Sallimus: Itämainen kertomus - 6

Vimmastuneena karkasi Otam pystyyn ja veti miekkansa; myös Zadig
hyppäsi alas ratsulta kalpa kädessä. Molemmat seisoivat nyt
kisakentällä vastatusten ja alottivat uuden taistelun, jossa voima
ja vikkelyys vuorotellen loistivat. Kypärien höyhentöyhdöt,
käsivarsisuojusten naulat, panssarien renkaat lentelivät kauas ympäri
tuhansien salamoivien iskujen irroittamina. He pistävät ja sivaltavat,
vasemmalle ja oikealle, päähän ja rintaan. He väistävät ja hyökkäävät,
kilvoittelevat ja ponnistelevat, aivan kiinni toisissaan; he
kiemurtelevat kuin käärmeet ja karkaavat toistensa kimppuun kuin
leijonat. Säkeniä säihkyy ympäri joka kerta kun he iskevät toisiaan.
Vihdoin Zadig hetkiseksi jännittää kaiken mielenmalttirisa, pysähtyy,
tekee nokkelan tempun, syöksyy Otamin kimppuun, kaataa hänet ja riisuu
aseista, jolloin Otam huudahtaa:
"Oi valkoinen ritari! Sinut näkyy määrätyn Babylonin hallitsijaksi!"
Kuningattaren riemu oli rajaton. Lain määräysten mukaisesti vietiin
sekä valkoinen että sininen ritari kumpikin huoneeseensa samoin kuin
muutkin. Mykät pantiin heitä palvelemaan ja kantamaan heille ruokaa.
Tietysti Zadigin palvelijana oli kuningattaren pieni mykkä. Vihdoin
heidät jätettiin yksin nukkumaan huomisaamuun saakka, jolloin voittajan
tuli esittää tunnuslauseensa ylimaagille verrattavaksi toisiinsa, siten
ilmaistakseen itsensä.
Rakkaudestaan huolimatta Zadig nukkui heti raskaasti, koska oli kovin
väsynyt. Sen sijaan Itobad, joka oli majoitettu hänen naapurikseen, ei
lainkaan nukkunut. Hän nousi keskellä yötä, hiipi Zadigin huoneeseen,
otti hänen valkoiset varuksensa tunnuslauseineen ja jätti sijaan oman
vihreän asunsa. Päivän koitteessa hän ylpeänä astui ylimaagin eteen
julistamaan, että juuri hän oli voittaja. Tosin se oli kaikille
yllätys, mutta kun Zadig yhä nukkui, niin Itobad julistettiin
voittajaksi. Hämmästyneenä ja epätoivo sydämessään Astarte palasi
Babyloniin. Koko kilparata oli melkein tyhjä, kun Zadig vihdoin heräsi;
hän etsi aseitaan, mutta löysi vain tuon vihreän sotisovan. Hänen
täytyi pukeutua siihen, kun hänellä ei ollut mitään muitakaan
vaatteita. Hämillään ja harmistuneena hän vihaisesti heitti sen ylleen
ja poistui tässä asussa.
Kaikki ne, jotka vielä olivat amfiteatterissa ja kilparadalla, ottivat
hänet ivanaurulla vastaan. Hänet ympäröitiin joka taholta, häntä
naurettiin vasten naamaa. Milloinkaan ei kukaan ole kokenut
nöyryyttävämpiä loukkauksia. Jo loppui häneltäkin kärsivällisyys; hän
ajoi miekan iskuilla hajalleen tuon roskaväen, joka uskalsi häväistä
häntä; mutta hän ei ollut selvillä siitä, mitä hänen tuli tehdä. Hän ei
voinut tavata kuningatarta eikä vaatia takaisin hänen lähettämäänsä
valkoista sotisopaa, ettei vain mitenkään saattaisi häntä väärään
valoon. Siten hän samalla oli sekä syvän tuskan vallassa että täynnä
raivoa ja rauhattomuutta.
Hän kuljeskeli pitkin Eufratin rantaa varmana siitä, että hänen
onnentähtensä oli määrännyt hänet auttamattomasti onnettomuuteen, ja
kävi ajatuksissaan läpi kaikki vastoinkäymisensä tuon naisen jutusta
alkaen, joka kammosi silmäpuolia, aina sotisopansa kadottamiseen
saakka.
"Se johtuu siitä", sanoi hän, "että heräsin liian myöhään. Jollen olisi
maannut liian kauan, olisin nyt Babylonin kuningas ja Astarte olisi
omani. Tiedot, hyveet ja urhoollisuus ovat olleet minulle yksinomaan
onnettomuudeksi."
