Tom Sawyer ilmailija - 6

multa jotakin -- sen tiiätte varsin hyvin. Te tiiätte myös, että
jos mulla olis voidetta vasemmassa silmässänikin, niin minä voisin
nähdä koko joukon muuta kallista tavaraa. No, tulkaa ja mätäkkää
vasempaankin."
Dervishi sanoi:
"Minä en ole mitään salannut teiltä. Mutta mä kerron mielelläni mitä
tapahtuis, jos mä panisin voidetta silmään. Te ette koskaan näkis enää.
T'olisitte sokko sokea koko elinaikanne."
"Mutt' uskositteko sen, että tuo raato ei luottanut dervishiin. Ei,
vaan hän kerjäs kerjäämistään ja poras ja ruikutti, kunnes viimeinkin
dervishi aukas rasiansa ja sanoi hälle, että nyt sais voidella
silmäänsä, jos halutti. Mies parka teki niin ja tuli tietysti sokeaks
kuin onkimato heti."
Silloin dervishi nauroi häntä ja teki pilaa ja koiruutta ja sanoi:
"No, Herran haltuun sitte -- tokko sokealle miehelle ei ole jalokivet
tarpeen."
Ja hän lähti matkaan noiden sadan kameelin kanssa ja jätti tuon mies
paran kömpimään paikasta paikkaan erämaassa, loppupuolen ijästään,
köyhänä ja kurjana ja ilman ystävittä.
Jim sanoi tuon jutun jääneen hyväks läksyks hänelle.
"Niin", sanoi Tom, "samalla viisin kuin niin monet muut läksyt. Niist'
ei ole mitään hyötyä, sillä sama juttu ei tule toistamiseen samalla
tavoin -- sit' ei se voi. Kun Hen Scovil romahti alas korsteinista
ja taitti selkänsä elinajakseen, sanoit kaikki ihmiset, että siinä
häll' oli läksy! Mikä läksy? Mitä hyötyä häll' olis siitä? Eihän hän
enää voinut kavuta korsteeneissa, eikä häll' ollut toista selkärankaa
taittaakseen."
"Mutta s'on sitteki totta, Tommi herra, että sit' oppii kokemuksesta.
Sanoohan raamattu, että mitä pirua sull' oli siellä tekemistä."
"Jaa, min' en väitä ettei joku asia voi olla meille läksyks, jos s'on
asia joka voi tapahtua kaks kertaa aivan samalla lailla. Löytyy niitä
paljokin semmosia asioita, ja _ne_ kasvattaa meitä -- sitä sanoi
Abner setä aina; mutta löytyypä neljäkymmentä _miljoonaa_ sitä toista
sorttia -- sitä sorttia, näette, jok' ei voi tapahtua kaks kertaa
samalla lailla -- ja niistä ei ole mitään todellista hyötyä; ne ei oo
opettavaisia enempää kuin isorokko. Kun se on tarttunut meihin, ei
siitä ole mitään hyötyä, että me ruvetaan tuumaamaan, että se rokotus
ei kenties olis ollut niin hullua, eikä siit' ole mitään hyötyä,
että m'annetaan rokottaa ruumistamme perästäpäin, sillä m'ei tulla
isoonrokkoon muuta kuin kerta. Mutta toiselta puolen Abner setä sanoi,
että ihminen, joka kerran mukamas oli repinyt härkää hännästä, oli
oppinut kuus tai seitsemänkymmentä kertaa enemmän kuin ihminen, jok' ei
ollut tehnyt sitä, ja hän sanoi, että ihminen, joka kerran mukamas oli
koettanut kantaa kotia kissaa hännästä, oli saanut tiedot, joista häll'
oli aina oleva hyötyä, ja jotk' ei koskaan kävis hälle hämäräks. Mutta
sen mä sulle sanon, Jim, että setä Abner ei tykännyt ihmisistä, jotk'
aina kokee kaivaa läksyn joka asiasta, kun tapahtuu, olkoon sitte niin
että -- --"
Mutta Jim oli nukkunut. Tomia vähän hävetti, sillä -- niinkuin
tiedätte -- on ihminen semmonen, ett' aina tuntee olevansa pahoilla
mielin kun on puhunut hyvin koreasti -- ja luulee toisen ihmisen häntä
ihmettelevän, ja tämä toinen onkin nukahtanut. Tietysti hänen ei olisi
pitänyt antaa valtaa Nukkumatille, sillä s'on niinkuin huonoa, mutta
mitä makeammin joku ihminen puhuu, sitä varmemmin antaa se unta, ja kun
oikein ajattelee asiaa, ei se ole kummankaan syy erikseen -- molemmat
kaipaa läksytyksen.
