Satanen muistelmia Pohjanmaalta 1 - 6

Ovi avattiin ja liikutettuna pojan hädästä, annettiin hänen ajaa
kuormansa pihalle. Herra johdatti sitten pojan lämpöseen suojaan, ensin
annettuansa hänelle lasin punssia lämmitykseksi. Kiitollinen lapsi
nukkui pian.
Kuin itse talon herra aamulla näki pojan ja kuuli hänen kertomuksensa,
tarjousi itse ostamaan tervan ja antamaan pojalle majatalon. Apteekin
isännällä, näet, oli kauppaoikeudet, syystä että oli nainut rikkaan
kauppiaan lesken ja myöskin että oli ensimäisen apteekin toimittanut
Ouluun. Talon tytöt olivat pojalle antaneet viiniä ja makiaista ja
mieluisasti olisi tähän jäänyt, mutta sanoi isänsä jääneen entiseen
majataloon 14 riksiä velkaa, jotka ensin olisivat maksettavat, vaikka
isänsä kyllä oli aikonut siitä muuttaa, sillä hänelle oli siellä monasti
tehty vääryyttä.
"Jos tahdot, sanoi apteekin herra, niin saat minulta ne rahat. Ne saat
vastedes maksaa, myöskin maksan talon-velkasi samoilla ehdoilla."
Mutta nytpä oli Matti iloinen. "Eläissäni en unhota teidän hyvyyttänne",
lausui hän kyynelsilmin puristaen tuon hyvän herran kättä. Vakavasti
lausui poika tämän lupauksen, jonka rehellisesti pitikin.
Kaksikymmentä vuotta Matti Makkosen ensimäisen kaupunkimatkan jälkeen
istui köyhä leski halvassa mökissään Kajaanin tullin luona Oulussa;
kolme valjua ja näljästynyttä lasta istui hänen ympärillänsä. Hän oli
heille jakanut viimeisen leipänsä ja käskenyt heidän mennä maata,
etteivät enää pyytäisi ruokaa, jota hänellä ei ollutkaan. Tottuneet
kuuliaisuuteen ja kärsimiseen, tekivät lapset niin. Lukivat
iltarukouksensa ja tahtoivat nukkua, mutta näljän vaivat karkoittivat
lapsuuden makean unen heidän silmistänsä.
Äiti luuli heidän jo nukkuvan, kuiskasi siis vanhalle Reetalle, joka nyt
palkattomana ja pitäen oman ruokansa, jonka kehräämällä ansaitsi,
palveli leskeä ja hoiti pieniä -- tälle kuiskasi äiti, pitää siitä
huolta että nuorin kuusivuotinen tyttönsä ei ottaisi ainoaa jäljellä
olevaa leivän kappaletta, joka oli säästettävä kaikille aamiaiseksi, jos
ehkä nyt ei saisi rahaa työstä, jota meni kotio viemään.
Mutta tyttöpä ei nukkunutkaan vaan oli kuullut kaikki. Hän myöskin tiesi
veljeinsä ei nukkuvan ja aina valmis heitä ilottamaan juoksi kaapin
luokse ja sitten ulos pihalle. Reeta luuli hänen nyt vieneen
leipäkappaleen ja juoksi voimiansa myöten näpistelijän perässä, vaikka
leiniset jalkansa olivat kyllä kankeat. Tyttö huusi veljiänsä avuksi,
mutta nähdessään eukon kömpelömäisen juoksun, ne eivät naurulta päässeet
paikastakaan. Tehden satoja mutkia vältti tyttö joka kerta tuon kömpelön
eukon. Mutta vihdoin antautui tyttö vangiksi, näyttäen tyhjät kätensä.
Hän ei leipää ollut koskenutkaan, tahtoi vaan huvittaa veljiänsä ja
toimittaa eukolle terveellistä liikuntoa. Vaikka väsynyt ja hengästynyt,
nauroi tämä tytön juonta.
Ken köyhyyden kurjuutta ei ole koetellut, se ei voi aavistaakaan niitä
tunteita, joita liikkuu tarvitsevan sydämmessä käydessään lastensa
puolesta rikkaalta apua anomassa. Leski sai vastaukseksi: "tulkaa
huomenna jälleen, niin saatte työstänne maksun." Neuvottomana tuli hän
takaisin eikä koko yönä tullut unta hänen silmiinsä. Hartaan rukouksen
perästä rupesi auringon nostessa taas työhönsä.
Yht'äkkiä kuuli kärryin jyrinän. Katsoessaan ulos näki hän maamiehen
ajaneeksi pihalle ja nostelevan säkkiä rapuille sekä tahtoen kenenkään
näkemättä mennä pois. Leski tunsi miehen olevan Makkosen. Ujona ja
punastuen pyysi mies anteeksi että muka vasta nyt voisi maksaa vanhan
velkansa.
Kumpikin oli kyyneleihin liikutettu. "Sinä Matti, et minulle ole mitään
velkaa", sanoi leski. "Minkä isälleni olit velkaa, se oli perillisille
maksettu."
"Teidän sukua minun tulee ikuisesti kiittää", sanoi kahdeksan lapsen
isä, "älkää hyljätkö sitä pientä palkintoa, minkä voin tehdä
hyväntekijäni tyttärelle. Unhottaisinko minä milloinkaan, mitenkä hyvä
olitte minua kohtaan orpona ollessani."
Jumalan suomasta ja kiitollisen Makkosen toimesta pääsi leski hädästänsä
ei vaan tällä erää, mutta monta muutakin. Sillä niin kauvan kuin lapset
olivat pienet, toi mies joka vuosi leskelle maa-tuotteitansa ja vielä
lisäksi oli se niin hellätuntoinen, että aina sanoi maksavansa vanhoja
velkoja.


