Suuri rikos - 1

SUURI RIKOS
Kirj.
Henkipatto [Kössi Kaatra]

Työmiehen Kirjapain, Superior, Wis., 1921.



SISÄLLYS:
Motto.
Suuri rikos.
Hymyilevä pirullisuus.
Puolikuolleen proletariaatin ruumiillistuma.
Valkoinen ritarillisuus.
Kotiin.
Kunniakysymys.
Herrasväki meni saareen.
Ruumiinryöstäjä.
Suur-sodan soturi.
Marty -- marttyyri.
Jeanne Labourbe.
Marseljeesi.
Kohtaus piilopirtissä.
Huonosti haudattuja.
Kansa luomistyössä.


MOTTO:

Te unhoon ette häivy, nyyhkijät siellä,
perikadon ja kauhun ja onnettomuutenne yössä,
te, jotka hoiputte ristin ja tuskan tiellä
ja näätte pyövelit rankaisematta työssä.
Ei, ei tuhat kertaa, pääsinpäivänne koittaa,
joskohta sen nousu on vitka, joskohta se viipyy:
sama ylhä aatehan mailmaa haltioittaa,
mi leirienne harmaudessa nyt hiipyy.
Sama kannustaahan mailman kansoja huuma,
mi teidätkin nosti pyövelivaltoja vastaan,
jo käyhän ympäri mailmaa kamppailu kuuma,
min alkusoittoa taistonne ainoastaan.
Punavaattehen nostain, mi vaipui kanssanne vereen,
käy eespäin rynnäten kansat voitosta voittoon.
Vihur ulvova myrskyn on loihtinut massojen mereen,
päämäärään poljetut kohta jo pääsevät loittoon.
Pian herroina herjatut luokat on kaikkien kansain,
ja silloin taittuva on myös teidänkin teljet,
ota murtuva, kuolon ja laantuva ahdistus ansain.
Oi, unhoon ette häivy te, nääntyvät veljet!


SUURI RIKOS

I.
Kerrankin!
Kulmalassa olivat kakarat tavalliseen tapaansa kirkuneet kuin kaijakat.
Ne olivatkin aina äänessä. Päivisin se nyt vielä meni joinkin. Mutta
iltaisin -- ja niin pitkiä kuin illat olivat, kun ei ollut
minkäänlaista valonkeinoa, ei niin minkäänlaista: kahden kolmen ajoissa
"päivällä" alkoi pimetä ja sitä kesti sitten yhdeksään asti aamulla:
kahdeksantoista tuntia yhtämittaista pimeyttä, yhtämittaista
kyyröttelyä --, niin oliko sitten ihme, jos lasten ärinä kävi
kiusottavaksi. Se on muutenkin niin ikävää. Saatikka sitten kun
tiesi mistä niiden levottomuus johtui: ruuan puutteesta, leivän
puutteesta, valon puutteesta, kaiken puutteesta. Ja se oli sitäkin
tuskastuttavampaa, kun itsekin oli niin ärtyinen ja herkkä kaikelle.
Nälkäinen ruumis värähti jännitettynä kalvona pienimmästäkin
risahduksesta. Mitä sitten sellaisesta yhtämittaisesta kirkunasta.
Telmisivät edes, kuten ennen. Mutta ei: lasten energia näytti enää
jaksavan ilmetä vain vaikerruksena mutta sinä sen itsepintaisempana. Ja
mitä apua siitä sitten oli? Ei niin kerrassaan mitään. Kuluttivat
siihen vain loppujakin voimiaan.
Vaikka eihän tässä ollut apua mistään muustakaan. Oli perin perästäkin
tullut perimmäinen seinä eteen. Tähän astihan sitä sentään oli tultu
toimeen joinkin -- niin Kulmalassa kuin muissakin sahayhteiskunnan
mökeissä. Sahasta kyllä ei ollut enää vuosiin ollut mitään taikaa. Koko
tuo valtava laitos äänettömine törröttävine suojineen, savupiippuineen
ja kymmenien miljoonien arvoisine varastoineen näytti pystyvän enää
ylläpitämään vain herransa. Näiden loistoauton huohotus olikin ainoa
elonmerkki tuosta valtaisasta laitoksesta. Mutta työväki. Sen se oli jo
vuosia sitten ripoittanut jumalan tuuleen kuin -- sahajauhon. Työväki
oli saanut luvan katsoa itse eteensä. Työväen oli täytynyt yrittää
katsoa eteensä. Ja työväki meni Muurmanskilta, Viaporista ja Moskovan
takaa hakemaan leipää nälkäisten kakarain suuhun, ja palasi takaisin
ryysyisenä, täisenä ja tautisena. No, joka oli kestänyt, joka oli
sietänyt, joka oli jaksanut puskea oikein pirusti, hänellä oli joku
määrä rupliakin, mutta niillä ei tehnyt mitään. Ei rahallakaan saanut
ruokaa muut kuin sahan herrat. Ne jaksoivat maksaa enemmän.
