Satanen muistelmia Pohjanmaalta 1 - 2

kansselissa, jossa kirjoitti avoimen ikkunan ääressä. Sen saman kohdalla
oli asetettu hoikat tikapuut katon nojalla. Tämä suuri pytinki oli
laamanni Holmbergin. Maaherran-viraston suojat olivat toisessa kerrassa.
Kaupunkiin oli tullut mies Kuusamosta, noin 50 vuotinen, ruma,
päivettynyt ja laiha raskaasta työstä, näljästä ja murheesta.
Tervaisissa rääpäleissä ja avojaloin oli poloinen varhain aamusta
seisonut odottaen maaherratalon vastaisessa porstuassa. Raskaita
huokauksia nousi hänen raskautetusta sydämestänsä kenenkään niitä
kuulematta, kunnes eräs koulusta tuleva lapsi häneltä kysyi, mitä
tahtoisi.
Murheenalainen mies vastasi: onkos korkia konsistoriumi itse kotona?
Lapsi vaan ymmärsi miehen huolellisen muodon ja kyyneleen hänen
silmässänsä, jonka vuoksi kiiruhti noutamaan äitinsä. Tämä heti älysi
miehen aikomuksen olevan saada puhutella maaherraa, tai hänelle
kansselissa antaa anomuskirjan. Nyt luuli hän olevansa osotetulla
paikalla, mutta rouva neuvoi häntä selvästi menemään vastapäisestä
portista ja sitten ensimäisestä rapusta vasemmalle, niin olisi määränsä
perillä. Paljon kiitellen ja kumarrellen, noudatti matkamies osoitusta
ja kävi ilomielisenä yli kadun.
Nyt luuli mies olevansa osotetulla pihalla. Pitkän silmäilyn heitti hän
tikapuille, katon nojalla seisoville, tuumaillen katon ei olevan niin
korkean kuin moni honka, jonka latvaan metsästysmatkoillansa oli
kiivennyt.
Tikapuut luuli hän olevan ne raput, joita hänen piti nousta kansseliin,
mutta niitä koitettuaan olivat ne niin lahot, että puukappaleita lohkesi
hänen käsiinsä. Ne asetti hän ihan paikallensa, lausuen: noin se on
ollut.
Vaikka kansselin matka hänestä oli vähän vaarallinen, ei hän kuitenkaan
kauan epäillyt. Nähden ylhällä ikkunassa ihmisiä, jotka toki vielä eivät
olleet häntä huomainneet, ajatteli hän: eihän tikapuut tässä mitättömänä
seiso, ja koska ne muitakin ovat kannattaneet, niin tottahan ne minunkin
pitää.
Paperinsa otti hän suuhunsa ja nyt lahoja tikapuita kömpimään ylös.
Moniaat puolapuita murtuivat, mutta se ei hänen mieltänsä masentanut;
hän vaan lujemmin piti kiini notkuvista sivupuista ja pitkitti
itsepintaisena ja tyynenä matkaansa. Jaakopin enkelit kai häntä
suojelivat, sillä ihmisvallassa se ei olisi ollut.
Käveltyänsä ikkunan kohdalle, jossa maaherra ahkeraan kirjoitti,
odottamatonta tulijaa huomaamatta, otti mies paperinsa yhteen, hattunsa
toiseen käteen, surkealla äänellä lausuen: "armollinen maaherra ja
korkea konsistoriumi", kurottaen papereitansa ikkunaa kohden.
Enempää ei mies joutunut lausumaan, kuin maaherra kiivaasti ja äreällä
äänellä käski hänen mennä samaa tietä kuin oli tullutkin.
Pelästyksestä oli mies melkein maahan pudota, sillä hänen
paluumatkallansa katkesi taas kaksi puolapuuta. Mutta hän oli
Suomalainen ja itsepintainen: yksin käsin piti hän kiini vielä monta
syltää maasta; hatun piti hän toisessa ja paperin suussa, itse riippuen
ilmassa. Voimansa rupesivat loppumaan, jonka varsinkin vaikutti niin
suuren herran lähellä olo.
Herrat vaalistuivat tätä nähdessään ja itse maaherra käski avuksi.
Kaikki juoksivat kiiruhtain ja köysi saatiin onnettoman uumalle ennen
kuin hänen voimansa peräti loppuivat.
Hengen vaaralla ja köyden avulla vipusi hän tikapuun reidelle. Maaherran
ja kaikkein toisten yhteisellä avulla saatiin mies vihdoin ikkunasta
sisään.
