Satanen muistelmia Pohjanmaalta 1 - 3

Kovat pakkaset jäädyttivät sen niin lujasti kiinni rantajäihin, että
sitä kävi hevosilla ja kuormilla ajaminen. Tällaista jäätietä sanottiin
sillaksi. Sellainen silta rakettiin joka talvi uudestaan virran yli, ja
juuri sen irti käyminen ennustaa yleistä jäänlähtöä.


12.
Eriskummallinen mäen-lasku

Kummallisista tapauksista kosken luona, tai oikeimmin sanoaksemme
koskessa, ansaitsee seuraava jäädä jälkimailman muistiin. Se onkin
luonnoltansa ihan pohjoismainen talvitapaus, joka muissa maissa olisi
mainioksi tehnyt tapauksen sankarin. Suomalaiselle se näytti aivan
vähäpätöiseltä.
Eräs vanha, Antti Hägg niminen merimies, pitkä ja vahva, vaatetettu
kuluneesen merimiehen pukuun, tuli kylmänä talvipäivänä Kallisenmäelle,
josta hänen oli kulkeminen alas. Perässänsä veti ukko tiilikuormaa
kelkassa, Mäen päälle tultuaan istui ukko mukavuuden vuoksi kuormalle,
laskeaksensa mäeltä alas. Mutta raskasta kuormaansa ja kelkkaansa ei
ukko voinut johtaa oikeaa suuntaa. Täyttä vauhtia luisti kelkka joelle
suurta värjärien tekemää avantoa kohden. Vankkana ja ääntämättä kiiti
merimies avantoa ja hengen vaaraa kohden päästämättä hätähuutoa tai
pyytämättä apua ihmisiltä, jotka toisen läheisen avannon luona
kummastellen ja suu auki näkivät ukko Häggin mäkeä laskevan ja täyttä
hojakkaa panevan suurta avantoa kohden. Silmänräpäyksessä oli hän
kuormineen kelkkoinensa koskessa jään alla.
Tämän nähtyään saivat näkijät äänen. Akat, jotka olivat vaatteen
pesossa, juoksivat huutaen, ja pian oli väkijoukko avannon ympärillä,
mutta ei merkkiäkään näkynyt onnettomasta, joka heidän silmiensä nähden
oli koskeen joutunut.
Hukkunutta ruvettiin koettamaan saada ylös; reikiä hakattiin useampaan
kohtaan jäähän, mutta turhaan. Ei edes raskasta kelkkaakaan löydetty
koskesta, joka kolkosti humesi jääkannen alla.
Parin tunnin kuluttua, kunnes koko toivo oli loppunut, alkoivat
työmiehet lähteä pois jäältä. Ihan odottamatta kuultiin huuto ja nähtiin
miehen pää toisesta pienemmästä avannosta sadan sylen vaiheella
haetuista paikoista. "Miehet hoi! auttakaa minua tästä saakelin rotan
reijästä", huusi Hägg. Avanto, näet, oli niin ahdas, että ukko ei siitä
mahtunut ennenkuin sitä kirveellä avaroittiin. Vihdoin nousi Hägg
jäälle, oikasi pitkän selkänsä ja lausui: "saakelin köyryselkänä siellä
alhaalla onkin kuleksiminen!" Huolimatta siitä että oli läpimärkä, veti
ukko kelkkansa nuoraa lausuen: "ylös veikko! sinuapa en heitäkään,
kosk'et vaarassamme lastista mitään mereen heittänyt."
Sitte veti ukko raskaan kelkkansa lähimmäiseen taloon, jossa hänelle
lämpösessä suojassa annettiin pari kuppia kahvipunssia. Sitte kertoi hän
tapauksensa, joka hänestä itsestään ei suinkaan ollut niin kumma, kuin
hänen kuulijoistansa.
"Minä nyt tuumailin", kertoi ukko, "että yhtä hyvä olisi laskea mäestä
alas, kuin saada raskaan tiilikelkan kinttuihini. Senpätähden niin
teinkin. Mutta kelkka sai liikapaljon tuulta, niin ettei enää perämiestä
totellut. Kyllä minä näin, mihin satamaan se aikoi, mutta sen myöskin
oivalsin, ettei siinä auttanut huutaa eikä kitistä. Minä ajattelin:
olkoon menneeksi, koettellaanpa sitäki reisua. Saadaanpa nähdä, mitenkä
se päättyy. Samassa pulpahdin veteen kuormineni. Tämä lemmon kova
pakkanen on sentään johonkin hyvä, sillä se on niin kuivannut veden että
sen ja jään välillä on avara tila. Vettä oli niin vähä että tuskin kävi
saapasvartteni yli. Mutta jääkatto oli niin turkasen matala, että minun
täytyi köyryssä käydä livettävien pohjakivien päällä tuon tuostakin
kolhasten päätäni kattoon. Monasti kaaduinkin ja mun täytyi rämpiä
etsien tyynempää vettä. Se otti aikaa, etten kelkkaani tahtonut heittää.