Kunnes nyt oli mennyt kerrassaan kaikki tiet tukkoon. Niin Kulmalassa
kuin muissakin mökeissä. Mutta varsinkin Kulmalassa.
Kulmala näet ei ollut mikään erin miehekäs mies. Kyllä hän työtä puski
siinä kuin toinenkin. Vieläpä piti aivan luonnollisena, että työväen
oli pidettävä yhteiskuntaa yllä ja huolehdittava, ettei sahan herrain
tarvinnut kävellä eikä kokea muutakaan harmia. Mutta se oli surkeampaa,
ettei hänen päähänsä mahtunut mitään muuta. Niinkuin nyt että pitäisi
sitä työväelläkin sentään olla varmuus edes jokapäiväisestä leivästä,
vaikkapa nyt ei haviteltaisikaan loistoautoja. Ja siitä johtui, että
hän oli koko ikänsä saanut olla kaikkein huonoimmalla puolella. Ne
pienemmät edun rippeet, joita hän joskus olisi voinut tavoitella, ne
tietysti sieppasi aina toimekkaampi. Säännöllisissä oloissa meni kaikki
sentään edes niin ja näin: tunsi nahoissaan mihin ei kyennyt. Mutta
annas kun tuli esim. työtaistelu. Silloin hän oli kerrassaan
tuuliajolla. Herra jesta, sehän oli ihan tavatonta. Miksei, kyllähän
työväki oli oikeassa, eihän sitä lisäpalkka ja lyhempi työaika pahaa
tekisi, mutta eihän sitä sentään niin pitäisi. Lakko, pelkkä sen
ajatteleminenkin ihan pyörrytti päätä. Eihän työväen toki sopinut mennä
niin pitkälle. Puhua kauniisti ja tuoda edes, että niin ja niin on
asianlaita, herra inspehtööri. Ja jos se ei auta, niin -- se ei auta.
Siinä kaikki. Siinä Kulmalan luokkakatkismus. Ja mene ja tiedä: ilman
muijaansa hän kukaties olisi joutunut vaikka lakkopetturiksi. No, miksi
panetella. Ehkäpä ei. Mutta varmaa vain on, että eukko se monesti
oikealla hetkellä tyrkkäsi.
Ei, miehekäs ei Kulmala juuri ollut, ja varsinaista sankaruutta ei
hänen ajan muutenkin ennen aikaansa ravistuttamaan nahkaansa mahtunut,
ei niin hiventäkään.
Se nähtiin nyt parahiksi. Oli puhjennut luokkasota. Silmittömän
verenhimon kannustamina, kerta kaikkiaan päättäneenä nujertaa viime
aikoina tyytymättömäksi käyneen maan työväenluokan parveilivat
suurrahakkaiden, suurkeinottelijain, suurnylkijäin ärsyttämät yläluokan
sakka-ainekset hampaisiin asti aseistettuina työväenkeskuksia kohti.
Vyöryi aikakauden loka valmiina hautaamaan alleen yhteiskunnan
hyödyllisen osan. Tarttuivat aseisiin varsinaiset veijarit, joille
lähimmäisen henki ja omaisuus ei koskaan ollut merkinnyt mitään, mutta
tarttuivat myös muut sellaiset ainekset, jotka tiesivät aikansa
koittaneen, jotka tunsivat käyvänsä tarpeettomiksi, ellei ajoissa
pistetty puukkoa sen luokan kurkkuun, jolla oli kieltämättömin, niin,
jolla yksin vain oli oikeus astua ylitsevuotavan elämän pitopöytään,
mutta joka tähän asti ja varsinkin viime aikoina oli saanut kaluta
luita, joita sille oli viskelty kuhnurein lihapadoista.
Oli puhjennut luokkasota, ja eri paikkakuntain työläiset puolestaan
riensivät puolustamaan keskuksiaan. Niinpä kaikki Kulmalankin toverit.
Koko sahayhteiskunta tyhjeni yhtäkkiä miesväestä. Jäi jäljelle vain
joku järjestelmän kypsäksi pilaama mätämuna, joku hajallinen
visvakupla. Onhan joka kylässä oma hullunsa ja viisaansa, joka
useimmiten merkitsee samaa. Täytyy myös olla Juudaksensa -- kuka sitten
antaisi ilmi tovereitaan ja kiipeisi näiden ruumiiden yli armopaloille.
