Suuri rikos - 5

ja lapsia kotona joukko,
ei turvaa, ja puhtaaksi nuoltu
kodin köyhän jok' ainoa loukko.
Valon välkettä ei niin missään,
joka puolella haikeus harmain,
nälän vaiva, mut vaivoista vaikein:
isä perheen piinassa armain.
Se se viilteli kuin väkipuukko,
se se kannusti vaimorukkaa
palan viimeisen miehelle viemään --
muu kaikkihan huolien hukkaa.
Oli käärössä kannikka leivän
ja särvintä myös erä niukka
ja variksenvarpaita lasten,
oli suuteloitakin hiukka.
Ja viitaten viemisiinsä
tokas perheen äiti aimo:
voi jotakin aina, jos tahtoo! --
Ihan melkein ylpeä vaimo.
Teki lähtöä juur rupatellen
miten miehen mieli nyt hyvä
salatuomiset saadessansa --
kun sattui jo isku syvä.
Palas leiriltä vaimo toinen
jobin-postin polttavan tuoden:
mies toisen jo kylmänä, kuolo
edell' ehtinyt antinsa suoden.
Polo leski! Hän kalpeena kalman
varis niinkuin tuulessa lehti.
Tovin tuijotti tyhjyyteensä.
Pisar kuuma kulmille ehti.
Pisar ainoa. Ammoin kaikki
jo kuivuihan kyynelten lähteet.
Ja _tääkin_ kun auvo nyt ehtyi,
vihan viljaa vain oli tähteet.
Tovin tuijotti. Tuskasta huokas.
Eväskäärönsä kaappasi kuumein.
-- Tämä lapsille, lasten nyt vuoro!
näin voihkas hän vimmaisin huumein.
-- Isän osa nyt lapsien olkoon.
Hyväks heidän mun täytyvi jaksaa
siks, että mä nään miten lapset
verikoirille velkansa maksaa.
Teko tehtävä lasten on eessä,
se syntymätöntäkin uottaa.
Hyvä että on monta heitä,
niin voinhan ma kostohon luottaa. --
Noin virkki, ja viimein läksi
pois horjuen ystävistään.
Mut kuin koko luokkansa hurjuus
nyt heijasti piirtehistään.


HUONOSTI HAUDATTUJA

Ne on niin huonosti haudattu --
niin voivotti muudan lehti:
pääkalloja turpeista irvistää,
moni vilkkuu sääri ja kyynärpää.
Jo koiratkin haudoille ehti.
(Nelijalkaiset nyt vuorostaan.)
Ja siinäkös toraa ja riitaa,
rakit työläisluista kun ärhentää,
ja nalkutus sen, joka ilman jää,
yön kaihessa viiltävi viitaa.
Sen verran ois toki odottanut,
maan että mustiin multiin
edes kunniall' olis kuopattu niin
joka työläinen, joka ammuttiin,
niin pitkälle kerran kun tultiin.
Näin lehti vaisuna vaikeroi.
Mut' turhaa kait sen huoli:
meka laatuun käy nelijalkaisten,
ei häiritse unta se lainkaan sen,
joka koirankuopalla kuoli.
Kun kerran on kestetty orgia tuo,
_kaks_jalkaiset johon ryhtyi,
vert' ahmasi kun susi valkoinen
ja bakkanaaleihin kanssa sen
veritahrainen hunnikin yhtyi.
Kun on kestetty _suttenkin_ ulvonta,
mitäs koirista tällöin taikaa.
Peto jokainen osansa ottaa vain.
Sehän sääntö on Suomen valkean lain.
Tämä Suomenhan "suurta" on aikaa.
Ja siksi toiseksi: haitaksi ei
ole koirain ulvonta siellä:
kenties syvän surunsa uinua pois
väki riistetty, raadeltu, raiskattu vois,
meka öinen jos ei olis tiellä.
Ja valkeat luut, nepä muistuttaa
mitä tehtiin ja tehdään maassa.
Joka luuranko on "mene tekel", mi yön
läpi johtaa kostajajoukkoa työn,
vihan punnus se vain ajan vaa'assa.
Siell' olkoot miss' ovat -- valkeat luut.
Pian loppuu pilkka jo julkee.
Pian loppuu ilveily hirtehinen,
pito hurmeinen päättyy pyövelien.
Punakummitus haudoille kulkee.
Ja kuolleet kummuista nostattaa
ja vaivatut varsilta hautain,
joka piilopirttihin ennättäy,
esikartanoihin kuoleman käy
vapauttain kytkemät rautain.
Ja murhamiehillä täyttää taas
joka haudan, jost' uhrin se nostaa.
Vajapaikkaan oikea rikollinen,
sato kylvöstä niittää nyt työnä on sen,
punakummitus kun kova kostaa.
Niin taantua ei näet maailma voi,
ikipilkka että ja -piina
olis parhaimmiston palkkana vain.
Ei, ei! Side valkoinen vainoojain
vain valmis on käärinliina.