Typerä ja pelonalainen oli nyt mies, mutta onnensa ja asiansa
tarkoituksen oli hän voittanut. Jalomielinen maaherra luki hänen
anomuskirjansa ja paperinsa, joista näki että tämä kunnon mies 30 vuotta
työllänsä oli elättänyt köyhät vanhempansa ja kaksi sisarta, joista
toinen virheenalainen ja toinen köyhän uudisasukkaan leski, jolla oli
monta lasta. Nyt oli mies käynyt yli 40 peninkulman hakemaan oikeutta 80
vuotiselle isällensä saada verottomasti nauttia uudistaloa, jonka
korpeen oli raivannut, sillä kruunun maksujen aika oli tullut, mutta
mistä otti rahaa monihenkinen perhe, joka teki raskasta työtä syöden
pettuleipää. Heillä ei ollut mitään. Mieron tie tai nälkään kuoleminen
olisi ollut vanhusten, samoin kuin toistenkin kohtalo, ell'ei
jalomielinen poika olisi tätä keinoa koetellut. Yleisesti voi sanoa,
että Suomalainen mieluisammin kuolisi kuin kerjäläiseksi rupeisi, jos
uskonto ei käskisi osaansa kärsivällisyydellä kantaa. Maaherra suostui
Kuusamon miehen pyyntöön ja vielä lisäksi toisten kanssa kokosi
melkoisen rahasumman tälle perheen turvalle, joka ilokyynelin ja
siunauksilla palasi omaistensa luokse.
Lahot tikapuut, jotka erämaan-mies luuli maaherran-viraston rappuiksi,
tulivat siis hänen ja hänen omaistensa pelastuskeinoksi
viheliäisyydestä.


8.
Kaarle Saksa

Kaarle Saksa oli kaupungin kirkkoherran apulainen. Sivistynyt, hauska
seuramies, rakastettu ja arvossa pidetty opettaja ja ystävä, oli hän
jokapaikassa tervetullut. Vilkas muotonsa osotti hyvää sydäntä. Hän oli
nerokas ja hyvänluontoinen, vartaloltansa pitkä, sinisilmäinen ja
valjumuotonen. Oltuansa jonkun ajan Oulussa, muuttui nuoren papin luonto
ihan toiseksi. Hän rupesi seuroja välttämään, kävi surullisena ja
miettivänä saamatta yönlepoakaan. Tunnittain nähtiin hänen istuvan
kosken reunalla Pokkisenmäen alla, mutta estelemättä seurasi hän siitä
ystäviänsä, jotka kokivat hänen raskasmielisyyttänsä hälventää. Mutta
heidän yrityksensä oli turhat; sairasmielisyys kasvoi yhä, syystä ettei
hän mielestänsä saanut pois nuorta tyttöä, joka jo oli toisen kanssa
kihlattu.
Vihdoin tuli tämä onneton niin hurjaksi että oli vahdattava. Mutta
monasti karkasi hän, ja älykkäämpi kun moni viisas, meni hän sinne,
minne tahtoi.
Eräänä valoisana kesä-yönä heräsi nuori morsian, jota raivomielinen niin
toivottomasti rakasti, siitä että kuuli jonkun häntä puhuttelevan.
Säikähdyksensä on ymmärrettävä nähdessään hurjan vuoteensa äärellä
polvillaan. Hullu-äänisesti nauraen, pyytää hän häntä levollisesti
sulkemaan silmiänsä, sillä hän muka ei sietäisi kolmea aurinkoa yhtaikaa
(nouseva aurinko pilkotti ikkunasta). "Jos nukut taikka valvot, olet
minun silmissäni yhtä ihana; vaikka olisit kymmenen vuotta haudassa
maannut, niin sittekin sinun tuntisin. Olethan sinä Vapahtajani äiti,
neitsyt Maria! Minäkö en sinua tuntisi?" Nyt yritti hän suudella häntä,
mutta samassa näki tyttö kaksi välkkyvää pistoolia povitaskussa.
Peljästyksestä oli lähes menehtyä. Hän ei edes voinut ääntääkään, kuin
samassa kuului ääniä kadulta, jotka hakivat karannutta raivoa, mutta
tämäpä kuuli ja näki nekin. Yht'äkkiä viritti hän pistolein hanat.
Toisella tarkoitti hän tulijoita, toisella tyttöä, joka ei muuta voinut,
kun kädet ristissä huo'ata: Herra, ota minun henkeni!
Mutta nytpä raivo itkien viskasi pois aseet. "Anna anteeksi, sinä pyhä",
niiskui hän; "enhän se minä ollut, joka pistolin viritin sinua kohden;
se oli pahahenki itse! Ei, tuhat kertaa mieluisammin kuolisin!" Mutta
samassa tavotti hän niitä taas; vaan ne jo olivat vartiain käsissä. Nyt
tyttö taas rohkeni hengittää, mutta peljästyksestä jäi hän monta päivää
kipeäksi.