24.
Komennon voima.

Eräs entinen Kajaanin komppanian upseeri, joka sotapalveluksesta oli
eron ottanut, oli nyt tuomarin apulainen. Kauniina kesäaamuna istui hän
kirjottaen käräjäsalissa, jonka ovi oli auki. Hänellä oli tärkeä työ
käsillä ja siis hyvin kiire. Samassa tuli sisään maamies, joka ennen oli
sotamiehenä palvellut hänen komppaniassansa. Sen oli kainalossa suuri
kääry papereja. Mies tuli hyvin iloiseksi saadessaan nähdä vanhan
rakastetun kapteeninsa ja häntä puhutella. Mutta toista ei suinkaan
ilottanut, varsinkin kuin aikansa kiirehtivä arveli miehen suotta
ruvenneen riitaiseksi.
"Tervetultu vanha sotakumppanini", sanoi kirjoittava kapteeni, "vieläkö
muistat vanhoja sotatemppuja?"
"Tottapa niinkin, armollinen kapteeni!" Sitä mies ei ollut unohtanut; se
oli liian hyvin istutettuna hänen sielussansa ja ruumiissansa.
Koetteeksi korotti kapteeni äänensä komentamaan niinkun muinoinkin ja
huusi: "suoristakaa!"
Silmänräpäyksessä seisoi mies suorana kuin pölkky, riippuvin käsin.
"Käännös oikealle!" huusi kapteeni.
Mies kääntihe melkosen sukkelaan.
"Kivääri olalle!" Komenti kapteeni vielä.
Mies nosti olallensa paperikäärämänsä, jonka todellisesti oli tuonut
ruvetaksen käräjöimään.
"Marsch!" huusi kapteeni.
Suorana astui mies avoimesta ovesta ulos pihalle ja maantielle lukein
niinkuin ennenkin yks', kaks', yks', kaks'.
Me emme tiedä, miten kauas meni vanha sotamies. Ehkä marssii hän vielä,
mutta katteini istui naurahtaen kirjotuspöytänsä ääressä ja lopetti
työnsä. Miestä ei kuulunut takaisin yhtä vähän kuin aivotusta riidasta
tuli mitään.


