Sallimus: Itämainen kertomus - 2

käsissään keino, jolla voi tuhota tuon ylevän ja rakastettavan miehen.
Julman riemun täyttämänä hän antoi tämän Zadigin omakätisesti
kirjoittaman herjauksen joutua kuninkaan luettavaksi. Zadig, hänen
kaksi ystäväänsä ja mainittu nainen vangittiin. Hänen juttunsa oli pian
ratkaistu, häntä itseään ollenkaan kuulustelematta. Kun päätös
ilmoitettiin hänelle, asettui kateellinen hänen tielleen ja ilkkui
äänekkäästi, etteivät hänen säkeensä muka kelvanneet mihinkään. Zadig
ei suinkaan luulotellut itseään hyväksi runoilijaksi, mutta hän oli
epätoivoissaan siitä, että hänet oli tuomittu majesteettirikoksesta ja
että sen lisäksi pidettiin vankeudessa hänen kahta ystäväänsä ja tuota
kaunista naista rikoksesta, jota hän ei ollut tehnyt. Hänen ei sallittu
puolustautua, koska hänen kirjoitustaulunsa todisti kyllin selvästi.
Sellainen oli Babylonin laki. Hän kulki kuolemaan uteliaan ihmisjoukon
keskitse, josta kukaan ei uskaltanut häntä surkutella, mutta joka
kuitenkin tunkeutui tarkastelemaan hänen kasvojaan ja katselemaan,
tokko hän kuolisi arvokkaasti. Sukulaiset yksin olivat suruissaan,
sillä he eivät saaneet periä häntä. Kolme neljännestä hänen
omaisuudestaan näet takavarikoitiin kuninkaan hyväksi, ja yksi
neljännes annettiin kateelliselle.
Hänen valmistautuessaan kuolemaan kuninkaan papukaija sattui lentämään
alas parvekkeelta ja laskeutumaan Zadigin puutarhaan erääseen
ruusupensaaseen. Läheisestä puusta oli tuuli kantanut sinne persikan,
joka oli pudonnut Zadigin kirjoitustaulun toiselle puoliskolle ja
tarttunut siihen kiinni. Lintu otti persikan ja taulun ja kantoi ne
hallitsijan syliin. Utelias ruhtinas luki siitä ajatuksettomia sanoja,
jotka kuitenkin näyttivät runosäkeiden lopuilta. Hän rakasti runoutta,
ja säkeitä rakastavista ruhtinaista voidaan aina selviytyä. Papukaijan
seikkailu saattoi hänet ymmälle. Silloin kuningatar muisti ne sanat,
jotka olivat kirjoitetut Zadigin vahataulun toiseen puoliskoon, ja
antoi tuoda sen. Molemmat palaset asetettiin vastakkain ja sopivat
täydellisesti toisiinsa. Nyt luettiin säkeet sellaisina kuin Zadig oli
ne sepittänyt:
Rikosten julmain johdosta maa järkkyi pitkin matkaa;
Valt'istuimelle päästyään kuningas levon luo.
Yleisen rauhan aikana vain Lempi sotaa jatkaa;
Hän yksin rikkoo rauhan tään ja turman meille tuo.
Kuningas määräsi Zadigin heti tuotavaksi eteensä ja molemmat ystävät
sekä tuon kauniin naisen vapautettaviksi vankilasta. Zadig heittäytyi,
kasvot maata vasten kuninkaan ja kuningattaren jalkoihin; hän pyysi
heiltä sangen nöyrästi anteeksi huonoja runosäkeitään ja puhui niin
miellyttävästi, henkevästi ja järkevästi, että kuningas ja kuningatar
halusivat nähdä häntä vastakin. Hänelle annettiin häntä valheellisesti
syyttäneen kateellisen kaikki omaisuus, mutta Zadig palautti sen
hänelle kokonaan takaisin. Kateellisen ainoa tunne oli yksistään ilo
siitä, ettei ollut kadottanut omaisuuttaan. Kuninkaan kunnioitus
Zadigia kohtaan kasvoi päivä päivältä. Hän antoi hänen ottaa osaa
kaikkiin huvituksiinsa ja kysyi hänen mielipidettään kaikissa
asioissaan. Kuningatarkin katseli häntä tästä lähtien sellaisella
mielihyvällä, joka voi muuttua vaaralliseksi ei ainoastaan hänelle
itselleen, vaan myös hänen korkealle puolisolleen kuninkaalle, samoin
myös Zadigille, vieläpä koko valtakunnalle. Zadig puolestaan alkoi
uskoa, ettei olekaan vaikeaa olla onnellinen.


