Sallimus: Itämainen kertomus - 1

SALLIMUS
Itämainen kertomus

Kirj.
VOLTAIRE

Suomentanut O. A. Kallio

Ranskalainen alkuteos ZADIG, ou la destinée ilmestyi 1747

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1918.



SISÄLLYS:
Hyväksymys.
Zadigin tarinaa koskeva Sadin omistuskirjelmä sulttaanitar Sheraalle.
Zadig eli Sallimus.
I. Silmäpuoli.
II. Nenä.
III. Koira ja hevonen.
IV. Kateellinen.
V. Jalomielinen.
VI. Ministeri.
VII. Kinastelut ja vastaantotot.
VIII. Mustasukkaisuus.
IX. Piesty nainen.
X. Orjuus.
XI. Rovio.
XII. Illallinen.
XIII. Kohtaus.
XIV. Tanssi.
XV. Siniset silmät.
XVI. Rosvot.
XVII. Kalastaja.
XVIII. Basiliski.
XIX. Taistelut.
XX. Erakko.
XXI. Arvoitukset.


HYVÄKSYMYS[1]

Minä allekirjoittanut, joka olen pitänyt itseäni viisaana, vieläpä
nerokkaana ihmisenä, olen lukenut tämän käsikirjoituksen ja huomannut
sen, vasten tahtoanikin, omituiseksi, huvittavaksi, siveelliseksi,
filosofiseksi, ansiokkaaksi miellyttämään niitäkin, jotka vihaavat
romaaneja. Niinpä olenkin kieltänyt sen julkaisemisen ja vakuuttanut
tuomarille, että se on inhoittava teos.


ZADIGIN TARINAA KOSKEVA SADIN OMISTUSKIRJELMÄ SULTTAANITAR SHERAALLE[2]

Sheval-kuun 18 p. Hedshran vuonna 837.[3]
Silmien hurma, sydämien tuska, neron valo! Minä en suutele jalkojesi
tomua, koska sinä tuskin ollenkaan kävelet, ja silloinkin vain Iranin
matoilla tai ruusuilla. Minä tarjoan sinulle käännöksen erään vanhan
viisaan kirjasta, joka oli siinä onnellisessa asemassa, ettei hänellä
ollut mitään tekemistä, ja sentähden kulutti aikaansa kirjoittamalla
Zadigin historian, teoksen, joka sisältää enemmän kuin se näyttää
sisältävän. Pyydän sinua lukemaan sen ja ilmaisemaan mielipiteesi sen
suhteen; sillä vaikkapa oletkin elämäsi keväässä, vaikkapa kaikki
nautinnot ovat sinulle tarjona, vaikkapa oletkin kaunis ja
hengenlahjasi korottavat kauneuttasi, vaikkapa sinulle suitsutetaan
ylistystä illasta aamuun, ja vaikkapa siis kaiken tämän johdosta olisit
oikeutettu olemaan aivan vailla tervettä järkeä, niin siitä huolimatta
sinulla on sangen viisas äly ja sangen hieno maku, ja minä olen kuullut
sinun puhelevan viisaammin kuin pitkäpartaisten ja suippolakkisten
vanhain dervishien.[4] Sinä olet vaitelias, mutta sinä et ole
epäluuloinen; sinä olet lempeä, mutta et heikko; sinä teet hyvää, mutta
ymmärtäväisesti; sinä rakastat ystäviäsi etkä tee ketään
vihamieheksesi. Sinun sukkeluutesi ei ota koskaan panettelua
purevuutensa välikappaleeksi; sinä et sano pahaa etkä tee sitä, niin
suunnattoman helppoa kuin sinulle olisikin siten menetellä. Sanalla
sanoen, sielusi on aina näyttänyt minusta yhtä puhtaalta kuin
kauneutesi. Onpa sinulla taipumusta filosofiaankin, mikä seikka on
saattanut minut uskomaan, että tämä vanhan viisaan kirja miellyttää
sinua enemmän kuin ketään muuta naista.
Se on alkujaan kirjoitettu kaldean kielellä, jota emme kumpikaan
ymmärrä. Se käännettiin arabian kielelle kuuluisan sulttaanin
Ulugh-Bekin[5] huvittamiseksi. Siihen aikaan arabialaisten ja
persialaisten keskuudessa olivat muodissa "Tuhat yksi yötä", "Tuhat
yksi päivää" y.m. satukirjat. Ulugh piti enemmän Zadigin lukemisesta,
mutta sulttaanittaret olivat ihastuneet "Tuhat yksi yötä"-kokoelmaan.
"Miten te voitte", sanoi viisas Ulugh heille, "pitää parempina
sellaisia tarinoita, joissa ei ole mitään järkeä ja joista ei ole
mitään hyötyä?" -- "Juuri senvuoksi me pidämmekin niistä", vastasivat
sulttaanittaret.
Minä tiedän varmasti, että sinä et ole heidän kaltaisensa, vaan olet
todellinen Ulugh. Vieläpä toivon, että kun olet kyllästynyt tavallisiin
tarinoimisiin, jotka ovat jokseenkin "Tuhannen ja yhden yön" tapaisia,
mutta paljon ikävämpiä, minä voin saada kunnian hetkisen aikaa jutella
järkevästi kanssasi. Jos olisit ollut Fhilippoksen pojan Skanderin[6]
aikuinen Thalestris tai Suleimanin[7] aikuinen Saban kuningatar, niin
epäilemättä nämä kuninkaat olisivat matkustaneet sinun luoksesi.
Minä rukoilen taivaallisia hyveitä, että riemusi olisivat täydelliset,
kauneutesi ainainen ja onnesi loputon.
Sadi.



