Sallimus: Itämainen kertomus - 4

niitä ihmeteltäviä asioita, joita kreikkalainen esitti, mutta olen
kuitenkin varma siitä, että hänkin tunnustaa korkeimman olennon, josta
muoto ja aine ovat riippuvaisia."
Kreikkalainen, jota muut ihmettelivät, sanoi, että Zadig oli sangen
hyvin tajunnut hänen ajatuksensa.
"Te olette siis kaikki samaa mieltä", toisti Zadig, "eikä siis ole
olemassa mitään riidan aihetta."
Kaikki syleilivät häntä.
Myytyään kalliista hinnasta tavaransa Setok palasi Zadigin kanssa oman
heimonsa luo. Perille saavuttuaan sai Zadig tietää, että hänet oli
hänen poissa ollessaan haastettu oikeuteen ja tuomittu poltettavaksi
hiljaisella tulella.


XIII
Kohtaus

Zadigin ollessa Bassoran-matkalla olivat tähtien papit päättäneet
rangaista häntä. Niiden nuorten leskien jalokivet ja korut, jotka he
olivat lähettäneet roviolle, kuuluivat näet oikeuden mukaan heille; kun
he nyt antoivat polttaa Zadigin, oli se heistä lievin rangaistus siitä
kepposesta, jonka hän oli heille tehnyt. He syyttivät siis Zadigia,
että hän oli lausunut harhaoppisia mielipiteitä taivaallisesta
sotajoukosta. He todistivat häntä vastaan ja vannoivat kuulleensa hänen
sanoneen, etteivät tähdet vaivu mereen. Tämä hirveä herjaus kauhistutti
tuomareita; he olivat vähällä reväistä vaatteensa kuullessaan nuo
jumalattomat sanat; ja varmaan he olisivatkin sen tehneet, jos Zadig
olisi kyennyt ne korvaamaan. Nyt he kuitenkin rajussa tuskassaan
tyytyivät tuomitsemaan hänet hiljaisella tulella poltettavaksi. Turhaan
pani Setok epätoivoisena liikkeelle kaiken vaikutusvaltansa
pelastaakseen ystävänsä. Hänen täytyi piankin tukkia suunsa.
Tuo nuori leski Almona, joka jälleen oh kovasti mieltynyt elämään ja
joka siitä oli kiitollisuuden velassa Zadigille, päätti pelastaa hänet
roviolta, jonka väärinkäytön Zadig oli hänelle paljastanut. Hän hautoi
suunnitelmansa valmiiksi päässään, puhumatta siitä kenellekään. Zadigin
surmaamisen tuli tapahtua seuraavana päivänä. Hänellä oli ainoastaan yö
käytettävissään hänen pelastamisekseen. Työnsä hän, kuten ainakin
armelias ja viisas nainen, suoritti näin:
Hän parfymoi itsensä hajuvesillä ja lisäsi kauneuttansa mitä
rikkaimmalla ja viehättävimmällä koristelulla sekä lähti sitten
pyytämään tähtien ylipapilta salaista puheillepääsyä. Jouduttuaan
kahden kesken tuon kunnianarvoisan vanhuksen kanssa hän puhui tälle
seuraavasti:
"Suuren Karhun vanhin poika, Härän veli, suuren Koiran serkku (ne
olivat tämän ylipapin arvonimiä), minä saavun luoksesi tunnustamaan
sinulle epäilykseni. Pelkään kovasti tehneeni suunnattoman synnin, kun
en ole polttanut itseäni rakkaan mieheni roviolla. Mitäpä todellakaan
minulla oli säilytettävää? Vain katoavainen liha, joka muutenkin on jo
kovin kuihtunut."
Näin sanoen hän paljasti pitkistä, silkkisistä hihoistaan alastomat
käsivartensa, joiden muoto oli ihmeteltävän kaunis ja valkeus vallan
häikäisevä.
"Näethän itsekin", hän sanoi, "kuinka vähän tämä merkitsee."
Ylipappi tunsi sydämessään sen merkitsevän sangen paljon; hänen
silmänsä sanoivat sen ja hänen suunsa sen vahvisti. Hän vannoi, ettei
hän koko elämässään milloinkaan ollut nähnyt niin ihania käsivarsia.
"Ah!" sanoi leski. "Kenties käsivarteni eivät todellakaan ole niin
kehnot kuin muu ruumiini. Myöntänet sentään, että kaulani ja rintani
eivät ansaitse mitään huomiota."
