Suuri rikos - 2

kera kaikkein kun uutta luo?
Niin... Ja sitten: eihän hänellä ollut mitään valittamista, häntähän
kohdeltiin niin erinomaisen hyvin. Olihan hän päässyt oikein herrasväen
sairaalaan.
Kuinka usein hän olikaan kuullut ja itsekin lausunut kovia sanoja
paremmista ihmisistä. Ja nyt: nyt olivat nämä ottaneet hänet ja paljon
muita punasotilaita hoitoonsa -- näyttäneet, että he ainakin
laupeudentyössä olivat puolueettomia, täysin inhimillisiä. Lääkärit
olivat myötämielisiä, hoitajattaret hyväntahtoisia, ja varsinkin
Armaksen hoitajatar oli kuin herran enkeli: aina sama hymy huulilla,
aina samat viehättävät kuopat poskusilla. Se ei ollut kyllä sitä samaa,
mikä oli karehtinut hänen äitinsä huulilla tai leikkinyt siskon
suupielissä, mutta hoitajatar, hänhän oli toki ventovieras ihminen,
herraskaisia, ja kuitenkin hymyili tämä hänelle -- punasotilaalle,
joita paremmat ihmiset muuten vihasivat niin syvästi.
Kummakos siis, jos Armaksesta heikkoudestaan huolimatta tuntui aika
hyvältä lojuessaan siinä valoisan sairassalin avarassa vuoteessa ja
väsyneillä aivoillaan jauhaessaan vastikään kokemiaan ja paraikaa
elämiään merkillisiä seikkoja.
Mutta kaupunki oli silloin punaisten hallussa, eikä Armas tiennyt missä
määrin yläluokan hyväntahtoisuus punasotilaita kohtaan, missä määrin
herrasenkelien suopeus riippui sotilaallisesta asemasta.
Mutta siitä pääsi hän pian selville.
Ei näet aikaakaan, kun kaupunki jo oli valkoisten vallassa, ja
kauhuviestit ehtivät sairaalankin siihen asti niin rauhaisiin suojiin:
työläisiä tapettiin kaikkialla, tapettiin aseellisia, tapettiin
aseettomia, tapettaisiin kaikki...
Sairaalassa oli kaikki mullin mallin: punaiset potilaat vaikeroivat
entistä äänekkäämmin, tohtoreita ei näkynyt missään, hoitajattarilla ei
ollut aikaa ja uusia potilaita tuotiin yhtenään -- ei enää punaisia
vaan valkoisia, aina vain valkoisia. Armasta oikein ihmetytti, minne
mahtoivat kaikki punaiset haavoittuneet joutua, kun kerran kaupungissa
oli villillä raivolla taisteltu yhteen menoon viikkokausia; eihän niitä
vain, eihän niitä vain tapettu niitäkin?
Armaksen valtasi kauheat aavistukset. Hän oli muutamien päivien
tietämiin nähnyt hoitajatartaan vain vilaukselta. Olisi niin kovin
tehnyt mieli kysyä...
Mutta siinäpä jo saapuikin hänen herranenkelinsä -- entistä
niukkahymyisempänä, mutta kuitenkin kuoppaset poskilla, kuten
tavallista.
Armas tekemään jotakin kysymystä, mutta ei tiennyt mitä hänen
oikeastaan piti udella. Kunnes yhtäkkiä umpimähkään kysäsi:
-- Mitäs, jos minä tästä paranen, niin mitäs minulle sitten tehdään?
Ja kas: koskaan ei hoitajatar ollut hymyillyt niin herttaisesti,
koskaan ei hänen silmänsä olleet välähtäneet niin vilpittömästi kuin
nyt vastatessaan Armaksen arkaan, huolentäyteen kysymykseen:
-- Mitäkö tehdään? _Ammutaan!_
Sanoi, korjasi käärettä, hymyili, kunnes kääntyi viereiselle vuoteelle.
-- Ammutaan! toisti Armas itsekseen tuijottaen tuskaisena kattoon kuin
johonkin kauhukuvaan ja kylmäin väreiden puistattaessa koko hänen
kuumeista ruumistaan.
Kuolema ei häntä kammottanut. Olihan sitä jo saanut aikoja sitten tehdä
tilin itsensä kanssa, eikähän ollut ollenkaan sanottu, että hän
paranisi. Mutta kauheampaa kuin kuolema oli kokea tällainen
päätäpyörryttävä pettymys: että kaikki yläluokan inhimillisyys, sen
sääli ja hyväntahtoisuus, joiden avujen hän oli luullut kiteytyneen
häntä hoitaneen herranenkelin hymyyn, että se kaikki oli ollut
sydämetöntä petkutusta, valhetta, valhetta, valhetta, että se oli ollut
vain olosuhteiden pakosta käytetty naamari, jolla kaihdettiin
epäinhimillisin julmuus, raakalaismaisuus ja mistään kyltymätön
verenhimo.
