Suuri rikos - 4

sotaa vastaan. Mutta nyt selittivät kansanjohtajat, että tämän sodan
suhteen oli asianlaita aivan toinen. Tällä kertaa oli kysymyksessä
kansan vapauden ja vapauden puolustaminen yleensä raakalaisia ja
vapauden sortajia vastaan. Nämä kun nyt vain lyötäisiin, niin ei
ainoastaan varmennettaisi entistä vapautta vaan myös saavutettaisiin
aivan uusi ihmeellinen vapaus, köyhyys ja kurjuus loppuisi, taivas
astuisi alas maanpäälle. Yksi ainoa kansanjohtaja vain, Jaurés-niminen,
uskalsi tuoda esiin, että sodalla päinvastoin paiskattaisiin koko
"sivistynyt" maailma perikatoon. Mutta hän ammuttiin kuin hullu koira
ja ampuja pantiin varmuuden vuoksi tallelle odottamaan palkkaa
isänmaallisesta hyvästätyöstään.
Ja niinpä Honoré kelpo isänmaanpoikana riensi nupisematta rajalle, sai
Charleroissa ensi kerran mitä kuuluu, peräytyi joukkojensa mukana
Marnelle, syyti siellä puolestaan lyijyä peräytyväin saksalaisten
luokkatovereidensa selkään, kaivautui Aisnella juoksuhautoihin, jahtasi
siellä vuosikausia lähimmäisensä henkeä, teki uloskarkauksia pitkin
edellähyökänneiden senegalilaisten rotevia selkiä, oli itse alttiina
kivääri- ja kuularuiskutulelle, kykki kranaattisateissa, sai niskaansa
pommeja taivaasta, haukotteli myrkyllisissä kaasupilvissä, haavoittui
kymmenkunta kertaa, oli kolmasti pilkkukuumeessa ja lukemattomat kerrat
muissa kuumeissa, näki monesti nälkää, suri vaimoaan ja lapsiaan, kävi
sotaa toisin sanoen, kunnes Der Kaiser pisti miekkansa tuppeen ja
niinikään asetakkiin pakotettu saksalainen työläinen lähti kotiinsa
kuulemaan mitä Liebknechtillä oli sanottavana.
Ehdittyään Marnelta Reinille -- saatettuaan sodan maalleen voittoisaan
loppuun sai Honoré palata kotiinsa. Ja kyllä jo oli aikakin. Hän oli
tykkänään menehtynyt. Hänestä ei ollut minnekään. Jokin sotasairaus,
jota eivät lääkäritkään ymmärtäneet, viskasi hänet kotiin päästyään
vuoteelle. Perheen elättäjä oli hukannut työkuntonsa juoksuhaudoissa,
kauhuissa, kärsimyksissä. Hän kykeni enää vain yhteen: odottamaan sitä
uutta ja ihmeellistä, joka kansanjohtajain vakuutusten mukaan
välittömästi seuraisi sodan voittoisaa loppua. Hätäkös tässä
oikeastaan, vaikka olikin mennyttä kalua, kun kerran isänmaa oli
pelastettu eikä perheelläkään tulisi olemaan mitään hätää: yksi
viheliäinen muonamies sinne tai tänne, siitä nyt ei kannattanut melua
nostaa, ajatteli kaiketi Honoré kulta-aikaa odotellessaan.
Mutta kyllä sitä sai odottaa. Sen tulosta ei näkynyt pienintäkään
merkkiä. Päinvastoin: "sota voittoon asti" näytti koituneen köyhän
kansan turmioksi. Koskaan ei se ollut kärsinyt niin syvää kurjuutta
kuin nyt. Koskaan ei sen asema ollut näyttänyt niin toivottomalta kuin
nyt. "Kallis aika" kerrassaan tyrmistytti. Perheet, jotka onnistuivat
saamaan takaisin huoltajansa, näkivät nälkää nekin, mitä sitten
sellaiset, jotka olivat jo aikoja sitten menettäneet tukensa.
Pariisissa vietettiin huimaavia voitonjuhlia, Joffre, Petain ja Foch
saivat kultamiekkansa kukin, suurpelureita kannettiin riemusaatossa,
mutta pelinappuloita, noita kaikkia kaikessa, armeijaa sankarin takana,
sitä ei oikeastaan muistanut kukaan. Nimettömät sankarit ja sankarien
omaiset, ne näkivät nälkää, kärsivät puutetta, ja viruivat
tautivuoteella. Raajarikot, ne kerjäsivät kaupunginporteilla.