ZADIG ELI SALLIMUS


I
Silmäpuoli

Kuningas Moabdarin aikana eli Babylonissa eräs nuori mies nimeltä
Zadig. Hänen hyvät synnynnäiset luonnonlahjansa oli kasvatus
täydentänyt. Vaikka hän olikin rikas ja nuori, niin hän osasi hillitä
intohimonsa. Hän ei himoinnut mitään; hän ei tahtonut aina olla
oikeassa, ja hän osasi pitää arvossa toisten heikkouksia. Oli
ihmeellistä nähdä, että hän, niin nerokas kuin olikin, ei koskaan
kohdistanut ivaansa noihin perin haihatteleviin, löyhiin ja meluaviin
lausuntoihin, noihin julkeihin panetteluihin, noihin tyhmiin
arvosteluihin, noihin karkeihin pilapuheisiin, tuohon tyhjään
sanatulvaan, joka Babylonissa kulki keskustelun nimellä. Hän oli
oppinut Zoroasterin[8] ensimmäisestä kirjasta, että itserakkaus on kuin
tuulella täytetty pallo, josta myrskyt syöksyvät ulos, kun siihen
pistää reiän. Zadig ei myöskään kerskunut halveksivansa naisia tai
ylpeillyt heidän voittamisestaan. Hän oli jalomielinen; hän ei pelännyt
voittaa puolelleen kiittämättömiäkin, noudattaen siinä Zoroasterin
ylevää neuvoa: "Kun syöt, niin anna ruokaa koirillekin, vaikka ne
purisivatkin sinua."
Hän oli myös mahdollisimman viisas, sillä hän pyrki elämään viisasten
seurassa. Vanhain kaldealaisten oppeihin perehtyneenä hän tiesi luonnon
peruslaeista niin paljon kuin silloin niistä yleensä tiedettiin, Ja
tunsi metafysiikkaa siinä määrin kuin niinä aikoina sitä tunnettiin,
toisin sanoen sangen niukasti. Hän oli varmasti vakuuttunut siitä, että
vuosi, huolimatta hänen aikansa uudesta filosofiasta, sisälsi 365
kokonaista ja lisäksi neljänneksen päivää, ja että aurinko sijaitsi
maailman keskipisteessä. Ja kun ylimaagit[9] loukkaavan kopeasti
sanoivat hänelle, että hänellä oli väärät mielipiteet, ja että hän
niinmuodoin oli valtion vihollinen, jos uskoi auringon kiertävän
itsensä ympäri ja vuodessa olevan kaksitoista kuukautta, niin hän oli
vaiti, osoittamatta vihastusta tai ylenkatsetta.
Omistaessaan suuret rikkaudet ja siis myös paljon ystäviä, hyvän
terveyden ja miellyttävän ulkomuodon, oikeaan osuvan ja maltillisen
ymmärryksen, ylevän ja vilpittömän sydämen, Zadig luuli voivansa olla
onnellinen. Hän aikoi mennä naimisiin Semiran kanssa, joka kauneutensa,
syntyperänsä ja varallisuutensa tähden oli Babylonin enimmin toivottu
neito. Hän tunsi tätä kohtaan puhdasta ja voimakasta kiintymystä, ja
Semira puolestaan rakasti häntä kiihkeästi.
Se onnellinen hetki, jonka tuli heidät yhdistää, oli jo aivan lähellä,
kun he kerran, käyskellessään yhdessä erään Babylonin portin luona,
Eufratin rantaa koristavien palmujen varjossa, näkivät miekoilla ja
jousilla varustettujen miesten tulevan heitä kohti. Ne olivat nuoren
Orkanin, erään ministerin veljenpojan, kätyrejä, jolle hänen setänsä
imartelijat olivat uskotelleet, että kaikki oli hänelle luvallista.
Hänellä ei ollut rahtuakaan Zadigin suloudesta ja hyveistä, mutta
luullen olevansa paljoa korkeammalla hän oli kiukuissaan siitä, että
hänet oli syrjäytetty. Tämä mustasukkaisuus, joka johtui yksinomaan
hänen turhamaisuudestaan, saattoi hänet siihen luuloon, että hän muka
hurjasti rakasti Semiraa. Niinpä hän tahtoikin ryöstää hänet. Rosvot
kävivät Semiraan käsiksi, vieläpä raa'assa kiihkossaan haavoittivat