V
Jalomielinen

Se aika oli lähellä, jolloin vietettiin suuri, joka viides vuosi
uusiutuva juhla. Babylonissa vallitsevan tavan mukaan silloin viiden
vuoden perästä juhlallisesti julistettiin sen kansalaisen nimi, joka
oli suorittanut jalomielisimmän teon. Ylimykset ja maagit olivat
asiassa tuomareina. Ylisatraappi, joka huolehti kaupungista, esitti
kauneimmat teot, jotka olivat tapahtuneet hänen hallintonsa
aikana. Sitten äänestettiin ja kuningas julisti tuomion. Tähän
juhlatilaisuuteen virtasi ihmisiä maan kaukaisimmistakin osista.
Voittaja sai hallitsijan kädestä kultaisen, jalokivin koristellun
maljan, minkä ohella kuningas lausui:
"Ottaos vastaan tämä jalomielisyyden palkinto, ja antakoot jumalat
minulle paljon sinun kaltaisiasi alamaisia!"
Kun tämä muistettava päivä oli tullut, esiintyi kuningas
valtaistuimellaan, ympärillään ylimykset, maagit ja kaikkien niiden
kansain edustajat, jotka olivat saapuneet näihin kisoihin, missä
palkintoa ei saavutettu hevosten nopeudella eikä ruumiin voimalla, vaan
hyveellä. Ylisatraappi kuulutti korkealla äänellä ne teot, jotka
tekijöilleen voivat tuottaa tuon verrattoman palkinnon. Hän ei
ollenkaan maininnut Zadigin sielun suuruutta, kun tämä oli palauttanut
kadehtijalleen koko hänen omaisuutensa; se ei kai ollut sellainen teko,
joka olisi ollut kyllin ansiokas kilpailemaan palkinnosta.
Hän mainitsi ensiksi erään tuomarin, joka jonkun hairahduksen johdosta,
mihin hän itse ei ollut syypää, oli eräälle kansalaiselle tuottanut
oikeudenkäynnissä suuren tappion ja sentähden antanut tälle koko
omaisuutensa kärsityn vahingon korvaukseksi.
Sitten hän esitti erään nuoren miehen, joka oli ollut kiihkeästi
rakastunut erääseen tyttöön, minkä hän aikoi ottaa vaimokseen, mutta
oli sitten luovuttanut tytön eräälle ystävälleen, joka oli
kuolemaisillaan rakkaudesta samaan tyttöön, vieläpä oli varustanut
tämän myötäjäisilläkin.
Vihdoin hän toi esille erään sotamiehen, joka Hyrkanian sodassa oli
antanut vieläkin suuremman näytteen jalomielisyydestään. Vihollisen
sotilaat tahtoivat ryöstää hänen lemmittynsä, ja hän puolusti tätä
heiltä. Silloin tultiin sanomaan hänelle, että toiset hyrkanialaiset
olivat siinä lähellä ryöstämäisillään hänen äitinsä. Itkien hän jätti
rakastettunsa ja riensi pelastamaan äitinsä. Sen tehtyään hän palasi
lemmittynsä luo ja tapasi tämän kuolemaisillansa. Hän tahtoi tappaa
itsensä, mutta äiti muistutti hänelle, että hän oli äitinsä ainoa tuki,
ja niinpä hänellä oli uljuutta jäädä eloon.
Tuomarit kallistuivat sotamiehen puolelle. Silloin puuttui kuningas
puheeseen ja lausui:
"Hänen tekonsa ja samoin noiden toistenkin ovat kauniit, mutta ne eivät
ihmetytä minua. Zadig sen sijaan teki eilen työn, joka on ihmetyttänyt
minua. Minä olin muutamia päiviä sitten erottanut ministerini ja
suosikkini Korebin. Minä syytin häntä ankarasti, ja kaikki hovimieheni
vakuuttivat minun sittenkin olleen liian lempeä. Kukin heistä pani
parastansa panetellakseen Korebia. Kysyin silloin Zadigilta, mitä hän
ajatteli asiasta, ja hän rohkeni puolustaa syytettyä. Minä vakuutan
löytäneeni historiakirjoistamme esimerkkejä siitä, että joku on
omaisuudellaan korvannut erehdyksensä, toinen luovuttanut lemmittynsä,
kolmas asettanut äitinsä lemmittynsä edelle, mutta en ole koskaan
lukenut sellaista, että hovimies olisi ryhtynyt puhumaan epäsuosioon
joutuneen ministerin puolesta, jota uhkaa hallitsijan viha. Annan
kaksikymmentätuhatta kultarahaa jokaiselle niistä, joiden
jalomielisistä teoista tässä on kerrottu, mutta maljan minä annan
Zadigille."
