIA. Sinulla oli siis vakava syy salata se.
ANNA. Oli, oli. Minä en jaksa enää pitää sitä salassa. Kun näin tuon
pojan Kaarnan kaupassa, sain heti sellaisen tuskan. Minun täytyy nähdä
hänet uudestaan ja uudestaan ja minun täytyy saada puhua hänestä.
MARIA. Minä alan aavistaa. Sinä luulet, että hän olisi entisen
rakastettusi poika.
ANNA. Minun poikani! (Maria hämmästyy ja kuuntelee jännityksellä.)
Kuule, se syntyi kaukana täältä, toisella puolella Suomea, (kiivaammin)
ja minä jätin sen eräälle vaimolle. Susiska eli Suska oli hänen
nimensä.
MARIA. Tumma, pitkä, laiha nainen, käy aina mustiin puettuna, ontuu
hiukan. Hän on oikeastaan kauhea ihminen.
ANNA. Sinä tunnet sen naisen?
MARIA. Kyllä minä sen ihmisen tunnen. Hän on hyvin kummallinen. Siitä
on noin kymmenen vuotta, kun hän ensi kerran ilmestyi tänne, tuli
luokseni ja pyysi kaunopuheisesti kahta lasta kotiini, toi paperit ja
selitti, mistä lapset olivat. Äiti oli kuollut ja jättänyt hänelle
pienokaiset. Ne olivat terveitä lapsia, muka! Samana iltana hän lähetti
kaksi kuolevaa raukkaa, niin nääntynyttä ja kidutettua, että minut
valtasi ruumiillinen tuska ja kauhu. Suska itse oli hävinnyt. Mutta hän
joutui kiinni ja on kärsinyt rangaistuksensa.
ANNA. (Kysyy jännittyneenä.) Nääntyneitä ja kidutettuja! Kuolivatko ne
lapset?
MARIA. Kuolivat.
ANNA. Minunkin poikani kuoli -- -- kuoli Suskan kamarissa.
MARIA (jännittyneenä). Suskan kamarissa! Sinun poikasi! Luuletko
sinä... tiedätkö sinä ehkä...!
ANNA. Voi, minä en tiedä mitään! Minä näin pienen ruumiin, niin laihan,
niin laihan, sen luukkoset olivat kuin lankaan pujotetut. Se oli vain
kahden viikon vanha. Minä olen tuskallisina öinä kysellyt itseltäni,
kuinka lapsi kuoli. Minä en saa mitään varmuutta, mutta minulla on
epäselvä tunne, ettei se ollut minun lapseni.
MARIA. Mikset kysynyt Suskalta?
ANNA (katsoo pelästyneenä Mariaan). Suskalta? Minä en tiedä, missä hän
on, ja silloin ensin minä en uskaltanut, en voinut.
MARIA. Suska on nyt täällä, on päässyt vankilasta. Siellä hän on
merkillisesti muuttunut. Minä olen antanut työtä hänelle. Hän neuloo
liinaompelua erinomaisesti.
ANNA (hätääntyneenä). Onko hän täällä kaupungissa?
MARIA. Asuu täällä aivan lähellä.
ANNA. Hän voi puhua tästä kelle tahansa.
MARIA. Se ei ole Suskan tapaista. Hän tietää paljon ja pitää kaikki
salassa. Kuule, Suska tietää varmaan, kuka tämä nuori mies on.
Ajattele, jos hän olisi sinun poikasi!
ANNA. Näinhän minä ruumiin!
MARIA. Et ole kuitenkaan varma, oliko se oma poikasi.
ANNA. Minä en koskaan katsonut poikaani. Sanottiin, etten sitten enää
voisi siitä luopua, ja minun täytyi!
MARIA. Tahtoisitko, että poikasi nyt eläisi?
ANNA. Hän voisi tulla tänne koska tahansa ja katsoa minuun ja kysyä --
kysyä, miksi minä hänet jätin enkä pitänyt itse? Mieheni ja Siljakin
näkisivät hänet ja minun pitäisi ilmaista kaikki!
MARIA. Tunnustus on välttämätön, vain sillä tavalla voit sovittaa ja
saada rauhan.
ANNA. Jos olisin yksin, saisin heittää tämän naamarin. Nyt minä olen
valehdellut kahdeksantoista vuotta miehelleni. Sinä et tunne Augustia.
Hän näyttää niin tasaiselta. Kaikki ikäänkuin liukuu hänen ohitsensa
kevyesti, aivan kuin ei hän mistään välittäisi. Mutta kun hän ojentaa
kätensä ja tarttuu kiinni, pitää hän varmasti. Heti kun tulin hänet
tuntemaan, tiesin olevani kiinni, olin tahdoton, näin kaikki hänen
silmillään, elin hänen elämäänsä... En uskaltanut ajatellakaan vasta
tapahtunutta onnettomuuttani. -- -- Nyt on tunnustus mahdotonta.
(Nousee.) Onhan Siljankin onni ja elämä vaarassa. Ajattele lapsi
parkaa. Hänen pitäisi saada iloita elämästä nyt juuri, kun hänen
nuoruutensa alkaa. Näetkös, minä en voi puhua!
MARIA. Entä poikasi? Tahdotko hyljätä hänet toisen kerran?
ANNA. Minä tahdon varmuutta.
MARIA. Suska yksin tietää ja hänen täytyy puhua. Sinä et voi itsesi
etkä poikasi vuoksi olla kysymättä.
ANNA. Tee sinä mitä tahdot, minä en jaksa.
MARIA (menee ovelle, huutaa). Orvokki! Oletko siellä? Tulehan tänne
hiukan! (Ottaa pöydältä valokuvan ja kun Orvokki tulee, näyttää hänelle
sitä.) Kenen kuva tämä on?