Nyt hän paljasti hurmaavimman poven, mitä luonto oli milloinkaan
muovaillut. Ruusunnuppu norsunluisessa omenassa olisi sen rinnalla
näyttänyt vain matarankukalta puksipuussa, ja vastapestyt karitsat
olisivat siihen verraten näyttäneet keltaisen ruskeilta. Tämä povi, nuo
suuret mustat silmät, jotka hiutuen säteilivät hellän tulen lempeää
paloa, hänen poskensa, joilla mitä kaunein purppura karkeloi mitä
puhtaimman maidonvalkeuden kera, hänen nenänsä, joka ei ollut
Libanonvuoren tornin kaltainen,[36] hänen huulensa, jotka olivat kuin
kaksi koralliriviä, piilottaen taakseen Arabian meren ihanimmat helmet,
kaikki nämä sulot yhdessä saattoivat vanhuksen luulemaan olevansa vielä
kaksikymmenvuotias. Niinpä hän sopertelikin suustaan hellän
lemmentunnustuksen. Silloin Almona, nähtyään hänen hurmauksensa, pyysi
häneltä armoa Zadigille.
"Ah, ihana kaunokainen!" sanoi ukko, "jospa minä suostuisinkin armon
antoon, niin ei hyväsydämisyydestäni olisi mitään hyötyä, sillä
armahdukseen tarvitaan lisäksi kolmen muun virkatoverini
allekirjoitus."
"Kirjoita nyt vain alle!" sanoi Almona.
"Mielihyvällä", virkkoi pappi, "mutta sillä ehdolla että sinun suosiosi
on oleva myöntymykseni palkinto."
"Sinä osoitat minulle liiaksi kunniaa", sanoi Almona. "Suvaitse vain
vaivautua luokseni huoneeseeni heti auringon laskettua ja loistavan
Sheat-tähden[37] noustua näköpiiriin; silloin tapaat minut ruusun
väriseltä sohvaltani ja voit parhaasi mukaan huvitella orjattaresi
kanssa."
Allekirjoitus kädessään hän lähti tiehensä, jättäen vanhuksen sinne
hekumoimaan lemmenhaaveissaan ja epäilemään voimiaan. Ukko käytti lopun
päivästä kylpemiseen; hän joi Ceylonin kanelilla ja Tidorin sekä
Ternaten kalleilla mausteilla sekoitettua juomaa, odottaen
kärsimättömänä Sheat-tähden nousua.
Sillä välin kaunis Almona meni tapaamaan toista pappia. Tämäkin
vakuutti, että aurinko, kuu ja kaikki taivaan valot olivat vain
virvatulia hänen sulojensa rinnalla. Almona pyysi häneltä samaa armoa
ja pappi vaati siitä saman palkinnon. Hän oli suostuvinaan ja määräsi
kohtauksen toisen papin kanssa tapahtuvaksi Algenib-tähden[38] nousun
aikana. Sieltä hän meni kolmannen ja neljännen papin luo, saaden
jokaiselta allekirjoituksen ja suoden heille kullekin lemmenkohtauksen
eri tähtien nousun aikana.
Sitten hän kutsutti luokseen tuomarit muka erään tärkeän asian
johdosta. Nämä saapuivatkin. Hän näytti heille nuo neljä
allekirjoitusta ja ilmoitti heille, mistä hinnasta papit olivat
myöntäneet armahduksen Zadigille. Kukin heistä saapui määräajalla;
jokainen hämmästyi kovasti tavatessaan siellä virkaveljensä ja lisäksi
vielä tuomarit, jotka nyt näkivät heidän häpeänsä.
Zadig pelastui, ja Setok hurmautui siinä määrin Almonan neuvokkuudesta,
että otti hänet vaimokseen.


XIV
Tanssi

Setokin oli liikeasiainsa vuoksi tehtävä matka Serendibin[39] saarelle,
mutta avioliittonsa ensimmäisenä kuukautena, joka, kuten tunnettua, on
kuherruskuukausi, hän ei tietysti voinut jättää vaimoaan eikä edes
uskoakaan voivansa häntä milloinkaan jättää. Niinpä hän pyysikin
Zadig-ystäväänsä tekemään puolestaan mainitun matkan.
"Ah!" sanoi Zadig. "Täytyykö minun siis yhä laajentaa kauniin Astarten
ja minun välistäni matkaa? Mutta minun on palveltava hyväntekijöitäni."
Hän sanoi niin, itki ja lähti taipaleelle.
