Tom Sawyer ilmailija - 2

  komeasti myös ja laski alas ruohokentälle niin pehmeästi kuin pumpuli;
  mutta kun me aijottiin hypätä ulos, sanoi tuo professori:
  "Ei; sitä ette tee!" ja antoi huilata ylös taas. S'oli hirvittävää.
  Minä tuosta jo pasaalustamaan kerjäämään, ja niin teki Jimkin; mutta se
  vain pani hänen pahasisunsa pillastumaan ja silmänsä mulkoilemaan ja
  koko naamansa villistymään, ja minä pelkäsin häntä.
  No, sitten hän palas murruihinsa taas ja päivitteli ja karjui ihmisten
  tapaa häntä kohtaan, eikä hän voinut sitä niellä eikä varsinkaan sitä,
  että he olit sanoneet hänen laivaansa hauraaks. Hän nauraa irvisteli
  sitä ja myöskin heidän kehumistaan, että mukamas masinat pian menisit
  pilalle. Menisit pilalle -- se väänsi hältä suolet; ne menisit pilalle
  yhtä vähän kuin auringon kierto. Hän kävi yhä kiukkuisemmaks, enkä
  koskaan ole nähnyt minkään ihmisen meluavan sillä viisin. Todellakin
  rupes selkäpiitäni värisyttämään, ja niin kävi Jiminkin. Yhtäkkiä
  rupes hän huutamaan ja karjumaan ja sitten hän vannoi pyhän valan,
  ettei maailma ikipäivinä sais tietää hänen salaisuuttaan; s'oli ollut
  niin paha hälle mukamas. Hän sanoi seilaavansa ilmapallollaan tämän
  matoisen maapallon ympäri, ainoastaan näyttääksensä mitä hän voi tehdä,
  ja sitte hän mukamas upottais sen mereen ja hukuttais meidät kaikki
  tyyni. Jaa-a, se s'oli jumaliste hirvein pula, mihin ihminen koskaan
  voi joutua; ja sitä pait oli yö tulossa.
  Hän antoi meille vähän syödä ja pani meidät menemään paatin toiseen
  päähän ja paiskas sitte makaamaan yhden pöntön päälle, josta hän voi
  hoitaa kaikki kommervenkit, ja pisti vanhan aikuisen revolverinsa
  päänsä alle ja sanoi, että jos joku uskaltais käydä sormillaan paatin
  verkkoihin ja koettais panna pallon alas, niin sen hän tappais.
  Me istuttiin siinä kyyristyneinä yhteen ja ajateltiin paljon, mutt' ei
  mitään puhuttu kuin joku sana silloin tällöin, sillä m'oltiin, totta
  puhuakseni, aika lailla peloissamme ja kauhuissamme. Yö venyi pitkäks
  ja kolkoks. Me oltiin hyvin matalalla, ja kuunvalo paistoi kaikki tyyni
  niin pehmeäks ja koreaks, ja talonpojan talot näyttivät niin hauskoilta
  ja kodikkailta, ja me voitiin kuulla vain ääniä ja toivottiin, että me
  oltais siellä muiden muassa; mutta johan nyt! me vain hiivittiin heidän
  yli kuin aaveet, eikä jätetty jälkeäkään perästämme.
  Myöhään yöllä, kun kaikki äänet olivat myöhäisiä ja ilmakin tuntui
  niin myöhäiseltä ja haisi niin myöhäiseltä, -- s'oli kai tuossa kahden
  aikana minun käsittääkseni -- niin sanoi Tom, että professori oli ollut
  niin hiljaa pitkän aikaa, että hän varmaankin nukkui nyt ja että meidän
  pitäis -- --
  "Pitäis mitä?" sanoin minä kuiskaten ja sydämmeni pamppaili, sillä
  tiesimpä mitä hän aatteli.
  "Meidän pitäis hiipiä tuonne ja sitoa hänet ja laskea vene maihin",
  sanoo hän.
  Minä sanon siihen:
  "Eikö hiidessä! Älä liiku paikaltas, Tom Sawyer."
  Ja Jim -- joo, hän töllötti vain; niin hän pelkäs. Hän sanoi:
  "Oo Tommi herra, _äläkää_ tehkö sitä! Jos te ärsytätte häntä, niin
  ollaan me hukassa -- hukassa me ollaan, piru vie! Min' en tahtos tulla
  häntä liki, en, vaikka saisin koko maailman. Ettekö näe, Tommi herra,
  hänhän on aivan hullu."
  "S'on juur _sentähden_ kuin meidän tulee tehdä jotain. Jos hän ei olisi
  hullu, niin min' en tahtois olla missään muualla kuin täällä; te ette
  sais mua astumaan ulos nyt, kun min' oon tottunut tähän palloon ja
  tuohon säikähykseen, jonka ero maasta manteresta tuotti, jos hän näet
  olis viisas; mutta s'ei ole mitään hyvää politiikkaa purjehtia ilmassa
  tällä lailla miehen kanssa, jok' on väärä päästään ja sanoo aikovansa
  maailman ympäri pallollaan ja sitten hukuttavansa meidät kaikki tyyni.