Oikean suunnan löytäminen oli pahin. Ei siellä juuri pimeä ollut, mutta
ei aivan etäällekään nähnyt. Muuta kompassia ei mulla ollut kuin
päässäni ja sekin näytti nurin. Sillä lyhempihän matka olisi ollut
Ullbrandtin kuin Buchtin avantoon. Mutta minäpä muka tein luovin. Minä
kyllä jäältä kuulin huutoja ja nujua ja huusin minäkin takaisin, mutta
eihän huutotorvi muka kosken kohinaa voita. Ja oikean suunnanpa vihdoin
löysinkin vaikka kävin ämmän tavalla vastoin virtaa."
Sitte sai ukko kuivat vaatteet, söi ja makasi, kiitti hänen tähden
nähdystä vaivasta, heitti jäähyväiset ja veti kelkkansa kotio iloisena,
että tiilet olivat kaikki. Niin vähäpätöisenä piti ukko tämän asian,
että kotio tultuaan unohti kertoa sen vaimollensa ja lapsillensa. Mutta
siitä alkaen ei ukon enää milloinkaan nähty mäkeä laskevan.


13.
Miten kolmen rouvan kävi.

Eräänä kesäpäivänä läksi kolme kaupungin etevimpää rouvaa Laanilaan
tervehtimään tuomari Polvianderin rouvaa. He olivat puetetut
juhlapukuunsa ja hienoimpiin koristuksiinsa.
Erkkolan talosta tahtoivat päästä virran yli vastapäiseen tuomarin
hoviin. Mutta vaan yksi venhe oli kotona ja sekin pieni. Myöskin väki
oli poissa paitsi pieni tyttö, joka hoiti vielä pienempiä siskojansa.
Mutta se lupasi kyllä soutaa rouvat yli ja sanoi jo ennenkin vieraita
soutaneensa Laanilaan.
Rouvat istuivat venheesen, tyttö lykkäsi sen vesille, otti airot ja
rupesi soutamaan, mutta virta oli nyt tavallista väkevämpi, sillä vesi
oli kohonnut.
Tyttö souti soutamistaan, rouvat nuuskasivat ja tarinoivat, eivätkä
mitään vaaraa huomanneet ennenkuin virta, väkevämpi kuin soutaja, oli
kääntänyt venheen koskenniskan putousta kohden. Kohinan kuullessansa
rouvat vasta älysivät vaaran ja rupesivat täyttä kurkkua huutamaan.
Tyttö teki samoin ja heitti vielä peljästyksissä airotkin.
Mutta vaara kasvoi joka silmänräpäys. Yksi rouvista riisui myssynsä,
jota hätälippuna ilmassa liehutti rannoilla juoksevalle kansalle
merkiksi. Kaikki tahtoivat auttaa, mutta venheitä ei ollut saatavana,
niin että kaikki, juoksivat neuvottomina venheen yhä lähestyessä koskea.
Onnettomat heittivät jo kaiken pelastuksen toivon eivätkä hengen hädässä
mitään muuta voineet tehdä kuin huutaa.
Ihan lähellä koskea rouvista yksi pyörtyi. Samassa töytäsi venhe kiveä
vastaan, niin että toinen rouvista loiskahti veteen. Mutta kaikkein
ihmeeksi ei hän uponnut, sillä monet tärkkihameet kannattivat häntä
veden päällä, ja niin hänen onnistui kiivetä kivelle, johon venhe oli
tölmähtänyt. Kurjan näkösenä vaikka paitsi vaaratta istui hän nyt siinä,
mutta korea ja kallis pitsimyssy meni teitänsä.
Onnellisin oli se, joka vaarasta tietämättä makasi menehtyneenä venheen
pohjassa. Kolmas rouva ja tyttö olivat polvillaan ja kädet ristissä
antauneet välttämättömän kovan kohtalonsa haltuun.
Mutta saamasta nyhjäyksesta kääntyi venhe oikeaan väylään ja kaikkein
ihmeeksi ja iloksi sujusi se ihan sievisti alas Koskenniskalta ja sitten
sen vauhti vähentyi.
Koskenniskan ja ison kosken välillä on tyynempi vesi. Siinä rannalla on
aina venheitä. Sieltä kiiruhdettiin heti avuksi. Rouva-poloisten ilon ja
kiitollisuuden pelastuksestansa voi jokainen hyvin käsittää. Maalle
päästyänsä virkosi pyörtynytkin pian. Sitte noudettiin se rouva, joka
vaakalastin tavalla tuli veteen viskatuksi. Muutaman päivän kuluttua,
joina rouvat säikähdyksestä jaksoivat pahoin, oli heillä vaan
täyttymättömän käyntinsä muisto jäljellä.


