Nummisuutarit - 6

sen tiedätkin, maksoi plootuja.--Mutta kenen oli syy, että jouduimme
keskivariin? Eikö sinun?
ESKO. Enpä tarkoittanut muuta kuin saada piirretyksi puumerkkini
lupauskirjaan, jonka täytyy siellä löytyä; mutta tehtyäni tämän, miksi
emme jatkaneet kohta taasen tietämme morsius-taloa kohden?
MIKKO. Kaikki tämä ei kuulu tänne; kysymys on, kenen oli syy, että
poikkesimme keskivariin?
ESKO. Kas kas, mikä ääni nyt on kellossa!
MIKKO. Kellossa! Onko ääneni kellon ääni, sinä juonikas ja takaviisas
suutarin poika, onko ääneni kellon ääni?
ESKO. Ääni on lahja Herralta, liioinkin laulun-ääni.--Mutta ymmärrä
vertaukseni oikein; sillä haastelenpa usein esikuvien ja tunnusmerkkien
kautta. Niinpä tahdoin nytkin lausua miten vaihtelee täällä ihmisten
mieli, niinkuin metsässä kuullaan sekä koleita että kileitä
karjan-kelloja.
MIKKO. Sinä tyhmä pässi, kuuleppas tätä kelloa!
(Lyö Eskoa korvalle ja juoksee pois. Esko rientää perässä.--Kraatari
Antres tulee klanetti kainalossa).
ANTRES (yksin). Tässä siis pitää minun vartoa hääväkeä, ja, koska
tulevat viimein, seurata heitä suutarin huoneesen; niin on ukon tahto.
Mutta pitääkö minun seisoman tässä vaikka puoleen yöhön asti, pilli
kourassa vartoen heitä?--Vaiti! Tuossa ovat; sulhainen kuitenkin.
Tahdonpa antaa hänelle pienen kunnia-töräyksen. (Esko tulee, Antres
puhaltaa hänelle pari jaksoa).
ESKO. Oletko nähnyt Mikko Vilkastusta?
ANTRES. Puhemiestänne? Eikö ole hän seurassanne?
ESKO. Hän jätti minun kuin susi poikansa, ja antoi minulle vielä
korvapuustin lähteissä.
ANTRES. Miksi erositte vihassa?
ESKO. Hän on lyhy-nokkanen mies, eikä salli syntejänsä soimata.--
Korvalleni sain häneltä. Hyvä!--Olisin ehtinyt hänen kiinni, niin
kasvujen kanssa olisin maksanut kaikki. Mutta vaaran tullessa on hän
aina nopea-jalkainen. Ei kanna hän turhaan nimeä: Vilkastus.
ANTRES. Uuspeili, koko mies!--Minä kutsuttiin häihinne puhaltajaksi, ja
käskyn mukaan kävin vartomaan teitä tähän. Nyt tapaan sinun, mutta en
morsiantas.
ESKO. Ei yhtään morsianta. Hän jätti minun jo ennen vihkimistä ja otti
itsellensä toisen. Ilkeä petos, tunnoton petos! Mutta asiasta nousee
tuima prosessi.
ANTRES. Kenen otti hän?
ESKO. Puusuutarin; olimmehan häissänsä.
ANTRES. Minä surkuttelen tappioos, joka on suuri sydämesi puolesta.
ESKO. Sanomaton!--Se peevelin Mikko, kuin piti pääsemän kynsistäni!
Minä olisin pannut hänen noin, noin! (Hän tulee päihinsä).
ANTRES. Suuri uuspeili!--Mitä siitä vaikkei tyttö ollut rikkaampia?
Veisussa laulamme: »kuin meil' vaan on rakkaut', kyl' Jumalal' on
rikkaut'». Niin se on. Uskotko sinä myös sen?
ESKO. Niin se kaiketi olla mahtaa.--Mikon käsken keräjiin myös. Ehkä
näit puitten välistä sinä hänen lyövän minua korvalle?
ANTRES. En nähnyt!
ESKO. Sano järkähtämätön totuus!
ANTRES. En minä nähnyt, en minä nähnyt!
ESKO. Aatteles, jos täytyy sun panna kaksi sormea kirjan päälle!
ANTRES. En nähnyt sittenkään.--Elä Herran tähden minua saata keräjiin;
lakitupaa kamoon niinkuin helvettiä.
ESKO. Asiaa tahdon tuumailla.--Mutta minä ehkä kuolen nyt!
ANTRES. Jumal' varjel' meitä! Miksi niin?
ESKO. Tuntuuhan kuin ruumiini ja sieluni sulaisivat yhteen ilman kanssa.
ANTRES. Oletpa vielä koossa!
ESKO. Minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön, ja kohoon
korkeukiin ylös.
ANTRES. Tanterella seisot vielä niinkuin minäkin, syntinen ihminen.
