Satanen muistelmia Pohjanmaalta 1 - 4

vaikka hänkin piti häntä lystinä seuramiehenä. Tästä muistutti hän
maaherraa, neuvoen häntä siihen mieheen ei paljon luottamaan. Maaherra
sanoi todistusten puutteessa pitävänsä miehen kunniallisena, vaikka
kyllä suurena jaarittelijana.
Vähä tämän keskustelun jälkeen maaherran kanssa, tuli kysymyksen alainen
herra talvipäivänä pohjoisista Tukholmasta. Matkallansa poikkesi hän
Olhavaan ystävänsä hovineuvoksen luokse, jossa söi herkullisen aamuruuan
kertoillen uutisia matkaltansa. Myöskin hovineuvos puoleltansa lateli
uutisia. Paitsi muita sanoi juhlallisen vaiti-olemisen luvalla,
huomanneensa maaherran olevan suuren konnan ja luottamattoman miehen,
jolle ei voisi salaisuutta uskoa. Sitte varotti hän ystäväänsä liika
suuresta puheliaisuudestansa.
Suuruksen jälkeen matkusti ystävä kiitellen siitä ja hyvistä neuvoista
sekä luottamuksesta, vielä kerran luvaten pitää kaikki salassa.
Heti senjälkeen valjasti hovineuvos hevosensa ajaen ystävänsä perässä.
Hän ei ennen seisahtunut, kuin maaherran rappujen luona, jossa
matkailijan reki jo ennen seisoi tyhjänä.
Etuhuoneessa pyysi hän palvelijan ilmoittamaan hänen tulonsa
maaherralle. Palvelija tuli takaisin vastauksella että maaherra ei nyt
eikä vastedes aikonut huolia hovineuvoksesta.
Naurahtaen lausui hovineuvos: "hyvä, hyvä!" ja kävi sitten vakaasti
astuen maaherran luokse. Mutta tämä oli ovessa häntä vastaan, kiivasti
ärjästen: "mitenkä te vastoin mun kieltoani hirviätte tunkeuta mun
luokseni?"
"Minä arvelin läänin isän ei paheksivan, että tullaan todeksi näyttämään
asiaa, jossa rehellisen miehen lausetta epäiltiin."
Häpeyksissänsä oli tuo liukaskielinen ystävä vetäynyt suojan toiselle
puolelle.
"Mitä tämä on?" kysyi maaherra vuorottain katsellen hovineuvosta ja
häpeänalaista upsieria.
Naurahtaen vastasi hovineuvos: "lieneehän toi syntinen, joka
vapatahtoisesti pistäyy häpeäloukkoon, tarkasti mun sanani kertonut?
Minä puhuin konnasta ja luottamattomasta miehestä, jolle ei voisi
salaisuutta uskoa. Tunteekoo maaherra nämät sanat?"
"Kuulinhan minä ne ihan äsken", vastasi maaherra kummastellen.
"Tämä antoi mulle kunniasanansa ei kenellekään sanovansa, mitä minä
hänelle koetteeksi sanoin, mutta nyt hän itse on osottanut minkä verran
häneen on luotettava. Ihan sitä minä tarkotinkin, kuin varotin häneen
luottamasta. Nyt olen sanani toteen tuottanut."
"Kiitos ystäväni, että niin sukkelaan ja julkisesti autit minua", sanoi
hän taputtain petturia hartioille; "nyt tiedämme, mikä mies olet.
Tervetultu uuden vuoden päivänä kaupunkitalooni entisen suostumuksemme
mukaan, jos kerrankaan voit lupausta pitää."
Sievästi heitti hovineuvos maaherralle ja häväistylle ystävälle
jäähyväiset.
Uudenvuoden päivänä oli 40 pykälän pakkanen mutta mahdoton oli
tavallisia onnentoivotusajoja heittää. Päivällisen edellä oltiin
maaherran luona.
Tuo kielevä ystävä oli jo aikoja sitten saanut luvan päästä
hovineuvoksen rekeen, jonka vuoksi tuli varhain sinne hienossa
juhlapuvussa, kengissä ja silkkisukissa. Etuhuoneessa riisui hän
päällissaappaansa ja sudennahkaisen turkkinsa. Myöskin hovineuvos oli
matkavaatteissa ja turkissa. Yhtäkkiä lausui hän ystävällensä: "nyt
muistan velikulta luvanneeni näyttää sulle Englannista nykyisin saamani
verat; sinun on ne näkeminen, sinä joka sellaisia tavaroita tunnet. Ne
ovat tuolla ylhäällä." Hän otti avaimen. Lepertäjä tahtoi ottaa
turkkinsa, mutta hovineuvos sanoi sitä parin minutin kululla ei
tarvittavan. Herrat astuivat rappuja myöten ylikertaan, joka oli täynnä
kaikellaisia tavaroita. Hovineuvos pyysi vilusta värisevän ystävän
arvaamaan niitten hintoja kunnes itse menisi alas katsomaan oliko
hevonen valjastettu. Mutta mennessään sulki hän oven ja pisti avaimen
taskuunsa. Hevonen kun jo olikin valjastettu, istui hovineuvos rekeen,
ja niin pois.