Hän alkoi jo napista kaitselmusta vastaan ja tunsi kiusausta uskoa,
että julma sallimus vallitsi kaikkea, sortaen hyviä ja suosien vihreitä
ritareja. Enemmän vielä pahoitti häntä se, että hänellä oli yllään tuo
vihreä sotisopa, joka oli tuottanut hänelle niin paljon ivanaurua. Hän
möikin sen eräälle kohtaamallensa kauppiaalle halvasta hinnasta ja sai
tältä sijaan takin ja korkean lakin. Tässä asussa hän vaelsi pitkin
Eufratin rantaa, täynnä epätoivoa ja syyttäen sydämessään kaitselmusta,
joka alati vainosi häntä.


XX
Erakko

Matkallaan hän kohtasi vanhan erakon, jonka valkea ja kunnianarvoisa
parta ulottui vyötäisille asti. Kädessä hänellä oli kirja, jota hän
tarkkaavasti luki. Zadig pysähtyi ja kumarsi hänelle syvään. Erakko
tervehti häntä niin ylevin ja lempein elein, että Zadigia halutti
keskustella hänen kanssaan. Hän kysyi häneltä, mitä kirjaa hän luki.
"Kohtalon kirjaa",[40] sanoi erakko. "Tahdotko tutustua siihen?"
Hän antoi kirjan Zadigin käsiin, mutta vaikka tämä taisikin useita
kieliä, ei hän voinut saada siitä selville yhtään ainoaa kirjainta.
"Sinä näytät kovin huolestuneelta", sanoi hänelle tuo hyvä vanhus.
"Ah, onpa minulla siihen tarpeeksi syytä", virkkoi Zadig.
"Jos sallit minun seurata mukanasi", sanoi vanhus, "niin kenties voin
olla sinulle hyödyksi. Olen jo ennenkin vuodattanut lohdutuksen
tunteita onnettomien sieluun."
Zadig tunsi syvää kunnioitusta erakon kasvojen ilmettä, partaa ja
kirjaa kohtaan. Keskustelun jatkuessa hän huomasi, että erakolla oli
kaikesta tavattoman syvällinen tieto ja selvyys. Hän puhui
sallimuksesta, oikeudesta, siveellisyydestä, korkeimmasta hyvästä,
inhimillisestä heikkoudesta, hyveistä ja paheista niin elävällä ja
sattuvalla kaunopuheisuudella, että Zadig tunsi vastustamattoman tenhon
kahlehtivan itseänsä häneen. Hän rukoili hartaasti erakkoa pysymään
hänen seurassaan, kunnes ennättäisivät palata Babyloniin.
"Pyydän sinulta samaa suosionosotusta", sanoi vanhus hänelle. "Vanno
minulle Ormuzdin nimessä, ettet eroa minusta muutamaan päivään, mitä
hyvänsä minä teenkin."
Zadig vannoi, ja he vaelsivat yhdessä edelleen.
Iltasella molemmat matkamiehet saapuivat erään komean linnan luo.
Erakko pyysi vieraanvaraisuutta itselleen ja nuorelle seuralaiselleen.
Ovenvartija, jota olisi voinut luulla suureksi herraksi, vei heidät
halveksuvan armollisesti sisälle. Heidät esitettiin korkea-arvoiselle
palvelijalle, joka näytteli heille isännän loistavat huoneet. Heidät
sijoitettiin hänen pöytänsä alipäähän, linnanherran suvaitsematta luoda
heihin silmäystäkään; kuitenkin heitä palveltiin kuten muitakin
herkullisesti ja ylellisesti, vieläpä lopuksi ojennettiin heille
pesuvettä kultaisessa, smaragdeilla ja rubiineilla koristellussa
maljassa. Sitten heidät vietiin nukkumaan kauniiseen huoneeseen, ja
seuraavana aamuna palvelija toi kummallekin heistä kultarahan, jonka
jälkeen he saivat mennä.
"Linnan isäntä näyttää olevan ylevämielinen, joskin hieman ylpeä mies",
sanoi Zadig tiellä. "Hän harjoittaa vieraanvaraisuutta jalolla
tavalla."
Näin sanoessaan hän huomasi, että erakon vyöstä riippuva perin laaja
taskun tapainen näytti kovin pingottuneelta ja pullistuneelta, ja hän
näkikin siellä tuon jalokivillä koristellun kultamaljan, jonka erakko
oli varastanut. Aluksi hän ei rohjennut mainita siitä mitään, mutta oli
kuitenkin peräti ällistynyt.
Keskipäivällä erakko pysähtyi erään sangen pienen talon ovelle, jossa
asui muudan rikas saituri. Hän pyysi vieraanvaraisuutta muutamiksi
tunneiksi. Vanha, huonosti puettu palvelija otti hänet vastaan ynsein
ilmein ja vei erakon ja Zadigin talliin, jossa heille tarjottiin
muutamia mädäntyneitä oliiveja, huonoa leipää ja pahentunutta olutta.
