Sallimus: Itämainen kertomus - 1

  
  SALLIMUS
  Itämainen kertomus
  
  Kirj.
  VOLTAIRE
  
  Suomentanut O. A. Kallio
  
  Ranskalainen alkuteos ZADIG, ou la destinée ilmestyi 1747
  
  Arvi A. Karisto, Hämeenlinna 1918.
  
  
  
  SISÄLLYS:
   Hyväksymys.
   Zadigin tarinaa koskeva Sadin omistuskirjelmä sulttaanitar Sheraalle.
   Zadig eli Sallimus.
   I. Silmäpuoli.
   II. Nenä.
   III. Koira ja hevonen.
   IV. Kateellinen.
   V. Jalomielinen.
   VI. Ministeri.
   VII. Kinastelut ja vastaantotot.
   VIII. Mustasukkaisuus.
   IX. Piesty nainen.
   X. Orjuus.
   XI. Rovio.
   XII. Illallinen.
   XIII. Kohtaus.
   XIV. Tanssi.
   XV. Siniset silmät.
   XVI. Rosvot.
   XVII. Kalastaja.
   XVIII. Basiliski.
   XIX. Taistelut.
   XX. Erakko.
   XXI. Arvoitukset.
  
  
  HYVÄKSYMYS[1]
  
  Minä allekirjoittanut, joka olen pitänyt itseäni viisaana, vieläpä
  nerokkaana ihmisenä, olen lukenut tämän käsikirjoituksen ja huomannut
  sen, vasten tahtoanikin, omituiseksi, huvittavaksi, siveelliseksi,
  filosofiseksi, ansiokkaaksi miellyttämään niitäkin, jotka vihaavat
  romaaneja. Niinpä olenkin kieltänyt sen julkaisemisen ja vakuuttanut
  tuomarille, että se on inhoittava teos.
  
  
  ZADIGIN TARINAA KOSKEVA SADIN OMISTUSKIRJELMÄ SULTTAANITAR SHERAALLE[2]
  
  Sheval-kuun 18 p. Hedshran vuonna 837.[3]
  Silmien hurma, sydämien tuska, neron valo! Minä en suutele jalkojesi
  tomua, koska sinä tuskin ollenkaan kävelet, ja silloinkin vain Iranin
  matoilla tai ruusuilla. Minä tarjoan sinulle käännöksen erään vanhan
  viisaan kirjasta, joka oli siinä onnellisessa asemassa, ettei hänellä
  ollut mitään tekemistä, ja sentähden kulutti aikaansa kirjoittamalla
  Zadigin historian, teoksen, joka sisältää enemmän kuin se näyttää
  sisältävän. Pyydän sinua lukemaan sen ja ilmaisemaan mielipiteesi sen
  suhteen; sillä vaikkapa oletkin elämäsi keväässä, vaikkapa kaikki
  nautinnot ovat sinulle tarjona, vaikkapa oletkin kaunis ja
  hengenlahjasi korottavat kauneuttasi, vaikkapa sinulle suitsutetaan
  ylistystä illasta aamuun, ja vaikkapa siis kaiken tämän johdosta olisit
  oikeutettu olemaan aivan vailla tervettä järkeä, niin siitä huolimatta
  sinulla on sangen viisas äly ja sangen hieno maku, ja minä olen kuullut
  sinun puhelevan viisaammin kuin pitkäpartaisten ja suippolakkisten
  vanhain dervishien.[4] Sinä olet vaitelias, mutta sinä et ole
  epäluuloinen; sinä olet lempeä, mutta et heikko; sinä teet hyvää, mutta
  ymmärtäväisesti; sinä rakastat ystäviäsi etkä tee ketään
  vihamieheksesi. Sinun sukkeluutesi ei ota koskaan panettelua
  purevuutensa välikappaleeksi; sinä et sano pahaa etkä tee sitä, niin
  suunnattoman helppoa kuin sinulle olisikin siten menetellä. Sanalla
  sanoen, sielusi on aina näyttänyt minusta yhtä puhtaalta kuin
  kauneutesi. Onpa sinulla taipumusta filosofiaankin, mikä seikka on
  saattanut minut uskomaan, että tämä vanhan viisaan kirja miellyttää
  sinua enemmän kuin ketään muuta naista.
  Se on alkujaan kirjoitettu kaldean kielellä, jota emme kumpikaan
  ymmärrä. Se käännettiin arabian kielelle kuuluisan sulttaanin
  Ulugh-Bekin[5] huvittamiseksi. Siihen aikaan arabialaisten ja
  persialaisten keskuudessa olivat muodissa "Tuhat yksi yötä", "Tuhat
  yksi päivää" y.m. satukirjat. Ulugh piti enemmän Zadigin lukemisesta,
  mutta sulttaanittaret olivat ihastuneet "Tuhat yksi yötä"-kokoelmaan.
  "Miten te voitte", sanoi viisas Ulugh heille, "pitää parempina
  sellaisia tarinoita, joissa ei ole mitään järkeä ja joista ei ole
  mitään hyötyä?" -- "Juuri senvuoksi me pidämmekin niistä", vastasivat
  sulttaanittaret.
  Minä tiedän varmasti, että sinä et ole heidän kaltaisensa, vaan olet
  todellinen Ulugh. Vieläpä toivon, että kun olet kyllästynyt tavallisiin
  tarinoimisiin, jotka ovat jokseenkin "Tuhannen ja yhden yön" tapaisia,
  mutta paljon ikävämpiä, minä voin saada kunnian hetkisen aikaa jutella
  järkevästi kanssasi. Jos olisit ollut Fhilippoksen pojan Skanderin[6]
  aikuinen Thalestris tai Suleimanin[7] aikuinen Saban kuningatar, niin
  epäilemättä nämä kuninkaat olisivat matkustaneet sinun luoksesi.
  Minä rukoilen taivaallisia hyveitä, että riemusi olisivat täydelliset,
  kauneutesi ainainen ja onnesi loputon.
   Sadi.
  