Ja aikansa odotettuaan Honoré pitkästyi, kääntyi sotadepartementin
puoleen, valitti huoliaan ja pyysi apua. Sotadepartementissa
kehoitettiin häntä kääntymään johonkin toiseen departementtiin, sieltä
kolmanteen. Kolmannen jälkeen jäi hän odottamaan: olihan selvää, ettei
häntä unohdettaisi. Olihan paitsi kansanjohtajia, myös suorastaan itse
hallitus sadat kerrat pyhästi luvannut "muistaa urhoja".
Vääntelehti siis Honoré vuoteellaan ja odotti. Ja, aivan oikein:
kuukausien perästä vihdoin astui santarmi muonamiehen matalaan majaan.
Mielenliikutuksesta on poloinen sotapotilas menettää tajunsa. Haetaan
vaimokin työstään. Tämä pyyhkii ilonkyyneleitä silmistään.
Variksenpelättimen näköiset lapset painuvat ryysyineen hyväntekijän
ympärille.
Santarmi penkomaan laukkuaan. Penkoo ja vihdoin ottaa sieltä esille ja
ojentaa vuoteella viruvalle Honorélle -- ei maksuosoitusta, ei
setelitukkua, ei sopimuskirjaa, jolla herra Clemenceau Ranskan
hallituksen päämiehenä sitoutuisi pitämään huolta sotapotilaasta ja
tämän perheestä -- ei, vaan kuparisen muistomitalin, johon on
kaiverrettu: "suur-sodan soturille". Ojentaa sen juhlallisesti,
nyökäyttää ylevästi, kapsahuttaa yhteen kantapäänsä, lähtee.
Ja "suur-sodan soturi" jää tuskaisen tolkuttomana hypistelemään
arvotonta kilistintä, vaimo purskahtaa itkuun, lapset parkuvat leipää.
Muonamiehen perhe ymmärtää tulleensa perinpohjin petkutetuksi. Sitä on
petkuttanut hallitus, sen on kavaltanut sosialistijohtajat. Sitä on
hosuttu nokkosilla ylhäältä ja alhaalta. Sitä on lyöty puulla päähän.
Se on viskattu ristille. Luvattu vapaus oli vapautta kuolla nälkään.
Ei tule kysymykseenkään huolehtiminen sotaorvoista, leskistä,
rammoista, rujoista -- heitä voidaan korkeintaan hyvitellä
muistomitalilla tai parhaassa tapauksessa mitään merkitsemättömällä
rovolla, kuin koiraa luulla, sillä mistä ne varat tulisivat ja millä
sitte palkattaisiin Mannerheimin miehiä ja muita pahantekijöitä ympäri
maailman murhaamaan Venäjän työläisiä?
E-hei. Köyhä kansa on tehnyt tehtävänsä, köyhä kansa saa mennä.
Pariisin, Rooman, Lontoon ja New Yorkin pankkiirit hykertelevät
kämmeniään ja sosialistikavaltajat pitävät huolta, ettei Honoré ja ne
muut liian äänekkäästi isottelisi.
Mutta entä jos sentään: jos Honoré sittenkin tuskastuu, nousee
viimeisillä voimillaan ja iskee taudinkuihduttamat mutta sitä
luisevammat sormensa pankkiirien ja luokkansapettäjäin kurkkuun,
kuinkas sitten, hyvät herrat?
Köyhä kansa lienee kohta kypsä näet.


MARTY -- MARTTYYRI

Martya on Ranskan yläluokka rangaissut 20 vuoden kuritushuonetuomiolla
siitä syystä, että hänellä on omatunto, että hän on kunnianmies ja että
hän on köyhän luokkansa kaunistus; rikollinen yläluokka ei voi sietää
sortamansa alaluokan hyveitä, häpeämättömyys ei viihdy kunniallisuuden
parissa -- telkien taa siis miehekäs jalous.
Mikäkö miehiään Marty?
Alkujaan tavallinen matruusi, mutta tavattoman lahjakkaana ja älykkäänä
kehittänyt avujaan. Suoritti Toulonin merikonekoulussa kurssin
mekaniikassa. Oli opiston parhain oppilas. Päätti kurssinsa
loistavasti. Oli opettajainsa silmäterä, ainaisen kunnioituksen esine.
Vielä nytkin vuosien kuluttua, kun häntä syytetään raskaista
rikoksista, antavat hänen opettajansa hänestä mairittelevia lausuntoja:
"Muistelen aina hänen sivistynyttä ja velvollisuudentuntoista
palvelustapaansa ja hänen hienoa käytöstään", lausuu muudan hänen
opettajistaan.