Erakko joi ja söi yhtä tyytyväisin ilmein kuin edellisenäkin päivänä.
Sitten hän kääntyi tuon vanhan palvelijan puoleen, joka piti heitä
silmällä nähdäkseen, varastaisivatko he jotakin; hän antoi hänelle nuo
kaksi kultarahaa, jotka oli aamusella saanut, ja kiitti häntä hänen
avuliaisuudestaan.
"Pyydän sinua", lisäsi hän, "esittämään minut herrallesi."
Ällistyneenä johti palvelija molemmat sisään.. "Jalo herra", sanoi
erakko, "kaikesta siitä hyvyydestä, jota olet meille osoittanut, voin
ainoastaan lausua nöyrimmät kiitokseni. Suvaitse kuitenkin ottaa
vastaan tämä kultamalja heikkona kiitollisuuteni ilmaisuna."
Saituri oli vähällä kaatua selälleen. Erakko ei suonut hänelle aikaa
tointua hämmästyksestään, vaan poistui mahdollisimman nopeasti nuoren
matkatoverinsa kanssa.
"Arvoisa isä", sanoi Zadig, "mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsee? Te
ette näy missään suhteessa olevan muiden ihmisten kaltainen. Te
varastatte jalokivillä koristetun kultamaljan siltä herralta, joka otti
teidät loistavasti vastaan, ja annatte sen saiturille, joka kohtelee
teitä arvottomasti."
"Poikani", vastasi vanhus, "tuo komea herra, joka kestitsee vieraita
pelkästä turhamaisuudesta, jotta he ihailisivat hänen rikkauksiaan,
tulee varmasti viisaammaksi; saituri taas oppii harjoittamaan
vieraanvaraisuutta. Älä hämmästy mistään, vaan seuraa minua."
Zadig ei vielä ollut selvillä siitä, oliko hän tekemisissä kaikista
ihmisistä hulluimman vai viisaimman kanssa; mutta erakko puhui
sellaisella ylemmyydellä, että Zadig, jota muutoinkin sitoi valansa, ei
voinut pidättyä seuraamasta häntä.
Iltasella he saapuivat erääseen sievästi rakennettuun, joskin
yksinkertaiseen taloon, jossa mikään ei osoittanut enemmän tuhlausta
kuin saituruuttakaan. Sen isäntänä oli maailmasta pois vetäytynyt
filosofi, joka rauhassaan harrasti vain viisautta ja hyvettä eikä
kuitenkaan tuntenut ikävystymistä. Häntä oli haluttanut rakentaa
itselleen tämä tyyssija, jossa hän otti vieraita vastaan hienosti ja
kohteliaasti, mutta ilman mitään kerskailua. Hän tuli itse matkamiehiä
vastaan ja vei heidät ensiksi mukavaan huoneeseen levähtämään. Vähän
ajan kuluttua hän tuli kutsumaan heidät maukkaalle ja hyvin laitetulle
aterialle, jonka aikana hän hienotunteisesti lausui mielipiteensä
Babylonin äskeisistä vallankumouksista. Hän näytti vilpittömästi
kiintyneen kuningattareen ja toivoi, että Zadig olisi esiintynyt
kilparadalla kruunua tavoittelemassa.
"Mutta ihmiset eivät ansaitsekaan Zadigin kaltaista kuningasta", lisäsi
hän.
Zadig punastui ja tunsi tuskiensa kasvavan kaksinkertaisiksi.
Keskustelussa oltiin yksimielisiä siitä, että maailmassa eivät asiat
aina käy viisainten mielen mukaan. Erakko väitti kumminkin, ettei
tunneta kaitselmuksen teitä ja että ihmiset tekevät väärin tuomitessaan
kokonaisuutta, josta he näkevät vain pienimmän osan.
Puheltiin intohimoista.
"Ah, kuinka tuhoisia ne ovat!" sanoi Zadig.
"Ne ovat tuulia, jotka pullistavat laivan purjeita", vastasi erakko.
"Ne upottavat sen joskus, mutta ilman niitä se ei voisi purjehtia.
Sappi tekee kiukkuiseksi ja sairaaksi, mutta ilman sappea ei ihminen
voisi elää. Kaikki täällä alhaalla on vaarallista, mutta kaikki on
samalla tarpeellista."
Puheltiin mielihyvästä, ja erakko todisteli, että se on jumalallinen
lahja.
"Sillä", sanoi hän, "ihminen ei voi itselleen antaa enemmän tunteita
kuin ajatuksiakaan; hän ottaa vastaan kaikki; tuska ja riemu tulevat
hänelle muualta, kuten koko hänen olemuksensa."