"Herra", sanoi tämä, "Teidän Majesteettinne yksin ansaitsee maljan! Te
yksin olette tehnyt kuulumattoman työn, koska ette ole, niin kuningas
kuin olettekin, vihastunut orjaanne, joka vastusti Teidän kiihkoanne."
Kaikki ihmettelivät kuningasta ja Zadigia. Tuomari, joka oli antanut
omaisuutensa, rakastaja, joka oli naittanut lemmittynsä ystävälleen, ja
sotamies, joka oli ennemmin pelastanut äitinsä kuin morsiamensa, saivat
hallitsijalta palkintonsa ja näkivät nimensä pantavan jalomielisten
luetteloon; mutta Zadig sai maljan. Kuningas saavutti hyvän ruhtinaan
maineen, jota hän ei kuitenkaan jaksanut kauan säilyttää. Tuon päivän
kunniaksi pantiin toimeen suurempia juhlia kuin laki oikeastaan
sallikaan, ja sen muisto on vieläkin säilynyt Aasiassa.
"Nytpä vihdoinkin olen onnellinen!" arveli Zadig, -- mutta hän pettyi
siinä.


VI
Ministeri

Kuningas oli kadottanut pääministerinsä. Hän valitsi Zadlgin siihen
toimeen. Kaikki Babylonin kaunottaret ylistivät tätä vaalia, sillä
valtakunnan perustamisesta saakka ei koskaan ollut nähty niin nuorta
ministeriä. Kaikki hovimiehet olivat suutuksissaan; kateellinen sai
ihan verensylkykohtauksen, ja hänen nenänsä turposi hirveästi.
Kiitettyään kuningasta ja kuningatarta Zadig meni kiittämään myös
papukaijaa ja virkkoi tälle:
"Kaunis lintu! Sinä olet pelastanut henkeni ja tehnyt minusta
pääministerin. Heidän majesteettiensa koira ja hevonen ovat tuottaneet
minulle paljon pahaa, mutta sinä olet tehnyt minulle vain hyvää.
Sellaiset seikat siis määräävät ihmisten kohtalot! -- Mutta", lisäsi
hän, "ehkäpä niin harvinainen onni haihtuukin pian."
Papukaija vastasi: "Niin, niin."
Zadig hieman säikähti sitä, mutta ollen oivallinen luonnontutkija, joka
ei uskonut papukaijan voivan ennustella, hän kuitenkin pian rauhoittui
ja alkoi parhaansa mukaan hoitaa virkaansa.
Hän antoi kaikkien tuntea lakien pyhitettyä voimaa, mutta ei kenenkään
oman arvoasemansa painavuutta. Hän ei mitenkään rajoittanut
divaanin[20] äänestysvapautta, päinvastoin jokainen visiiri[21] sai
vapaasti lausua mielipiteensä, pelkäämättä hänen epäsuosiotaan. Kun hän
ratkaisi jonkin asian, niin antoi ratkaisun yksin laki eikä hän. Mutta
jos laki oli liian ankara, niin hän lievensi sitä. Milloin taas laki
oli puutteellinen, silloin hän ratkaisi asian niin tasapuolisesti, että
sitä olisi voitu pitää itse Zoroasterin ratkaisuna.
Häneltä oppivat kansat tuon ylevän periaatteen, että on parempi
uskaltaa vapauttaa rikollinen kuin tuomita viaton. Hän arveli lakien
olevan laadittuja yhtä paljon kansalaisten suojelemista kuin
pelottamista varten. Hänen päätaitonsa oli paljastaa totuutta, jota
kaikki ihmiset koettavat pimittää. Heti hallituksensa ensimmäisinä
päivinä hän osoitti käytännössä tätä suurta taitoaan.
Eräs kuuluisa babylonilainen kauppias oli kuollut Intiassa. Hän oli
määrännyt molemmat poikansa tasa-arvoisiksi perillisikseen, kunhan
ensin olivat naittaneet sisarensa; lisäksi hän oli jättänyt
kolmekymmentätuhatta kultarahaa lahjaksi sille pojistaan, jonka
todistettaisiin rakastaneen häntä enimmin.
Vanhempi poika teetti hänelle hautapatsaan, nuorempi antoi osan
perinnöstään sisaren myötäjäisten lisäksi.
Jokainen väitti:
"Vanhempi rakastaa enimmin isäänsä, nuorempi rakastaa enimmän
sisartansa. Niinpä kuuluvatkin nuo kolmekymmentätuhatta kultarahaa
vanhemmalle pojalle."
Zadig kutsutti molemmat peräkkäin luoksensa. Vanhemmalle hän lausui:
"Isäsi ei olekaan kuollut; hän on parantunut viime sairaudestaan ja
palajaa kohta Babyloniin."