"Olen aina kunnioittanut Martya hänen loistavien ominaisuuksiensa
tähden. Hänen puheensa ja kirjoituksensa olivat aina mitä suurimman
velvollisuudentunteen läpitunkemat. Uskon, ettei hän voisi tehdä mitään
kunniatonta. Kunnioitukseni häntä kohtaan ei koskaan horju", vakuuttaa
taas puolestaan opiston johtaja.
Ja tätä samaa vakuuttavat kaikki, jotka ovat olleet Martyn kanssa
lähemmissä tekemisissä.
Taitonsa johdosta on hän korotettu ylimekanikoksi. Laivaston
palveluksessa sodan aikana suorittamiensa ansioiden takia on
meriministeri kahdesti osoittanut hänelle suosiotaan.
Torpeedonhävittäjällään Mustan meren eskaaderissa on hän miehistön
suosikki. Upseerit häntä sensijaan vihaavat. Eivät voi sietää hänen
nauttimaansa arvonantoa, hänen, joka "oikeastaan on vain matruusi",
vaikka kantaakin upseerin pukua. Häntä vainotaan. Hänelle ei ole
kahteen vuoteen myönnetty lomaa. Mutta hän alistuu kuriin.
Sattuu kuitenkin tapauksia, jotka panevat maltin maljan pahasti
läikähtelemään.
Martyn isä kuolee kotimaassa. Poika tahtoisi mennä syleilemään itkevää
äitiään, lohduttelemaan surevia veljiään. Mutta ei saa lomaa, vaikka
olisi siihen oikeutettu. Isku seuraa toistaan; saapuu jälleen
suruviesti: on kuollut isoäiti ilman että Martylle oli annettu
tilaisuutta suudella tätä ennen kuolemaa.
Martyn sappi käy sameammaksi. Viha vääryyttä vastaan ei ehkä sentään
vielä purkautuisi, ellei olisi syytä suurempaankin.
On alkanut näet koko laivaston miehistöä arveluttaa. Mitä tekemistä
heillä on Mustalla merellä? Onhan sota loppunut. Miksi siis he,
tuhannet matruusit, pakotetaan yhä elämään erossa omaisistaan ja
taistelemaan ja kuolemaan Venäjän rannikolla tietämättä miksi? Venäjän
työläisethän eivät ole Ranskan vihollisia, miksi siis pitää yllä
saartoa ja taistella näitä vastaan?
Ja miehistö soutaa maihin, nostaa punaisen lipun ja solmii ikuisen
toveriliiton venäläisten veljiensä kanssa.
Laivastolla on niinmuodoin puhjennut "kapina". Lahjakkaimpana ja
luonteikkaimpana joutuu Marty kiilankärkeen. Hän se tietenkin on
"kapinanjohtaja". Hänet pidätetään. Mutta laivastokin höyryää kohti
kotimaata.
Nyt katoaa Marty neljäksi kuukaudeksi jäljettömiin. Hänestä ei tiedetä
mitään. Hän viruu jossakin salaperäisessä vankiluolassa, jonne ehkä
menehtyisi, elleivät hänen uskollisimmat toverinsa rangaistuksen
uhallakin uumoisi hänen piilopaikkaansa ja pitäisi hänen miehekkyyttään
yllä osoittamalla hänelle rakkauttaan, vakuuttamalla kunnioitustaan.
Neljän kuukauden perästä otetaan hänen asiansa esille sotaoikeudessa.
Vankilakurjuuden heikentämä, muusta maailmasta tykkänään eristetty
Marty tuodaan pistinten välissä oikeuteen. Ja täällä, täällä puhkee
hänen miehekkyytensä kaikista kokemistaan kärsimyksistä huolimatta
kauneimpaan kukkaansa. Marty, joka "oikeastaan on vain tavallinen
matruusi", pitää loistavan, kaksi ja puoli tuntia kestävän puheen
"kapinallisten" matruusitoveriensa puolesta, Venäjän köyhälistön
puolesta, maailmanproletariaatin puolesta -- vähiten itsensä.
Hän ei kiellä "rikostaan". Päinvastoin sanoo hän ottavansa vastatakseen
toveriensakin "rikoksista". Hän nimittäin on täysin näiden kannalla,
sillä kannalla nimittäin, että sota Venäjän köyhälistöä vastaan on niin
suuri rikos, etteivät he voineet ottaa sitä tunnolleen. Kun Ranskan
edustajakamari ei kerran ole julistanut sotaa Venäjää vastaan, sotii
Ranskan laivaston oleskelu Mustalla merellä kansainvälisiä lakeja
vastaan. Ja siksi toiseksi ei heillä, matruuseilla, työläisillä,
yleensäkään ole mitään halua taistella venäläisiä luokkatovereitaan
vastaan, Venäjän rikollisesti näännytettyä köyhälistöä vastaan, joka
puolestaan ei ole uhannut Ranskaa eikä nostanut asettaan sitä vastaan.