  Meidän täytyy tehdä jotakin, sanon mä, ja meidän täytyy tehdä se
  ennenkuin hän herää; ei sovi muuten milloinkaan. Tulkaa!"
  Mutta jo sitä ajatteleminenkin pani meidät kyyristymään, ja me
  sanottiin: "me ei liikuta paikaltakaan." Ja niin sai Tom hiipiä sinne
  yksin tavottamaan tyyräyskalua kynsiinsä, pannaksensa ilmapallon
  maihin. Me rukoiltiin ja kerjättiin: "älä hiidessä mene", mutta johan
  nyt! hän pani nelinkontin ja rupes ryömimään eespäin tuuma tuumalta,
  ja me seisottiin siinä pidättäen henkeämme ja vartoen ja vapisten.
  Tultuaan keskiväliin venettä, ryömi hän vielä hitaammin, ja minusta
  tuntui kuin olis vuosia mennyt. Mutta viimein me nähtiin hänen olevan
  professorin pään vieressä ja nousevan hyvin hiljaa ja tirkistävän häntä
  hetkisen naamaan ja kuuntelevan. Sitten me nähtiin hänen ryömivän
  taas professorin jalkoihin, joss' olit tyyräysnappulat. No, hän
  oli nyt perillä ja koki hyvin hiljaa ja varovasti käydä kynsillään
  nappuloihin, mutta sitte hän siinä kolahutti jotakin alas, jonka räminä
  kuului, ja heti hän paiskas itsensä alas veneen pohjaan ja makas aivan
  liikkumatta. Professori sanoi unen töhryssä: "Mitä s'on?" Mutta kaikki
  oli hiljaa kuin haudassa, ja hän tuosta mumisemaan ja mutisemaan ja
  oikomaan, kuin ihminen tekee, jok' on heräämässä, ja minä luulin
  kuolevani tuohon paikkaan, niin olin pelästynyt ja säikähtynyt.
  Sitten tuli pilvi ja peitti kuun, ja minä melkein kiljasin ilosta. Ja
  kuu painui yhä syvemmälle pilven sisään, ja jopa tuli niin pimeä, että
  me ei enää voitu nähdä Tomia. Sitten rupes satamaan ripsuttamaan, ja
  me kuultiin professorin ronklaavan köysiensä ja kapineittensa kanssa
  ja kiroavan ilmaa. Me pelättiin jokainoa minuti että hän koskisi
  Tomiin, ja silloin m'olis ollut mennyttä kalua, mutta Tom oli jo
  kotimatkallaan, ja kun me tunnettiin hänen kätensä polviemme päällä,
  niin henkeni seisahtui ja sydämmeni putos alas mahaan, sillä en voinut
  sanoa siinä pimeässä, eikö toi ollut professori, jonka minä luulinkin
  siin' olevan.
  Herraan jee! Minä olin niin ilonen, kun Tom oli luonamme taas, ja niin
  onnellinen kuin yleensä voi olla, kun on korkealla ilmassa miehen
  kanssa, jok' on väärä päästään. Te ette voi laskea maahan ilmapallolla
  pimeässä, ja minä toivoin taivaan vuotavan yhtä mittaa; sillä min'en
  tahtonut että Tom rehkis enää ja peljättäis meitä. No, niin kävikin.
  Sataa tuprutti koko yön, jok' ei ollut niin pitkä kuin näytti. Ja
  sitten päivän koitteessa selkeni ilma, ja maailma näytti niin turkkasen
  sievältä ja harmaalta ja korealta, ja niin oli lystiä nähdä metsät ja
  niityt taas ja hevosten ja lehmäin seisovan siellä niin vakavina ja
  tuumissaan. Sitten tuli aurinko loistaen, tuli terävänä taivaalle, ja
  meitä rupes väsyttämään ja nukuttamaan ja, ennenkun me tiettiinkään,
  vedettiin me hirsiä kaikki tyyni.
  
  
  KOLMAS LUKU.
  
  Me nukuttiin tuossa neljän aikana ja herättiin noin kello kaheksan.
  Professori istui veneen peräpuolessa ja näytti hyvin nyreältä.
  Hän viskas meille vähän aamiaista, mutta kielsi meitä menemästä
  keskivenettä sinnemmäs. No, kun on hädässä ja saapi syödä vatsansa
  täyteen, niin koko maailma näyttää meille toisenlaiselta kuin ennen. Se
  tuntuu niin mukavalta, jos kohta niinkin hullusti sattuis, että ollaan
  ilmapallossa pilvien päällä yhdessä tommosen neron kanssa. Me ruvettiin
  juttelemaan.
  Oli yks asia, joka vaivas päätäni, ja hetken päästä sanoin:
  "Tom, eikö me lähdetty Idästä?"