Hän ei ollut vielä kauan ehtinyt olla Serendibin saarella, kun häntä jo
alettiin pitää erinomaisena ihmisenä. Hänestä tuli pian ratkaisija
kaikissa kauppiasten välisissä riidoissa, viisasten ystävä ja niiden
muutamien neuvonantaja, jotka neuvoista välittivät. Kuningaskin tahtoi
nähdä ja kuulla häntä. Pian hän oppikin tuntemaan Zadigin arvon; hän
luotti suuresti hänen viisauteensa ja teki hänet ystäväkseen. Kuninkaan
ystävyys ja kunnioitus panivat Zadigin vapisemaan; joka hetki hän oli
tietoinen siitä onnettomuudesta, jonka Moabdarin hyvyys oli hänelle
aiheuttanut. "Minä miellytän kuninkaita", sanoi hän; "eikö se olekin
minun tuhoni?" -- Kuitenkaan hän ei voimit vetäytyä hallitsijan
suosionosotuksia pakoon; on näet myönnettävä, että Nabussan, Serendibin
kuningas, Nabassunin pojan ja Sanbusnan pojanpojan Nussanabin poika,
oli Aasian parhaita ruhtinaita, josta sen, joka kerrankin puheli hänen
kanssaan, täytyi pakostakin ruveta pitämään.
Tämä hyvä ruhtinas oli alituisen kehumisen, petoksen ja varastelun
esineenä. Hänen aarteitaan ryöstettiin ehtimiseen. Serendibin saaren
ylimmäinen veronkantaja antoi siinä aina hyvän esimerkin, jota sitten
muut uskollisesti noudattivat. Kuningas kyllä tiesi sen, hän oli jo
usein vaihtanut rahastonhoitajaa, mutta vieläkään ei hänen ollut
onnistunut poistaa tuota juurtunutta tapaa, jonka mukaan kuninkaan
tulot jaettiin kahteen erisuureen osaan, joista pienempi tuli
kuninkaalle ja suurempi rahastonhoitajille.
Kuningas Nabussan uskoi huolensa viisaalle Zadigille. Hän virkkoi:
"Etköhän sinä, joka osaat niin kauniita asioita, tietäisi jotakin
keinoa löytääkseni sellaisen rahastonhoitajan, joka ei varastaisi
minulta?"
"Kyllä kai", vastasi Zadig; "mutta tiedän pettämättömän keinon hankkia
teille sellaisen miehen, jolla on puhtaat kädet."
Ihastuneena syleili kuningas häntä ja kysyi, miten hänen oli
meneteltävä.
"Teidän tulee vain", sanoi Zadig, "antaa kaikkien avonaiseen
rahastonhoitajan virkaan pyrkijäin tanssia, ja se heistä, joka tanssii
kepeimmin, on varmasti myös rehellisinkin mies."
"Sinä lasket leikkiä", sanoi kuningas. "Sepä olisi omituinen tapa
valita itselleen rahastonhoitajia. Kuinka! Sinä siis väität, että se,
joka parhaiten tekee ilmahyppyjä, on myös rehellisin ja taitavin
rahastonhoitaja."
"Minä en tahdo väittää, että hän on taitavin", vastasi Zadig, "mutta
sen voin kyllä vakuuttaa, että hän ehdottomasti on rehellisin heistä."
Zadig puhui niin vakuuttavasti, että kuningas luuli hänellä olevan
jonkin salaisen taikakeinon erottaa oikeat rahastonhoitajat vääristä.
"Minä en rakasta taikatemppuja", sanoi Zadig. "Taikurit ja noitakirjat
ovat minulle aina olleet vastenmielisiä. Jos Teidän Majesteettinne
sallii minun panna toimeen ehdottamani kokeen, niin tulette pian
vakuuttuneeksi siitä, että salaisuuteni on maailman helpoin ja
yksinkertaisin asia."
Serendibin kuningas Nabussan ällistyi vielä enemmän kuullessaan, että
salaisuus oli yksinkertainen, kuin jos se olisi luuloteltu hänelle
ihmeeksi.
"No hyvä", sanoi hän, "menettele kuten parhaaksi katsot."
"Sallikaa minun vain toimia", sanoi Zadig. "Te voitatte tästä kokeesta
enemmän kuin luulettekaan."
Vielä samana päivänä hän kuulututti kuninkaan nimessä, että kaikkien
niiden, jotka halusivat hakea hänen armollisimman majesteettinsa,
Nussanabin pojan Nabussanin yliveronkantajan virkaa, oli krokodiilikuun
ensimmäisenä päivänä kepeissä silkkipukimissa saavuttava kuninkaan
etuhuoneeseen. Hakijoita ilmoittautui 64 kappaletta. Läheiseen saliin
oli asetettu soittoniekkoja; kaikki oli valmista tanssiaisia varten.
Mutta mainitun salin ovi oli kiinni, ja sinne päästäkseen täytyi kulkea
kapean ja jotenkin pimeän käytävän kautta. Ovenvartija kuljetti
viranhakijat, yhden erältään, tämän käytävän kautta, jonne kukin
jätettiin muutamiksi minuuteiksi yksinään. Kuningas, joka tunsi asian,
oli asettanut tähän käytävään esille kaikki aarteensa.