25.
Kauppa-oikeuden juhlat.

"Mitenkä nyt vietämme juhlan saadusta kauppa-oikeudesta?" kysyi
pormestari raatihuoneessa kokoontuneelta porvaristolta. "Pidämmekö
suuren paalin?"
Neuvokset miettimään. Vihdoin lausui niistä yksi: "sittehän olisi
tanssittavakin."
"Kaiketikin", vastasi usiampi.
"Mutta koko läänissä emme saa soittoa kokoon."
"Ompa täällä Collinin viulu", sanoi joukosta yksi.
"Ja Blomin huilu", sanoi toinen.
"Mutta pidettäisiinkö suuri paali niin pienellä soitolla?" sanoi
pormestari.
"Tuottakaamme lähimäinen rykymentin musiikki", sanoi eräs paksu herra,
joka mielellään tanssi.
"Lähin on tästä 37 peninkulmaa Vaasassa", sanoi pormestari, "ja pidot
ovat kolmen päivän perästä; paitsi sitä tulisi se liian kalliiksi."
"Tanssipaalia emme voi pitää, syystä ettei meillä ole sopivaa tilaa",
sanoi vakaasti pormestari.
"Entä jos pitäisimme suuret päivälliset herroille", esitteli muuan
kauppias.
"Mutta rouvat tahtovat olla muassa, sen on mun eukkoni sanonut, muuten
en minä ota siihen osaa", sanoi eräs suutari tyytymättömänä.
"Jos teidän matami ei tulekaan sinne, niin tulee sinne kaikki teidän
tekemät saappaat ja kengät", sanoi nappimaakari, sillä osottaaksen
halveksimistansa suutarin rouvaa kohtaan.
Äkäisesti vastasi suutari: "huonosti olisi asiat jos teidän napit ei
olisi muassa."
"Vaiti, herrat!" käski pormestari; "Päätetäänkö siis pitää herroille
päivälliset?"
"Ei, ei, rouvat on otettavat mukaan sillä mun vaimoni sanoi ....."
"Vaiti, suutari, käy lestisi luokse, sinun ei täällä ole mitään
tekemistä", kuului joukosta miehen ääni ja äkäisenä meni suutari
matkaansa vaimonsa suureksi harmiksi.
Eräs vaskiseppä, jonka poika kävi isossa koulussa ja jolla oli kaunis
laulu-ääni, esitteli olevan halvimman ja parhaimman, että koulupojat
kirkon tornista laulaisivat ilolauluja.
"No tottahan musiiki tornista olisi kuuluvampi kuin Vaasasta", keskeytti
leikkipuheinen neuvos.
Pormestari sanoi: "tässä on nyt kysymys, pidetäänkö päivälliset vai ei.
Juhlat ja asia koskevat kauppaa tekevää porvaristoa lähimmin; ne
sanokoot suoraan mielipiteensä."
"Minä vaadin päivällistä", huusi eräs eileisestä asti humalainen
kauppias. "Maljoja juodaan ja kanuunilla ammutaan." Tähän suostuivat
useimmat.
"No Vaasassa kai sitten ammutaan", sanoi neuvoksista se, jolla aina oli
vastaansanomista, "sillä lähemmältä ei ole kanuunaa."
Yleisellä naurulla päättyi kokous ilman minkäänlaista päätöstä. Mutta
pormestari kutsui kaupungin etevimmät luoksensa ja siellä juotiin
maljoja kauppa-oikeuksista, vaikkei ollut kanuunia eikä soitantoa.


26.
Mitenkä kadonnut hopea-lusikka löydettiin.

Varhain kesän alussa matkusti kauppamies Juha Possenius omalla aluksella
Oulusta Tukholmaan. Sellaista matkaa ei siihen aikaan tehty niin
joutuisasti kuin nyt, sillä vastatuulella mentiin lähimäiseen satamaan,
niin että käytiin melkein joka kaupungissa kuin tien varrella oli.
Monasti odotettiin viikottain myötätuulta.
Posseniuksen laiva oli jo kauan ollut poissa, mitään tietoa siitä
saamatta.
Kotona oleva rouvansa ja lapsensa olivat levottomat, mutta tavallinen
lohdutuksensa oli, että laiva kaiketikkin oli jossain satamassa.
Eräänä päivänä osti Posseniuksen rouva suuren lohen. Hämmästykseksensä
löydettiin sen mahasta hopea-lusikka merkitty Posseniuksen nimellä, joka
oli otettu mukaan matkalle.
Perheensä luuli hänen epäilemättä kuolleeksi, sillä laivan luultiin
joutuneen haaksirikkoon ja koko väen hukkuneen.
Mutta suuri oli kaikkein ihme ja ilo, kuin laiva parin päivän kuluttua
tuli Oulun satamaan. Se oli tullut niin pikaisesti, että tieto sen
lähdöstä postissa ei vielä ollut joutunut.
Possenius kyllä oli lusikkaansa kaivannut, mutta ei tietänyt, miten se
tulomatkalla oli kadonnut. Hän toki arveli sen pesoveden muassa
heitetyksi mereen. Lohi oli siis ollut laivaa paljon joutuisampi.