14.
"Herra-Jumala pitää hulluista huolta."

Toinen tapaus koskella on yhtä omituinen. Se on monelle paikkakunnan
asukkaalle tuttu.
Mielipuoli mierolainen, joka kerjäten kävi taloissa Oulujoen varrella,
irroitti eräänä päivänä venheen koskenniskalta, istui mieropussinensa
siihen ja heittäytyi niin ihan iloisena vesille. Venhe oli jo
väkevimmässä koskessa, kuin tämä huomattiin, eikä pelastusta enää ollut
ajattelemistakaan, ja vihdoin katosi se kokonaan näkijäin silmistä.
Miehen kuolema pidettiin varmana eikä häntä siis haettukaan yhtävähän
kuin venheen omistaja venhettänsä, jonka luuli koskessa
murskaantuneeksi. Mutta sanotaan Herran Jumalan olevan hulluin hoitajan,
ja niin oli nytkin, sillä onnellisesti oli venhe tullut alas koskesta,
mutta tuuli ajoi sen merelle, Ruotsin puolelle, jossa Tukholmaan kulkeva
laivuri löysi mielipuolen, otti sen laivaansa, hoiti sitä vaikkei sen
kieltäkään ymmärtänyt ja vihdoin heitti Tukholmaan.
Monta vuotta myöhemmin löysivät muutamat Suomalaiset saman miehen
kunnollisena ja taitavana ruukintyömiehenä lähellä Ruotsin pääkaupunkia.
Hänen järkensä oli selvinnyt, ja onnettomuudestansa oli hänelle vaan se
muisti, että Jumalan enkeli oli hänen kehnosta venheestä nostanut
suureen laivaan. Hän sanoi myöskin Jumalan hänestä ainaisen huoleen
pitäneen.


15.
Hovineuvos.

Tämä oli kauppias ja vanhin kolmesta veljeksestä, jotka kaikki nerolla
ja toimella olivat koonneet suuret rikkaudet.
Hovineuvoksella oli hyvä pää ja hyvä kauppa-kyky, tunnoton sydän ja
eriskummaiset mielipiteet. Hänen onnelliset kauppatoimensa ja
toimelliset työnsä hyödyttivät häntä itseänsä ja yleisöä. Olhavaan,
neljä peninkulmaa Oulusta teetti hän lasitehtaan, jossa suuri joukko
ihmisiä sai työtä ja elatusta. Paitsi sitä oli hänellä lavea kauppa ja
laivoja rakensi hän ulkomaalaisillekin. Monta hänen omaa laivaansa
purjehti valtamerellä.
Kauppa-asiainsa tähden matkusti hovineuvos usein Tukholmassa.
Monilaatuisten teostensa ja yritystensä tähden pääsi hän kuninkaankin
puheille. Kustaa kolmas aina älysi kunnon, olipa se minkälaatuinen
hyvänsä; ymmärsipä antaa hovineuvoksellekin arvonsa. Monesta asiasta
neuvottelikin hänen kanssansa, kysyen hänen mieltänsä.
Eräänä päivänä kysyi kuningas, millaisen palkkion soisi saavansa
palveluksiansa; tahtoisiko arvonimeä vai mitä muuta. Sankarimme kiitti
ja kumarsi, sanoi arvonimistä ei milloinkaan pitäneensä; mutta koska
kuninkaallinen majesteetti hänelle senlaista tarjosi, niin pyysi saada
nimen, jonka kannattajaa kyllä tarvittaisiin ja jonka nimistä Ruotsissa
tietysti ei vielä ollut.
Sanokaapa se, lausui kuningas.
Älköön kuninkaani vihastuko, että nöyrimmästi pyydän saada hovineuvoksen
nimen.
Naurahtaen lausui kuninkas: "hyvä, hyvä; siinä kohden olemme todellakin
köyhät. Ei saa sanoa Ruotsin hovissa neuvoja puuttuvan."
Hovineuvos oli pituudellansa keskinkertainen, paksu ja väkevä,
katsantonsa kavala ja muotonsa ei hyvä.
Hän jo oli ijäkäs ja miten sanotaan, vanha-poika, kuin eräänä
kesäpäivänä yhden ystävänsä seurassa istui tupakoiden asuntonsa
avoimessa ikkunassa ison Torikadun varrella Oulussa. Ukot tarinoivat
niitä näitä ja ystävä, joka oli onnellisesti naituna, sanoi
kummastelevansa, ettei niin varallinen mies mennyt naimisiin.