Ja niin kuin hänen sydämensä oli sulanut riistäjiä kohtaan ja niin kuin
hän oli alkanut pitää erehdyksenä monta luokkansa vihamielistä
käsitystä paremmista ihmisistä, kunnes nyt yhtäkkiä kaikki romahti:
työväenluokan käsitys iski sittenkin naulankantaan, porvaristo oli
työväenluokan verivihollinen, verivihollinen kaikissa asteissaan ja
vivahduksissaan, ja porvarilliset laupiaat samarialaiset, ne olivat
perkeleitä ihmishahmossa, pimeyden enkeleitä, joiden ihmisystävälliset
hyveet olivat konjunktuurihyveitä, mitkä sopivan tilaisuuden tullen
muuttuivat mustimmiksi paheiksi.
Ah, miten viiltelikään Armaksen sielua tämä porvarisluokan armoton
jylhyys, tämä sydämetön kovuus!
-- Kumpa edes ammuttaisiin! siinä Armaksen mielestä ainoa ulospääsytie
tästä kaikesta kauheudesta.
Mutta tehtiinkin toisin.
Tulivat pian valkoiset ja määräsivät kaikki punaiset potilaat
vietäväksi muualle, pois valkoisten haavoittuneiden tieltä jonnekin
kauas pohjoiseen: roistot syrjään, "vapaudensankarit" sijalle.
Vähät merkitsi, oliko monestakaan punasotilaasta lainkaan lähtijäksi,
pois vain tieltä!
Ja niin raahattiin nämä vaikeasti haavoittuneet, kuumeiset, ehkäpä
viimeisillään viruvat punainvaliidit asemalle ja viskattiin kylmiin,
siivottomiin ja sietämättömästi koliseviin rahtivaunuihin kuin mikä
kauttakulkutavara: junalle vietäessä pudottivat huolimattomat kantajat
Armaksen paareilta, vastikään sidottu reisivaltimo aukeni, tuska
typerrytti poloisen tajuttomaksi. Nostettiin ylös, työnnettiin vaunuun.
Juna vihelsi, nytki, lähti.
Ja kuudensadan kilometrin pituisella taipaleella, kahden vuorokauden
matkalla -- muiden kärsimystensä pääkallonpaikalle heitettyjen
toveriensa vaikeroidessa -- vuodatti tajuton Armas vähitellen verensä
kuiviin, vuosi "hiekkaan" nuoren luokkansapuoltajan hurme, tihkui
pisara pisaralta kuin kallein uhriöljy, jolla turhaan koetetaan
lepyttää jotakin julmistunutta hirmujumalaa.
Niin että kun tämä liikkuva kärsimysten helvetti vihdoin pääsi perille
ja paikalliset valkoiset riensivät ottamaan vastaan haavoittuneita
"pahantekijöitä", joita "kumma kyllä ei oltu ammuttu", ei Armas enää
pannut valkoista ihmisystävällisyyttä koetukselle: herjattu
työläishenki oli jo jättänyt hennon, raadellun tomumajansa, nuoren
proletaariurhon sairaaksi kidutettu sielu rääkätyssä ruumiissa
sammunut, suuren väärentämättömän inhimillisyyden uskollinen
esitaistelija oli kallistanut päänsä epäinhimillisyyden, raaimman
petomaisuuden ristillä.
Oli nukkunut nuori kumoussankari, tehnyt seuraa niille kymmenille
tuhansille tovereilleen, jotka valkoiset lakaisivat tieltään
pysyttääkseen uhriensa silvotuille luille hirmuvaltansa, jonka jokainen
piirre puhuu luihusta sydämettömyydestä.


PUOLIKUOLLEEN PROLETARIAATIN RUUMIILLISTUMA

Jossakin kaukana ulvoi koira haikean alakuloisesti. Välillä ulina
katkesi muuttuen tuskin kuuluvaksi luskutukseksi, kunnes taas kuului
keskeytymätöntä ulvontaa.
Mutta jostakin lähempää kuului epäselvää, muodotonta remua. Korva
eroitti oven mäiskettä, vetopelin ääntä, humalaisten hoilotusta ja
jotakin, joka saattoi olla tanssin jytinää, mutta kaikki sulautui
ikäänkuin äänenvaimentajan tukahuttamaksi sorasoinnuksi. Toisinaan vain
läjähti ovi äänekkäämmin, kuului selvä hihkaisu ja päihtyneen
kitalaesta vaivoin ulos ryömivä:
-- Perrkele!
Valkoiset juhlivat jossakin lähettyvillä.