Jäi jäljelle vain nämä akanat ja -- Kulmala, saamaton ystävämme. Muut
liittyivät punakaartiin. Ja jos kaartissamme oli urhoja -- ja kuka sitä
enää kieltää --, niin niitä eivät olleet vähemmän sahalaiset. Tekisipä
ihan mieli sanoa, että jos punakaartissa olisi ollut enemmän tätä
samaista ainesta, joka ei kyllä ollut niin erin selvillä mitä Bebel oli
sanonut Stuttgartin puoluepäivillä tai mitä joku muu kelpo
sosialidemokratinen teoreetikko oli lausunut joillakin muilla
puoluepäivillä, mutta joka tiesi mitä työttömyys ja mitä nälkä ja nälän
vaivoissa vaikerteleva lapsijoukko tahtoo sanoa, mitä merkitsee
ylenkatseiset potkut ja mitä merkitsee rähmiä kuin eläin
maailmannavalta toiselle, mitä merkitsee maleksiminen Muurmanskilla,
Viaporissa ja Moskovan takana, mitä merkitsevät ryysyt ja syöpäläiset
ja taudit -- kaikkinainen työläiskurjuus samaan aikaan kun sahanherrat
ja kaikki muut herrat hykertelevät hyppysiään ja voivat niin hyvin,
ettei milloinkaan ennen; -- työläisryhmä, joka paremmin kuin ehkä
mikään muu Bebelittäkin tiesi, että työväkeä nyljettiin, petkutettiin
ja kuristettiin ja että se nyt oli päätetty kertakaikkiaan painaa
suohon suolivöitä myöten, antaa sille kuulaa kalloon, ja joka ymmärsi,
ettei tätä kaikkea väkivaltaa vastaan löytynyt muuta kuin yksi keino:
_väkivalta_ ja joka sen takia tappeli urheudella sellaisella, ettei
siitä ole aavistustakaan niillä kaikellaisilla, jotka nyt piipittelevät
heikon äänensä sorruksiin "urotekojen" johdosta, jotka useimmiten
supistuivat aseettomien työläisten murhiin ja taskuvarkaan toimiin; --
niin, tekisi ihan mieli sanoa, että jos punakaartissa todella olisi
ollut enemmän _tätä_ ainesta, niin, vaikkapa nyt ei olisi saavutettu
voittoakaan, olisi peli kuitenkin pysynyt tasaväkisempänä ja maa olisi
ajoissa vapahtunut monen monesta Sippolasta ja minkä nimellisiä ne
kaikki yläluokan siunaamat työläisten ammattitappajat ovat.
Mutta miksi hengästyttää itseään rientämällä tapausten edelle.
Palatkaamme takaisin Kulmalan könsään, missä lapset on parahiksi saatu
nukkumaan ja kaiketi uneksivat kaurankuorikannikoista -- edes
uneksivat.
Mutta vanhemmat eivät nuku. Valon puutteessa oli jo aikoja sitten
maattu kassaan, ja tyhjä maha ja toivoton mieliala, niistä ei
päänalaiseksi. Lisäksi oli sähköä ilmassa. Riittihän luokkasodasta
puheen aihetta loppumattomiin. Asia oli kuitenkin Kulmalan mielestä jo
jauhettu päähän saakka. Käänsi siis kylkeä ja oli nukkuvinaan. Mutta
muijan mielestä ei oltu edes kajottu _pääasiaan_. Makasi harrittaen
apoavoimin silmin sysipimeyteen ja pohti. Äänettömyys. Kuului vain
viimeisiään veisaavan kellon avutonta, ontuvaa naksutusta.
Ei voinut kuitenkaan Kulmalaska enää pidättää itseään, vaan tyrkkäsi
miestään kylkeen ja tokaisi:
-- Jokos nukut?
No, Kulmala ei nukkunut, mutta aavisteli, että parempi hänelle, jos
olisi nukuksissa -- sen oli akan äänessä jotakin, joka oli omiaan
hermostuttamaan, ja siksi toiseksi, jos hän tahtoi olla oikein suora,
niin täytyi hänen itselleen myöntää mistä oli kysymys. Yritti kuitenkin
ensin olla nukkuvinaan, mutta heitti tehettelyn kesken -- kuten
tavallista -- ja kiusaantuneena melkein ärähti:
-- Enhän minä tässä.
-- Niin, sitä minä vaan, että mitäs sinä ajattelet: meinaatko _sinä_
jäädä kotiin?
Ja siinä se sitten oli mitä Kulmala oli pelännyt kuin ruttoa. Tietysti,
tietysti se muija nyt sorkkimaan, että _hänenkin_ muka. Ähisi. Mutta
sitten yhtäkkiä ilahtui. Tuli mieleen "rauhallinen kehitys", josta oli
kuullut erään hänen laillaan kotiin jääneen veitikan suurella ponnella
puhuneen. Sanoi sen takia:
-- Tiedä siitä aseellisesta toiminnasta. Minä olen niitä rauhallisen
kehityksen miehiä.