Saksa oli ensin käynyt erään ystävänsä luona ja sieltä ottanut
pistoolit. Tänne tultua oli löytänyt avaimen, hiipinyt niin hiljaa
etusuojan lävitse ettei siellä makaava palkollinen sitä kuullut
ennenkuin hakijatkin olivat sisässä.
Mielen-sairautensa kautta menetti Saksa virkansa, mutta muutaman vuoden
kuluttua oli hän taas terve ja pääsi kappalaiseksi Hyrynsalmelle. Hän
kävi naimisiin, eli onnellisena ja tyytyväisenä. Mutta taaski kääntyi
hän hurjaksi ja lunastettiin sitte Kronobyn hulluinlaitokseen. Nuori
puolisonsa seurasi häntä sinne ja kiitos hänen seuralle ja siellä
saamalle hoidolle, tuli hän kuusi vuotta siellä oltuansa ihan terveeksi.
Mutta kuin hän oli parantumattomien luvussa, ei huolittu hänen
pyynnöstänsä päästä vapaaksi. Vihdoin karkasi hän sieltä ja kävi
jalkaisin Turkuun. Siellä kävi hän konsistoriin, valitti kärsimäänsä
vääryyttä ja vaati vapautta. Hän puhui niin selvästi ja väkevästi, että
se liikutti ja kummastutti koko konsistorin. Hän sai vapautensa ja heti
senjälkeen kappalaispaikkansa Hyrynsalmella.
Lähes 30 vuotta onnettomuutensa jälkeen Oulussa, halasi hän tavata
siellä olevia sukulaisiansa ja ystäviänsä. Siellä oli kappalaispaikka
avoin. Hän haki sitä ja pääsi vaalille. Ilolla kohtasivat siellä olevat
ystävät vanhan opettajansa.
Sunnuntaina, jolloin koetussaarna oli pidettävä ja hän nousi
saarnastuolille, liikutti häntä sanomattomasti se, mikä kohtasi hänen
silmiänsä. Suuri kirkko oli väkeä niin täynnä että paljo, joilla ei
ollut tilaa sisässä, seisoivat ulkona. Vanha opettaja tunsi joukossa
ystäviä, tuttavia ja monta rippilastansakin, jotka kyynelsilmin
odottivat kuulla entisen rakastetun opettajansa ääntä. Ääneti tuli hän
ensin monta rukousta, sitte tahtoi korottaa äänensä, mutta ei voinutkaan
sillä sydämensä tunteet olivat liian väkevät. Ensin purskahti hän
katkerasti itkemään, sitten hämmentyivät silmänsä ja muotonsa kävi
hurjan näköiseksi. Sitte rupesi hän äänin tervehtimään ystäviänsä ja
tuttaviansa. "Kas veikko Keckman", huudatti hän, "miten olet jaksanut
sitten kun viimein tarjoit meille hyvää kotopantua olutta suuresta
hopeakannustasi, jonka jalusteella oli apostolein kuvat ja sotamies
kannella? -- Hyvää päivää veikot Niska ja Wacklinit! Montako tuhatta
tynnyriä tervaa olette pieksi keittäneet tänä vuonna Pikisaarella? --
Kas ystävä Öberg! Muistatko, miten Blommi pisti pienen elävän kalan sun
viinapottuusi? Sinun, veli Antell, näin viimeksi Kajaanissa käräjää
pitämässä. -- Kaikkihan minä teidät muistan Julinit, Mellinit ja
Collinit, Nylanderin, Polvianderin, Ulbrantin ja viisastelia Kantin.
Muistatko, veikko, mitenkä paisti karkasi, kuin kenraalin olit
päivälliselle kutsunut?"
Näin pitkitti hän joutavaa tarinoimistansa. Kirkkoväen valloitti synkeä
mieli ja vähittäin hiipi yksi toisensa perään ulos, niin että kirkko
vihdoin jäi tyhjäksi. Sitte nousi muutama mielipuolen ystävistä
saarnastuoliin, ottivat ja veivät hänen kotia.
Hyrynsalmessa tuli hän taas selväksi ja eli monta vuotta tämän
surullisen tapauksen jälkeen.


9.
Koirankuonolainen.

Kauppias Posseniuksen satavuotinen leski oli kaupungin ivallisin, mutta
ei suinkaan niin pelkäämätöin kuin miehensä esi-isä Knut Posse, mainio
Viipurin pamauksesta. Hän oli Oulussa syntynyt suku-nimellä Fagerholm.
Taloudessansa toimellinen eukko, on hän muistettava siitä, että hän näki
1714, 1743, 1788 ja 1808 vuosien sodat. Ensimäisen sodan aikana oli hän
lapsena vanhempiensa seurassa hengen vaaralla paennut metsiin ja
erämaihin. Toisen aikana oli hän jo naimisissa eikä pienen lapsen kanssa
voinut paeta vaikka moni muu niin teki.