Ystävä ei kauvan voinut tavaroita katsella, kuin jo vilusta kankeana
helisevin hampain rupesi huutamaan ja kolkuttamaan ovea, päästäksensä
ulos. Mutta kaikki oli lukussa. Kuski ja palvelija olivat hovineuvoksen
kanssa poissa ja koko huoneissa ei yhtään henkeä. Suljetun herran hätä
kävi hirveäksi, mutta kadullakaan ei näkynyt ketään.
Hän huusi, juoksi ja hyppi kuin hurja pysyäksensä lämpösenä. Vihdoin
särki hän ikkunat. Sitte vasta havattiin hän naapuristosta ja hankittiin
seppä ovea avaamaan, mutta juuri sitä tehdessä tuli hovineuvos kotio.
Hän uhkasi manuuttaa ne, jotka sanoi hänen poissa ollessaan murtauneen
hänen huoneesensa.
Mutta kuin muistutettiin hänelle kylmiin huoneisiin suljetun ihmisen
hengen vaaraa, vastasi hän, mitään hätää ei olleen miehellä, joka ennen
oli ollut niin monessa kuumassa. Sellainen muka tarvitsisi kerran
kylmääkin koetella.
Mutta tämän pulan perästä mies kuitenkin sairastui. Tämä oli
hovineuvoksen kosto siitä, että tämä mies seuroissa oli hänestäkin
pilkkaa tehnyt.
Oltuaan 25 vuotta naimisissa, sanoi hän eräänä päivänä rouvallensa ei
katuvansa sitä, että hänen otti. Iloissaan tästä rohkeni tämä nyt
muistuttaa aikoja sitten saatua lupausta, että 25 vuotisena
hääpäivänänsä pääsisi Ouluun, jonne vaan oli muutama peninkulma, mutta
jossa siitä päivästä ei ollut käynyt, jolloin heitti äidin kodin, joka
siihen asti oli hänen rakkaimpansa mailmassa.
"Olkoon menneeksi", sanoi hovineuvos omituisesti nauraen, "jos pukeut
morsiuspukuun ja olet valmis kuin olen valjastanut hevoset uuden reen
eteen, niin nyt saat nähdä Oulun, jota niin kauan olet mankunut."
Tuon uuden reen oli hovineuvos maalauttanut kummallisen kirjavaksi
lehti- ja ruusukoristuksilla. Takana ja kummallakin sivulla oli suurten
seppelien sisällä suomalaisin pieniä lauseita. Tuon korean reen eteen
antoi hän valjastaa vanhan tottuneen ja toisen nuoren opettamattoman
hevosen. Hän jo käski ilosta liikutetun rouvansa astua rekeen, kuin
havaitsi, miten huolellisesti hän kääri kapan ympärillensä, ettei
lastensa ja palkkaväen silmissä näyttäisi pilamaiselta vanhassa
morsiuspuvussansa. Mutta nytpä hovineuvos hetipaikalla käski hänen
näyttää itsensä morsiamena läsnäoleville. Nämä näkivät vaan hänen
salaiset huokauksensa ja kyynelensä ja menivät kiiruhtaen pois, säälien
rakastettua äitiänsä ja emäntäänsä.
Itse autti hovineuvos nyt rouvansa rekeen, otti ohjat ja istui itse
ohjilliseksi. Hevoset läksivät liikkeelle. Ne oli hän valinnut sellaiset
syystä että tiesi rouvansa pelkäävän vikurihevosia. Toinen veti sinne,
toinen tänne ja muutaman minutin kuluessa oli reki nurin ja rouva
hangessa. Mutta hovineuvos autti hänen teeskennellyllä ystävyydellä
ylös, kysyen oliko häntä sattunut. Kuullessaan niin ei olevan,
valjastettiin hevoset uudestaan ja taas lähdettiin matkalle. Mutta
hevoset rupesivat pian taas vikuroimaan ja rouva kimmahti monta syltää
reestä metsään. Miehensä tuli taas avuksi ja kysyi, tahtoiko vieläkin
pyrkiä edespäin, vaikka matkan alku näytti niin onnettomalta.
"Tottapa todellakin soisin näkeväni Oulun, jota niin kauvan olen
toivonut", vastasi hän itkien. Toinen kätensä oli murttunut, mutta siitä
ei virkkanut mitään saadaksensa vaan toivonsa täytetyksi. Nyt kului
pitkä aika ennenkuin oli kaikki korjattu, mikä oli rikki mennyt.