Venäjän työläisten, Venäjän petomaisesti kidutetun pohjakerran asia on
heidänkin asiansa, koko maailman köyhälistön yhteinen asia. Venäjän
vapauden päivän sammuessa sammuisi myös maailmanproletariaatin vapauden
toivo. Viattomain työläisten verestä nousisi riistoluokkain hirmuvalta
sellainen, että se kytkisi koko maailman kansat ikuisiin aikoihin. Näin
suuressa rikoksessa, yläluokan rikoksessa työtätekevää luokkaa vastaan
ei minkään maan työläinen voi olla osallisena.
Näin puhuu puolueellisten tuomariensa edessä Marty, puhuu syvimmällä
sielunsa hehkulla, valaa esitykseensä kaiken luokkansa miehekkyyden,
painostaa käsitystään voimalla, joka on sitäkin ihmeteltävämpi, kun hän
on neljä pitkää kuukautta virunut viheliäisessä vankiluolassa, eikä
hänellä nytkään ole mitään tukea lähellään, ei puolustusasianajajaa, ei
todistajia hänen puoleltaan.
Mutta hänen puheensa kaikuu kuuroille korville. Torpeedonhävittäjän
upseerit tulevat ja kannustavat yhdestä suusta hänen päälleen, alhainen
koston- ja vahingonilo viettää riemujuhlaansa: kerrankin saadaan
nujerrettua miehistön suosikki, saadaan tieltä pois kiusallinen
kilpailija, joka "oikeastaan on vain matruusi".
Ja taas nähdään sama näytelmä, joka Ranskassa ja muualla on
uudistunut niin lukemattomia kertoja: kunnianmies sorretaan konnain
sotkuportaaksi, valtiollinen roistomaisuus pyhitetään lainmukaisuudeksi
ja oikeudellisuudeksi, korkein inhimillisyys, kaunein hyve julistetaan
rikokseksi.
Mies, "joka ei voisi tehdä mitään kunniatonta", selitetään
kunniattomaksi ja tuomitaan kahdeksikymmeneksi vuodeksi
kuritushuoneeseen. Ja rikos? "Oikeus" on havainnut syytetyn olleen
suhteissa bolshevikien kanssa, "vihollisten" kanssa, joita vastaan ei
kuitenkaan koskaan ole julistettu sotaa.
Ja tämän uuden Dreyfus-skandaalin uhri teljetään vankilaan. Mutta
sielläkin kasvavat vain hänen sankarilliset mittasuhteensa. Kolmasti
valmistavat uskolliset ystävät hänelle pakotilaisuuden. Yhtä monta
kertaa hän kieltäytyy. Hänhän ei ole mikään pahantekijä, ei ole tehnyt
mitään rikosta, miksi käyttäisi hän siis kurjain rikollisten teitä? Ja
loppuisiko riistoluokkain barbaria vankilaporttien ulkopuolella? Eikö
koko nykyinen kapitalistinen yhteiskunta työväenluokalle merkinnyt
suurta kuritushuonetta, eikö pohjakerta ole kaikkialla kahleissa, eikö
se joka paikassa ole yhtä alttiina yläluokan sorrolle ja vääryydelle?
Niinkuin hän itse oli saanut ja saa kärsiä mielivallasta ja vainosta,
niin saavat kärsiä kaikki työläiset. Parempi odottaa, kunnes kaikki
syyttömät uhrit, maailmanköyhälistö, murtaa jättityrmänsä ukset,
jaoittaa maahan koko kuritushuoneyhteiskunnan. Silloin vasta olisi
todella vapaa hänkin.
Ja niin jää Marty itsetietoisen työläisen levollisuudella vankilaan
suorittamaan rangaistustaan, mihin hän on tuomittu siksi, että hänellä
on omatunto, että hän on kunnianmies.


JEANNE LABOURBE

Ranskalla oli jo ennestään suuri Jeannensa -- Jeanne d'Arc, Orleanssin
neitsyt, isänmaansa pelastaja, pyhimys.
Nyt sillä on toinen suuri Jeannensa -- Jeanne _Labourbe_, koko
ihmiskunnan esitaistelija, marttyyri mutta ei pyhimys (sanan
porvarillisessa mielessä).
Jeanne d'Arcin kiduttivat kuoliaaksi Ranskan viholliset.
Jeanne _Labourben_ tappoivat omat maamiehensä, valkoiset ranskalaiset
upseerit, lahtarit.
Jeanne d'Arcille on pystytetty viisi muistopatsasta Pariisiin,
lukemattomia pitkin Ranskaa.