  
  
  ZADIG ELI SALLIMUS
  
  
  I
  Silmäpuoli
  
  Kuningas Moabdarin aikana eli Babylonissa eräs nuori mies nimeltä
  Zadig. Hänen hyvät synnynnäiset luonnonlahjansa oli kasvatus
  täydentänyt. Vaikka hän olikin rikas ja nuori, niin hän osasi hillitä
  intohimonsa. Hän ei himoinnut mitään; hän ei tahtonut aina olla
  oikeassa, ja hän osasi pitää arvossa toisten heikkouksia. Oli
  ihmeellistä nähdä, että hän, niin nerokas kuin olikin, ei koskaan
  kohdistanut ivaansa noihin perin haihatteleviin, löyhiin ja meluaviin
  lausuntoihin, noihin julkeihin panetteluihin, noihin tyhmiin
  arvosteluihin, noihin karkeihin pilapuheisiin, tuohon tyhjään
  sanatulvaan, joka Babylonissa kulki keskustelun nimellä. Hän oli
  oppinut Zoroasterin[8] ensimmäisestä kirjasta, että itserakkaus on kuin
  tuulella täytetty pallo, josta myrskyt syöksyvät ulos, kun siihen
  pistää reiän. Zadig ei myöskään kerskunut halveksivansa naisia tai
  ylpeillyt heidän voittamisestaan. Hän oli jalomielinen; hän ei pelännyt
  voittaa puolelleen kiittämättömiäkin, noudattaen siinä Zoroasterin
  ylevää neuvoa: "Kun syöt, niin anna ruokaa koirillekin, vaikka ne
  purisivatkin sinua."
  Hän oli myös mahdollisimman viisas, sillä hän pyrki elämään viisasten
  seurassa. Vanhain kaldealaisten oppeihin perehtyneenä hän tiesi luonnon
  peruslaeista niin paljon kuin silloin niistä yleensä tiedettiin, Ja
  tunsi metafysiikkaa siinä määrin kuin niinä aikoina sitä tunnettiin,
  toisin sanoen sangen niukasti. Hän oli varmasti vakuuttunut siitä, että
  vuosi, huolimatta hänen aikansa uudesta filosofiasta, sisälsi 365
  kokonaista ja lisäksi neljänneksen päivää, ja että aurinko sijaitsi
  maailman keskipisteessä. Ja kun ylimaagit[9] loukkaavan kopeasti
  sanoivat hänelle, että hänellä oli väärät mielipiteet, ja että hän
  niinmuodoin oli valtion vihollinen, jos uskoi auringon kiertävän
  itsensä ympäri ja vuodessa olevan kaksitoista kuukautta, niin hän oli
  vaiti, osoittamatta vihastusta tai ylenkatsetta.
  Omistaessaan suuret rikkaudet ja siis myös paljon ystäviä, hyvän
  terveyden ja miellyttävän ulkomuodon, oikeaan osuvan ja maltillisen
  ymmärryksen, ylevän ja vilpittömän sydämen, Zadig luuli voivansa olla
  onnellinen. Hän aikoi mennä naimisiin Semiran kanssa, joka kauneutensa,
  syntyperänsä ja varallisuutensa tähden oli Babylonin enimmin toivottu
  neito. Hän tunsi tätä kohtaan puhdasta ja voimakasta kiintymystä, ja
  Semira puolestaan rakasti häntä kiihkeästi.
  Se onnellinen hetki, jonka tuli heidät yhdistää, oli jo aivan lähellä,
  kun he kerran, käyskellessään yhdessä erään Babylonin portin luona,
  Eufratin rantaa koristavien palmujen varjossa, näkivät miekoilla ja
  jousilla varustettujen miesten tulevan heitä kohti. Ne olivat nuoren
  Orkanin, erään ministerin veljenpojan, kätyrejä, jolle hänen setänsä
  imartelijat olivat uskotelleet, että kaikki oli hänelle luvallista.
  Hänellä ei ollut rahtuakaan Zadigin suloudesta ja hyveistä, mutta
  luullen olevansa paljoa korkeammalla hän oli kiukuissaan siitä, että
  hänet oli syrjäytetty. Tämä mustasukkaisuus, joka johtui yksinomaan
  hänen turhamaisuudestaan, saattoi hänet siihen luuloon, että hän muka
  hurjasti rakasti Semiraa. Niinpä hän tahtoikin ryöstää hänet. Rosvot
  kävivät Semiraan käsiksi, vieläpä raa'assa kiihkossaan haavoittivat
