Suuri rikos - 3

Miestä herpaannuttaa. Kodittomuus, orpous, toivottomuus, vilu, nälkä,
sairaus vievät viimeisetkin voimat.
Kompuroi kuistinovelle. Mielisi yhtäkaikki astua sisälle. Ovi on
salvattu. Käydessä käsiksi ripaan rämähtävät teljet.
Voimaton kulkija istahtaa entisen kotinsa kynnykselle. Nyyhkyttää
tuskin kuultavasti. On tuskin voimia siihenkään.
Mutta nyt alkaa haukunta lähestyä. Kuuluu ihmisääniä. Vilahtelee
lyhtyjä, kunnes joukko miehiä, isäntä niiden mukana, kaikilla kiväärit
käsissä, patruunavyöt kupeilla. Kuinkas sitten.
Nähdään outo olento portailla.
-- Mikäs perkeleen bolsheviki sinä olet ja mitä sinä täältä haet?
urkkii isäntä viehättävällä suojeluskuntalaismaneerilla tähtäillen
pyssyllään yöllistä nyyhkyttäjää. Isäntä näet on paikkakunnan
valkoisten päämiehiä, paikallinen demokratian nurkkapylväs,
harjaantunut monimurhaaja.
"Perkeleen bolsheviki" hätkähtää ja vastaa sitten vaivoin:
-- Kotiini tulin.
-- Kotiisi tulit? Valetta: tässä töllissä ei ensiksikään ole kenenkään
koti ja toiseksi en tunne sinua.
-- Mutta minäpä tunnen teidät. Olenhan tässä teidän töllissänne
syntynyt ja kasvanut.
-- Valetta, ärähtää isäntä uudelleen ja kysyy muilta mukana olevilta
tuntevatko nämä vieraan.
Eivät tunne.
-- Vehkeilijä olet, vakuuttaa isäntä. Eihän niin kutsuttu isäsikään
ollut kuollessaan niin vanha kuin sinä, ja silti sinä mukamas olisit
hänen poikansa.
-- Ja kuitenkin olen. Se teidän valkoinen kulttuurinne vain on minut
vanhentanut. Laskivat kotiin, ennenkun se ehti viedä minut hautaan
siellä.
-- _Valkoinen kulttuuri!_ Kyllä minä annan sinulle valkoista
kulttuuria, ilkkuu isäntä, tarttuen kiväärinsä putkeen mielien sen
perällä iskeä vieraan pääkallon mäihäksi.
Toiset kuitenkin estävät. Näkevät, ettei tässä tarvita enää mitään
kulttuurivälineitä, olkoon tuntematon sitten kuka hyvänsä.
Isäntä rauhoittuu saatuaan purkaa sisuaan, hankkiutuu joukkoineen pois
mutta ulvahtaa lähtiessään neljäjalkaisen ammattiveljensä säestämänä:
-- Korjaa luusi täältä, perkeleen bolsheviki!
Sitten lähtee, lähtevät miehet, lyhdyt vilahtelevat, koira mennessään
nalkuttelee nyreänä.
Menehtyneenä retkahtaa matkamies pitkin pituuttaan kylmälle
kynnykselle.
Hämärtyneisiin silmiin loistaa joitakin yksinäisiä tähtiä. Kaukana,
kaukana loistavat. Saavuttamattomissa kuin kodittoman kotiliesi,
määrättömän määränpää.
Uneksii puoleksi tajuttomana onnellisesta elämästä, missä
työläiselläkin olisi koti ja omaiset ja missä häntä ei uhkaisi
sivistyksen vaalijain väkivaha. Herää vielä tuskaisen tuokion
kokeakseen helvettiä, johon työläinen todellisuudessa oli tuomittu
maassa, missä valkoiset verimiehet keltaisten veijarien avulla
vallitsivat, maassa, missä yksi pohjavirtain vyöry oli laantunut ja
toinen vasta alussaan vavahteli.
Heräsi -- uudelleen iäksi uinahtaakseen.
"Perkeleen bolsheviki!" -- korjasi luunsa.


KUNNIAKYSYMYS

Tässä tarina kunnianarvoisesta valkoisesta kansalaisesta ja
arvottomasta lutkasta:
Punaisten otettua vallan käsiinsä tekivät he muodon vuoksi siivoa
siinäkin kaupungissa, joka on tarinamme näyttämönä. Sanoin "muodon
vuoksi", sillä koko siivoaminen pysähtyi täällä, kuten muuallakin,
siihen, että napattiin kiinni yksi ja toinen valkoinen vehkeilijä ja
pantiin istumaan löysäin telkien taakse lihapatain ääreen, mutta muille
ikäänkuin kumarrettiin: olkaa hyviä ja synnyttäkää epäjärjestystä
selkämme takana.