Sanoi, mutta onnettoman vaisusti: täytyihän muijan korvan eroittaa
siinä falskin soinnun, ja sitä paitsi ymmärsi hän jo sanoessaan, että
kelpasi sitä nyt eukon haukata siihen kiinni. Veti tolkuttomana
peitonriekaleen korvilleen ja rukoili jumalaa muitta mutkitta
uuvuttamaan muijan uneen. Mutta eihän köyhää jumalakaan kuule.
-- Kyllä se rauhallinen kehitys tiettään, intti vaimo. Tässä on nyt
meillä rauhallista kehitystä enemmän kuin kylliksi. Tässä me itse
kääntelemme nälkäisinä kylkeämme ja lapsia taas käy yhä vaikeammaksi
petkuttaa uneen huomispäivän olemattomalla suunavauksella, eikä sen
lisäksi ole edes pienintäkään ansion eikä leivän toivoa mistään. Näin
on nyt, mitä sitten, kun lahtarit pääsevät tekemään selvän: silloin on
meillä ja muilla edessä kerrassaan haudan rauha.
-- Hautaan sitä pääsee tappelussakin, järkeili Kulmala peiton alta.
-- Aivan oikein, mutta silloin ei sinne kompuroi ehdon tahdon.
Mitäs Kulmala siihen? Tiesihän hän itsekin olevansa suuri kekkuli.
Mutta vaikka hän olikin sellainen tuontuonanen, oli hänellä kuitenkin
eräänlaista kunniantuntoa. Hän oli kautta aikojen kärsinyt siitä, että
perheellä oli niin huonosti, että vaimo ja lapset kävivät niin kehnosti
puettuina ja kärsivät puutetta. Peijakastako hän itsestään, mutta
perhe, mutta vaimo, ja vielä sellainen topakka ja viisas vaimo.
Kerrankos oli kuuma katkeruuden kyynel vaivihkaa kihonnut tämän takia
hänen silmiinsä, kerrankos hän oli manannut itsensä maan alle, itsensä,
mutta ei riistojärjestelmää, ei riistäjiä. Ja tämä kunniantunto se
taaskin heräsi -- olihan vaimo oikeassa: eihän ollut tällaisesta
"rauhallisesta kehityksestä" minnekään. Tällainen kehitys vei
kerrassaan päin mäntyä. Kävi sen takia käsiksi itse asian ytimeen:
-- Minusta ei ole tappelijaksi.
-- Kyllä hätänsä edestä loikasee. Eiväthän ne muutkaan mitään
sotamiehiä ole.
-- Mutta niillä on kurssia.
Ja siihen ei vaimolla taas ollut mitään lisättävää. Mutta sitten
hoksasi:
-- Mene punaiseenristiin! Olethan siten edes mukana. Mutta tämä
tällainen ei vetele. Ei passaa, että sinä venyt täällä kotona, kun
_miehet_ panevat nahkansa alttiiksi sinunkin puolestasi. Mene
punaiseenristiin!
Ja kuinka ollakaan: itse Kulmalallekin alkoi seljetä mikä vaimolle heti
paikalla.
-- Niin, onhan se niin, että jos tämmöinen alempi kansa jotakin meinaa,
niin täytyy kaikkien olla yksistä puolin, niinkuin herrainkin, ja vielä
suuremmallakin syyllä: nämähän olivat lukeneita ja oppineita, näillä
oli rahaa ja vehkeitä, osasivat kaikki konstit, hätäkös niiden oli
yrittää tehdä köyhemmästä kansasta hamppua. Mutta ei se ollut vielä
kirkossa kuulutettu, kunhan minäkin tästä, -- hymähteli Kulmala, ja
hänen tuli pitkästä aikaa oikein hyvä olla. Tiesi kerrankin ihan
tarkalleen mitä piti tehdä, pääsi tasapainoon oman itsensä kanssa,
kunnioitti itseään, ja -- kunnioitti vaimoaan, joka oli niin
jumalattoman ymmärtäväinen.
Ja ennenkun hän hoksasikaan, oli hän vaipunut mitä sikeimpään uneen.
Rauhallinen omatunto näet -- se se vasta pielus on, parempi kuin
untuvapatja, jolla murhavaistojen raiteilta suistama kylläinen kuhnuri
unettomana väänteleiksen.

II.
Ja aamulla varhain kompuroi hän ylös. Puki pimeässä vaateriekaleet
päälleen, kuhki tovin ja lähti sitten hiihtelemään kohti läheistä
kaupunkia, mitä seudun työläisten oli määrä puolustaa. Hiihteli kireänä
pakkasaamuna viuhuvan viiman purressa vaillinaisen vaatekerran läpi
nälän riuduttamaa ruumista ja saamatta lähtiessään lämmitteeksi muuta
kuin eukon yksikantaisen hyvästelyn:
-- Ja sano nyt niille muille meidän kylän miehille, etteivät pelaa
sikaa, ja tule sitten takaisin, kun olette antaneet lahtareille kalliin
ajan lisäystä.