Jim rupes kuorsamaan -- ensiks lievästi ja lempeästi, sitten tuli pitkä
raapotus, sitten lujempi ja vahvempi, sitten puolitusinaa hirvittäviä
hirrenvetoja, aivan kuin viimeinen vesi imeytyy reiästä kylpyammeessa,
sitten samallainen taas suuremmalla voimalla ja muutamilla ähkyvillä
ja puhisevilla äänillä, ikäänkuin lehmä vetelee viimeistä henkeänsä,
ja kun ihminen on tullut siihen tilaan, niin on hän paraimillaan
ja voi herättää miehen, joka nukkuu lähimmässä mökissä kauhallinen
morfiinia mahassaan, mutta hän ei voi herättää itseänsä, vaikka tuo
hirveä hölinä ei ole kuin kolme tuumaa hänen omista korvistaan. Ja sepä
juur on kummallisin asia maailmassa -- tykkään mä. Mutta raappikaappa
tulta tulitikulla sytyttääksenne kynttilän, niin se vähäpätönen
mäiskäys herättää hänet. Minä tahtosin tietää syyn siihen, mutta en
voi sitä löytää, vaikka kuinka kokisin. Jim hän hälytti koko erämaan
ja houkutteli paikalle elukoita monen penikulman päästä ottamaan
selkoa, mitä peevelin mellakkaa tuol' ylhäällä pidettiin; ei ollut
siinä yhtään, jok' olis ollut niin lähellä mölinää kuin _hän_, ja
kuitenkin oli hän ainoa luotu kappale koko luomakunnassa, jok' ei
tullut häirityks siitä. Me huudettiin häntä ja pidettiin elämää --
ei siitäkään ollut mitään apua; mutta heti kun tuli pieni pikkunen
kuiskaus, jok' ei ollut tavallista sorttia, niin heräs hän, kun
heräskin. Ei, hyvät ihmiset! min' oon ajatellut sitä kauvan, ja niin on
Tomkin, mutta ei, tuhat vieköön, sitä saa selville, miks kuorsaaja ei
voi kuulla omaa kuorsaamistaan.
Jim sanoi, ettei hän ollut nukkunut; hän oli vain vähä torkkunut
mukamas, voidaksensa kuunnella sitä paremmin.
Tom sanoi, ettei kukaan häntä syyttänytkään siitä.
Silloin näytti hän siltä kuin olis toivonut, ettei olis sanonut
mitään mukamas. Ja hän tahtoi päästä tuosta jutusta, sillä hän alkoi
haukkua kameelinajajaa, aivan kuin joku ihminen tekee, kun hänt' on
pantu pussiin jostakin ja hän mielii ammentaa kiukkunsa jonkun toisen
niskoille. Hän rusikoitsi kameelinajajaa mitä hartaimmin, ja minun
täytyi myöntää, ja hän kiitti kiittämistään dervishiä ja siinäkin mun
oli pitäminen hänen puoltaan. Mutta jo sanoi Tom:
"Min' en oo siitä vissi. Te sanoitte tuota dervishiä niin hirveän
auttavaiseks ja hyväks ja auliiks, mutta minä en voi sit' oikein
käsittää. Hän ei kokenut auttaa toista köyhää dervishiä, vai mitä? Ei,
sitä hän ei tehnyt. Jos hän ei pyytänyt omaa voittoaan, miks ei hän
silloin mennyt sisään itse ja pistänyt taskunsa täyteen jalokiviä ja
ollut tyytyväinen? Ei, hyvät herrat! Hän haki ihmistä, joll' olis sata
kameelia. Hän tahtoi lähteä paikalta niin suuren kuorman kanss' kuin
tuo elukka parvi jaksais kantaa."
"Niin, Tommi herra, mutta taipuhan hän jakamaan kahtia, ottihan hän
vain viiskymmentä kameelia."
"Otti, siks' että hän tiesi, kuinka hän sais ne kaikki vähitellen."
"Niin, Tommi herra, mutta sanohan hän miehelle, että voie tekis hänen
sokeaks."
"Jaa, siks' että hän tunsi miehen luonteen. S'oli juur semmosta miestä,
kun hän haki -- miestä, jok' ei koskaan usko kenenkään sanaa tai
kenenkään kunniaa, sen tähden ettei hänellä itsellä ole mitään. Minun
luullakseni on paljokin ihmisiä, jotk' ovat samaa sorttia kuin tuo
dervishi. Ne peijaavat toisia ihmisiä sinne ja tänne, mutta ne laittaa
aina niin, että se näyttää siltä, kuin olisit peijanneet itseään. Ne
pysyvät kaiken aikaa lain rajoissa, eikä niistä saada millään mokomin
kiinni. _Ne_ eivät mättää voidetta silmään -- ei millään mokomin, se
olis synti, mutta ne narraa toista sitä tekemään itse, ja sillä viisin
on se tämä, joka tekee itse itsensä sokeaks. Dervishi ja kameelinajaja
olit kai yhtä mallia -- helkkarin viisas ja viekas kanalja ja tyhmä,
kömpelö, typerä kanalja, mutta kanaljoja n'olit kumpikin."