Mutta _aivan_ lähellä, aivan kuin _hänen_ omasta, jonkin painon alla
puristuvasta rinnastaan lähteneenä kuului huokaus, kuului toinen ja
kolmas -- väriseviä, kammottavan yön hiljaisuuteen riutuvia huokauksia.
Kunnes lakkasivat. Viimeinen -- yhtäkkiä esiintyöntyvä tuskainen
voihkaus, se kaiketi oli hänen omansa, sen kuullessaan hän ainakin
vasta huomasi oman itsensä, alkoi ajatella, koetti pohtia. Mutta ei
ymmärtänyt mitään muuta kuin että hänen oli tavattoman työläs, että
jokin hirvittävä paino oli hänen rinnallaan, että hän oli tavattoman
ahtaasti jossakin, missä oli miltei mahdoton hengittää, että johonkin
paikkaan hänessä koski kipeämmin kuin muualle ilman että hän kykeni
pääsemään selville, mihin, ja että hänen kasvoilleen valui ylempää,
missä oli jotakin muodotonta hänen päällään, jotakin lämmintä, valuen
valumistaan mutta myös tyrehtymistään tyrehtyen, kunnes kohta tiukkui
vain yksinäisiä pisaroita, jotka hyytyivät hänen kasvoilleen,
silmilleen, sieramilleen, suulleen ahtaaksi naamioksi, joka tuntui
tykkänään salpaavan hengityksen. Mutta kaikki oli yhä kuin unta.
Hän havahtui tietoisuuteen vasta rajusta nytkähdyksestä. Jonkun luiseva
kyynärpää iski suonenvedontapaisesti hänen poskeensa, värisi
silmänräpäyksen ja jähmettyi sitten elottomaksi siihen.
Mutta kesti kuitenkin jonkun aikaa, ennenkun hän ymmärsi, ennenkun hän
_uskalsi_ ymmärtää missä hän oli.
Mutta sitten selveni hänelle yhtäkkiä koko hirveys. Hänen aivoissaan
sävähti aivan kuin joku sanomattoman törkeä ääni olisi huutanut hänen
korvaansa vastaukseksi hänen äänettömään kysymykseensä:
-- Ruumiskasassa!
Ruumiskasassa, -- tuntui hänen jokainen puolikuollut solunsa toistavan,
turtui parahtavan jokainen hermo, jokainen lihassäie.
Sitten hän tunsi kuinka kylmä hiki kihosi hänen jokaisesta
huokosestaan, hänen kurkkuunsa kuoli parahdus, ja hän tiesi, vaikka ei
nähnyt, että hänen tukkansa paraikaa muuttui harmaaksi.
Sen jälkeen menetti hän tajuntansa.
Hän heräsi siihen, että huvipaikan pianissimo muuttui yhtäkkiä ilman
ylimenokohtaa korviasärkeväksi fortissimoksi: ovi läjähteli, vetopeli
vaikeni vingahtaen, kuului huoneesta ulosryntääväin humalaisten
äänekästä hälinää, kirottiin, vannottiin, kunnes koko metakka päättyi
pyssynpaukahdukseen ja selkäpiitä karmivaan kuolonkiljahdukseen.
Valkoiset hauskuttelivat keskenään. -- --
Sitten hän alkoi ajatella.
Hän palasi tuohon järkyttävään hetkeen, kun valkoiset olivat
järjestäneet heidät riveihin, jotta voitiin ottaa joka kymmenes
ammuttavaksi. Hän muisti aivan elävästi, kuinka hän oli koettanut
vilaista rivin päähän saadakseen selville, sattuiko arpa hänelle, ja
kuinka hän sitten oli koettanut lukea: yksi kaksi kolme, mutta vaikka
hän olisi kuinka yrittänyt, niin sotkeutui hän aina, kunnes yhtäkkiä
joku, joka oli ääneen laskenut yksi kaksi kolme, sanoi aivan hänen
edessään: _kymmenen_. Tosin hän luuli, ettei sillä missään tapauksessa
tarkoitettu häntä, vieläpä tuntui oikein turvalliselta, ettei _se_
sentään sattunut hänelle -- hän olikin niin väsynyt ja onneton, ettei
hän olisi mitenkään jaksanut --. Mutta sitten hän ihmeekseen kuuli,
että hänelle alettiin kiroilla, ja, ennenkun hän vielä oli päässyt
selville koko asiasta, oli joku tarttunut hänen käsipuoleensa ja
riuhtaissut hänet rivistä muiden ammuttavien joukkoon. Sitten oli
valkoisten päällikkö, naurettavan nuori ja tinasotilasta muistuttava
pojanräähkä, pingoitetulla mahtipontisuudella karjaissut: mars!