ESKO. Ääntäsi en oikein kuule tänne ylös. Mitä sanoit?
ANTRES. Sinä tanterella seisot.
ESKO. Mutta henkeni taivaan navalla pyörii.
ANTRES. Sinä teet minun kovin murheelliseksi!
ESKO. Tämä on niin lystiä. Maa ja taivas lyövät kupperkeikkaa ja sinä,
kraatari Antres, pyörit silmissäni kuin apina markkinoilla ja kuitenkin
tahtoisin sinua hellästi suudella. Kyllä tämä on kuolema; ja minä saan
saatanan kuraasin. Hih! Nyt tappelisin legioonien kanssa.
ANTRES. Olethan ryypännyt, mies?
ESKO. Olenhan senkin tehnyt. Kaksi oivaa kulausta otin äsken juuri Mikon
taskumatista.--Mutta nyt on aika tullut, ja kerran meidän kaikkein
kuolla pitää; usko minua!
ANTRES. Esko, oletko koskaan ennen ollut humalassa?--
ESKO. Totta sanoen, en koskaan!
ANTRES. Nyt olet, naapurini!
ESKO. Olisko tämä humalaa?
ANTRES. Samaa sorttia, ole varma siitä!
ESKO. Näin ihanata, näin taivaallista, näin rautarohkeata! Olis koko
mailma sylissäni, niin suutelisinpa sitä kuin veljeä rakasta. Peijakas!
taitaisinpa loiskata tuon kuusen kärkeen tai tuon pilven köyrylle
istumaan ja sieltä taasen ales kuin ukon vasama aina maan tunkkasen
ytimeen. Elämä on iloleikki! Antres, mitä olemme me, mitä olentoja
täällä, että jumala meistä huolen pitää?--Hih! Tässä on aika poika
Kokkolasta. Eikös niin? Mitä sanot, kraatari?
ANTRES. En juuri mitään sano.
ESKO. Onko kraatari parempi mies kuin suutari?
ANTRES. Molemmat tarpeelliset tässä mailmassa!
ESKO. Sinulla on tapa moittia suutaria ja panna kraatarin pykälän
ylemmäs, mutta katsos, jos ei olis saappaita; niin eipä taitais olla
jalkojakaan. Siinä sinulle yksi piikkaus niin hyvä kuin kaksi.
ANTRES. Tahdotpa välillemme suukopua ja riitaa. Niin, niin, kyllä
ymmärrän; mutta minä en puhu mitään.
ESKO. Ei yhtään riitaa; sillä nyt on ilon päivä. (Saarnaavalla äänellä):
»Ole, sielun', iloinen,
Luota sinuas härjän pääl',
Härkä vie sun mäen pääl'.»
Olinpa kovin lapsikas peljätessä mennäkseni kotiin, niinkuin tarvitsisi
minun se tehdä. Koto jääköön hiiteen! Mailma on avara ja leipää löytyy
joka haaralla.
ANTRES. Käy koreasti kotiis vaan, Esko, se on sulta paras!
ESKO. Ei tuumaakaan enään kotoa kohden, vaan tästä käännyn ympäri ja
vaellan kauvas, kauvemmas vielä kuin se etäinen kulta-nummi, jonka
pappilan mamsselli näki unissansa.--Vie sinä heille terveiseni, kiitä
heitä puolestani ylöskasvatuksen edestä, sano, että siunasin heitä
mennessäni ja olin iloinen kuin oinas. (Ylpeästi ja keikuttaen päätänsä).
»Ole, sielun', iloinen,
Luota sinuas härjän pääl',
Härkä vie sun mäen pääl'.»
Hih, vaan! Karrin hyllyssä oli kymmenen ruoka-luskaa, minä luin
ne.--Antres, ollaanpas oikein iloisia!--Katsos, kuinka nopea minä olen
juoksemaan. (Juoksee kiivaasti pois).
ANTRES (yksin). Rupeanpa häntä pelkäämän. Kovin irstasluontoinen mies,
ja vahva, hirmuisen vahva. (Esko tulee juosten takaisin ilman hattua ja
toista kenkää).
ESKO. Herran Kiesus, Antres, juostaankos päämme mäntyyn?
ANTRES. Kuinka on laitas? Olethan ilman hattua ja toista kenkää!
ESKO. Olkoon niin!
ANTRES. Ne etsimme ylös.
ESKO. Ei, kraatari, metsä saantinsa pitäköön! Huolisinko yhdestä hatusta
ja kengästä? Peeveli! jos oikein vihastun, niin kaikki nutut päältäni
heitän ja myyn itseni Ryssälle. Sataan plootuun!
ANTRES. Ole siivosti, ystäväni, ja haastele niinkuin järjellisen tulee.
--Minä menen ja etsin ylös hattus.
ESKO. Elä tee sitä, meistä tulee muutoin vihan veljet.