"Tommi herra, uskotteko te tuota voietta olevan missään tässä
maailmassa ennää?"
"Uskon, Abner setä sanoo, että sit' on. Hän sanoo, että heill' on sitä
Newyorkissa ja he mättää sitä maalaisten silmiin ja näyttää heille
kaikki maailman rautatiet, ja he menee sisään ja ottaa ne; ja kun he
sitte hieroo voidetta toiseen silmään, sanovat he hyvästi ja ajavat
tiehensä heidän rautateineen. Täss'on kunnas nyt. Laske alas!"
Me laskettiin, mutt'ei s'ollut niin hauskaa kuin minä olin aatellut,
sillä me ei voitu löytää sitä paikkaa, josta he menit sisään ja
otit aarteet. S'oli yhtä kaikki hauskaa kyllä saada nähdä itsensä
kunnaankin, missä tuo ihmetyö tapahtui. Jim sanoi, ettei hän olis siitä
luopunut kolmesta dollaristakaan, ja samaa mieltä olin minäkin.
Mutta kaikkein ihmeellisintä oli minulle ja Jimille, että Tom voi
tulla tupsahtaen suureen vieraaseen maahan, kuten tää Erämaa oli, ja
löytää tämmösen pikkusen kyttyrän kuin tämä ja heti paikalla erottaa
sen miljoonista muista kyttyröistä, jotka olit ihan samallaisia, --
ilman mitään muuta apua kuin hänen omaa oppiansa ja omaa luonnollista
sukkeluuttansa. Me tuumattiin ja tuumattiin sinne ja tänne, mutt'ei
tultu selville, millä lailla hän menetteli. Hänellä oli pää paikallaan,
piru vie, ja hält' ei puuttunut muuta kuin ikää, tehdäkseen nimensä
yhtä tunnetuks kuin Robinson tai George Washington. Panempa vetoa, että
nämä mainiot miehet olisit saaneet seisoa päällään, löytääkseen tuon
kyttyrän; mutta se ei ollut mikään konsti semmoselle kuin Tom Sawyer;
hän hurrutti halki Saharan ja osotti tuota kumpua sormellaan yhtä
helposti kuin te voitte erottaa neekerin kimpusta enkeleitä.
Me löydettiin lammikko siinä vieressä, joss'oli suolasta vettä, ja
raavittiin kokoon läjä suolaa sen syrjiltä ja leviteltiin sitte
leijonan ja tiikerin nahoille, jotta ne kestäis kunnes Jim sai aikaa
parkita ne.


YHDESTOISTA LUKU.

Me seilattiin pari päivää, ja juur kun täysikuu oli taivaan rannalla
erämaan toisessa laidassa, saatiin me nähdä pieniä mustia itikoita
liikkuvan sen leveän hopeisen naaman poikki. Ne voi aivan selvästi
nähdä, yhtä selvästi kuin olisit olleet maalatut kuuhun läkillä. S'oli
taas karavaani. Me päätettiin seilata hiljemmin ja seurata heitä,
jotta saatais matkakumppalit, vaikka heidän kurssinsa ei ollut meidän.
S'oli tupperin tyylikäs karavaani ja muhkea nähdä, kun seuraavana
aamuna aurinko tuli seilaten erämaan yli ja paljasti kameelien pitkät
varjot, jotka kuvastuit kultaseen hiekkaan kuin tuhat jänisjussia
olis marssinut peräkanaa. Me ei tultu heitä oikein lähelle, sillä
me tiettiin paremmin tällä kertaa, ettei sopinut peljättää ihmisten
kameeleja ja ajaa hajalle heidän karavaanejansa. Tää oli muhkein
komanto, mit' on maailmassa, ainakin mitä tulee koreihin vaatteisiin
ja kommervenkkiin. Muutamat päälliköt ratsastivat dromedaariusten
selässä -- jotk' olit ensimmäisiä kuin me koskaan oltiin nähty, ja
n'ovat hyvin isoja ja käyvät kopuroivat kuin puujaloilla, ja ratsastaja
saapi hytkyä heidän selässään aivan vimmatusti ja kirnuta päivällistään
mahassaan, että suolet sinkoo; mutta dromedaariukset pysyy tahdissa,
eikä tavallinen kameeli vedä vertoja niille nopeudessa.
Karavaani syötti dromedaariuksiaan keskipäivällä ja jatkoi sitte matkaa
iltapäivällä. Ennen pitkää rupes aurinko näyttämään niin kummalliselta.