Kun kaikki viranhakijat olivat kokoontuneet saliin, niin kuningas käski
heidät tanssimaan. Tuskin koskaan on tanssittu raskaammin ja
kömpelömmin; kaikilla oli pää riipuksissa, selkä köykyssä ja kädet
kylkiin puristettuina. "Millaisia lurjuksia!" sanoi Zadig itsekseen.
Yksi ainoa tanssi kepeästi, pystypäin, varmoin katsein, ojennetuin
käsivarsin, ruumis suorana ja polvet vakavina.
"Kas siinä rehellinen ja kelpo mies!" sanoi Zadig.
Kuningas syleili tuota oivaa tanssijaa, ja nimitti hänet
rahastonhoitajakseen. Kaikkia muita sen sijaan rangaistiin ja
sakotettiin sen mukaan kuin olivat ansainneetkin. Jokainen heistä oli
näet käytävässä viipyessään täyttänyt taskunsa niin että tuskin kykeni
kävelemään. Kuningasta suretti kovasti sellainen ihmisluonnon heikkous,
että neljästäseitsemättä tanssijasta kolmeseitsemättä oli konnia.
Pimeää käytävää ruvettiin sen jälkeen nimittämään "Kiusauksen tieksi."
Persiassa nuo kolmeseitsemättä herraa olisi seivästetty; muissa maissa
olisi perustettu erityinen tuomioistuin, joka kuluihinsa olisi niellyt
koko tuon varastetun summan kolminkertaisesti, tuottamatta penniäkään
hallitsijan aarrekammioon; jossakin toisessa maassa taas he olisivat
selviytyneet jutusta vapaina, vieläpä syösseet tuon kepeäjalkaisen
tanssijan epäsuosioonkin; Serendibissä heidät tuomittiin vain maksamaan
sakkoa valtiorahastoon, sillä Nabussan oli sangen lempeä ruhtinas.
Hän oli myös hyvin kiitollinen: hän lahjoitti Zadigille suuremman
rahamäärän kuin mikään rahastonhoitaja milloinkaan oli varastanut
kuninkaalta, isännältään. Zadig käytti sitä toimittaakseen pikalähetin
menemään Babyloniin hankkimaan tietoja kuningatar Astarten kohtalosta.
Hänen äänensä värisi, kun hän antoi tämän käskyn, hänen verensä
tulvehti sydämeen, hänen silmänsä pimenivät, hänen sielunsa oli
jättämäisillään hänet. Pikalähetti lähti matkalle; Zadig näki hänen
astuvan laivaan ja palasi jälleen kuninkaan luo, näkemättä ketään,
luullen olevansa omassa huoneessaan ja puhuen itsekseen rakkaudesta.
"Ah! rakkaus", sanoi kuningas. "Juuri siitä tässä onkin kysymys. Sinä
olet hyvin arvannut minun huoleni. Kylläpä sinä olet mainio mies!
Toivonkin sinun avullasi oppivani tuntemaan sellaisen naisen, joka
kestää kokeet, samoinkuin olet opettanut minut löytämään rehellisen
rahastonhoitajan."
Zadig, joka sillä välin oli tullut tajuihinsa, lupasi avustaa häntä
myös lemmenasioissa samoinkuin rahaseikoissa, vaikkapa juttu näyttikin
hänestä paljon mutkallisemmalta.


XV
Siniset silmät

"Minun ruumiini ja sydämeni..." alkoi kuningas puhua Zadigille.
Nämä sanat kuullessaan babylonilainen ei voinut olla keskeyttämättä
hänen majesteettiaan.
"Kuinka olenkaan Teille kiitollinen", sanoi hän, "ettette sanonut
'henki ja sydän'! Babylonissa näet keskustelu käy vain näillä sanoilla;
kaikki kirjat siellä puhuvat vain sydämestä ja hengestä, eikä niiden
tekijöillä ole niistä kumpaakaan. Mutta suvaitkaa jatkaa, jalo herra!"
Nabussan jatkoi:
"Minun ruumiini ja sydämeni ovat määrätyt rakastamaan. Ensinmainitulla
näistä mahdeista on kyllä tilaisuutta saada tyydytystä: minulla on
täällä tarjona sata naista, kaikki kauniita, miellyttäviä, kohteliaita,
jopa hekumallisiakin tai ainakin sellaista minulle teeskennellen.
