Tom Sawyer ilmailija - 4

puhettakaan. Niin että Tom sanoi, että Lontoo oli suoraan pohjoseen
päin tai suoraan etelään meistä, jompaankumpaan, ja päätti ilmasta ja
sannasta ja kameeleista sen olevan pohjosessa, vieläpä koko joukon
penikulmia -- niin paljon kuin Newyorkista Mexikon kaupunkiin, hänen
arvatakseen mukamas.
Jim sanoi luulevansa, että ilmapallo oli muka sukkelin kapine
maailmassa, jollei sitä mukamas olleet jotkut linnut -- kenties
metsäkyyhky eli ehkäpä rautatiejuna.
Mutta Tom sanoi lukeneensa rautatiejunista Englannissa, jotka voi
reissata lähes sata penikulmaa [Englantilaista, joista 7 menee yhteen
suomalaiseen. Suoment.] tunnissa, eikä ole koko maailmassa mukamas
yhtäkään lintua, joka vois sen tehdä, pait' yks -- ja s'on musta kirppu.
"Kirppu? Mutta Tommi herra, eihän kirppu oo mikkään lintu oikemmitten
-- --"
"Eikö s'oo mikään lintu? No, mitä s'on sitten?"
"Min' en oikeen tiiä, Tommi herra, mutta mä luulen vaan sitä
luontokappaleeks. Ei, sekkään ei oo oikeen, eikös hiis, sillä kirppu on
liian pikkanen luontokappaleeks. Se kai on lutikka, jaa; s'on justiin
sitä kun s'on -- lutikka."
"Panenpa vetoa, ett' olet väärässä, mutt' olkoon menneeks. Mutta mitä
sä tarkotat tuolla oikeimmiten?"
"Joo, sit' ett' oikeimmitten linnut kulkee pitkät matkat, mutta sitä ei
tee kirppu."
"Hoo? eikö? No, mitä tarkotat sä pitkillä matkoilla?"
"Mitä? Tietysti monta penikulmaa. Ymmärtäähän sen pässikin."
"Voiko mies käydä monta penikulmaa?"
"Ky-llä."
"Yhtä monta kuin rautatiejuna?"
"Ky-llä, jos häll' on kylliks aikaa."
"No, voiko kirppu?"
"Voi kyllä, jos se vain saa aikaa hirviän paljo."
"No, nyt pitäis mennä teidän päähänne, että _matkan pituus_ ei ole se,
jonka mukaan asiaa tutkitaan, vaan se on se _aika_, joka menee matkan
pituuden kulkemiseen."
"No, siitähän se jumaliste näyttää, mutta kuka olis uskonu sen, Tommi
herra."
"Se on _suhteellinen_ kysymys, katsokaas, ja jos mitataan jonkun
olennon nopeutta sen suuruuden suhteen, niin mitä sitten ovat lintu,
ihminen ja rautatiejuna kirpun suhteen? Nopein mies ei juokse enempää
kuin kymmenen englannin penikulmaa tunnissa -- vähän päälle kymmenen
tuhatta kertaa hänen oman pituutensa. Mutta kaikissa kirjoissa seisoo,
että tavallinen kolmannen luokan kirppu voi hypätä sata viiskymmentä
kertaa oman pituutensa; jaa, ja se voi tehdä viis harppausta sekunnissa
-- seitsemänsataa viiskymmentä kertaa hänen oman pituutensa yhdessä
ainoassa, pikkaraisessa sekunnissa; sillä kirppu ei hukkaa aikaa
seisahtumiseen ja tuumaamiseen, sen saatte nähdä, jos koette sormella
tulla siihen. No, se on tavallisen kolmannen luokan kirpun vauhti,
mutta aatelkaappa italialaista, _ensimmäisen_ luokan kirppua, joka
on ollut aatelin lemmikkinä koko elämänsä eikä koskaan tietänyt mitä
sairastuminen tai puutteet on, ja tää kirppu voi harpata enemmän kuin
kolmesataa kertaa oman pituutensa, ja se kestää sen kaiken päivää,
viis semmosta harppausta joka sekunnissa -- joka on sama kuin tuhat
viissataa kertaa kirpun oma pituus. No, aatelkaas nyt, että mies
vois käydä tuhat viissataa kertaa oman pituutensa yhdessä sekunnissa
-- siitä tulee puolitoista englannin penikulmaa. Se on samaa kuin
yheksänkymmentä penikulmaa minuutissa; se on melkosesti enemmän
kuin viistuhatta englannin penikulmaa tunnissa. No, miten käy _nyt_
ihmisen? Ja linnun? Ja rautatiejunan ja ilmapallon? Roskaa! Ne ei maksa
penniäkään kirppuun verraten. Kirppu on pyrstätähti vähemmässä mitassa."
