Sallimus: Itämainen kertomus - 5

"Varmaankin minä olen maailman onnettomin ihminen", virkkoi kalastaja.
"Minä olin, kuten kaikki myönsivät, kuuluisin kermajuuston kauppias
Babylonissa ja nyt olen mennyttä miestä. Minulla oli viehättävin vaimo,
minkä mies konsanaan voi omistaa, ja hän petti minut. Minulle jäi
viheliäinen talo, ja minun täytyi nähdä, miten se ryöstettiin ja
hävitettiin. Paettuani pieneen majaan minulla ei enää ollut muuta
apulähdettä kuin kalastus, ja nyt en saa edes yhtään kalaa. Oi
verkkoni! minä en heitä sinua enää veteen, minun itseni on aika
heittäytyä sinne."
Näin sanottuaan hän nousi ja läheni jokea sellaisen ihmisen tavoin,
joka kiiruhtaa lopettamaan elämänsä.
"Kuinka!" sanoi Zadig itsekseen. "On siis olemassa yhtä onnettomia
ihmisiä kuin minä."
Hänen intonsa voida pelastaa kalastajan henki oli yhtä nopea kuin tämä
mietelmä. Hän riensi luo, tarttui häneen ja alkoi tehdä hänelle
kysymyksiä hellin ja lohduttavin ilmein.
Väitetään että ihminen on vähemmän onneton, kun hän ei ole siinä
tilassa yksin; mutta Zoroasterin mukaan se ei suinkaan johdu
ilkeydestä, vaan tarpeesta: silloin tuntee kiintymystä toista onnetonta
aivan kuin vertaistaan kohtaan. Onnellisen ihmisen ilo olisi näet
toiselle loukkaus, mutta kaksi onnetonta on kuin kaksi hentoa puuta,
jotka toisiinsa nojaten paremmin kestävät myrskyä.
"Miksi sorrut onnettomuuteesi?" kysyi Zadig kalastajalta.
"Siksi ettei minulla ole enää mitään apukeinoja", vastasi tämä. "Minä
olin arvokkain mies Babylonin lähellä olevassa Derlbackin kylässä ja
valmistin vaimoni kanssa koko valtakunnan parhaita kermajuustoja.
Kuningatar Astarte ja kuuluisa ministeri Zadig pitivät niistä
intohimoisesti. Olin hankkinat heidän taloihinsa kuusisataa juustoa ja
menin sitten eräänä päivänä kaupunkiin perimään niistä maksua.
Babyloniin saavuttuani kuulin kuningattaren ja Zadigin jäljettömiin
kadonneen. Minä riensin Zadig-herran taloon -- häntä itseään en ollut
koskaan nähnyt -- mutta tapasin siellä suuren desterhamin vahdit,
jotka kuninkaallisen valtuuden nojalla parhaillaan ryöstivät hänen
taloansa lain ja asetusten mukaisesti. Kiiruhdin kuningattaren
keittiöhuoneistoon; siellä jotkut herroista pöydänkattajista sanoivat
minulle hänen kuolleen, toiset hänen olevan vankina, toiset taas
väittivät hänen päässeen pakoon; mutta kaikki he vakuuttivat minulle,
etten saisi juustoistani mitään korvausta. Nyt lähdin vaimoni kera
herra Orkanin luo, joka oli liiketuttaviani; me pyysimme häneltä turvaa
onnettomuudessamme; hän lupasikin sitä vaimolleni, mutta kielsi
minulta. Vaimoni oli valkoisempi kuin kermajuustot, jotka olivat kovan
onneni alkuaiheena, ja tyyrolaisen purppuran loisto ei ollut
välkkyvämpi kuin se tuore puna, joka säesti tätä valkoisuutta. Siinä
syy, miksi Orkan piti hänet luonansa, mutta ajoi minut pois talostaan.
Kirjoitin rakkaalle vaimolleni epätoivoisen kirjeen. Hän vastasi sen
viejälle: 'Niin, todellakin! tiedän kuka on kirjoittaja, olen kuullut
hänestä puhuttavan. Sanotaan hänen valmistavan erinomaisia
kermajuustoja; tilattakoon niitä minulle ja saakoon hän niistä maksun.'
"Onnettomuudessani yritin nyt kääntyä oikeuslaitoksen puoleen. Minulla
oli vielä kuusi unssia kultaa jäljellä: niistä täytyi minun antaa kaksi
unssia sille lakimiehelle, jolta kysyin neuvoa, toiset kaksi
asianajajalle, joka otti hoitaakseen asiani, ja loput kaksi ylituomarin
sihteerille. Kaiken tämän jälkeen asiani ei ollut päässyt edes
alkuunkaan, vaikka olin jo tuhlannut enemmän rahaa kuin koko juustojeni
ja vaimoni arvon. Palasin kyläämme aikoen myydä talomme saadakseni
takaisin vaimoni.