Jeanne _Labourben_ luut lahovat jossakin Odessan hautausmaan kolkassa,
koirankuopassa, eikä hänelle ole vielä kohotettu ainoatakaan
monumenttia, mutta hänen muistonsa elää ikuisiin aikoihin maailman
työväenluokan tietoisuudessa ja suurten, lahjomattomain runoilijain
kanteleet tulevat helkkymään hänelle ajasta toiseen.
Jeanne d'Arc julistettiin pyhimykseksi viisisataa vuotta kuolemansa
jälkeen.
Jeanne _Labourbe on jo nyt_ pyhimys -- satain miljoonain proletaarien
siunaama siksi.
Mikä sitten hänen elämänjuoksunsa?
Koruton mutta kaunis: herkeämätöntä uhrausta alaluokan hyväksi, vihdoin
kuolema sen puolesta.
Jeanne Labourbe oli opettajatar. Hän olisi siis varsin hyvin voinut
olla klerikaaii, uskonintoilija, pakanainpuettaja, köyhäin irvistelijä,
rikkaiden nuohooja, jos olisi ollut tyypillinen ammattinsa edustaja.
Mutta luontopa olikin siunannut häntä tarkkanäköisillä silmillä, älyllä
ja urheudella. Hänellä oli silmää näkemään köyhälistön kurjuuden, älyä
ymmärtämään oikea paikkansa, rohkeutta seisomaan siinä.
Hän polveutui Père Lachaise-kirkkotarhan urhoista, hän oli siellä
ammuttujen kommunaardien henkinen jälkeläinen. Hän oli Pariisin
Kommuunin myöhäisvesa. Hän imi elinmehunsa pariisilaisen kirkkomaan
kommunistijoukkohaudoista. Kummakos siis, jos hän itse kaatui kaukana,
kaukana toisella hautausmaalla, toisella valkosutten temmellyskentällä.
Mutta kertokaamme hänestä asiallisemmin.
Hän oli ranskatar mutta jo varsin nuorena siirtynyt Venäjälle.
Täällä kohtasi hän ranskalaisen, köyhyyden keksinnöillä silatun
kurjuuden sijasta alastoman, törkeän, taivaaseen asti huutavan
kurjuuden, tapasi kotimaansa viehkeästi lakipykälillä puuteroidun
mielivallan sijasta tsaarillisen nagaikkahirmuvallan, tutustui
hirsipuihin.
Mutta tutustui myös muuhunkin: uljaasta kumoussuvustaan huonontuneen
oman maansa työväenluokan sijasta, joka varpusten tavoin tappeli
keskenään rikkaiden pöydiltä pudonneista muruista jaksamatta luoda
katsettaan kauemmas ja korkeammalle, tämän vajakasvuisen kotimaansa
pohjakerran sijasta ilmestyi hänen silmiensä eteen Venäjän ilmiömäinen
työväenluokka, joka sitä vähemmän tyytyi muruihin mitä syvemmin sitä
kynteli solmuruoska, joka suuntasi katseensa sitä kauemmas mitä alemmas
tomuun sen polki santarmin rautakanta, työväenluokka, jonka kalpeilla,
kärsivillä kulmilla leikki uudenajan huomensäteet, ihmiskunnan suuren
pääsinpäivän sarastus.
Ja kas: täällä löysi Jeanne Labourben taistelutarmo oikean maaperänsä,
täällä tovereja, joiden kanssa kelpasi uurastaa, täällä urhoja, joille
hetken etu ei merkinnyt mitään, vaan jotka iskivät ja uskalsivat iskeä
suurensuuren asian puolesta: koko maailman köyhälistön vapautuksen
puolesta.
Ja Venäjän pohjakerran kumotessa valtaistuimen, suistaessa pylväiltään
kaikki veriset entispyhimyksensä, taittaessa solmuruoskan ja maahan
romahduttaessa hirsipuut liikkui Jeanne ensimmäisenä mukana hävitys- ja
uudestiluomistyössä, liikkui itse ja veti mukanaan muita maanmiehiään.
-- Mitäpä me, murisivat nämä. Olemmehan vieraassa maassa, mitä meille
kuuluu tämän maan työväen pyrkimykset, komprometteeraamme vain itsemme,
jos työväenluokka häviää.
-- Mitäkö teille kuuluu? Hävetkää! -- sähisi heille kelpo
ranskattaremme. Ja tekö mukamas "suuren" vallankumouksen ja Pariisin
Kommuunin jälkeläisiä? Haudassaan kääntyvät oivat esi-isämme, jotka
suuressa vallankumouksessa kuolivat yläluokkamme etujen vuoksi,
kahdesti kommunaardit, jotka kaatuivat oman luokkansa puolesta.