Jim oli kovasti hämmästynyt, ja sit' olin minä myös. Jim sanoi:
"Onko noi nummerot sitt' oikeen oikiat, Tommi herra? Eikö ne vain oo
valetta ja pilaa?"
"Ei, ei laisinkaan; ne on täyttä totta."
"No, sitten pittää, perhana vieköön, pittää niitä kunniassa myös.
Min' en oo juur koskaan piitannu kirpuista, mutt' ei auta; nään nyt
selevään, että niill' on karahtääri."
"No, mitä mä sanoin? Niissä on suuruutensa suhteen paljon
enemmän järkeä ja ymmärrystä ja hyvää päätä kuin millään muulla
luontokappaleella. Niille voit opettaa melkein mitä hyvänsä; ja ne
oppivat sen sukkelammasti kuin mitkään muut luontokappaleet. Niitä on
opetettu vetämään pieniä vaunuja valjaista ja marssimaan sinne tai
tänne tai tuonne, komennon mukaan; jaa, heitä voi saada äkseeraamaan
kuin sotamiehiä, ja he tekevät sen pulskasti, aivan kuin sotamiehet.
Jaa-a, heille on opetettu jos jonkinlaisia temppuja ja vaikeita
äksänpäksiä. Jaa, jos voitais syöttää kirppu tavallisen miehen kokoseks
ja antaa sen luonnollisen vilkkauden kasvaa sitä mukaa, niin että se
tulis yhä suuremmaks ja terävämmäks ja viisaammaks -- mitä oliskaan
ihminen sen rinnalla? Se kirppu tulis Yhdysvaltain presidentiks, ja
sitä ette te vois estää, ei -- yhtä vähän kuin voitte estää salamaa."
"Herra hallikkoon, Tommi herra! Enhän koskaan olis luullu niien olevan
niin mahtavia. Ei -- en tuhat vieköön tietäny siitä mittään."
"Niin, n'on paljo mahtavammat kuin muut elävät, ihmiset tai itikat,
suuruutensa suhteen. Kirppu on _intressantin_ kaikista elävistä,
mitä maan päällä liikkuu. Ihmiset puhuvat niin paljo muurahaisen ja
elefantin ja lokomotiivin voimasta. Ääh, lörpötystä! Puhuisivat ens'
sijassa kirpusta. Se voi nostaa kolme neljä sataa kertaa oman painonsa,
ja sitä ei voi kukaan muu, ei läheskään. Ja muuten on sillä omat
tuumansa, ja s'on kovasti herkkusuinen eikä anna narrata itseään; sen
vaisto eli ymmärrys, eli mitä s'onkaan, on hirveän terävä ja kirkas
eikä erehdy koskaan. Tavallisesti luullaan, että kaikki ihmiset on
kirpulle samaa lihaa. Kaukana siitä. Ihmisiä löytyy, joihin kirput ei
koskiskaan, olkoot nälissään tai ei, ja minä olen yks näitä ihmisiä.
Minulla ei koskaan ole ollut kirppua nahassani, ei elinaikanani."
"Mutta Tommi herra!"
-- "Jaa, jaa, niin se on; -- ja pila pois!"
"No, voi sun turkin pippuri! Enhän oo moista sin' ikinä kuullu."
Jim ei oikein uskonut sitä, enkä minäkään; niin että me laskettiin
alas santaan ja otettiin uudet kirput. Tom oli oikeassa. Ne karkasit
Jimiin ja minuun tuhansittain, mutt'ei ainoakaan Tomiin. Sitä ei voinut
selittää, mutta niin se oli, ja siinä oltiin. Hän sanoi asian laidan
aina niin olleen, ja että hän voi vaikka piehtaroida kirppumiljoonassa,
eikä ykskään koskis häneen tai kiusais häntä.
Me noustiin ylös kylmään ilmanalaan, antaaksemme heidän vilustua
vähäsen, ja oltiin siellä hetken aikaa, ja sitten me laskettiin alas
taas kohtuulliseen ilmanalaan ja siellä kuhnusteltiin me eespäin noin
kakskymmentä tai viiskolmatta minuutia tunnissa, kuten m'oltiin menty
viime tuntina. Seikka oli se, että kuta kauvemmin me oltiin tuossa
juhlallisessa, rauhallisessa Erämaassa, sitä enemmän lauhtui meidän
kiireemme ja hätäilemisemme, sitä onnellisemmaks ja tyytyväisemmäks
tunnettiin me itsemme ja sitä enemmän ruvettiin me tykkäämään
Erämaasta. Niin oltiin me, niinkuin jo sanoin, koko joukon hiljentäneet
vauhtia, ja me laiskoteltiin kuin porsaat päivänpaisteessa, milloin
kurkistaen läpi kiikarin, milloin maaten pitkänään penkeillä ja lukien,
milloin taas Nukkumattia halaillen.