Miehensä oli poissa. Talossa oli majotettu venäläinen kenraali. Hänen
läsnäolo varjeli sen ryöstöstä ja muusta väkivallasta, niin että eukon
ei juuri mitään ollut pelkäämistä, mutta lapsuudesta hänessä asuva kauhu
vaikutti toista.
Vaston kenraalin kieltoa tuli eräänä päivänä hänen huoneesensa kalmukki.
Miehen muoto oli villi, kasvot vaskenkarvaiset, nenä tylsäpäinen, otsaa
ei ensinkään mustan, karkean tukan alla, joka näytti tunkevan puolen
korttelin matkalla toisistaan pyöriviin silmiin. Leveästä
paksuhuulisesta suusta kiilsi pitkät valkoset hampaat. Leukaa ei
miehellä ollut enempää luin otsaakaan. Kalmukki-poloinen ei suinkaan
pahaa tarkottanut, mutta rouva, joka nyt luuli näkevänsä
koirankuonolaisen, säikähtyi niin, että tuli hermottomaksi ja ihan
kuuroksi.
Kolmannen sodan onnettomuuksia ei Oulu joutunut koettelemaan, lukematta
sodan aikaisia tautia.
Viimeisen sodan aikana rukoili tuo jo lähes satavuotinen eukko Jumalaa
saada kuolla näkemättä kaupunkia vielä vihollisten vallassa. Rukouksensa
tuli kuulluksi, sillä hän nukkui hiljaisesti päivää ennen ensimäisen
venäläisen rykymentin kaupunkiin marssimista, joka tapahtui Antin
päivänä v. 1808. Mutta tämä tapahtui niin rauhallisesti, että eukolla ei
suinkaan olisi ollut ylellisen pelvon syytä.


10.
Hyvin-viisaan kahdenkertaiset häät.

Kaupungin pormestari Timbom oli lihava, hyvin jaksava herra, jonka
suuret harmaat silmät näyttivät kaikkia kummastelevan, varsinkin jos
peilissä tapasivat hyvin-viisaan pormestarin oman jauhotetun pään ja
loistavat kasvot ja sen muuten sileässä aavassa oman pienen suunsa ja
nenänsä. Mitaltansa oli herra pormestari keskinkertanen ja hänen
leveällä selällänsä heilui tukka-piiska. Virkanutussa suuret kullatut
napit ja sen takataskusta kurkisteli sininen nuuskaliina. Polvihousut,
samoin kuin kengät koristetut hopea-soljilla. Muitakaan, senaikaisia
koristusaineita ei puuttunut pormestarin asusta, kuin rouvinensa kävi
tuulittelemassa.
Rouvansa ei myöskään ollut mikään pila-eukko. Hänen epäsuosioonsa joutui
välttämättömästi jokainen, joka hänen miestänsä ei kunnioittanut
hyvin-viisaaksi. Muuten oli hän aina ja kaikkiin tyytymätön, samoin kuin
itse pormestari oli pitkämielinen ja kärsiväinen. Molemmat olivat
taikauskoset ja yksinkertaiset.
Ne olennot, olin sanoa luontokappaleet, joita pormestarin rouva
enimmiten rakasti, olivat hänen miehensä, kanansa ja valkonen kissansa,
jota "Sokuriksi" sanottiin. Syystä että luonto oli rouvalta kieltänyt
omia perillisiä, kohteli hän kissanpoikia kaikella äidillisellä
helleydellä, jonka palkkioksi sai sulaa maksutonta iloa.
Morsius-aikana oli pormestarinna kauniin maineessa, jonka ansaitsikin
välkkyväin silmäinsä, valkoisen pintansa, punaisten huulten ja
poskeinsa, sekä korkean nenänsä vuoksi. Vartalonsa oli korkea, uumansa
hoikka, kädet ja jalat pienet.
Tämä itse mielestänsä niin ylevä rouva oli nyt jo kuitenkin
harmaapäinen, ylellisesti lihava riippuvin poskin, nurkuva ja miestänsä
epäilevä.
Eräänä päivänä vei eukko puolisonsa koreaan kammariinsa, johon ei ketään
vierasta laskettu, vaikka hän kyllä kynnykseltä näytteli sen
siniruusuisia seinäpapereja, kirjavaa sohvaa ja istuimia pähkinäpuusta,
lootapöytää ja suurta kultaraamista peiliä. Yleisesti oli tämä suoja
siisti ja puhdas, mutta sen eteisessä salissa oli kaikki riipin raapin.