Tie kulki sitten korkeain lumi-kinoisten välitse, jotka estivät hevosten
hurjailemista, niin että rupesivat kulkemaan vakavammin. Mutta toisin
kohdin taas, retkailivat niin, että reki 4 penikulman matkalla kaatui 15
kertaa. Vihdoin tulivat kuitenkin jäälle ihan lähelle Oulua, joka jo
selvästi näkyi edessänsä.
Hovineuvos kuuli rouvansa niiskuttavan, pysähti hevoset ja kysyi, joko
nyt näki 25 vuotta toivomansa Oulun.
"Näenhän minä nyt sen rakkaan kaupungin", vastasi hän kiitollisesti; "oi
jos pian olisimme paikalla."
"Minua suuresti iloittaa, että nyt olet niin monivuotisten toivettesi
perillä", sanoi hovineuvos. "Katsoppa nyt tarkkaan: tunnetko talotkin?"
"Tunnenpa kyllä, jo näen äitini tuvan katon", lausui hän, rinta täynnä
sanomattomia tunteita.
"Niin", sanoi miehensä, "sulla on aina ollut hyvä näkö. Kiitä nyt
Jumalaa, että antoi sulle sellaisen edun! Ehkä nyt olet nähnyt kyllä!
saanko taas ajaa?"
"Aja, aja ystäväni!" Ilokyynelin kastuneet kasvonsa kätki hän käsiinsä
kuin hovineuvos sillä aikaa käänsi hevoset takaisin samaa tietä kuin
tulleetkin olivat.
Kuin rouva poloinen tuokion kuluttua nosti silmänsä nähdäkseen eikö jo
olisi määränsä perillä äitinsä pihalla, näki hän pelästyen taas olevansa
metsäisellä maantiellä, Hän huusi miehellensä, mutta se ei sitä ollut
kuulevinaan, Vaikka hevoset juoksivat täyttä vauhtia, viskausi hän
kuitenkin reestä. Tästä tietämättä ajoi hovineuvos siksi, että vihdoin
käänsi päänsä kysyen "mitenkä kyyti kelpasi eukolle". Mutta nyt huomasi
eukon olevan poissa. Paikalla käänsi hän hevoset ja pian löysi hän
onnettoman vaimonsa kahlaavan lumessa pyrkien Oulua kohden. Nyt pyysi
hän häntä rekeen, luvaten ajaa mieltänsä mukaan, mutta istui itse hänen
viereensä estääksensä uutta karkaamista. Sydän-yöllä tuli läpi itkenyt
ja kiusattu rouva kolkkoon kotiinsa äitiänsä ja ystäviänsä näkemättä.
Tämän toivon sulki hän sitten monta vuotta vaivatussa povessansa, kunnes
hovineuvos eräänä päivänä ilmotti kaikkine perheineen tahtovansa muuttaa
Ouluun ja heittää ruukin yhden vävynsä haltuun. Siis sai vanha rouva
kuitenkin päättää päivänsä rakastetulla syntymäpaikalla lastensa ja
ystäviensä keskellä.
Yhtä ruukin palvelusherraa piti hovineuvos erittäin hyvänä. Se oli papin
poika ja hyvästi kasvatettu, vaikka ei akatemiaa käynyt, sillä hänen
vanhemmillansa ei siihen ollut varaa. Monta vuotta oli hän rehellisesti
käyttänyt nuoruutensa voimia toisten eduksi, jonka vuoksi ei yksinään
hovineuvos, vaan koko ruukin väki häntä kunnioitti ja arvossa piti. Hän
oli koko perheen ystävä ja rakasti heitä kaikkia, mutta varsinkin
hovineuvoksen nuorinta tytärtä. Enemmän kuin itse luulikaan, rakasti hän
häntä, mutta hän kyllä tunsi isän eriskummallisen luonnon vaan
rakkautensa toivoi olevan vastatun. Nuoret rakastavaiset eivät kauvan
rakkauttansa toisiltansa salanneet, sillä tytön äiti oli sen hyväksynyt.
Sulhanen koetti vieläkin ahkerammin ansaita hovineuvoksen suosiota.
Tämä, joka täydesti luotti häneen, koska tunsi hänen rehellisyytensä ja
ahkeruutensa, sanoi kerran ei tietävänsä mitenkä palkitsisi hänen
jokapäivä osottamat palvelukset.
Nyt taikka ei milloinkaan, ajatteli puukhollari ja tunnusti rehellisesti
taipumuksensa ja toivonsa saada kutsua häntä apeksi.