Zadig ihmetteli, kuinka mies, joka oli menetellyt niin omituisesti, voi
puhella niin järkevästi. Vihdoin isäntä, tuon yhtä opettavaisen kuin
miellyttävän keskustelun perästä, vei molemmat vieraansa heidän
huoneeseensa, kiittäen samalla taivasta siitä, että se oli lähettänyt
hänen luokseen kaksi niin viisasta ja jaloa ihmistä. Hän tarjosi heille
rahaa niin luontevalla ja hienolla tavalla, ettei se mitenkään voinut
loukata. Erakko kieltäytyi ja sanoi, että heidän täytyi jättää
hyvästit, koska he aikovat jatkaa matkaansa Babyloniin ennen päivän
koittoa. Ero oli sydämellinen; varsinkin Zadig tunsi syvää kunnioitusta
ja kiintymystä niin rakastettavaa miestä kohtaan.
Kun erakko ja hän olivat jääneet kahden huoneeseensa, puhelivat he
vielä kauan ylistävästi isännästään. Päivän koittaessa vanhus herätti
toverinsa sanoen:
"On aika lähteä; mutta tahdon sitä ennen, kaikkien vielä
nukkuessa, jättää tälle miehelle todistuksen kunnioituksestani ja
myötätunnostani."
Näin sanoen hän otti tulisoihdun ja pisti talon palamaan. Kauhistuneena
alkoi Zadig huutaa ja tahtoi estää häntä niin hirveästä teosta. Mutta
yliluonnollisin voimin veti erakko hänet mukaansa. Talo oli syttynyt
tuleen, ja erakko, joka oli toverinsa kera ehtinyt jo verrattain
kauaksi, katseli sen palamista vallan rauhallisesti.
"Jumalan kiitos!" hän sanoi. "Kohta on rakkaan isäntämme talo tuhkana
perustuksesta harjahirteen saakka. Onnellinen mies hän on!"
Nämä sanat kuullessaan Zadigin olisi tehnyt mieli yht'aikaa räjähtää
nauramaan, lausua herjaavia sanoja tuolle arvoisalle isälle, pieksää
häntä ja paeta tiehensä. Kuitenkaan hän ei tehnyt mitään kaikesta
tästä, vaan vastoin tahtoaankin, erakon ylivoimaisen mahdin edelleen
kahlehtimana, seurasi tätä viimeiseen majapaikkaan.
Sen emäntänä oli eräs hyväsydäminen ja siveä leskivaimo, jolla oli
luonaan nelitoista-vuotias, sangen miellyttävä veljenpoika, hänen ainoa
toivonsa. Hän kestitsi vieraitaan niin hyvin kuin suinkin voi.
Seuraavana aamuna hän käski veljenpoikansa saattamaan matkamiehiä
eräälle sillalle saakka, joka, äskettäin särkyneenä, oli vaarallinen
kulkea. Nuorukainen kiiruhti toimeliaana heidän edellään. Heidän
saavuttuaan sillalle lausui erakko pojalle:
"Tule lähemmäksi, jotta voisin osoittaa kiitollisuuttani tädillesi."
Näin sanoen hän tarttui poikaa hiuksiin ja työnsi hänet jokeen. Poika
syöksyi alas, näyttäytyi hetkisen veden pinnalla ja katosi sitten
virran pyörteisiin.
"Voi sinua, hirviö, voi sinua, kauhistuttava konna!" huudahti Zadig.
"Sinä lupasit minulle enemmän kärsivällisyyttä", keskeytti erakko.
"Tiedä siis, että sen talon raunioiden alta, jonka kaitselmus muutti
tuhkaläjäksi, sen omistaja on löytänyt suunnattoman aarteen. Tiedä
myös, että tuo poika, jonka kaitselmus on hukuttanut, olisi vuoden
perästä murhannut tätinsä ja kahden vuoden perästä sinut."
"Kuka on sinulle sen sanonut, raakalainen?" huudahti Zadig. "Ja
vaikkapa olisitkin lukenut kohtalonkirjastasi niin tapahtuvan, niin
onko sinulle luvallista hukuttaa lapsi, joka ei sinulle ole tehnyt
mitään pahaa?"
Vielä näin puhuessaan babylonilainen huomasi, ettei vanhuksella enää
ollutkaan partaa, vaan että hänen kasvonsa olivat aivan nuortuneet.
Hänen erakkopukunsa katosi pois; neljä kaunista siipeä peitti hänen
majesteetillisen, valoa säteilevän ruumiinsa.
"Oi taivaan lähettiläs, jumalallinen enkeli!" huudahti Zadig
heittäytyen maahan. "Oletko siis astunut alas empyreumista,[41]
opettamaan heikolle kuolevaiselle, kuinka hänen on alistuttava taivaan
ikuisiin määräyksiin?"