  häntä ja vuodattivat tuon suloisen olennon verta, jonka pelkkä
  näkeminen olisi voinut hellyttää itse Immaus-vuoren tiikeritkin.
  Semira parkui sydäntäviiltävästi, valittaen:
  "Voi rakas sulhoni! Minut riistetään siltä, jota minä jumaloin!"
  Hän ei välittänyt rahtuakaan omasta vaarastaan; hän ajatteli ainoastaan
  rakasta Zadigiaan. Tämä taas sillä välin puolusti häntä kaikella sillä
  voimalla, jonka miehuus ja rakkaus antavat. Apunaan vain kaksi orjaansa
  hän lopulta ajoi rosvot pakoon ja vei verisen ja taintuneen Semiran
  tämän kotiin. Siellä neito avasi silmänsä, näki vapauttajansa ja
  lausui:
  "Oi Zadig! Ennen rakastin minä sinua sulhasenani; nyt minä rakastan
  sinua lisäksi kunniani ja elämäni pelastajana."
  Milloinkaan ei mikään sydän ole ollut kiitollisempi kuin Semiran;
  milloinkaan ei hurmaavampi suu ole tulkinnut hellempiä mielenväreitä
  niillä tulisilla sanoilla, joita innoittaa suurimman hyväntyön tunne ja
  puhtaimman rakkauden suloisin hurmaus. -- Semiran vamma oli
  vähäpätöinen ja parani pian. Zadig oli vaarallisemmin haavoitettu;
  nuoli oli tehnyt häneen syvän haavan silmän lähelle. Semira rukoili
  lakkaamatta jumalia tekemään hänen rakastettunsa terveeksi. Hänen
  silmänsä olivat päivät päästään ja yöt läpeensä täynnä kyyneliä: hän
  odotti sitä hetkeä, jolloin Zadig voisi taas iloita hänen
  näkemisestään; mutta haavoitettuun silmään kohonnut paise saattoi
  pelkäämään pahinta. Siksipä lähetettiin Memfiistä saakka hakemaan
  kuuluisaa lääkäriä Hermestä, joka saapuikin suuren seurueen kera. Tämä
  kävi sairaan luona ja julisti, että hän tulisi kadottamaan toisen
  silmänsä. Vieläpä hän ennusti päivän ja hetkenkin, jolloin tuo
  onnettomuus tapahtuisi.
  "Jos se olisi ollut oikea silmä", lausui hän, "niin olisin voinut sen
  parantaa; mutta vasemman silmän vammat ovat parantumattomat."
  Koko Babylon surkutteli Zadigin kohtaloa ja samalla ihmetteli Hermeen
  syvällistä viisautta. Kahta päivää myöhemmin paise puhkesi itsestään,
  ja Zadig parani täydellisesti. Hermes sepitti nyt kirjan, jossa hän
  todisteli, ettei hänen olisi pitänyt parantua. Zadig ei sitä lukenut;
  mutta niin pian kuin voi lähteä ulos hän valmistausi käymään sen luona,
  joka oli hänen elämänonnensa toivona ja jota varten yksin hän halusi
  säilyttää silmänsä. Semira oli jo kolme päivää ollut maalla. Tiellä
  kuuli Zadig tämän kauniin naisen äänekkäästi julistaneen, että hän
  tunsi voittamatonta vastenmielisyyttä silmäpuolia kohtaan, ja sentähden
  hän viime yönä oli mennyt Orkanin vaimoksi. Tästä uutisesta Zadig meni
  tainnoksiin. Hänen tuskansa vei hänet haudan partaalle. Hän oli kauan
  sairaana. Vihdoin kuitenkin järki pääsi voitolle surusta, vieläpä
  kaiken sen kamaluus, mitä hän oli kokenut, oli omiaan häntä
  lohduttamaankin. Hän sanoi:
  "Koska olen saanut kokea niin julmaa oikullisuutta hovissa kasvaneen
  neidon puolelta, niin tahdon valita itselleni vaimon keskisäädystä."
  Hän valitsi Azoran, kaupungin järkevimman ja jalosyntyisimmän neidon,
  ja nai hänet. Yhden kuukauden hän sitten eli tämän kanssa mitä
  suloisimmassa lemmen hurmassa. Vaimossaan hän huomasi ainoastaan jonkin
  verran kevytmielisyyttä ja melkoista taipumusta pitämään aina parhaiten
  kasvatettuja nuoria miehiä samalla myös kaikista nerokkaimpina ja
  kunnollisimpina.
  