  "Joo, sieltä lähdettiin."
  "Kuinkahan nopeaa m'ollaan tultu?"
  "No, kuulithan mitä professori sanoi, kun hän raivos kuin villi:
  välistä, sanoi hän, me mennään viiskymmentä penikulmaa tunnissa,
  välistä yheksänkymmentä, välistä mukamas sata; sitte sanoi hän että,
  jos tulee apuun myrsky, me voidaan purjehtia kolmesataa penikulmaa, ja
  jos hän tahtoo myrskyn ja tahtoo sen raivoavan oikeaan suuntaan, niin
  hän mukamas vain antaa mennä ylöspäin tai alaspäin ilmapallolla, niin
  hän heti saa siitä kiinni."
  "No, sitte s'on justiin niinkuin minä räknäsin. Professori valehteli."
  "Hä?"
  "Joo-o, sillä jos m'oltais seilattu niin nopeaa, niin m'oltais
  Illinoisista poissa nyt, eikö niin?"
  "No, niin."
  "No, mutta sitä me ei olla."
  "Mistä sinä sen tiet?"
  "Sen minä näin väristä. M'ollaan yhä Illinoisin yllä vielä. Ja sinä
  voit nähdä sen itse, ettei Indiaanaa ole näössäkään."
  "Miten onkaan laitas, Huck? Näetkö sinä sen _väristä?"_
  "Näen kun näenkin."
  "Mitä hittoa värillä on tekemistä sen kanssa?"
  "Sillä on paljonkin tekemistä. Illinois on viheriä, Indiaana
  vaaleanpunanen. Näytä mulle jotakin punertavaa tuolla alaalla, jos
  kykenet. Ei, herraseni, viheriää s'on."
  "Indiaana _punertavaa?_ S'on valetta se!"
  "Se ei ole valetta. Olen nähnyt sen kartasta, ja s'on ihonpunasta eli
  punertavaa?"
  En vielä elinaikanani ole nähnyt ihmistä, jok' olis ollut niin
  härsytystä ja vihaa täynnä kuin Tom tällä hetkellä.
  "Ah! jos min' olisin semmonen mätäkallo kuin sinä, Huck Finn, niin
  hyppäisin järveen. Nähnyt sen kartasta! Huck Finn, luuletko sinä
  todellakin että valtiot on samaa väriä ulkona ilmassa kuin n'on
  kartassa?"
  "Tom Sawyer, mitä hyötyä sitte kartasta olis? Eikö kartta ole olemassa
  näyttääkseen meille tosia asioita?"
  "On kyllä."
  "No, kuinka se voi sitä tehdä, jos se valehtelee? -- tahtoisimpa
  tietää."
  "Älä puhu perunoita! se _ei_ valehtele."
  "Hoo-o! Vai niin?"
  "Ei!"
  "No, hyvä. Jos s'ei valehtele, niin ei ole liioin kahta valtiota,
  joill' olis sama väri, sama karva. Mitenkäs pääset _siitä_, sinä
  oppinut Tom Sawyer?"
  Näin, että Tom oli _nolattu_, ja Jim näki sen myös, ja sen mä sanon
  suoraan, että se ikäänkuin yllytti ylpeyttäni, sillä Tom Sawyeria oli,
  kun olikin, vaikea nolata. Jim paiskas polviaan ja sanoi:
  "S'oli perkuleen potrasti sanottu! Perkuleen potrasti! Ei siin' auta
  mikkään, Tommi herra, kyllä hän nyt nolas teitin -- nolas oikeen
  nokkelasti, tammen tuussa!" Hän paiskas polviaan taas sanoen: "Tammen
  tuussa! S'oli perkuleen potrasti!"
  En koskaan eläissäni vielä ole ollut niin mahtava, ja kuitenkaan en
  _minä_ ees tiennytkään, ett' olin sanonut jotakin niin sattuvaa,
  ennenkun s'oli sanottu. Minä istuin siinä vain vetelehtien, huolimatta
  mistään, enkä ollenkaan vartonut jotakuta tapahtuvan, en ees aatellut
  mitään semmoista, ja sitten se tuli yhtäkkiä kuin salama. Niin
  justiin, s'oli yhtä suuri ällistys mulle kuin noille toisille. S'on
  justiin samalla viisin, kuin joku järsii ohrakakkua eikä ajattele
  mitään, ja sitten yhtäkkiä tarttuu hampaaseen jalokivi. Kaikki, mitä
  _hän_ ens' aluks tietää, on vain se, että s'on jonkimmoinen kivi,
  johon hän on purrut, mutta hän ei tiedä sitä jalokiveks, ennenkun on
  ottanut sen suustaan ja pyhkäissyt pois kakunmuruset ja muut ja sitä
  oikein katsellut, ja silloin tulee hän niin iloiseks, että hyppii.