"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tuo nuori mies. "Mutta hautapatsas
on maksanut minulle sangen paljon!"
Zadig ilmoitti sitten saman asian nuoremmalle veljelle.
"Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tämä. "Tietysti minä palautan
isälleni kaiken saamani omaisuuden; kuitenkin toivon hänen jättävän
sisarelleni sen osan, jonka jo olen määrännyt hänelle."
"Sinun ei tarvitse mitään luovuttaa", sanoi Zadig. "Päinvastoin saat
sinä nuo kolmekymmentätuhatta kultarahaa, sillä sinä rakastat enimmin
isääsi."
Eräs sangen rikas tyttö oli lupautunut vaimoksi kahdelle maagille, ja
nautittuaan muutamia kuukausia kummankin opetusta hän huomasi olevansa
raskaana. Molemmat maagit tahtoivat nyt naida hänet.
"Minä tahdon ottaa miehekseni sen heistä", sanoi hän, "joka on
saattanut minut siihen tilaan, että voin antaa valtakunnalle uuden
kansalaisen."
"Juuri minä olen tehnyt tämän hyvän työn", sanoi toinen.
"Minäpä se olen ollut niin onnellinen", väitti toinen.
"No hyvä!" sanoi tyttö. "Minä tunnustan sen heistä lapseni isäksi, joka
voi antaa hänelle parhaan kasvatuksen."
Hän synnytti pojan. Kumpikin maagi tahtoi kasvattaa sen. Asia vedottiin
Zadigin ratkaistavaksi. Hän kutsutti molemmat maagit eteensä.
"Mitä aiot opettaa kasvatettavallesi?" hän kysyi ensimmäiseltä.
"Aion neuvoa hänelle", vastasi oppinut, "puhetaidon kahdeksan osaa,
dialektiikkaa, astrologiaa ja demonomaniaa, samoin substanssin ja
accidenssin, abstraktin ja konkreetin olemuksen, monadit ja
prestabilisen harmonian".[22]
"Minä taas", sanoi toinen, "tahdon koettaa tehdä hänestä kelpo miehen,
joka on ystäviensä kunnioituksen arvoinen."
Zadig julisti:
"Joko olet hänen isänsä tai et, sinä saat naida hänen äitinsä."
Hoviin saapui joka päivä valituksia Meedian käskynhaltijaa
(itimad-ulet) Iraksia vastaan. Tämä oli mahtava herra, jonka sydän ei
pohjaltaan ollut paha, mutta oli turhamaisuuden ja nautinnonhimon
turmelema. Hän ei liioin suvainnut itseään puhuteltavan eikä koskaan
sallinut vastaansanomista. Riikinkukot eivät ole turhamaisempia,
kyyhkyset hekumallisempia ja kilpikonnat hitaampia kuin hän. Hän haki
vain väärää mainetta ja vääriä riemuja. Zadig otti parantaaksensa
hänet.
Hän lähetti hänelle kuninkaan puolesta erään musiikkimestarin, mukanaan
kaksitoista laulajaa ja neljäkolmatta soittoniekkaa, sekä erään
hovimestarin, mukanaan kuusi kokkia ja neljä kamariherraa, jotka eivät
saaneet jättää häntä hetkeksikään. Kuninkaan määräyksestä oli hänen
noudatettava aivan täsmällisesti seuraavaa päiväjärjestystä; ja näin
kävi komento:
Heti ensi päivänä, hekumallisen Iraksin herättyä, saapui
musiikkimestari laulajineen ja soittajineen. Laulettiin kantaatti, jota
kesti kaksi tuntia ja jossa joka kolmas minuutti toistui seuraava
jälkisäkeistö:
Mi kunto, mikä hengen valo!
Mi suuruus, sulo ylimmäinen!
Ah, kuinka voikaan herra jalo
Ain' itseens' olla tyytyväinen!
Kun kantaatti vihdoin oli suoritettu, niin eräs kamariherroista piti
hänelle kolmeneljännestuntia kestävän ylistyspuheen, jossa hän kehui
juuri niitä hänen hyviä avujaan, jotka häneltä puuttuivat. Puheen
päätyttyä hänet saatettiin musiikin soidessa pöytään. Päivällistä kesti
kolme tuntia. Jos hän yritti avata suutansa puhuakseen, virkkoi
ensimmäinen kamariherra heti: "Hän on oikeassa." Ja tuskin oli hän
ennättänyt lausua neljä sanaa, kun jo toinen kamariherra huudahti: "Hän
on oikeassa." Kaksi muuta kamariherraa taas räjähti heti nauramaan
niille sukkeluuksille, joita Iraks oli sanonut tai joita hänen olisi
pitänyt sanoa. Päivällisen jälkeen laulettiin kantaatti hänelle
uudestaan.