ANTRES. Taitaisitko ihmisten näkyviin?
ESKO. Se tukka kelpaa, vaikka teit siitä kerran kovin pilkkaa, sinä. Sen
muistan aina.
ANTRES. Silloin olin vähän päissäni.
ESKO. Sinä naureskelit tätä pystyssä seisovaa töyhtöä päälaellani tässä.
Miehuuden ja kiivauden merkki. Myös pilkkasit silloin silmiäni, kutsuen
niitä ympyrjäisiksi maapässin silmiksi. Hyvä! Katseleppas niitä silmiä!
ANTRES. Ne olen nähnyt!
ESKO. Katsele minua hetki tarkasti ja äänetönnä vasten silmiä. Tee se
pian, muutoin ei käy sun hyvin, Antres!
ANTRES. Minä katselen. (Hetken aikaa äänettömyyttä, jona he katselevat
toinen toistaan vasten silmiä).
ESKO. Niin, semmoiset silmät ne ovat. Tunnustas myös tuota tupsua
päässäni!
ANTRES. Mitä vasten? näin tukka pystyssä käydä
ESKO. Se käy laatuun sitä tunnustaa. Tee se hyvän sään aikana.
ANTRES. Sinä olet erinomainen mies!
ESKO. Tämmöinen tupsupää. Pistä kouras tänne; siitä et saa kipeätä!
ANTRES. Mutta mitä se meriteeraa?
ESKO. En tiedä itsekkään. Mutta tee se kiireesti, jos selkäs syhyy.
ANTRES. Minä tunnustan! (Hän tunnustaa).
ESKO. Toinen kerta! (Antres tunnustaa). Niin. Entäs kolmas kerta!
ANTRES. Sinä hulluttelet, mies! Olenhan jo tunnustanut.
ESKO. Tunnustas vielä kolmas kerta!
ANTRES. Voi minua poloista miestä, mihin olen joutunut!
ESKO. Kolmas kerta.--Tunnustappas!
ANTRES. Minä tunnustan! (Tunnustaa).
ESKO. Niin, semmoinen tukka se on, ja itseppä sen kannan niinkuin
silmätkin.
ANTRES. Enpä olis luullut sinua näin kovaksi mieheksi!
ESKO. Kova ja kiivas luonnosta.
ANTRES. Enkä näin kiukkuiseksi ja juonikkaaksi.
ESKO. Tuhannen peeveliä! koko mailma on kuin noiduttu mua kohtaan.
(Ottaa kraataria kauluksesta kiinni). Minun Karri petti, oma morsiameni
minun petti, kutsuen minua hävyttömäksi mieheksi, ja kujalle minun
ajoivat kuin kylän koiran. Niin kanssani tehneet ovat, ja Mikko
Vilkastushan koko saatana oli. Rahat juotuans löi hän minua korvalle ja
juoksi tiehensä kuin peto. Ja meidän välillä, Antres, on jotain vanhaa
hapatusta myös.
ANTRES. Elä kiristä minua kurkusta!
ESKO. Herran Kiesus, kraatari! Mikko Vilkastus on täyttänyt sydämeni
niin. (Kiristää aina kovemmin Antresta, joka koettaa rynnistellä
vastaan).
ANTRES. Elä kiristä!
ESKO. Tierätkös, kraatari.
ANTRES. Tulkaat minua apuun!
ESKO. Noin minä miehiä panen; katsos! (Painaa kraatarin maahan, kraatari
pyörtyy ja jää makaamaan liikkumatonna). Kiusa kiusan päälle viimein
mieheltä järjen vie. (Katselee kraataria). Liikkumaton niin kuin kivi.
Aatteles jos... (Ravistaa häntä). Nouse ylös, Antres, ja ollaan ystävät
taas!--Hän ei hengitä enään. Se on tehty! Toinen laudoissa, toinen
raudoissa, niin tämä hääreisu päättyi. Kuollut on hän! Se on tehty!
(Iivari, Sakeri ja Niko tulevat ajaen, kaikki istuen rattailla). Tulkaat
ja nähkäät rikostani suurta.
SAKERI. Pysäytä! (Iivari pysäyttää). Mitä on tapahtunut tässä?
ESKO. Tulkaat katsomaan vihan ja synnin hedelmiä!
IIVARI. Veljeni, Esko! Mitä hirmutöitä?
ESKO. Se on tehty!
SAKERI. Ales rattailta kaikki! (Astuvat ales). Sido Rusko mäntyyn
tuolla. (Iivari ajaa pois hevoisen oikealle. Sakeri, taluttaen Nikoa
köydestä, joka on sidottu vangin jalkaan, lähestyy Eskoa). Esko, minun
sisareni poika, mitä olet tehnyt?
ESKO: Hyvää päivää!--Tekoni on tuossa. Siinä makaa kraatari niinkuin
vihani uhrilammas. Mutta tämä on minulle rangaistukseksi. (Iivari tulee).