Vasta tällöin oli hänelle täysin selvinnyt koko kauhistus. Oltiin siis
todellakin menossa koirahaudalle. Hän ei kyllä ollut mielestään
tuntenut mitään tavatonta pelkoa, mutta kun tapettavien joukko lähti
liikkeelle, ei hän päässyt paikaltaan minnekään. Oli aivan kuin hänellä
olisi ollut lyijyä jäsenissään. Hän oli kuin hukkuva, joka tietää miten
hänen olisi liikutettava käsiään ja jalkojaan, mutta ei jostakin
kummallisesta syystä voi sitä tehdä. Vasta kun hänen vieressään
tepasteleva valkoinen sotilas oli tarttunut kiväärinputkeen aikoen sen
perällä hutkaista hänet liikkeelle, alkoivat hänen jalkansa totella.
Muuten hän muisti yhä vielä niin elävästi tuon valkoisen. Pitkä, laiha,
kalpea, ennenaikaa vanhentunut, lasit nenällä. Hän olisi ottanut
valalleen, että tämä oli nuori pappi tai papinkokelas.
Mutta tuskin oli hän päässyt liikkeelle, yhtynyt tapettavien
kuolemanraskaaseen tahtiin, kun jono sotkeutui. Joku hänen edellään oli
lyyhistynyt läjään. Jono huojui sadatusten kaikuessa eteenpäin, ja
yhtäkkiä oli hän kompastua tuohon tupertuneeseen toveriinsa. Tämä oli
iäkäs, kuihtuneen näköinen, jo harmaissa oleva työläinen. Valkoisten
manauksista elähtymättä virui poloinen siinä avuttomana suunnaten
pohjattoman toivottoman katseen johonkin avaruuteen: Ajatteli ehkä
omaisiaan, vaimoaan, lapsiaan. Mutta nyt julmistui pitkä lasisilmäinen.
Kohotti kiväärinsä, jota hän yhä piteli putkesta, ja iski maahan
vaipuneen työläisvanhuksen pään murskaksi. Laski sitten kiväärin
olalleen, ja jälleen eteenpäin tapettavat, murhaajapappi ja muut
valkoiset.
-- Mars mars!
Hän, joka nyt makasi siinä ruumiskasassa ja ajatteli, muisti vielä
kuinka aivoja oli roiskahtanut hänen saappailleen ja kuinka hänen oli
tehnyt mieli pyyhkiä pois tuota valkoista tahnaa mutta sitten
ajatellut, että eihän sitä pitkälle mennä. Pyyhkii sitten, kun pääsee
perille --.
Mutta juuri kun oltiin päästy yhteiskuopalle -- edellisenä päivänä
ammutut olivat kaivaneet niin valtaisan haudan, ettei heidän nyt
tarvinnut rasittaa itseään sillä -- puhkesi muudan nuori, hirveän nuori
ammuttava yhtäkkiä tolkuttomasti puhumaan:
-- Mitäs tämä nyt oikeastaan on? Tämähän on ihan hassua. Ei, ei, ei!
Kotiinhan sitä pitäisi. Sotahan on loppunut. Herra jumala. Mehän olemme
sotavankeja. Eihän meitä saisi -- -- --
Alkoi jatkaa mutta purskahtikin -- nauruun. Nauroi kimakasti,
sydäntävihlovasti. Sielu oli sammunut.
Joku toinen taas hänen takanaan yritti höpistä rukousta. Höpisi mutta
siitä ei tullut sen valmiimpaa. "-- -- -- joka olet taivaassa.
Pyhitetty -- -- --". Sitten takertui kieli.
Mutta nyt tapahtui jotakin tavatonta. Oltiin jo valmiina. Valkoiset jo
jonkun matkan päässä virittelivät kivääriensä hanoja. Vallitsi hiiren
hiljaisuus. Kuului vain jonkun tukahutettu nyyhkytys.
Joku tapettavista, kuolleista heränneen voimatta muistaa, kuka, loihe
yhtäkkiä lausumaan lohdutuksen, rohkaisun sanoja:
-- Toverit, puhkesi hän tyynenä mutta lämmöllä puhumaan. Toverit,
älkäämme kuolko kuin pahantekijät, allapäin apeamielin. Jolla on ollut
rohkeutta elää ja seistä suuren, yhteisen asiamme puolesta, hänellä
_täytyy_ olla rohkeutta myös kuolla yhtä kunniakkaasti. Suuren asian
puolesta on aina täytynyt kuolla, _ai-na!_ Haudoille, raunioille on
uusi aina rakennettu. "Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on tuleva
nurkkakiveksi". Tulevaisuus on luokkamme, tulevaisuus on köyhälistön!
Eläköön siis -- -- --.
Pyssyt paukahtivat, kumoustoverin puhe katkesi mutta ei liian
aikaiseen. Uuden ajan evankeliumi oli ennättänyt rohkaista
marttyyrikuolemaansa käyvät vapaustaistelijat.