Tuli kaupunkiin ihan yhdennellätoista hetkellä, sillä jo matkan päähän
kuuli hän kiivasta kivääriammuntaa, ja päästyään perille sai hän
kuulla, että ne jo oikeastaan kolmelta taholta piirittivät sitä, että
kaikki miehet oli jo komennettu ja että kaikki kiväärit oli jo jaettu,
niin ettei hänelle enää voitu antaa mitään.
-- Sepä se nyt vasta oli harmin paikka, tokasi Kulmala tyytyväisenä.
Mutta ainahan siinä punaisessaristissä sentään miestä tarvitaan?
tutkasi hyvillään.
-- Niitä juuri tarvitaankin, kun kaikki tahtovat tapella.
Sai sitten tietää mille suunnalle heidän kylän komppania oli
marssitettu, ja lähti pyrkimään sinne.
Taistelu oli joka suunnalla täydessä käynnissä. Piirittäjillä oli
joitakuita tykkejä, jotka ulvahtivat tuon tuostakin, mutta tuntuivat
kovin vaarattomilta. Sen sijaan oli kiväärituli ankara. Mutta sekin
kuulosti lastenleikiltä konekiväärien räiskeeseen verraten. Se oli
oikein ilkeää. Jossain kauempana, nähtävästi vihollisen puolella
rähisivät saksalaiset kuulakoneet ärsyttävän hanakasti: ta ta ta ta ta
ta ta, mutta lähempänä, jossakin aivan kummallisen lähellä venäläiset
mittamääräisesti mutta ikäänkuin rauhoittaen: no no no no no no no. Ja
joka hetki ammunta yhä vain kiihtyi. Tuon tuostakin tulla vihelsi
harhakuula: fiuuh, kunnes naksahti johonkin seinään tai sähköpylvääseen
tai rämähti jostakin ikkunasta sisään. Leikki oli ihan hirvittävää.
Kulmala oli kuin horkassa. Mitä pitemmälle hän ehti, sitä hankalammaksi
kävi käynti.
-- Taisin vähän hiihtomatkalla väsähtää, lohdutteli hän itseään, mutta
tiesi, että pelonkaaressa ne polvet niin merkillisesti notkahtelivat.
Oli jo päästä kaupungin kolkkaan minne pyrki kun samassa pari
punaisenristin miestä ajoi ohi haavoittunutta kuljettaen. Olivat oman
puolen miehiä. Verta tiukkui reen pohjilta. Kulmala heille
viittilöimään ja toimittamaan asiaansa. Pysähtyivät kesken kiirettä sen
verran, että osoittivat Kulmalalle "työmaan". Mutta kehoittivat
kiirehtimään. Siellä oli jo joukko haavoittuneita korjattavana,
sanoivat ja samassa jo mennä pyyhkäsivät pyrynä. Oli kiire,
Työläishenki oli _kerrankin_ kurssissaan.
Kulmalakin vaapertamaan eteenpäin. Mutta kun pääsi kadunpäähän, missä
alkoi aukea, rupesi arveluttamaan. Kuulia rapisi ihan satamalla.
Jostakin läheltä kuului tappelun melske, mutta miehiä ei näkynyt
missään. Silloin tällöin vain vilahti lumihangessa mustia varjoja ja
kauempana olevain yksinäisten rakennusten seinustoilla liikehti
pienempiä miesparvia. Nyt vasta Kulmala hoksasi, että tässä olikin
kysymyksessä sellainen uusiaikainen sota, jossa vastustaja ei koskaan
näe toistaan. Lähti hiipimään pellonojan muodostamaa syvännettä
eteenpäin, kunnes taas tuli vastaan miehiä, jotka toivat
haavoittuneita. Sai näiltä punaisenristin nauhan käsivarteensa, kun ei
ollut huomannut lähtiessä varata mukaansa. Lähti eteenpäin ja saavutti
vihdoin perääntymässä olevan ketjun. Tavoitti samassa myös
punaisenristinväkeä. Mutta nyt oli leikki poissa. Oli mentävä yhä
eteenpäin. Siellä jossakin linjojen välissä virui punaisia
haavoittuneita. Oli mentävä sinne. Ja yhä oma väki perääntyi ja
valkoisten ketju tuntui lähestyvän.