IIVARI. Oletko tappanut kraatarin?
ESKO. Hyvää päivää! Vaikka ehtoo jo taitaakin olla.--Niin, Iivari; sinä
olet nuorempi, ota vaari minusta ja elä koskaan himoillesi valtaa
anna.--Minä miehen tapoin, ja tämä tapahtui minulle rangaistukseksi.
Mutta voi kraataria, jonka henkensä panna täytyi kuritukseksi minulle!
(Sakeri kuiskaa Eskoa korvaan, Esko lähtee juoksemaan, mutta kääntyy
jälleen kohta takaisin neljän viiden askeleen päästä). Ei, eno; en tahdo
karata. Tunnon vaivat lievii esivallan meitä rangaistessa. Siis tulkoon
kuuskorttelisia täysi kippu selälleni; sillä sen olen ansainnut. Ja
sitten: marssi sinne, missä pilvet maata lamaa ja peuroilla ajetaan.
Sinne, sinne kruunu omansa korjaa. Humala katoo päästäni, haihtuu kuin
tuhka tuulessa. Nyt olen ihan selvä. (Antres liikuttelee itsiänsä).
Kraatari elää vielä! Mun ystäväni, Antres!
ANTRES (nousee istumaan huoaten raskaasti). Olemmeko tässä vielä?
ESKO. Tässä, ystäväni! Mutta kiitos luojan, ettäs vielä hengen sait!
Minä pyydän sinulta anteiksi, kraatari, kaikesta sydämestäni!
ANTRES. Minä kaukaisilla mailmoilla käynyt olen, vieraita kieliä
haastellut ja paljon ihmeitä nähnyt.--Kuinka kauvan sitten, Esko, kuin
sinä minua kurkusta kruuvasit?
ESKO. Tuskin kolme minutia!
ANTRES. Sano kolmekymmentä vuotta kuitenkin!
ESKO. Ei yli kolmen minutin, usko mitä sanon!
Antres. Kas ihmettä taas!
ESKO. Nouseppa seisomaan, veljeni! (Auttaa Antresta seisomaan). Kuinka
jaksat nyt?
ANTRES. Minä olen terve ja raitis!
ESKO. Terve ja raitis! Mikä onnen hetki!--Mutta ottaispa mun peijakas,
jos rupeisit minua laillisesti hakemaan!
ANTRES. En minä rupee.
ESKO. Kiristää toista kurkusta, se on pedon tapaista, ja tarvitsisinpa
loittiini aika lailla. Ei haittaisi se yhtään. Mutta minä rukoilen sinua,
elä vie minua keräjiin tästä asiasta!
ANTRES. En minä vie, en minä vie.
ESKO. Sinä kunnon mies! Mitä maksan sinulle?
ANTRES. Et mitään, et tarvitse!
ESKO. Verraton mies! Ilmatteeksi sulle saappaita teen aina kuolemaan asti.
ANTRES. Jos niin tahdot!
ESKO. Sen teen minä!--Kas niin, eno ja nuorempi veljeni, Iivari,
sallimus auttoi minun tästä onnettomuudesta kuitenkin.--Mutta mistä
tulette ja kuka on tämä?
SAKERI. Kaupungista tullaan!
IIVARI. Ja tämä on ystävämme, joka meidät onnellisiksi tekee.
ESKO. Miksi eno häntä nuorasta hallitsee?
IIVARI. Ystävyyden liite, näetkös.
ESKO. Selittäkäät minulle asia.
IIVARI. Etkö huomaa lyhyttä tukkaansa, piikkipartaansa ja pilkkua
nenänsä vieressä?
ESKO. Se suuri varas.
SAKERI; Sama veitikka!
IIVARI. Hänenpä nypistimme koreasti Puol'matkan krouvissa.
ESKO. Mikä onni!
IIVARI. Seittemän sataa riksiä vaan.
ESKO (itseks.) Mikä onni! Tästä nousee isäni huoneesen ilo suuri, ja
minäkin olen pelastettu sillä samalla.
SAKERI. Mutta kuuleppa, mun sisareni poika, tänä päivänähän pitäisi
vietettämän jälkihäitäs?
IIVARI. Jaa peijakas! Mutta miksi seisot tässä?
ESKO. Ettäs sanot. Mutta minua on kohdannut kova vastoinkäyminen.
Morsiameni annettiin petollisesti toiselle ja minä sain kääntyä nuorena
miehenä takaisin; tähän asti olen viipynyt kotomatkallani ja juuri Mikko
Vilkastuksen tähden. Hän minun petti myös. Kaksitoista riksiä, jotka
äiti antoi minulle häärahoiksi, joi hän ylös, sitten löi hän minua
korvalle ja juoksi tiehensä, ja se tapahtui juuri tässä. Päätinpä,
etten enään lähtisi kotia, vaan vaeltaisin kaukamaille, mutta luulen
toki asiain kääntyvän nyt toisin.