häntä ja vuodattivat tuon suloisen olennon verta, jonka pelkkä
näkeminen olisi voinut hellyttää itse Immaus-vuoren tiikeritkin.
Semira parkui sydäntäviiltävästi, valittaen:
"Voi rakas sulhoni! Minut riistetään siltä, jota minä jumaloin!"
Hän ei välittänyt rahtuakaan omasta vaarastaan; hän ajatteli ainoastaan
rakasta Zadigiaan. Tämä taas sillä välin puolusti häntä kaikella sillä
voimalla, jonka miehuus ja rakkaus antavat. Apunaan vain kaksi orjaansa
hän lopulta ajoi rosvot pakoon ja vei verisen ja taintuneen Semiran
tämän kotiin. Siellä neito avasi silmänsä, näki vapauttajansa ja
lausui:
"Oi Zadig! Ennen rakastin minä sinua sulhasenani; nyt minä rakastan
sinua lisäksi kunniani ja elämäni pelastajana."
Milloinkaan ei mikään sydän ole ollut kiitollisempi kuin Semiran;
milloinkaan ei hurmaavampi suu ole tulkinnut hellempiä mielenväreitä
niillä tulisilla sanoilla, joita innoittaa suurimman hyväntyön tunne ja
puhtaimman rakkauden suloisin hurmaus. -- Semiran vamma oli
vähäpätöinen ja parani pian. Zadig oli vaarallisemmin haavoitettu;
nuoli oli tehnyt häneen syvän haavan silmän lähelle. Semira rukoili
lakkaamatta jumalia tekemään hänen rakastettunsa terveeksi. Hänen
silmänsä olivat päivät päästään ja yöt läpeensä täynnä kyyneliä: hän
odotti sitä hetkeä, jolloin Zadig voisi taas iloita hänen
näkemisestään; mutta haavoitettuun silmään kohonnut paise saattoi
pelkäämään pahinta. Siksipä lähetettiin Memfiistä saakka hakemaan
kuuluisaa lääkäriä Hermestä, joka saapuikin suuren seurueen kera. Tämä
kävi sairaan luona ja julisti, että hän tulisi kadottamaan toisen
silmänsä. Vieläpä hän ennusti päivän ja hetkenkin, jolloin tuo
onnettomuus tapahtuisi.
"Jos se olisi ollut oikea silmä", lausui hän, "niin olisin voinut sen
parantaa; mutta vasemman silmän vammat ovat parantumattomat."
Koko Babylon surkutteli Zadigin kohtaloa ja samalla ihmetteli Hermeen
syvällistä viisautta. Kahta päivää myöhemmin paise puhkesi itsestään,
ja Zadig parani täydellisesti. Hermes sepitti nyt kirjan, jossa hän
todisteli, ettei hänen olisi pitänyt parantua. Zadig ei sitä lukenut;
mutta niin pian kuin voi lähteä ulos hän valmistausi käymään sen luona,
joka oli hänen elämänonnensa toivona ja jota varten yksin hän halusi
säilyttää silmänsä. Semira oli jo kolme päivää ollut maalla. Tiellä
kuuli Zadig tämän kauniin naisen äänekkäästi julistaneen, että hän
tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä silmäpuolia kohtaan, ja sentähden
hän viime yönä oli mennyt Orkanin vaimoksi. Tästä uutisesta Zadig meni
tainnoksiin. Hänen tuskansa vei hänet haudan partaalle. Hän oli kauan
sairaana. Vihdoin kuitenkin järki pääsi voitolle surusta, vieläpä
kaiken sen kamaluus, mitä hän oli kokenut, oli omiaan häntä
lohduttamaankin. Hän sanoi:
"Koska olen saanut kokea niin julmaa oikullisuutta hovissa kasvaneen
neidon puolelta, niin tahdon valita itselleni vaimon keskisäädystä."
Hän valitsi Azoran, kaupungin järkevimman ja jalosyntyisimmän neidon,
ja nai hänet. Yhden kuukauden hän sitten eli tämän kanssa mitä
suloisimmassa lemmen hurmassa. Vaimossaan hän huomasi ainoastaan jonkin
verran kevytmielisyyttä ja melkoista taipumusta pitämään aina parhaiten
kasvatettuja nuoria miehiä samalla myös kaikista nerokkaimpina ja
kunnollisimpina.