  
  II
  Nenä
  
  Eräänä päivänä Azora saapui kotiin kävelyltä kovin vihaisena ja
  kiivaasti meluten.
  "Mikä sinun on, rakas puolisoni?" sanoi Zadig. "Mikä on saattanut sinut
  noin suunniltasi?"
  "Ah!" sanoi Azora. "Sinä tekisit minun laillani, jos olisit nähnyt sen
  näytelmän, josta minä juuri tulen. Menin näet lohduttamaan nuorta
  leskeä, Kosrua, joka pari päivää sitten laitatti nuorelle miehelleen
  hautapatsaan tuonne niittyä reunustavan puron varrelle. Hän lupasi
  silloin surussaan jumalille oleskella tämän haudan luona niin kauan
  kuin puro virtaisi sen vieritse."
  "Kas vaan!" sanoi Zadig. "Siinäpä onkin vasta oiva nainen, joka todella
  rakasti miestään."
  "Ah!" virkkoi Azora. "Jospa tietäisit, mitä hän puuhasi, kun kävin
  häntä katsomassa."
  "Mitä sitten, armas Azora?"
  "Hän antoi johtaa puron juoksun toisaanne."
  Azora alkoi jälleen purkaa suustaan niin loputtomasti herjauksia ja
  puhkesi niin rajusti sättimään tuota nuorta leskeä, että sellainen
  hyveellä kerskuminen ei enää ollut Zadigille mieleen.
  Hänellä oli eräs ystävä nimeltä Kador; tämä oli yksi niitä nuoria
  miehiä, joilla hänen vaimonsa silmissä oli enemmän kuntoa ja ansioita
  kuin muilla. Tämän hän teki uskotukseen ja vahvisti hänen
  uskollisuuttaan, niin hyvin kuin voi, melkoisella lahjalla.
  Azora oli mennyt pariksi päiväksi erään ystävättärensä luo maalle ja
  palasi kolmantena päivänä kotiin. Täällä palvelijat itkusilmin
  ilmoittivat hänelle, että hänen miehensä oli edellisenä yönä äkkiä
  kuollut ja etteivät he muka olleet rohjenneet tuoda hänelle siitä
  surusanomaa, vaan olivat heti haudanneet Zadigin hänen isiensä hautaan
  puutarhan päähän. Azora itki, repi hiuksiaan ja vannoi hänkin
  kuolevansa.
  Iltasella saapui Kador ja pyysi puhutella häntä. Yhdessä he sitten
  itkivät. Seuraavana päivänä he jo itkivät vähemmän ja aterioivat
  yhdessä. Kador uskoi hänelle, että hänen ystävänsä oli kuollessaan
  jättänyt hänelle suurimman osan omaisuuttaan, ja antoi Azoran ymmärtää,
  että hän tuntisi itsensä onnelliseksi voidessaan jakaa omaisuutensa
  hänen kanssaan. Rouva itki ja suuttui kovin, mutta lauhtui lopuksi. Ja
  illallinen kestikin jo paljoa kauemmin kuin päivällinen; keskustelu
  muuttui samalla tuttavallisemmaksi. Azora piti vainajasta kiitospuheen,
  mutta vakuutti samalla hänellä olleen vikoja, joista Kador oli vapaa.
  Kesken syönnin Kador äkkiä valitti ankaraa pernakipua. Levottomana ja
  huolekkaana rouva silloin tuotti paikalle kaikki mahdolliset hajuöljyt,
  joilla hänen oli tapana parfymoida itseänsä, koetellakseen, eikö
  mahdollisesti joku niistä auttaisi pernakipuun. Hän valitti kovasti
  sitä, ettei suuri Hermes enää ollut Babylonissa. Vieläpä hän suvaitsi
  painellakin sitä kuvetta, jossa Kador tunsi noita ankaria tuskia.
  "Vaivaako tämä kauhea tauti sinua useastikin?" hän kysyi täynnä sääliä.
  "Se saattaa minut joskus aivan haudan partaalle", vastasi Kador. "Eikä
  siihen löydy muuta kuin yksi ainoa lievittävä lääke, nimittäin se että
  asetetaan kupeelleni edellisenä päivänä kuolleen ihmisen nenä."
  "Sepä kummallinen lääke", arveli Azora.
  "Ei sen kummallisempi kuin herra Arnoun[10] pussit halvausta vastaan."
  Tämä syy ynnä tuon nuoren miehen erinomaiset ansiot saivat rouvan
  vihdoin tekemään päätöksensä. Hän virkkoi:
  "Toivottavasti ei enkeli Asrael kiellä mieheltäni, hänen siirtyessään
  eilisestä maailmasta huomiseen maailmaan, sen vuoksi pääsyä Tshinavarin
  sillan yli, että hänen nenänsä ei toisessa elämässä ole aivan yhtä
  pitkä kuin ensimmäisessä."
  Sitten hän otti partaveitsen, meni miehensä haudalle, kostutti sitä
  kyynelillään ja aikoi ryhtyä leikkaamaan haudassa suorana lepäävän
  Zadigin nenää.
  Silloin Zadig kohoaa pystyyn, suojellen toisella kädellä nenäänsä ja
  toisella työntäen partaveistä pois.
  "Rakas vaimoni!" hän virkkaa hellästi. "Älä melua ja pauhaa enää niin
  kovasti nuorta Kosrua vastaan! Aikeesi leikata minulta nenäni on hyvin
  verrattavissa puron pois johtamiseen."
  