Ensinnä se näytti messingiltä ja sitten kuparilta, ja sen perästä
se rupes näyttämään veriseltä pallolta, ja ilma kävi kuumaks ja
ummehtuneeks, ja sen jälkeen koko läntinen taivas synkistyi ja näytti
paksulta ja samakalta, mutta kuitenkin hehkuvalta ja kolkolta,
aivan niinkuin se näyttää punasen lasipalasen läpi, kuten tiedätte.
Me katsottiin alas ja nähtiin, että karavaanin oli kairon laidat
longallansa kalloissaan; he juoksit joka haaralle, sinne ja tänne,
kuin olis heillä ollut pelko pöksyissä, ja sitte heittäysit silmilleen
hiekkaan ja makasit hiljaa kuin kuolleet.
Pian nähtiin me tulevan jotakin, ku seisoi hirveän leveänä seinänä ja
ulottui erämaasta taivaaseen ja peitti meiltä auringon, ja se tulikin
päälle hirviää kyytiä. Ensin heikko tuulenviuhka meihin koski, sitten
tuli se lujempana, ja me alettiin saada polttavia hiekanmuruja vasten
naamaa, ja Tom huusi:
"S'on hiekkamyrsky -- selkä vastaan!"
Me tehtiin niin, ja tuossa paikassa tuli oikein rajumyrsky möyhertäen,
ja hiekka pusersi vastaan kuin lapioilla olis kaadettu, ja ilma oli
niin paksuna sitä, ettei me nähty hitustakaan. Viidessä minuutissa
oli paattikin sitä täynnä laitojaan myöten, ja me istuttiin penkeillä
haudattuna hiekkaan leukaa myöten, ja päät vain oli pojilla vapaina,
joilla tuskin pystyttiin henkeä vetämään.
Sitten hiljeni myrsky, ja me nähtiin tuon jattiläisseinän seilaavan
Erämaan halki, ja se oli vallan kauhea katsoa, sanon mä. Me kaivettiin
kruppimme ulos ja tirkistettiin alaspäin, ja missä karavaani oli,
siell' oli nyt hiekkameri, kun olikin, ja kaikki hiljaa ja laupiasta.
Kaikki nuo ihmiset ja kameelit makasit tukehtuneina ja kuolleina ja
haudattuna -- haudattuna kymmenen jalan hiekkaan, meidän rätingin
mukaan -- ja Tom väitti, että vuosia voi kulua siksi kun tuuli
paljastais heidät, ja koko sinä aikana ei heidän omaisensa ja ystävänsä
tietäis mitään mukamas mihin karavaani oli joutunut. Tom sanoi:
"_Nyt_ tietään, mit' oli tapahtunut noille ihmisille, joilta m'otettiin
sapelit ja pistoolit."
Jaa, hyvät ihmiset, niin s'oli. S'oli selvää se. Heidät hautas
hiekkamyrsky, eikä villit pedot voineet tulla heihin, eikä tuulikaan
paljastanut heitä, ennenkuin h'olit kuivuneet nahaks eikä kelvanneet
syödä. Minusta me oltiin oltu niin suruissamme noista ihmisraukoista,
kuin tässä maailmassa voi olla; mutta s'oli erehys; tämän karavaanin
kuolema koski sittenkin kovemmin meihin -- koski vimmatusti. Katsokaas,
nuo toiset olit vento vieraita, eikä me tunteneet mitään tuttavuutta
heidän kanssaan, pait ehkä tuon miehen kanssa, joka istui ihmetellen
tyttöä; mutta peräti toinen oli nyt tämän viime karavaanin laita. Me
kierreltiin heidän ympärillään koko yön ja miltei koko päivänkin ja
ruvettiin tuntemaan tuttavuutta heidän kanssaan, jopa ystävyyttäkin.
Minä olen keksinyt sen, ettei ole mitään varmempaa konstia saada
selkoa siitä, josko ihmiset rakastavat toisiansa vai vihaavat, kuin
matkustaminen yhdessä heidän kanssaan. Ja niin oli nytkin laita. Me
pidettiin heistä jo reisun alussa, ja matkustuksen venyessä yltyi
ystävyys.