Pysähtyivätkö maamme vallankumousten vaikutukset omaan maahamme, eikö
niiden aatteet ja esimerkki ole mullistaneet koko maailmaa, eikö itse
tämä Venäjänkin vallankumous ole vain niiden jatkoa, eikö Pariisin
Kommuuni nyt vain uudistu monikertaistuneena, sata kertaa valtavampiin
kaavoihin valautuneena, selväpiirteisempänä, suuremmoisempana. Ei ole
nyt kysymys yksin Venäjästä, vaan koko ihmiskunnasta, kaikista maista
ja kansoista. Soihtu, joka tänään on sytytetty Moskovassa ja
Pietarissa, loimuaa huomenna tai ylihuomenna taikka myöhemmin myös
Pariisissa, Berliinissä, kaikkialla. Yli maailman kimmahtavat
punakipinät, syttyy kumouksen liekki ennemmin tai myöhemmin. Venäjän
vallankumous -- se on yleismaailmallisen proletariaatin yhteinen asia,
kaikkien meidän asia.
Ja nurisijat häpeävät, huomaavat olevansa väärässä, liittyvät mukaan.
Ranskalainen työläinen tarttuu venäläisen veljensä käteen,
porvareiden päähänpänttäämä patriotismi haihtuu utuna kansainvälisen
veljeydenaatteen siipien tieltä: työläisellä on vain yksi isänmaa:
luokkansa.
Mutta voittoisa vallankumous alkaa kauhistuttaa kaikkien maiden
vallassaolijoita.
-- Ilmeinen maailmanvaara, ähisevät nämä aivan oikein.
Sitä vastaan siis kynsin hampain. Loppuu varsinainen kapitalistinen
maailmansota. Hyvin joutuvat venäläisten työläisten pyöveleiksi
kaikkien maitien upseerit, ammattimurhaajat. On tankkeja, on
lentokoneita, on merihirviöitä, on myrkkykaasuja -- kas niillä kelpaa
höyhentää kumouksellisia työläisiä. Suomella oli Mannerheiminsa
saksalaisine välikappaleineen, ja selvä tuli: Suomen työväenluokka
iskettiin ikivaivaiseksi. Eikö meilläkin ole riittävästi Mannerheimeja
(ja joutaa se hänkin) ja välikappaleita, niitähän on niin, ettei mihin
panna. Venäjän köyhälistön kurkkuun siis! -- raivoavat kaikkien maiden
kapitalistit hampaitaan purren.
Ja palkkamurhaajajoukot syöstään joka puolelta saarron avulla
nälkiinnytetyn vallankumous-Venäjän kimppuun. Asetakkiin pakotettuja
työläisiäkin saadaan petoksella ja uhkauksilla matkaan. -- --
Surukseen saa Jeanne kuulla, että osasto ranskalaisiakin sotureja,
hänen omia maamiehiään, on viskattu rajan yli pyövelöimään hänelle niin
kalliiksi käynyttä vallankumousta.
Hetkeäkään viivyttelemättä kiiruhtaa hän Odessaan, missä nämä ovat
ryhtyneet ukrainalaisten maanylkyreiden arvottomiksi rengeiksi.
Nyt vasta pääsee hänen älykkäisyytensä, kaunopuheisuutensa ja
rohkeutensa täysiin oikeuksiinsa. Valkoiset upseerit ovat
kuolemanrangaistuksen uhalla kieltäneet "bolshevikikiihoituksen".
Kiihoittaa saa vain tsaarin ja muiden riistäjien hyväksi. Mutta
Jeanneko siitä säikähtyisi? Ei.
Vastustamattomana, mukaansatempaavana kulkee hän ranskalaisen soturin
luota toisen luo.
-- Mitä? -- sanoo hän, aijotteko todella taistella venäläisiä työläisiä
vastaan, te, ranskalaiset työläiset, taistella omaa luokkaanne, niin,
ja siten omaa itseänne vastaan? Oletteko te todellakin maailmansodan
kauhuissa niin menettäneet ymmärryksenne, ovatko petolliset
kansanjohtajat niin hämmentäneet teidän käsityksenne, että nyt aiotte
tappaa saman aatteen esitaistelijoita, jonka puolesta mainehikkaat
esi-isänne itse taistelivat ja kaatuivat? Milloin ranskalainen
työläinen, monien luokkasotien jälkeläinen, on vajonnut niin alas, että
on ruvennut isäinsä teilaajien veräjäkoiraksi? Tulitte pitämään kurissa
pahantekijöitä, niinkö? Kääntäkää siis pistimenne päälliköitänne
vastaan, kaikkia Venäjän kansan kuristajia vastaan, sillä he ovat
ainoat pahantekijät tässä maassa. Kysykää kansalta siellä, missä nämä
ovat kulkeneet, niin saatte vastauksen: murhaavat, murhaavat.