  
  III
  Koira ja hevonen
  
  Zadig sai kokea, että avioliiton ensimmäinen kuukausi, Zend-kirjan
  sanojen mukaisesti, on hunajakuukausi ja toinen marunakuukausi. Hänen
  täytyikin jonkin ajan perästä erota Azorasta, jonka kanssa hänen oli
  käynyt liian vaikeaksi elää, ja nyt hän etsi tyydytystä luonnon
  tutkimisesta.
  "Kukaan ei ole onnellisempi", sanoi hän, "kuin filosofi, joka lukee
  luonnon suurta kirjaa, minkä Jumala on asettanut silmiemme eteen. Hänen
  keksimänsä totuudet ovat kokonaan hänen; hän ravitsee ja ylentää
  sieluaan; hän elää rauhallisena eikä hänen tarvitse pelätä mitään
  ihmisten puolelta; eikä hänen hellä puolisonsa tule koskaan leikkaamaan
  häneltä nenää."
  Tällaisten aatteiden valtaamana hän vetäytyi erääseen maataloon
  Eufratin rannalle. Siellä hän ei huolinut laskea, kuinka monta
  vesipisaraa sekunnissa vieri sillan kaarien alitse tai satoiko hiiren
  kuussa yhtä kuutiotuumaa enemmän vettä kuin lampaan kuussa. Hän ei
  myöskään vähääkään kuvitellut voivansa tehdä silkkiä lukinverkosta tai
  porsliinia särkyneistä pulloista.[11] Sen sijaan hän tutki
  huolellisesti eläinten ja kasvien ominaisuuksia ja saavutti siinä pian
  sellaisen taidon, että voi sen avulla keksiä tuhat eroavaisuutta siinä,
  missä muut ihmiset näkivät vain yhdenmukaisuutta.
  Kävellessään eräänä päivänä pienen metsikön lähellä hän äkkäsi erään
  kuningattaren eunukeista useain hovipalvelijain kera rientävän häntä
  kohti. Kaikki he näyttivät olevan mitä suurimmassa hädässä ja
  juoksentelivat sinne tänne aivan kuin päättömät, jotka ovat kadottaneet
  jonkin arvokkaimpia kalleuksiaan ja nyt etsivät sitä.
  "Nuori mies", virkkoi ylieunukki, "etkö kenties ole nähnyt
  kuningattaren koiraa?"
  "Se on narttu eikä uroskoira", vastasi Zadig vaatimattomasti.
  "Sinä olet oikeassa", lausui ylieunukki.
  "Se on hyvin pieni lintukoira", jatkoi Zadig. "Se on äskettäin
  penikoinut ja ontuu hiukan vasenta etukäpäläänsä; lisäksi on sillä
  hyvin pitkät korvat."
  "Sinä olet siis nähnyt sen?" kysyi ylieunukki aivan hengästyneenä.
  "En suinkaan", vastasi Zadig. "Minä en ole sitä milloinkaan nähnyt enkä
  ole edes tiennytkään, että kuningattarella on narttukoira."
  Aivan samaan aikaan oli kohtalon tavanomaisesta oikusta kuninkaan
  tallin kaunein hevonen päässyt erään tallirengin käsistä karkuun
  Babylonin tasangoille. Ylitallimestari riensi kaikkien tallimiesten
  kera sen jälkeen yhtä hätäisenä kuin ylieunukki koiran perästä.
  Ylitallimestari kääntyi Zadigin puoleen ja kysyi tältä, oliko hän
  kenties nähnyt kuninkaan hevosta.
  "Se hevonen", vastasi Zadig, "nelistää mainiosti. Se on viisi jalkaa
  korkea, pienikavioinen; sen häntä on kolme ja puoli jalkaa pitkä.
  Nastat sen suitsissa ovat kolmenkolmatta karaatin kultaa, ja sen kengät
  ovat yksitoista-osaista hopeaa."
  "Mitä tietä se on mennyt, missä se on?" hätäili ylitallimestari.
  "En minä ole sitä nähnyt", vastasi Zadig, "enkä edes koskaan kuullut
  siitä puhuttavankaan."
  Ylitallimestari ja ylieunukki luulivat tietysti Zadigin varastaneen
  sekä kuninkaan hevosen että kuningattaren koiran. Niinpä he antoivatkin
  viedä hänet suuren desterhamin[12] kokouksen eteen, ja tämä tuomitsi
  hänet saamaan solmupiiskaa sekä karkoitettavaksi loppuiäkseen
  Siperiaan. Tuskin oli tuomio julistettu, kun sekä hevonen että koira
  löytyivät. Kiusallinen välttämättömyys pakoitti tuomarit nyt
  peruuttamaan päätöksensä; kuitenkin he tuomitsivat Zadigin maksamaan
  neljäsataa unssia kultaa, koska oli kieltänyt nähneensä sitä minkä
  selvästi oli nähnyt. Hänen täytyi suorittaa sakko heti; vasta sitten
  sallittiin Zadigin puolustaa asiaansa suuren desterhamin neuvoston
  edessä. Hän lausui seuraavasti:
  "Oikeuden tähdet, viisauden uumenet, totuuden kuvastimet, joilla on