IIVARI. Nyt ei yhtään hätää sinullakaan, ei yhtään! Me myös teimme
huonon retken, mutta tämä onnemme lintu tässä (osoittaen Nikoa) saattoi
kaikki parhaalle kannalle taas. Nyt en ensinkään pelkää tullakseni
kotia, sanonpa kohta suoraan, että kaikki joimme, mutta tässä on sen
sijaan seittemän sataa riksiä,--ja isämme mökissä ilosta hurrataan.
SAKERI. Elä sentähden ilmoita minun olleen seurassasi juomakengilläsi
kaupungissa!
IIVARI. En, vaan sanon, että kohtasin teidän vasta ihan tullipuun
alla, tullessani ulos kaupungista. Olkaat hyvässä turvassa, eno; minä
pelastan selkänne.
SAKERI. Minun selkäni?
IIVARI. Niin teidän kuin Eskon ja omani!
ESKO. Kas kas, mikä ihmeellinen käännös! Nyt himoomme päästä kotia kuin
voiton-sankarit sodasta. Tätä onnea emme olisi ansainneet. Mutta
kiittäkäämme sallimusta!
IIVARI. Kiittäkäämme sallimusta, se tämän miehen varkauteen veti,
pelastaaksensa meitä, kurjia.--Mutta minua kouristelee kiukkuinen nälkä.
Onko pussissasi ruokaa?
ESKO. Ei yhtään, vaan on siellä ainoastaan riisi-ruohoja.--Kovin nälkä
minunkin. Konna vieköön! taidanpa kuin paras lintukoira haistaa leivän
hajun matkamiesten eväspussissa, ja makean uutishajun olenkin tuntenut
kaiken tien. Totta, veljeni, näin kiivasta nälkää en muista vielä
koettaneeni. Mutta kärsikäämme hetki vielä, kohta antaa meille äitimme
ruokaa.
IIVARI. Voileipää hän antaa meille, niinkuin hyville lapsille.--Kotia
kuin Hiien pohtimessa! Minä päästän hevoisen. (Aikoo mennä oikealle).
Mutta katsokaat, ettette hukkaa kultapalloamme, eno; jos sen teette,
niin sitten kuitenkin ilman armoa me molemmat hirteen. (Menee).
SAKERI. Hänestä vaarin pidän kyllä!
NIKO (itseks.) Saakeli olkoon! tyhjentäisinpä minäkin kernaasti pöytyrin
hernevelliä, sillä olenpa tyhjä kuin vesikoijussa pari viikkoa sitten.
Mutta taidanhan nälän pahimman kauvaksi unohtaa vielä katsellessani
tässä lapsuuteni teitä ja polkuja.
ESKO (Nikolle). Vai sinäkö sama junkkari. Aatteles mikä kamala rikos,
luvattomasti ottaa toisen omaisuutta, pistää taskuunsa ja hiipistellä
tiehens'. Aatteles sitä, sinä kurja mies!
NIKO. Pidä kitasi sinä, kananvaras, mällistelevä huhkain siinä;
tempasenpa muutoin käteni nuorista, käyn sun tukkaas ja hajoitan sen
tuulenpesän ilmaan.
ESKO. Elä kopeile! Tunnenpa humalan tulevan päähäni takaisin, se kanalja
tulee, antaen uutta kuraasia.--Sinä lurjus! haukutko minua? Katso
etten iske kurkkuus! Mitäs tekisit? Kätes ovat kiinni.
SAKERI. Siivosti, Esko, ja muista, että on hän vankimme!
IIVARI (on peräyttänyt hevoisen rattaineen teaterille). Mitä torelee
Esko?
ESKO. Tuo hävytön mies kun rupesi minua haukkumaan siitä, että
kristillisellä tavalla nuhtelin häntä varkaudesta.
IIVARI. Hän ei kärsi yksinkertaisia, ja yksinkertaisiapa olemme, jos
häntä nuhtelemme siitä, josta meidän häntä kiittää tulee.--Nyt kaikki
rattaille; orhini levottomuudesta pyrskii ja raappii! (Kaikki istuvat
rattaille). Minä, ajajanne, istun nokalle tähän, eno, kultakukkomme
kanssa, istuu keskellemme, sitten Esko, ja sinä, pillinesi, sovita itses
tuonne taakse ja puhalla, että taivas repee!
ANTRES. Minä puhallan!
IIVARI. Mutta katso, ettes putoo sieltä, koska orhini nelisiin juoksee!
ANTRES. En minä putoo.
IIVARI. Missä on hattus, Esko?
ESKO. Tuonne metsään se jäi, mutta jääköön heitä vaikka kymmenen.
IIVARI. Niin juuri. Tästä lähin käymme silkki-hatussa.