"Taloni arvo oli ainakin kuusikymmentä unssia kultaa, mutta kaikki
näkivät, että olin köyhä ja pakotettu myymään. Ensimmäinen, jonka
puoleen käännyin, tarjosi minulle siitä kolmekymmentä unssia, toinen
kaksikymmentä, kolmas kymmenen. Olin jo aikeissa päättää kaupan, niin
olin sokaistu, kun Hyrkanian ruhtinas hyökkäsi Babyloniin ja hävitti
kaikki tieltään. Myös minun taloni ensin ryöstettiin ja sitten
poltettiin.
"Kadotettuani siten rahani, vaimoni ja taloni, vetäysin tähän seutuun,
jossa nyt näet minut. Olen koettanut elättää itseäni kalastuksella,
mutta kalatkin tekevät minusta pilkkaa kuten ihmiset. En saa mitään,
olen kuolemaisillani nälkään, ja ilman sinua, arvoisa lohduttaja,
olisin etsinyt kuolemaa joesta."
Kalastajan kertomus ei sujunut keskeytyksittä, sillä vähän väliä Zadig,
kovin liikuttuneena ja järkkyneenä, tiedusteli häneltä:
"Kuinka? Etkö tiedä mitään kuningattaren kohtalosta?"
"En, hyvä herra", vastasi kalastaja. "Tiedän vain sen, että kuningatar
ja Zadig eivät ole maksaneet minulle kermajuustoistani, että minulta on
riistetty vaimoni ja että itse olen epätoivossa."
"Olenpa mielissäni", sanoi Zadig, "ettet ole iäksi päiväksi kadottanut
rahojasi. Olen kuullut puhuttavan Zadigista; hän on kunnon mies, ja jos
hän palajaa Babyloniin, kuten hän toivoo, niin hän antaa sinulle
enemmän kuin saatavasi onkaan. Mutta vaimosi suhteen, joka ei
näytä yhtä kunnialliselta, kehoitan sinua luopumaan kaikista
takaisinsaantipuuhista. Seuraa neuvoani ja mene Babyloniin. Minä joudun
sinne jo ennen sinua, sillä minä kuljen ratsain ja sinä jalan. Käänny
ylhäisen Kadorin puoleen; sano hänelle tavanneesi hänen ystävänsä ja
odota minua hänen luonaan. Lähde! ehkäpä et enää olekaan onneton."
"Oi mahtava Ormuzd", jatkoi Zadig, "sinä käytät minua lohduttamaan tätä
miestä; ketä aiot käyttää lohduttamaan minua?"
Näin sanoen hän antoi kalastajalle puolet siitä kullasta, jonka oli
tuonut mukanaan Arabiasta. Kalastaja, hämmästyneenä ja ihastuneena,
suuteli Kadorin ystävän jalkoja ja virkkoi:
"Te olette pelastava enkelini."
Kuitenkin Zadig yhä edelleen kyseli uutisia ja vuodatti kyyneleitä.
"Kuinka, herra!" huudahti kalastaja. "Olisitteko tekin yhtä onneton,
te, joka teette muille hyvää?"
"Sata kertaa onnettomampi kuin sinä", vastasi Zadig.
"Mutta miten on mahdollista", virkkoi tuo kunnon mies, "että se, joka
antaa, on surkuteltavampi kuin se, joka saa?"
"Se johtuu siitä", vastasi Zadig, "että sinun suurin onnettomuutesi oli
puute, mutta minun kurjuuteni sijaitsee sydämessä."
"Olisiko siis Orkan ryöstänyt teiltäkin vaimon?" kysyi kalastaja.
Tämä kysymys toi Zadigin mieleen hänen kaikki seikkailunsa. Hän kävi
hengessään läpi koko onnettomuuksiensa sarjan alkaen kuningattaren
koirasta aina rosvopäällikkö Arbogadin luo saapumiseensa saakka.
"Tosiaan Orkan ansaitsee rangaistuksensa", hän sanoi kalastajalle.
"Mutta tavallisestipa juuri sellaiset ihmiset ovat kohtalon suosikkeja.
Miten sitten lieneekin, mene vain Kador-herran luo ja odota siellä
minua."
He erosivat toisistaan. Kalastaja lähti matkaan kiittäen kohtaloaan, ja
Zadig nelisti tiehensä syyttäen yhä omaansa.


XVIII
Basiliski

Saavuttuaan eräälle kauniille niitylle Zadig huomasi useita naisia,
jotka näkyivät perin innokkaasti etsivän jotakin. Hän rohkeni lähestyä
yhtä heistä ja tiedustaa häneltä, voisiko hän saada kunnian auttaa
heitä etsinnässä.
