Nummisuutarit - 1

NUMMISUUTARIT
Näytelmä viidessä näytöksessä

Kirj.
ALEKSIS KIVI

1919.


JÄSENET:
SEPETEUS, lukkari.
TOPIAS, suutarimestari.
MARTTA, hänen vaimonsa.
ESKO, | hänen poikansa.
IIVARI. |
MIKKO VILKASTUS, puhemies.
NIKO, merimies.
JAANA, hänen tyttärensä, Topiaksen hoitolapsi.
KRISTO, nuori seppä.
KARRI, talonisäntä.
KREETA, kasvatteensa.
JAAKKO, puusuutari.
SAKERI, Martan veli, viralta pantu polisi.
ANTRES, kraatari ja klanetin-puhaltaja.
TEEMU, viulun-soittaja.
EERIKKI, lautamies.
LEENAN-KALLE.
TEEMUN isä.
ANNA-muori.
Eräs nainen Karrin talossa.
Häämiehiä ja kuokkavieraita.
Näytelmäpaikka Hämeessä.


ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Topiaksen huone: perällä ovi ja akkuna, oikealla pöytä, vasemmalla
sivu-ovi ja enemmän edessä samalla sivulla rahi ja siinä suutarin
kaluja. Jaana istuu pöydän ääressä, kutoen sukkaa, Esko rahin vieressä,
neuloen).
ESKO. Jaana! Käskihän äitini, lähteissänsä kylään, että matkalle,
nimittäin hääretkelleni, itsiäni sonnustan, ja sulhais-vaatteisin
puettuna olen, koska hän takaisin palajaa?
JAANA. Ja käski sun ullakosta ottaa päälles isäs hännystakin, hatun,
punaisen västin ja polvipöksyt.
ESKO. (panee työnsä pois). Peijakas! Tästä rientää täytyy, sillä
askeleen otan, jota ei nauraa tule. (Menee perältä ulos).
JAANA. Ennen minua hän nai ja on hänellä siis oikeus periä viisisataa
riksiä, niinkuin määrää jälkeensäätös, ja minä paitsi jään. Mutta
riksit monet tuhannet eivät ole Kristoni verranvastaiset, kuin vaan
hänen kerran omakseni saan ja omaksensa joudun minä; ja nytpä, luulen,
kohta toivoni perille pääsen. (Kristo tulee). Kristo! Kuinka rohkenet
tulla tänne!
KRISTO. Onhan ämmä tiessään?
JAANA. Läksi kirkonkylään.
KRISTO. Ja Topias itse perunamaata perkaavan näkyy. Mutta missä ovat
poikansa, missä se harjastukkainen Esko?
JAANA. Hiljaa! Ullakossa hän parhaallaan pukee itsiänsä sulhaiseksi.
KRISTO. Sulhaiseksi?
JAANA. Hän paikalla lähtee häihinsä Mikko Vilkastuksen kanssa.
KRISTO. Asiasta tulee siis jotain?
JAANA. Tulee kaiketi. Nyt kiirehtivät, koska suutarille käskyn käräjiin
annoit, saadaksesi naimalupaa.
KRISTO. Ja sentään ala-ikäisenä naittavat poikansa; mynti on hän vasta
puolen vuoden päästä.
JAANA. Nytpä äitinsä on kutsumassa tänne lukkaria lupauskirjaa isän
puolesta tekemään.
KRISTO. Niin menee meiltä viisisataa riksiä. Nummisuutarin poika ne
riistää meiltä, ja sinä olet kuitenkin vanhempi häntä. Tuhat
tulimmaista! Se kaistapäinen korpraali, miksi teki hän näin kummallisen
jälkisäätöksen? »Kumpi heistä ennen naiduksi tulee», niin seisoo
säätös-kirjassa. Onko tämä järjellinen ehto, jolle hän perintö-oikeuden
perustaa! Kaikki yhdelle tai puolet kummallenkin määrätty, niin emmepä
tietäisi tästä sydäntä karvastelevasta kiusasta nyt. Vahingosta en
huoli, mutta se kiusa!--Olispa toisin toki, luulen minä, käynyt, jos ei
kova onni sulle suutaria edusmieheksi pannut olis, mutta tätä ehkä
äitisi kuollessa jo tarkoittivat ja ovat siis tarkoituksensa päässä nyt.
Rutto sen suutarin niskaan!