Kunnes _hän_ nyt heräsi kuolleista, heräsi ruumiskasassa, ruumiita
yllään, ruumiita allaan, ainoana ajattelevana, elävänä olentona
dum-dumkuulien silpomien, hengettöminä viruvien toveriensa joukossa.
Kuolemaa vainunnut koira oli herjennyt ulinastaan, huvipaikan jytinä
tauonnut. Keväthämärä aamuyö.
Paras aika kuolleiden nousta haudoistaan.
Ja hän alkoi tunnustella ruumistaan. Vasen puoli tuntui kovin hellältä,
hän saattoi töintuskin liikuttaa vasemman kätensä sormia. Mutta oikea
puoli tuntui vahingoittumattomalta.
Ja niin alkoi hän raivata tietään ruumiskasasta. Vyörytteli epätoivon
vimmalla tiellään olevia kangistuvia vainajia, laahasi oikealla kädellä
itseään kuin hylje suuntaan mistä eniten näytti virtaavan öistä
vaaleutta. Hän ei eroittanut mitään varmasti, mutta hän tiesi, että
tuossa oli muodottomaksi ammuttu pääkallo, tässä puhkaistu rinta,
tuossa silvottu käsivarsi tai reisi, tässä taas läjä kylmenneitä
suolia.
Raivasi kuumeisesti tietään, kunnes pääsi umpeenluomattoman haudan
partaalle. Ei pieninkään ääni häirinnyt hiljaisuutta. Päivä valkeni
mutta nousi sakea keväinen usva, jossa oli kuoleman ja veren hajua.
Lähellä törrötti harmaana seinänä tiheä metsä.
Sitä kohti lähti raahustamaan kuolleista noussut kumoustaistelija,
valkoisten shakaalien uhri, lähti verta valuen ja voimattomana
hoiperrellen.
Hoiperteli vuoden 1918 hautaan heitetyn, puolikuolleen mutta
kostoonkypsän proletariaatin ruumiillistumana.


VALKOINEN RITARILLISUUS

Työläiset oli yhtäkkiä, ilman ylimenokohtaa, vallannut pakokauhu.
-- Rintama on murtunut, Lahtarit tulevat.
Keskellä yötä lähdettiin kaupungista hämmentyneinä, sekasorrossa,
tuskaisina -- niin aseistaan luopuneet soturit kuin siviillväki.
Minne? Pois. Pois.
Jonnekin valkokaartilaisten jaloista.
Tiedettiinhän kertoa hirveistä asioista. Niitä ei oikein uskottu, mutta
pois kuitenkin. Parasta varoa.
Työväenkorttelin kolkoimmassa loukossa nousee äiti yhtäkkiä vuoteeltaan
kuin joustimen viskaamana. Hän ei ollut nukkunut -- kranaatit olivat jo
monta päivää räiskyneet lähitienoilla, mies taistelee jossakin tai on
kaatunut. Pakenevain kuumeiset huudot ja hälinä vievät viimeisenkin
tasapainon, herättävät äidinvaiston herkimmilleen; lapsi on saatettava
turvaan.
Kumpa ei vain olisi myöhäistä!
Ei ole enää aikaa puettaa lasta. Hädän suunniltaan säikähdyttämänä
kietaisee äiti hänet villahuiviin. Makeimmasta unestaan herätetty lapsi
alkaa tuskin kuultavasti liikutella, mutta rauhoittuu huomatessaan
olevansa äitinsä lämpöisellä povella.
Sitten pois.
Äiti lapsineen hukkuu pakenevain joukkoon. Yö on sysipimeä.
Räjähtelevät kranaatit vain viskelevät valoviiruja sikinsokin.
Eteenpäin, eteenpäin, joka hermo äärimmilleen pingoitettuna. Pakenevain
joukko huojuu milloin nopeammassa, milloin hitaammassa tahdissa
eteenpäin, yksilöt sulautuvat massaksi, muodottomaksi mutta saman
intohimon kannustamaksi massaksi: pakoon valkoisia, Epätoivon vimmalla:
pakoon!
Tulee vastaan joitakin yksilöitä.
-- Ette pääse minnekään, sanovat nämä, lahtarit ovat vastassanne
sielläkin.
Mitä? Kuinka? Sielläkinkö? Se ei voi olla mahdollista. Mahdotonta!
Toivo saa käydä varmuudesta. Usko tiedosta.
Ja yhä eteenpäin tunti tunnilta, tunti tunnilta.