Kuka olis uskonut, että m'oltiin samoja ihmisiä, jotka niin turkkasen
olit ikävöineet maata ja rantaa, mutta niin s'oli kuitenkin. Me
oltiin päästy siitä tuskasta. Me oltiin totuttu palloomme nyt eikä
pelätty ollenkaan eikä ollenkaan toivottu muualla ollakkaan. Kaikki
vain tuntui niin kodikkaalle ja minä suorastaan tykkäsin olevani
syntynyt ja kasvanut pallossa, ja Jim ja Tom tykkäsit samaa. Mulla
oli aina ollut kiukkusia ihmisiä ympärilläni, jotka olit nalkuttaneet
ja jankuttaneet ja haukkuneet minua ja keksineet vikoja minussa ja
elämöineet ja tuuppineet minua ja pitäneet mua silmällä ja panneet
minut tekemään milloin sitä milloin tätä ja ehtimiseen valinneet
juur semmosta, mitä minä en tahtonut tehdä, ja antaneet mun maistaa
keppiä, kun minä karkasin tieheni ja tein jotakin muuta, ja aina vain
kokeneet repiä sielua ruumiistani; mutta täällä ilmapallossa taivaan
kannen alla oli niin hiljaista ja päivänpaisteista ja kodikasta ja sai
syödä kyllikseen ja nukkua kyllikseen ja nähdä merkillistä näkemistä,
eikä kuullut nalkuttamista eikä haukkumasanoja eikä "poika polosta",
ja aina oli kuin sunnuntaina vain. Mulla ei, lempo vieköön, ollut
mitään halua sieltä pois -- ottelemaan tuon sievistyksen kanssa taas.
Pahinta, mit' on sievistyksessä, on se, että kun joku on saanut kirjeen
ikävistä asioista, niin tulee hän hengästyneenä luoksemme ja kertoo
meille kaikki ja tekee meidät alakuloseks, ja aviisut eli sanomalehdet
tulee kertoen meille ikävistä tapauksista yltympäri koko maailman ja
tekevät meidät murheellisiks ja alapäisiks, ikäänkuin rapakuorma olis
kannettavanamme. Minä vihaan sanomalehtiä, ja minä vihaan kirjeitä; ja
jos minä saisin päättää miten olla pitää, niin min' en sallis, että
kukaan saa sillä viisin lastata ikävyyksiänsä toisten päälle, joita hän
ei tunne, ja jotka asuu toisella puolen maailmaa. Mutta tuoll' ylhäällä
pallossa ei nyt ollut muruakaan tuosta kaikesta, ja siks olikin se
hupaisin ja hauskin paikka maailmassa.
Me syötiin illallista, ja se yö oli kaunihin yö mitä koskaan oon
nähnyt. Kuu teki valoa kuin keskellä päivää, vaikka vähän pehmeämpää;
ja kerran näimme me leijonan seisovan töllistelevän erämaassa,
ikääskuin olis se ollut ihan yksinään maailmassa, ja varjo oli sen
vieressä maassa kuin läkkipilkku. Semmosta kuun valoa ei saa missään.
Me maattiin paraasta päästä selällämme ja juteltiin; ei maittanut uni.
Tom sanoi että me oltiin keskellä "Araabian öitä" nyt. Hän sanoi, että
s'oli juur täällä kuin yks noita mukavimpia juttuja kirjassa tapahtui;
niin että me katseltiin maahan ja ootettiin, kun hän puhui siitä, sill'
ei ole mikään niin hauskaa kuin nähdä paikkoja, joista on kerrottu
kirjassa. Se oli juttu kameelin ajajasta, joka oli hukannut kameelinsa,
ja hän meni Erämaahan ja tuli vastaan eräälle miehelle ja sanoi:
"Näittekö eksyneen kameelin tänään?"
Mies sanoi:
"Oliko se sokea vasemmalta silmältään?"
"Oli."
"Oliko se menettänyt yhden etuhampaan?"
"Oli."
"Oliko sillä vika toisessa takajalassaan?"
"Oli."
"Oliko sen selässä hirssiä toisella puolen ja hunajaa toisella?"
"Oli, mutt' ei ole tarvis lisää noita pikku seikkoja -- s'oli se, ja
mulla on kiire. Missä näitte sen?"
"En min' oo nähnyt sit' ollenkaan", sanoi mies.
"Ettekö nähnyt ollenkaan? Kuinka sitten voitte niin tarkasti kertoa
millainen se oli?"