JAANA. Marttaa enemmin kuin Topiasta meidän moittia tulee; vaimonsapa
tässä vallitsee ja neuvot antaa, ja totella saa niin suutari kuin
poikansa ja minä. Minua on hän aina tuimasti kohdellut, etenkin siitä
asti, koska näkivät, ettei ollut heillä toivoa minusta tyhmän poikansa
vaimoksi, ja tätä varroit he kauvan.
KRISTO. Hän on se mainittu suutarin Martta.
JAANA. Olis nyt isäni tässä, mutta voi että taisi hän jättää vaimon ja
lapsen ja karata vieraille maille!
KRISTO. Hänestä olen jotain kuullut.
JAANA. Isästäni! Mitä olet kuullut?
KRISTO. Että löytyy hän Suomessa taas; Turussa hänen nähneet ovat,
niinkuin kerrotaan.
JAANA. Mutta rangaistus uhkaa häntä.
KRISTO. Muutaman vuorokauden vettä-leipää laki matruusille määrää,
joka laivastansa karkaa. Mutta hänen asiansa saa vielä helpomman muodon
siitä, että enemmin kuin puolet miehistöstä saman laivan jätit ja
samalla matkalla, joka näyttää päällysmiehissä olleen syyn.--Mutta
Martta tulee.
JAANA. Riennä tästä, Kristo!
KRISTO. Hän on jo portaalla.
JAANA. Meidän hukka perii.
KRISTO. Eipä hätää tässä. (Martta tulee).
MARTTA. Kristo huoneessani? Ulos! Tuossa on ovi edessäs.
KRISTO. Takanain se on, mutta edessäni on se kuuluisa suutarin Martta ja
tässä on ottotyttärensä sulhainen, Kristo, nuori ja uljas seppä.
Vävyksenne taidatte häntä kutsua.
MARTTA. Ulos tuvastani, lurjus!
JAANA. Lähe kiireesti, Kristo, ja elä kanssansa riitele!
KRISTO. Mutta ollaan tästälähin ystäviä, Marttani, koska en enään seiso
tiellänne viiteen sataan riksiin; ne kereitten niin vikkelästi
Eskollenne.
MARTTA. Sinä kirottu mies, etkö tahdo tästä lähteä?
JAANA. Tottele minua, Kristo!
KRISTO. Mutta saakeli sun perii vielä niiden viiden sadan tähden. Koko
pitäjämme ja vielä monen naapuripitäjänkin kohta kaikuman pitää
veisusta, jonka nimitän: »Suutarin Martta». (Menee. Martta heittää
haarun peräänsä).
MARTTA. Nokitonttu! (Eskon ääni ullakosta: »Mikä meteli siellä
alhaalla?») (Jaanalle). Sinä lunttu! Enkö ole sua kieltänyt
kanssakäymistä pitämästä kanssansa?
JAANA. Mitä taisin tehdä? Ei ollut hän tässä käskystäni.
MARTTA. Kitas kiinni ja sukankudin kynsistäsi pois!--Onko se edes
tuumaakaan tänään joutunut eteenpäin? Pois! ja laita itses
Nummikoppeliin perkaamaan ja käske Topias sisään. (Jaana menee). Mitä
teet sinä siellä ylhäällä? (Eskon ääni: »Hä' puen itseni häävaatteisin,
niinkuin sanottu oli»). Tee sitten joutua ja elä kuhnaile siellä,
kilpikonna! Kohta ovat lukkari ja Vilkastuksen Mikko tässä. (Eskon
ääni: »Hetken päästä olen valmis; isän housuja vedän parhaallaan
jalkaani»). (Martta itsekseen.) Mutta tästä hääreisustansa taasen, sen
varmaan tiedän, monta naurujuttua nousta pitää, sillä hän on aika
tolvana, itsepintainen kuin vanha sonni ja joka irvihampaan leikkikalu.
Kylläpä häntä kohtaan, sen tiekköön Jumal', parastani koettanut olen,
sekä neuvoilla että köydenpäällä, mutta turhaan kaikki: kannettu vesi ei
kaivossa pysy.--Mutta eipä näy vielä Iivaria kotona, ja eilän läksi hän
jo kylään, se noiduttu penikka; mutta tuleppas sieltä, niin pamppuni
selkäs taasen pehmittämän pitää, sen lupaan. Koettaa täytyy. Rikos
rangaistusta vaatii; joko se sitten auttaa tai kaataa, mutta rangaistus
tulkoon.--Niin on mulla kaksi poikaa, toinen ukulina tässä edessäni
töllöttelee, toinen, vallassa riettauden hengen, kylästä kylään
kekkaloittee. (Topias tulee).