ESKO. Ja kultakellossa. Ostammepa itsellemme kruunun puustellin tai
arenteeraamme jonkun herran kartanon.
IIVARI. Sen teen minä kohta.
ESKO. Minä tulen pehtoorikses, Iivari!
IIVARI. Sinun otan pehtooriksi, enon metsäviskaalikseni vannotan, isäni
panen voudiksi ja huushollerskamme olkoon voudin vaimo!
ESKO. Kuka voudin vaimo?
IIVARI. Äitimme, ymmärräthän?
ESKO. Niin niin, nyt äkkään!
IIVARI. Olkaat varolla, nyt isken. Katso vaan, ettes helli sieltä, sinä,
takapuhaltaja.
ANTRES. En minä helli, en minä helli!
IIVARI. Nyt mennään! Pois tieltä! tässä tulee rikasta väkeä.--Ilomarsi,
kraatari, ilomarsi! (Menevät; Antres puhaltaa porin-marsia, toiset
loilottavat.--Kaksi kuokkavierasta, tavoittaen Eskon häihin, tulee
vasemmalta).
1:N KUOKKA. Klanetti pauhaa, joutukaamme! (Mikon valitus-huuto kuuluu
metsästä). Kuka valittaa siellä?
2:N KUOKKA. Jotain kuulin minäkin.
1:N KUOKKA. Käydäänpäs katsomaan! (Kuokat menevät. Hetken perästä
tulevat he, kantaen Mikkoa, joka on taittanut jalkansa).
MIKKO. Minä olen taittanut jalkani, viekäät minua kanttoorin luoksi!
1:N KUOKKA. Kanttoori on häissä Nummisuutarilla. Sinne kannamme sinun!
MIKKO. Tuhannen tulimmaista, pitääkö minun sinne!
2:N KUOKKA. Hän on siellä, sen tiedämme varmaan.--Onko jalkasi pahoin
taittunut?
MIKKO. Onpa tässä kärsimystä.
1:N KUOKKA. Se onkin vaan murrettu. Mutta kuinka tapahtui se?
MIKKO. Juoksin, mieletön, naarasterren perässä, joka hyppäsi saakelin
vikkelästi, viekotellen sillä kurilla minua poika-parvestansa. Minä
kompastuin ja mursin jalkani. (Itseks.) Kirottu Esko, kuin hätäytit
minua ja matkaansaatoit kaiken tämän! Onni, ettei nähnyt hän
lankeemistani. (Ääneensä). Mutta tämä on vimmattua, jalkani kimoilee ja
polttaa kuin pahalaisen makkarakattilassa.
1:N KUOKKA. Sentähden riennämme kanssas Nummisuutarille!
MIKKO. Peikot ja perkeleet! en tahtoisi sinne!
1:N KUOKKA. Sinne kiireesti, jos parannusta toivot. Jalkas pitää
sidottaa lastoihin, mutta pienikin viivytys taitaa pahentaa kaikki,
tehdä sinusta ontuvan Huuperin äijän.--Ota kanssani kiinni hänestä sinä,
ja rientäkäämme! (Kuokat, kantaen Mikkoa, menevät).


VIIDES NÄYTÖS.

(Ulkopuolella Topiaksen huonetta, joka seisoo oikealla. Vasemmalla on
pöytä, siinä viinapotelli, kaksi lasia, vehnäleivän-pytkyjä ja sokeria.
Perällä näkyy honka-nummi.--Topias ja Sepeteus tulevat vasemmalta).
TOPIAS. Kas kas Marttaa vaan, kuin on rakentanut eri viinapöydän, ja
ulos pihalle sitten. Herrasväen konstia ja temppuja istuu hänessä vielä
nuoruuden päivistä, koska tyttö palveli Riutalan kartanossa, ja palveli
seittemän vuotta. Kapteenska piti hänestä paljon, samoin kapteeni itse,
vaikka saivat hekin pitää suunsa kiinni, koska Martta oikein
vihuripäänsä päällensä otti. Semmoinen likka hän oli. Silloinpa mekin,
minun käydessäni kartanossa neulomassa, tulimme keskenämme tuttavuuteen,
ja aina paremmiksi ja paremmiksi ystäviksi ja viimein pariskunnaksi, ja
sainpa, koira vieköön! maksaa tervarahaa Eskon tähden, kirkkoa tervata
sain. No, no! »Nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus», sanoo
sananlasku. Nuori mies, hän on kuin metsävuohi, hurjapäinen. Hän ryntää
päälle vaan, aattelematta perään, liioinkin tähän aikaan.
SEPETEUS. Ennen nyrkki pystyssä ja suu mytyssä himojamme vastaan sotaa
käytiin, ja rautaa kasvoi miehen mieleen, mutta tällä suvulla ei ole
tahdon voimaa, vaan tanssii se halujensa pillin mukaan.