Yö kuluu, Taivaanranta alkaa kajastaa. Varhainen kevätaamu alkaa
valjeta. Ensin häämöittivät vain läheisimmät puut ja rakennukset. Mutta
joukon ehdittyä metsän halki johtavalta tieltä aukealle, putkahtaa
yhtäkkiä esiin koko avara näköpiiri: pakolaiset keskellä aukiota,
yltympäri kiertää -- valkoisten ketju.
Työläisille huudetaan jotakin samalla kun valkoiset asettelevat
kuularuiskujaan.
Ryysyinen ihmislauma pysähtyy kuin ukkosen lyömänä, ahtautuu yhteen
kasaan. Pakolaiset luovat hätääntyneen katseen ympärilleen;
nuotanperässä. Muutama mielettömäksi säikähtynyt pakolainen yrittää
suin päin syöstä pakoon mutta kaatuu jonkun askeleen päässä valkoisten
kuulien lävistämänä.
Ei pienintäkään pakenemisen toivetta. Kaikki on hukassa. -- Antaudumme!
Huutaa joku miesääni joukosta omasta ja pakolaislauman: aseettomien
miesten, naisten ja lasten puolesta.
Mutta valkoisten puolelta ei kuulu mitään vastausta. Pakolaisten herkät
korvat eroittavat vain pahaenteisen naurunhohotuksen.
Silloin selvenee joukolle koko kauheus: heidät laastaisiin maan päältä.
_Oikeassa_ sodassa otetaan antautuneet sotilaat vangeiksi, aseettomat
saavat olla oloissaan. Mutta tämä, tämä ei ole oikeata sotaa, tämä on
murhaamista, tämä on työläisten juuriltaan kitkemistä: _valkoista
murhaa_.
Kauhu saa joukon sanattomaksi. Kuuluu vain tuskaista huohotusta,
ryysyaalto värähtää, nälkiintyneillä poskilla leikkii kalmankalpeus,
lyhyessä tovissa eletään vuosisatoja.
-- Kuinka oltiinkin voitu olla niin yksinkertaisia: eihän
kiiltonahkakengät ole samaa kuin sivistys, ei hännystakki samaa kuin
ihmisyys, ei kaularöyhelö yhtä kuin omatunto. Mutta vaikka oltiinkin
rehellisesti taisteltu yläluokkaa vastaan, ei sitä hetkeäkään oltu
luonteeltaan ja tavoiltaan uskottu alaluokkaa huonommaksi. Päinvastoin:
herraskaiset, nehän olivat sentään aina herraskaisia -- parempia
ihmisiä, jopa parempine tapoineenkin. Ja nyt: _mahdotonta_.
Ja kuitenkin mahdollista: kuularuiskut on kunnostettu, kuuluu joitakin
komennuksia, sitten hiirenhiljaisuus, sitten alkavat murhakoneet
rätistä.
Työläiskorttelin äiti puristaa suonenvedontapaisesti lastaan rintaansa
vasten. Ihmisjoukko ympärillä horjuu, harvenee. Kuuluu kuularuiskun
rätinää ja kuolonkiljahduksia. Nyt on hänen vuoronsa. Kuula puhkaisee
äidin pään, veri purskahtaa suusta ja sieraimista, ja hän kaatuu
hengettömänä maahan yhä puristaen lastaan povelleen.
Missä äsken huojui eteenpäin liikkuva ihmisjoukko, siinä viruu nyt
kuolon kalventama, veren tahraama, tuskan vääristämä ruumiskasa:
satojen aseettomien pakolaisten elottomat ruumiit -- kansanopistojen,
seminaarien, oppikoulujen, yliopiston kasvattamain murhaajain uhrit.
Ja koko vainajain hekatombissa sykkii vain yksi ainoa ihmiselämä --
sylilapsen.
Hän ei tiedä mitä on tapahtunut, mutta hän tuntee, kuinka äidin
käsivarret herpaantuvat, kuinka äidistä lähtevä lämmin energiavirta
yhtäkkiä katkee, kuinka häntä alkaa puistattaa ja jäätää.
Hän puhkeaa vaikerruksiin, parkuu, kunnes heikko ääni sammuu
nyyhkytyksiin, kunnes tukahtuu.
Mutta nyt tulevat valkoiset vapaussankarit: kansanopistolaiset,
seminaarilaiset, ylioppilaat, maisterit, papit ja kaunosielut -- koko
sivistyksen esikaarti antamaan viimeisen näytteen kulttuuriasteestaan:
alkavat ryöstää ruumiita; kellot, sormukset, rahakukkarot vilahtelevat
herraspitkäkyntisten avariin taskuihin, vaatekappaleet ja jalkineet
ovat haluttua tavaraa, kaikkea käy valkoisen varkaan laatuun varastaa.