Valkoinen kansalaisemme -- arvoltaan kamreeri -- oli aivan liian
silmäänpistävä työväenvallan vihollinen, jotta häntä olisi voitu jättää
vapaalle jalalle. Mutta tarvittiin kokonaista kolme työväenneuvoston
kokousta, ennenkun katsottiin voitavan pidättää hänet. Loppujen lopuksi
tapahtui kuitenkin eräänä päivänä sellainen ihme, että pari "punaista
roistoa" astui kunnianarvoisen kamreerin salonkiin, pidätti hänet ja
lähti viemään kohti "vankileiriä" -- kohti kaupungintaloa, joka oli
varustettu sähkövalolla ja kaikilla muilla nykyajan mukavuuksilla.
Mutta ilkeä kaitselmus järjesti niin, että tiellä sattui tulemaan
vastaan kokonainen komennuskunta venäläisiä sotilaita, jotka väittivät,
että heilläkin oli jotakin selvitettävää kamreerin kanssa, ja vaativat
punakaartilaisia luovuttamaan tämän heille.
Nämä selittämään, ettei heillä ole mitään valtuutta luovuttaa
pidätettyä kenelle hyvänsä, mutta kun heitä oli vain kaksi
kahtakymmentä vastaan, eivät he katsoneet olevansa velkapäitä panemaan
henkeään alttiiksi pahimman vihamiehensä puolesta, vaan luovuttivat
tämän mieluummin tullakseen myöhemmin väellä ja voimalla ottamaan hänet
takaisin haltuunsa.
Ja niin lähtivät venäläiset vuorostaan raijaamaan poloista kamreeria
herra ties minne.
Mutta taaskin tapahtui selkkaus: tuskin olivat venäläiset päässeet
eroon punakaartilaisista, kun kulkuetta vastaan sattui tulemaan
yksinäinen hameniekka -- tarinamme arvoton päähenkilö, jolla hänelläkin
näytti olevan jotakin tekemistä pidätetyn kanssa päättäen siitä, että
hän, jonka venäläiset tietenkin varsin hyvin tunsivat, vaati näitä
luovuttamaan vangin hänelle ilmoittaen kyllä tekevänsä tämän
vaarattomaksi.
Ja kuinka ollakaan: pahanpäiväinen vaimoihminen puhui kokonaisen
komppanian pyörryksiin. Venäläiset laskivat aseensa, ja niin joutui
arvon kamreerimme arvottoman vastapelaajansa haltuun ja huomaan.
Tarinamme sankari ja sankaritar häipyivät jollekin sivukadulle, ja
sille tielle "pidätetty" katosi aina siihen asti, kunnes valkoiset
jälleen olivat herroina kaupungissa.
Kamreerin katoamisen jälkeen kyllä levisi huhu, kuinka "ryssät" olivat
tämän ampuneet, ja varsinkin tämä hameniekka valtaaja lupasi vannoa
vaikka sielunsa helvettiin siitä, että niin todella oli asianlaita.
Mutta tämä kaikki oli vain hölypuhetta, sillä tuskin olivat valkoiset
saaneet kaupungin haltuunsa, kun kamreerimmekin jo ilmestyi ilmi
elävänä ja erinomaisen hyvinvoivana näyttämölle, kuten sanottu, eikä
suinkaan esiintynyt muita valkoisia veltommin "palauttaessaan
yhteiskuntajärjestystä ja kansalaisrauhaa" toimittamalla koirahaudoille
työläisiä, jotka eivät olleet millään tavoin häirinneet enempää hänen
kuin muidenkaan valkoisten rauhaa, vaan jotka saivat hengellään maksaa
peräytyväin punajoukkojen mukana seuranneiden toveriensa aktiivisuuden.
Mitä taas sen jälkeen kelvottomaan ystävättäreemme tuli, joutui hän
satojen muiden mukana nälkäleirille ja sieltä "oikeuteen". Häntä ei
tosin syytetty, että olisi juuri ollut valmis kaatumaan punaisten asian
puolesta, mutta painostettiin, että hän oli ollut suhteissa sekä
punaisiin että "ryssiin". Olipa hänet m.m. nähty mitä tuttavallisemmin
lähestyvän venäläistä komennuskuntaa sen viedessä "muudatta kaupungin
arvohenkilöä ammuttavaksi".
Mitä siis enempiä todistuksia tarvittiin?