"Aivan mieluisasti saat tyttäreni", sanoi hovineuvos. "Niin ruma ja
köyhä tyttö on halvin palkka, jota voit pyytää. Sinä kyllä sen saisit,
jos en jo aikoja sitten olisi luvannut Jumalalle, ei antaa häntä muulle
miehelle kuin papille. Ja sen kyllä tiedät, että senlaista lupausta en
voi rikkoa."
Niin siis nuoren miehen toivo oli särjetty. Hän oli jo yli kahden
kymmenen vuoden vanha, eikä milloinkaan lukenut latinaa eikä monta muuta
papin alulle tarpeellista ainetta. Mutta hän tunsi hovineuvoksen
päätökset ja tiesi varmaan, että se kuin kerran niin oli sanonut, niin
ei muun kuin papin ollut tyttöä toivomistakaan.
Surumielisenä ja murehtivana löysi morsiamensa hänen ja arvasi syyn
olevan isän kiellon. Mutta ehdot kuultuaan sanoi hän iloisesti:
"toivomme ei ole hukassa! sinulla on hyvä pää etkä sinä monia aikoja
tarvitse lukeaksesi papiksi."
Tästä kehotettuna vastasi hän vilkkaasti: "sopiihan koetella."
Samana iltana pyysi hän palveluksestansa eroa, jonka hovineuvos
vastahakoisesti antoi. Hän näet ei tietänyt miehen päätöstä, vaan luuli
hänen jonkun ajan tahtovan välttää rakastettuansa, että pikemmin
unohtaisi hänen. Erotessa antoi hän hänelle runsaan rahapalkkion.
Kolme vuotta myöhemmin tuli eräänä päivänä nuori pappismies
hovineuvoksen luo, muistuttamaan hänelle lupaustansa tyttärestänsä. Tämä
sekä iloisena että häpeissänsä, tunsi entisen pukhollarinsa ja sanoi nyt
ei suinkaan voivansa kieltää tytärtänsä, mutta että hänen oli
odottaminen siihen asti, että kumminkin pääsisi kirkkoherraksi. Mutta
nyt saisi hän ruveta saarnaaja-virkaansa ruukin pappina.
Rakastajat aluksi tyytyivätkin tähän, mutta kuin mies pari vuotta
myöhemmin sai kappalaisen paikan ja paitsi sitä paljosta työstä oli
tullut kivuloiseksi, puolustivat kaikki hovineuvoksen ystävät näitä
nuoria niin, että hän vihdoin suostui heidän naimiseensa. Kahta vuotta
myöhemmin jätti pappi rakastetun vaimonsa leskeksi. Hänelle jäi pieni
poika, joka ei vielä osannut mainita isän nimeä, mutta peri kaikki sen
hyvät avut, jotka äiti oli istuttanut lapsen sydämmeen.
Vihdoin myi hovineuvos ruukinsa ja tiluksensa sille vävyllensä, joka
niitä jo kauvan oli hoitanut. Itse muutti hän suuren rikkautensa kanssa
Ruotsiin. Siellä eli hän tavoiltansa yhtä kummallisena kuin
nuorempanakin. Tukholmassa osti hän suuren kivimuurin, mutta asui
melkein aina vuorotuissa asunnoissa, joita hänellä oli useampia yhtaikaa
ja riiteli aina isäntäväkensä kanssa.
Yhteen aikaan asui hän erään sivistyneen ja hyväntapaisen leskirouvan
luona, jolla oli ihana tytär. Hovineuvos rupesi tätä kosioimaan, mutta
ukko sai heti paikalla rukkaset. Se sapetti häntä niin, että eräänä
päivänä huoneessansa rupesi täyttä kurkkua huutamaan. Piika kiiruhti
ylös ja hovineuvos sanoi olevansa kuolemaisillaan ja kovimmissa tunnon
vaivoissa. Hän pyysi pappia ja lääkäriä. Ilman sitä pyysi hän kokoomaan
väkeä, miten paljo mahdollista kuulemaan tärkeää salaisuutta, jonka
tahtoi ilmoittaa ennen kuolemaansa. "Joutukaa, joutukaa", huusi hän
surkialla äänellä; "parin minuutin kuluttua olen minä kuollut. Käskekää
emännän tyttärinensä myöskin tulla."
Nämä ja talon kaikki hyyriväki kiiruhtivat kuolevan luokse, joka tuskin
enää näytti hengittävän Papin ja lääkärin myöskin paikalle jouduttua
sanoi sairas: "koska tässä nyt on näin paljo todistajia koossa, niin
heidän läsnäollessa juhlallisesti ilmotan, että emäntäni ja hänen
tyttärensä ovat pahanpäiväiset votakat, jotka mielellään olisivat minun
kuoliaksi kiukuttaneet, jos se olisi menestynyt! Nyt joka mies ulos mun
huoneestani, sillä muuta mulla ei ole sanomista!"