Mit' enemmän me reissattiin heidän kanssaan, ja mit' enemmän me
totuttiin heihin, sitä enemmän me pidettiin heistä ja sitä suurempi oli
ilomme, kun saatiin seilata heidän yllänsä. Me oltiin tultu niin tutuks
muutamiin, että me kutsuttiin heitä nimeltä, kun puhuttiin heistä, ja
pian oltiin me niin tutun tutut, että me ei huolittu "fröökynästä" tai
"herrasta" ensinkään, vaan sanottiin vain paljaat nimet suoraan ilman
mitään karahteeria, eikä s'ollut mielestämme ollenkaan sitä ihmisten
kesken tavallista hienoutta vastaan, vaan aivan kuin olla piti. Ei
se tietysti ollut heidän omia nimiään, vaan meidän heille panemiamme
liikanimiä. Siin' oli herra Aleksanteri Robinson ja fröökynä Ataliina
Robinson ja översti Jaakko MgDougal ja fröökynä Harryet MgDougal ja
herrassöötinki Jeremias Butler ja nuori herra Bushred Butler -- ja
nämä olit ylhäsiä päällikköjä enimmäkseen, joilla oli suuret komeat
turpaanit ja sapelit ja jotk' olit puetut aivan kuin se suuri Mogul
-- ja heidän perheensä. Mutta heti kun me tultiin tuntemaan ne ja
tykkäämään niistä, niin ei me sanottu herra tai herrassöötinki tai
mitään sinneppäin, vaan ainoastaan Santeri ja Asta ja Jaska ja Hatti ja
Jerry ja Bukki ja niin poispäin.
Ja senhän tiedätte, että mit' enemmän ihminen yhtyy toisten iloon
ja suruun ja murheeseen, sitä lähemmäs he tulevat häntä ja sit'
enemmän he pitävät toisistaan. Ja mitä meihin tulee, niin ei me oltu
kylmäkiskoisia ja välinpitämättömiä, kuten reissaavaiset ylimalkain
ovat, vaan me oltiin oikein ystävällisiä ja hyviä kumppalia ja otettiin
osaa kaikkiin, mitä tapahtui; ja karavaani voi luottaa meihin, että
m'olis oltu avuks missä milloinkin olis mitä tullut.
Kun he laskit leiriin, laskettiin mekin leiriin heidän yläpuolelleen,
kymmenen tai kakstoista sataa jalkaa ylös ilmaan. Kun he söivät
aterian, syötiin mekin, ja se tuntui paljo hauskemmalta saada suuhunsa,
kun oli seuraa. Kun heill' oli häät tuona iltana, ja Bukki ja Asta
menit naimisiin mukamas, puettiin mekin pulskasti professori vainajan
parahimpiin vaatteisiin, juhlan kunniaks; ja kun he tanssivat,
pyörähyttiin mekin ympäri siell' ilmassa.
Mutta s'on suru ja murheet, jotk' eniten saattaa ihmisiä yhteen; ja
s'oli tässäkin hautajaiset, ku päätti asian. Oli seuraavana päivänä,
aamun sarastaessa. Me ei tunnettu vainajaa, hän ei kuulunut meidän
pariimme, mutta vähät siitä -- hän kuului karavaaniin, ja siinä
kylliks. Eikä totta tosiaan porattu vilpittömämpiä silmävesiä hänen
kuolostaan, kun ne kyynelet olit, jotka me tiputettiin alas hänen
päällensä tuhannen jalan korkeudesta.
Jaa, ero tästä karavaanista oli paljoa katkerampi kuin ero siitä
toisesta, joka oli verrattain vieraampi ja sitä pait kuolleina jo
aikoja sitten. Me oltiin tunnettu nämät heidän eläessään ja oltiin
dobra kamraatit heidän kanssaan myös, ja nytkös piti kuoleman siepata
heidät pois ihan nenämme alta; ja he jätti meidät yksin ja ilman
ystävittä keskelle tätä suurta erämaata, -- ooh, se tuntui niin
pahalta, ja me toivottiin, ettei ikinä saatais mitään ystäviä tällä
retkellä, jos meidän mukamas piti erota heistä tolla viisin.
Me ei voitu olla puhumatta heistä, ja yhä vain he pyörivät muistossamme
ja näyttivät aivan siltä kuin siihen aikaan, kun me kaikki elettiin
yhdessä kuin veljet ja sisaret. Me voitiin nähdä koko jonon marssivan
ja kiiltäväin keihäänkärkien välkkyvän päivän paisteessa, me voitiin
nähdä dromedaariusten laahustavan eteenpäin, me voitiin nähdä häät ja
hautajaiset, ja vielä useammin kuin tuon kaiken voitiin me nähdä heidän
rukoilevan, sillä he ei antaneet minkään heitä siitä pidättää: milloin
hyvänsä, kun se iili tuli heidän päällensä, monta kertaa päivässä,
seisotit he yhtäkkiä, kohosit ylös ja käänsit naamansa itäänpäin, ja
päät pörröttyneinä ylöspäin ja käsivarret leviteltynä eespäin rupesit
he juoneen, ja neljä tai viis kertaa panit he polvilleen, ja sitte he
nakkasit nenälleen, ja heidän otsansa raappi maata.