Mutta syytetty, joka oli elämässään tottunut seurustelemaan
viisaampienkin kanssa ja sen takia kyllä osasi esiintyä, toi
"oikeudessa" mitä tarmokkaimmin edes, että hän kyllä oli ollut
suhteissa sekä juutalaisiin että kreekkilaisiin (kuten oikeuden
jäsenetkin varsin hyvin tiesivät), mutta että nämä suhteet olivat
olleet vain niitä ja näitä suhteita, joihin hän pyysi oikeutta
suhtautumaan ymmärryksellä.
Ettei hän koskaan ollut vaatinut asiakkaitaan tunnustamaan valtiollista
ohjelmaansa tai esittämään jäsenkorttiaan. Että hän oli aina elänyt ja
vaikuttanut kaikkien puolueiden ulkopuolella -- puolueettomalla
alueella. Ja että jos hän jollakin tavoin oli puuttunut politiikkaan,
niin oli se sinä ainoana kertana, minkä hän saattoi muistaa, tapahtunut
valkoisten hyväksi, minkä muuten "eräs yleistä arvonantoa nauttiva
valkoinen johtohenkilö" kyllä saattaisi todistaa, jos oikeus
vaivautuisi kutsumaan tämän kuultavaksi.
Ja niin nimesi hän kamreerimme todistajakseen.
Nyt sai asia sekä sarvet että hännän: sosietee, valkoinen valioyleisö,
tuli tavattoman uteliaaksi. Kamreerin ihmeellinen pelastus, jota
selvittäessään hänen oli tarvinnut useamman kuin yhden kerran vääntää
viiksiään keksiäkseen satumaisia tarinoita neuvokkuudestaan ja
urheudestaan "livahtaessaan" venäläisten kynsistä, kutkutti valkoisten
kansalaisten mieliä muutenkin, saatikka nyt, kun tapaukseen kiertyi
vielä ilotyttökin.
-- Saapa nähdä mitä kamreerilla on oikeudessa sanottavana, virkahti
sosietee uteliaana.
Ymmärrettiin hyvin, että hänellä oli äärettömän suuri vaara
komprometteerata itsensä, mutta juuri se seikka olikin perin hermoja
kutkuttava.
Ja niin koitti vihdoin se suuri päivä, jolloin kunnianarvoisen
valkoisen kansalaisen oli lausuttava painava sanansa arvottoman
katutytön asiassa.
"Oikeus" ja valkoinen suuri yleisö oli huvitettu. Mutta kamreeri
puolestaan ei lainkaan. Kutsuttuna "oikeuden" eteen hieroi hän
avuttomana leukaansa eikä tuntenut mitään erikoista halua vilaista
syytettyyn.
Kun oli käynyt selville, että todistaja nautti kansalaisluottamusta
(mikä oli ilmeistä, sillä _kaikki_ valkoisethan sitä nauttivat, olkoon
heillä sitten nimenä Mannerheim, Sippola, Massinen tai mikä muu
tahansa), kysyi tuomari, eikä ilman eräänlaista hyvätuulisuutta,
tunsiko todistaja "kyseessäolevan joutonaisen".
Todistaja kääntämään hitaasti päätään syytettyä taikka oikeammin tämän
takana olevaa seinää kohti. Uskomattoman nopeasti vilaistuaan tyttöön
ikäänkuin johonkin tyhjään vastasi hän huomattavan pingoitetulla
arvokkuudella:
-- En ole ikinä nähnyt häntä enkä edes kuullut hänestä puhuttavan.
Kamreerimme näet oli kunniallinen aviomies ja lisäksi valkoinen, kuten
sanottu, ja siis ehdottoman siveä ja nuhteeton. Kuinka hän olisi voinut
olla missään kosketuksissa ilotyttöjen kanssa -- oikeuden edessä.
Oikeudessa puhutaan eri asioita, klubissa taas eri. Viftipöydässä sitä
kyllä mielellään turistaan seikkailuista ulkopuolella pyhän valkokodin
piiriä, mutta julkisessa paikassa -- kuinka sellainen voisi pälkähtää
kenenkään päähänkään?
-- En tunne syytettyä, vakuutti kamreerimme vielä toistamiseen yhä
leukaansa hieroen, mutta entistä vakuuttavammin -- rauhoittuneempana.
"Oikeus" huokasi helpotuksesta. Sillä hyvätuulisuudestaan huolimatta
oli se -- pantuaan merkille todistajan ilmeisen levottomuuden -- hetken
pelännyt, että tämä ehkä alkaisi puhua typeryyksiä -- äityisi kertomaan
mitä mahdollisesti tiesi. Mutta eipäs -- herran kiitos.
Todistaja ei siis tiennyt mitään, ja sai mennä.
Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli, helähti hänen takanaan
mitä sydämenpohjaisin nauru. Syytetty antoi todistajan sillä ymmärtää,
ettei hän ollut muuta odottanutkaan: _tunsihan hän tuttavansa_. Olihan
hän siksi monta kertaa ollut tekemisissä tämän ja monen muun valkoisen
isänmaanystävän kanssa, että tiesi mitä sorttia nämä olivat väkeä.
Olipahan vain lystikseen pannut miehen valkosielun puntariin. -- --
No niin. Oikeus ei suvainnut mitään lieventäviä asianhaaroja.
Päinvastoin: tyttöhän oli syyttä suotta vain vaivannut oikeutta, ja
niin tuomittiin kelvoton ystävättäremme niin ja niin monen vuoden
kuritushuonerangaistukseen.
Kuinkas myös.
Mutta sosietee ei ollut oikein tyytyväinen kamreeriin. Sanoi tämän
esiintyneen typerästi.
Eihän tämän nyt olisi tarvinnut mennä ottamaan valalleen, ettei hän
_lainkaan_ tuntenut syytettyä -- herra jumala: kuka tässä nyt sitten
ihan ilman virhiä on, hm --. Olisihan hän voinut rykäistä ja sanoa
jotakin, että kenpä ei nyt häntä tuntisi tai jotain sinnepäin, joskaan
ei sen enempää. Mutta niin jyrkkä, naurettava kieltäminen, se ei
vaikuta oikein vakuuttavasti, varsinkin kun nyt jokainen ymmärsi, että
se likka-pahuus se oli hänen henkensä pelastanut, joskaan ei ollut
sanonut sitä edes oikeudessa. Vaikka toisakseen: _mitäs siitä, kunhan
tyttö vain sai tuomion_.
Niin päätteli valkoinen valioyleisö, ja klubeissa piisasi pitkälle
hauskuutta siitä, miten katutyttö oli tehnyt kamreerin vaarattomaksi.


HERRASVÄKI MENI SAAREEN

Herrasväki meni saareen, sun fralilalilei.
Taikka oikeastaan alkoi fralilalilei vasta sitten kun herrasväki oli
päässyt mukaanotettujen virvokkeiden, konjakin ja samppanjan, makuun ja
hajaantunut pitkin saarta hauskuttelemaan.
Suomen herraskaisilla olikin niihin aikoihin tavaton halu hauskutella:
olihan päästy punaisesta painajaisesta noin vain ikään, ja voittoriemun
täytyi päästä pursuamaan tavalla millä hyvänsä. Mutta naukut ja niitä
seuraava muu ajanviete olivat poikaa myös sen vuoksi, että jossakin
itsekurikin valkoisen sisimmässä -- voisiko nyt sanoa: sydämen --
sopukassa naputteli jokin rauhattomuuden toukka yötä ja päivää, että
itsekunkin kädet tuntuivat niin omituisen tahmaisilta ja että
itsekunkin korvissa särähteli alituiseen merkillisiä ääniä, jotka
muistuttivat kuolonkiljahduksia. Hyvä siis saada naukku palan
painikkeeksi, ja tätä painiketta olikin herran kiitos jäänyt yhden ja
toisen valkoisen kellariin vahvanpuoleisesti, niin yleiseen kuin
vakuutettiinkin, että punaiset olivat pistäneet kaiken parempiin
suihin.
No, niin. Piti puhuamme herrasväestä saarella.
Nämä olivat todella oikeita herraskaisia, väärentämättömiä
valkoisia, joiden kädet eivät olleet känsäin pilaamat eikä omatunto
liikaherkkyyden, ja oli joukkoon päässyt vain kaksi vähemmän
herraskaista, puhelinneiti ja pillerinpyörittäjä, indiviidejä; jotka
aina ja kaikkialla häilyvät ikäänkuin herrasseuran hulpioina, niskat
nöyrinä -- ylöspäin, mutta nokka pystyssä -- alaspäin: sekulia.
Ja sitten naukattiin ja sitten hajaannuttiin hauskuttelemaan pitkin
saarta, niin että leiripaikalle jäi vain seurueen kasvannaiset;
sentraalineiti ja farmaseutti. Molemmat olivat nousuhumalassa, mutta
eivät silti erin halukkaita jatkamaan päivän ohjelmaa. Farmaseutti
liiatenkin huokaili vain sitä raskaammin kuta useamman maljan kallisti,
kunnes lopuksi äityi tykkänään, viskasi vimmaisena lasinsa
rantakallioon ja vaipui yhtäkkiä pää käden varassa synkkänä
tuijottamaan. Puhelinneiti aikansa kummasteltuaan pitkästyi, siirtyi
lähemmäksi ja vihdoin tutkasi toverinsa apeuden syytä.