Tämän sanottua hypätä sinkautti hän vuoteelta niin ryntävästi että
kaikki hämmästyksissä juoksivat ovesta ulos. Hovineuvos pukeusi
turkkiinsa vaikka oli sydänkesä, sulki kammarinsa, pisti avaimen
taskuunsa ja todistajansa keskitse meni hän suoraan näytelmää katsomaan.
Yli 70 vuoden vanhana kuoli hovineuvos viimenkin todellisesti. Lapsensa
kiiruhtivat Tukholmaan rikasta ukkoa perimään. Siellä saivat tietää
hänen myyneen kivimuurinsa ja muuttaneen kaiken kiinteimen rahaksi.
Suuri rautainen rahakirstu suljettu ja lattiaan kiinitetty oli hänen
huoneessansa. Siinä oli käräjäpaperit kaikista oikeuden käynneistänsä
poikansa ja vävyinsä kanssa, mutta ei äyriäkään rahaa ja niitä ei
vieläkään ole löydetty.
Yli 30 vuoden hänen kuolemansa jälkeen oli ruotsalaisissa sanomalehdissä
luettavana, että hovineuvoksen perillisten oli saatava summa jostakusta
pankista. Asiaa tiedusteltua, oli siellä vaan pari sataa riksiä. Niin
hän vielä kuolemansa jälkeenkin vietteli ja harmitti omaisiansa.


16.
Kova Ukkosenilma.

Elokuun 1 p. vuonna 1793 oli rasittavan lämpönen. Synkeitä ukonpilviä
kokoontui taivasranteelle ja raju-ilma oli odotettava, jota välttäen
tavallista varemmin kiiruhdettiin levolle. Mutta ukon tulia leimusi niin
kauheasti kaikilta puolin jo ennen jyrinän kuuluman, että niitten valo
valaisi pimeän taivaan ja värisevän maan yhtä selvästi kuin aurinko,
vaikka erityisellä kauhulla. Hirvittävät tulipilvet ajoivat toinen
toisiaan ja väliaikoina oli pilkko-pimeä. Silloin korotti luonnon herra
väkevän äänensä pilvistä. Jäykkäluontoisimmatkin kävivät pelkuriksi
nähdessään sellaisen tulen ja kuullessaan ukon väkevimmät pamaukset.
Ainoastaan pienet lapset nukkuivat viattomuudessaan sinä kauhiana yönä,
joka teki kaikki, jotka sen näkivät, ukkoista pelkääviksi.
Jyry kasvoi; nuoret ja vanhat naiset parkuivat, itkivät ja rukoilivat
Jumalalta säästämistä. Kauhun ollessa korkeimmillaan, oli taivas täynnä
tulta ja valkeaa ja samassa kuului kauhistava järäys ikään kun koko maa
olisi revennyt. Tuomiopäivän luultiin tulleen. Pamauksen perästä satoi
kiviä koko kaupungin yli. Suuria kiviä putosi kattojen ja lattian läpi
monta kyynärää syvälle maahan. Kaikki ikkunat särkyivät. Kirkon ovet
aukenivat, ruunut putosivat; ihmiskäden kajoomatta soivat kellot
kolkosti. Huikea tuuli humisi ikkunain lävitse ja porutti urkuja.
Tuhansittain ihmisiä kiiruhti osittain alastomana kirkkoon. He eivät
tietäneet, mitä oli tapahtunut tai mitä heidän oli peljättävä, mutta
kaikki pyrkivät Jumalan huoneesen ikäänkuin siellä saamaan turvaa.
Liikuttava oli nähdä ja kuulla näiden valjuin, pelästyneiden olentoin
hartautta ja palavia rukouksia temppelin hävityksen kauhistuksen
keskellä ukonnuolten valossa ja jyryn vähentyessä, sillä raju-ilma oli
loppumaisissaan.
Luonto rupesi tyventymään ja ihmisten mielet samoin, sillä taivas
selkeni, tulet sammuivat ja jyry vaikeni. Pappi astui alttarille.
Hartaasti ylisti hän Jumalan suurta voimaa ja kiitti äsken päästyn
vaaran pelastuksesta. Ja harvoin lienee hartaampia kiitoksia noussut
ihmissydämistä, kuin näitten monta hetkeä kuoleman kauhun kanssa
taistelleitten ihmisten sydämistä.
Sitte käytiin tiedustelemaan viimeisen kummallisen seikan laitaa.
Silloinpa havattiin ukkosen iskeneen vanhan linnan raunioissa olevaan
ruutikellarin. Siitä viskaantui kiviä ympärinsä. Niitten joukossa oli
niin suuria, että 10 miestä ei voinut niitä liikuttaa paikasta. Yhtäkään
ihmishenkeä ei mennyt eikä ainoatakaan tullut vahingoitetuksi. Vaikka
yhdessäkin kohdassa suuri kivi oli pudonnut erään köyhän miehen asunnon
katon lävitse ihan lähelle makaavan lapsen kehtoa lattian lävitse
maahan, niin ei lapselle mitään vahinkoa tullut.