KANSA LUOMISTYÖSSÄ

Käy sääli teitä, vanhat tapaukset,
joist' aikakautten halki laulut uhos:
jo aukes teille unohduksen ukset,
jo koitti kerran, aika mennyt, tuhos.
Käy himmeäksi sankartöittes maine
ja sädekehäs sammuu aamun sumuun,
lyö patsaas lakoon ajan uuden laine
ja vaisu äänes hukkuu huomenhumuun,
kun ryntää esiin uusi sankarseura
ja uudet maineteot maailman täyttää,
kun iskee Idän uljas jalopeura,
kun _kansa_ kerran suuruutensa näyttää.
Niin, kansa, Idän ihmetäysi kansa,
mi vuosisatain pakkoikeen taittaa
ja verta valuin astuin alhostansa
kuin kuumeess' uutta yhteiskuntaa laittaa
ja kiven kiveltä sen muurin nostaa
ja pylvään pystyttää ja jälleen pylvään,
ja hengellään sen joka tuuman ostaa
ja uhraa kaiken eestä teon ylvään,
kun vanhan hirmukauden haamut hirveet
ne pedonkynsin raatajia raastaa
ja yllä kansan häilyy kostonkirveet
ja luokat luhistuvat syytää saastaa.
Ah sitä näytelmää. Se huimaa, huumaa,
kun hökkelit ne linnoiks avartuvat,
kun ryysyt verhoo luomistulta kuumaa
ja ryysyist' astuu uudet jumalkuvat,
kun hän, mi tomuun tallattiin jo ammoin,
mi astinlautana vain pöyhkäin värjyi,
mi kantoi kirot aikakautten kammoin
ja jolle kylläs niinkuin koirall' ärjyi,
kun hän, mi pilkkaa vain ja tuskaa niitti,
nyt nousee niinkuin ihmeluoja tarun
ja voimin, jotka vainon vaiva siitti,
luo luomustaan nyt jälkeen pitkän parun.
Luo luomustaan, ja katso: kaikki horjuu,
hän mihin koskettaa nyt käsin vankoin,
ja rinnoin paljain vainoojansa torjuu,
jotk' esiin ennättäyvät parvin sankoin,
kun joka iskusta hän kaksi antaa
ja kaatuissaankin kaatajansa voittaa
ja korkealla jälleen päänsä kantaa
ja jälleen taistelee ja jälleen koittaa,
hän kunnes kerran lyönyt kaikki tieltään
on vallat vaanivat, yön kantajoukot,
ja toteuttain aatostaan ja mieltään
luo temppeleiksi orjuutensa loukot.
Luo luomustaan, mut voitoistaan ei juovu
kuin raukat kääpiöt nuo entisaikain,
päämaalistaan ei ihanasta luovu,
suur aina sankari on suurten taikain,
ain omanhyödyn kutsulle on kuollut
ja _aseena_ vain itseänsä palvoo,
ei oman minuutensa tähden huollut,
vaan ihmiskunnan onnea vain valvoo
ja kaikkeuden tähden vuotaa verta
ja kaikkeuden vuoksi yössä uurtaa,
niin: _kaikkeuden on se voitto kerta_,
min vuoksi verta valuen se puurtaa.
Tuo ryysysuuruus juuri varjoon peittää,
mit' tehty suurt' on aikakautten mennen,
se paaden päälle kaiken vanhan heittää,
sen vertaista ei nähty maassa ennen,
kun nousee _miljoonat_, miss' _yksi muitten_,
kun _koko kansa_ nähdään ihmetyössä
ja profetia kuuluu tuhatsuinen
maan vyörynä nyt muiden murheen yössä:
-- Maat, kansat kaikki, nähkää meidän työmme,
kuin me, te tehkää: laaskaa laiskain valta
ja lyökää säälittä niinkuin me lyömme
ja nouskaa, nouskaa raunioiden alta!
Venäjän päivänä 7-XI-19.