-- Muuten vain ei haluta, vastasi toinen, minkä jälkeen loi tutkivan
katseen vieressään olevaan sulottareen, kunnes muitta mutkitta sähähti:
-- Sanonko ma?
Sulotar ymmärsi, että jokin piru oli merrassa ja kehotti toista
keventämään sydäntään.
Tuskan hien kihotessa poloisen pillerinpyörittäjän otsalle ja
häpeänpunan lehahtaessa hänen poskilleen ähkäsi hän:
-- Veljeni ja isäni on valkoisten vankina.
-- No, entäs sitten? Niin minunkin veljeni ja sisareni, vakuutti
ystävättärensä.
Farmaseutin mieli keveni huomattavasti: oli siis seurassa muitakin kuin
hän, jonka asiat olivat yhtä huonot. Alkoivat sen takia luottavasti
turista. Teki oikein hyvää saada rauhassa rupatella arasta asiasta --
muu seurue oli tietenkin kadonnut turvallisen välimatkan päähän
viidakon varjoon. Ja kuinka ollakaan: farmaseutti lämpeni,
kohtalotoverin enemmän tai vähemmän vilpitön osanotto lievitti, ja niin
heräsi hänessä yhtäkkiä miehuudenpuuska.
-- Mitäs jos yrittäisi tehdä jotakin heidän hyväkseen? Ovathan he joka
tapauksessa minun omaisiani.
-- Miksikäs ei, yllytti neitonen. Onhan meillä tässä vaikutusvaltaisia
tuttavia: suosituksia heiltä, ja kaikki käy kuin tanssi.
-- Piru, sähähti pillerinpyörittäjä, sanokoot mitä hyvänsä, mutta
jotakin minun täytyy tehdä.
Ja tähän ennättivät nämä herrasväen hännänhuiput päästä muun seurueen
saapuessa virkistysmatkaltaan ja koko joukkueen hankkiutuessa lähtemään
saarelta, sun fralilalilei.
* * * * *
Tuumasta toimeen: farmaseutti matkusti ensin Helsinkiin, missä veljen
oli määrä olla pidätettynä. Pääsi suositusten avulla vaivatta
vankileirin päällystön puheille. Nämä selailivat loppumattomia
luettelojaan, kunnes saivat selville, että pillerinpyörittäjän kelvoton
velipekka oli aikoja "kuollut". Sekä kuollut että kuopattu.
Tarpeettomia siis yli-inhimilliset ponnistukset ja suositukset veljen
pelastamiseksi.
Sitten Tammisaareen.
-- Tottahan toki sentään on isä elossa, ajatteli itseään rohkaisten
poloinen omaistensa etsijä tiellä.
Perillä kääntyi Kuoleman esikartanon kaikkivaltiaiden puoleen. Taas
selailtiin papereja -- pitkään ja perinpohjin. Lopuksi löydettiin mitä
etsittiin:
Isä oli jo aikoja ammuttu.
Poika ymmärsi liikkuvansa turhilla asioilla. Sydän ei syttä valkeampi.
Ihan omaatuntoa kolkutti, ettei aikaisemmin ollut kuullut veren ääntä,
vaikka olikin -- valkoinen. Pohti mitä nyt tehdä. Jotakinhan sitä olisi
pitänyt kivistävän sydänalan rauhoittamiseksi. Jopas keksi. Oli
korjattava ruumis ja haudattava se kunniallisesti kotipuoleen kaikkien
valkoisten ystäviensä uhallakin. Sanokoot ihmiset mitä hyvänsä. Pojasta
tuntui, että tällainen toimenpide oli omiaan suuresti keventämään
omantunnon taakkaa.
Kääntyi sen takia leiripäällystön puoleen.
-- Missä hänen ruumiinsa sitten?
-- Hänen ruumiinsa! ihmettelevät valkoiset viranomaiset. Kaikkiapa sitä
tiedusteltiinkin! Ikäänkuin ei ruumiita olisi ollut niin paljon, ettei
isä jumalakaan voisi sanoa mihin kukin raato on kuopattu.
Ja taas älyää poika olevansa sulan suotta jalkeilla. Lähtee siis
kotipuoleensa. Mutta matkalla saa uuden valoisan ajatuksen: ainakin voi
hän laittaa kuolinilmotuksen lehteen.
Kirjottaa siis kotiin päästyään kuolinilmotuksen, missä kaunistelematta
mainitsee, että veljensä se ja se kuoli Helsingin vankileirillä, ja
isänsä se ja se ammuttiin Tammisaaressa, ja että heitä surren muisteli
veli ja poika se ja se. Kirjoitti toisin sanoen aivan tavallisen
kuolinilmotuksen, missä oli merkille pantavaa vain se, että
kiertelemättä kaartelematta pisti alle oman nimensä, prikkasi tahallaan
itsensä.