Pienessä puuhuoneessa Linnan saarella asui mies vaimoinensa, jotka
sattuivat olemaan poissa. Heidän asunto kukistui; sen sisällä ei ollut
muuta kuin lintu häkissään ja kissa. Kumpikin löydettiin elävänä ja
vahingoittamatta raunioin alta. Kissa, joka ennen aina oli lintua
tavottanut, istui nyt rauhallisena ihan kuin vartiana rypistyneen häkin
luona, josta lintu viserti kiitoslauluansa ja kissa köyristi
mielihyvässä selkäänsä. Siitä asti ei Linna-luodolla ole ketään asunut.


17.
Kenraali Carpelan ja Vallesmannin kirja.

Maaherra, kenraali Carpelan istui eräänä rasittavan lämpöisenä
kesäpäivänä virka-huoneessansa raskaasta ilmasta ja paljosta työstä
suuttuneena. Ympärillänsä istui kirjottavia herroja, kaikki ääneti,
arvossa pitäen maaherran pahaa mieltä ja rypistynyttä nenää, jota vaan
kärpäset eivät muistaneet välttää. Vaiti-olemista keskeytti ainoastaan
kynien raapina ja kenraalin silloin tällöin lausuma "tuhannen
tulimaista", jota harmissaan käytti tottuneesta tavasta
sotamies-ajoistansa. Pieninkin vastoin käyminen sapitti ä'ästä
kenraalia, joka aamusta alkaen oli odottanut tärkeää virka-kirjaa, joka
koski asioita vieläki tärkeimpiä.
Kenraalin kärsimys oli loppua, kuin aisakellon helinä kuului ulkoa ja
samassa tuli pölyttynyt kirjantuoja antaen odotetun kirjan maaherran
omiin käsiin.
Äkisti avasi tämä kirjan, mutta vähän ajan katseltuansa sen sisällystä
huusi hän taas "tuhansia tulimaisia. Onko mies hurja? Hullu hän se on!
Tälläinen kirja! tällaista lörpötystä minulle." Sitte purskahti hän
ääneensä nauruun, niin että läsnä-olijat kummastelivat tuota
odottamatonta iloa maaherralta. Hän katseli vieläkin kirjaa mutta
vihdoin lausui: hullumpaa sekasotkua en milloinkaan ole nähnyt! en tiedä
mitä tehdä, tulisiko nauraa vai itkeä. Lukekaa itse, sanoi hän, antaen
kirjan lääninsihteeri Holmbergille. Päällekirjotus oli: Vapasukuiselle
maaherralle ja tähtimiehelle kenraal-majuri herra parooni I. F.
Carpelanille. Sisällys oli seuraava:
"Minun kuolemaan asti rakastettu morsiameni Maijastiina!
Erityisen lähettilään muassa, jonka ruunun kustannuksella lähetän
maaherran tykö, laitan tämän sinulle, oma kultani, sanoakseni että
rakkautemme taivas nyt rupeaa selkeämään, sillä minä olen voittanut
kenraalin suosion tarkalla hänen käskyinsä täyttämällä, jonka aina pidän
kalliina velvollisuutenani. Sen kyllä saat nähdä, jahka tulet minun
eukokseni. Tiedäthän sinä kenraalin olevan itse pirun sitä kohtaan, joka
ruokottomasti täyttää tehtävänsä. Nyt olen kirjottanut hänelle, pyytäen
vallesmannin paikkaa Pudasjärvellä, ja jos sen saan, niin sittepä me
ensi pyhänä kuulutetaan ja kahta viikkoa myöhemmin vihitään. Niin armas
Maijastiinani, siunaa meidät pappi ja me kenraalia kaikesta siitä
onnesta, jonka sinä, oma lintuni, armas kyhkyseni, olet minulle
tuottava.
Sinua Pudasjärveltä kuolemaan asti rakastava ystäväsi
Tuomas Ransuusi."
Paljon aikaa ei kulunut, kunnes kenraali sai oikean virka-kirjan, jonka
päällekirjoitus oli ollut hänen emännöitsiällensä. Maijastiina oli
saanut kunnian jauhosilla käsillänsä avata tuon tärkeän kirjan ja lukea
sulhasensa nöyrän pyynnön vallesmannin virasta Pudasjärvellä.
Tällaisesta hyvästä uutisesta iloisena, juoksi hän kolme kertaa
kyökkipöydän ympäri, mutta hänen täytyi vielä toimitella yhtä toista
ennen kun tuli mieleensä huutaa palvelijata viemään kirjaa kansseliin,
sillä hän heti oivalsi erhetyksen päällekirjoituksessa.