II
Nenä

Eräänä päivänä Azora saapui kotiin kävelyltä kovin vihaisena ja
kiivaasti meluten.
"Mikä sinun on, rakas puolisoni?" sanoi Zadig. "Mikä on saattanut sinut
noin suunniltasi?"
"Ah!" sanoi Azora. "Sinä tekisit minun laillani, jos olisit nähnyt sen
näytelmän, josta minä juuri tulen. Menin näet lohduttamaan nuorta
leskeä, Kosrua, joka pari päivää sitten laitatti nuorelle miehelleen
hautapatsaan tuonne niittyä reunustavan puron varrelle. Hän lupasi
silloin surussaan jumalille oleskella tämän haudan luona niin kauan
kuin puro virtaisi sen vieritse."
"Kas vaan!" sanoi Zadig. "Siinäpä onkin vasta oiva nainen, joka todella
rakasti miestään."
"Ah!" virkkoi Azora. "Jospa tietäisit, mitä hän puuhasi, kun kävin
häntä katsomassa."
"Mitä sitten, armas Azora?"
"Hän antoi johtaa puron juoksun toisaanne."
Azora alkoi jälleen purkaa suustaan niin loputtomasti herjauksia ja
puhkesi niin rajusti sättimään tuota nuorta leskeä, että sellainen
hyveellä kerskuminen ei enää ollut Zadigille mieleen.
Hänellä oli eräs ystävä nimeltä Kador; tämä oli yksi niitä nuoria
miehiä, joilla hänen vaimonsa silmissä oli enemmän kuntoa ja ansioita
kuin muilla. Tämän hän teki uskotukseen ja vahvisti hänen
uskollisuuttaan, niin hyvin kuin voi, melkoisella lahjalla.
Azora oli mennyt pariksi päiväksi erään ystävättärensä luo maalle ja
palasi kolmantena päivänä kotiin. Täällä palvelijat itkusilmin
ilmoittivat hänelle, että hänen miehensä oli edellisenä yönä äkkiä
kuollut ja etteivät he muka olleet rohjenneet tuoda hänelle siitä
surusanomaa, vaan olivat heti haudanneet Zadigin hänen isiensä hautaan
puutarhan päähän. Azora itki, repi hiuksiaan ja vannoi hänkin
kuolevansa.
Iltasella saapui Kador ja pyysi puhutella häntä. Yhdessä he sitten
itkivät. Seuraavana päivänä he jo itkivät vähemmän ja aterioivat
yhdessä. Kador uskoi hänelle, että hänen ystävänsä oli kuollessaan
jättänyt hänelle suurimman osan omaisuuttaan, ja antoi Azoran ymmärtää,
että hän tuntisi itsensä onnelliseksi voidessaan jakaa omaisuutensa
hänen kanssaan. Rouva itki ja suuttui kovin, mutta lauhtui lopuksi. Ja
illallinen kestikin jo paljoa kauemmin kuin päivällinen; keskustelu
muuttui samalla tuttavallisemmaksi. Azora piti vainajasta kiitospuheen,
mutta vakuutti samalla hänellä olleen vikoja, joista Kador oli vapaa.
Kesken syönnin Kador äkkiä valitti ankaraa pernakipua. Levottomana ja
huolekkaana rouva silloin tuotti paikalle kaikki mahdolliset hajuöljyt,
joilla hänen oli tapana parfymoida itseänsä, koetellakseen, eikö
mahdollisesti joku niistä auttaisi pernakipuun. Hän valitti kovasti
sitä, ettei suuri Hermes enää ollut Babylonissa. Vieläpä hän suvaitsi
painellakin sitä kuvetta, jossa Kador tunsi noita ankaria tuskia.
"Vaivaako tämä kauhea tauti sinua useastikin?" hän kysyi täynnä sääliä.
"Se saattaa minut joskus aivan haudan partaalle", vastasi Kador. "Eikä
siihen löydy muuta kuin yksi ainoa lievittävä lääke, nimittäin se että
asetetaan kupeelleni edellisenä päivänä kuolleen ihmisen nenä."
"Sepä kummallinen lääke", arveli Azora.
"Ei sen kummallisempi kuin herra Arnoun[10] pussit halvausta vastaan."
Tämä syy ynnä tuon nuoren miehen erinomaiset ansiot saivat rouvan
vihdoin tekemään päätöksensä. Hän virkkoi:
"Toivottavasti ei enkeli Asrael kiellä mieheltäni, hänen siirtyessään
eilisestä maailmasta huomiseen maailmaan, sen vuoksi pääsyä Tshinavarin
sillan yli, että hänen nenänsä ei toisessa elämässä ole aivan yhtä
pitkä kuin ensimmäisessä."
Sitten hän otti partaveitsen, meni miehensä haudalle, kostutti sitä
kyynelillään ja aikoi ryhtyä leikkaamaan haudassa suorana lepäävän
Zadigin nenää.
Silloin Zadig kohoaa pystyyn, suojellen toisella kädellä nenäänsä ja
toisella työntäen partaveistä pois.
"Rakas vaimoni!" hän virkkaa hellästi. "Älä melua ja pauhaa enää niin
kovasti nuorta Kosrua vastaan! Aikeesi leikata minulta nenäni on hyvin
verrattavissa puron pois johtamiseen."