Kulmala hiiviskeli onnettomana eteenpäin. Ristituli oli kehittynyt
raivoisaksi ja kuulat lauloivat niin pahaaennustavasti. Ja samalla
särisi korvissa kaikellaiset huudot, käskettiin ja komennettiin
kiihkeillä, käheiksi käyneillä äänillä, kuului myös kirouksia,
kirahduksia ja voivotusta. Ja kaikki tuntui niin luonnottoman oudolta.
Nyt paisui melske kerrassaan huumaavaksi. Kulmalan korvat menivät
lukkoon huudoista ja paukkeesta. Hänen säikähdyksen sumentamain
silmiensä ohi vilahteli joukostaan jääneitä punaisia, mutta myös
valkoisia. Sitten eroitti Kulmalan korva valkoisten puolelta
hirvittävää sadatusta. Joku ärjyi siellä äänensä sorruksiin, ja sitten
vyöryi valkoinen laine taaksepäin, ja tuolla taas jo vilahteli
punaisia. Taisteltiin jokaisesta tuumasta maata tai -- hankea
vaihtelevalla onnella. Ja tätä kaikkea seurasi Kulmala maaten tylsänä
syvennyksessä, mihin oli taistelun lamauttamana huomaamattaan
lyyhistynyt.
Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä, että hän varmaan näytteli hyvin
naurettavaa osaa. Sen sijaan että olisi auttanut haavoissaan viruvia
tuntui hän ikäänkuin odottavan, että joku hyväsydäminen kaveri tulisi
ja korjaisi hänet. Juolahti mieleen vaimo, ja alkoi hävetä. Rupesi
kompuroimaan ylös. Mutta juuri kun oli päässyt kontilleen, äkkäsi
muutaman sylen päässä jonkun makaavan liikkumattomana maassa. No, siinä
hänellä nyt haavoitettu kuin taivaasta. Ja kas: yhtäkkiä hän sai taas
langanpäästä kiinni. Tämähän se juuri kuului hänen virkaansa. Korjata
haavoittuneita. Kuinkas hän niin olikin tullut unhoittaneeksi koko
asian.
Ja sanoin selittämättömän innostuksen vallassa, ellemme sanoisi
sankaruuden puuskassa, nousi hän ylös, riensi maassa makaavan luokse,
koppasi tämän syliinsä ja lähti viemään "sidottavaksi". Kuulat
vinkuivat kahden puolen, muttei hän niistä välittänyt. Riensi vain
reippaasti eteenpäin. _Sehän kuului hänen virkaansa_.
Loi mennessään katseensa kannettavaansa. Tämäpä vasta nuori ja hintelä.
Ihan poikanen. Ja kummallisinta oli, ettei "miehessä" näkynyt
naarmuakaan eikä liioin ainoatakaan veripilkkua. Mutta aivan kylmän
kohmettama tämä oli. Ja mitäs ollakaan. Päästyään kaupunginlaitaan
juolahti Kulmalan päähän, että parin korttelin päässä hänellä oli
tuttava työläisperhe. Mitäs jos veisikin "haavoittuneen" sinne --
lähempään sitomapaikkaankin kun oli niin pitkä matka eikä hevosmiehiä
näkynyt missään. Ja entäpä: jos "mies" ei ollutkaan haavoittunut.
Tuumasta toimeen. Kantoi tämän tuttaviinsa. Nämä asuivatkin hyvässä,
suojaisessa paikassa. "Haavoitettu" laskettiin keittiön lattialle, ja
nyt riisumaan tätä. Ja kun potilas oli tarkkaan tutkittu, huomattiin,
ettei hänessä todellakaan ollut naarmuakaan, ja huomattiin vielä
lisäksi hieman muutakin, nimittäin, että tämä oli -- valkoisia,
koulupojanräähkänä muudan. Mutta entäs sitten? "Haavoitettu" kuin
haavoitettu. Se punainenristi, sehän on puolueeton, sehän hoivaa
kaikkia.
Ja niinpä ruvettiin poloista sulattelemaan ja lämmittämään. Oikein
kuumennettiin maitotilkka -- ja se oli siihen aikaan kultaa. Sattui
siinä sitten "miestä" tumpuloidessa värähtämään jokin paperinliuskakin
taskusta. Se oli kirje äidille, missä liikuttavasti kuvattiin kuinka
sen kirjoittaja oli nuoresta iästään huolimatta päättänyt taistella
_viimeiseen veripisaraan_ isänmaan kalliin vapauden puolesta venäläisiä
ja suomalaisia rosvoja ja murhamiehiä vastaan. Näitä tällaisia
kirjeitähän kirjoiteltiin siihen aikaan. Mutta mitäs niistä.