Omantunnon tähden näet.
Mutta jos hän oli luullut siitä jotakin myrskyä nousevan -- pieni
marttyyrituska ei hänestä olisi ollut lainkaan haitaksi --, niin
erehtyi hän pahasti. Valkoiset eivät ensinkään osottaneet mieltään.
Tapahtuiko tämä siksi, ettei varsinainen valkoinen herrasväki pitänyt
niin erin suurta lukua mitä joku viheliäinen pillerinpyörittäjä sai
päähänsä tehdä, vaiko siksi, että hän toimenpiteellään tuli
rauhoittaneeksi valkoista omaatuntoa yleensä, ei ole hyvä mennä
sanomaan.
Ja pääasiahan oli, että urhea farmaseuttimme itse sai tyynnytettyä
araksi käyneen sydänalansa, niin että hän saattoi entistä kepeämmin
mielin lyöttäytyä matkaan, kun herttainen valkoinen vallasväki jälleen
teki tavallisen hauskuttelumatkansa saarelle.
Sun fralilalilei.


RUUMIINRYÖSTÄJÄ

Cabaret Rouge on Skandinavian hauskimpia huvittelupaikkoja. Siellä on
toisinaan verrattomia taiteilijoita. Mutta toisinaan on ohjelma
huonompi.
Esiintyipä siellä tässä kerran "taiteilija", joka nikotiinin,
alkohoolin ja ties minkä kerrassaan vaivaiseksi panemalla
äänentähteellä kiitteli päissään olevaa yleisöä sen muka Saksalle
sen vastoinkäymisessä osoittamasta myötätunnosta. Ajatelkaa nyt:
kabaret-yleisön edessä ymmärryksensä loppuun juonut mies naukumassa
sympatiaa suurelle, joskin sen yläluokan päänsä seinään lyöttämälle
maalle. On sekin se heidemannilaisten diplomatiaa: palkata mokoma
variksenpelätti valvomaan maailmanvallan etuja piskuiseen kapakkaan.
Sillä voidaan olla varmoja siitä, ettei varieteen itsensä kannata
maksaa tämän sortin taiteilijalle niin suurta korvausta, että sillä
kannattaisi joka illaksi prässäyttää mustanpuvun housut, käydä
tarpeeksi usein lääkärissä ja väkiperäisesti jatkaa organisminsa
myrkyttämistä "kiihoitusaineilla". Tällainen "taiteilija" ei ole isästä
jumalasta.
Mutta muuten on Cabaret Rouge, kuten sanottu, aika hauska paikka, ja
kertyy sen pieni salonki tavallisesti valioyleisöä täpösen täyteen.
Siellä istuvat ne, joilla ei sen raskaampaa aherrusta olekaan, jotka
sota-aikana ja ennen sitä osasivat turvottaa mahaansa mutta varsinkin
kukkamaan köyhän kansan laihtuessa ja köyhtyessä entisestäänkin:
kriisiaikain paratiisilinnut, nuo, joiden omatunto ei koskaan pane
vastaan mitä voitonjano vaatii.
Ja sitten istuu siellä näiden oikeat kädet, kullan parittajat:
kaikenlaiset chefit, joilla on isäntiensä paheet mutta ei näiden
omaisuutta, mutta joita nämä öljyttävät parahiksi sen verran, että
heillä riittää intoa hiestyttää alapuolellaan olevia, sekä varoja sen
verran, että silloin tällöin voivat pistäytyä Rougessa nauttimassa
viinigrogista ja vajaverhoisista kintunsätkijöistä. Mikäli he istuvat
siellä joka ilta, on se merkkinä siitä, että he ovat isäntiensä tavoin
oppineet kahmaisemaan sieltä missä on.
Niin, ja pistäytyy siellä toisinaan kelpo maalaissetäkin
haihduttamaan huoliaan sen vääryyden johdosta, minkä hänelle on tehnyt
elintarvehallitus maksamalla elintarpeista vain kymmenkertaisen hinnan.
Siinä Rougen kotimaiset vieraat.
Ulkomaiset taas ovat karvaa kaikenlaista alkaen liikemiehistä
sanomalähettiläihin saakka, joista viimeksi mainitut kylläkin
tarvitsevat alkohoolin innoitusta kyetäkseen sadannen tai tuhannennen
kerran paikallisessa sanomalehdistössä torjumaan kukin maansa
työväenluokan ulkomaille levittämät (tietysti) täysin perättömät tiedot
Mannerheimien, Noskien, Petljurain y.m. tekosista: tapettu on työläisiä
-- oikasevat nuo auliisti palkitut neekerit -- mutta taiten. Ei liikaa.