  Niin justiin, ja ylpeä on hän myös; vaikka -- jos oikein punnitsette
  asiaa -- kunnia ei ole niin suuri kuin se olis, jos hän olis _etsinyt_
  tuota jalokiveä. Voitte helposti huomata erotuksen, jos viitsitte
  vähän ajatella asiaa. Katsokaas, s'on niin, että mitä sattumalta
  tapahtuu, siinä ei ole niin paljo kunniaa kuin siinä, jota me tehdään
  _meininkillä_. Kuka hyvänsä olis löytänyt tuon jalokiven ohrakakusta;
  mutta -- pankaa se mieleen -- hänen pitää juur olla semmosen, joka on
  saanut _justiin tuommosen ohrakakun_. Siinäpä se juur puunkaatajan
  kunnia onkin, ja siin' oli myöskin minun kunniani. Minä en voi
  mitään suurta maailmassa toimittaa, sen mä tunnustan; minä en usko,
  että voisin tehdä tuon uudestaan, mutta sillä kertaa tein mä sen --
  siinä kaikki sanottavani. Eikä mulla ollut vähintäkään vihiä siitä,
  että minä pystyin sanomaan mitään semmosta, enkä sitä ees aatellut
  enkä koettanutkaan sanoa, en enemmän kuin te tällä minuutilla. No,
  olin maltillinen, ei kukaan saata olla maltillisempi, ja niin se
  tuli ihan yhtäkkiä. Olen usein ajatellut tuota hetkeä perästäpäin,
  ja minä muistan justiin millaista oli ympärilläni, aivan kuin olis
  ollut mennyt viikolla. Mä voin nähdä sen kaikki: kauniit ohi-kiitävät
  seudut metsineen ja peltoineen ja niittyineen ja järvineen, joit' oli
  kymmeniä penikulmia -- ja kaupungit ja kylät sirotettuna sinne tänne
  allamme, ja sitten professori, joka tirkisteli erästä pientä karttaa
  pienellä pöydällä, ja Tomin lakki, joka riippui köysissä, jonne s'oli
  pantu kuivamaan; ja erittäinkin muistan erästä lintua meidän puolella
  venettä, tuskin kymmenen jalkaa meistä, joka lensi meidän mukanamme ja
  koki liipotella kilpaa kanssamme, mutta jäi jälkeen yhä jäämistään,
  sekä erästä rautatien junaa, joka teki aivan samoin allamme, viilättäen
  eespäin puiden ja talonpojan talojen lomasta ja päästäen perästään
  pitkän hörinän mustaa savua ja silloin tällöin pienen purskauksen
  valkosta; ja kun valkonen savu oli mennyt niin kauvas, että sen melkein
  oli unohtanut, niin voi kuulla pienen heikon piipityksen, ja s'oli
  vihellyspilli, ja meiltä jäi sekä lintu että juna kauas taaksepäin, ja
  me mentiin että hiih!
  Mutta Tom hän oli pahalla päällä ja sanoi minun ja Jimin olevan pari
  taitamatonta, kaakottavaa kanaa, ja sitten lisäs hän vielä:
  "Aatelkaa, että tääll' olis ruskea vasikka ja suuri ruskea koira,
  ja sitten tulis taiteilija, jonka pitäis maalata ne. Mikä silloin
  on pääasiassa tuon taiteilijan tehtävä? Joo, hänen tulee maalata ne
  niin, että näette erotuksen niiden välillä heti samassa minuutissa,
  kuin ne sattuvat silmäänne. Eikös niin? Kyllä. No, tahdotteko nyt että
  taiteilija maalaa ne ruskeiks _molemmat?_ No, eihän toki. Hän maalaa
  toisen niistä siniseks, ja silloin hän ei voi erehtyä. Aivan justiin
  niin on karttojen laita. Sentähden panevat he joka valtion eri väriin;
  se ei oo teitä narratakseen -- vaan estääkseen teitä narraamasta
  itseänne."
  Mutta min' en voinut nähdä siinä mitään, jok' olis näyttänyt todeks
  asian, eikä Jimkään voinut. Siksipä Jim puisti päätänsä ja sanoi:
  "Kuulkaahan nyt, Tommi herra, jos te tietäsittä kuinka polökkypäisiä
  noi maalarit on, niin te uottaisitta pitkän aikaa, ennenku panisitta
  yhenkään heistä jonku asian takausmieheks, niin sanoakseni. Mutta
  tuhmaahan on tätä sanoa teitille, koska te aivan hyvin ymmärrättä sen
  itte. Täss' yhtenä päivänä näin mä yhen tommosen maalarin istuvan
  siällä Hank Wilsonin takapihalla ja maalaavan, ja minä menin sinn' alas
  kattomaan, ja hän maalas tota vanahaa kirjavaa lehemää, ku oli puskenu
  vasemman sarven päästään -- tiiättä mitä mä meinaan. Ja minä hältä
  kysyin, miks hän maalas tota lehemää, ja sillon hän sanoi että, ku hän
  oli sen maalannu valamiiks, niin olis taulu väärtti sata dollaria.