ORVOKKI (hätkähtäen). Näkyy olevan herra Oraan.
MARIA. Mistä se on tänne tullut?
ORVOKKI (nakaten niskojaan). Mistä minä sen tietäisin?
MARIA (katsoo häneen). Sinä et ole suora etkä ystävällinen. Me puhumme
tästä myöhemmin. (Orvokki painaa päänsä alas.) Olet käynyt kalpeaksi
viime aikoina, lienetkö sairas? Mene Suskan luo ja pyydä häntä käymään
luonani nyt kohta.
(Orvokki menee.)
ANNA. Minä en uskalla puhutella sitä ihmistä. Minä en voi!
MARIA. Sinä sanoit, että sinun täytyi puhua pojastasi. Se sama voima
pakottaa sinut vielä omistamaan poikasi ja entisyytesi.
ANNA. Mitä voimaa sinä tarkoitat?
MARIA. Sinä olet äiti. Se voima sitoo ja lumoo. Sitä ei voi pyyhkiä
pois mielivaltaisesti. Se tekee sinutkin vielä vahvaksi.
ANNA. Minä olen niin heikko, vain taakaksi omaisilleni. Mitä minä
voisin tehdä? (Nyyhkii hermostuneesti ja istuutuu.)
MARIA. Paljon, paljon!
ANNA. Sinä olet niin varma. Se vahvistaa minuakin. Auta sinä minua,
kysy Suskalta...!
MARIA. Voisin kysellä, mutta varmuutta et siten saa. Sinun pitää itse
kysyä ja itse kuulla.
(Maria on mennyt ovelle ja palaa Annan kääntyessä häneen.)
ANNA. Päässäni uiskentelee, tuntuu niin kummalliselta, aivan kuin koko
elämä siirtyisi minusta kauas... Ei vielä, ei vielä...! (Kääntyy
Mariaan.)
MARIA. Asia muuttuu vaikeammaksi vuosi vuodelta. Kerran se on liian
myöhäistä. Kerranhan valheetkin hautaantuu.
ANNA (istuu ja tuijottaa eteensä). August aavistaa jotakin. Voi, onhan
se minussa näkynyt, sellainen Kainin merkki. Nyt hän saisi sen silmin
nähdä, korvin kuulla. Maria, eikö ole parempi, että minä poistun,
häviän... ja minun työni haudataan minun kanssani. Mieheni ja Silja
saavat elää onnellisina!
MARIA. Tahtoisitko sinä haudata oman poikasikin sillä ostaaksesi
miehesi ja Siljan onnen?
ANNA. Maria!
MARIA. Sinä ja sinun poikasi olette myöskin ihmisiä!
ORVOKKI (tulee oikealta levottomana Oraan mahdollisesta tulosta). Suska
tulee kohta. Minä pyysin häntä käymään sisään keittiön puolelta tädin
kamariin. (On järjestävinään vuodettaan ja venyttelee kuin olisi
väsynyt.)
ANNA (nousee tuskaisena ja levottomana). Minä en voi häntä nyt tavata.
Kysy sinä minun puolestani. Minä teen sitten mitä ikinä tahdot! (Menee
kiireesti ovelle.) Hyvää yötä! (Poistuu.)
MARIA. Hyvää yötä, Anna! (Orvokille.) Mene sinä vain nukkumaan. Korjaa
kuitenkin työt ensin pois. Jätän tähän kaapin avaimet sitä varten.
(Laskee avaimet pöydälle ja katsoo Orvokkiin.) Tulehan tänne vähän.
(Orvokki tulee.) Minä olen tahtonut olla sinulle kuin äiti. Eikä se ole
ollut vaikeata, sillä minä pidän sinusta. Sano, pidätkö sinä minusta
niinkuin äidistä?
ORVOKKI. Enhän minä voi tietää, kun en edes tunne ketään, jolla olisi
oikea äiti.
MARIA (huokaa). Minulla oli oikea äiti.
ORVOKKI. Sittenhän täti tietää itse.
MARIA. Niin, minä tunnen oman voimattomuuteni, näen päivä päivältä
sinun luisuvan käsistäni enkä voi auttaa sinua. Sinä et luota minuun.
Sano nyt suoraan: oliko Oras täällä äsken?
ORVOKKI (pakollisesti). Hän vain antoi minulle kuvan.
MARIA. En minä paheksu sinun tuttavuuttasi hänen kanssaan. Siinä ei
saisi vaan olla mitään salakähmäistä. (Katsoo kelloaan.) Kas, kuinka
kello on paljon. Kuule, mene sanomaan Suskalle, ettei hänen tarvitse
tulla enää tänä iltana. (Orvokki aikoo mennä.) Taikka -- älähän mene!
Hän kenties on jo odottamassa minua keittiön puolella. Minä olen
myöskin hyvin väsynyt. Hyvää yötä! (Menee.)
ORVOKKI (kävelee hetken mietteissään ja heittää sitten niskojaan).
Hassutuksia! (Sulkee sisälle vievän oven ja samoin eteisen ovet.
Kuuntelee, menee akkunalle, avaa sen hiljaa ja katsoo ulos.) Oras!
(Kuuntelee.) Oras! -- -- Hiss -- hiljaa -- hiljaa! Täti ei ole vielä
nukkunut. Älä tule, älä, älä, kuuletkos! (Sulkee akkunan ja kuuntelee
pelokkaana, menee sitten verhojen taakse. Sieltä kuuluu lautojen
rapinaa ja puhetta.) Älä tule vielä, sanoinhan minä, ettei täti vielä