TOPIAS. Niin niin.--Muistaakos kanttoori, kuinka Peltolan
hirsi-talkoossa sekä nuoret että vanhat tanssivat virolais-ukon,
Hanssun, säkkipillin mukaan?
SEPETEUS. Minä jouduin sinne virka-retkilläni.
TOPIAS. Tehtiinpä siellä yhtäkin konstia ja juonta. Siellähän seppä
minun silmäni noki, juuri talosta lähteissäni. Junkkari! Enkä tiennyt
asioistakaan, ennens kuin kotona sain Martan kimppuuni siitä
syystä.--Noh, ne ovat menneitä asioja, ja olkoot unohduksessa. Mutta
saapa tässä mies koetella yhtä ja toista, sekä leikkiä että totta, tässä
mailmassa, jonka oppineet sanovat ymmyrjäiseksi kuin minun pääni ja
pyörivän tyhjässä ilmassa. Mitä aattelee kanttoori siitä asiasta?
SEPETEUS. Minä kiinniriipun sanassa, jossa veisaamme: »ei patsast' eikä
napaa, vaan vahva virta vapaa».
TOPIAS. Niin uskon minäkin.--Vetten päällä se pyörii, suuri kuin
joulukaakku.--Niin on tämä mailma ymmyrjäinen ja soppia ja solia täynnä,
joissa pian masennetaan mies. (Täyttää molemmat lasit viinalla). Mutta
kas, kuin kaikki viimein ympäri käy, niin otammepa ryypin ja unohdamme
kaikki. Ryypin otamme ja nauramme ja itkemme yhtaikaa elinkautemme
retkille.--Kanttoori, olkaat niin hyvä! Elkäät hirttäkää Eskon häitä,
minä muutoin närkästyn poikani puolesta.
SEPETEUS. Maistaa tahdon!
TOPIAS. Lasi kumoon, kanttoori, kumoon!
SEPETEUS. Ei, Topias; maistan vaan!
TOPIAS. Niinkuin tahdotte, mutta Eskon muistoksi! (Ryyppäävät, Sepeteus
maistaen).
TOPIAS. Sokeria tahi vehnäleipää päälle; kumpaa vaan haluttaa; sillä
takakontoni, näettekö, ei ole juuri niin tyhjä kuin luulis, sieltä heruu
koska heruman pitää. Mikä on suutari Topiaksen eläessä? Hänen konstinsa
istuu päässä, sen käytös kourassa tässä; terve ruumis, silmät, korvat ja
kaikki muut jäsenet; uljas vaimo ja kaksi poikaa, ja omalla kannallansa
asuu hän tässä, tässä vapaalla, kaikuvalla honka-nummella.--Tässä on
ankara kaiku, herättäkääs se äänellänne, kanttoori.
SEPETEUS. Nyt ei veisaamiseen aika eikä paikka.
TOPIAS. Vähän vaan loilotusta, että kaiku kuuluu.
SEPETEUS. La la la laa! (Kaiku.)
TOPIAS La la la laa!
(laulaen). »Mutta me Mänttälän pojat...»
Hih! (Viskasee lakkinsa ilmaan. Martta tulee huoneesta ja tukistaa häntä).
MARTTA. Pidätkö suus kiinni, sinä poutahaukka.--Mitä teette tässä
ulkona? Kanttoori on hyvä ja tulee sisään. (Menee huoneesen).
TOPIAS (ottaa ylös lakkinsa). Eskon iso-lippunen lakki; hän sai hattuni
häihin. (Ryyppää).
SEPETEUS. Mutta usko minua, pöllähdinpä tästä tapauksesta, tukistuksesta
nimittäin.
TOPIAS. Tuosta etu-tupsusta hän minua vähän nujusti, mutta annanpa
hänelle sen anteeksi; sillä onpa hän kovin kiivas ja kiukkuinen
häätoimien hyörinässä. Hän on kun tulen leimaus. Huomasitteko, kuinka
pikaisesti tämä temppu oli tehty häneltä? Kuin luoti oli hän tässä, kuin
luoti oli hän sekuntin päästä tuvassa jälleen, ja sillä aikaa ehti hän
tukistaa minua.
SEPETEUS. Nais-valtikka on murheellinen merkki; se maakuntain häviöö
ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui,
hallitsit portot, narssut ja naasikat, ja mies vapisi vaimon edessä.
Mikä häpeä! Mutta kaikki hekuman ja huvituksen työ.--Topias! minä vaimon
arvossa pidän, mutta sanon, että mailman loppu, hävitys ja ikuinen
sekamelska meitä lähestyy, koska hän housut päällensä pukee ja rupeevi
meitä könistämään, meille korvapuusteja jakelee ja--(katsoen
merkillisesti Topiasta kohden) meitä tukistelee.