Vaski-astiat kyökissä olivat emännän kunniaksi aina kirkkaat.
Eräänä päivänä, niinkuin jo sanoimme, sai hyvin-viisas pormestarimme sen
suuren kunnian rouvansa seurassa päästä koreaan kammariin. Siellä asetti
hän hänen tuon suuren peilin eteen, kysyen ilosta hymyellen, eikö ukko
huomaisi heidän vielä olevan hyvin kaunis pariskunta. Ukko pullisti
suuret silmänsä vieläkin suuremmaksi, tarkemmin miettiäksensä asiaa ja
sen seurauksia. Mutta olleen aina totta puhuva, lausui hän vihdoin
hyvämielisesti: "hm, hm, tuota -- noh kyllä -- 40 vuotta takaperin."
"Etkö häpee!" tiuskasi pormestarinna ja kenokaulassa käydä sipsutti hän
kammarista, heittäen sinne pormestarin, joka nyt oli sekä peljästyksissä
että katuva, ajatellen mitenkä pulastansa pääsisi. Ukko milloin tuijotti
kattoon milloin ikkunaan, siksi että rouvan vinkuva ääni vihdoin kuului
lausuvan: "korjaa luus' sieltä, ettet sokase koreaa kammariani."
Nytpä ukko sukkelaan sai hattunsa ja keppinsä ja niin raastupaan, jossa
kysymys oli saisivatko kaupungin nelijalkaiset, niinkuin tähänkin asti,
estelemättä ja luonnollisessa viattomuuden tilassa mieltänsä myöten
kävellä kaduilla.
Virastosta kotio tultuaan, sai pormestari vielä kiivaita muistutuksia
huonosta ihanne-ajustansa ja lisääntyvästä kylmäkiskoisuudestansa
pormestarinnan suloa kohtaan. Mutta siitä hetkestä päätti lemmellinen
rouva avata miehensä silmät ja tehdä hänet niin rakastuneeksi kuin
nuorenakin oli ollut, sillä hän väitteli olevansa kyllä keinokkaan jos
vaan tahtoi, ja sen oli nyt toteen näyttävä.
Pormestarinna tunsi erään noituri-Anna nimisen akan, joka kyllä ei
asunut kaupungissa, mutta tuli sinne ajottain rahallista ammattiansa
ajamaan. Se oli jättiläisen suuruinen eukko, väkevä ja leveäsuinen, joka
suurilla hampaillansa yhtä helposti puri rautanaulan poikki kuin tytöt
langan pään. Tälle ilmoitti rouva mikä hänen sydäntänsä raskautti. Vanha
Anna kuunteli tarkasti ylevää ystäväänsä. Kuin velho oli vaatinut ja
saanut suuren lasin viinaa, jonka sisällystä taikalukuja höpisten
katseli, kysäsi hän, oliko hänen miehensä vielä hänelle kaikissa
kuuliainen. Tähän saatuaan myöntävän vastauksen, viskasi eukko yhtäkkiä
kaiken viinan kurkkuunsa, juhlallisesti lausuen: "sittenpä ei hätää,
jahka vaan teette kaikki, mitä minä käsken."
Tämän lupasi rouva iloisena.
"Teidän täytyy, sanoi noita, pukeuta vanhaan morsiuspukuunne, samoin
myös herra pormestarin; sitte käydä pimeässä hautausmaalle, siellä luen
minä luvut, niin sitte saatte nähdä tulevanne yhtä onnelliseksi kun
naimisenne ensi päivänä."
Läpi-iloisena kiiruhti pormestarinna kotio valmistustoimihin.
Mutta ukko pormestaria oli tällä kertaa rouvansa tuumiin melkein
taipumaton. Paljon kyyneleitä ja rukouksia oli tarvis, ennenkuin sai
miehensä, joka muuten oli kyllä nöyrä ja kuuliainen, vast'uudesta
rupeemaan sulhaseksi, mutta vihdoin öitä ja päiviä häntä kaikin tavoin
piinattuaan, sai hän hänen myöntyneeksi.
Pimeänä syysiltana kello 11 oli pormestarinna vaatetettu entiseen
morsiuspukuunsa. Sen aikaisia koristuksia oli eukolla yltäkyllin. Itse
pormestari tuli tästä niin liikutetuksi että pukeutui hänkin vanhaan
virkanuttunsa ja miekka kupeelle. Niin oli siis pormestarikin
nuoruutensa puvussa, vaikka kyllä vaivaloisesti, sillä nuttu oli niin
ahdas että pormestarin kädet seisoivat kuin myllynsiivet, joten
parhaimmalla tahdollakaan ei saattanut rouvaansa likistää. Mutta rouvan
länninki taas oli samasta syystä runsaan puolen kyynärää auki
takapuolella, joten siis etupuolla virhe oli näkymätön.