"Pysy visusti poissa siitä!" vastasi syyriatar. "Sitä, mitä me haemme,
saavat ainoastaan naiskädet koskettaa."
"Sepä merkillistä", sanoi Zadig. "Tohtinenko pyytää sinua selittämään
minulle, mikä se sitten oikein on, jota vain naiskädet saavat
koskettaa?"
"Se on basiliski", vastasi nainen.
"Basiliski! Ja minkä tähden te, jos suvaitset, kaunokaiseni, etsitte
basiliskia?"
"Se tapahtuu herraamme ja isäntäämme Ogulia varten, jonka linnan näet
tuolla niityn takana tämän joen partaalla. Me olemme hänen nöyriä
orjattariaan. Ogul-herra on sairas; hänen lääkärinsä on määrännyt hänet
syömään ruusuvedessä keitetyn basiliskin, ja koska basiliski on kovin
harvinainen eläin, jonka ainoastaan naiset voivat saada kiinni, niin on
Ogul-herra luvannut korottaa sen meistä lempivaimokseen, joka tuo
hänelle basiliskin. Suvaitse minun siis jatkaa etsimistäni, sillä
tiedät nyt hyvin, mitä merkitsee minulle, jos joku tovereistani ehtii
ennen minua."
Zadig jätti syyriattaren tovereineen etsimään basiliskia ja jatkoi
matkaansa niityn halki. Tultuaan erään pienen puron rannalle hän tapasi
siellä erään toisen naisen lojumassa nurmikolla, mutta tämä ei etsinyt
mitään. Hänen vartalonsa näytti muhkealta ja arvokkaalta, mutta hänen
kasvonsa olivat hunnun peitossa. Hän oli kumartuneena puron yli, ja
syvät huokaukset kohosivat hänen povestaan. Kädessä hänellä oli pieni
puikko, jolla hän piirteli kirjaimia nurmen ja puron välissä olevaan
hienoon hietaan. Zadig oli utelias näkemään, mitä tuo nainen mahtoi
kirjoittaa. Hän lähestyi häntä ja näki ensin Z-kirjaimen, sitten A:n.
Hän hämmästyi. Nyt näkyi D. Hän alkoi vavista. Kukaan ei voi kuvata
hänen kummastustaan, kun hän näki nimensä molemmat viimeisetkin
kirjaimet. Hän seisoi jonkin aikaa aivan liikkumattomana, mutta vihdoin
hän keskeytti hiljaisuuden murtunein äänin:
"Jalo nainen! Suokaa anteeksi onnettomalle muukalaiselle, joka rohkenee
kysyä teiltä, minkä ihmeellisen sattuman johdosta minä näen tässä
Zadigin nimen teidän jumalallisen kätenne kirjoittamana?"
Nämä sanat ja niiden äänensoinnun kuullessaan nainen kohotti vapisevin
käsin huntuansa, katseli Zadigia, päästi huudon, joka oli täynnä hellää
liikutusta, yllätystä ja iloa, ja vaipui, kaikkien niiden eri tunteiden
vallassa, jotka nyt yht'aikaa tunkivat hänen sieluunsa, tainnoksissa
Zadigin syliin. Hän olikin Astarte itse, hän oli Babylonin kuningatar,
hän oli juuri se, jota Zadig jumaloi ja jonka jumaloimisesta hän syytti
itseään; hän oli se, jonka kohtaloa hän oli niin paljon itkenyt ja
pelännyt.
Tuokion hän oli aivan pois suunniltaan, ja kun hän sitten oli luonut
katseensa Astarten silmiin, jotka jälleen aukenivat, täynnä
hämmästyksen ja hellyyden sekaista riutumusta, huudahti hän:
"Oi te kuolemattomat jumalat, jotka johdatte heikkojen ihmisten
kohtaloita, annatteko minulle jälleen Astarten? Minä aikana, missä
paikassa, missä tilassa näenkään hänet jälleen?"
Hän heittäysi polvilleen Astarten eteen ja kosketti otsallaan hänen
jalkainsa tomua. Babylonin kuningatar nosti hänet ylös ja pyysi häntä
istumaan viereensä puron partaalle. Monta kertaa hän kuivasi
kyyneliään, jotka yhä uudestaan pyrkivät vuotamaan; parikymmentä kertaa
hän yritti puhua, mutta hänen huokauksensa keskeyttivät sen; hän kyseli
Zadigilta, mikä sattuma oli vienyt heidät yhteen, ja keskeytti äkkiä
hänen vastauksensa uusilla kysymyksillään. Hän alkoi kertoa
onnettomuuksiaan ja tahtoi samoin tietää Zadigin kokemukset.