III
Koira ja hevonen

Zadig sai kokea, että avioliiton ensimmäinen kuukausi, Zend-kirjan
sanojen mukaisesti, on hunajakuukausi ja toinen marunakuukausi. Hänen
täytyikin jonkin ajan perästä erota Azorasta, jonka kanssa hänen oli
käynyt liian vaikeaksi elää, ja nyt hän etsi tyydytystä luonnon
tutkimisesta.
"Kukaan ei ole onnellisempi", sanoi hän, "kuin filosofi, joka lukee
luonnon suurta kirjaa, minkä Jumala on asettanut silmiemme eteen. Hänen
keksimänsä totuudet ovat kokonaan hänen; hän ravitsee ja ylentää
sieluaan; hän elää rauhallisena eikä hänen tarvitse pelätä mitään
ihmisten puolelta; eikä hänen hellä puolisonsa tule koskaan leikkaamaan
häneltä nenää."
Tällaisten aatteiden valtaamana hän vetäytyi erääseen maataloon
Eufratin rannalle. Siellä hän ei huolinut laskea, kuinka monta
vesipisaraa sekunnissa vieri sillan kaarien alitse tai satoiko hiiren
kuussa yhtä kuutiotuumaa enemmän vettä kuin lampaan kuussa. Hän ei
myöskään vähääkään kuvitellut voivansa tehdä silkkiä lukinverkosta tai
porsliinia särkyneistä pulloista.[11] Sen sijaan hän tutki
huolellisesti eläinten ja kasvien ominaisuuksia ja saavutti siinä pian
sellaisen taidon, että voi sen avulla keksiä tuhat eroavaisuutta siinä,
missä muut ihmiset näkivät vain yhdenmukaisuutta.
Kävellessään eräänä päivänä pienen metsikön lähellä hän äkkäsi erään
kuningattaren eunukeista useain hovipalvelijain kera rientävän häntä
kohti. Kaikki he näyttivät olevan mitä suurimmassa hädässä ja
juoksentelivat sinne tänne aivan kuin päättömät, jotka ovat kadottaneet
jonkin arvokkaimpia kalleuksiaan ja nyt etsivät sitä.
"Nuori mies", virkkoi ylieunukki, "etkö kenties ole nähnyt
kuningattaren koiraa?"
"Se on narttu eikä uroskoira", vastasi Zadig vaatimattomasti.
"Sinä olet oikeassa", lausui ylieunukki.
"Se on hyvin pieni lintukoira", jatkoi Zadig. "Se on äskettäin
penikoinut ja ontuu hiukan vasenta etukäpäläänsä; lisäksi on sillä
hyvin pitkät korvat."
"Sinä olet siis nähnyt sen?" kysyi ylieunukki aivan hengästyneenä.
"En suinkaan", vastasi Zadig. "Minä en ole sitä milloinkaan nähnyt enkä
ole edes tiennytkään, että kuningattarella on narttukoira."
Aivan samaan aikaan oli kohtalon tavanomaisesta oikusta kuninkaan
tallin kaunein hevonen päässyt erään tallirengin käsistä karkuun
Babylonin tasangoille. Ylitallimestari riensi kaikkien tallimiesten
kera sen jälkeen yhtä hätäisenä kuin ylieunukki koiran perästä.
Ylitallimestari kääntyi Zadigin puoleen ja kysyi tältä, oliko hän
kenties nähnyt kuninkaan hevosta.
"Se hevonen", vastasi Zadig, "nelistää mainiosti. Se on viisi jalkaa
korkea, pienikavioinen; sen häntä on kolme ja puoli jalkaa pitkä.
Nastat sen suitsissa ovat kolmenkolmatta karaatin kultaa, ja sen kengät
ovat yksitoista-osaista hopeaa."
"Mitä tietä se on mennyt, missä se on?" hätäili ylitallimestari.
"En minä ole sitä nähnyt", vastasi Zadig, "enkä edes koskaan kuullut
siitä puhuttavankaan."
Ylitallimestari ja ylieunukki luulivat tietysti Zadigin varastaneen
sekä kuninkaan hevosen että kuningattaren koiran. Niinpä he antoivatkin
viedä hänet suuren desterhamin[12] kokouksen eteen, ja tämä tuomitsi
hänet saamaan solmupiiskaa sekä karkoitettavaksi loppuiäkseen
Siperiaan. Tuskin oli tuomio julistettu, kun sekä hevonen että koira
löytyivät. Kiusallinen välttämättömyys pakoitti tuomarit nyt
peruuttamaan päätöksensä; kuitenkin he tuomitsivat Zadigin maksamaan
neljäsataa unssia kultaa, koska oli kieltänyt nähneensä sitä minkä
selvästi oli nähnyt. Hänen täytyi suorittaa sakko heti; vasta sitten
sallittiin Zadigin puolustaa asiaansa suuren desterhamin neuvoston
edessä. Hän lausui seuraavasti:
"Oikeuden tähdet, viisauden uumenet, totuuden kuvastimet, joilla on