TOPIAS. Johan olet kotona, Martta. Mitä sanoi kanttoori?
MARTTA. Niin, mitä sanoi hän. Näinpä maat ja mantereet juosta saan, ja
sinä istut kotona kuin pataässä, huolimatta mistään.
TOPIAS. No Martta, tämä oli oma tahtos.
MARTTA. Mitäs teen, koska olen ainoa asian-ajaja tässä huoneessa, te
toiset viheliäisiä nahjuja.
TOPIAS. Tuleekos kanttoori?
MARTTA. Miksi ei hän tule, kuin toimitetaan?
TOPIAS. Kuinka tuumailet siis Eskon matkasta?
MARTTA. Että haarapussi olalla hän tästä lähtee morsiustaloon Mikko
Vilkastuksen seurassa.
TOPIAS. Jos pistouvaisimme heille hevoisen.
MARTTA. Vasta häistä takaisin tultuansa nuoren-muorin kanssa, ottakoot
kyytihevoisen, mutta tästä sinnen jalkataneissa marssia saavat.
TOPIAS. Mutta näetkös, Martta, hän on mestarin poika ja itse kohta
samaan arvoon astuva, ja sentähden ehkä näyttäis tämä jalka-marssinsa
vähän sopimattomaksi ja kenties pistäis turmellun ihmisen sydämmelle
hieman häpeäksi.
MARTTA. Häpeäksi! Hyväpä jos ei häpeä suurempi tällä retkellä kohtais
häntä, mutta pelkään, että tusinoittain hän pilkkahistorjia peräänsä
jättää, sillä hän on tyhmää alkujuurta, näetkös.
TOPIAS. Eskoni tyhmä? Tämä on vale ja vihapuhe kateudesta nousnut.
»Olenko minä hullu, vaikka minä hulluksi huuttaan», lauletaan Sionissa.
--Eskoa et tyhmäksi maininne, yhtä viisas on hän aina kuin isänsäkin,
minä nimittäin; hän on ihan kaltaiseni, niin sielun kuin ruumiin
puolesta. Hän ei ole tyhmä, vaan vähän itsepäinen, ja sen taitaa
tukastansakin nähdä, joka on valkoinen ja harjaskankea, niinkuin ukolla
itse tässä. Sanalla sanoin: hän on oikea isän poika, hän on kuvani elävä.
(Esko tulee puettuna häävaatteisin).
MARTTA. Aika könsikkä. Mutta tässä ei auta kainostella; koska kosee asia
viittä sataa riksiä. Ja Jaanan hyväksi en niitä laske, en vaikka hame
pääni päälle säkkinä kiinni-sidottaisiin ja minä viskattaisiin
syvyyden kaivoon.
ESKO. Mitäs mamma nyt tykkää minusta?
TOPIAS. Heisaa, Esko! Oikein minun hatussani ja hännystakissani! samassa
hännystakissa, jossa minä vuosia takaisin kakskymmentä ja yksi seisoin
vihillä Martan rinnalla. Tuntuupa minulle kuin sinun muodossas tuossa
nyt itsiäni katselisin yksi ja kakskymmentä vuotta ajassa taaksepäin, ja
silloin olit sinä vasta nyrkin kokoinen, ja viisi kuukautta puuttui
vielä ennenkuin hengen sait. Mutta niin muuttuu mailma; silloin kuin
nyljetty orava, nyt mahdut hädintuskin tähän samaan hännystakkiin; niin
muuttuu mailma, Eskoni.
ESKO. Mitäs mamma nyt tykkää minusta?
MARTTA. (istuu pöydän ääressä ja kutoo sukkaa, jonka Jaana jätti). Niin;
mitä minä tykkään. Se vaatetus kelpaa, könsikkä.
ESKO. Kuinka istuu selkäpuoleni käydessäni tänne ovenpieltä kohden?
Katselkaa minua tarkasti taakse. (Käy ovelle).
TOPIAS. Oivallisesti! Sinä käyt komeasti kuin rakuunahevoinen.
ESKO. Mutta kysymys on, näkeekös pappa, kuinka hännystakki istuu
seljässäni.
MARTTA. Se istuu niinkuin se parhain ilman satulata taitaa, sinä
puuhevoinen.
TOPIAS. Hyvin istuu, hyvin!
ESKO. (kääntyen takaisin ja kiirehtii isän luoksi). Onkos papalla nyt
oikein tietoa ja käsitystä mihin minä lähden?