  Tommi herra, hän olis saanu _itte lehemän_ viiestätoista, ja sen sanoin
  mä hälle myös. Mutta -- uskokaa pois -- hän vain ravisteli päätään ja
  tohori ku ennenki. Ei, Tommi herra, _noi_ ei, piru vie, tiiä mittään."
  Tom tuli pahalle tuulelle; ja mä olen huomannut ett' ihmiset aina
  tulevat humöörille, kun heitä nolataan. Hän käski meidän pitää kitamme
  eikä enää tuhlata rasvaa meidän pääkalloihimme -- niin me mukamas
  tultais ehkä paremmin toimeen. Sitten näki hän erään kaupungin
  tornin kellon allamme ihan ja hän otti kiikarinsa ja katsoi sitä, ja
  sitten hän katsoi hopeanauristansa ja sitten tornin kelloa ja sitten
  nauristansa taas ja sanoi:
  "Sepä merkillistä -- tuo kello käy lähes koko tunnin eellä."
  Hän pisti hopeanauriin taskuunsa. Sitten tuli siinä toinenkin kello,
  jota hän kurkisteli taas, ja s'oli myöskin tuntia eellä. Tämä jo pani
  hänet ymmälle.
  "Tää on kerrassaankin naurettavaa", sanoi hän. "En sit' ymmärrä
  ensinkään."
  Sitten hän otti kiikarin ja haki kolmannen tornin kellon, ja sekin oli,
  jumaliste, tuntia eellä. Mutta silloin rupes hänen silmänsä säihkymään
  ja hänen henkensä läähättämään ja hän sanoi:
  "Pyhä Paavali! Sehän on _lonkituutti_."
  Minä pelästyin pahanpäiväisesti ja sanoin:
  "No, mitä Jumalan tähen nyt?"
  "Joo, nyt on niin, että tää vanha ilmarakko on luistanut yli Illinoisin
  ja Indiaanan ja Ohion kuin tyhjän, ja tämä seutu, missä nyt ollaan,
  on itäosa Pennsylvaniasta tai Newyorkista tai joku maanääri niillä
  paikoin."
  "Ethän sinä sitä meinaa, Tom Sawyer."
  "Meinaanpa jumaliste, ja s'on niin. Me ollaan kulettu viistoista
  astetta lonkituuttia, sitten kun jätettiin St. Louis eilen
  iltapäivällä, ja kellot on _oikeassa_. Me ollaan kulettu lähes kaheksan
  sataa penikulmaa."
  Minä en uskonut sitä, mutta tuntuipa yhtäkaikki kuin olis valettu
  kylmää vettä pitkin selkärankaani. Tiesinhän kokemuksesta, että meni
  lähes kaks viikkoa Mississippi joen laskuun lautalla.
  Jim koki selvitellä päätään voimiensa takaa. Hän sanoi sitten:
  "Kuulkaahan, Tommi herra, sanoitteko te että noi kellot käy oikeen."
  "Sanoin. Oikein ne käy."
  "Eikö teitin kellonne myös käy oikeen?"
  "Kyllä se käy oikein St. Louisin mukaan, mutta täällä s'on tuntia
  hullusti."
  "Tommi herra, tahotteko te sotkia kalloomme, ettei aika oo justiin se
  _sama_ mukamas joka paikassa?"
  "Ei s'ole sama, ei lähimainkaan."
  Jim näkyi olevan pahoillaan ja sanoi:
  "Oikein tekee pahhaa, ku kuulee teitin puhuvan tolla viisin. Minä
  jumalauta häppeen, ku kuulen teitin noin puhuvan, jok' ootta saanu niin
  hyvän kurin ja kasvatuksen. Totta tosiaan, teitin Polly tätinne syän
  halkeis, jos kuulis teitä."
  Tom hämmästyi. Hän vain tuijotti Jimiin eikä sanonut halkaistua sanaa,
  ja Jim hän vain kävi päältä:
  "Tommi herra, kuka istutti ihmiset St. Louisiin? Joo, sen teki Jumala.
  Kuka istutti ihmiset tänne, jossa me nyt oomma? Joo, sen teki Jumala.
  Eikö he kaikki oo hänen lapsians? Tietysti, sitä he on. No, hyvä!
  Kuinka hän sitten saattaa tehä _erotuksen_ heiän välillä?"
  "Erotuksen! En koskaan oo kuullut tuommosta tyhmää lörpötystä. Mitä
  pirun erotusta siin' on? Kun Hän tekee _sinun_ ja muutamat muut Hänen
  lapsistaan mustiksi ja meidät toiset valkosiks, mitä se sitten on sinun
  mielestäs?"