Juhani Ahon Suomi, Kiannon ja Vilkunan ja Eino Leinon ja Maila Talvion
ja Gallenin Suomi -- ja keitä ne kaikki ovat -- siinä nyt esittää
katajaista valkoista kansaa, joka ei ainoastaan taivu joka suuntaan,
mutta osaa myös murhaamisen ja varastamisen taidon. -- -- --
Ryöstämättä on enää -- sylilapsi. Mutta hänenkin luokseen saapuu
valkoinen vapaussankari, jumalaa pelkääväinen körttiläinen, ahne
hajuhousu.
-- Kas miten muhkea villahuivi, virkahtaa tämä.
Ja nyt kiskomaan sitä pienokaisen ympäriltä.
Kylmän, kostean aamuilman tunkeutuessa vielä lämpöiseen, paljaaseen
ihoon kirahtaa lapsi ja sätkii kuin vastarintaa tehden.
Mutta käykö tekeminen vastarintaa valkoisen Suomen laillisille
puolustajille?
Kohoo körttiläisen rautakanta ja jymähtää raskaana sylilapsen pienen
pieneen päähän.
Kääpiöpunikki lakkaa taistelemasta laillista esivaltaa vastaan, ja
Pohjanmaan rehtiydestään kuulu talonpoika sieppaa sotasaaliinsa,
rintalapsen ainoan vaatekappaleen: villahuivin.
Mikä soma tuliainen siskolle tai morsiamelle rintamalta. Mikä
eittämätön sankaruuden todistuskappale.
Se on kyllä veren ryvettämä -- äidin ja sylilapsen veren --, mutta
ainahan ne tahrat lähtevät.
Pappi siistii sielun ja pyykkäri vaatekappaleet, niin sitkeästi kuin
veriläiskät juuttuvatkin kiinni. Taikka sanotaan juuttuvan -- pahemmin
kuin mitkään muut tahrat.


KOTIIN

Vankilanportti oli juuri rämähtänyt kiinni armoitetun takana. Hän oli
saanut ylleen joitakin vaivoin koossapysyviä riepuja, matkapassin
kouraansa, ja sitten: kotiin.
Kiltit sosialidemokratit näet olivat puoluepäivillään nähneet hyväksi,
että köyhän kansan oli tyydyttävä pikkuparannuksiin eikä haviteltava
kaikkia työnsä tuloksia, joista porvariston oli saatava eteenkinpäin
ansaitsematon suurin osansa. Tästä hyvästä päättivät porvarit
puolestaan eduskunnassaan, jossa vahva sosialidemokratinen ryhmä istui
tukemassa valkoista mauseridemokratiaa, että oli oikein ja
kohtuullista, että valtio vapautettiin ylläpitämästä muutamaa tuhatta
kapinallista, joista yksi ja toinen ehkä vielä jaksaisi vuosikausia
kestää ståhlbergilaista kuritushuonejärjestelmää menehtymättä tai
leikkaamatta valtimoaan tai myrkyttämättä itseään. Suomalaiset, ne näet
ovat vietävän sitkeätä väkeä, ja eritotenkin punaiset. Mutta pahin sisu
näiltä oli jo arvatenkin nujerrettu, ja ruumiinvoimista, niistä nyt ei
enää kannattanut puhuakaan: peräti olivat menneet rempalleen. Parasta
siis oli antaa nääkähtää kunkin kotonaan. Nehän olivat putipuhtaita,
markalla ei saanut mitään, ei varsinkaan olemattomalla markalla, ja
työtä ei saisi mistään, jos ken siihen pystyisikin. Sama kohtalo
odottaisi niinmuodoin vankeja kotipuolessaan kuin kuritushuoneessakin:
menehdys. Jos nämä taas saisivat päähänsä potkia tutkainta vastaan,
eivätkä tyytyisi ystäväinsä, sosialidemokratien, suosittelemiin
pikkuparannuksiin, jotka heille merkitsivät vain nujertamistavan
vaihdosta, pitäisivät Ståhlberg-demokratian henkivartijat,
suojeluskuntalaiset, kyllä lopusta huolen. Miksi ei siis laskea osaa
kapinavangeista vapaaksi -- miksi ei ostaa työtätekevän kansaluokan
esikoisoikeutta hernerokalla? Olkoot herran nimessä vapaita, nähdäänhän
sitten maan rajojen ulkopuolellakin, mikä köyhän kansan parasta katsova
hallitus valkoisessa Suomessa oli käyttelemässä inhimillisyyttä.
Ja niinpä sitten pääsi joukko punarikollisia kotiinsa. Pääsi sellaisia,
joilla todella vielä oli eräänlainen koti, pääsi sellaisia, joilla ei
ollut mitään kotia, ja pääsi vihdoin sellaisia, jotka eivät tienneet,
oliko heillä kotia vai ei.