"Ihmiset", virkkoi enkeli Jesrad, "tuomitsevat kaikkea, tietämättä
mitään. Sinä sentään olit kaikista ihmisistä se, joka ansaitsit enimmin
valaistusta."
Zadig pyysi häneltä lupaa puhua, sanoen:
"Minä epäilen omaa itseäni, mutta rohkenenko pyytää sinua valaisemaan
erästä epäilystäni? Eikö olisi ollut parempi parantaa tämä lapsi, tehdä
hänestä kunnollinen ihminen, kuin hukuttaa hänet?"
Jesrad vastasi:
"Jos hänestä olisi tullut kelpo mies ja jos hän olisi saanut elää, niin
olisi hänen kohtalonsa ollut, sekä hänen itsensä että sen naisen, jonka
hän olisi nainut, ynnä sen pojan, jonka tämä olisi hänelle synnyttänyt,
joutua salamurhan uhriksi."
"Mutta miksi?" sanoi Zadig. "Onko sitten välttämätöntä, että ollenkaan
on rikoksia ja onnettomuutta ja että onnettomuudet kohtaavat juuri
hyviä ihmisiä?"
"Ilkiöt", sanoi Jesrad, "ovat aina onnettomia. He ovat koettelemukseksi
niille muutamille oikeamielisille, jotka elävät hajallaan maan päällä,
eikä ole olemassa mitään pahaa, josta ei syntyisi jotakin hyvää."
"Mutta", sanoi Zadig, "jos olisikin olemassa ainoastaan hyvää eikä
ollenkaan pahaa?"
"Silloin", vastasi Jesrad, "tämä maa olisi aivan toinen; tapausten
sarja olisi viisauden toisin järjestämä, mutta tämä järjestys, joka
silloin olisi täydellinen, ei voi esiintyä muualla kuin Korkeimman
Olennon ikuisilla asuinsijoilla, joita paha ei voi lähestyä. Hän on
luonut miljoonittain maailmoja, joista yksikään ei ole toisensa
kaltainen. Tämä suunnaton erilaisuus on hänen suunnattoman valtansa
tunnusmerkki. Ei ole olemassa kahta puunlehteä maan päällä eikä
kahta palloa taivaan äärettömissä avaruuksissa, jotka olisivat
samankaltaisia; ja kaikella sillä, mitä näet tällä pienellä atomilla,
jolla olet syntynyt, täytyy olla määrätty paikkansa ja aikansa hänen
muuttumattomien lakiensa mukaisesti, joka itseensä sisältää kaiken.
Ihmiset ajattelevat, että se lapsi, joka äsken hukkui, putosi
sattumalta veteen, ja että samanlainen sattuma poltti tuon talon
poroksi; mutta ei ole olemassa mitään sattumaa. Kaikki on joko
koettelemusta tai rangaistusta tai palkintoa tai huolenpitoa.
Muisteleppa tuota kalastajaa, joka luuli olevansa maailman onnettomin
ihminen. Ormuzd lähetti sinut muuttamaan hänen kohtaloaan. Heikko
kuolevainen, lakkaa väittelemästä sitä vastaan, jota sinun tulee
nöyrästi kunnioittaa!"
"Mutta", virkkoi Zadig...
Hänen sanoessaan "mutta" enkeli jo suuntasi lentonsa kymmenettä
taivaanpiiriä kohti. Zadig rukoili polvillaan kaitselmusta ja alistui
sen valtaan. Ilmojen korkeudesta huusi enkeli hänelle: "Mene
Babyloniin!"


XXI
Arvoitukset

Aivan poissa suunniltaan ja ikäänkuin ukkonen olisi iskenyt hänen
viereensä Zadig umpimähkään jatkoi matkaansa. Hän saapui Babyloniin
samana päivänä, jolloin ne, jotka olivat taistelleet kilparadalla, jo
olivat kokoontuneet palatsin suureen eteiseen selvittämään ylimaagin
heille asettamia arvoituksia ja vastaamaan hänen kysymyksiinsä. Kaikki
ritarit, paitsi vihreä-asuinen, olivat saapuneet.
Zadigin näyttäytyessä kaupungin kaduilla alkoi kansa heti kokoontua
hänen ympärilleen. Kaikkien silmät tahtoivat kyllästymättä nähdä
häntä, kaikkien suut häntä siunata, kaikkien sydämet toivoa häntä
hallitsijaksi. Kateellinen näki hänen kulkevan ohi ja kääntyi
kauhistuneena poispäin. Kansa kantoi hänet kokouspaikkaan saakka.