lyijyn painavuus, raudan kestävyys, timantin kirkkaus ja paljon
yhtäläisyyttä kullan kera! Koska minun on sallittu puhua tämän korkean
kokouksen edessä, niin vannon Ormuzdin[13] nimessä, etten ole
milloinkaan nähnyt kuningattaren arvoisaa koiraa enkä kuningasten
kuninkaan[14] pyhitettyä hevosta. Tietäkää siis, miten on asian laita.
Olin kävelyllä sen metsikön läheisyydessä, jossa sitten kohtasin
kunnioitettavan eunukin ja sangen kuuluisan ylitallimestarin. Silloin
näin hiekassa erään eläimen jäljet ja päätin helposti niiden olevan
pienen koiran jälkiä. Kepeät, pitkulaiset vaot, jotka olivat painuneet
käpäläin jälkien väliin hiekan kohopaikkoihin, ilmaisivat minulle, että
se oli narttukoira, jonka nännit riippuivat alhaalla ja joka siis oli
penikoinut muutamia päiviä sitten. Toiset, edellisistä poikeavat
jäljet, jotka näkyivät alituisesti hiponeen hiekan pintaa etukäpäläin
vieressä, osoittivat minulle sillä olleen sangen pitkät korvat. Ja kun
lisäksi huomasin, että yksi käpälä ei ollut tehnyt hiekkaan niin syvää
jälkeä kuin kolme muuta, niin ymmärsin, että kaikkein armollisimman
kuningattaremme koira hiukan ontui, jos niin tohdin sanoa.
"Mitä sitten tulee kuningasten kuninkaan hevoseen, niin tietäkää, että
minä kävellessäni mainitun metsikön teitä huomasin hevosenkenkäin
jälkiä, jotka kaikki olivat yhtä kaukana toisistaan. Siinäpä hevonen --
ajattelin itsekseni -- joka nelistää mainiosti. Eräällä kapealla
tiellä, jonka leveys on vain seitsemän jalkaa, oli puiden tomu molemmin
puolin tietä, kolme ja puoli jalkaa tien keskikohdasta, pyyhitty pois.
Sillä hevosella -- päättelin mielessäni -- on kolme ja puoli jalkaa
pitkä häntä, joka huiskiessaan oikealle ja vasemmalle on pyyhkinyt
tomun puista. Lisäksi huomasin puiden alla, jotka muodostivat viisi
jalkaa korkean lehtikatoksen, äskettäin pudonneita lehviä ja ymmärsin
siitä, että hevonen oli ulottunut niihin ja että se siis oli
noin viiden jalan korkuinen. Sen suitsien taas luulisin olevan
kolmenkolmatta karaatin kultaa, sillä se oli hieronut niiden heloja
erääseen kiveen, jonka huomasin koetinkiveksi ja jolla sitten tein
kokeen. Vihdoin päättelin niistä merkeistä, joita sen kengät olivat
tehneet erääseen toiseen kivilajiin, että se oli kengitetty
yksitoista-osaisella hopealla".[15]
Kaikki tuomarit ihmettelivät Zadigin syvällistä ja terävää
arvostelukykyä. Tieto siitä saapui aina kuninkaan ja kuningattaren
korviin. Ei puhuttukaan muusta kuin Zadigista etuhuoneissa, salongeissa
ja kabineteissa; ja vaikka useat maagit arvelivat, että hänet oli
noitana poltettava, määräsi kuningas, että hänelle oli maksettava
takaisin tuo neljänsadan kultaunssin sakko, johon hänet oli tuomittu.
Aktuaarit, oikeudenpalvelijat ja prokuraattorit saapuivatkin hänen
luokseen suurella touhulla tuomaan takaisin hänen neljäsataa unssiansa.
He pidättivät niistä ainoastaan kolme sataayhdeksänkymmentäkahdeksan
unssia oikeuskuluihin, ja heidän palvelijansa pyysivät tietysti
juomarahaa.
Zadig tiesi nyt, kuinka vaarallista joskus oli liiallinen viisaus, ja
päätti lujasti, ettei ensi kerralla puhuisi mitä oli nähnyt.
Sellainen tilaisuus sattuikin kohta. Eräs valtiovanki karkasi ja
livisti Zadigin ikkunain ohitse. Tiedusteltiin Zadigilta, mutta hän ei
vastannut mitään. Kuitenkin näytettiin toteen, että hän oli katsellut
ikkunasta. Tästä rikoksesta hänet tuomittiin viidensadan kultaunssin
sakkoon, ja Babylonin tavan mukaan hän kiitti tuomareitansa näiden
suopeudesta. "Suuri Jumala", hän sanoi itsekseen, "kuinka onkaan
valitettavaa kävellä metsässä, missä kuningattaren koira ja kuninkaan
hevonen ovat juoksennelleet! Kuinka onkaan vaarallista kurkistaa ulos
ikkunasta, ja kuinka vaikeaa olla tässä elämässä onnellinen!"