Mutt' ei maksanut vaivaa puhua heistä, vaikka kuinka he olisit olleet
hyviä heidän eläissään ja kalliita meidän sydämmellemme sekä elämässä
että kuolemassa, sillä pakiseminen siitä ei tehnyt meille hyvää,
vaan päinvastoin pani meidät alakulosiks vain. Jim lupas kokea tulla
paremmaks ihmiseks, jotta hän vois toivoa nähdä heitä siellä paremmassa
maailmassa; ja Tom piti suutaan eikä sanonut mitään siitä, että h'olit
vain Mahomettilaisia -- mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olis petetty
häntä toivossaan, hän oli muutenkin kylläks allapäin.
Herätessämme seuraavana aamuna, oltiin me vähä niinkuin ilosemmat ja
oltiin nukuttu kuin porsaat, sillä hiekassa on paras vuode maailmassa,
enkä mä ymmärrä miks ei ihmiset, joill' olis siihen varaa, laita
semmosta itselleen. Ja s'on tuupperin hyvä pohjalasti myös; min' en
ikinä nähnyt ilmapalloa niin vakavana.
Tom hän väitti, että meill' oli kakskymmentä tonnia hiekkaa veneessä,
ja hän meinas mitä me tehtäis sillä; s'oli hyvää hiekkaa, ja se ei
ollut viisasta mukamas heittää sitä menemään. Jim hän sanoi:
"Tommi herra, eiköhän me vois ottaa sitä kottiin ja myyä sitä?
Menisköhän siihen kauanki aikaa?"
"Tulee siihen, mitä teitä mennään!"
"Kotona se maksaa neljäsosa dollaria tynnöri, ja on kai meitillä sitä
kakskymmentä tynnörii, vai mitä? Paljonkohan se tekis?"
"Viis dollaria."
"Voi pentele sentään, Tommi herra, luistetaan täältä kottiin tuossa
paikassa! Sehän on jo puolitoista dollarii mieheen, vai mitä?"
"On kyllä."
"Sehän on helepointa tulla leiville, mitä minä tiiän. Tulihan hiekka
kuin satamalla, eikä m'oo tehty työtä tään taivaallista päästäksemmä
siihen kiinni. Antakaa huilata, Tommi hyvä herra, antakaa mennä!"
Mutta Tom tuumas ja räknäs moisella kiireellä, ettei hän kuullut mitä
toinen sanoi. Mutt' yhtäkkiä lausui hän itse:
"Viis dollaria -- hui hai! Sen mä sanon, ja kuulkaa se nyt: tämä hiekka
maksaa --- se maksaa, älkääppäs nyt -- se maksaa hirvittäviä summia."
"Mitä meinaatta, Tommi herra? Puhukaa, puhukaa, Herran tähen."
"Joo, heti kun ihmiset saa tietää, että s'on ihan puhdasta hiekkaa
puhtaasta Saharan Erämaasta, niin he tulevat kuin puolihulluiks,
saadakseen siitä vähäsen; ja sitä he panee pieniin pulloihin,
pitääkseen hylly pöydällään, ja liisteröi nimilipun päälle --
harvinaisuuden merkiks. Mitä meidän tulee tehdä, on se, että me
kaadetaan hiekkamme pieniin pulloihin ja sitten seilataan ristin rastin
pitkin Yhdys-Valtoja ja kaupustellaan pullojamme kymmeneen senttiin
kappale. Meill' on hiekkaa ainakin kymmenestä tuhannesta dollarista
tässä paatissa."
Minä ja Jim oltiin räjähtää ilmaan ilosta ja riemusta ja ruvettiin
hoilaamaan herranjestaa ja hoiottamaan; ja Tom sanoi:
"Ja me tullaan takasin ja tuuaan enemmän hiekkaa ja taas me tullaan
takasin ja tuuaan hiekkaa ja niin poispäin, aina kunnes m'ollaan
ajettu sinne koko Erämaa ja myyty se, eikä siitä koskaan tule mittään
rettelöitä myöskään, sillä me otetaan patentti sen päälle."
"Voi taivas!" sanoin minä, "me tullaan rikkaaks kuin Korsus vainaja,
vai mitä, Tom?"
"Niin -- kuin Kroisos, tarkotat sä. Ajatteleppas, tuo dervishi meni
tuohon pieneen kumpulaan noutaaksensa sieltä koko maailman aarteet,
eikä tiennyt rahtuakaan siitä, että hän kävi tallustaen niiden päällä
tuhannen penikulman taipaleella! Hän oli sokeampi kuin miks hän teki
kameelinajajan."
"Tommi herra, kuinkahan paljo meistä tulloo?"
"En tie vielä oikein. Se on räknättävä, eikä se olekkaan helpoin
työ, sillä tääll' on hiekkaa yli neljä miljoonaa neliöpenikulmaa, ja
kymmenen senttiä pullo."