Ensimmäinen päivä tuntuikin hänestä hauskalta. Hän luuli, että
kuningasten kuningas todella kunnioitti häntä hänen ansioittensa
mukaan. Toinen päivä tuntui hänestä jo vähemmän hupaisalta; kolmas oli
rasittava ja neljäs aivan sietämätön; viides vihdoin vallan
piinallinen. Lopulta hän ei enää jaksanut kuulla alituisesti
laulettavan: Ah, kuinka voikaan herra jalo ain' itseens' olla
tyytyväinen! eikä kehuttavan, kuinka hän aina oli oikeassa, eikä joka
päivä samalla hetkellä itseään ylistettävän. Hän kirjoitti hoviin ja
pyysi hartaasti, että kuningas suvaitsisi kutsua pois kamariherrat,
soittoniekat ja hovimestarin. Samalla hän lupasi vasta olla vähemmän
turhamainen ja sen sijaan toimeliaampi. Hän antoi vähemmän suitsuttaa
itselleen ylistystä, piti vähemmän juhlia ja oli onnellisempi. Sillä,
kuten Sadder-kirjassa[23] sanotaan, alituinen nautinto ei ole mitään
nautintoa.


VII
Kinastelut ja vastaanotot

Siten osoitti Zadig joka päivä neronsa terävyyttä ja sielunsa hyvyyttä.
Häntä ihmeteltiin ja samalla kuitenkin rakastettiin. Häntä pidettiin
onnellisimpana kaikista ihmisistä. Koko valtakunta kaikui hänen
nimeään; kaikki naiset ihastelivat häntä; kaikki kansalaiset ylistivät
hänen oikeudentuntoaan; oppineet katselivat häntä aivan kuin
oraakkeliaan; itse papitkin myönsivät, että hän oli viisaampi kuin tuo
vanha ylimaagi Yebor. Kukaan ei halunnut nyt vetää häntä oikeuteen
aarnikotkien vuoksi; uskottiin vain sitä, mikä hänestäkin näytti
uskottavalta.
Babylonissa riehui suuri riita, jota oli kestänyt jo tuhannenviisisataa
vuotta; se oli jakanut koko valtakunnan kahteen itsepintaiseen
lahkokuntaan. Toiset väittivät, ettei Mithran[24] temppeliin saanut
koskaan astua muuten kuin vasemmalla jalalla; toiset taas inhosivat
tätä tapaa ja astuivat sinne sisään aina ensiksi oikealla jalalla.
Senpätähden nyt jännityksellä odotettiinkin pyhän tulen korkeaa juhlaa,
jotta nähtäisiin, kumpaa lahkokuntaa Zadig suosi. Koko maailman katseet
olivat suunnatut hänen molempiin jalkoihinsa, ja koko kaupungissa
vallitsi mitä suurin mielten kiihko. Zadig astui temppeliin harpaten
yht'aikaa molemmin jaloin ja osotti sitten kaunopuheisin sanoin, että
taivaan ja maan jumala, jolle henkilö ei merkitse mitään, ei tee mitään
eroa oikean ja vasemman jalan välillä. Kateellinen ja hänen vaimonsa
väittivät, että Zadigin puheessa ei ollut tarpeeksi kuvakieltä ja ettei
hän ollut antanut vuorien ja kukkulain siinä tarpeeksi karkeloida.[25]
"Hän on kuiva ja hengetön", sanoivat he. "Hänen puheessaan ei meri
pakene eivätkä tähdet putoa taivaalta eikä aurinko sula vahan
lailla.[26] Hänellä ei ole ollenkaan oikeaa itämaista tyyliä."
Zadig sen sijaan tyytyi terveen järjen tyyliin. Kaikki olivat hänen
puolellaan, ei siksi että hän oli oikeassa eikä siksi että hän oli
järkevä ja rakastettava, vaan siksi että hän oli pääministeri.
Yhtä onnellisesti hän ratkaisi valkoisten ja mustain maagien välisen
suuren riitakysymyksen. Valkoiset näet väittivät, että oli jumalatonta
rukoillessa kääntyä kaakkoon päin; mustat taas vakuuttivat, että Jumala
inhosi niiden ihmisten rukouksia, jotka rukoillessaan kääntyivät
luoteeseen päin. Zadig määräsi, että kukin sai kääntyä mihin suuntaan
hyvänsä.[27]
Aikansa hän osasi käyttää niin hyvin, että jo aamupäivällä suoritti
kaikki yksityiset ja yleiset asiat. Lopun päivästä hän puuhasi
Babylonin kaunisteluhommissa. Hän esitytti murhenäytelmiä, jotka
panivat itkemään, ja huvinäytelmiä, joille naurettiin, mikä kaikki oli
jo aikoja sitten joutunut pois muodista, mutta nyt jälleen hänen hyvän
makunsa johdosta heräsi henkiin. Hän ei suinkaan pitänyt itseänsä
viisaampana kuin taiteilijat; hän palkitsi heitä lahjoillaan ja
kunnianosotuksilla eikä salaa kadehtinut heidän kykyjään. Iltaisin hän
huvitti suuresti kuningasta ja varsinkin kuningatarta. Kuningas lausui:
"Suuri ministeri!" Kuningatar virkkoi: "Rakastettava ministeri!" ja
molemmat lisäsivät: "Olisipa ollut suuri vahinko, jos hänet olisi
hirtetty!"