  lyijyn painavuus, raudan kestävyys, timantin kirkkaus ja paljon
  yhtäläisyyttä kullan kera! Koska minun on sallittu puhua tämän korkean
  kokouksen edessä, niin vannon Ormuzdin[13] nimessä, etten ole
  milloinkaan nähnyt kuningattaren arvoisaa koiraa enkä kuningasten
  kuninkaan[14] pyhitettyä hevosta. Tietäkää siis, miten on asian laita.
  Olin kävelyllä sen metsikön läheisyydessä, jossa sitten kohtasin
  kunnioitettavan eunukin ja sangen kuuluisan ylitallimestarin. Silloin
  näin hiekassa erään eläimen jäljet ja päätin helposti niiden olevan
  pienen koiran jälkiä. Kepeät, pitkulaiset vaot, jotka olivat painuneet
  käpäläin jälkien väliin hiekan kohopaikkoihin, ilmaisivat minulle, että
  se oli narttukoira, jonka nännit riippuivat alhaalla ja joka siis oli
  penikoinut muutamia päiviä sitten. Toiset, edellisistä poikeavat
  jäljet, jotka näkyivät alituisesti hiponeen hiekan pintaa etukäpäläin
  vieressä, osoittivat minulle sillä olleen sangen pitkät korvat. Ja kun
  lisäksi huomasin, että yksi käpälä ei ollut tehnyt hiekkaan niin syvää
  jälkeä kuin kolme muuta, niin ymmärsin, että kaikkein armollisimman
  kuningattaremme koira hiukan ontui, jos niin tohdin sanoa.
  "Mitä sitten tulee kuningasten kuninkaan hevoseen, niin tietäkää, että
  minä kävellessäni mainitun metsikön teitä huomasin hevosenkenkäin
  jälkiä, jotka kaikki olivat yhtä kaukana toisistaan. Siinäpä hevonen --
  ajattelin itsekseni -- joka nelistää mainiosti. Eräällä kapealla
  tiellä, jonka leveys on vain seitsemän jalkaa, oli puiden tomu molemmin
  puolin tietä, kolme ja puoli jalkaa tien keskikohdasta, pyyhitty pois.
  Sillä hevosella -- päättelin mielessäni -- on kolme ja puoli jalkaa
  pitkä häntä, joka huiskiessaan oikealle ja vasemmalle on pyyhkinyt
  tomun puista. Lisäksi huomasin puiden alla, jotka muodostivat viisi
  jalkaa korkean lehtikatoksen, äskettäin pudonneita lehviä ja ymmärsin
  siitä, että hevonen oli ulottunut niihin ja että se siis oli
  noin viiden jalan korkuinen. Sen suitsien taas luulisin olevan
  kolmenkolmatta karaatin kultaa, sillä se oli hieronut niiden heloja
  erääseen kiveen, jonka huomasin koetinkiveksi ja jolla sitten tein
  kokeen. Vihdoin päättelin niistä merkeistä, joita sen kengät olivat
  tehneet erääseen toiseen kivilajiin, että se oli kengitetty
  yksitoista-osaisella hopealla".[15]
  Kaikki tuomarit ihmettelivät Zadigin syvällistä ja terävää
  arvostelukykyä. Tieto siitä saapui aina kuninkaan ja kuningattaren
  korviin. Ei puhuttukaan muusta kuin Zadigista etuhuoneissa, salongeissa
  ja kabineteissa; ja vaikka useat maagit arvelivat, että hänet oli
  noitana poltettava, määräsi kuningas, että hänelle oli maksettava
  takaisin tuo neljänsadan kultaunssin sakko, johon hänet oli tuomittu.
  Aktuaarit, oikeudenpalvelijat ja prokuraattorit saapuivatkin hänen
  luokseen suurella touhulla tuomaan takaisin hänen neljäsataa unssiansa.
  He pidättivät niistä ainoastaan kolme sataayhdeksänkymmentäkahdeksan
  unssia oikeuskuluihin, ja heidän palvelijansa pyysivät tietysti
  juomarahaa.
  Zadig tiesi nyt, kuinka vaarallista joskus oli liiallinen viisaus, ja
  päätti lujasti, ettei ensi kerralla puhuisi mitä oli nähnyt.
  Sellainen tilaisuus sattuikin kohta. Eräs valtiovanki karkasi ja
  livisti Zadigin ikkunain ohitse. Tiedusteltiin Zadigilta, mutta hän ei
  vastannut mitään. Kuitenkin näytettiin toteen, että hän oli katsellut
  ikkunasta. Tästä rikoksesta hänet tuomittiin viidensadan kultaunssin
  sakkoon, ja Babylonin tavan mukaan hän kiitti tuomareitansa näiden
  suopeudesta. "Suuri Jumala", hän sanoi itsekseen, "kuinka onkaan
  valitettavaa kävellä metsässä, missä kuningattaren koira ja kuninkaan
  hevonen ovat juoksennelleet! Kuinka onkaan vaarallista kurkistaa ulos
  ikkunasta, ja kuinka vaikeaa olla tässä elämässä onnellinen!"
  