Jim oli jo hirveästi kiihkossaan, mutta miten lienee ollut, kävi hän
vähitellen vähä maltillisemmaks ja sanoi viimein:
"Tommi herra, me ei voia hankkia noita kaikkia pulloja --
kuninkaallakaan ei olis siihen varaa. S'on parempi, ettei me
koitetakkaan ottaa koko tätä Erämaata, Tommi herra -- noi pullot veis
meiät konkurssiin."
Tominkin into lauhtui nyt, ja mä luulin pullojen olevan siihen syynä,
mutt' ei ne sit' olleet. Hän istui siinä funteeraten ja tuli yhä
pitemmäks naamaltaan. Ja viimein sanoi hän:
"Se ei kelpaa, pojat; meidän täytyy siitä luopua."
"Minkätähen?"
"Tullin tähen."
Minä en tuota oikein ymmärtänyt eikä Jimkään. [Kasvaneina Amerikan
sisämaan moukkaväessä ovat he tuskin kuulleet tullista puhuttavankaan.
Suom.] Minä sanoin:
"Mitä se tulli oikeastaan on, Tom?"
Hän sanoi:
"Tulli on jonkimmoinen taksa eli vero. Kun tullaan jonkun maan rajalle
-- se on: sen syrjälle -- niin siell' on heti tullitalo, ja hallituksen
virkamiehet tulee ja koperoi ja nuuskii kapineissanne ja panee teidät
maksamaan niistä runsaan maksun, jota he sanovat tulliks, ja ellette
voi maksaa, niin vievät he ilman armotta hiekkanne. He mukamas ottavat
tavaranne _'takavarikkoon'_, mutta s'on tyhjää koreilemista; he
_ryöstävät_ sen, -- niin juur he tekee. Jos me koitetaan viedä kotiin
tämä hiekkamme ja mennään tätä kurssia, niin me saatais kiivetä monen
tuommosen aidan yli, kunnes oltais ihan väsyksissä -- rajasta rajaan --
Egyptin, Araabian, Hindostaanin ja niin poispäin -- ja joka paikassa he
tulisivat laskuineen; ja näettehän siis aivan selvästi, ettei me voi
mennä _sitä_ tietä."
"Niin no, Tom", sanoin minä, "mutta voidaanhan me huilata suoraan yli
heidän vanhojen rajojen. Ota hiiri hännästä kiinni!"
Hän katsoi ikäänkuin surren minuun ja sanoi sitten hyvin juhlallisesti:
"Huck Finn, oliskos se mielestäs rehellistä?"
Minä vihaan tuommosia äksänpäksiä. En haastanut mitään. Hän jatkoi:
"Mutta toinen tie on meiltä suljettu myös. Jos me mentäis takasin
samaa tietä kuin m'ollaan tultu, niin on meillä yhtäkaikki tullitalo
Newyorkissa, ja se on pahempi kuin kaikki nuo muut yhteen, sen lastin
tähden, joka meill' on."
"Hä?"
"Joo, he ei tietysti voi viljellä Saharan hiekkaa Amerikassa, ja kun ei
viljellä jotain tavaraa siellä, on tullitaksa neljätoista sata tuhatta
prosenttia, jos joku yrittää tuoda jotakuta tavaraa maasta, jossa sitä
viljellään."
"Mitä hölyn pölyä tuo nyt oli? Eihän siin' oo mitään meininkiä."
"Kuka on sanonut, että sit' on? Miks' haastat tuolla lailla, sinä Huck
Finn? Odota kunnes mä sanon, että siin' on meininkiä, ennenkun syytät
minua, ett' olen sitä sanonut."
"Hyvä, älä sitten usko minun sitä sanoneen, vaan luule, että itken
katumuksesta. Jatka."
Jim sanoi:
"Tommi herra, panevakko he toin tullin kaikkeen tavaraan, mitä me ei
ossaa viljellä Amerikassa? Eikö he tee mittään erotusta?"
"Ei, sitä ei he tee."
"Tommi herra, eikö Jumalan siunaus oo parasta mit' on."
"Joo, kyll' on."
"Eikö seiso pappi saarnastuolissa ja kuttu sitä kaikelle kansalle?"
"Joo, kyllä hän tekee niin,"
"Mistä se tulloo?"
"Taivaasta."
"Kas niin! se tulloo taivaasta, kun tullookin, ja se on vento vieras
maa. No, panevakko he tullin Jumalan siunauksellekkin?"
"Ei, sitä ei he tee."
"Ei, tietysti ei, ja siinä näättä, Tommi herra, ett' ootta erehtyny.