Kuningatar, jolle hänen tulonsa ilmoitettiin, joutui ankaran pelon ja
hartaan toivon ristiriitaan. Levottomuus kalvoi hänen mieltänsä. Hän ei
voinut ymmärtää, miksi Zadig oli aseeton ja miksi Itobad kantoi
valkoista sotisopaa. Sekava sorina nousi Zadigin ilmestyessä; oltiin
hämmästyneitä ja ihastuneita, kun nähtiin hänet jälleen. Mutta pääsy
kokoukseen oli myönnetty vain niille ritareille, jotka olivat
taistelleet.
"Olen taistellut kuten muutkin", sanoi Zadig, "mutta toinen kantaa
täällä minun varuksiani. Ja odottaessani kunniaa saada todistaa sen,
pyydän lupaa päästä selvittämään arvoituksia."
Asiasta äänestettiin, ja hänen rehellisyytensä maine oli vieläkin niin
juurtunut kaikkien mieleen, ettei luvan antaminen aiheuttanut mitään
epäröintiä.
Ylimaagi esitti nyt seuraavan kysymyksen: "Mikä on maailman kaikista
asioista pisin ja lyhyin, nopein ja hitain, helpoin jakaa ja samalla
ulottuvaisin, enimmin laiminlyöty ja enimmin kaivattu, jota ilman ei
mitään voi tapahtua, joka nielee kaiken pienen ja elävöittää kaiken
suuren?"
Itobadin vuoro oli ensinnä puhua. Hän vastasi, ettei hänenlaisensa mies
ymmärtänyt arvoituksia ja että hänelle oli kylliksi, kun oli voittanut
vankoin peitsenpistoin. Muutamat sanoivat arvoituksen merkitsevän
onnea, toiset valoa. Zadig yksin sanoi sen merkitsevän aikaa.
"Mikään ei ole pitempi", lisäsi hän, "sillä aika on ikuisuuden
mitta; mikään ei ole lyhyempi, sillä sitä puuttuu meiltä kaikissa
aikomuksissamme. Mikään ei ole pitkällisempi odottavalle; mikään ei ole
nopeampi nauttijalle. Se ulottuu äärettömiin saakka suuressa; se
jakautuu äärettömiin saakka pienessä. Kaikki ihmiset laiminlyövät sen;
kaikki surevat sen kadottamista. Mitään ei tapahdu ilman sitä. Se
painaa unhotukseen kaiken sen mikä on arvotonta jälkimaailmalle, ja se
tekee suuret asiat kuolemattomiksi."
Kokous hyväksyi Zadigin selityksen.
Toinen kysymys kuului: "Mikä on se asia, joka saadaan, siitä
kiittämättä; josta nautitaan, tietämättä kuinka; joka annetaan
toisille, tietämättä miten se tapahtuu; ja joka kadotetaan, sitä
huomaamatta?"
Jokainen sanoi mitä osasi; ainoastaan Zadig arvasi, että se oli elämä.
Yhtä helposti hän selvitti kaikki muutkin arvoitukset. Itobad tosin
väitti joka kerta, ettei mikään ollut helpompaa ja että hän olisi
suoriutunut niistä aivan yhtä hyvin, jos olisi viitsinyt vaivata
itseään. Esitettiin kysymyksiä, jotka koskivat oikeutta, korkeinta
hyvää, hallitsemisen taitoa, ja Zadigin vastaukset katsottiin kaikista
perusteellisimmiksi.
"On suuri vahinko", sanottiin, "että niin etevä henki sijaitsee niin
huonossa ritarissa."
"Korkea-arvoiset herrat", sanoi Zadig, "minulla oli kunnia voittaa myös
kilpataistelussa; juuri minulle kuuluu valkoinen sotisopa. Herra Itobad
vei sen minulta nukkuessani. Hän nähtävästi luuli, että se sopii
hänelle paremmin kuin vihreä. Olen valmis todistamaan nyt hänelle
teidän nähden tässä puvussa ja tällä miekalla koko tuota kaunista
valkoista asua vastaan, jonka hän on minulta ryöstänyt, että juuri
minulla on ollut kunnia voittaa uljas Otam-prinssi."
Itobad hyväksyi taisteluhaasteen mitä suurimmalla itseluottamuksella.
Ollen kypäröity, haarniskoitu ja suojustettu hän ei vähääkään epäillyt
helposti suoriutuvansa tuosta yömyssyyn ja yönuttuun puetusta
vastustajasta. Zadig veti miekkansa tervehtien sillä kuningatarta, joka
katseli häntä ilon ja pelon vallassa. Itobad veti myös omansa
tervehtimättä ketään; hän lähestyi Zadigia kuin mies, jolla ei ole
mitään pelättävää; hän oli valmis halkaisemaan häneltä pään. Zadig
väisti iskun tavaten oman miekkansa tyvellä vastustajan miekan kärkeen
siten että Itobadin miekka katkesi. Nyt Zadig tarttui kiinni
vihollisensa ruhoon, kaatoi hänet maahan ja asetti miekkansa kärjen
hänen kurkullensa sanoen:
"Luovuta varuksesi tai tapan sinut!"