27.
Kenraali Carpelan ja Oulun koulu-nuoriso.

Oulun läänin maaherrana olemme jo näissä muistelmissa maininneet
Carpelania. Missä joku hyvä avu tai ansio oli, olkoon halvimmassakin,
sen osasi hän löytää ja hän kehoitti ahkeruutta ja tehollisuutta
siinäkin, missä työntekijältä puuttui luonnonlahjoja hänen vaivaloisessa
kutsumuksessansa.
Varsinkin isällistä huolta piti hän koulu-nuorison opista ja
edistymisestä eikä milloinkaan ollut poissa loppu-tutkinnoista.
Lucian päivänä Joulun edellä oli nuorison suurin juhla, sillä silloin
paloi avarassa koulu-huoneessa sadottain talikynttilöitä, joista moni
antajallensa oli arvosampi kuin toiselle vahakynttilä, sillä
köyhimmänkin lapsen omaiset saivat sinne viedä kynttilänsä. Yhtä
mieluisasti kuin varalliset poikainsa ahkeruuden kehoitukseksi antoivat
usiampia nauloja kynttilöitä, yhtä mieluisasti istui köyhän äiti Pari
vuorokautta pimeässä pientensä kanssa, saadaksensa vaan lahjoittaa
muutaman hetken valoa ja iloa sille, jonka äidin sydän arveli tulevan
heidän turvaksensa.
Yksi vanhimmista pojista oli *custos* (vartia). Hän johti toisten
poikien toimia, jotka nyt muurahaisten tavalla kaikin toimin
työskentelivät juhlapäiväksi saadaksensa koulun oikein siistiksi. Moni
heistä ei unta silmiinsä saanut edellisenä yönä ja monasti kotolaiset
samati poikain ahkerain hyörimisten ja toimeilemisten tähden, ettei vaan
mitään unohtuisi. Pohjalaisen vilkas, levoton, toimellinen ja kärsimätön
luonto näkyi sellaisissa tiloissa jo lapsissakin. Jo kello kolmen neljän
aikoina aamulla olivat lapset puhtaina juhla-puvussansa liikkeellä.
Sitte kiiruhtivat saatuaan juuston leipää tai vähän rahaa taskuunsa ulos
koulua kohden. Ilosta ja pakkasesta väristen juoksivat he koulu-huoneen
ympäri kello viiteen asti, jolloin ovet avattiin.
Kello kuusi oli koko koulu valistettu. Puu-kaaria asetettiin ikkunoihin
ja ne kynttilöitä täyteen. Niitä pantiin myöskin puu-ruunuihin ja
yleensä minne vaan kynttilän sopi asettaa. Seinän rakoihin pistettyihin
päretikkuinkin asetettiin kynttilöitä samoin kuin niihin reikiin, joita
pojat olivat kaivaneet seiniin ja penkkiin.
Koulun porstuassa istui eukko Skönborg tavallisella paikallansa
torttu-korinensa yhäti kertoen: "ettekö osta torttuja? -- Hyviä
torttuja, kaksi äyriä kappale."
Koko perheensä kanssa oli kenraali Carpelan tällaisissa tiloissa aina
muassa. Rouvastansa voi sanoa mitä sanottiin toisesta samanarvoisesta
samalla paikalla, että mielen aateli, jonka hän omisti, on arvosampi
syntymä-aatelia. Hyvyytensä tähden oli hän yleisesti arvossa pidetty ja
rakastettu. Ollen köyhäin ystävä, ei hän milloinkaan sulkenut sydäntänsä
tarvitsevan pyynnölle ja apu tuli, jos se vaan hänen voimissaan oli.
Vuonna 1799, jolloin kenraali muutti Göteborgin maaherraksi, seurasi
häntä sinne kaipauksen ja kiitollisuuden kyyneleitä ja tuhansia
siunauksia.
Kuin maaherran rouva tyttärinensä olivat loppu-tutkinnoissa, niin
pitivät kaupungin toisetkin rouvat velvollisuutenansa sinne mennä,
vaikka vastahakoisesti niin varhain nousivat.
Tutkinnon päätettyä piti kenraali kehottavan puheen koulu-nuorisolle.
Vanhin poikansa, parooni Wilhelm, vaikka vielä nuori, piti siellä kerran
latinankielisen puheen.
Kaikkein toimitusten loputtua ja kuin pojat ahkeruuden ja ansion mukaan
olivat luokkihinsa siirretyt, kutsui maaherra ahkerimmat luoksensa
päivällisille. Tällainen kunnia oli pojille suuri kehotus, niin että
monikertaisella ahkeruudella seuraavana lukukautena sitä taas
tavottivat.
Yleiseksi iloksi pidettiin näissä tiloissa myöskin tanssit, jotka olivat
ihan omituiset, arvattavasti paavilaisuuden ajoista muisti. Kaikki pojat
olivat siinä osalliset ja sen harjotukseen meni paljon aikaa ja vaivaa.
Tanssiessa käytettiin hienoja vanteita, joita laulun mukaan muutettiin
eri tapasiin käännöksiin ja pyöriin. Milloin tanssittiin pyörissä,
milloin taas yhdistettiin vanteet ruunuiksi, milloin hyppivät notkeat
pojat niitten yli kaariksi asetettuina. Tätä tehdessä laulettiin
latinaisia lauluja, jotka sisältönsä suhteen enimmäksi olivat
joulu-lauluja ja neitsyt Marian kunniaksi.
Näytteeksi panemme tähän palasen sellaisesta:
Ecce novum gaudium
Ecce novum mirum;
Virgo parit filium,
Quæ non novit virum.
Quæ non novit virum,
Sed ut pyrus pyrum,
Gleba fert papyrum,
Florens lilium.
Ecce qvod natura
Mutat sua jura.
Virgo parit pura
Dei filium.