TOPIAS. Oojah! Onnea matkallesi, onnea! sanon minä. Sinä aina kukoistaa
mahdat ja kauvan elää! Jaa, kaiketi ehdit sinä korkean ijän, minä tiedän
sen, sillä ensimäinen sana, jonka lasna ulos suustasi sopersit, oli
»leipää».
ESKO. Pitää myös oleman viimeiseni, toivon.--Minä lähden häihini, pappa.
TOPIAS. Jumala olkoon kanssas, poikani, ja suokoon sulle menestystä! Me
mahdamme kaikki sinun edestäsi rukoilla, sinun, joka nyt käyt sisään
uuteen elämään. Tällä matkalla, johon nyt lähdet, sinua monta vaaraa
kohdata taitaa, kuolemakin tulla suittaa, ja muista, että sinäkin olet
suuri syntinen.
ESKO. Me olemme kaikki syntisiä, Jumala paratkoon.--Minä otan tärkeän
askeleen, pappa.
TOPIAS. Minä ymmärrän.
ESKO. En tarkoita tämmöistä konkari-askelta jaloillani, en.
TOPIAS. Minä ymmärrän. Sinä tarkoitat sitä suurta muutosta kuin sinulle
nyt tapahtuva on, koska aviosäätyyn rupeet; tämä on se tärkeä askel.
ESKO. Sitähän minä tarkoitan.
TOPIAS. Me ymmärrämme toinen toisemme tarkoitukset, ehkä välisti vähän
haastelemmekin esikuvain ja tunnusmerkkein kautta; emme ole niin tyhmiä.
ESKO. Tyhmyydelle minä olen vihainen ja äreä kuin rakkikoira; mutta
viisaus ei ole kaikille annettu.
TOPIAS. Oikein, poikani!--Kuules, niin tahdon sulle kertoa tapauksen
pipliasta: Oli eräs hurskas mies nimeltä Topias ja hänellä poika, jonka
tuli naimaan lähteä. Malta, Esko, että minäkin olen Topias ja on minulla
poikakin, jonka myös on lähteminen kosio-retkelle.
ESKO. Ihmeellinen yhtäpitäväisyys asiassa! Molemmat olit he suutaria
myös?
TOPIAS. Sitä en varmaan tiedä, mutta luulen toki, että niin oli
laita.--Mutta, niinkuin sanoin, he olit hurskaita miehiä; ja koska nyt
poika naista kosimaan läksi, jolla jo seitsemän sulhaista ollut oli,
mutt' perkele heidän kaikki surmannut, että oli rakkautensa tyttöä
kohtaan saastainen ...
ESKO. Mutta minun rakkauteni on puhdas, vaan ei lihan himo eikä silmäin
pyyntö.
TOPIAS. Luulenhan, että niin on laita, mutta saatana taitaa kuitenkin
surmakses tällä retkellä eteesi heittää verkkonsa ja paulansa.
ESKO. Mutta enemmin kuin saatanata verkkoinensa, pelkään puusuutaria
samassa kylässä, jossa Kreeta palvelee. Reppuryssältä, Timoteukselta,
olen kuullut, että on toukalla kerno silmä tyttöä kohtaan. Mutta onpa
hän vaan puusuutari, viheliäinen nakertaja, jolla ei koskaan ole toivoa
mestariksi, johon arvoon minä taidan astua jo ensimäisissä käräjissä.
Niin, hän on hangoittelijani, mutta luullakseni ei aivan vaarallinen.
TOPIAS. Oikein haasteltu ja viisaasti. Yhteen vetävät luontomme aina ja
joka tempussa. Kuraasi kasvaa sinussa, kasvaa!--Mutta missä katkaisin
kertomukseni?--Niin; riettauden henki niitä seitsemää kiusasi ja
sentähden he surmattiin.--Kuuntele hartaudella, Esko, minä haastelen
pipliasta.
ESKO. Minä vaikenen kuin muuri.
TOPIAS. Mutta koska nyt Topiaksen poika naimaan läksi, niin tulipa
Herran enkeli. Kuules, Esko!
ESKO. Niinkuin muuri.
TOPIAS. Enkeli taivaasta tuli ja tarjoi itsensä puhemieheksi nuorelle
Topiakselle, joka kernaasti suostui kauppaan; ja astelit he tapsuttelit
kahdenkesken kivistä tietä myöden, mutta koska ehdeit viimein erään
virran, niin huusi Topiaksen poika peloissaan korkealla äänellä, sillä
suuri kala ...
ESKO. (Martalle). Panikos mamma silakoita myös eväspussiini?