IV
Kateellinen

Zadig tahtoi nyt filosofian ja ystävyyden avulla lohduttautua niistä
onnettomuuksista, joilla kohtalo oli häntä kolhinut. Hän omisti eräässä
Babylonin esikaupungissa aistikkaasti koristellun talon, jonne hän
kokosi kaikkea sellaista taidetta ja iloa, mikä sopi kunnialliselle
ihmiselle. Aamuisin oli hänen kirjastonsa avoinna kaikille oppineille
ja iltaisin oli pöytä katettu hyvälle seuralle. Mutta pian hän huomasi,
kuinka vaarallisia oppineet ovat. Syntyi näet ankara kiista eräästä
Zoroasterin säädöksestä, joka kielsi syömästä aarnikotkan lihaa.[16]
"Kuinka voidaan sellaista kieltää", inttivät toiset, "jollei koko
eläintä ole olemassakaan?"
"Sen täytyy olla olemassa", väittivät taas toiset, "koska Zoroaster
kerran ei salli sen lihaa syötävän."
Zadig tahtoi sovitella ja virkkoi:
"Jos aarnikotkia on olemassa, niin me emme niitä syö; jollei niitä ole,
niin vielä vähemmän me silloin niitä syömme; ja niinpä me kaikki
tottelemme Zoroasterin kieltoa."
Eräs oppinut, joka oli kirjoittanut 13 nidosta aarnikotkan
ominaisuuksista ja muutenkin oli valtainen theurgi (tietäjä), kiiruhti
syyttämään Zadigia erään Yebor[17] nimisen ylimaagin edessä, joka oli
kaikista kaldealaisista typerin ja siis myös kiihkomielisin. Tämä mies
olisi tahtonut seivästää Zadigin, suuremmaksi kunniaksi auringolle, ja
sitten ladella Zoroasterin rukouskirjaa sitä tyytyväisemmällä äänellä.
Kador ystävä -- hyvä ystävä on suuriarvoisempi kuin sata pappia --
lähti vanhan Yeborin luo ja lausui:
"Eläköön aurinko ja aarnikotkat! Varo rankaisemasta Zadigia, sillä hän
on pyhimys! Hänellä on aarnikotkia kanalassaan eikä hän syö niitä. Sen
sijaan hänen syyttäjänsä on kerettiläinen, joka julkeaa väittää, että
kaniinit ovat halkijaikaisia ja täysin saastattomia".[18]
"No hyvä!" sanoi Yebor ja pudisteli kaljua päätänsä. -- "Zadig on
seivästettävä, koska on ajatellut pahaa aarnikotkista, ja tuo toinen
siitä, että on puhunut pahaa kaniineista."
Kador sovitti sentään koko jutun käyttämällä apunaan erästä tyttöä,
joka oli synnyttänyt hänelle lapsen ja jolla oli suuri vaikutusvalta
maagien neuvostossa. Ketään ei seivästetty, mikä tosin saattoi useat
oppitohtorit murisemaan ja ennustelemaan koko Babylonin tuhoa. Zadig
huudahti:
"Mitä merkitsee koko onni? Kaikki tässä maailmassa vainoo minua,
yksinpä olemattomat oliotkin." Hän kirosi oppineet ja tahtoi elää enää
ainoastaan hyvässä seurassa.
Hän kokosi luokseen Babylonin kunnioitetuimmat miehet ja
rakastettavimmat naiset. Hän tarjosi mitä hienoimpia illallisia, joiden
edellä usein oli konsertteja ja joita elähytti mitä hurmaavin
keskustelu. Siitä hän oli osannut karkoittaa tuon turhan halun
ylvästellä neroudella, mikä on varmin keino osottautua hölmöksi ja
turmella loistavinkin seura. Ei ystävien eikä ruokien valinta
tapahtunut turhamaisuudesta, sillä kaikessa hän piti oleellista
parempana kuin näennäistä. Siten hän saavutti kaikkialla todellisen