Sydämeni sen sijaan ei ole läheskään yhtä onnellinen; olen liiankin
hyvin huomannut, että hyväilyt tarkoittavat vain Serendibin kuningasta,
kun sen sijaan Nabussanista välitetään sangen vähän. Tosin en tahdo
väittää vaimojani uskottomiksi, mutta haluaisin löytää sellaisen
sielun, joka kokonaan kuuluisi minulle. Sellaisesta aarteesta antaisin
mielelläni nuo sata kaunotarta, joiden sulot ovat vallassani. Koetappa
nyt sinä noiden sadan sulttaanittaren joukosta etsiä yksi, jonka
rakkaudesta voisin olla varma."
Zadig vastasi hänelle samaan tapaan kuin oli tehnyt rahastonhoitajaa
valittaessa:
"Herra, jättäkää asia haltuuni, mutta sallikaa minun vielä kerran
käyttää apunani niitä aarteita, jotka Te asetitte Kiusauksen käytävään.
Minä teen niistä Teille kyllä tilin ettekä Te kadota siinä mitään."
Kuningas antoi Zadigille täydet valtuudet. Tämä valitsi Serendibistä
kolmeneljättä pientä kyttyräselkää, jotka olivat mahdollisimman rumia,
samoin kolmeneljättä mitä kauneinta hovipoikaa ja lopuksi kolmeneljättä
mitä kaunopuheisinta ja väkevintä Buddhan pappia. Hän antoi kaikille
vapaan pääsyn sulttaanittarien huoneisiin. Jokainen pieni kyttyräselkä
sai tarjota heille neljätuhatta kultarahaa, ja jo ensimmäisenä päivänä
kaikki kyttyräselät löysivät omansa. Hovipojat, joilla ei ollut
tarjottavana muuta kuin itsensä, voivat kerskata menestyksestään vasta
kahden tai kolmen päivän perästä. Papeilla oli vielä enemmän vaivaa,
mutta vihdoin kolmeneljättä hurskasta sielua suostui heihinkin.
Kuningas katseli ikkunaverhojen takaa, mistä voi nähdä kaikkiin
kammioihin, kaikkia näitä kokeita ja ihmetteli suuresti: hänen sadasta
vaimostaan oli yhdeksänkymmentä yhdeksän hänen näkyvissään langennut
viettelykseen. Jäljellä oli vain yksi ainoa, vallan nuori ja kokematon,
jota hallitsija ei vielä ollut edes koskenutkaan. Häntä annettiin
yhden, kahden jopa kolmenkin kyttyräselän viekoitella ja luvata hänelle
aina kahteenkymmeneen tuhanteen kultarahaan saakka. Hän pysyi
järkähtämättömänä eikä voinut pidättyä nauramasta kyttyräselkäisille,
jotka luulivat rahansa tekevän heidät kauniimmiksi. Häntä houkuteltiin
kahden kauneimman hovipojan avulla, mutta hän sanoi, että kuningas oli
hänestä vieläkin kauniimpi. Lopuksi lähetettiin hänen kimppuunsa
kaikista kaunopuheisin pappi ja sen jälkeen kaikista pelottomin, mutta
hän arvioi edellisen lörpöttelijaksi eikä viattomuudessaan voinut
aavistaakaan jälkimmäisen ansioita.
"Sydämestä kaikki riippuu", sanoi hän. "Minua ei voi koskaan vietellä
enemmän kyttyräselän kulta kuin nuorukaisen sulous tai papin
houkutukset, sillä minä rakastan yksistään Nabussania, Nussanabin
poikaa, ja odotan vain hänen vastarakkauttaan."
Kuningas oli pakahtua riemusta, hämmästyksestä ja hellyydestä. Hän otti
kaiken sen rahan, jonka avulla kyttyräselät olivat voittaneet, ja
lahjoitti sen kauniille Falidelle; se oli tuon nuoren neidon nimi. Hän
antoi hänelle sydämensäkin, jonka Falide myös hyvin ansaitsi; sillä
milloinkaan ei nuoruuden kukoistus ole ollut loistavampi, milloinkaan
eivät kauneuden sulot ole olleet hurmaavampia. Historiallinen totuus
pakottaa meidät tosin myöntämään, että hänen kumarruksensa oli hieman
kömpelö; mutta sen sijaan hän tanssi kuin keijukainen, lauloi kuin
seireeni ja puheli kuin sulotar. Hän oli oikea lahjakkuuden ja hyveiden
perikuva.
Rakastunut Nabussan jumaloi häntä. Ikävä kyllä hänellä oli siniset
silmät, mikä oli syynä mitä suurimpaan onnettomuuteen. Oli näet
olemassa eräs vanha laki, joka kielsi kuninkaita rakastamasta sellaisia
naisia, joita kreikkalaiset myöhemmin kutsuivat nimellä "boopides."