Armoitettu, jonka takana vankilanportti juuri oli narahtanut, kuului
viimeksi mainittuihin. Neuvottomana ja voimattomana räpytteli hän nyt
siinä silmiään: kirkas päivänvalo tuntui äkkioudokselta kiusalliselta
ja raitis ulkoilma ihan pyörrytti. Hänhän oli muutenkin niin voimaton
ja kuihtunut. Luuvalo oli runnellut hänen luistonsa, ravinnon niukkuus
kuihduttanut lihaksensa. Ulkomuodostaan päättäen olisi luullut häntä
viisikymmenvuotiaaksi, ja kuitenkin oli hän hirvittävän paljon
nuorempi, oli vuosiltaan vasta parissakymmenissä. Jokainen
nälkäleiri- ja kuritushuonekuukausi oli merkinnyt hänelle vuotta ja
enemmänkin. Raskaita, hirvittäviä, toivottomia kidutusvuosia!
Mutta nyt, kun hän sentään toki vihdoinkin oli vapaa, nyt kun hänen
kadulle päästyään olisi pitänyt luuvalon koukistuttamin ja
jäykistyttämin jäntein pyrkiä asemalle matkustaakseen kotipuoleensa,
särähti hänen sameissa aivoissaan äkkiä:
-- Mutta entäpä, jos minulla ei olekaan kotia?
Kumoustaistelun puhjetessa oli hän vanhan isänsä ja äitinsä kanssa
pitänyt torppapahaista. Vanhemmat olivat olleet raihnaisia, ja hän se
oli saanut suorittaa sekä päivätyöt että kaikki raskaammat puuhat
kotona. Kumouksen "selvittelyssä" oli isänsäkin joutunut vankileirille,
mistä muutamien kuukausien kuluttua oli päässyt kotiinsa --
kuollakseen. Äidistään oli hän saanut vain parisen kertaa tietoja: oli
surrut itsensä vuoteelle. Veropäivät olivat jääneet suorittamatta.
Hiljan ei hän ollut saanut kotoaan mitään uutisia. Oli ehkä äiti jo
kuollut. Mökki mennyttä.
Entäpäs jos hänellä ei siis enää olisikaan lainkaan mitään kotia?
Tuskallisia mietteitä, tukalaa taivallusta, kun ei tiedä, onko
määränpäätä.
Oli toivonut vapautta, mutta nyt ei tiennyt mitä sillä tehdä, ei
tiennyt, merkitsikö vapaus hänelle pienen pienintäkään parannusta.
Ponnisti voimiaan, pääsi vihdoin asemalle, istuutui vaunuun. Lähti
kotiaan kohti, lähti, pitäen päämääränään paikkakuntaa, missä hänellä
ainakin oli ollut koti.
Mennessä torkkui, hiveli kivistäviä jäseniään, pohti. Tolkutonta
tuumailua, kun kärsimykset ovat samentaneet sielun ja epätoivo kalvaa
sairasta sydänalaa. Ymmärsi vain yhden, että oli elänyt loppuun erään
hirvittävän kauden ja ettei enää jaksaisi elää toista.
Saapui perille. Astui kotiasemalle. Kukaan ei tuntenut. Junalla
teikaroivat valkosankarit loivat tulijaan nuuskivan katseen, mutta
eivät kiinnittäneet häneen sen suurempaa huomiota.
-- Maankiertäjä, hymähtivät.
Ja sellaiset eivät kuuluneet heidän toimipiiriinsä. Työläiset, ne ne
vain olivat heidän riistansa.
Juna läksi eteenpäin, ihmiset hajaantuivat. Kapinavanki hoippuroimaan
kotiaan kohti.
Matka pitkä, metsäistä, synkkää seutua, synkkää kuin sitä astuvan
miehen mieli. Raahusti eteenpäin kunnes alkoi hämärissä päilyillä tutun
tuvan tuiketta.
Kaikki pimeää.
Rähmi eteenpäin, kunnes töksähti tuttuun veräjänpieleen. Vaipui
väsyneenä lumiselle kivelle, katsahti tuvan ikkunoihin.
Kaikki pimeää, kaikkialla hiljaista.
Kauempaa vain, talosta, tuikkivat tulet ja kuuluu koiranhaukuntaa.
Koira on vainunnut kulkijamme ja luskuttaa yhä kiihkeämmin.
Kotinsa veräjänpieleen lysähtänyt armoitettu aavistaa suunnilleen,
ettei hänellä ole enempää kotia kuin omaisiakaan. Kaikki ovat kuolleet,
kaikki on kadonnut.
Tuvan nurkalta häämöittää jotakin valkoista. Mies hoipertelee
lähemmäksi. Nurkkaan on naulattu laudanpätkä, johon on kirjoitettu:
Myytävänä.
-- Isäntä myyttää, tuumii yökulkija.