Hauskoja iltoja lienevät Rougessa myös viettäneet Suomen hallituksen
myöntämällä puolella miljoonalla ja muilla näppärästi hankituilla
varoilla Mannerheimin ja Judenitshin kalpakaveri, demokraatti,
kubanilainen kasakkaeversti seurueineen, nuo, jotka ovat tehneet murhia
aatteellisista syistä mutta rosvouksia vähemmän aatteellisista -- maan
kunniavieraat, joiden karkoittaminen ei olisi ollut kenenkään
mieleenkään, samaan aikaan kun Suomen valkopirujen käsistä paenneita
työläiskrekkaleita vietiin viivana takaisin rajan yli.
Kirjavaa kansaa siis, joskin kysymys koskee vain vivahduseroa. Läpeensä
sivistynyttä luonnollisesti. Täyttyyhän salonki kansainvälisestä
kermasta. Ei kukaan häiritse toistaan. Osataanhan antaa arvo aate- ja
säätyveljille. Vain joskus rikkoo ylevän harmonian tökerö sorasointu.
Niinpä löysi sinne taannoin tiensä muudan Mannerheimin valkoisenruusun
ritari, oikea malliexemplaari, ja nehän, kuten tunnettua, eivät tunne
"muuta johtajaa ei luojaa" kuin oman itsensä. Niillä on omat tapansa
asua tätä maailmaa ja sankaruus pursuaa niistä muuallakin kuin
köyhäinkortteleissa ja vankileireillä. Niiden ylin into on kaikkialla
näyttää mitä miehiä ovat, jos kohta suuri yleisö alkaa siitä jo olla
muutenkin selvillä.
No niin. Pistäysi kabarettiimme. Heittäytyi Napoleon-eleillä
tuolilleen. Eli ensimmäisestä ohjelmanumerosta alkaen mukana. Löi
kepillä tahtia. Hihkasi milloin ei arvellut laulajan tulevan omin
apuineen toimeen, kun taas tanssinumeron kestäessä ponnahti tuoliltaan
ja esitti omaa ohjelmaansa pöytänsä ympärillä. Kihosi grogi yhä enemmän
tukkaan. Pääsi yhä enemmän valloilleen. Kätteli taiteilijoita ja
hurrasi äänensä käheäksi. Hoputti viinurin tuomaan ruusuja, paljon
ruusuja à 2 kruunua. Syyti niitä lavalle puolisen kuormaa. Ihmetteli,
kun ne eivät aikaansaaneet varsin silmiinpistävää kiitollisuutta: niitä
sotkeutui esiintyjäin jalkoihin, varisi salongin puolelle, vieri sinne
ja tänne -- ihan tarkoituksellisesti. Eikä sitten edes hyvin ansaittua
hymyä kevytkenkäisen sulottaren rusomaalisilta huulilta, mutta kyllä
vahingoniloisia katseita yleisön taholta.
Suuttui lopuksi Mannerheiminmies. Kohosi omissa silmissään kuin
roomalainen sadanpäämies. Tiuskasi äkäisenä jotakin suuremmoista:
-- Minä olen Helsingistä!
Jäi suu auki odottamaan minkä vaikutuksen tekisi tämä korkealuontoinen
"Sesam, aukene".
Lavalla juuri viehkeä keiju oli leijaillut viimeisen kuvionsa. Sieppasi
sivumennen korvaansa helsinkiläisen ihailijansa huomautuksen. Niijasi,
nyökkäsi, iski häijynä suurelle yleisölle silmää ja myhähti:
-- Helsingistäpä tietenkin, mistäpäs muualta.
Myhähti ja katosi samassa raskaan samettiväliverhon rakosesta.
Suuri yleisö hengähti helpotuksesta. Se ei tietenkään tahtonut kieltää
sukulaisuuttaan, mutta pyysi saada olla rauhassa. Viinurit vaihtoivat
keskenään ymmärtäväisen katseen. Mannerheiminmies putosi ylilastissa
tuolilleen älyämättä mitään. Eihän ole järki haittana näillä
muutenkaan, miten sitten, kun moniviikkoista humalaa on terästetty
kymmenkunnalla viinigrogilla.
Jos olisi älynnyt, olisi varmaan tullut sanoneeksi itselleen:
-- Kannattipa nyt tämänkin takia taistella oikeuden ja totuuden
puolesta ja saada vapaudenruusun. Puhumattakaan siitä, että kansa
lakoisi kahden puolen, ei saa edes vaivaista silmäniskua
pahanpäiväiseltä tanssijattarelta. Täähän vasta hassua.