  Jim huomas pistoksen. Ja hän tunsi sen. Hän ei voinut vastata. Tom
  sanoi:
  "Hän tekee erotusta, katsokaas, milloin Hän tahtoo, mutta tässä kohden
  ei ole mitään erotusta, jota Hän olis tehnyt, vaan ihmisten tekemä
  erotus. Jumala teki päivän, ja Hän teki yön; mutta Hän ei ole keksinyt
  tuntia eikä jaellut niitä, vaan ne on tehnyt ihmiset."
  "Tommi herra, onkohan niin? Ihimisetkö sen on teheny?"
  "Niin kyllä, ihmiset."
  "Kuka sano heille että he sen osasit?"
  "Ei kukaan. He ei kysyneet."
  Jim funteeras vähäsen ja sanoi sitten:
  "No, se osas naulaan. Min' en olis sitä koskaan uskaltanu semmosta.
  Mutta muutamat ihimiset n'ei pelekää mittään. He vai antaa mennä --
  eivät kysy mitä siittä lähtee. No, sitte on joka paikassa yhen tunnin
  erotus."
  "Yhenkö tunnin? Ei! S'on neljän minuutin erotus joka asteelta
  lonkituuttia, tietäkää. Yks tunti joka viideltätoista asteelta, kaks
  tuntia joka kolmaskymmeneltä ja niin eespäin. Kun on tiistaiaamuna
  kello yks Englannissa, on edellisenä iltana kello kaheksan Newyorkissa."
  Jim muutti vähän tuonnemaks penkillä, ja te voitte nähdä hänet
  loukatuks. Hän ravisti päätään ja mumis jotain, ja minä pujahutin hänen
  viereensä ja taputin häntä säärelle ja puhuin kauniisti hänen kanssaan
  ja sain hänet luopumaan murruistansa, ja sitte hän sanoi:
  "Voi Tommi herra, niitä lörpötyksiä -- tiistaina yhessä paikassa ja
  maanantaina toisessa, molemmat yhessä päivässä. Huck, eihän täss' oo
  oikee paikka leikin tekoon -- tässä näin korkeella ilimassa. Kaks
  päivää yhessä päivässä! No, kun te saatta menemään kaks päivää yhteen
  päivään -- niin saatta kai myös menemään kaks tuntia yhteen tuntiin,
  vai mitä? Saatattako panna kaks neekeriä yhen neekerin nahkaan, hä?
  Saatattako panna kaks kannua viinaa yhen kannun pulloon, hä? Ei, että
  saata, että piru vie saatakkaan! Silloinhan pullo halakeis. Ja jos
  sen saattasittakin tehä, niin min' en sit' uskos. Kuule, Huck sinä,
  jos toi tiistaipäivä nyt olis uuen vuoen päivä -- no? Tahottako nyt
  väittää että s'on tänä vuonna yhessä paikassa ja menny vuonna toisessa,
  molemmat samassa minuutissa? S'on kaikkein hulluinta hassutusta -- min'
  en taho kuulla sit' ennää."
  Sitten rupes hän vapisemaan ja kalpenemaan ja Tom sanoi:
  "No, mikä nyt on? Mikä sua vaivaa?"
  Jim voi tuskin puhua, mutta hän sanoi kuitenkin:
  "Tommi herra, ettähän pane pilikka? _Onhan_ se niin?"
  "En, en pane pilkkaa, ja _s'on_ niin."
  Jimiä pöyristi taas, ja hän sanoi:
  "Sillonhan tää maanantai vois olla Viiminen Päivä, ja heill'
  Englannissa ei olis _mittään_ viimistä päivää, ja kuolleet ei nousis
  hauoistaan. Me ei saa mennä keskivenettä pitemmäs, Tommi herra.
  Huutakaa hän tänne! Meitin pittää pysyä siellä, ku -- --"
  Mutta nyt me yhtäkkiä nähtiin jotakin ja hypättiin ylös ja jätettiin
  kaikki jupakat ja katsoa tuijotettiin vain. Tom sanoi:
  "Eikö s'oo -- --" Hän läähötti ja sanoi sitten: "Joo, se _on_ -- niin
  totta kuin taivas! -- s'on Valtameri!"
  Nyt läähötettiin minä ja Jim myöskin. Me seisottiin siinä kuin härät,
  mutt' onnelliset härät, sill' ei ykskään meistä ollut ennen nähnyt
  mitään valtamerta tai oottanut sitä nähdä. Tom hän mekasteli:
  "Atlantin valtameri -- Atlantti! Voi sentään. Kuinka suuremmoista!
  Niin, se se _on_ -- ja _me_ nähdään se -- me! Herra hallitkoon! Eihän
  toki uskoiskaan!"
  Sitten nähtiin me iso töyrämä mustaa savua, ja tultuamme lähemmäs
  oli se kaupunki, vieläpä oikein jättiläiskaupunki, joss'oli paksu
  reunus laivoja toisessa laidassa, ja me haluttiin tietää, oltiinko me
  Newyorkissa, ja ruvettiin jupattamaan ja kinaamaan siitä, ja ennenkun
  me tiettiinkään, oltiin me luistettu sen yli, ja se pakeni taaksemme,
  ja siin' oltiin me nyt valtameren yllä ja mentiin kuin myrsky. Nytkös
  me herättiin, sanon mä!