Morsian pani vihkimäsormuksen sulhasen vasempaan pikkusormen ja
kaksikulmainen hatun hänen oikiaan käteensä.
Nyt kutsuttiin noituri-Anna toimitusmieheksi. Julkisesti näkyi sen tätä
ennen luontoansa viinalla hyvästi vahvistaneen, eikä se ujostellutkaan,
vaikka herrasväen puku hänestä kyllä näytti oudolta. Yksi yhteinen
päällisvaate viskattiin parikunnan hartioille ja niin liikkeelle.
Kummasteleva ja hämmästynyt piika sai käskyn tulla salalyhdyllä
valaisemaan, vaikka ulkona melkein tuimasti tuuli.
Näin varustettuna kulki nyt hyvin-viisas pormestarimme morsiamensa
kanssa hiljaa hiipien hautuumaalle.
Sinne tultua asetti noita heidät avoimen haudan yhdelle puolelle, itse
astuen toiselle. Kummallinen näkö oli noita-akan kolkko muoto, pitkä
vartalo ja paljaat jalat, lyhdyn epävakaisen valon valaisemat, yöllinen
tuuli oli kiihtynyt myrskyksi. Äkisti tempasi tuulenpuuska huivirentun
noidan päästä, niin että sen harmaa tukka liehui ilmassa hänen rumain
poskeinsa ympäri, sen silmät pyörivät päässä ja vahtova suu oli irvissä.
Esiliinan oli noita sitonut kaulaansa kaiketikin papin kapan asemasta.
Sekä morsian että ylkä vapisivat kauhusta ja kylmästä, kuin noita
viivaili suurella puukolla jokaista ilmansuuntaa kohden ja vihdoin
tavotti sen kärellä sulhasen sydäntä. Kolkolla äänellä, ja sormella
osottaen hautaa ärähti hän: "sinä olet kuollut; astu hautaasi."
Vaikka epäillen, ei pormestari tiennyt muuta neuvoa kuin totella. Piian
avulla laskeutui hän sinne alas ja paneutui pitkälleen kädet hajalla ja
liikkumattomana.
Samanlaisen käskyn saatuansa laskeutui sinne morsiankin ruveten maata
sulhasensa käsivarrelle.
Sitte luki noita jonkuntapaisen hautaus luvun, jota seurasi monta
eriskummallista loihtolorua. Kimeällä äänellä käski hän heitä vihdoin
nousemaan ylös tullaksensa uudistetuiksi.
Paljolla vaivalla sai piika peljästyneen morsiamen ja äkästyneen
sulhasen ylös haudasta. Varsinkin kiukutti pormestaria se seikka, että
kuin nyt noidan käskyn mukaan parikunta piti ruveta uudesta vihkimään,
niin näkyi joukko käskemättömiä vihkivieraita, joita lyhdyn valo ja
uteliaisuus oli koonnut noita kummallisia vehkeitä katsomaan.
Pormestari ei mitenkään jäänyt sinne enää, vaan veti vastahakoisen
morsiamensa kotiin. Noita ja piika seurasivat perässä.
Rouvan suurella vaivalla jo näin paljon menestynyt toimi oli siis
turhaan menemäisillään, jota ei millään tavalla tahtonut niin laskea.
Melkein väkisin päätettiin menot kotona.
Mutta tästä raakuuden ja taikauskon työstä ei seurannut sitä, mitä
pormestarinna odotti. Häntä noudatti kosto. Sillä miehensä, vaikka
muuten kyllä huonopäisenä pidetty, houkutteli taloonsa yhden kaupungin
ihanimmista tyttölöistä, erään kahdeksantoista vuotisen immen, jota
kaupungin ylimmätkin lepertäjät olivat tavotelleet. Tämä kevytmielinen
tyttö tärväsi pormestarin maineen ja avio-onnen, ja harmista kääntyi
pormestarinna sukunsa suureksi murheeksi heikkomieliseksi ja hulluksi.


11.
Koski ja Pikkarainen.

Mainio Oulunjoki ja sen suuri koski ovat paikkakunnan suurin luonnon
merkillisyys. Jo tätä ennen olemme muutaman sanan niistä maininneet.