Palvelija pian tavattiin ja sen käski Maijastiina leimauksena juosta
kansseliin. Vastaan otettuansa paperin, luki hän sen ulkopuolla sanat:
"parhaimpaa suklaata." Hämmästyksestä päästi Maijastiina niin kimeän
äänen, että palvelija pudotti koko suklaan mäkeen. Erhetyksestä oli näet
kirjan siasta tullut suklaa-kääry käsiinsä. Nytpä juosten sitä hakemaan,
mutta suureksi ihmeeksensä ei onnetonta pakettia missään löytynyt.
Maijastiina huusi, haki, kiroili ja siunasi vuorottain, niin että koko
palkkaväki kokoontui yhteen. Hän sanoi etsivänsä kuninkaallista
raporttia, jonka hän oli saanut, joka muka olisi tärkein koko sodan
aikana. Padat ja pannut viskeltiin sinne tänne, pihdit lensivät piisistä
pöydälle, vasikan paisti viskattiin pois tieltä ja vihdoin rupesi hän
kauhalla kalastamaan paperia soppapadasta. Pahempaa sekasotkua
säännöllisessä kyökissä tuskin voi nähdä.
Palkkaväki näki kaiken tämän suurin silmin ja suu auki, luullen tytön
tulleen hulluksi, sillä se yhä huusi kuninkaallista raporttia, joka ihan
nenänsä edestä ja omista käsistänsä oli hukkunut ja jonka arveli itse
pirun vieneen.
"Minä onneton", vaikeroi hän avaten ryytikaapin, ja kas sielläpä olikin
hakemansa paperi suklaa-paperien seurassa veljellisessä ystävyydessä.
Maijastiina juhlallisesti vakuutti sitä ei sinne panneensa, ja kuka sen
teki, sitä miettiköön jälkimaailma tai Maijastiinan perilliset, jos
tahtovat; mutta päällekirjotusten erhetys ja sen seuraus on tullut
meidän tiedoksi.
Saatuaan odotetun oikian kirjan, oli maaherra niin tyytyväinen, että hän
nauroi koko erhetykselle ja antoi hakijalle, jonka kunnon ja
rehellisyyden tunsi, pyydetyn vallesmannin paikan, vaikka muuten oli
aikonut sen ihan toiselle.
Tämä onnellinen erhetys oli syntynyt siitä että kirjotusmies, joka nämät
lähetti, oli istunut avoimen ikkunan luona ja oli äänin lausunut,
käydessään lakkaa ja kynttilää hakemaan: oikean puolinen on kenraalille,
vasemman puolinen morsiamelleni. Eräs koiran-silmä hänen kumppaneistansa
muutti kirjain paikan, josta syntyi kerrottu erehdys, mutta myöskin
perusti nuoren miehen onnen, sellaisen, jota parempaa ei ollut
toivonutkaan.


18.
Kosto.

Omituinen on se kosto-oikeus, mikä monessa kohden maailmassa tavataan.
Sen jäljet varsinkin huomataan perhe-elämässä.
Kivi-Taneli oli arvossa pidetty ja varakas kauppias. Tämän liika-nimen
oli saanut siitä, että aina voimallisesti ja nerollisesti johdatti
raskaimpia töitä, niinkuin pellon raivaamista ja kiven murtamista, joita
tarvitsi monen pytinkinsä perusteeksi.
Vaikka ei niin sivistynyt ja sievä kuin veljensä hovineuvos, sai hän
vaikk'ei itse enää ollut nuori, erään rikkaan, ihanan ja nuoren tytön
vaimoksensa. Se oli rikas, ei vaan rahoista, sillä hänen paras
tavaransa, jota sivistyneempi mies, kuin Kivi-Taneli oli, olisi pitänyt
arvossa, oli hänen rikas sielunsa ja tunnollinen sydämmensä. Mutta
Kivi-Taneli ei ymmärtänyt kumpaakaan. Hän kohteli häntä kovuudella,
kielsi häneltä kaikki huvitukset ja vielä päälliseksi tahtoi riistää
rakkauden siteet hänen vanhempainsa ja sisartensa välillä. Hänen puhdas
mielensä tahtoi nähdä ympäristönsäkin puhtaana, mutta miehensä tahtoi
päinvastoin. Opettaaksensa häntä oleman kuuliaisen ja alamaisen oli hän
kieltänyt kaiken maalaamisen ja pesemisen huoneessansa. Mutta kerran
kuin oli koko päivän maalla, antoi rouva siivoa kaikki huoneet ja pestä
oman kamarinsa. Kotio tultuaan huomasi mies heti tehdyksi vastoin hänen
tahtoansa, jonka vuoksi meni ulos, toi suuren tervapytyn ja maalasi
tervalla rouvan valkiaksi pestyn kamarin lattian. Tälläinen käytös
runteli rouvan muutenkin heikon terveyden. Pitkällisestä murheesta ja
mielipahasta oli jo ennenkin keuhko-tautinen. Sydämensä särkyi ja neljä
pientä lastansa jäivät äidittömiksi ja kovan isän kasvatettaviksi.