Pappien päämies oli yli viisituhatta vuotta sitten saanut aikaan tämän
lain. Voittaakseen omakseen Serendibin ensimmäisen kuninkaan lemmityn
tuo ensimmäinen ylipappi oli liittänyt sinisten silmien hylkäystuomion
olennaisena osana valtakunnan perustuslakeihin. Kaikki valtakunnan
säädyt alkoivat tehdä asiasta Nabussanille vakavia huomautuksia.
Väitettiin aivan julkisesti, että valtakunnan viimeiset päivät olivat
tulleet, että häpeämättömyys oli noussut huippuunsa ja koko luontoa
uhkasi kauhea tapahtuma; sanalla sanoen, että Nabussan, Nussanabin
poika, rakasti kahta suurta sinistä silmää. Kyttyräselät,
rahastomiehet, papit ja ruskeasilmäiset täyttivät koko kuningaskunnan
valituksillaan.
Serendibin pohjoisosassa asuvat villit kansat käyttivät tätä yleistä
tyytymättömyyttä hyväkseen. He tekivät hyökkäyksen hyvän Nabussanin
maahan. Tämä vaati apurahoja alamaisiltaan. Papit, joiden hallussa oli
toinen puoli valtion tulolähteitä, tyytyivät kohottamaan kätensä
taivasta kohti, mutta kieltäytyivät pistämästä niitä raha-arkkuihinsa
kuninkaan auttamiseksi. He sävelsivät kauniita rukouksia, mutta
jättivät valtion raakalaisten saaliiksi.
"Oi rakas Zadig! voitko pelastaa minut tästä hirveästä hädästä?"
huudahti Nabussan tuskissaan.
"Sangen mielelläni", vastasi Zadig. "Te tulette saamaan papeilta niin
paljon rahaa kuin ikinä haluatte. Jättäkää vain heidän maatiluksensa ja
linnansa alttiiksi ja puolustakaa ainoastaan omianne."
Nabussan seurasi neuvoa, ja pianpa tulivatkin papit heittäytymään hänen
jalkoihinsa ja anomaan hänen apuansa. Kuningas vastasi heille kauniilla
soittokappaleella, jonka tekstissä rukoiltiin taivasta varjelemaan
heidän maatiluksiaan. Nyt vihdoinkin antoivat papit rahoja, ja niinpä
voikin kuningas lopettaa sodan onnellisesti.
Zadig taas oli viisailla ja onnellisilla neuvoillaan ja suurenmoisilla
palveluksillaan saanut valtion mahtavimmat miehet leppymättömiksi
vihollisikseen. Papit ja ruskeasilmäiset vannoivat hänelle tuhoa; yhtä
vähän säälivät häntä rahamiehet ja kyttyräselät; hänet koetettiin tehdä
epäluulon alaiseksi hyvän Nabussanin silmissä. Suoritetut palvelukset
jäävät usein etuhuoneeseen, mutta epäluulo tunkeutuu sisähuoneeseen
saakka, kuten Zoroaster sanoo. Joka päivä lingottiin häntä vastaan
uusia syytöksiä. Niistä ensimmäinen torjutaan, toinen tekee naarmun,
kolmas haavoittaa, neljäs tappaa.
Peläten pahinta Zadig, joka oli suorittanut hyvin ystävänsä Setokin
asiat ja toimittanut hänelle hänen rahansa, mietti enää vain saarelta
poistumista ja päätti itse lähteä hankkimaan tietoja Astartesta.
"Sillä jos jään Serendibiin", sanoi hän, "niin papit antavat seivästää
minut. Mutta minne menisin? Egyptissä minut tehdään orjaksi; Arabiassa
minut kaiken todennäköisyyden mukaan poltetaan ja Babylonissa
kuristetaan kuoliaaksi. Kuitenkin minun täytyy saada tietää, mitä on
tullut Astartesta. Matkaan siis! näkemään, mihin kova kohtaloni minut
vielä vie."


XVI
Rosvot

Saavuttuaan sille rajaseudulle, joka erottaa Kallio-Arabian Syyriasta,
hän kulki erään jokseenkin lujan linnan ohitse. Siitä hyökkäsi ulos
asestettuja arabialaisia, jotka ympäröivät hänet huutaen hänelle:
"Kaikki sinun omaisuutesi kuuluu meille, ja sinä itse kuulut meidän
herrallemme."