Hän ylisti aviosäätyä ja omaa onneansa, siksi että hovineuvos vihdoin
savupilvestänsä keskeytti hänen: "hyvä kyllä, mutta sanoppa mistä saan
minä sellaisen hame-enkelin? Neljäkymmentä vuotta olen sitä hakenut
yhtätarkoin kun Diogenes ihmistä, mutta turhaan. Vaan koska tahdot minua
naittaa, niin sanoppa nyt, otanko ensimäisen oikialta tai vasemmaltako
puolelta tulevan naisen? Sinä saat kohtaloni päättää mutta ennenkuin
vastaat, et saa ikkunasta katsoa." Ystävä sanoi ei tahtovansa niin
tärkeää asiaa päättää, mutta hovineuvos ei häntä heittänyt, ennenkuin
ystävänsä lausui: "noh, tulkoon se sitte oikealta."
Hovineuvos kiitti, sytytti sammuneen piippunsa ja niin tuumailemaan
Amerikan sodasta. Samassa kuului keveä astunta kadulta. Ukot
tirkistivät, ken kulkija olisi. Se oli oikealta puolelta tuleva pieni
poika. Samassa kuului taas askeleet. Se oli maanmies eukkoinensa ja
tyttärinensä, mutta ne tulivat vasemmalta. Nauraen sanoi hovineuvos:
"näethän nyt, veikko, että minulla ei ole naimaonnea, sillä tuo kaunis
tyttö ei tullutkaan oikealta. Ystävänsä ei vielä ennättänyt vastata,
kuin jo nuori rouvasihminen tulla sipsutti oikealta. Sen käynti oli niin
sievä, että jo oli joutunut ikkunan ohitse ennen kuin ukot hänen
huomasivat. Mutta samassa pisti hovineuvos päänsä ikkunasta huudahtaen:
"kuulkaapa, mamselli."
Tyttö katsahti taaksensa ja suloisista kasvoista näkyi kysyvä ja
ihmettelevä katsanto. Iloisena tunsi hovineuvos sen olevan erään
kaukaisen heimolaisensa, joka nyt oli neidoksi kasvaneena, vaan jonka
hän viimeksi oli nähnyt lapsena. Muutama vuosi oli lapsesta tehnyt
ihanan immen. Sievästi pyysi hovineuvos rohkeuttansa anteeksi, kysyen
eikö se olisi mamseli N., jota sai kunnian puhutella? Punastuen ja
kumartaen vastasi tyttö: "se minä olen." "Minua iloittaa, että sain
sinut nähdä", lausui hovineuvos. "Mitenkä jaksaa äiti kotona? Joka päivä
olen aikonut tulla häntä tervehtämään, mutta kenellä on sata rautaa
tulessa, se ei aina joudu rakkaimpiakaan velvollisuuksiansa täyttämään."
"Minä kiitän äitini puolesta suuresta kunniasta", vastasi tyttö.
"Minä olen luullut isäsi olevan kuolleen ja että teidän täytyy työllä
elatuksenne hankkia. Niinpä niinkin: köyhällä on paljon huolta."
Kyynel välkkyi tytön silmässä, kuin vastasi: "meidän tarpeet ovat pienet
ja me tyydymme vähään. Mamma pitää pikkulasten koulua, ja minä autan
mammaa", lisäsi hän ilosta välkkyvin silmin.
"Oikein tehty, lapseni", sanoi hovineuvos, tirkistelevin silmin
omituisella mielihyvällä tarkastellen ujoa tyttöä. "Tervehdä äitiäsi ja
sano hänelle, että minä tänä iltana tulen häntä tervehtimään."
Syvästi kumartaen kiiruhti tyttö matkaansa.
"Saakelin kaunis moilukas", lausui hovineuvos sulkien ikkunan. Sitte
sanoi hän jäähyvästin ystävällensä, käyden toiseen huoneesen pukeumaan.
Ystävä yksin jäätyänsä kopisti hymyellen suuren meren-vaahto piipun,
jota oli polttanut, otti hattunsa ja meni kotiinsa. Pian oli hovineuvos
valmiiksi puetettu Kustavin aikaiseen pukuun. Pieni juveli-sormus kiilsi
hänen sormestansa. Suuren vanhanaikaisen peilin edessä asetteli hän
vielä pukuansa, vääntäen hattua milloin oikealle milloin vasemmalle ja
tarkasteli soreata muotoansa. Sitte huusi hän piikaa, joka autti hänen
hartioillensa hienoimmasta verasta tehdyn tummansinisen kapan. Sen
alustin oli silkistä ja ha'at hopiaiset. Sen toisen liepeen käänsi hän
senverran nurin, että lapan korea vuori pääsi näkymään. Muotonsa koki
peilin edessä saada niin makeaksi kuin vaan voi, kiersi itseänsä pari
kertaa mielihyvissä ja lähti sitte köyhän lesken asuntoon.