Ei kauan hänen ensimäisen rouvansa kuoleman jälkeen kuultiin kaikkein
ihmeeksi, että rikas Kivi-Taneli kuulutettiin yhden oman piikansa
kanssa. Yleisesti säälittiin pieniä lapsia, jotka nyt saivat äitipuolen,
jolta ei mitään hyvää ollut odotettavana.
Kivi-Tanelin toinen rouva oli kaunis vaalean verevä, väkevä nainen.
Ensin oli se ollut tarha-, sitten sisä-piikana ja oli siisti sekä
järjestystä rakastava. Emännäksi päästyään rupesi hän hellästi hoitamaan
lapsia ja kovuudella ojentamaan miestänsä. Hän, joka ennen oli rääkännyt
entistä hellää vaimoansa, sai nyt tanssia toisen rouvansa nuottien
mukaan. Mutta ennenkuin sai vanhan jäykän miehen taivutetuksi, täytyi
hänen monta kertaa sitä ennen sille näyttää käsivoimansa. Jos kiivaat ja
vakavat sanat eivät auttaneet, niin oli hänellä lonkassa valmiina tukeva
keppi, jota käytti niin voimakkaasti ja viisaasti, että ukko pian kävi
nöyräksi kuin lammas. Tästä, joka pidettiin oikeana kostona, käytettiin
sanantapaa: "tuli karttu koiran viereen."
Palkkaväeltänsä vaati Kivi-Tanelin rouva enemmän kuin moni muu. Entistä
säätyänsä ei häveten, sanoi tuo ymmärtävä emäntä: "minä olen itse ollut
palkollinen; tiedän siis tarkoin, mitä saatan väeltäni vaatia ja mitä
piika saa toimeen, kuin vaan tahtoo." Paitsi sitä palkitsi hän heitä
ansionsa mukaan, niin että kunnolliset palkolliset palvelivat häntä
kauan ja mieluisasti otettiin Kivi-Tanelilla palvelleita, sillä ne
olivat aina hyviä.
Kivi-Tanelin kuoltua otti hänen leskensä erään nuoren arvostetun
kauppiaan, jonka kanssa eli kauan onnellisessa naimisessa, koko
kaupungilta arvossa pidettynä ja kunnioitettuna. Seuraelämässäkin oli
hänen huoneensa etevimpiä, ja hän kuoli rakastettuna ja kaivattuna
mieheltänsä ja pojiltansa.


19.
Kivi-Taneli Lesken pelto.

Jäännöksenä entisistä varakkaammista ajoista oli pieni pelto erään
lesken ainoa tavara. Siitä sai hän ja kolme tytärtänsä leipänsä, niin
että kuin lisäksi tuli kättensä ahkera työ, niin eivät tarvinneet tulla
toisten ihmisten rasitukseksi. Kynnönaika oli tullut ja leski oli
huolessa, miten saisi peltonsa kynnetyksi. Parhaampana työaikana oli
kaikki maanviljelijät juhtinensa omissa töissään niin että runsastakin
päivä-palkkaa vastaan oli vaikea saada niitä; köyhän lesken vielä
sitäkin vaikeampi.
Leskellä tuskin oli yönlepoa murheesta, miten ajallansa saisi peltonsa
kynnetyksi, sillä aika kului eikä vielä neuvoa tietänyt. Joka päivä kävi
leski raskasmielisenä puolen peninkulman matkan syvässä hiekassa
pellollensa. Nöyrästi kysyi hän kaikilta työmiehiltä, jotka tunsi eli
joita tapasi, eivätkö joutaisi hänen työhönsä, mutta sai ihan kieltäviä
vastauksia.
Eräänä aamuna kohta auringon nouseman jälkeen kävi leski taas rakkaalle
pellollensa, josta hänellä nyt oli niin paljon huolta. Koko luonto
iloitsi rauhassa aamuauringon säteitä vastaan. Lintuparvet ylistivät
luojaansa ja kesän alkua, joka oli niin ihana. Ympärillänsä kaikki
iloitsi, mutta lesken sydän oli murheellinen. Raskaaksi tuntui hänestä
ei saada syksyllä mitään leikata. Hän arveli ehkä ensikerran eläissänsä
joutuvansa leivän puutteesen. Tätä ajatellessaan vuoti katkeria