Vastauksen asemesta Zadig ja hänen rohkea palvelijansa
paljastivat miekkansa ja löivät kuoliaiksi ensimmäiset arabialaiset,
jotka yrittivät käydä heihin käsiksi. Hyökkääjäin luku kasvoi
kahdenkertaiseksi, mutta he eivät säikähtäneet, vaan päättivät
taistella viimeiseen saakka. Niin nuo kaksi miestä puolustautuivat
suurta joukkoa vastaan; sellainen taistelu ei kuitenkaan voinut kestää
kauan. Linnan isäntä, nimeltä Arbogad, näki ikkunastaan, kuinka
ihmeteltävällä urhoollisuudella Zadig taisteli, ja tunsi kunnioitusta
häntä kohtaan. Hän tuli nopeasti alas ja ajoi itse väkensä hajalleen,
vapauttaen molemmat matkamiehet.
"Kaikki se mikä joutuu minun alueelleni", sanoi hän, "kuuluu minulle,
samoinkuin sekin, mitä löydän vieraalta alueelta. Mutta sinä näytät
minusta niin kelpo mieheltä, että teen sinun suhteesi poikkeuksen
yleisestä laista."
Hän vei Zadigin mukanaan linnaansa ja käski väkensä kohdella häntä
hyvin; iltasella Arbogad halusi aterioida Zadigin kanssa.
Linnan isäntä oli niitä arabialaisia, joita nimitetään rosvoiksi;
kuitenkin hän monien ilkitöiden ohella joskus teki hyviäkin töitä. Hän
rosvosi kauhean kiihkeästi, mutta oli toiselta puolen hyvin antelias.
Samalla hän oli peloton toimissaan, mutta jokseenkin lempeämielinen
rauhallisissa oloissa, mässääjä pöydän ääressä, hupaisa keskellä
mässäystään ja mitä suurimmassa määrässä avomielinen. Zadig miellytti
häntä kovin; hänen juttelunsa, joka pian vilkastui, pitensi ateriaa.
Vihdoin virkkoi Arbogad hänelle: "Kehoitan sinua ryhtymään minun
palvelukseeni; se olisi sinulle parasta. Tämä ammatti ei ole mikään
huono; sinä voit siinä ajan pitkään päästä minun tasalleni."
"Saanko luvan kysyä, mistä saakka olette harjoittanut tätä jaloa
ammattia", sanoi Zadig.
"Varhaisimmasta nuoruudestani", vastasi päällikkö. "Olin erään
verrattain taitavan arabialaisen palveluksessa, mutta asemani tuntui
minusta sietämättömältä. Olin aivan epätoivoinen nähdessäni, ettei koko
maan päällä, joka kuitenkin kuuluu yhtä paljon kaikille ihmisille,
kohtalo ollut suonut minulle omaa osaani. Uskoin huoleni eräälle
vanhalle arabialaiselle, joka virkkoi minulle: 'Poikani, älä ole
epätoivoinen! Muinoin valitteli eräs hiekkajyvänen sitä, että hän oli
vain tuntematon hiukkanen aavikolla. Muutamien vuosien perästä hänestä
oli tullut timantti, ja nykyään hän on kaunein koristus Intian
kuninkaan kruunussa'. Nämä sanat vaikuttivat suuresti minuun; minä olin
tuo hiekkajyvänen ja päätin tulla timantiksi. Alotin varastamalla kaksi
hevosta; liityin tovereihin ja voin siten pian ryöstää pieniä
karavaaneja. Niin onnistui minun vähitellen poistaa se epäsuhta, joka
aikaisemmin oli ollut minun ja muiden ihmisten välillä. Minullakin oli
nyt osuuteni tämän maailman hyvästä, jopa olin saanut hyvitystä oikein
koron kanssa. Minua pidettiin suuressa arvossa, minusta tuli
rosvopäällikkö; tämän linnan sain haltuuni ripeästi toimimalla. Syyrian
maaherra tahtoi minut tästä karkoittaa, mutta minä olin jo liiaksi
rikas silloin enää pelätäkseni ketään. Annoin maaherralle rahaa ja
sillä keinoin säilytin linnan, jopa suurensinkin aluettani. Vieläpä hän
nimitti minut niiden verojen hoitajaksi, jotka Kallio-Arabia maksaa
kuningasten kuninkaalle. Minä hoidinkin hyvin verojen kokoojan viran,
mutta huonosti niiden tilityksen. Babylonin suuri desterham lähetti
kuningas Moabdarin nimessä tänne erään pikkusatraapin kuristuttamaan
minut kuoliaaksi. Tuo mies saapuikin määräyksineen, mutta minulla oli
jo kaikesta tieto. Hänen näkyvissään annoin kuristaa kuoliaiksi ne
neljä miestä, jotka hän oli tuonut mukanaan kiristämään narua kaulaani,
ja kysyin sitten häneltä, kuinka paljon minun kuristuttamiseni olisi
hänelle mahdollisesti tuottanut. Hän vastasi, että hänen palkkionsa
olisi voinut nousta noin kolmeensataan kultarahaan. Minä todistin
hänelle selvästi, että hän ansaitsisi paljon enemmän minun luonani.