Itobad, jälleen ällistyksissään siitä, että kova onni kolhi hänen
kaltaistansa miestä, ei vastustellut, ja niinpä Zadig rauhallisesti
riisui häneltä komean kypärän, loistavan haarniskan, kauniit
käsivarsisuojukset ja välkkyvät säärivarukset, pukeutui itse niihin ja
kiiruhti tässä asussa polvistumaan Astarten jalkoihin.
Kador todisti helposti, että asu kuului Zadigille. Hänet tunnustettiin
yksimielisesti kuninkaaksi, varsinkin Astarten puolelta, joka nyt, niin
monien vastoinkäymisten jälkeen, sai nauttia riemua, nähdä kuinka hänen
rakastettunsa koko maailman silmissä oli arvokas olemaan hänen
puolisonsa.
Itobad vetäytyi taloonsa, antaen puhutella itseään "armolliseksi
herraksi."
Zadig tuli kuninkaaksi ja oli onnellinen. Hänen mielessään väikkyivät
edelleen enkeli Jesradin sanat. Vieläpä hän muisteli hiekkajyvästäkin,
joka muuttui timantiksi. Hän ja kuningatar kunnioittivat kaitselmusta.
Zadig salli kauniin ja oikullisen Missufin juosta tiehensä.
Rosvopäällikkö Arbogadin hän kutsutti luoksensa ja antoi hänelle
kunniakkaan toimen sotajoukossa, luvaten korottaa hänet aivan
ensimmäisille arvosijoille, jos hän käyttäytyisi kunnon sotilaan
tavoin, mutta hirtättää hänet, jos hän jälleen ryhtyisi rosvon
ammattiin.
Setok kutsuttiin kauniin Almonansa kanssa Arabiasta Babylonin kaupan
johtajaksi. Kador sai osakseen virka-arvoja ja rakkautta palvelustensa
mukaan. Hän oli kuninkaan ystävä, ja Zadig olikin silloin ainoa
hallitsija maailmassa, jolla oli ystävä. Pikku mykkää ei myöskään
unohdettu; kalastaja sai kauniin talon; Orkan tuomittiin maksamaan
hänelle suuri rahasumma ja antamaan hänen vaimonsa takaisin. Mutta
kalastaja oli viisastunut ja otti vain rahat.
Kaunis Semira oli aivan lohduton sen vuoksi, että oli luullut Zadigin
tulevan silmäpuoleksi, ja Azora suri lakkaamatta sitä, että oli
tahtonut leikata häneltä nenän. Zadig lievensi hänen tuskiansa
lahjoilla. -- Kateellinen kuoli raivosta ja häpeästä.
Valtakunta nautti rauhaa, kunniaa ja yltäkylläisyyttä. Se oli maailman
ihaninta aikaa. Oikeus ja rakkaus hallitsivat kaikkialla. Kaikki
ylistivät Zadigia, ja Zadig ylisti taivasta.


VIITESELITYKSET:

[1] Tämä pila oli 1748-vuoden Zadig-painoksessa.
[2] Sulttaanitar Sheraa tarkoittaa luultavasti Voltairen hyvää
ystävätärtä, markiisitar Emilie du Chateletia, jolle Voltaire
tavallisesti omisti teoksiansa.
[3] Hedshran vuosi 837 on kristillisessä ajanlaskussa vuosi 1459.
[4] Dervish, muhamettilainen munkki.
[5] Ulugh-Bek, Timur Lenkin jälkeläinen, oli tunnettu
oppineisuudestaan, varsinkin matematiikan ja tähtitieteen alalla; kuoli
1449.
[6] Aleksanteri Suuri, jonka luo vanhain kertomusten mukaan saapui
amatsoonien kuningatar Thalestris, muka synnyttääkseen hänelle
tarpeeksi arvokkaan perillisen.
[7] Kuningas Salomo, jonka luo saapui Arabiasta rikkaan Saban
kuningatar (I. Kuningasten kirja, 10. luku; 2. Aikakirja, 9. luku).
Salomo on Suleimanin nimellä sangen tunnettu itämaiden tarinoissa, jopa
niiden päähenkilöitä.
[8] Zoroaster eli Zarathustra, tarunomainen uskonnonperustaja
Persiassa, noin 600 vuotta ennen Kristusta. Hänen oppinsa on koottu
"Zend-Avesta" nimiseen kirjaan. Zoroasterin uskolaisia nimitetään usein
"parseiksi." Heitä on vieläkin Etu-Intiassa.