Ihan hengästyneenä oli nuori Greetastiina tullut kotio äitinsä luokse.
"Noh, nyt!" huusi tämä. "Koiriako vai juopuneita miehiä välttäen olet
taas juossut itsesi lämpöseksi ja hengästyneen? Rakas lapseni, muista
heikkoa rintaas', joka on ainoa perintö isältäsi. Onhan lääkäri
kieltänyt sinua juoksemasta!"
"Elä tällä kertaa minua toru äiti-kulta", rukoili tyttö. "Mun oli kotio
kiiruhtaminen antamaan sulle tiedon korkean vieraan tulosta."
"Korkean?" keskeytti äiti. »Varmaan siis joku matkustavainen, sillä
maaherran ovat poissa ja muuten ei koko kaupungissa ole ketään, jota
voisi korkeaksi sanoa. Aateli-sukuiset ja kravut eivät menesty
Pohjanmaalla, sanoo tosi sananparsi."
"Noh, harvinainen vieras sitte, jos mamma sen siksi tahtoo sanoa",
vastasi tyttö, ruveten korjaamaan lasten kirjoja sekä ompeluksia
koulusuojassa.
"Saatpa minun ihan uuteliaksi, lapseni", lausui äiti, lasisilmien läpi
katsellen tyttöä, joka torjua teki ehtimiseen.
Vihdoin istahti Greetastiina, kertoi tapauksensa hovineuvoksen kanssa ja
minkä kunnian se oli luvannut tehdä hänen äitillensä.
Huoaten sanoi tämä: "Hän olisi voinut pysyä poissa! Kerran pakotti tarve
minun isäs kuoleman jälkeen etsimään apua ja neuvoa varakkaalta
sukulaiseltani, mutta hänpä sulki ovensa ja sydämensä köyhältä leskeltä.
Nyt häntä en enää tarvitse."
Samassa nähtiin hovineuvos muhkeassa puvussaan käyvän ikkunan ohitse
portista sisään. Heti senjälkeen oli hän lesken suojassa tuhansilla
soreilla sanoilla peitellen leväperäisyyttänsä, ettei ennen ollut käynyt
rouvaa tervehtimässä.
Ihastuneena tällaisesta kohteliaisuudesta unohti tämä heti paikalla
mielipahansa entisestä kovasta käytöksestä ja kumarteli yhtä paljon kuin
hovineuvos leperteli. Hän ylisteli eukkoa yhtäpaljon kuin tytärtä,
sanoen että tytön oli äitiänsä yksinänsä kiittäminen hyvästä
kasvatuksestansa, tavoistansa ja hyvästä käytöksestänsä, jotka muka
olisivat hovineiden tapaiset.
Tätä ihan kuin valheeksi ajaen, seisoi Greetastiina häveten nurkassa
kääriintynyt suureen huiviinsa aivan kuin olisi tahtonut lymytä
hovineuvoksen kavaloista silmäniskuista, joitten tarkoitusta ei
ymmärtänyt, mutta kuitenkin koetti välttää. Puna ja vaalea vaihteli yhä
hänen kasvoissansa. Milloinkaan ei äiti ollut nähnyt lastansa niin ujona
ja käytöksissänsä kömpelönä kuin juuri nyt, jolloin rikkaalle
sukulaiselleni tahtoi kiittäin osottaa ihanaa tytärtänsä, jonka
käytökseen hän nyt ensikerran oli tyytymätön.
Tuo hyvä tyttö ei tahtonut häiritä äitinsä iloa, näyttämällä
epäsuosiotansa hovineuvosta kohtaan ja miten vähäarvoisena hän piti sen
tyhjää suukopua. Hän jo otti hattunsa tahtoen mennä ulos, mutta äitin
katsanto pidätti hänen.
Tämän katsannon huomasi hovineuvos ja itse rakkaudessansa luuli hän
tytön ujouden syntyneen siitä suuresta kunniasta, jonka hän teki
köyhille sukulaisiansa käyden heitä katsomassa ja siitä
kohteliaisuudesta, minkä osotti niin köyhälle tytölle. Ja todellaan oli
tämä tyttö hovineuvoksen mieluinen enemmän kuin milloinkaan luuli naisen
olevan. Tunsiko tämä jääkylmä mies ehkä ensikerran sääliä toisen ihmisen
levottomuudelle? Vaikka tytön ujous häntä mielitti, niin oli se
kuitenkin hänestä katkera, vaikka hänen luontonsa oli sellainen, että
suurin ilonsa oli kiusata ja rääkätä tunnollisia olennoita, ihmisiä sekä
eläimiä.