28.
Rovastin rouvan pula.

Rovasti Idmannin rouva seisoi Iin pitäjän pappilan isoilla rapuilla. Hän
piti toista kättänsä silmiensä edessä auringon varjona, toisessa oli
vesipullo. Hän tarvitsi apua, mutta oli pulassa. Miehensä ja apulainen
olivat menneet lähimäiseen kestikievariin kuningas Adolf Fredrikkiä
vastaan, joka v. 1752 matkusti Pohjanmaan lävitse. Kaikki väki oli
myöskin sinne juossut, niin että hän oli yksinään kotona vaatetettuna
parhaimmassa juhla-puvussaan.
Yht'äkkiä naurahti eukko mielihyvissään, kuin näki muhkean ratsastajan
täyttä laukkaa tulevan pihalle. Hän tervehti ystävällisesti eukkoa, joka
kävi vierasta vastaan kumartaen joka askel. Hypättyänsä hevosen seljästä
ja tervehdittyään, käski rouva hänen olla tervetullut ja kysäsi, joko
kuningas pian tulisi.
Sievästi vastasi tuntematon, että Hänen Majesteettinsä arvattavasti
tunnin kuluttua olisi täällä.
Rouva vaalistui ja sanoi vapisten ei suinkaan pelkäävänsä rakastettua
armollista kuningasta, mutta kuitenkin sanoi nyt olevansa sekä ujon että
epätietoisen, mitenkä oikein vastaanottaisi herran voidellun. "Teille,
joka olette niin hyvän näköinen, soisin saavani ilmoittaa huoleni. Minä
en tiedä, mitä kuningas hyveksii, en tunne hovitapoja enkä paljoa muuta,
jota vaaditaan emännältä, joka kuningasta odottaa vieraaksi. Kyllä minä
olen siivonnut, leiponut ja paistanut parhaan voimani mukaan ja isä sekä
maisteri kiittävät olutta ja tyttäreni Briita-Liisa paistia, mutta mitä
tietävät he enemmän kuin minäkään. Enkö saisi vaivata teitä antamaan
minulle neuvoja sekä katsomaan, onko kaikki niinkuin olla pitää
kuninkaan mielen mukaan, jonka te kaiketikin hyvin tunnette, kumminkin
paremmin kuin kukaan meistä."
"Aivan mieluisasti", vastasi vieras; "ja mikä kuninkaalle kelpaa, sen
tiedän yhtä hyvin kuin omankin suuni vaatimukset."
Käsi kädessä käytiin sitten ensin ruokasaliin katsomaan, oliko pöytä
asetettu miten piti. Sitten kyökkiin maistamaan soppaa ja tupaan
katsomaan paistia ja muita.
Vieras oli vakuuttanut, että kuningas tulisi tyytymään kaikkiin
laitoksiin, josta rouva oli ilomielinen. Mutta vielä pyysi hän rukoillen
seuraajaansa tulemaan kellariin koettelemaan, mitä olutta vielä
otettaisiin kuninkaan pöytään, sillä hän oli tehnyt usiampaa lajia.
Tähänkin suostui vieras naurahtaen.
Täältä tultua kiitti ja kumarsi rouva seuraajaansa, mutta samassa näkyi
pöly maantieltä. Nytpä rouva taas vaalistui ja ajatellessaan tyhjää
vesilasia lausui: "ei pisaraakaan raikasta vettä eikä ketään, jota
auttaisi sitä minun ottamaan!" Tämän sanottua kiiruhti kaivolle, jonne
vieras seurasi häntä ja yhdistetyin voimin koetettiin saada vettä ylös,
mutta sill'aikaa ajoi kuninkaan seura vaunuinensa pihalle. Herra
siunatkoon, huusi rouva pelästyksissään, päästäen vesiastian kaivoon.
Seuraajansa meni nyt tulijain joukkoon, jättäen rouvan, joka pistäysi
kyökkiin, jossa piiat ja tyttärensä jo olivat täydessä
ruuanlaitos-toimissa.
Kuin ruuat olivat sisäänkannetut ja herrat koossa, tuli vieras kyökkiin,
sanoen rouvalle, että Hänen Majesteettinsa tahtoi häntä pöytään.
Eukko kyllä esteli, mutta vieras sanoi hänen ei mitenkä voivan kieltää
vastaanottamasta sellaista kuninkaallista armoa.
Itkusilmin sanoi hän siihen: "olkoon sitte Jumalan nimessä menneeksi,
jos vaan saan istua teidän rinnalla pöydässä. Sitte koetan olla rohkea."
Ystävällisesti suostuttiin tähän pyyntöön ja sykkivin sydämin sekä
epävakaisilla askeleilla astui nyt rouva saliin, jossa kuningas oli,
ihan kuin peljäten lattian vaipuvan. Häntä lohdutti se seikka, että sai
vasemmalle puolellensa oman ukkonsa, joka koko päivän oli poissa ollut
ja se, että häntä paljon ei oltu huomavinakaan.
Vähittäin tuli hän rohkeammaksi ja kysäsi vihdoin mieheltänsä, kuka
näistä herroista olisi kuningas.
Mutta sitä ei tietänyt rovasti itsekään, vaikka oli kuninkaalle pitänyt
sekä latinan- että ruotsin-kielisen puheen.
Saman kysymyksen teki hän oikianpuoliselle naapurillensakin. Tämä sanoi
naurahtaen, että kuningas pitäisi ulko-näyltänsä olla kaikkein helposti
tunnettava.
"Sitäpä en, peijakas vie, voikaan sanoa; minun silmissä ovat kaikki
nämät herrat kuningasten näkösiä."
Niin otti naapuri taskustansa kalliilla kivillä koristetun kulta-toosan,
jonka kannella oli kuva, lausuen: "katsokaa tarkasti, kenenkä muotoinen
tämä on, se on kuningas."
Kauan katseli rouva vuorottain ensin omaa miestänsä ja kuvaa sitten
kaikkia pöydässä istuvia herroja ja vihdoin toosan antajaa. Kuin nyt
selvästi tunsi sen, joka häntä oli seurannut neuvonantajana kyökissä,
kellarissa ja aitassa, niin pari minuuttia katsoa töllistäen häntä,
huudahti: "kuningas!" ja oli hämmästyksestä lähes pyörtyä. Mutta pian
tointui hän taas ja lankesi samassa kuninkaan jalkain juureen, pyytäen
armoa. Kuningas nosti hänet ylös, kiittäen häntä siitä ilosta, jota
ruhtinaat harvoin saavat, että tuntemattomana kuulla olevansa
alamaisiltansa rakastettu.
Kalliin kulta-toosan kuvinensa lahjotti hän rouvalle muistoksi. Se käy
vielä perintönä Idmannin suvussa.