Alkoi pojan vintiö siitä hiljakseen tointua. Kauhistui ensin, kun
huomasi olevansa "murhaajain ja rosvojen keskellä", mutta rauhoittui
nähdessään, että häntä kannettiin kuin kukkaa kämmenellä. Ja jäsenten
sulaessa virkistyi kielenkantakin ja nyt kertomaan kuinka hän oli
"houkuteltu" valkoisten matkaan ja kuinka hänen sitten oli pitänyt
rynnätä, hänenkin, mutta tullut pelko housuun ja nääkähtänyt
nietokseen, jolle tielle olisi jäänyt, ellei häntä olisi korjattu. Ja
pitihän hänen sitten kiitollisuudesta vielä änkytellä, että oli nyt
tullut paremmin "ymmärtämään" koko asian ja ettei hän "koskaan tule
unohtamaan hyvää työtä mikä hänelle näin oli tehty." J.n.e. Tiedetäänhän
mitä tällaisessa tilanteessa passaa puhua. Ja kun oli virkistynyt --
siinä olikin vierähtänyt jo päivä iltapuoleen; punaiset olivat
joutuneet tappiolle ja valkoiset olivat valloittaneet kaupungin --,
niin läksi tiehensä. Jätti vain vahingossa coltpistoolinsa. Sen otti
Kulmala muistoksi hengenpelastustyöstään.
Oikeastaan voisimme jo hyvällä syyllä panna tähän pisteen, sillä kaikki
mikä nyt seuraa on sitä tavallista. Mutta olkoon kuitenkin menneeksi:
Kulmala onnistui palaamaan kotiinsa. Mutta tiedettiinhän, että hän oli
kuulunut punakaartiin. Sahan inspehtööri oli paikallisen lahtarikunnan
päällikkö. Hän se noppi tuvat puhtaiksi. Saapui pyssymiesten kanssa
Kulmalankin könsään. Löysi hyväkäs vielä Coltinkin sieltä. Mies
nälkäleirille vain: mars!
Vaimo oli lohduton. Lapset parkuivat päivät päästään. Kaikki oli
lopussa. Viimeiset ruuantähteet vietiin nälkää näkevälle isälle. Tämä
kiellettiin parahiksi, kun ei enää olisikaan ollut mitään vietävää.
Vaimo joutui lapsivuoteelle, lavantauti harvensi perheen.
Isä olisi vihdoin päässyt vapaaksi (3 vuotta ehdonalaista ja 5 vuotta
kunniattomuutta!), mutta ei jaksanut odottaa niin kauan. Oli liiaksi
remppaantunut, liiaksi kauan kärsinyt nälkää jo kotona mutta varsinkin
vankileirillä. Kaipasi liiaksi kelpo eukkoaan, kaipasi lapsiaan, suri
tukkansa harmaaksi, ja täit kalvoivat viimeisenkin energian rahdun.
Kuoli.
Sovitti hengellään suuren rikoksensa.
Niiden "rikosten" laitahan oli useimmiten niin ja näin, mutta tässä
tapauksessa _se oli ilmeinen_.
Sillä voitaisiinhan lyödä vaikka vetoa, että valkoinen pojan vintiö,
jonka onnettomasti päivänsä päättänyt ystävämme pelasti, jatkoi
alkamaansa uraa, kun ensi kommelluksestaan pääsi niin vähällä. Oppi
paremmin väistämään vaaraa, pysytteli rintaman selkäpuolella, teki
siellä sankaritekoja päästämällä päiviltä työläisvankeja: sehän oli
ihan vaaratonta. Sai sitten vapaudenristin. Se kannusti uusiin
urotekoihin. Meni Viroon. Suoritti hirmutöitä ja palasi takaisin
mukanaan vaununlasti ryöstösaalista. Auttoi sitten sorrettua Karjalan
kansaa jaloilleen: murhasi ja ryösti. Kunnes kommunistisoturi katkaisi
kantimet. Päästi päiviltä valkoisen ihannenuorukaistyypin.
Mannerheim-kultapojan: monimurhaajan ja varkaan.
Jolloin tolkuttoman sahalaistoverimme tekemä suuri rikos vasta tuli
lopullisesti hyvitetyksi. Mutta hyvä kun kerrankin.


HYMYILEVÄ PIRULLISUUS

Armas heräsi silmiään räpytellen suuressa sairassalissa. Sähkövalo
huikaisi silmiä, ja sieramia kutkutti eetterin, jodoformin ja lysoolin
katku -- sairaalahaju.
Viereisessä vuoteessa heittelehti muudan kuumepotilas, ja jostakin
kauimmaisesta kuului heikkoa vaikerrusta.
Mutta Armas oli aivan liiaksi heikko tunteakseen mitään säälin tai
osanoton tunteita -- tunteakseen ylipäänsä mitään muuta kuin että
kaikki oli niin oudostuttavan ihmeellistä; avara sali, sähkölamput,
pitkät vuoderivit, hoitajattaren sipsutus, ja hän itse -- heikkona,
avuttomana, ikäänkuin yhä vielä unessa -- merkillistä!