Kun vihdoin myrsky oli hieman asettunut molempien mielissä, niin Zadig
kertoi hänelle muutamin sanoin, mikä seikkailu oli hänet tuonut
mainitulle niitylle.
"Mutta, oi onneton ja korkea kuningatar, kuinka tapaan sinut tässä
syrjäisessä paikassa orjattaren asussa, toisten orjattarien seurassa,
jotka etsivät basiliskia, mikä lääkärin määräyksen mukaan on keitettävä
ruusuvedessä?"
Astarte vastasi:
"Noiden toisten etsiessä basiliskiaan minä kerron sinulle kaiken sen,
mitä olen saanut kärsiä ja minkä suon taivaalle anteeksi nyt, kun olen
saanut sinut jälleen. Tiedän hyvin, että mieheni, kuningas, pani kovin
pahakseen, että sinä olit rakastettavin kaikista miehistä, ja juuri
siitä syystä hän eräänä yönä päätti kuristuttaa sinut ja myrkytyttää
minut. Tiedät myös kuinka pikku mykkäni ilmaisi minulle hänen korkean
majesteettinsa määräyksen. Tuskin oli uskollinen Kador pakottanut sinut
tottelemaan käskyäni ja lähtemään pakoon, kun hän uskalsi hiipiä
luokseni keskellä yötä eräästä salaisesta ovesta. Hän ryösti minut ja
vei minut Ormuzdin temppeliin, jossa maagi, hänen veljensä, piilotti
minut suunnattoman suureen kuvapatsaaseen, jonka kanta nojaa temppelin
perustuksiin ja pää ulottuu kattoholviin saakka. Minä olin aivan kuin
haudattu sinne, mutta maagi huolehti minusta, eikä minulta puuttunut
mitään tarpeellista.
"Sillä välin kuninkaan apteekkari päivän koitteessa astui huoneeseeni,
mukanaan juoma, johon oli sekoitettu villikaalia, opiumia, keisoa,
mustaa pärskäjuurta ja ukonhattua, ja toinen virkailija lähti,
sinisilkkisellä nauhalla varustettuna, sinun asuntoosi. Ketään ei
löydetty. Voidakseen helpommin pettää kuningasta Kador oli saapuvinaan
syyttämään meitä molempia. Hän kertoi sinun lähteneen Intiaa ja minun
Memfistä kohti. Meidän kummankin jälkeen lähetettiin heti
henkivartijoita.
"Ne lähetit, jotka hakivat minua, eivät minua tunteneet. En näet ollut
juuri milloinkaan näyttänyt kasvojani muille kuin sinulle, silloinkin
mieheni käskystä ja läsnäollessa. He riensivät minun jälkeeni sen
kuvauksen perusteella, joka heille oli minusta annettu. Egyptin rajalla
sattui heidän silmiinsä eräs nainen, jolla oli samanlainen vartalo kuin
minulla ja joka ehkä oli viehättävämpikin. Hän harhaili itkusilmin; he
luulivat varmasti, että tuo nainen oli Babylonin kuningatar, ja veivät
hänet Moabdarille. Heidän erehdyksensä saattoi kuninkaan aluksi
ankaraan raivoon, mutta pianpa hän, tarkasteltuaan naista lähemmin,
huomasi tämän sangen kauniiksi ja rauhoittui. Naisen nimi oli Missuf,
mikä nimi egyptin kielellä, kuten minulle sittemmin sanottiin,
merkitsee samaa kuin 'kaunis oikullinen'. Sellainen hän todella olikin,
mutta hänellä oli samalla yhtä paljon oveluutta kuin oikkuja. Hän
miellytti Moabdaria ja vaikutti häneen siinä määrin, että tämä julisti
hänet puolisokseen.
"Nyt vasta hänen luonteensa paljastui oikeassa karvassaan; arkailematta
hän antautui kaikenlaisiin hullutuksiin ja päähänpistoihin. Niinpä
hän tahtoi pakottaa vanhaa ja luuvalon vaivaamaa ylimaagia tanssimaan
hänen edessään, ja kun maagi kieltäytyi siitä, vainosi hän tätä
ankarasti. Samoin hän määräsi ylitallimestarinsa paistamaan hänelle
sokerileivoksen, ja vaikka ylitallimestari jos miten selitti, ettei hän
ollut mikään sokerileipuri, täytyi hänen sittenkin valmistaa torttu,
mutta tuli ajetuksi tiehensä, koska se oli liiaksi paistunut. Kääpiönsä
hän korotti ylitallimestariksi ja erään hovipoikansa kansleriksi. Sillä
tavalla hän hallitsi Babylonissa. Kaikki ikävöivät minua.