  
  IV
  Kateellinen
  
  Zadig tahtoi nyt filosofian ja ystävyyden avulla lohduttautua niistä
  onnettomuuksista, joilla kohtalo oli häntä kolhinut. Hän omisti eräässä
  Babylonin esikaupungissa aistikkaasti koristellun talon, jonne hän
  kokosi kaikkea sellaista taidetta ja iloa, mikä sopi kunnialliselle
  ihmiselle. Aamuisin oli hänen kirjastonsa avoinna kaikille oppineille
  ja iltaisin oli pöytä katettu hyvälle seuralle. Mutta pian hän huomasi,
  kuinka vaarallisia oppineet ovat. Syntyi näet ankara kiista eräästä
  Zoroasterin säädöksestä, joka kielsi syömästä aarnikotkan lihaa.[16]
  "Kuinka voidaan sellaista kieltää", inttivät toiset, "jollei koko
  eläintä ole olemassakaan?"
  "Sen täytyy olla olemassa", väittivät taas toiset, "koska Zoroaster
  kerran ei salli sen lihaa syötävän."
  Zadig tahtoi sovitella ja virkkoi:
  "Jos aarnikotkia on olemassa, niin me emme niitä syö; jollei niitä ole,
  niin vielä vähemmän me silloin niitä syömme; ja niinpä me kaikki
  tottelemme Zoroasterin kieltoa."
  Eräs oppinut, joka oli kirjoittanut 13 nidosta aarnikotkan
  ominaisuuksista ja muutenkin oli valtainen theurgi (tietäjä), kiiruhti
  syyttämään Zadigia erään Yebor[17] nimisen ylimaagin edessä, joka oli
  kaikista kaldealaisista typerin ja siis myös kiihkomielisin. Tämä mies
  olisi tahtonut seivästää Zadigin, suuremmaksi kunniaksi auringolle, ja
  sitten ladella Zoroasterin rukouskirjaa sitä tyytyväisemmällä äänellä.
  Kador ystävä -- hyvä ystävä on suuriarvoisempi kuin sata pappia --
  lähti vanhan Yeborin luo ja lausui:
  "Eläköön aurinko ja aarnikotkat! Varo rankaisemasta Zadigia, sillä hän
  on pyhimys! Hänellä on aarnikotkia kanalassaan eikä hän syö niitä. Sen
  sijaan hänen syyttäjänsä on kerettiläinen, joka julkeaa väittää, että
  kaniinit ovat halkijaikaisia ja täysin saastattomia".[18]
  "No hyvä!" sanoi Yebor ja pudisteli kaljua päätänsä. -- "Zadig on
  seivästettävä, koska on ajatellut pahaa aarnikotkista, ja tuo toinen
  siitä, että on puhunut pahaa kaniineista."
  Kador sovitti sentään koko jutun käyttämällä apunaan erästä tyttöä,
  joka oli synnyttänyt hänelle lapsen ja jolla oli suuri vaikutusvalta
  maagien neuvostossa. Ketään ei seivästetty, mikä tosin saattoi useat
  oppitohtorit murisemaan ja ennustelemaan koko Babylonin tuhoa. Zadig
  huudahti:
  "Mitä merkitsee koko onni? Kaikki tässä maailmassa vainoo minua,
  yksinpä olemattomat oliotkin." Hän kirosi oppineet ja tahtoi elää enää
  ainoastaan hyvässä seurassa.
  Hän kokosi luokseen Babylonin kunnioitetuimmat miehet ja
  rakastettavimmat naiset. Hän tarjosi mitä hienoimpia illallisia, joiden
  edellä usein oli konsertteja ja joita elähytti mitä hurmaavin
  keskustelu. Siitä hän oli osannut karkoittaa tuon turhan halun
  ylvästellä neroudella, mikä on varmin keino osottautua hölmöksi ja
  turmella loistavinkin seura. Ei ystävien eikä ruokien valinta
  tapahtunut turhamaisuudesta, sillä kaikessa hän piti oleellista
  parempana kuin näennäistä. Siten hän saavutti kaikkialla todellisen