TOPIAS. Kuin oikein peräänaattelen, niin olipa se hävyttömästi tehty
Martalta. Peijakas! minä närkästyn. Tukistaa minua! Sinä mustalainen!
No no, otanpa sinun tästä koviin kouriin, kuin vaan tämä paha pääs on
ohitse mennyt. Nyt ei ole hyvä hiiskua asiasta mitään.--Mutta astukaat
sisään, kanttoori, astukaat sisään! (Avaa oven Sepeteukselle, joka menee
sisään). Minä tulen kohta perässä! (Menee ja ottaa ryypin, ja puree
sokerinpalasta päälle. Martta tulee). Minä tässä tirkistelen,
tirkistelen katsella pitkin tietä, vartoen häämiehiä kuin päivän nousua.
MARTTA. Heitä kentiesi vartoa saamme!
TOPIAS. Tänä ehtoona heidän täytyy tulla, niinkuin päätetty oli.
MARTTA. He saattavat tulla tänään tahi huomenna tahi koska niin
tapahtuu, mutta aatteles, jos tulisivat ilman morsianta!
TOPIAS. Ilman morsianta?
MARTTA. Tytön tahi kasvatusisänsä pää olisi tainnut kääntyä!
TOPIAS. Mahdotonta! Asia päätettiin kättä lyöden miehuullisesti.
MARTTA. Ei mikään mahdottomuus. Mutta tapahtuisi niin, niin onpa Jaana
paljon likempänä perintöä kuin poikamme, Esko; kolmas kuulutus vaan
puuttuu. Että hän ja seppä, se kirottu, meiltä kieppaisivat viisi sataa
riksiä pois, se aatus sydäntäni polttaa kuin helvetin tuli. Mutta
Jumal' avita! minä vannon, niin ei käymän pidä. Jos ei könsikkä
aviosiippaa muassaan tuo, niin tyytyköön siihen, jonka hänelle annan.
Minulla on hänelle varoina ystävä, joka ahneesti kuin nälkänen kotka
hänen vastaanottaman pitää. Naimiseen kohta, mutta siksi täytyy sinun
vielä juonitella provastin kanssa.
TOPIAS. Minä teen niinkuin tahdot. Mutta tämänkaltaisia hankkeita ei
meidän pelätä tarvitse; he tulevat kohta, ja morsian Eskon rinnalla
istuu, kaunis kuin Saaronin-kukkainen. He ovat vihitty pari, ijäisesti
yhdistetyt, muutoin eivät olisi viipyneet matkalla viikkoa kolme. Kohta
he tulevat pillin kirkunalla. Kraatari Antres, klanetti kourassa, vartoo
heitä tien-haaralla tuolla. Ja minä vannon, Martta, että tanssin tänä
ehtoona vielä polskaa kanssas tässä tasaisella tanterella.--Mutta mitä
aattelemme Iivarista, joka ei ole vieläkään tullut?
MARTTA. Että hän elää, sen tiedämme; ovathan nähneet hänen Hämeenlinnan
kaduilla, mutta kaakertelevan juovuksissa.
TOPIAS. Sinä kanalja pojaksi, nyt täytyy sinun saada pieni ryöpäys, ei
auta. Saatpa, saakeli vie! kuin sieltä vaan tulet kerran kotia.
MARTTA. Hänen suomin nipampulla, että makaa hän viikon päivät
jäsentäkään liikuttamatta.--Mutta mene sisään sinä seuraksi lukkarille.
Yhtä toki sinulle muistutan: elä juo itsiäsi tänään juovuksiin, jos et
mieli tulla teljetyksi sikapahnaan.
TOPIAS. Sikapahnaan? Elä, Marttani, haastele niin sikamaisesti tällä
juhlallisella hetkellä.
MARTTA. Mene sisään ja elä mököttele! (Topias menee. Martta yksin). Sinä
viivyt vielä, lunttu. Jos vilauksessa et ole tässä, niin niskas nuriin
kierrän; sillä tänään ei ole mieleni leikittävä.--(Jaana tulee). Mutta
tuossa hän tulee. Kiitä onneasi, ettes kauvemmin viipynyt!--Saitko
siirappia?
JAANA. Enpä saanut; hän sanoi itsellään ei olevan.
MARTTA. Sinä volpana, ethän taida koskaan mitään matkaansaattaa.
JAANA. Minä en saanut.
MARTTA. Sentähden, ettäs olet saamaton.
JAANA. Mitä taisin tehdä?
MARTTA. Ääneti! ja mene Priitan luoksi, muistuta häntä niistä kymmenestä
munasta, jotka hän on minulle velkaa, ja sano hänelle, jos ei hän anna
niin tulenpa ja reväisen silmän päästänsä kuin perkele Kittelän noidalta
ennen. (Jaana menee oikealle. Leenan-Kalle tulee).
LEENAN-KALLE. Iivari, luulen, ei ole vielä palannut kaupungista.