"Kuningas, joka oli ollut perin kunnon mies siihen saakka kun hän
tahtoi myrkyttää minut ja kuristuttaa sinut, näytti hukuttaneen kaikki
hyveensä siihen rajattomaan rakkauteen, jota hän tunsi tuota kaunista
oikutarta kohtaan. Pyhän tulen suurena päivänä hän tuli temppeliin.
Minä näin hänen rukoilevan jumalia Missufin puolesta sen kuvapatsaan
juurella, jossa minä olin piilossa. Minä korotin ääneni ja huusin
hänelle: 'Jumalat hylkäävät sellaisen kuninkaan rukoukset, joka on
muuttunut tyranniksi ja tahtonut surmauttaa järkevän puolison,
naidakseen sijaan hupsun.' Nämä sanat järkyttivät Moabdaria siinä
määrin, että hänen päänsä meni sekaisin. Lausumani ennustus yhdessä
Missufin hirmuvallan kanssa riitti saattamaan hänet järjiltään;
muutamassa päivässä hänestä tuli mielipuoli.
"Hänen hulluutensa, joka näytti taivaan rangaistukselta, oli merkkinä
julkiseen kapinaan. Tapahtui yleinen aseisiin nousu. Babylon, joka niin
kauan oli ollut velttouteen ja joutilaisuuteen vajonneena, muuttui
kauhean kansalaissodan näyttämöksi. Minut vedettiin esiin kuvapatsaan
sisästä ja asetettiin yhden puolueen etunenään. Kador kiiruhti
Memfiseen hakemaan sinua Babyloniin. Hyrkanian ruhtinas, saatuaan
kuulla näistä surkeista uutisista, palasi sotajoukkoineen muodostamaan
kolmannen puolueen Kaldeassa. Hän kävi kuninkaan kimppuun, joka
ylimielisen egyptittärensä kera riensi häntä vastaan. Moabdar sai
surmansa taistelussa; Missuf joutui voittajan käsiin. Kova onneni
tahtoi, että minäkin jouduin erään hyrkanialaisen partiojoukon vangiksi
ja että minut vietiin ruhtinaan eteen juuri samalla kertaa kuin
Missufkin.
"Epäilemättä on sinusta hauskaa kuulla, että ruhtinas huomasi minut
egyptitärtä kauniimmaksi, mutta sitä ikävämpää tietää, että hän määräsi
minut haaremiinsa. Hän sanoi minulle sangen päättävästi, että niin pian
kuin hän olisi ennättänyt lopettaa erään aikomansa sotaretken, hän
saapuisi minun luokseni. Voit arvata tuskani. Minua Moabdariin
liittäneet siteet olivat nyt katkenneet, minä olisin voinut kuulua
Zadigille, mutta olinkin joutunut tuon raakalaisen valtaan! Vastasin
hänelle kaikella sillä ylpeydellä, minkä arvoni ja tunteeni antoivat
minulle. Olen aina kuullut sanottavan taivaan suovan minun asemassani
oleville henkilöille niin ylevän luonteen, että se yhdellä sanalla ja
yhdellä silmäyksellä voi mitä syvimpään kunnioitukseen nöyryyttää ne
uhkarohkeat, jotka uskaltavat sen unohtaa. Minä puhuin kuin kuningatar,
mutta minua kohdeltiin kuin seuraneitiä. Suvaitsematta virkkaa minulle
sanaakaan hyrkanialainen sanoi mustalle eunukilleen, että olin ynseä
nainen, mutta siitä huolimatta sangen soma. Hän käski hänen huolehtia
minusta ja panna minut noudattamaan lempivaimojensa ruokajärjestystä,
jotta saisin tuoreemman ihonvärin ja siten miellyttäisin häntä enemmän
silloin, kun hän suvaitsisi suosiollaan minua kunnioittaa. Sanoin
hänelle tappavani itseni, mutta hän väitti nauraen, ettei sitä niin
vain itseään tapeta, mikäli hän tunsi entisistä kokemuksistaan; ja niin
hän jätti minut kuten mies, joka on asettanut papukaijan häkkiinsä.
Millainen asema maailman ensimmäiselle kuningattarelle, ja, suoraan
sanoakseni, sydämelle, joka kuului Zadigille!"