Milloinkaan ei minkään arvohenkilön ole tarvinnut antaa naisille niin
paljon puheillepääsyjä kuin Zadigin. Enimmät tulivat puhumaan hänelle
asioista, joita heillä ei ollenkaan ollut, päästäkseen siten suhteisiin
hänen kanssaan. Kateellisen vaimo oli heistä ensimmäisiä. Hän vannoi
Zadigille Mithran ja Zend-Avestan nimessä tuntevansa syvintä inhoa
miehensä menettelyä kohtaan. Uskoipa hän hänelle lisäksi, että mies
muka oli raaka ja mustasukkainen, ja antoi hänen ymmärtää, että jumalat
rankaisisivat häntä, kieltämällä häneltä sen pyhän tulen kallisarvoiset
vaikutukset, jonka avulla yksin ihminen tulee kuolemattomien
kaltaiseksi. Vihdoin hän antoi sukkanauhansa pudota. Zadig otti sen
ylös tavallisella kohteliaisuudellaan, mutta ei sitonut sitä itse tuon
naisen polveen; ja tämä pieni virhe, jos se edes virhe olikaan, oli
mitä kauheimpien onnettomuuksien aiheena. Zadig ei ajatellut asiaa sen
pitemmälle, mutta kateellisen vaimo ajatteli sitä paljonkin.
Muitakin naisia ilmoittautui joka päivä. Babylonin salaiset aikakirjat
väittävät hänen kerran langenneen kiusaukseen, mutta olleen kummissaan
siitä, että nautinto ei tyydyttänyt häntä ja että hän syleili
lemmittyään aivan hajamielisesti. Se nainen, jolle hän, miltei
tietämättään, osotti suosiotaan, oli eräs kuningatar Astarten
kamarirouva. Lohdutuksekseen ajatteli tuo hellä babylonitar mielessään:
Tuon miehen pään täytyy nähtävästi olla hirveän täynnä asioita, koska
hän hautoo niitä lemmenkohtauksissakin. -- Sellaisella hetkellä,
jolloin useimmat eivät virka mitään ja toiset taas kuiskivat vain pyhiä
sanoja, sattui Zadig äkkiä huudahtamaan: "Kuningatar!" -- Babylonitar
luuli hänen vihdoinkin onnellisena hetkenä tulleen järkiinsä ja
sanoneen juuri hänelle: "Kuningattareni!" Mutta Zadig, edelleen sangen
hajamielisenä, mainitsikin Astarten nimen. Nainen taas, joka
tällaisella onnen hetkellä tulkitsi kaikki omaksi edukseen, kuvitteli
mielessään hänen tahtoneen sanoa: "Sinä olet kauniimpi kuin kuningatar
Astarte."
Hän jätti Zadigin haaremin, saatuaan sangen kauniita lahjoja.
Seikkailunsa hän kertoi heti kateellisen vaimolle, joka oli hänen paras
ystävättärensä. Tämä loukkautui hirveästi syrjäyttämisestään ja lausui:
"Minulle hän ei ole suvainnut edes kiinnittää jälleen tätä
sukkanauhaani, jota en enää tahdo koskaan käyttää."
"Kas vain!" lausui onnellinen nainen kateelliselle. "Sinähän käytät
samanlaisia sukkanauhoja kuin kuningatar! Ostatko ne siis samalta
valmistajaltakin?"
Kateellinen vaipui, mitään vastaamatta, syviin mietteisiin ja lähti
neuvottelemaan kateellisen miehensä kanssa.
Sillä välin Zadig huomasi olevansa aina hajamielinen, milloin antoi
puheillepääsyjä tai istui tuomarina. Hän ei ymmärtänyt, mistä se
johtui; ja tämä olikin hänen ainoa huolensa.
Hän näki merkillisen unen. Hänestä tuntui kuin lepäisi hän pehmeällä
ruusuvuoteella, josta luikersi esiin käärme, pistäen häntä terävällä,
myrkyllisellä kielellään suoraan sydämeen.