Vapauttamaan maata, niinhän? Päinvastoin: vapauttakaa vain oma maanne
kiskurien hirmuvallasta, tämän maan, Venäjän maan, ovat työläiset jo
vapauttaneet. Voi voi, rakkaat veljet, huonoilla jäljillä olette.
Tehkää parannus, lyökää veljenkättä "vihollisenne" kanssa ja kääntykää
sitten kotiinne. Älkää ruvetko veljienne pyöveleiksi. -- --
Ja hyvä sana vaikuttaa aina milloin sillä on otollinen maaperä.
Ranskalaisilla sotureilla ei toden totta ollut muuta mielessäkään kuin
päästä kotiin -- neljän vuoden sotahelvetti oli jo vienyt halun tappaa
ja tulla tapetuksi. Häpesivät jopa, että _tiaisen_ oli tarvinnut tulla
saarnaamaan heille järkeä. Ja niinpä tapahtui se, mistä koitui niin
paljon työtä ja vaivaa ranskalaisille sotaoikeuksille ja mistä
keltakuumeinen Marokko sai niin paljon uusia vieraita: sotilaat tekivät
kapinan.
-- Emme lähde Venäjän työläisiä vastaan, sanoivat nämä.
Mutta eihän riittänyt "sivistyneille" ranskalaisille
valkokaartiupseereille rykmenttinsä rankaiseminen. Pitihän rangaista
kiihoittajaakin.
Tiesihän koko Odessa, että Jeanne Labourbe se oli sotilaat villinnyt.
Hän se siis otetaan kiinni, raastetaan kenttäoikeuteen ja tuomitaan
kuolemaan. Mutta taas tapahtuu jotakin ilkeää: ei saada ainoatakaan
sotilasta ampumaan häntä. Sirot ranskalaiset luutnantit vääntelevät
vahattuja viiksejään:
-- Tämäpä vasta pirua: ei mitään kuria, ei mitään järjestystä. Mitä
enää sanovatkaan meille sotaministeri, mitä Clemenceau, mitä ystävämme
kansanjohtajat?
Mutta pian ottavat he järkensä vangiksi. Suottako he olisivat käyneet
tyyriitä sotakouluja. Tottahan he nyt itsekin pystyvät ottamaan hengen
tuollaiselta turhanaikaiselta ihmisolennolta.
Ja niin panevat he täytäntöön teon, jonkalaisesta vastikään
syyttäessään saksalaisia liittolaisia liittolaismielinen
maailmansanomalehdistö laukoi järeitä panoksia loppumattomiin:
saksalaiset murhanneet naisen, saksalaiset murhanneet naisen!
Iltahämärässä vievät sydämettömät upseerit Jeannen hautausmaalle ja
ranskalainen ritarillisuus suorittaa viimeisimmän urotekonsa:
kymmenkunnan ratsupistoolin kuulat puhkaisevat naisrinnan;
länsimainen demokratia, "länsimainen sosialidemokratia", länsimainen
kaulusraakuus, konnuus, roistomaisuus, kaikki mikä sen yläluokassa ja
veijarikansanjohtajissa on kurjaa, viheliäistä ja siivotonta -- ja mitä
muuta heissä sitten on? -- kaikki se vyöryy "sivistyksen" ja
"kulttuurin" nimessä hennon naisruumiin yli, vaatii uhrikseen yhden
aikakautemme ja kaikkien aikakausien ylevimmistä naisluonteista, joka
eli ja kuoli luokkansa puolesta, tukahutti kaikki yksilölliset
pyyteensä ja auliisti antoi nuoruutensa, intohimonsa, sulonsa suuren
asiansa alttarille: koko kärsivän ihmiskunnan paremman tulevaisuuden
lunnaaksi.
Mutta vaikka Jeanne Labourben luut lahovatkin tuntemattomassa
koirankuopassa jossakin Odessan hautausmaan kolkassa, kuten verratonten
suomalaisten sisariensa Hennalassa ja muualla, elää ja liikkuu hänen
henkensä kaikkialla missä työläinen taistelee riistäjämurhaajia
vastaan, ja hänen muistonsa vaeltaa kuin kiertotähti ajasta toiseen, on
yksi vapautuneen ihmiskunnan kalleimmista entisperinnöistä vielä
silloin, kun maailma ei enää tiedä eikä tahdo tietää mitään niistä
verisistä hirviöistä, jotka maassa ja toisessa tappoivat työläisiä ja
teilasivat naisia.