"Kun tietää käyttää silmiään, niin on joka seikalla merkityksensä;
mutta useimmilla ihmisillä ei ole mitään hyötyä silmistään. Minä tiesin
että kameeli oli ollut liikkeellä, sillä minä näin sen jäljet. Tiesin,
että sill' oli vika toisessa takajalassaan, sillä sitä jalkaa arasti,
ja kameeli astui hiljaa ja hellitellen sillä, ja se seikka näkyi
jäljistä. Tiesin, että s'oli sokea vasemmalta silmältään, sillä s'oli
pureskellut ruohoa ainoastaan oikealta puolen tietä. Tiesin, että s'oli
menettänyt yhden etuhampaan, sillä kun s'oli purrut ruohoon, niin se
seikka näkyi hampaitten merkeistä. Hirssi juoksi ulos toiselta puolen --
muurahaiset sen mulle kertoi; hunaja vuoti toiselta -- kärpäset oli
siitä kantelemassa. Minä tiedän yhtä ja toista kameelistanne, mutta en
ole sitä nähnyt."
"Jatkakaa, Tommi herra; s'on liian hyvä juttu."
"S'on loppunut."
"_Loppunu_?" sanoi Jim hämmästyen. "Miten kävi kameelin?"
"En tiedä."
"Eikö sit' ollu jutussa?"
"Ei."
Jim tuumas hetkisen, sitten sanoi hän:
"No, sepä nyt oli juonikkain juttu, mit' ikinä min' oon kuullu. Juur
kun tultiin hauskimpaan paikkaan, niin siihen se loppu koko loru.
Kuulkaahan nyt, Tommi herra, eihän siin' oo mittään meininkii moisess'
jutuss'. Eikö teill' oo mittään vihiä, saiko mies kameelinsa takasin
vai ei."
"Ei, mull ei oo vihiäkään siitä."
Minun mielestäni ei ollut vähintäkään järkeä koko tuossa jutussa, joka
noin yhtäkkiä loppui kesken, ennenkuin siitä tuli tuon enempää, mutt'en
tahtonut hiiskua mitään tuumistani, sillä mä näin Tomin olevan pahalla
päällä, kun m'oltiin käsittäneet asian siltä kannalta ja kun Jim oli
sillä viisin muistuttanut jutun heikosta puolesta, ja minä tykkään että
s'on kaikkia muuta kuin fiiniä, kun rupee hätyyttämään nolattua miestä.
Mutta Tom hän kääntyi minuun ja sanoi:
"No, mitä _sinä_ sanot jutusta?"
No, nyt täytyi minun tietysti puhua suuni puhtaaks ja sanoa totuus.
Minä sanoin siis, että minusta mukamas tuntui kuin Jimistäkin, että
jos joku juttu katkes kesken eikä koskaan tullut mihinkään, niin ei
maksanut vaivaa kuluttaa kieltään siihen.
Tomin leuka liukui rintaan, eikä hän suuttunut, kuten olin luullut, kun
hän kuuli minun ivailevan juttuansa, vaan sen sijaan näkyi hän vain
käyvän vähän alakuloseks ja sanoi:
"Toiset ihmiset näkee, toiset ei -- juur niinkuin tuo mies sanoi. Jos
s'olis ollut hirmumyrsky, eikä kameeli, joka lakas kentän, niin ette
te, senkin tolvanat, olis nähneet siitä jälkeäkään."
En tiedä mitä hän meinas eikä hän sitä sanonut, mutta s'oli kai yks
hänen pistosanojaan, luullakseni -- hänell' oli koko joukko niitä
varalla, kun hän oli joutunut pussiin eikä päässyt siit' ulos -- mutt'
en min' ollut millänikään. Me oltiin ivattu tuon jutun kipeitä puolia
jokseenkin paksusti -- ja hän ei päässyt pälkähästä. Se sapetti häntä
tietysti, vaikka hän oli vain olevinaan kuin luu olis tarttunut hälle
kurkkuun.


KAHDEKSAS LUKU.

Me syötiin suurusta varhain sinä aamuna ja istuttiin ja katseltiiin
Erämaata, ja ilma oli niin korea ja sulonen, vaikk'ei m'oltu
korkeallakaan. Erämaassa pitää vajottaa yhä alemmalle auringon laskun
perästä, sillä pian tulee vilposta siellä; ja sitten kun rupee
koittamaan päivä, niin pitää seilata vain hiukkasen yli hiekan.
Me nähtiin pallomme varjon luisuvan pitkin kenttää, ja silloin tällöin
silmäiltiin yli Erämaan, olisko mitään varomista, ja sitten silmäiltiin
me varjoa taas -- kun yhtäkkiä melkein ihan altamme kävi meille naamaan
ihmisiä ja kameelia, jotka makasit hajallansa liikkumatta paikaltaan,
kuin olisit nukkuneet.