Koskenniskaksi sanotusta paikasta vaahto virta kaksihaaraisena
saaristo-ryhmän ohitse. Yksi näistä haaroista on Niskakoski. Muinoin oli
sen vesi paljon kuohuvampi, myöhemmin on se hallituksen toimesta
valtiovaroilla tullut peratuksi. Kosken keskellä oli karia ja kiviä,
jotka estivät veden juoksua vääntäen koskea pahoiksi pyörteiksi. Mutta
rohkeat ja jäykkämieliset Suomalaiset eivät peljänneet Vellamon salaisia
voimiakaan. Sillä juuri Koskenniskan lävitse kävi paikkakunnan etevin
kulkuväylä. Suurin osa Oulun ulosviemästä tervasta ja metsäntuotteista
tuli kaupunkiin juuri tuon kuohuvan kosken kautta. Mutta niin vaikea oli
kulku sen lävitse, että siihen oli tarvis erittäin harjaantuneita miehiä
veneitten kuljettajiksi. Sellaiset kosken uroot olivat valan tehneitä
paikkakunnan uljaimpia nuoria miehiä.
Soma oli nähdä noiden pitkäin ohuista laudoista rakettujen venhetten
raskaan lastinsa kanssa hurjaa vauhtia kivien keskitse tulevan kuohuvaa
virtaa myöten. Mutta perämiehen tarkka silmä ja väkevä käsi osasi
kuitenkin antaa venheelle oikean suuntansa pyörretten ja karien
keskitse.
Oulun koskenlaskijoista mainioin oli Pikkarainen, jonka talo oli
neljännespenikulman Oulusta. Mies oli varallinen, hänellä oli rakastettu
vaimo ja kaunis tytär. Pikkaraisen Liisulle oli naimatarjouksia tehneet
kaupungin kauppiaatkin hänen sekä ihanuutensa että varallisuutensa
vuoksi, mutta hän otti vihdoin miehen omasta talonpojan-säädystänsä.
Itse ukko Pikkarainen oli vartaloltansa pitkä ja pulskea mies. Kuningas
Kustaa Adolfin puolisoinensa Oulussa käydessä sai Pikkarainen heille
näyttää kuntoansa.
Virran rannalla kosken liehuvimmalla kohdalla oli rakettu parvi ja sen
pohja peitetty sinisellä veralla. Kuninkaalliset seuroinensa siitä
katselivat koskenlaskijaa.
Kosken yläpuolla oli koskivenhe suurimpaa lajia ja siinä Pikkarainen.
Airoja käytti kaksi talonpoikaa. Pikkarainen itse perässä kesäisessä
juhlapuvussaan, punainen liivi teräs-nappinensa, kirjava silkkihuivi
kaulassa ja leveät lumivalkeat paidan hihat. Hatussa välkkyi terässolki.
Nyt kääntyi kokka koskea kohden, vauhti lisääntyi ja nuolen
pikaisuudella, kiiti se alas kosken vahdossa usein näkymättömänä, niin
että katselijat toisinaan näkivät vaan Pikkaraisen välkkyvän
hatun-soljen voittamansa kosken hyrskystä.
Norrköpingin valtiopäivillä v. 1800 tuli Pikkarainen
herrainpäivämieheksi. Motala-virran koski tämän kaupungin luona kehotti
rohkean koskenlaskijan koettamaan tätäkin, josta hänen osaksensa tuli
yleinen ihmetteleminen. Rakentamassansa venheessä laski hän
kuninkaallisen perheen, monen vieraan ja lukemattoman katselija-joukon
nähden kevyessä veneessänsä Motala-koskesta.
Näiltä herrainpäiviltä kotio tullessaan oli Pikkaraisella kaksi
kunniarahaa rinnassa. Oltuaan v. 1808 Porvoon valtiopäivillä, antoi
hänelle keisari Aleksander kolmannen kultaisen punaisessa rihmassa
kaulassa kannettavan.
Niinkuin sanoimme, on koski jo perattu niin että tätä nykyä käy helposti
sitä kulkea. Tämä koskenperkaus saatiin toimeen varsinkin maaherra
Stjernserantsin huolesta. Iloiten katseli hän, miten muutamat miehet
eräänä päivänä kuljettivat venettänsä korjatun kosken lävitse. Hänen
kysymykseensä, eivätkö olleet iloiset niin helposti päästä koskesta,
vastasi vankka Suomalainen: ompa tästä päästy ennenkin.
Ihan Raattisaaren lähellä kosken lopulla on lohipato, josta mainiota
Oulunlohta pyydetään. Mutta talvellakin oli Oulunjoella luonnon
näytelmiä näytettävänä. Parhaimpia on jäänlähtö, joka varsinkin on outoa
etelämaalaisista, jotka sattuvat sitä näkemään.
Eräs senlainen tuli tärkeissä asioissa huhtikuun viimepäivänä Ouluun.
Heti paikalla kysyi kestikiivarilta, saisiko luvan nähdä suurta
jäänlähtöä, josta oli kuullut maineen. Isäntä vastasi sen olevan
kaikille vapaan. Tästä iloisena tahto hän tietää jäänlähtöpäivän.
Kestikiivari sanoi sen olevan toukokuun 10 p.