Hän tunsi tarvitsevansa tytön suosiota, jonka vuoksi pyysi äidiltä
hänelle lupaa saada mennä käyskentelemään. Heti suostui äiti siihen,
jota palkitsi iloinen katsanto tytöltä, joka ei itse ymmärtänyt sen
levottomuuden syytä, joka nyt vaivasi muuten niin huoletonta sydäntänsä.
Sukkelaan otti hän hattunsa, kumarsi nöyrästi hovineuvokselle; hän
suuteli äitinsä kättä luvaten pian tulla takaisin.
Tytön poismentyä lausui hovineuvos äidille: "eläissäni en ole nähnyt
niin hyvää ja rakastettavaa tyttöä kuin sinun Greetastiina. Onnellinen
on se mies, joka hänen saa."
Syvästi huoaten vastasi äiti: "kyllä minä luulen siitä tulevan yhtähyvän
puolison kuin tytönkin, mutta köyhät tytöt eivät saa toivoa pääsevänsä
naimisiin. Niitten on ajatteleminen itse itsestänsä huolen pitää."
Hovineuvos vastasi: "siitä ei tässä tule kysymys, sillä minä tahdon olla
yhtä suorasanainen kuin rehellinenkin ja sanoa, että vaikka minä vielä
aivan vähän tunnen tytärtäsi, niin minä ehkä olen ensimäinen pyytämässä
häntä puolisoksi. Tunnettehan te molemmat hovineuvoksen ja tiedättehän,
mitä minulta on odottamista."
Leski punastui ilosta ja ainoastaan kyyneleet olivat vastauksena.
Kunnes äidin sydämmen ensimäinen ilo näin oli purkautunut, niin leski
myöskin sanoilla antoi iloisen suostumuksensa ja kiitollisuutensa
hovineuvokselle siitä onnesta, jonka tarjosi Greetastiinalle, joka oli
hänen ainoa maallinen ilonsa.
Tämä suostumus päätettiin pitää salassa Greetastiinalta siksi kuin hän
täyttäisi seitsemäntoista vuotta. Niin siis tyttö tuli poisluvatuksi
ennenkuin tiesi itsellänsä olevankaan oikeutta sellaisessa asiassa
päättää.
Eräs nuori puotimies naapuristossa oli tosin häntä imarrellut, mutta
naimisesta ei tähän asti vielä ollut kysymystä ollut. Mutta sitä enemmän
muistivat he toinen toisensa ja suurin ilonsa oli toisinaan saada
tanssia yhdessä tai juosta lesken leikkiä Löytyllä.
Greetastiinasta oli sekä kummaa että iloista nähdä mitenkä äitinsä
yhtäkkiä rupesi varastumaan. Mutta tästä kysellessään sai vaan välttäviä
vastauksia ja kalliita lahjoja. Hänen vaate-varastonsa oli kaupungin
rikkaimpain naisten tapainen. Hovineuvosta ei hän pitänyt antajana,
syystä että se vaan harvoin kävi heillä ja silloinkin aivan vähän huoli
tyttärestä, jota tähän asti vaan etäältä piti silmällä.
Eräänä kylmänä helmikuun päivänä heräsi Greetastiina soitannosta
ikkunansa alla, joka julisti sitä juhlallista päivää, joka nyt oli
päättävä hänen elämänsä onnen.
Iloisena heräsi tyttö korottaen ensimäisen ajatuksensa kaiken
lapsuutensa ilon antajan luokse. Samassa tuli äitinsä siunaamaan häntä,
ja toivottamaan hänelle onnea niihin moniin ilon aineihiin, joita
tänäpäivänä oli kohtaava.
Kuin hän sitten tuli kammaristaan koulusaliin, oli siellä koossa paljon
sukulaisia ja ystäviä hänelle onnea toivottamassa. Koristetulla pöydällä
oli monta kallista lahjaa, joita hän kyynelsilmin katseli, kysyen, millä
olisi sen kaiken ansainnut.
Myöskin hovineuvos tuli ja piti niin juhlallisen puheen, että
tyttö-rukka ei siitä puoliakaan ymmärtänyt, ja kun sanoi "onnensa tähden
johdattaneen hänen askeleensa silloin hänen ikkunansa ohitse, jolloin
sydämensä aukeni hänen ihanuudelle", niin Greetastiina kuiskasi
äitillensä: "mitä hän tähdistä ja sydämistä haastelee?"
Äiti teki vaikittavan merkin; hovineuvos otti raskaan kultavitjan, jossa
riippui kultakuoreen suljettu kalliilla kivillä koristettu hovineuvoksen
kuva hänen nuoruuensa ajoista. Sitte otti hän sormuksen ja pyysi äitin
suostumuksella saada antaa nämät Greetastiinalle morsiuslahjaksi, sillä
hän sanoi toivovansa nyt tytöltä sen suostumuksen, minkä äiti jo aikoja
oli antanut.