[9] Persialaiset papit, tietäjät.
[10] Siihen aikaan eli Babylonissa Arnou-niminen mies (Arnou oli
todellisuudessa eräs Voltairen aikuinen pariisilainen apteekkari, jota
valistusfilosofi tahtoi letkauttaa (Suom.)), joka sanomalehdissä
kehuskeli parantavansa ja estävänsä kaikki halvauskohtaukset kaulaan
ripustetun pussin avulla. -- Voltairen huomautus.
[11] Viittaus Swiftin "Gulliverin matkoihin", joiden III osassa eräät
"Laputa-maan" oppineet vaivaavat päätänsä moisilla asioilla.
[12] Desterham, oppineiden ylimaagien neuvosto. Viittaus Pariisin
oikeusparlamentin ja Sorbonne-yliopiston tuomioihin. -- Solmupiiska ja
Siperia on taas viittaus Venäjän oloihin.
[13] Ormuzd eli Ahuramazda, valon ja hyvän jumala, korkein jumala
Zoroasterin opissa.
[14] "Kuningasten kuningas", Persian kuninkaan arvonimi.
[15] Tämä huomiokyvyn todistus näkyy olevan mukailtu "1001 yön"
tarinoista.
[16] Viitannee erääseen Mooseksen ruokasäädösten kieltoon
(Leviticus-kirja, XI).
[17] Väännös nimestä Boyer, jonka kantaja, eräs theatiinimunkki ja
ylhäisön rippi-isä, oli intohimoinen Voltairen vihamies, lahjaton
ja kyvytön, mutta kaikenlaisia takateitä ja vehkeilyjä hyväkseen
käyttäen kohonnut piispaksi, perintöruhtinaan opettajaksi ja vihdoin
ministeriksi.
[18] Viittaus Mooseksen lakisäädöksiin.
[19] Viittaus Vergiliuksen Aeneidiin, III, 225 ja seur. Harpyijat
olivat inhoittavia tarulintuja.
[20] Ministeristä, hallitusneuvosto itämailla.
[21] Ministeri.
[22] Voltaire tekee tässä pilaa saksalaisen Leibnizin filosofiasta,
jossa monadi-oppi ja prestabilinen harmonia (edeltäpäin määrätty
sopusointu) ovat pääasioita.
[23] Sadder-kirja ("sadan portin" kirja), ote Zoroasterin pyhistä
kirjoista, laadittu uuspersian kielellä 15. vuosisadalla parsien
tarpeeksi. Sisältää uskonnonsääntöjä ja elämänohjeita.
[24] Zoroasterin uskonnon pääjumalia, auringon henki, luonnon
suojelija, sodan jumala.
[25] Viittaus psalmiin 114, 4.
[26] Viittaus erinäisiin raamatunkohtiin.
[27] Voltaire tässä nähtävästi ivaa joutavia uskonnollisia
riitaisuuksia, kenties oman aikansa jansenistien ja molinistien kiistaa
armosta, saaden vaikutuksia Swiftin satiirista.
[28] Eteläisen taivaan suurimpia tähtiä, Argo-laivan tähtikuviossa.
Samanniminen kaupunki muinaisessa Egyptissä, lähellä Aleksandriaa.
[29] Leskivaimojen polttaminen, joka ei oikeastaan ole ollut
pakollinen, on Intiassa ollut tapana sangen myöhäisiin aikoihin saakka.
Lienee nykyään jo miltei kokonaan häviämässä.
[30] Muinaiset egyptiläiset lienevät käyttäneet sukulaistensa muumioita
rahalainojensa pantteina. Siitä mainitsevat sekä Lukianos että
Herodotos.
[31] Viittaus muinais-intialaiseen sielunvaellusoppiin.
[32] Muinaisten egyptiläisten pääjumaluuksia oli musta Apis-härkä.
[33] Intiassa vallitsevan Brahma-uskonnon pääjumala, luoja, taiteiden
ja tieteiden keksijä, maailmansielu.
[34] Kala-jumala kuului muinaisten kaldealaisten vanhimpiin jumaliin;
oli muka heidän sivistyksensä perustaja,
[35] Kiinalaisia sanoja, joista Li uskonnollisessa suhteessa merkitsee
alkuvaloa, alkujärkeä, maailmanhenkeä, Tien taas taivasta. Molemmat
samalla merkitsevät korkeinta jumaluutta.
[36] Viittaus Salomon Korkeaan Veisuun, VII, 4.
[37] Eräs toisen suuruusluokan tähtiä Pegasus-sikermässä; samoin eräs