Me huudettiin "seis", ja me seistiin, suoraan heidän yllänsä, ja
nähtiin nyt heidät kuolleina jok'ainoan. Kylmät väristykset kävit
pitkin selkäpiitämme. Ja me oltiin hiljaa ja puhuttiin hiljaa, aivan
kuin ihmiset hautajaisissa. Me laskettiin maahan hiljaa, ja Tom
ja minä astuttiin ulos ja mentiin heidän sekaan. Siinä oli miehiä
ja vaimoihmisiä ja lapsia. He olit auringon kuivamia ja ruskeita
ja ryppysiä ja nahkankaltaisia, aivan kuin muumioin kuvat, joita
näette kirjoissa. Ja kuitenkin he näyttivät niin eläviltä, ettei
sit' uskois; juur kuin olisit nukkuneet -- toiset makasit selällään,
kädet siirollansa sannassa, toiset kyljellään, toiset taas nenällään,
ja kaikki näyttivät he aivan luonnollisilta, vaikka hampaat olit
näkyvissä vähän enemmän kuin muutoin. Kaks tai kolme heistä istui. Yks
oli vaimoihminen, joka istui pää painuneena alaspäin ja lapsi maaten
pitkällään hänen sylissään. Muuan mies istui kädet ristissä polvillaan
tuijottaen kuolleilla silmillään nuoreen tyttöön, joka makas hänen
eessään. Mies näytti niin surulliselta, että s'oli vallan kauheaa.
Eikä koskaan näe niin hiljaista ja kolkkoa paikkaa kuin siell' oli.
Hänellä oli pitkä ja suora tukka riippumassa poskillaan, ja kun vähänen
tuulenhenki sai sen kiikkumaan, pani se minut pöyristymään, sillä se
näytti aivan siltä kuin olis hän ravistanut päätänsä.
Muutamat ihmiset ja elävät olit peitetyt hiekalla, mutta toiset ei
olleet, sillä hiekkaa oli ohuelta niillä paikoin, ja maa oli paksua
someroa ja kovaa. Vaatteet olit enimmäkseen lahonneet pois ja jättäneet
ruumiit osittain alasti; ja kun kävi sormillaan riepuihin, haihtui ne
tuuleen kuin hämähäkin verkko. Tom luuli niiden maanneen siinä monta
vuotta.
Muutamilla miehillä oli ruosteiset pyssyt, toisilla oli miekat ja
leveät vyöt, joihin oli pistetty pitkät ja hopeahelaiset pistoolit.
Kaikilla kameeleilla oli vielä kuormansa selässä, mutta tavarapakat
oli ratkenneet rikki eli lahonneet, ja niiden sisällys oli vuotanut
maahan. Me tykättiin, etteihän kuolleilla enää ollut mitään hyötyä
miekoistaan, niin että m'otettiin niistä yks ja muutamia pistoolia
myös. Myöskin otettiin me pieni rasia, sillä s'oli niin turkkasen sievä
ja nätti ja kaunis; ja sitte me tahdottiin myös haudata ihmiset, mutta
mitään keinoa siihen ei me keksitty, ja eihän ollut mitään, johon olis
voinut ne haudata, muuta kuin hiekkaa, ja sen tietysti veis tuuli
mukanaan. Me oltiin juur peittää tyttöparan ylle, ja ensin pantiin me
muutamia shaaleja eräästä käärystä hänen päällensä, mutta kun meidän
piti viskata santaa hänen ylitsensä, tutisit miehen hiukset tuulessa,
ja me pelästyttiin ja herettiin siitä paikalla, sillä näyttipä aivan
siltä kuin hän tahtois sanoa meille, ettei hän tykännyt meidän
peittämyshommista, koska mukamas hän sillä kurin ei sais nähdä tuota
nuorta tyttöä enää. Hän oli kai rakastunut häneen ja tykkäs että hän
jäis liian yksin.
Sitten me kohottiin taas ja seilattiin tiehemme, ja pian hälveni tuo
ruskea pilkku sannassa näkyvistämme, ja me ei enää milloinkaan näkis
noita ihmisparkoja tässä maailmassa. Me ihmeteltiin ja juteltiin ja
koettiin arvata sinne ja tänne, miten ne olit tulleet sinne ja miten
kaikki oli käynyt, mutta me ei tultu sen viisaammaks. Ensiks me
tuumattiin, että he olit mukamas eksyneet ja vaeltaneet sinne tänne
kunnes heidän eväänsä ja juomavetensä loppui ja he kuolit nälkään ja
janoon; mutta Tom sanoi, ettei mitkään petoeläimet tai korppikotkat
ollut käynyt heidän kimpussaan, niin että se selitys ei kelvannut.
Ja niin herettiin me arvaamasta ja päätettiin heittää hiiteen kaikki
ajatukset asiasta, sillä ne vain saivat meidät pahalle tuulelle.