Tai jotain muuta sinnepäin. Sillä epäilemättä on typerää kahlata
kainaloita myöten työläisveressä ja ammatikseen ryöstää ruumiita,
puhdistaa työväenjärjestöjen kassoja ja kaikkia muita kassoja niin
roimasti, että kähvelletyillä varoilla voi elellä Suomessa kuin
Kroisos, mutta myös pistäytyä naapurimaassa ja liikkua siellä leveästi
ja kylvää kuormittain ruusuja à 2 kruunua silloin kun suomenmarkka on
makulatuurin arvossa, kun tällä kaikella sankaruuden ja rosvottujen
varojen tuhlauksella ei kuitenkaan kykene herättämään edes
varieteesulottaren myötätuntoa.
Paremmanhan toki luulisi olevan pyyn pivossa kuin kahden oksalla: jos
ei olisi puuttunut henkeä koskeviin asioihin eikä havitellut köyhäin
työläisten otsansa hiessä hankkimia niukkoja varoja, niin olisi toki
omatunto ja kädet puhtaat ja nauttisi ainakin omaa kunnioitustaan.
Kun nyt sensijaan: ei retkua parempi, roikko, jolle nyrpistetään nenää,
ikäänkuin viattomain työläisten veri lemahtaisi ruusujen sijasta, joita
ruumiinryöstäjä toivottomana kylvää.


SUUR-SODAN SOTURI

Honoré on champagnelainen muonamies. Hänellä on kolme lasta. Hän on
otsansa hiessä syönyt jokapäiväistä leipäänsä. Vaimo on käynyt
ansiotyössä. Muuten olisivat lapset nähneet nälkää. Vieraan
vehnävainiolla on mies raastanut kouransa kyhmyisiksi, vaimo
sierottanut viinitarhassa kätensä. Ranskalainen sirous on heiltä
kadonnut pellonojiin, riiheen ja viinikuurnaan. He eivät ole
viehkeämpiä kuin käsikiviä vääntänyt pohjoismainen orja. He ovat
tyypillisiä ranskalaisia maalaistyöläisiä, jotka suunnattomilla
ponnistuksilla ovat onnistuneet hankkimaan vain niukan toimeentulon ja
joiden lapset kulkevat repaleissa.
Mutta he ovat olleet suhteellisen tyytyväisiä. Uskonnollinen hapatus
oli heistä suurimmalta osaltaan haihtunut. Mitä oli jäljellä, se oli
velvollisuuden oppia: olihan alemman kansan raadettava. Eikä siinä
tarvittu uskontoakaan. Oli olemassa nälän laki ja kaikellaisia muita
lakeja, joiden mukaan köyhän oli tehtävä työtä, rikkaan oli vain
korjattava sato. Kirjoitettu laki ei pakottanut työhön kumpaakaan.
Mutta se suojeli vain rikasta jättäen köyhän oman onnensa nojaan.
Tee siis työtä! Ja Honoré vaimoineen teki työtä. Kunnes puhkesi sota,
jolloin muonamiehemme oli pukeuduttava asetakkiin ja henkikurkussa
riennettävä rajalle saksalaisia vastaan.
Tämä outo käänne oli järkyttävä. Olisi tehnyt mieli hieman haikailla.
Aina on niin kovin kummallista milloin täytyy tehdä jotakin sellaista
mistä ei ymmärrä vähääkään. Honoré ei viljellyt kirjallisuutta eikä
sanomalehtiäkään eikä niinmuodoin oikeastaan tiennyt, että saksalainen
oli hänen verivihollisensa. Itsepuolestaan ei hän kantanut kaunaa ei
enempää juutalaista kuin kreekkiläistäkään kohtaan, ja jos hän olisi
saanut sopia jupakan jonkun saksalaisen turpeenpuskijan kanssa, niin ei
koko maailmansodasta olisi tullut yhtään mitään. Olisivat vain menneet
krouviin, ottaneet hyvät homssit ja vaikkapa sen päälle muodon vuoksi
vähän tapella nujuuttaneet, mutta rauha siitä olisi yhtäkaikki tullut
pitkiksi ajoiksi. Kun sen sijaan sodasta nyt päättivät Pariisin,
Berliinin, Wienin, Pietarin, Lontoon ja New Yorkin pankkiirit, ja nämä
eivät keksineet laiskojen pääomiensa kartuttamiseksi mitään läheskään
niin verratonta keinoa kuin sodan. He sijoittivat afääriin pääomat,
Honoréet selkänahkansa, ja asia oli sitä myöten selvä.
Mutta tätä kaikkea ei Honoré tietenkään ymmärtänyt. Hän oli selvillä
vain siitä, että työväki yleensä, eikä ainoastaan hän, oli kaikkinaista