Hänen näin sanoessaan Zadig heittäytyi hänen jalkoihinsa ja kasteli
niitä kyynelillään. Astarte nosti hänet hellästi pystyyn ja jatkoi
seuraavasti:
"Olin siis raakalaisen vallassa, kilpailijattarenani hullu, jonka
kanssa yhteen minut oli teljetty. Hän kertoi minulle seikkailunsa
Egyptissä. Minä päätin siitä kuvauksesta, jonka hän antoi sinusta,
aikaseikoista, dromedaarista, jolla olit lähtenyt matkaan, ja muista
tiedoista, että juuri Zadig oli tapellut hänen puolestaan. Olin varma
siitä että olit Memfiissä ja päätin paeta sinne itsekin. 'Kaunis
Missuf', sanoin hänelle, 'sinä olet paljon miellyttävämpi kuin minä,
sinä hauskutat paljon paremmin kuin minä Hyrkanian ruhtinasta.
Helpota minulle paon mahdollisuutta, niin saat hallita yksin. Siten
teet minut onnelliseksi ja samalla pääset irti vaarallisesta
kilpailijattaresta.' Missuf neuvotteli kanssani pakoni valmisteluista,
ja minä pujahdin sitten salaa tieheni erään egyptiläisen orjattaren
kanssa.
"Olin jo lähellä Arabian rajaa, kun eräs kuuluisa rosvo, nimeltä
Arbogad, ryösti minut ja möi orjakauppiaille; ne toivat minut tähän
linnaan, jossa asuu herra Ogul. Hän osti minut tietämättä kuka olin.
Hän on hekumallinen ihminen, joka ei osaa muuta kuin syödä ja mässätä
ja joka uskoo jumalan lähettäneen hänet maailmaan vain syömään ja
juomaan. Hänen ruhonsa on niin suunnaton ympärysmitaltaan, että hän on
alituisessa tukehtumisen vaarassa. Hänen lääkärinsä, jolla ei ole juuri
mitään vaikutusta silloin, kun hänen ruuansulatuksensa on kunnossa,
hallitsee häntä hirmuvaltiaan tavoin silloin, kun hän on syönyt
liiaksi. Hän on uskotellut Ogulille parantavansa hänet ruusuvedessä
keitetyllä basiliskilla. Herra Ogul on luvannut kätensä palkinnoksi
sille orjattaristaan, joka tuo hänelle basiliskin. Näet hyvin, etten
mitenkään estä heitä innokkaasti tavoittamasta tätä kunniaa. Enkä ole
milloinkaan vähemmän halunnut mokomaa elukkaa löytää kuin nyt, kun
taivas on suonut minun jälleen nähdä sinut."
Nyt Astarte ja Zadig ilmaisivat toisilleen kaiken sen, mihin kauan
pidätetyt tunteet, kaiken sen, mihin heidän kovat kohtalonsa ja heidän
lempensä voivat haltioittaa nuo mitä jaloimmat ja syvimmin tuntevat
sydämet; ja rakkauden hengettäret kantoivat heidän sanansa Venuksen
asunnoille saakka.
Naiset palasivat Ogulin luo mitään löytämättä. Zadig esitytti itsensä
hänelle ja lausui seuraavasti:
"Astukoon kuolematon terveys alas taivaasta huolehtimaan sinun
elämästäsi! Olen lääkäri ja olen rientänyt luoksesi kuultuani huhun
sinun sairaudestasi, tuoden mukanani ruusuvedessä keitetyn basiliskin.
Se ei suinkaan merkitse sitä että aikoisin kanssasi naimisiin; pyydän
sinua ainoastaan vapauttamaan tuon nuoren babylonilaisen orjattaren,
jonka ostit joku päivä sitten; ja minä lupaan jäädä orjaksesi hänen
sijastaan, jollei minun onnistu parantaa mahtavaa Ogul-herraa."
Ehdotus hyväksyttiin. Astarte matkusti Zadigin palvelijan kera
Babyloniin, luvaten heti lähettää pikaviestin ilmoittamaan hänelle
kaikesta siitä, mitä Babylonissa oli tapahtunut. Heidän jäähyväisensä
olivat yhtä hellät kuin heidän jälleennäkemisensäkin oli ollut.
Jälleentapaamisen, samoinkuin eronkin hetki ovat elämän kaksi tärkeintä
käännekohtaa, kuten sanoo Zendin suuri kirja. Zadig rakasti
kuningatarta niin syvästi kuin hän vannoikin, ja kuningatar rakasti
Zadigia enemmän kuin rohkeni tunnustaakaan.
Sillä välin Zadig puhui Ogulille näin:
"Hyvä herra, minun basiliskiani et voi syödä; sen koko voiman täytyy
tunkeutua sinuun ihohuokosista. Minä olen pannut sen pieneen, hyvin
pulleaan ja hienolla nahalla peitettyyn nahkaleiliin, jota sinun nyt
tulee kaikin voimin heittää menemään, samalla kun minä heitän sen
sinulle joka kerta jälleen takaisin. Kun sen ohessa muutaman päivän
noudatat ankaraa ruokajärjestystä, niin saatpa nähdä, mitä taitoni saa
aikaan."