Hänestä tulikin alapäällikköni, ja nykyään hän on parhaimpia ja
rikkaimpia miehiäni. Jos seuraat neuvoani, niin onnistut kuten hänkin.
Ei ole milloinkaan ollut parempaa tilaisuutta rosvoiluun kuin nyt, kun
kuningas Moabdar on murhattu ja Babylonissa on kaikki sekasorrossa."
"Moabdarko murhattu?" huudahti Zadig. "Ja miten on käynyt kuningatar
Astarten?"
"Siitä en tiedä mitään", vastasi Arbogad. "Tiedän ainoastaan sen
verran, että Moabdar on tullut mielipuoleksi, että hänet on surmattu,
että Babylon on yhtenä suurena murhapesänä, että koko valtakunta on
toivottomassa tilassa, että siellä yhä edelleen voi tehdä hyviä
kaappauksia ja että minä puolestani olen mainiosti käyttänyt
tilaisuutta hyväkseni."
"Mutta kuningatar!" huudahti Zadig. "Taivaan nimessä, etkö tiedä mitään
kuningattaren kohtalosta?"
"Olen kuullut puhuttavan eräästä Hyrkanian ruhtinaasta", vastasi
Arbogad. "Kuningatar on nähtävästi hänen haaremissaan, jollei hän ole
meteleissä saanut surmaansa. Minä puolestani himoitsen enemmän saalista
kuin uutisia. Olen ryöstöretkilläni ottanut useitakin naisia, mutta en
ole pitänyt niistä ketään. Minä myyn ne kalliista hinnasta, jos ovat
kauniita, huolimatta ollenkaan siitä, keitä he ovat. Arvoa ei kukaan
osta: ruma nainen, vaikkapa olisi itse kuningatar, ei saa ostajaa.
Kenties olen myynyt kuningatar Astartenkin; kenties hän on kuollut;
mutta se ei liikuta minua, ja luulenpa, ettei sinunkaan pitäisi
välittää asiasta enempää kuin minun."
Näin jutellessaan hän samalla naukkaili niin tukevasti ja sekoitti
kaikki käsitteet siinä määrin, että Zadig ei voinut saada häneltä
mitään selvyyttä.
Hän istui hämmästyneenä, masentuneena, ääneti. Arbogad joi yhä, kertoi
juttujaan ja vakuutti lakkaamatta olevansa onnellisin ihminen maan
päällä sekä kehoitteli Zadigia pyrkimään yhtä onnelliseksi. Vihdoin
hän, viininhöyryjen suloisesti uuvuttamana, vaipui rauhaisaan uneen.
Zadig vietti yönsä mitä ankarimman mielenkuohunnan vallassa.
"Mitä?" sanoi hän. "Kuningas tullut hulluksi! hänet on tapettu! En voi
olla surkuttelematta häntä. Koko valtakunta on pirstoina ja tämä rosvo
on onnellinen! Oi kaitselmus! oi kohtalo! Varas on onnellinen, mutta
rakastettavin olento, minkä luonto on milloinkaan luonut, on kenties
kuollut hirveällä tavalla tai saa elää tilassa, joka on kuolemaa
pahempi! Oi Astarte! mitä on tullut sinusta?"
Heti päivän valjettua hän kyseli kaikilta, joita tapasi linnassa, mutta
jokaisella oli omat puuhansa, kukaan ei vastannut hänelle. Yöllä oli
näet suoritettu uusia rosvouksia ja saalista jaettiin parhaillaan.
Ainoa, mitä hän voi saavuttaa tässä ankarassa sekamelskassa, oli lupa
saada matkustaa tiehensä. Hän käyttikin sitä siekailematta hyväkseen,
entistä enemmän tuskallisiin mietteisiinsä vajonneena.
Zadig vaelsi tietään levottomana, järkkyneenä, ajatellen yksinomaan
onnetonta Astartea, Babylonin kuningasta, uskollista Kadoria,
onnellista rosvoa Arbogadia, tuota oikullista vaimoa, jonka
babylonilaiset olivat ryöstäneet Egyptin rajalta, lyhyesti, kaikkia
vastoinkäymisiä ja kovan onnen kolhauksia, joita oli joutunut kokemaan.


XVII
Kalastaja

Muutamia peninkulmia Arbogadin linnasta hän, yhä surkutellen kohtaloaan
ja pitäen itseään onnettomuuden maalitauluna, saapui erään pienen joen
rannalle. Siinä hän näki joen partaalla kalastajan, joka voimattomalla
kädellään vaivoin piteli kiinni verkostaan, samalla kohottaen silmänsä
taivasta kohti.