29.
Pidot kuninkaan kunniaksi.

Kuin Adolf Fredrik tuli Ouluun, laittoivat kaupunkilaiset suuret pidot.
Yksi toimittajista oli Mikael Wacklin. Tämä oli kauppias ja muutamia
vuosia naimisissa.
Hän oli saanut huolellisen kasvatuksen, ollut ulkomaan matkoilla ja
muutamat ajat oleskellut Pariisissa. Eräs tapaus hänen nuoruutensa
ajoista on kerrottava tässä ennenkun sanomme miten kävi paalissa.
Kotimatkalla ulkomailta oli isä yhden laivansa kanssa Tukholmassa häntä
vastassa. Valmiit pois lähtemään tahtoi ukko vielä kerran käydä
näytelmiin ja otti sinne pojan mukaansa. Tämä tahtoi isällensä näyttää
yhtä taitoa jonka matkoillansa oli saanut, mutta jota isä ei vielä
tietänyt. Ensimäisen näytelmä-kappaleen loputtua katosi Mikko isänsä
seurasta, mutta kuin esirippu nousi, ilmestyi hän Parisiksi vaatetettuna
yksityistanssissa näytelmäkentälle. Katselijain suosio oli yleinen ja
kiitoksen osoitukset samoin, niin että isäkin mielihyvissänsä taputteli
käsiänsä. Mutta ihan odottamatta sai kuulla, kuka tanssia oli ja
tunsikin nyt poikansa. Vihassa lähti ukko heti paikalla majataloonsa,
jossa keppi kourassa odotti tanssijan kotio. Tämä mitään pahaa
aavistamatta, tuli iloisena laulaen kotio ja astui kamariin isänsä
luokse. Mutta nytpä sai Mikko hyppiä toista tanssia isän kepin nuottien
mukaan, sillä ukko arveli koko nimensä häväistyksi pojan julkisen
tanssimisen tähden. Rangaistuksen jälkeen ajoi hän poikansa heti
laivalle, josta ei saanut maalle tulla, vaikka vielä kaksi viikkoa
täytyi myötätuulta odottaa. Oulussa oli hän kaupungin sivistynein
porvari ja niin tavoin sopivin kuninkaan paalin toimittajaksi. Hänen
vaimonsa oli niissä emännän siainen. Ne pidettiin kauppias Holländerin
salissa, joka oli kaupungin suurin.
Pitoin koristukseksi koottiin, mitä parainta ja kalleinta oli. Sali oli
kaunistettu parhaimmalla tavalla; naispuolet puvuissansa samoin.
Minkäänlaista siihen aikaan käytettyä tanssitapaa ei unohdettu.
Kuin Wacklini isäntänä esitettiin kuninkaalle, muisti hän nimen ja
kysyi, oliko hän se, joka moniaita vuosia takaperin Tukholman
näytelmissä oli tanssinut. Wacklin sanoi se olevansa, ja kuningas pyysi
häntä vielä kerran tanssimaan. Vaikka nyt jo oli ruumiiltaan lihava,
raskas ja paksu, niin ei kuitenkaan tohdittu estellä. Hän ei sitten
ollut tanssinut, pitäen mielessään isän kurituksen. Nyt oli tekeminen
kuninkaan mieliksi. Hän tanssi vieläkin sievästi ja kevyesti, niin että
korkea vieras ihastuneena monta kertaa huusi: "vielä, vielä", siksi että
tanssija tunnottomana lankesi lattialle.
Yleiseksi peljästykseksi täytyi hänen kantaa ulos salista. Muutaman
tunnin perästä kuoli hän veren ojentamiseen. Saatuansa sen kuulla
nähtiin kyynel helläsydämisen kuninkaankin silmässä.
Näin surullisesti päättyivät pidot. Wacklini jätti lesken ja pienen
pojan suremaan isän onnetonta tanssitaitoa.