  arvonannon, vaikkapa ei sitä tavoitellutkaan.
  Vastapäätä hänen taloaan asui Arimazes, henkilö, jonka ilkeä sisu
  kuvastui hänen karkeasta naamastaan. Ollen sappitautinen ja ylpeyden
  paisuttama hän samalla oli ikävystyttävä kaunosielu. Koska hän ei ollut
  milloinkaan onnistunut saamaan mitään aikaan maailmassa, niin hän kosti
  parjaamalla sitä. Rikkauksistaan huolimatta hänen oli vaikea koota
  luoksensa imartelijoita. Iltaisin Zadigin luo ajavien vaunujen räminä
  vaivasi häntä, ja Zadigin ylistelyn maine suututti häntä vielä enemmän.
  Joskus hän meni Zadigin luo ja sijoittautui kutsumattomana pöytään,
  häiriten siten koko seurueen ilon, kuten kerrotaan harpyijoista, että
  he myrkyttävät kaiken lihan, johon koskevat.[19] Kerran hän halusi
  pitää kemut erään naisen kunniaksi, mutta tämä ei noudattanutkaan
  kutsua, vaan meni illalliselle Zadigin luo. Toisella kertaa taas, kun
  hän jutteli palatsissa Zadigin kanssa, he tapasivat erään ministerin,
  joka pyysi Zadigin illalliselle, mutta ei Arimazesta. Leppymättömin
  viha syntyy usein sangen vähäpätöisestä syystä. Tämä mies, joka kulki
  Babylonissa "kateellisen" nimellä, tahtoi tuhota Zadigin, koska tätä
  sanottiin "onnelliseksi." Tilaisuus tehdä pahaa tarjoutuu helposti sata
  kertaa päivässä ja tilaisuus tehdä hyvää vain kerran vuodessa, kuten
  Zoroaster sanoo.
  Kateellinen lähti Zadigin luo. Tämä käveli juuri puutarhassaan kahden
  ystävänsä ja erään naisen seurassa, jolle hän puheli hienoja
  kohteliaisuuksia, ilman muuta tarkoitusta kuin pelkästään juttelemisen
  halusta. Keskustelu koski sotaa, jonka kuningas oli käynyt onnellisesti
  vasalliaan, Hyrkanian ruhtinasta, vastaan. Zadig, joka oli osottanut
  uljuuttaan tässä lyhyessä sodassa, ylisti suuresti kuningasta ja vielä
  enemmän tuota naista. Hän otti esille vahataulunsa ja kirjoitti siihen
  neljä säettä, jotka hän valmistelematta sepitti, antaen ne tuolle
  kaunottarelle luettaviksi. Myös ystävät pyysivät saada tutustua niihin,
  mutta vaatimattomuus tai paremminkin hyvin ymmärrettävä itserakkaus
  pidätti hänet siitä. Hän tiesi että tilapäiset säkeet kelpaavat vain
  sille, jonka kunniaksi ne ovat sepitetyt. Niinpä hän mursikin kahtia
  sen taulun, jolle hän oli kirjoittanut, ja viskasi puoliskot erääseen
  ruusupensaaseen, josta niitä saatiin turhaan hakea.
  Alkoi vihmoa vettä, mentiin takaisin taloon. Kateellinen jäi puutarhaan
  ja etsi niin kauan, että löysi toisen puoliskon vahataulusta. Tämä oli
  murtunut siten, että kumpikin puolikas säkeestä, joka täytti rivin,
  muodosti ajatuksen ja samalla lyhyemmän säkeen. Perin kummallisen
  sattuman johdosta nuo lyhyet säkeet tulivat sisältämään lausuman, jossa
  lingottiin mitä kauheimpia herjauksia kuningasta vastaan. Siinä
  luettiin:
   Rikosten julmain johdosta
   Valt'istuimelle päästyään
   Yleisen rauhan aikana
   Hän yksin rikkoo rauhan tään.
  Kateellinen oli onnellinen ensi kertaa elämässään. Hänellä oli nyt