  Me rynnättiin peräpuoleen ja ruvettiin ruikuttamaan ja kerjäämään
  professorilta, että hän armahtais meitä ja kääntäis takasin ja laskis
  meidät maihin ja antais meidän mennä omaistemme luo, jotka mukamas olit
  niin kovasti pahoillaan ja levottomat ja tuskissaan meistä ja kenties
  kuolisit, jos meille tulis onnettomuutta; mutta hän sieppas framille
  pistoolinsa ja käski meidän mennä takasin keulapuoleen, ja me mentiin,
  mutt' ei kukaan voi aatella mitä tuskia me tunnettiin.
  Maa oli mennyt; näkyi vain kuin pieni piiru kaukana veden pinnassa, ja
  ihan allamme oli merta, merta, merta -- miljoonittain penikulmia, ja
  siinäkös vain kohos ja vajos ja luikersi, ja valkosta vaahtoa pyrytti
  aaltojen harjoilta, eik' ollut kuin muutamia laivoja näkyvissä, ja
  ne kierettivät, keikkuivat välin toiselle, välin toiselle puolelle,
  pistäin milloin keulallaan, milloin peräpuolellaan veteen; ja pian
  kyllä ei näkynyt mitään laivaa enää, ja meillä oli koko taivas ja koko
  valtameri aivan meitä varten vain, ja s'oli avarin paikka mitä koskaan
  eläissäni oon nähnyt ja autioin myös.
  
  
  NELJÄS LUKU.
  
  Ja yhä autiommaks tuli vain. Yllämme oli avara taivas, tyhjänä ja
  hirmusen syvänä, ja allamme makas valtameri ilman mitäkään päällään
  kuin aaltoja. Ilman ääri oli suuri ympyrä -- niinkuin suuri sormus,
  johon taivas ja vesi meni yhteen; niin, s'oli oikein jättiläissormus,
  ja me oltiin aivan sen keskessä. Ja _aina_ sen keskessä oltiinkin. Me
  huilattiin eespäin kuin raivomyrsky, mutta se ei auttanut -- me ei
  tultu tuosta ympyrästä mihinkään, ei tuumaakaan, minun nähdäkseni. Hyi,
  kuinka ruumiissamme ryömi! S'oli niin käsittämätöntä ja kamalaa.
  Niin no, kaikki oli niin pöyristävää, että me ruvettiin parkumaan
  puoli-ääneen, ja me tultiin yhä synkemmiks ja kolkommiks mieleltämme
  ja yhä hiljaisemmiks, ja viimein ehtyi juttulähteemme kokonaan ja me
  istuttiin siinä vain ja "möröttiin", kuten Jim sitä kutsui, eikä me
  sanottu halkaistua sanaa pitkään aikaan.
  Professori ei liikkunut paikaltaan, ennenkun aurinko oli ihan päämme
  päällä; silloin hän nousi seisomaan ja kohotti silmälleen erään
  kapineen, jota Tom sanoi sekstantiks ja jolla professori mukamas otti
  merkkiä auringosta nähdäkseen, missä ilmapallomme nyt oleskeli ja
  kuleskeli. Sitte hän räknäs hiukkasen ja katsoi erääseen kirjaan ja
  sitte hän alkoi elämöidä taas. Hän jauhoi koko joukon hassutuksia, muun
  muassa sanoi hän pitävänsä tätä sadan penikulman vauhtia huomisiltaan
  asti, ja silloin hän mukamas laskis maihin Lontoossa.
  Me sanottiin "takkarimuukas".
  Hän oli kääntymässä, mutta hypähti säpsähtäen ylös meidän noin
  sanoessamme, ja hän ampui meihin silmäyksen, niin mustan ja ivallisen
  ja varovaisen, etten ole moista ikään nähnyt. Sitte hän sanoi:
  "Te tahotte minusta päästä. Älkää koittakokaan kieltää."
  M'ei tietty mitä sanoa, niin että m'oltiin vaiti eikä haastettu
  hiiskaustakaan.
  Hän meni peräpuoleen ja istui, mutta tuosta asiasta ei hän tahtonut
  päästä. Silloin tällöin hän halkasi jonkun sanan ja koki saada meitä
  vastaamaan, mutta me ei vastattu.
  Nyt kävi yhä ikävämmäks ja tukalammaks ja näytti siltä kuin en vois
  sitä kestää. Vielä pahemmin oli asiat, kun yö oli tulossa. Tuon
  tuostakin nipisti mua Tom käsivarteen ja kuiskas:
  "Katso!"
  Minä tirkistin peräpuoleen ja näin professorin ottavan ryypyn pullosta.