"Ah!" sanoi hän, "jo kauan olen maannut kuivilla ja pistävillä
ruohoilla; nyt lepään ruusuvuoteella; mutta kuka on tuo käärme?"


VIII
Mustasukkaisuus

Zadigin turmio johtui juuri hänen onnestaan ja varsinkin hänen
ansioistaan. Hän seurusteli joka päivä kuninkaan ja hänen korkean
puolisonsa Astarten kanssa. Hänen keskustelunsa viehätystä lisäsi
suuresti se halu miellyttää, joka nerolle merkitsee samaa kuin korut
kauneudelle. Hänen nuoruutensa ja sulonsa tekivät huomaamatta Astarteen
vaikutuksen, josta tämä aluksi ei ollut ollenkaan tietoinen, vaikkapa
intohimo jo hiipi hänen viattomaan poveensa. Pelotta ja epäilyksettä
Astarte halusi mielellään nähdä ja kuulla miestä, joka oli kallis sekä
hänen puolisolleen että valtiolle. Hän ei väsynyt ylistämästä häntä
kuninkaalle; hän puhui hänestä hovinaisilleen, jotka vielä koettivat
voittaakin hänet ylistelyillään. Kaikki oli omiaan painamaan yhä
syvemmälle hänen sydämeensä sen nuolen, jota hän ei vielä tuntenut. Hän
antoi Zadigille lahjoja, joihin hän kätki enemmän hellyyttä kuin itse
aavistikaan. Hän luulotteli puhelevansa hänelle pelkästään
kuningattarena, joka oli tyytyväinen hänen palveluksiinsa, mutta joskus
olivat hänen sanansa selvänä ilmauksena rakastuneen naisen tunteista.
Astarte oli paljon kauniimpi kuin edellämainittu Semira, joka ei voinut
sietää silmäpuolia, ja tuo toinen nainen, Azora, joka oli tahtonut
leikata puolisoltaan nenän. Astarten ystävällisyys, hänen hellät
sanansa, joita hän jo alkoi punastua, hänen katseensa, joita hän koetti
kääntää syrjään, mutta jotka siitä huolimatta kiintyivät Zadigin
katseisiin, sytyttivät Zadigin sydämessä tulen, jota hän kovin
hämmästyi. Hän taisteli; kutsui avukseen filosofian, joka ennenkin oli
häntä auttanut, mutta sai siitä vain selvyyttä tilaansa, ilman mitään
lohdutusta. Velvollisuus, kiitollisuus, hallitsijan loukattu
majesteetti, kaikki ne esiintyivät hänen silmissään koston jumalina.
Hän taisteli, hän riemuitsi voitostaan; mutta tämä voitto, joka hänen
täytyi joka hetki uudelleen taistella, maksoi hänelle paljon huokauksia
ja kyyneleitä. Hän ei enää rohjennut puhutella kuningatarta sillä
hellällä vapaudella, joka oli molemmille tuottanut niin suurta
viehätystä. Hänen silmänsä verhoutuivat pilveen; hänen sanansa olivat
teennäisiä ja sekavia; hän loi katseensa alas, ja kun hän vasten
tahtoaan milloin katseli Astartea, kohtasi hän kuningattaren katseen
täynnä kyyneliä, joista kimpoili häntä vastaan tulinuolia. He näyttivät
sanovan toisilleen: Me jumaloimme toisiamme uskaltamatta toisiamme
rakastaa; meitä molempia polttaa tuli, jonka me tuomitsemme.
Zadig lähti hänen luotansa aina hämillään ja epätoivoisena, sydän
täynnä tuskaa, jota hän ei enää jaksanut kestää. Mielenkuohunsa
vallassa hän purki salaisuutensa ilmi ystävälleen Kadorille,
aivan kuin mies, joka, kauan kestettyään ankaran tuskansa ahdistusta,
vihdoin paljastaa kipunsa sillä huudolla, minkä vaivan ankara
kaksinkertaistuminen häneltä pusertaa esiin, ja kylmällä hiellä, mikä
tihkuu hänen otsastaan.
Kador sanoi hänelle:
"Olen jo kauan sitten havainnut ne tunteet, joita tahdoit salata
itseltäsi. Intohimolla on omat merkkinsä, joiden suhteen ei liioin voi
erehtyä. Päätäppä itse, rakas Zadig: jos jo minä olen nähnyt sinun
sydämeesi, eiköhän silloin kuningaskin keksi siinä tunnetta, joka
loukkaa häntä? Hänen ainoa vikansahan onkin mitä rajattomin
mustasukkaisuus. Sinä tosin vastustat intohimoasi suuremmalla voimalla
kuin kuningatar omaansa, koska sinä olet filosofi ja samalla Zadig.