Ja silloin ymmärretään Ranskassakin, että sen suurin Jeanne on --
Jeanne _Labourbe_.


MARSELJEESI
(_Pikku Vapulle_)

Me olimme lehdossa leikkineet
miten parhaiten olimme voineet.
Mure mielessä, mutta kuitenkin
tovin toisenkin niin ilakoineet.
Ja kimpsut koottiin ja kampsut, kun
hämär heitteli huntujansa
ja tanssikummulle kokoontui
kylän karkelovalmis kansa.
Mut pois! Mitäs meille melskeestä
väen nuoren ja nauravan moisen.
Kukin kuulihan vielä korvissaan
sorasointujen pauhinan toisen.
Oli toinen tanssi tanssittu
kotipuolessa kolkko juuri,
kova kuolemantanssi, min pyörteisiin
oli kaatunut kansa suuri.
Kukin kenties hiljaa huokasi vain:
"Niin täällä kuin meilläkin _muinen_
ilo elämän osansa ottavi, kun
yö saa sulohaaveiluinen"
Ja hymähti vielä matkalta, kun
monen vinhan jo virisi laulu,
kylä karkeloiva kun katosi pois:
"Niin tuttu, tuttu se taulu". -- --
Pois, pois. Kukin kolkassa vaunun vait
oli kuin kuvapatsas ikään,
johon hehkua hengen lietsoa ei
vois maallinen mahti mikään.
Mut -- kommunistinhan muistatte,
joka saarnasi lohtua vaivaan?
Mitä lausuikaan hän: "Lapsosten
on valtakunta taivaan."
Äkin viisauden tuta saimme me tuon,
vaitolo kun vaikea katkes,
syliss' äitinsä joukkomme nuorin kun
lapslahjoin lauluhun ratkes.
Tytön tyllerö, vuosilta neljän kai,
elohopean heljä ja herkkä,
sinikello keinuva taikka kuin
suvituulessa tutjuva kerkkä.
Sinikello --. Ei. Kuin hopeisen
soman soivan sa tiun luulit,
kun haltioissaan lauluaan
äkin lapsen sa laulavan kuulit.
Mitä lauloi hän? Sitä lauloi hän,
joka joukkojen suussa helää
joka kerta kun vuossadan eteenpäin
ne yhdessä tovissa elää.
Kun Bastiljen ne valloittaa,
kun seisoo ne suluilla kadun
tai kaatuu pyövelipistimiin
verin kirjaten sielunsa sadun.
Jota lauloi raatajat Suomenmaan,
kun uutta ne uursivat innoin,
yöst' aikain kun rotu rohkein sen
ylös astui henkensä hinnoin.
Jota sankarit ryysyiset lauloivat
ovell' ollessa tuhon jo hirveen,
jota kaiutti impemme kaunoiset
pään päällä jo päilyissä kirveen.
Niin, _marseljeesia_ lauloi hän
suin hartain meille, jotka
maan vieraan helmaan heittänyt
oli koston korppikotka.
Ah, intoa, toivoa lauloi hän,
tulikipinän sieluhun viskas,
jokapäiväisyyden arjesta taas
säveleillään kiehtoen kiskas.
Ja määrään viittasi ylvääseen,
joka kaihtua uhkasi huoliin:
suku Suomen vartovi vaivattu,
verin viskattu piinatuoliin. -- --
Niin lauloi hän. Lumos laulullaan
myös vieraat. Outo kieli
lisäs tenhoa vain. Mitä puuttuikin,
sen korvasi hehkuva mieli.
"Kas vain sitä tyttöä, ranskatar
hän varmaan on", tokas eräs,
kun marseljeesihin maireimpaan
hän vaununnurkassa heräs.
Ei, vieras, älköhöt Ranskahan
sua viekö sävelet vapaat,
ja työläiskunto jos kaipios on,
sitä lähempääkin sä tapaat.
Luo katseesi Suomeen! Siellä sä näät,
mik' on työläisrinnoissa syttö,
mikä kunto kahlitut kaunistaa. --
Yks _heistä_ on vain tämä tyttö.


KOHTAUS PIILOPIRTISSÄ

Tuli mieleeni piilopirtti
ja kolkko kohtaus siellä:
ovest' astui vangitun vaimo,
hän nälkäleirille tiellä.
Oli uupunut matkallansa,
toviks poikkesi ystäviinsä.
Ah, kuin koko luokkansa kurjuus
oli syöpynyt piirteisiinsä!
Ja kummakos: raskaana raukka