Ensimmäisenä päivänä Ogul oli aivan pakahtua ja luuli kuolevansa
väsymyksestä. Toisena hän ei enää ollut yhtä väsynyt ja nukkuikin
paremmin. Kahdeksan päivän perästä hän oli kaikin puolin yhtä voimakas,
terve, kepeä ja iloinen kuin parhaina nuoruusvuosinaan.
"Sinä olet pelannut palloa ja ollut kohtuullinen", sanoi Zadig. "Tiedä
siis, ettei ole olemassakaan mitään basiliskia; että ihminen voi aina
hyvin, jos harrastaa kohtuullisuutta ja ruumiinliikuntoa, ja että taito
sovittaa kohtuuttomuutta yhteen terveyden kanssa on yhtä perätön ja
typerä taito kuin viisasten kivi, tähdistä ennustaminen ja maagien
jumaluusoppi."
Ogulin ylilääkäri, joka näki, kuinka vaarallinen moinen mies oli
lääketieteelle, liittyi Ogulin henkiapteekkariin, lähettääksensä
Zadigin etsimään basiliskia toisesta maailmasta. Niinpä hän, tultuaan
jo niin monesti rangaistuksi siitä että oli tehnyt hyvää, oli taas
vähällä joutua surman suuhun, koska oli parantanut ylhäisen mässärin.
Hänet kutsuttiin loistavalle aterialle. Toista ruokalajia tarjottaessa
hänet oli myrkytettävä; mutta jo ensimmäisen aikana hän sai pikasanoman
kauniilta Astartelta. Hän nousi nopeasti pöydästä ja lähti.
Kun kaunis nainen rakastaa sinua, sanoo suuri Zoroaster, niin selviydyt
aina pulasta tässä maailmassa.


XIX
Taistelut

Kuningatar oli otettu Babylonissa vastaan kaikella sillä ihastuksella,
jota aina osotetaan kauniille ruhtinattarelle, joka on paljon kärsinyt.
Babylon näytti taas rauhallisemmalta; Hyrkanian ruhtinas oli eräässä
taistelussa saanut surmansa, ja voittoisat babylonilaiset julistivat
nyt, että Astarten piti mennä naimisiin sen miehen kanssa, joka
valittaisiin hallitsijaksi. Ei tahdottu, että maailman arvokkain
valtapaikka, nimittäin Astarten miehen ja Babylonin kuninkaan asema,
riippuisi juonista ja vehkeilystä. Sentähden vannottiin tunnustaa
kuninkaaksi vain urhoollisin ja viisain mies.
Jonkin matkan päähän kaupungista laitettiin suuri kilparata, joka
ympäröitiin muhkeasti koristetuilla katsojariveillä. Taistelijain tuli
saapua sinne kaikenlaisilla aseilla varustettuina. Jokainen heistä sai
katsojarivin takaa käytettäväkseen erillisen huoneen, jossa kukaan ei
voinut häntä nähdä eikä tuntea. Kunkin tuli taistella neljä erää;
niiden, jotka olivat kyllin onnellisia voittamaan neljä ritaria, tuli
sitten taistella toisiansa vastaan, kunnes se, joka viimeisenä pysyi
pystyssä kilparadalla, julistettaisiin kisojen voittajaksi.
Neljän päivän perästä hänen tuli palata samoissa varuksissa
selvittämään maagien asettamia arvoituksia. Jollei tämä hänelle
onnistunut, ei hän kelvannut kuninkaaksikaan, ja peitsentaittamisen
täytyi alkaa uudelleen, kunnes löytyi mies, joka voittaisi molemmissa
kilpailuissa; tahdottiin näet välttämättömästi saada kuninkaaksi
kaikkein urhoollisin ja viisain mies.
Kuningatar oli koko tämä aika pidettävä tarkan valvonnan alaisena;
hänen sallittiin ainoastaan hunnutettuna olla läsnä kisoissa, mutta hän
ei saanut puhella kenenkään kilpailevan kanssa, jottei mikään
puolueellisuus tai vääryys pääsisi vaikuttamaan tulokseen.
Tämän kaiken Astarte ilmoitti rakastetulleen, toivoen että Zadig hänen
tähtensä osoittaisi enemmän miehuullisuutta ja nerokkuutta kuin kukaan
muu. Zadig lähti matkaan ja rukoili Venusta vahvistamaan hänen
urhoollisuuttaan ja teroittamaan hänen järkeään. Hän saapui Eufratin
rannalle tuon suuren päivän aattona ja kirjoitutti tunnuslauseensa
muiden taistelijain tunnuslauseiden joukkoon, salaten, kuten laki
määräsi, kasvonsa ja nimensä. Sitten hän meni lepäämään siihen
huoneeseen, jonka arpa oli hänelle osoittanut.