Sitten avattiin me rasia, ja siinä oli helmiä ja jalokiviä koko joukko
ja tommonen huntu, kuin tuolla nais-vainajalla oli päässään, ja siinä
oli reunus kummallisista kultarahoista, joita me ei tunnettu. Me
kyseltiin siinä, eikö olis parempi kääntyä takasin ja kokea etsiä
ne uudestaan ja antaa niille nuo kalliit koristukset takasin, mutta
Tom tuumas hetken ja sanoi sitten: ei, pojat; koko seutu oli mukamas
täynnään ryöväreitä, ja ne vois tulla ja varastaa koko aarteen, ja
sitten synti olis meidän, kun m'oltiin johtaneet heitä kiusaukseen. Me
seilattiin siis eespäin; mutta minun mielestäni meidän olis pitänyt
ottaa kaikki mitä heill' oli, niin ettei olis jäänyt kiusausta
ollenkaan.
Me oltiin oltu kaks tuntia peräksyttään tulikuumassa ilmassa alhaalla
ja meill' oli hirveä jano, kun astuttiin laivaan. Me säntättiin suoraan
vesiankkurille, mutta vesi oli pilaantunutta ja karvasta ja sitä pait
niin kuumaa, että se melkein kärvensi meiltä kielen. Me ei voitu sitä
juoda. S'oli jokivettä Mississippistä, mik' on parasta maailmassa, ja
me sekotettiin siinä sako, nähdäksemme olisko siitä apua, mutta johan
nyt! sako oli aivan samanlaista kuin vesikin.
Meillä ei ollut niin hirveän, hirveän jano, kun me oteltiin noiden
eksyneiden ihmisten kanssa, mutta nyt oli meillä, ja kun me nähtiin
ettei me sais tippaakaan juotavaa, tuli meille vielä tuskallisempi
jano -- tuli viis kertaa tuskallisempi kuin meillä oli ollut neljäsosa
minuutia sitä ennen. Meiltä lensi kita auki, ja me läähötettiin kuin
koirat.
Tom sanoi että me tarkasti katsottais joka haaralle, eikö tulis
näkyviin mitään keidasta -- muuten saattais meidän käydä hullusti.
No, me katsottiin. Me annettiin kiikarien soljua yltympäri, kunnes
me oltiin niin väsyksissä käsivarsilta, ettei me jaksaneet pitää
noita pitkäsilmiä enään. Kaks tuntia -- kolme tuntia, ja me vain
kurkistettiin ja kurkistettiin, -- ja ei mitään muuta kuin santaa,
santaa, _santaa_, ja sitten tuo täräjävä kuumuus sen päällä! Herra
jumala! ei tiedä ykskään sielu mitä oikea viheliäisyys on kunnes hälle
tulee semmonen jano, että se oikein raapasee hänen luitansa, ja hän on
vissi siitä, ettei ikipäivänä saa nähdä vettä. Lopulta min'en voinut
kestää tuota loppumattomien leivinuunien tähystämistä enää, vaan panin
pitkälleni penkille ja annoin palttua koko puuhalle.
Mutta yhtäkkiä Tom kirkas ilosta, ja tuolla s'oli! Järvi niin suuri ja
kirkas ja nukkuvat palmupuut, jotka kallistuivat siihen mukavine ja
pehmeine varjoineen vedessä. En ikinä ole nähnyt mitään niin koreaa.
Sinn' oli pitkä matka, mutta vähät siitä; me sivallettiin sinne päin
sadan penikulman vauhdilla ja nähtiin olevamme perillä seitsemässä
minuutissa, mutta järvi pysyi alinomaa yhtä kaukana, eikä me päästy
sitä lähemmäs. Jaa, hyvät ihmiset, s'oli kuin noiduttu, se pysyi meistä
etäällä, yhtä kirkkaana ja unisena, me ei voitu päästä sen kimppuun, ja
yks kaks, niin s'oli poissa.
Tomin silmät välähtivät, ja hän sanoi:
"Pojat, s'oli kangastus!"
Sen sanoi hän ikääskuin olis ollut ilonen. Minä puolestani en nähnyt
siinä mitään ilon syytä, vaan sanoin:
"Olkoonpa niin. Mitä minä nimistä. Tahtoisin vain tietää, mihinkä s'on
joutunut."
Jim vapisi västissään ja oli niin pelästynyt, ettei hän voinut puhua,
mutta hän olis kysynyt samaa, jos olis voinut. Tom sanoi:
"Mihinkä s'on joutunut? Niin no, näethän että s'on poissa."
"Niin on, kyllä näen sen, mutta _missä_ se on?"