Kalman valjuna seisoi morsian. Ei sanaakaan päässyt hänen huuliltansa
äitin ja yljän näin sitoessa häntä hovineuvoksen kivikovaan sydämeen.
Neljä viikkoa myöhemmin pidettiin komeat häät ja hovineuvos vei nuoren
rouvansa tiluksillensa Olhavaan, Täällä sai hän hoidettavaksensa
kolmenkymmenen hengen talouden; paitsi sitä sahdinpanot, leipomiset,
lahtaamiset monelle laivalle, joita joka vuosi ruukista lähetettiin.
Nuori koettelematon emäntä kyllä pudotti lukemattomia kyyneleitä, mutta
niistä ei tietänyt kukaan muu kuin kaikkinäkevä. Häitten jälkeen ei
miehensä hänelle pienemintäkään helleyttä osottanut, sillä senlaista
tunnetta ei hänellä milloinkaan ollut. Itse mielestänsä antoi hän
hänelle paljon, antaessaan hänelle koko talouden hoidannon, joka olikin
ainoa osottamansa luottamus. Tämän murheen sai hän pitää miehensä
monilla pitkillä matkoillansakin ollessa.
Kuin hän aina oli kärsivä ja hellä, kului kuitenkin hänen aikansa
täyttäessänsä kovan miehensä tahtoa. Äitiksi tultuaan sai sekä iloa että
murhetta. Murhetta siitä, että isä ei milloinkaan osottanut lapsillensa
helleyttä. Niin vanhaksi tultua että tunsivat isänsä, pelkäsivät he
häntä niin, että lymysivät tai tekivät mutkamatkoja häntä välttääksensä,
syystä että hän aina käytti kovia sanoja, eikä milloinkaan osottanut
iloista muotoa, sitä vähemmin isän sydäntä. Mutta milloin voi rääkätä
tai kiusata äitiä ja lapsia, silloin oli hyvillä mielin.
Muutamien vuosien kuluessa syntyi hänelle moniaita tyttöjä, mutta ei
poikaa, ja sitä ei hän voinut rouvallensa antaa anteeksi. Kunnes vihdoin
tämäkin toivo kävi toteen, näki äiti onnellisena ensimäisen kerran
ilokyyneleen isän silmässä ja harras oli siitä kiitoksensa Jumalalle.
Ilosta rupesi nyt hovineuvos oikein uudesta elämään. Vaimollensa osotti
hän enemmän luottamusta kuin tähän asti, sillä hän aina puhui siitä
kasvatuksesta, jonka oli antava pojallensa, kaikkein keksintöinsä ja
tavarainsa perilliselle. Hänestä oli tehtävä muinais-ajan viisaimpain
miesten tapainen. Näitten tuumain alku oli se, että lapselle nimeksi
pantiin Aristoteles.
Isän suureksi mielipahaksi pieni Aristoteles ei suinkaan tehnyt
nimellensä kunniata. Hän oli hyväntapainen, rakastettava lapsi,
ruumiiltansa ja sielultaan äitinsä muotoinen, mutta isän terävää päätä
ja tajua puuttui hän vallan. Monia vieraita kieliä ja taitoja, joita
tavattoman varhain ruvettiin hänelle opettamaan, ei myöskään voinut
tajuta.
Vilkkaammat olivat tyttäret, mutta isän kovuus harvoin salli heidän
häntä lähestyä vielä täysikasvaneinakaan. Pienimmänkin erhetyksen
rankasi hän kovasti. Kerran sulki hän heidät huoneen alakertaan ottaen
avaimen mukaansa. Äiti oli kovin pahoillaan, vaikka ei mitään voinut
tehdä heidän vapauttamiseksi. Koko päivän olivat siellä olleet ruuatta
vankina. Yksi heistä rohkeni vihdoin hypätä ikkunasta ruokaa hakemaan.
Käydessänsä sen kanssa sisariensa luokse, tuli isä vastaansa, äreällä
äänellä kysyen: "Mitä teet tyttö?" Rehellisellä rohkeudella vastasi
tytär: "vien ruokaa nälkääntyneille sisarilleni."
Naurahtaen löi hovineuvos häntä hansikkaallansa poskelle sanoen: "saanko
kysyä, kenenkä luvalla?"
Tyttö ei vielä joutunut vastaamaan, kuin isä kiintyen erään herran
puoleen, joka oli hänen kanssansa, sanoi: "kaikista mun lapsistani tämä
ainua on älykäs. Minä panin ne kaikki tänäpänä koetukselle ja toiset
olisivat tuhmuudesta ehkä kuolleet nälkään, jos tämä ei olisi ollut
toisia viisaampi."
Isän kovuutta vastustamaan rohkeampi, olisi hänen todenmukaisesti
pitänyt sanoa, sillä kaikki tyttärensä olivat hyvin terävä-järkiset.