Hänen ystävänsä Kador, joka oli palannut Babyloniin, etsittyään häntä
turhaan Egyptistä, antoi viedä hänen asuntoonsa täydellisen
asevarustuksen, jonka kuningatar oli hänelle lähettänyt. Samoin hän
kuningattaren puolesta lähetti Zadigille erittäin kauniin persialaisen
ratsun. Zadig tunsi helposti Astarten näiden lahjojen antajaksi; hänen
miehuutensa ja lempensä ammensivat niistä uusia voimia ja uusia
toiveita.
Kilpapäivä valkeni. Kuningatar oli asettunut jalokivillä kaunistetun
korukatoksen alle, ja katsojarivit olivat täynnä kaikensäätyisiä
Babylonin ihmisiä. Taistelijat saapuivat paikalle. Jokainen heistä
asetti tunnuslauseensa ylimaagin jalkoihin; niistä vedettiin arpaa,
jolloin Zadigin tunnuslause jäi viimeiseksi.
Ensimmäinen kilpataistelija oli eräs hyvin rikas herra, nimeltä Itobad,
sangen turhamainen, mutta arkanahkainen, perin kömpelö ja typerä. Hänen
palvelijansa olivat uskotelleet hänelle, että juuri sellainen mies kuin
hän olisi paras kuninkaaksi. Hän oli vastannut heille: "Todellakin,
minunlaiseni miehen tulee hallita." -- Niinpä hänet oli sitten
puettukin sotisopaan päästä jalkoihin saakka: hänellä oli kultainen,
vihreäksi emaljoitu haarniska, vihreä kypärintöyhtö ja vihreillä
nauhoilla koristettu peitsi. Siitä tavasta, jolla Itobad ohjasi
ratsuaan, huomattiin heti, ettei hän ollut se mies, jolle taivas oli
määrännyt Babylonin valtikan. Ensimmäinen ritari, joka karkuutti häntä
vastaan, heitti hänet satulasta; toinen kellisti hänet selälleen ratsun
lautasille, molemmat koivet ilmassa ja kädet harallaan. Itobad nousi
jälleen pystyyn, mutta niin surkean näköisenä, että koko amfiteatteri
räjähti nauramaan. Kolmas ei katsonut maksavan vaivaa edes käyttää
keihästään, vaan antoi hänen tehdä harhaiskun, tarttui hänen oikeaan
koipeensa, pyöritti häntä puoleksi ympäri ja heitti hänet lopuksi
hiekalle. Kisojen tallimestarit riensivät nauraen paikalle ja asettivat
hänet jälleen satulaan. Neljäs taistelija tarttui häntä vasempaan
koipeen ja pudotti hänet toiselle puolelle. Ivanaurun kaikuessa hänet
vietiin huoneeseensa, jossa hänen lain mukaan täytyi viettää yö.
Vaivalloisesti liikaten hän virkkoi: "Mikä sattuma sellaiselle miehelle
kuin minä!"
Muut ritarit tekivät paremmin velvollisuutensa. Jotkut heistä voittivat
kaksi taistelijaa peräkkäin; jopa eräät pääsivät kolmeenkin. Ainoastaan
prinssi Otam voitti neljä.
Vihdoin tuli Zadigin vuoro. Hän pudotti satulasta kaikella
mahdollisella soreudella neljä ritaria peräkkäin. Lopullinen voitto oli
nyt ratkaistava Otamin ja Zadigin kesken. Edellisellä oli kultainen,
sinisellä emaljoitu sotisopa ja samanvärinen kypärintöyhtö; Zadigin
asevarustus oli valkea. Kaikki katsojat asettuivat joko sinisen tai
valkoisen ritarin puolelle; kuningatar, jonka sydän sykki kiivaasti,
rukoili hartaasti taivasta suomaan voiton valkoiselle värille.
Molemmat taistelijat tekivät hyökkäyksensä ja käännöksensä niin
notkeasti, käyttelivät keihästään niin sulavasti ja istuivat
satulassaan niin tanakasti, että kaikki, paitsi kuningatar, toivoivat,
että Babylon saisi heistä kaksi kuningasta. Vihdoin, kun heidän
ratsunsa jo olivat väsyksissä ja heidän peitsensä katkenneet, Zadig
ryhtyi seuraavaan keinoon: hän ahdisti sinistä ritaria takaapäin,
keikautti itsensä tämän ratsun lautasille, tarttui häneen vyötäisiltä,
heitti hänet maahan, istahti hänen sijaansa satulaan ja karautti maassa
viruvan Otamin ympäri. Koko katsojajoukko huusi silloin: "Voitto
valkoiselle ritarille!"