Hän katsoi ylpeästi minuun ja sanoi:
"No, missä hiidessä s'olis sitten, Huck Finn? Etkö sä tiedä mitä
kangastus on?"
"En, en tiedä. Mitä s'on sitte?"
"Se on vain mielikuvitus. Ei ole mitään, ei niin mitään sen alla."
Minä suutuin vähäsen, kuullessani hänen papattavan tolla viisin, ja
niinpä sanoin:
"Ole lörpöttämättä tommosta roskaa, Tom Sawyer. Enkö mä nähnyt järveä,
häh?"
"Joo, sinä luulet sen nähnees?"
"Min' en luule mitään, minä _näin_ sen."
"_Etpä_ nähnyt, sanon minä, sillä siin' ei ollut mitään näkemistä."
Jim ällistyi, kun kuuli hänen haastelevan sillä viisin, ja rukoili
hyvin viheliäisellä äänellä:
"Voi, Tommi herra, äläkää toki puhuko noin niin hirvittävällä hetkellä.
Te hukkaatte sielunna, eik' yksistään omaa, vaan meiänki, minun ja
Huckin -- aivan niinkuin Anna Niiaksen ja Sufiiran. _Olihan_ järvi
siinä -- mä näin sen yhtä selevään kuin näen teiän ja Huckin tällä
hetkellä."
Minä sanoin:
"No, hänhän näki sen itse! Hänhän ensin sen näki. Siis -- --"
"Niin no, Tommi herra, niinhän s'on. Mitä kiistelettä vastaan?
Nähtiinhän sen joka sorkka, ja sehän _toi'staa_ että s'oli siinä."
"Todistaa! Miten se voi sitä todistaa?"
"Samalla viisin kuin käräjissä tai missä hyväns, Tommi herra. Yks
ihiminen voi olla päissään tai nähä unta tai jottain sinneppäin, ja
hän saattaa erehtyä, kakski voi toisinaan nähä hullusti; mutta sen mä
sanon, että kun kolome näkkee yhen asian joko päissään tai selevinä,
niin se myös on olemassa. Siit' ei pääse mihinkään, ja sen te kyllä
tiiätte, Tommi herra."
"Sitä en mä tiedä. On olemassa neljäkymmentä tuhatta miljoonaa ihmistä,
jotka näkee auringon liikkuvan taivaan toisesta päästä toiseen
jokikinen päivä. Todistaako se ett' aurinko _tekee_ sen?"
"Tietysti se sen tekkee. Muuten ei, piru viä, oo tarpeen sitä to'istaa.
Näkkeehän sen hullukin. Tuossa se tulloo nyt seilaten taivaalla, kuten
ennenki."
Tom kääntyi minuun sanoen:
"Mitä _sinä_ sanot -- liikkuuko aurinko?"
"Tom Sawyer, kaikkia tyhmyyttä sä kyselet sitten? Näkeehän sen
jokikinen, joll'on silmät päässä, että se liikkuu."
"Vai niin", sanoi hän, "min' en siis ole vaeltanut läpi taivaan sinen
ihmisten seurassa, vaan sieluttomain luontokappalten, joill' ei ole
enempää tietoja kuin yliopistomukuralla kolme neljä sataa vuotta
sitten. Totta jumalauta, Huck Finn, olihan _Paaveja_ siihen aikaan,
jotka tiesivät yhtä paljo kuin sinä."
Se ei ollut kaunista puhetta, ja sen hän sai tietää. Minä sanoin
nimittäin:
"Viskata lokaa -- ei ole tuoda framille todistuksia, Tom Sawyer."
"Kuka on viskannut lokaa?"
"Sen oot sinä tehnyt."
"Älä hätäile. Ei suinkaan s'oo kehnoa, luulisin mä, verrata paria
hölmöä Mississippin metsistä Paaviin, muhkein ukko, mitä koskaan
on istunut valtaistuimella. Se on päinvastoin kunnia sulle, senkin
kaunanokka. S'on Paavit, jotka on loukattu, etkä sinä, ja sinä voisit
suuttua, jos he kirois ja sadattelis sinua, mutta he ei sadattele. Minä
meinaan, että nyt meidän aikaan he ei sitä tee."
"Ovatko he sitten koskaan sitä tehneet, Tom?"
"Ovat -- keskiaikaan. Silloin oli se heille jokapäiväistä leipää."
"Hoo-o! Meinaakko sinä täyttä totta, että he sadattelit ja kirosit?"