Ei suinkaan he voi panna tullia semmoseen roskaan ku hiekka, jota ei
kaikki tarvitte, ja olla panematta tullia kaikkein paraimpaan, mit' on,
ja jot' iliman ei kukkaan voi elää."
Tom oli nolattu; hän näki Jimin saaneen hänen katiskaan, josta
hän ei päässyt mihinkään. Hän koki kyllä luikertaa sieltä ulos,
väittäen että he olit _unohtaneet_ sen tullitaksan, mutta seuraavassa
kongressin istunnossa he kyllä mukamas muistasit sen ja panisit sen
myös maksettavaks; mutt' olihan tuo ainoastaan joteskin laiha tekosyy
päästäksensä katiskasta, ja sen hän tiesi. Hän sanoi Jumalan siunauksen
olevan ainoan ulkomaisen tavaran, jost' ei ollut mitään tullia, ja
sen tähden heidän mukamas oli pakko panna siihen tulli, koska pakko
on tärkeintä politiikissa mukamas. Hän tiesi mukamas, että he olit
unohtaneet sen pykälän, kun eivät sitä huomanneet; mutta he kyllä
tekisit parastansa tuon parakraafin painamiseen, ennenkun ihmiset
hoksais sen ja naurasit heidät pahanpäiväisiks.
Mutta min' en piitannut enään tuommosista asioista, sittenkun me ei
voitu saada santaamme kaikkein noiden äksänpäksien läpi, ja se seikka
teki minut kuuroks, ja Jimin myös. Tom koki saada henkeä meihin
sanomalla, että hän mukamas keksis jonkun toisen funteerinkin meille,
joka olis yhtä hyvä kuin tuo tai vielä parempikin, mutta ei auttanut --
me ei uskottu sen vertasta olevan. Olihan tämä kerrassaan lemmollista;
vastikään oltiin me niin upporikkaat ja oltais voitu rakentaa maa ja
perustaa kuningaskunta ja oltais oltu onnelliset ja kunniassa pidetty,
-- ja nyt, nyt oltiin me yhtä köyhät ja kurjat taas, ja tuo hiekka oli
meillä tallella. Hiekka näytti ennen niin turkkasen kauniilta, aivan
kuin kullalta ja jalokiviltä, ja se tuntui niin pehmoselta kuin silkki;
mutta nyt en mä kärsinyt sitä nähdä -- se suorastaan iletti minua, ja
mä tiesin, etten ikinä tuntis rauhaa ja lepoa, ennenkun me päästäis
siitä, ettei s'olis alinomaa muistuttamassa meitä, mitä m'oltiin oltu
ja miksikä kurjiks raukoiks me nyt oltiin tultu. Toiset tykkäsit aivan
kuin minä. Sen mä näin siitä, että he kirkastuit naamoiltaan samassa
kuin mä sanoin: "Heitetään hiekka hiiteen, pojat!"
No, tulihan tuosta työtä, ja vahvasti työtä tulikin; ja Tom hän jakoi
sen keskenämme, oikeuden mukaisesti, niin että kukin sais voimansa ja
vahvuutensa mukaan. Hän sanoi, että minä ja hän luotais ulos kumpikin
viidesosa hiekasta ja Jim kolme viidettä osaa. Mutta Jim hän ei oikein
pitänyt siitä työn jaosta, vaan sanoi:
"Tietysti oon minä vahavin ja minä tyy'ynki tekemään työtä sen mukaan;
mutta nyt tapahtuhan teitiltä vähä niinku vääryyttä vanahalle Jimille,
vai mitä?"
"Ei suinkaan, Jim, mutta koe sinä itse jakaa, niin saa nähdä."
Jim hän koki räknätä sitten ja tuli siihen päätökseen, että s'olis
niinkuin kohtuullista mukamas, jos minä ja Tom tehtäis _kymmenes_
osa kumpikin työstä. Tom hän käänsi selkänsä, ollaksensa yksinään,
ja sitten hän veti suutaan makoseen muiluun, joka levis yltympäri ja
peitti koko Saharan Erämaan länteenpäin aina Atlantin syrjään asti,
josta me oltiin tultu. Sitten hän kääntyi taas takasin ja sanoi sen
olevan varsin hyvin räknätty, ja me oltiin tyytyväiset, jos Jim oli.
Jim sanoi olevansa.
Tom mittas nyt kakskymmentä osaa hiekasta ja jätti loput Jimille,
ja Jim hämmästyi aika lailla nähdessään, kuinka suuri erotus oli ja
mitenkä mahtava hiekkaläjä tuli hänen osalleen, ja hän sanoi olevansa
turkkasen ilonen, että hän oli saanut ensimmäisen jaon muutetuks, sillä
hän väitti, että mukamas _nyt_ hällä oli enemmän hiekkaa kuin iloa
pykälistään kontrahdissa.