arvonannon, vaikkapa ei sitä tavoitellutkaan.
Vastapäätä hänen taloaan asui Arimazes, henkilö, jonka ilkeä sisu
kuvastui hänen karkeasta naamastaan. Ollen sappitautinen ja ylpeyden
paisuttama hän samalla oli ikävystyttävä kaunosielu. Koska hän ei ollut
milloinkaan onnistunut saamaan mitään aikaan maailmassa, niin hän kosti
parjaamalla sitä. Rikkauksistaan huolimatta hänen oli vaikea koota
luoksensa imartelijoita. Iltaisin Zadigin luo ajavien vaunujen räminä
vaivasi häntä, ja Zadigin ylistelyn maine suututti häntä vielä enemmän.
Joskus hän meni Zadigin luo ja sijoittautui kutsumattomana pöytään,
häiriten siten koko seurueen ilon, kuten kerrotaan harpyijoista, että
he myrkyttävät kaiken lihan, johon koskevat.[19] Kerran hän halusi
pitää kemut erään naisen kunniaksi, mutta tämä ei noudattanutkaan
kutsua, vaan meni illalliselle Zadigin luo. Toisella kertaa taas, kun
hän jutteli palatsissa Zadigin kanssa, he tapasivat erään ministerin,
joka pyysi Zadigin illalliselle, mutta ei Arimazesta. Leppymättömin
viha syntyy usein sangen vähäpätöisestä syystä. Tämä mies, joka kulki
Babylonissa "kateellisen" nimellä, tahtoi tuhota Zadigin, koska tätä
sanottiin "onnelliseksi." Tilaisuus tehdä pahaa tarjoutuu helposti sata
kertaa päivässä ja tilaisuus tehdä hyvää vain kerran vuodessa, kuten
Zoroaster sanoo.
Kateellinen lähti Zadigin luo. Tämä käveli juuri puutarhassaan kahden
ystävänsä ja erään naisen seurassa, jolle hän puheli hienoja
kohteliaisuuksia, ilman muuta tarkoitusta kuin pelkästään juttelemisen
halusta. Keskustelu koski sotaa, jonka kuningas oli käynyt onnellisesti
vasalliaan, Hyrkanian ruhtinasta, vastaan. Zadig, joka oli osottanut
uljuuttaan tässä lyhyessä sodassa, ylisti suuresti kuningasta ja vielä
enemmän tuota naista. Hän otti esille vahataulunsa ja kirjoitti siihen
neljä säettä, jotka hän valmistelematta sepitti, antaen ne tuolle
kaunottarelle luettaviksi. Myös ystävät pyysivät saada tutustua niihin,
mutta vaatimattomuus tai paremminkin hyvin ymmärrettävä itserakkaus
pidätti hänet siitä. Hän tiesi että tilapäiset säkeet kelpaavat vain
sille, jonka kunniaksi ne ovat sepitetyt. Niinpä hän mursikin kahtia
sen taulun, jolle hän oli kirjoittanut, ja viskasi puoliskot erääseen
ruusupensaaseen, josta niitä saatiin turhaan hakea.
Alkoi vihmoa vettä, mentiin takaisin taloon. Kateellinen jäi puutarhaan
ja etsi niin kauan, että löysi toisen puoliskon vahataulusta. Tämä oli
murtunut siten, että kumpikin puolikas säkeestä, joka täytti rivin,
muodosti ajatuksen ja samalla lyhyemmän säkeen. Perin kummallisen
sattuman johdosta nuo lyhyet säkeet tulivat sisältämään lausuman, jossa
lingottiin mitä kauheimpia herjauksia kuningasta vastaan. Siinä
luettiin:
Rikosten julmain johdosta
Valt'istuimelle päästyään
Yleisen rauhan aikana
Hän yksin rikkoo rauhan tään.
Kateellinen oli onnellinen ensi kertaa elämässään. Hänellä oli nyt