Nyt sai hän vettä myllylleen, ja hän jauhoi kokoon oikean saarnan,
kuten hän aina tekee saatuaan syytä siihen; ja minä pyysin hänen
kirjottaa vähäsen sen toisesta puoliskosta mulle, sillä s'oli aivan
kuin lukea kirjasta ja peevelin vaikea muistaa, ja siinä oli sanoja,
joihin en ole tottunut ja jotka ovat turkkasen tuskalliset kirjottaa:
"Joo, sen he teki. Min' en meinaa että he jyrisis ja jyrisis niin
kuin tuo Ben Miller tekee, ja käyttäis kiroussanoja samalla viisin
kuin hän. Ei, he käyttivät samoja sanoja, mutta he panivat ne kokoon
toisella tavalla, sillä he olit oppineet paraimmissa kouluissa, ja he
taisit konstin, jota ei Ben Miller tee, sillä hän on vain noukkinut
sanan sieltä, toisen täältä, eikä häll' oo ollut yhtään kunnon ihmistä,
jok' olis opettanut hälle. Mutta _he_ taisit konstin. Se ei ollut
mitään tommosta halpaa kiroilemista kuin Ben Millerin, joll' ei ole
alkua eikä loppua -- ei, s'oli tieteellistä kiroilemista ja meni
oikein järjestelmän mukaan ja s'oli vakavaa ja juhlallista ja ylevää
-- ei mitään tommosta, jolle ihmiset nauraa hohottaa, kuten milloin
tuo renumestari Ben Miller parka pääsee faartiin. Jaa, Ben Miller ja
hänen kaltaisensa voi kirota ja sadatella toista ihmistä viikkokauden
yhteen mittaan, ja se ei koske häneen enemmän kuin hanhen kaakotus;
mutta keskiaikana oli aivan toista, kun joku Paavi, jok' oli kasvatettu
kiroilemaan, latos vatsansa oikein täyteen kirouksia ja rupes
sitten oksentamaan niitä johonkin kuninkaaseen tai kuningaskuntaan
tai juutalaiseen tai kerettiläiseen tai muuhun, jok' oli tiellä ja
tarvitsi kuritusta. Paavi ei antanut kirousten tulvata umpimähkään,
hui, hai! Hän sieppas tuon kuninkaan tai minkä milloinkin miehen ja
alkoi päästä ja antoi sitten kirousten vuotaa pitkin hänen persoonansa
aina varpaisiin asti. Hän kiros hiukset hänen päässään ja luut hänen
kallossaan ja kuulon hänen korvissaan ja näön hänen silmissään ja
henkivedon hänen sieramissaan ja koko hänen elinvoimansa ja suonensa
ja jäsenensä ja jalkansa ja kätensä ja veren ja lihan ja luut koko
hänen ruumiissaan; hän sadatteli hänen rakkautensa ja sydämmensä ja
ystävyytensä ja ajoi hänet ulos maailmaan ja kiros jokaisen, joka antoi
hälle ruokaa syödäkseen tai majaa ollakseen tai vuodetta maatakseen
tai vettä juodakseen tai peitettä pannakseen ylle, kun hällä oli vilu.
Tuhat tulimmaista! _Se_ oli kirousta se, joka kelpas! Se oli sadatusta,
josta maksoi vaivaa puhua! Se ihmisparka tai se kurja maa, joka joutui
sen sadatuksen ja sen kirouksen alle, niin, parempi jos ei olis niitä
ollutkaan. Ben Miller! _Tuoko_ osais kirota! Kurjinkin moukka-piispa
maalta keskiaikana olis kironnut hänet kumoon. _Me_ ei meidän aikaan
ollenkaan osata sadatella."
"Niin no", sanoin minä, "mitäpä tuosta! Meneehän se mukiinsa
vähemmälläkin. Mutta osaakohan meidän aikaiset piispat kirota niin kuin
he muinoin kirosit?"
"Kyllä -- he oppivat konstin! se kuuluu siihen hienoon oppiin, joka
taas kuuluu heidän virkaansa -- s'on jonkullainen patenttikirja, niin
sanoakseni, ja vaikka heill' ei ole siit' enemmän hyötyä kuin Missourin
tytöillä on ranskastaan, oppivat he sitä kuitenkin, sillä Missourin
tyttö, joka ei osaa _parlavuutaan_ ['Parlez-vous?'], ja piispa, jok' ei
osaa kirota, ei kelpaa mihinkään seuraelämässä."
"Tom, eikö he enää kiroile meidän aikaan?"
"Ei. Hyvin harvoin. Kenties he kiroilisit Perussa, mutta ihmisten
kesken, jotka seuraavat aikaansa, on sadatteleminen melkein tykkönään
pantu pois, eikä kukaan siitä piittaa, yhtä vähän kuin joku välittäis
Ben Millerin kirouksista. Katsokaas, ihmiset meidän päivinä on
tulleet niin pitkälle, että he tietävät yhtä paljon kuin heinäsirkat
keskiajalla."
"Heinäsirkat?"
"Niin. Keskiaikana, kun heinäsirkat Ranskanmaassa tulit laumottain