Hän tunsi olevansa vasta oikein valveilla, kun typertyneissä aivoissaan
juolahti jokin ajatus kodista.
-- Kai siellä on nyt äitimuori ikävissään, tuli hän siinä tuumanneeksi,
ja sitten alkoivat ajatukset hyppelehtiä kuin oravat -- tuttuja äsken
elettyjä latuja.
Armas olisi naurahtanut, jos olisi jaksanut, muistaessaan mitä äitinsä
oli sanonut, kun hän oli ilmoittanut lähtevänsä sotaan hänkin.
-- Mitä siellä kakaroilla tehdään! oli eukko yrittänyt tiuskaten
sanomaan. Mutta mielessä oli ollut tietenkin vallan toista: saisi sitä
sentään edes nuorin joukosta jäädä hauskuudeksi kotiin; ihanhan sitä
jätetään "talo" kylmille.
Ja niin kylmille koti jäikin, ettei enemmästä väliä: isä ja kaksi
vanhempaa veljeä ja sisar olivat lähteneet jo ennemmin, ja lopuksi nyt
hänkin. Kummakos siinä sitten, jos äitimuori vähän haikaili ja kyökin
puolella pyyhkieli esiliinansa kulmalla silmänurkkaan erohetkellä.
Mutta ei sentään torunut. Sillä olihan naapuristakin lähteneet kutka
kynnelle kykenivät ja pitkin kylää joka mökistä: kaikkialtahan oli
kumousaalto viskannut raatajat punalippujen luo.
Ja ikäkös siinä asian ratkaisi. Jos kerran riensi riveihin jopa
hopeahapsisia vanhuksia, niin kuinka rippikouluiässä olevat nuorukaiset
olisivat pysytelleet poissa -- olihan sitä työssäkin tehtävä
suunnilleen aikuisten taksvärkki. Kuinka sitä sitten nyt niin yht'äkkiä
olisi jouduttu kakarain kirjoihin, kun _kerran_ piti tehdä jotakin
itsensä köyhän kansankin hyväksi?
Eikähän sitä äiditkään _niin_ ajatelleet, mutta raskaaksihan se kävi.
Nuoria ikäänkuin rakastaa aina enemmän.
Ja niin oli Armaskin joutunut luokkasotaan, hänkin "kakara".
Mutta häntä kohtasi kova onni. Jo ensimäisessä kahakassa päättyi hänen
sotauransa.
Se riippui kaiketi siitä, että sielläkin -- tulilinjoilla oli _niin_
nuoren vaikea käydä täydestä. Oli aivan kuin olisi ollut hiukan tiellä,
ja se "kakara", se rupesi lopuksi ihan harmittamaan, Ikäänkuin ei nyt
nuorempi lähettäisi kuulaa siinä kuin vanhempikin. Kaikkia tässä! Ja
sitten kun annettiin hyökkäyskäsky, niin piti näyttää mikä oli miehiään
mikin. Aikuisten siinä rähmiessä ja varoen hiipiessä ammahti Armas kuin
pyssynkidasta eteenpäin ja oli jo aika huippauksen muista edellä -- kun
sai kuulan polveensa, retkahti hankeen ja jäi siihen virumaan lähes
vuorokaudeksi: punaisten hyökkäys oli pysähtynyt, valkoiset ampuivat
hänen luokseen saapuneet punaisenristin sisaren ja -sotilaan, ja vasta
seuraavana aamuna, punaisten uudistettua hyökkäyksensä ja vallattua
taistelukentän, voitiin hänet korjata. Mutta tietäähän sen mitä
sellaisesta hangessavirumisesta seuraa: polveen karkasi kylmänvihat,
jalka oli katkaistava.
Mutta vaikka hän nyt lepäsikin elämän ja kuoleman vaiheilla, oli hänen
kuitenkin omituisen hyvä olla. Hän tunsi tyydytystä, ehkäpä samallaista
kuin äidit lapsivuoteella, jotka jopa henkensä alttiiksi antaen
suorittavat jotakin tavattoman suurta: luovat uutta elämää. Olihan hän
epäröimättä viskannut sielunsa ja ruumiinsa ajan vaakalaudalle, syössyt
suin päin kohti vihollisen tulta hennolla ruumiillaan suojellakseen
iskuilta luokkaansa, sen turvattomia äitejä, sen turvattomia tyttäriä,
sen turvattomia lapsia, ja osaltaan nostaakseen sen kärsimysten alhosta
valoisampaan vastaisuuteen, uuteen inhimilliseen elämään.
Mitä suurempaa, ihanampaa
elo ihmislapselle suo
kuin onnen: _kaikkensa antaa_,