Vaikka kyllä kiire matkailijalla oli, päätti hän odottaa nuo kymmenen
päivää, saadaksensa täällä pohjoisessa nähdä sellaista, mitä
kotomaassansa oli mahdoton. Ikävästi kului vieraan aika paikkakunnalla,
jossa hänen mielisiänsä ja hänen maansa tapaisia ajanvietteitä ei ollut.
Mutta vihdoin tuli odotettu päivä. Varhain kiiruhti vieras osotetulle
paikalle Pukkisenmäelle. Koko tunnin katseli hän väsymättömästi jäitä,
joita jo kyllä odotusaikana oli tottunut näkemään. Häntä nukutti, sillä
tavallista varemmin oli noussut ollaksensa aikanansa paikalla. Mitä
enemmän aika kului, sitä useimmin katsoi hän levottomana kelloansa,
mutta jäykkänä ja liikkumattomana makasi jää vaikka jo oli sydänpäivä.
Nälkä vaati matkailijan majataloon, jossa kiiruhtaen söi päivällisensä
ja sitte sukkelasti koskelle takaisin, ettei vaan jäisi näkemättä
odotettua jäänlähtöä, jonka alkuhetki oli epätietoinen, sillä poissa oli
kestikiivarin isäntä, ainoa mies, jonka sanottiin se ehkä tarkoin
tietävän.
Vielä monta tuntia pysyi matkailija paikallansa mutta, odotuksensa oli
turha. Vihdoin loppui hänen kärsivällisyytensä. Hän kepillänsä pieksi ja
jalvoin potki kuoressa olevata maata, mutta jäät jäivät yhtä
liikkumattomiksi, kaikista kiiruhdusyrityksistä huolimatta.
Hämärän tullessa suuttui matkailija enää odottamasta. Pahoissa mielin
kiiruhti hän majataloon kiivaasti toruen kestikiivarin valheestansa.
Tukevamman syyn puutteessa puolusteli tämä itseänsä sillä, ettei olisi
uskottava sitä, jota sanotaan huhtikuun ensimäisenä tai viimeisenä
päivänä.
Äkäisenä pyysi vieras hevosia ja läksi matkaansa vielä samana yönä.
Seuraavana päivänä nousi väkevä tuuli, joka mursi jäät ja pani ne
liikkeelle. Koski kohisi tavallista rajummin, joka heti kutsui sadottain
ihmisiä näkemään vieraan niin hartaasti odottamaa jäänlähtöä. Vesi
kohosi nosten niin korkealle, että jäälohkareet joko nostivat, siirtivät
tai kaatoivat ranta-aittoja ja äyrästensä yli paisunut koski raivosi
kahta väkevämmin. Etäältä nähden olivat jäälohkareet purjehtivan
laivaston näköiset.
Nämä suuret jääkappaleet monasti toivat muassansa rannoilta irti repimiä
esineitä. Erään jäälohon päällä oli mylly. Venheitä, tynnyriä, hirsiä ja
kiviä oli useimmin. Rannoilla hyppivät pojat irtainten jääkappalten
päällä sukkelasti siirtyen yhdeltä toiselle ennenkun tuli lian myöhäksi.
Erän värjärin työhuone oli vaarassa tulla joko muserretuksi tai jäitten
viemäksi. Huolettomasti katseli omistaja tätä. Häneltä kuin kysyttiin,
eikö vaaraa pelkäisi, vastasi hän: ei hätää mitään; se on
palovakuutettu.
Alkaen Ämmäkoskelta, lisääntyi pää-joukkoja, kunnes kulkivat alas kaikki
Oulunjoen putoukset ja päästyänsä Niskakosken saivat vihdoin levätä
Pohjanlahden helmoissa. Mutta pakkaistalvina, jolloin meren jää on niin
vahva ettei tunkevat virran jäät voi sitä särkeä, kokoontuu niitä
summassa virran suuhun. Juoksussansa näin estettynä kohoaa virran vesi
kaupungissa julmasti, uhaten vahingoita tehdä, mutta useastikin
murskaavat virran jäät vastaisensa merijään ja rauhallisessa yhteydessä
käyvät molemmat valtameren avarassa helmassa sulamaan.
Putouksen yläpuolla Erkkolan luona kävi talvitie virran yli. Täällä kuin
virran tähden ei ollut jäätä, laitettiin sitä siihen levollisesti.
Maamiehet, näet, kiinteimmästä jäästä pitkinpäin virtaa hakkasivat irti
jääkappaleen, niin pitkän kun virta oli leveä. Sitte annettiin virran
vähittäin viedä se muassansa kääntäen sitä niin, että sen toinen pää
tuli rannalle, kunnes virta käänsi sen toisen pään toiselle rannalle.