30.
Kustaa-Aatolvin käynti.

V. 1802 matkusti Kustaa-Aatolvi drotninkinsa Fredrika Dorothea
Wilhelminan kanssa Suomessa. Korkeat vieraat tulivat eräänä pilvisenä
iltana Ouluun. Maaherra Edelsvärd oli kuninkaallisia vastaan ottamassa.
Koko kaupungin väestö oli liikkeellä. Virkamiehet, maistraati ja
porvaristo odottivat usiampia tuntia vieraita Limingan tulli-portilla.
Vihdoin tuli ratsastava käskyläinen ja sen perästä toinen
virkasauvoinensa. Nämät ilmoittivat korkeain matkailijain jo pian
tulevan.
Nytpä aaltoili väkijoukko niinkuin meri huokealla tuulella. Siinä
tungettiin, kurkistettiin ylös ilmaan, nyittiin, siunattiin, kirottiin
ja litistiin. Väkevämmät imivät ilmaa keuhkohinsa että väkevästi
jaksasivat huutaa hurraa, kuin tuli kuninkaalliset vaunut näkyviin.
Asianomaiset olivat määränneet, että sitä hurraa piti kestämän
Limingan-tullista kaupungin lävitse aina mylly-tulliin asti ja vielä
vähän enemmänkin, siksi että kuninkaalliset seuroinensa tulisivat
maaherrataloon Rännisaarelle.
Maistraati ja porvaristo olivat puetetut Kustaavin-aikaisiin vaatteihin,
soukat silkkikapat ja pienet miekat sivulla. Näitten johtajana oli
pormestari, sittemmin lakmanni Lilljedal.
Mutta kaikista silmäänpistävin oli vara-pormestari ja raatimies Timbom
väkevän kurkkunsa ja palavan virkaintonsa tähden.
Kuin kyytihevoset riisuttiin ja maistraati porvariston kanssa kävivät
paikallensa, oli pormestarimme ilosta ja kunniasta oikein hurja. Milloin
veti hän siloista, milloin taas veti vaunuja eteenpäin huutaen täyttä
kurkkua ja suu auki: "hurraa, hurraa!" Vaivattuna lihavuudeltansa hän
sekä punotti että hikoili, kunnes vihdoin huokuen ja höyryten kaatui
kuraan vaunujen alle. Tämän onnettomuuden ei antanut estää iloansa, jota
kesti määrän päähän asti, vaikka suuhunsa saama kura esti parin minuutin
ajan häntä huutamasta. Mutta pian soi äänensä taas yhtä kirkkaasti.
Kuninkaalliset olevat jo yöpaikallansa toivoen äänettömyyttä ja lepoa,
mutta Timbom yksin seisoi vielä pihalla tuon tuostakin päästellen
riemuhuutoja. Yhtäkkiä tuli yksi hovipalvelija, laski kätensä hänen
suullensa sanoen: vaiti. Pormestarin kun oli nieleminen jo kurkusta
tunkevat äänet, oli tukehtua äkkinäisestä pysähdyksestä. Kumartaen ja
harmissaan, mutta voitosta epätietonen lähti hän pois. Hiljaisesti
hiipien kävi pormestari kotiin rouvansa luokse. Hän kyllä tiesi itseänsä
odotettavan. Peljäten huutohimonsa vast'uudesta puhkeavan, piti hän
kättänsä vielä suunsa edessä.
Eukkonsa oli jo hyvän ajan kurkistellen ikkunasta odottanut miestänsä.
Jos julkisesti olisi kaipauksensa osottanut, pelkäsi miehensä tulevan
itserakkaaksi. Sentähden oli hänelle satoja kertoja muistuttanut samaa
hyvää neuvoa, jonka aina antoi kaikille nais-ystävillensä, että miestä
pitää kurittaa, muuten se kurittaa vaimoansa. Tätä ohjetta seuraten ja
ettei miehensä suinkaan huomaisi, miten iloinen hän oli sen
kotiotulosta, lausui hän tavallisella tytymättömällä kilisevällä
äänellänsä: "hyi Timbom! pysy poissa; minä luulen että olet humalassa."
(Hän tiesi miehensä ei milloinkaan olleen juopuneen.)
"En humalassa, mutta pölyssä ja kurassa, ja paitsi sitä on minulla julma
nälkä." Nämät sanat sulattivat rouvan hellän sydämen niin, että paikalla
käski Tiinan harjaaman pormestaria ja sill'aikaa toimitti hän omin käsin
ruokaa. Syödessä varotti hän miestänsä, ei millonkaan oleman poissa
myöhään, sillä hän jo luuli hänelle jotain tapahtuneen tai kuninkaan
hänen ottaneen. Hän sanoi seitsemän kertaa lähettäneensä Tiinan Ränniä
kohden häntä hakemaan. Itse oli hän "Sokurin" kanssa monta kertaa käynyt
kirkolle asti häntä vastaan, mutta turhaan. Sitten oli hän ikkunasta
pitänyt vahtia eikä vieläkään sanonut ymmärtävänsä, mitenkä hän oli
päässyt kamariin asti ilman hänen huomaamattansa. Mutta eukkopa ei
tietänyt ukon oikotietä kyökin ikkunan lävitse, yhtä vähän kuin monta
muuta salatietä, joita ukko toisinansa huviksensa käyskeli.
Nyt pormestari vuorostansa kertoi Tiinalle ja rouvallensa, miten
armollisesti kuningas suurilla silmillänsä oli häntä katsonut ja miten
ihana drotninki ystävällisesti oli hänelle päätä nyökäyttänyt ja miten
iloiset olivat hoviryökinät olleet kuin vaan vähäsen saivat häntä nähdä
y. m.
Näistä sekä iloinen että murheellinen, lausui pormestarinna: "Jumalan
kiitos, että taas olet kotona!"
Mutta vahvasti päätti hän ei enää päästää Abeliansa hoviryökynäin
katseltavaksi. Ja siinä asiassa piti eukko puheensa.