Nuori Aristoteles kasvoi kituvan ulkomaan kasvin tavalla, jota
kasvihuoneessa pidetään. Oppimaan oli hän hidas, syystä että häntä
pakotettiin yli voimainsa. Turhamielinen isä ei säästänyt kovuutta eikä
kustannuksia hankkiakseen hyviä opettajia ainoalle pojallensa, josta oli
ylpeä. Lapsuudesta asti kovitettuna tuli Aristoteles vähittäin laiskaksi
ja huolimattomaksi. Hän oli heikkokasvuinen, kaunis ja hyväsydäminen.
Orjallisesti isällensä kuuliainen, saatiin hän vihdoin paljolla
vaatimalla tutentiksi. Älykäs isä kyllä huomasi poikansa opin tiellä ei
edemmäksi pääsevän. Petetty toiveissansa tahtoi hän nyt
Aristoteles-poloisestansa tehdä kunnollisen maanomistajan. Hän siis
lahjoitti hänelle maatalon omain tilustensa lähellä, kunnes ensin hänen
kahdeksantoista vuotisena oli hakenut täysi-ikäseksi. Mutta lahjan teki
hän laillisen kauppakirjan muodossa. Vaan Aristoteles rukka ei suinkaan
saanut rauhassa taloansa nauttia, sillä pian veti isä hänen käräjään
rajan rikkomisesta. Tällaisista asioista mitään tietämättä täytyi pojan,
joka milloinkaan ei puolella sanalla ollut isäänsä vastustanut, seisoa
oikeudessa isäänsä vastaan.
Hovineuvokselle kuin sanottiin, miten sopimatonta olisi omaa poikaansa
tällaiseen pulaan vaatia, vastasi hän: "kun kaikista kulungistani en
mitään ole saanut poikani kalloon, niin oppikoon kumminkin käräjöimään,
sillä muuten konnan-juoniseet häneltä vievät maat mantereet." Käräjiin
käyntiä kesti sitte monta vuotta, eikä milloinkaan tullut päätteesen,
jota isä lienee toivonutkin. Yksinäisenä ja raskasmielisenä eli
Aristoteles sitte talossaan, kunnes isä hänet vihdoin heitti rauhaan.
Kaikki tiesivät hovineuvoksen olevan rahasta ja tavarasta rikkaan. Mutta
kuin joku hänen tuttavistansa pyysi häneltä lainaa, vastasi hän joka
kerta: "oikein hyvä oli että luottamuksellasi tulit mun luokseni.
Mieluisasti tahdon sinua auttaa, koska sinuun niin luotan, että juuri
samassa asiassa olin tulemassa sun luoksesi, sillä koko kassani on tätä
nykyä nämä 36 killinkiä. Kas tässä nämät kolme rääpäleistä kahdentoista
killingin seteliä. Ne on kaikki mitä mulla tätä nykyä on." Sitte levitti
hän lainanhakijan eteen pöydälle ne kuluneet setelit, jotka aina kantoi
muassansa.
Hovineuvos sanoi kaikkea ylöllisyyttä vihaavansa ja kävi useasti
vaatetettuna köyhän talonpoikaisukon tällaisena, mutta toisinaan taas
kuin ruhtinas. Ylellisyys-aineista, joista tahtoi väkeänsä vieroittaa,
oli leipä, jota sanoi syötävän vanhasta tarpeettomasta tavasta. Hän
väitteli puhtaat jauhamattomat rukiit olevan yhtä hyvät kuin vaan niihin
totuttaisin. Paljon vaivaa ja kulunkia vältettäisiin niin tavoin sanoi
hän. Omassa perheessään tahtoi hän ensin opettaa tämän tavan, mutta jos
olisikin saanut rouvansa ja lapsensa siihen pakotetuksi, niin ei
yksikään palkkaväestä siihen suostunut, vaikka hovineuvos itse oli niin
hyvänä esikuvana, että aina kantoi kuivia rukiita taskussansa. Näitä söi
hän kolme vuotta leivän verosta. Näin tavoin arveli myös säästyvän
paljon voita, joka hänestä oli tarpeeton tavara, paitsi milloin sitä
korkeasta hinnasta toisille möi. Tällaisia talousneuvoja luki hän yhäti
rouvallensa ja lapsillensa.
Eräs entinen kuninkaallisen vartiaväen upsieri oli maaherran hyvässä
suosiossa, sillä hän oli hauska ja iloinen seuramies, joka ajan
vietteeksi lateli huvittavia kertomuksia ja uutisia kaupungista ja sen
ulkoa. Hänen pilkkaava kielensä ei säästänyt tuttaviansakaan, ei edes
maaherraa itseäkään. Mutta hovineuvos pian älysi miehen oikean arvon,