Astarte on nainen; hän huolehtii katseistansa sitäkin vähemmän, koska
ei vielä luule itseään rikolliseksi. Ollen onnettomuudekseen lujasti
vakuuttunut viattomuudestaan hän laiminlyö tarpeelliset ulkonaiset
varokeinot. Minä vapisen hänen puolestaan niin kauan kuin hänellä ei
ole mitään moittimista itsensä suhteen. Jos teidän kesken olisi
olemassa yhteisymmärrys, niin te voisitte pettää kaikkien silmät. Mutta
parhaillaan syntyvä intohimo, jota vastaan taistellaan, paljastaa
helposti itsensä; sen sijaan jo tyydytetty lempi osaa salata itsensä."
Zadigia kauhistutti ajatus pettää kuningasta, hyväntekijäänsä; eikä hän
koskaan ollut ollutkaan uskollisempi hallitsijalleen kuin nyt, jolloin
hän tahtomattaan tunsi rikkoneensa häntä vastaan.
Sillä välin kuningatar lausui niin usein Zadigin nimen, hänen otsansa
lensi niin punaiseksi hänen sitä lausuessaan, hän oli toisinaan niin
liikuttunut, toisinaan taas niin hämillään, kun hän kuninkaan
läsnäollessa puheli Zadigin kanssa, ja niin syvä haaveilu valtasi hänet
Zadigin mentyä, että kuningas tuli levottomaksi. Hän uskoi todeksi
kaiken näkemänsä ja kuvitteli mielessään, mitä ei ollut nähnyt.
Erityisesti hän huomasi, että hänen vaimonsa tohvelit olivat siniset
samoinkuin Zadiginkin; että hänen vaimonsa nauhat olivat keltaiset ja
Zadigin lakki samoin keltainen. Nehän olivat hirveitä todisteita niin
tarkka-aistiselle ruhtinaalle! Epäilys muuttui pian varmuudeksi hänen
katkeroituneessa mielessään.
Kaikki kuningasten ja kuningattarien orjat ovat samalla heidän
sydämiensä vakoojia. Pian oltiin selvillä siitä, että Astarte oli hellä
ja Moabdar mustasukkainen. Kateellinen sai yhtä kateellisen vaimonsa
lähettämään kuninkaalle sukkanauhansa, joka oli samanlainen kuin
kuningattaren oma; kaikeksi onnettomuudeksi se samoin oli sininen.
Hallitsija ei nyt enää ajatellut muuta kuin miten parhaiten voisi
kostaa. Hän päätti eräänä yönä myrkyttää kuningattaren päivän
koittaessa ja kuristuttaa Zadigin kuoliaaksi. Tähän työhön hän määräsi
erään julman eunukin, jota hän tavallisesti käytti kostotoimiensa
suorittajana.
Samaan aikaan sattui kuninkaan huoneessa olemaan pieni kääpiö, joka
kyllä oli mykkä, mutta ei suinkaan kuuro. Häntä siedettiin kaikkialla;
hän sai olla salaisintenkin asiain todistajana, aivan kuin kotieläin.
Tuo pieni mykkä oli suuresti kiintynyt kuningattareen ja Zadigiin. Yhtä
paljon hämmästyen kuin kauhistuen hän kuuli kuninkaan määräävän heidät
murhattaviksi. Mutta mitä tehdä, estääkseen tuon hirveän käskyn
toteutumasta aivan lähimpinä hetkinä? Hän ei voinut huutaa, mutta hän
osasi maalata ja sangen sattuvasti. Niinpä hän viettikin osan yötä
piirtämällä kaiken sen, mitä tahtoi saattaa kuningattaren tiedoksi.
Hänen piirroksensa esitti kuvan yhdessä kulmassa kuninkaan
raivostuneena antamassa käskyjään eunukille; lisäksi nähtiin siinä
pöydällä sininen nuora ja astia, samoin sinisiä sukansiteitä ja
keltaisia nauhoja, sekä vihdoin kuvan keskellä kuningatar kuolemassa
hovinaistensa käsiin ja Zadig kuristettuna hänen jaloissaan.
Taivaanrannalla näkyi nouseva aurinko osoittamassa, että tämän julman
toimituksen tuli tapahtua aamuruskon ensimmäisten säteiden koittaessa.
Saatuaan työnsä valmiiksi hän riensi heti erään kamarirouvan luo,
herätti hänet ja antoi hänen ymmärtää, että hänen piti heti viedä tämä
kuva kuningattarelle.
Keskellä yötä sitten kolkutettiin äkkiä Zadigin ovelle. Hänet
herätettiin ja hänelle annettiin kuningattaren lähettämä kirjelippu.