31.
Kuninkaallinen pari.

Ihminen rakastaa usein sitä, mikä on eritapainen kuin hän itse on. Tämä
muistui mieleen sille, joka näki tämän kuninkaallisen parin. Nuoruuden
vilkkaus, tunnollisuus, sielun voima ja hyvät avut loistivat nuoren
drotningin suloisista silmistä, kuin taas nuori kuningas näytti kovalta,
miehuulliselta, tylyltä ja melkein vanhuuden vakaiselta. Porvariston
hevosten sinisinä vaunuja vetäessä näytti hänen muotonsa sanovan: koska
juhdaksi olette ruvenneet, niin tehkää velvollisuutenne. Mutta
drotningin lempeässä silmässä kiilsi kyynel valjuna istuessaan
jyrkkämielisen puolisonsa vieressä ystävällisesti tervehtien iloitsevaa
joukkoa.
Kuninkaallisten kunniaksi toimitti porvaristo päivällisen ja suuren
paalin. Ne pidettiin kauppamies Spårmannin suuressa salissa.
Kaupungin tavallista hiljaisuutta tällä aikaa keskeyttivät riemuitsevan
kansan ilohuudot joka kerta kuin korkiat matkalaiset jossakin
liikkuivat. Ja vaikea oli ymmärtää, mistä tulivat ne väkijoukot, jotka
nyt virtailivat Oulun kaduilla, jonka väestön luku vaan oli kolme
tuhatta.
Tanssisalin koristukseksi oli koottu kaikki, mitä kaupungissa oli
kalliimpaa ja koriampaa, vaikka jo parhaimmat oli käytetty
kuninkaallisen asunnon koristukseksi. Porvaristosta oli valittu