  En pitänyt tuosta. Pian otti hän toisen kulauksen ja kohta rupes hän
  laulamaan. Oli pimeä nyt, ja pian oli aivan sysimusta ja tuulikin
  aika lailla. Hän vain lauloi, lauloi yhä hurjempaan, ja ukkonen rupes
  käymään ja myrsky vinkumaan ja ulvomaan köysissä, ja oikein s'oli
  hirvittävää. Oli niin pimeä, ettei me voitu nähdä häntä enään, ja me
  toivottiin, ettei m'olis voitu häntä kuullakkaan, mutta me voitiin.
  Sitten hiljeni hän, mutt' ei ollut hiljaa kymmentä minuutia, kun me
  ruvettiin hänt' epäilemään taas ja toivottiin, että hän alkais melunsa
  uudestaan, niin että me ainakin tiedettäis missä hän oli. Yhtäkkiä tuli
  salama, ja me nähtiin hänen pyrkivän ylös, mutta hän oli päissään ja
  horjahti ja kaatui kumoon. Me kuultiin hänen karjuvan:
  "He ei taho Englantiin -- hyvä on; minä muutan sitte suunnan. He
  tahtovat minusta päästä. Hyvä on, kyllä he pääsevät -- ja _nyt heti
  paikalla!"_
  Minä melkein kuolin, hänen noin uhatessaan. Sitten oli hän ääneti taas
  ja niin kauvan, etten voinut sitä kestää, ja minä tykkäsin, ettei
  salama tahtonut tulla _koskaan_ enään. Mutta lopuksi tuli kuitenkin
  oikein mahtava leimaus, ja tuossa hän oli, ryömien nelin kontin tuskin
  kahta kyynärää meistä. Herra Jumala, kuinka hänen silmänsä mulkoili!
  Hän tavotteli Tomia käsillään ja sanoi: "mereen _sinä_ tästä!" Mutta
  oli jo pilkkosen pimeä, ja min' en voinut nähdä, saiko hän Tomista
  kiinni vai ei, ja Tom oli hiljaa kuin hiiri.
  Nyt tuli taas pitkä, kauhea odotus; sitten salamoi taas ja minä
  näin Tomin pään pyörähtävän veneestä ulos ja katoavan. Hän seisoi
  köysitikkailla, jotka heilui ilmassa reilingistä. Professori kiljas
  kovaa ja sänttäs hänen tykönsä, ja heti tuli pilkkosen pimeä taas,
  ja Jim voivotti: "Voi Tommi herra rukkaa, hän on mennyttä kalua!" ja
  harppas professoria tavottamaan; mutta professoria ei ollukkaan siellä.
  Sitten me kuultiin pari hirvittävää huutoa -- ja sitten taas toisen,
  eikä se ollut niin äänekäs, ja sitten taas toisen, joka kuului
  alhaalta, ja sitä _tuskin_ enään voi kuulla; ja minä kuulin Jimin
  sanovan: "Voi, Tommi herra rukkaa!"
  Sitten tuli hirveän pimeä ja minä luulen, ett' olis voinut räknätä
  sataan tuhanteen, ennenkun seuraava leimaus tuli. Kun se viimein
  tuli, näin mä Jimin makaavan polvillaan, kyynärpäät nojaten arkkua
  vastaan ja kädet naamallaan, ja hän itki. Ennenkun ennätin tirkistää
  reilingistä ulos, oli pimeä taas, ja minä olin melkein iloissani, kun
  en voinut nähdä mitään. Mutta kun sitten seuraava leimaus tuli, olin
  minä varuillani ja näin, kun näinkin, jonkun heiluvan köysitikkailla
  tuulessa, ja s'oli Tom!
  "Tuu ylös!" huusin mä -- "tuu ylös, Tom!"
  Hänen äänensä oli niin heikko ja tuuli piti semmosta elämää, etten
  voinut kuulla mitä hän sanoi, mutta mä luulen hänen kysyneen oliko
  professori siell' ylhäällä. Huusin täyttä kurkkua:
  "Ei; hän on meren pohjassa! Tuu ylös! Miten voin auttaa sinua?"
  Tämä tietysti pilkkosen pimeässä.
  "Kelle hoilaat, Huck?"
  "Tomille."
  "Kuinka voit sä menetellä noin, ku tiiät että Tommi rukka -- --"
  Silloin kirkui hän yhtäkkiä vallan kauheasti ja viskas kallonsa ja
  käsivartensa takaperin ja kirkui taas; sillä samassa tuli, kun tulikin,
  kirkas leimaus luistaen, ja hän ojensi kallonsa juur nähdäkseen
  Tomin kallon, kalpeana kuin lumi, pistävän framille reilingin yli
  ja tuijottavan häntä suoraan naamaan. Hän luuli tietysti Tomin
  kummittelevan.
  Tom kapus veneeseen, ja kun Jim näki että s'_oli_ hän, halaili