MARTTA. Te narrit, niin isä kuin poika. Lukkari tulee. (Eskolle). Sinun
silakoita leiviskä laukkuusi saaman pitää, koska tiedän, ettei vähät
sulle riitä. (Menee vasemmalle).
TOPIAS. (Katsellen ulos akkunasta). Totta sanoi Martta. Kanttoori tulee
nummella; minä otan ja käyn häntä vastaan. (Menee).
ESKO. (Yksin). »Niin muuttuu mailma», sanoi pappa. Varjele minua! Tärkeä
askel! Jaa, totisesti, jos sitä oikein sydämen pohjasta mietiskelee;
sillä tässä ei ole leikin sijaa, ei ole tässä leikin sijaa. Tunteet
erinomaiset tällä hetkellä pitkin ruumistani käyvät päästä kantapäähän
ylös alas. Tämä on hääilon esimakua. (Käy edestakasin). Haa! kuin
Nummisuutarin Esko vihitään, niin silloinpa mailma päällensä
mällistelee. Messuttaman ja laulettaman silloin pitää ja vihkimisen
päätettyä alotan minä itse virren »Koko mailma iloit' mahtaa». Minun,
täytyy itkeä. (Pyhkii silmiänsä). Mutta auttaisko itku, koska asia
kerran on näin pitkälle ehtinyt? Ei yhtään; sentähden itseni miehistää
tahdon ja laulaa sen hääveisun, jonka jo lapsena opin. Tämä veisu on
kaunis ja suloinen, sitä ei taida kieltää, mutta mielisinpä sitä
kuitenkin lisätä muutamalla peräkaneetilla antaen sillä kurilla nuotille
enemmin kiivautta ja voimaa. Mutta asiaan. (Laulaa).
Häätoimis' kaikk' hyörii ja pyörii,
Mut' murheissa neitonen käy;
Hän itkee kotoo jättääksens',
Mut' vartoo toki sulhaistans',
Ja portilla pellon on sulhainen,
Jo loistavat leimuvat lyhteet.
Niin. Mutta tähänpä tahtoisin lisätä tämän (Laulaa).
Tilulii, tilulii, tilulilu lilulii!
Toinen värssy sitten:
Niin nousee nyt ankara pauhu
Ja riemusta hääsali soi.
Ei itke enään morsian,
Ei muistel' menneit' päivii hän,
Vaan väikkyvi tanssissa, kultasuu,
Ja päässään on kunnian kruunu.
Tilulii, tilulii,
Tilulilu lilulii!
Kolmas värssy:
Mut mennyt on ihana vuosi,
On mennyt, kuin unien maas'.
Ja morsian nyt laulelee
Ja lapsellensa kertoilee
Mis' löytyvi Onnela kaukainen,
Mis' siintää sen korkeat vuoret.
Tilulii, tilulii
Tilulilu, lilulii!
ja sitten neljäs värssy ...
MARTTA. (Sivu-ovelta). Tahdotko pitää kitas kiinni sinä sammakko, taikka
tulenko taas ja tanssitan patukkaani seljässäs? Katso vaan itses hyvän
sään aikana. Vai sinä tässä keekoilemaan rupeet, könsikkä. (Kutoo).
ESKO. (Yksin). Kovin tunnen tällä hetkellä itseni liikutetuksi, ja
sydämeni on kuin palava pikipallo ja tämä on siitä, että mieltäni
polttaa Kreeta ja häät.--Kreeta! pääni pyörään käy, koska muistelen,
että kohta olen yhtä kanssas, eli toisin, minä tulen sinuksi ja sinä
minuksi, sanalla sanoen, Esko on Kreeta ja Kreeta on Esko; ja kutsukoot
meitä sitten joko Eskokreetaksi eli Kreetaeskoksi. Niin.--Ijäisen
uskollisuuden sua kohtaan vannon, Kreetani; ja jos se ilkeä saatana,
joka käy ja nuuskii ympärillämme aina tuomiopäivään asti, jos hän, sanon
minä, niin riiviöön mun saattais, että sokeudessani toista naista
suutelisin, niin lyö mua vast' kuonoa, lyö mua vast' kuonoa, Kreeta,
että hampaat kidassani kalisevat. Sillä hän, joka vapaasta tahdosta on
tehnyt pyhän uskollisuuden valan ja sen rikkonut, hän taivaalta ja
maalta kirottu olkoon ja päänsä survottakoon nuuskaksi; se on sanottu.
(Topias ja Sepeteus tulevat).
TOPIAS. (Avaten oven Sepeteukselle). Tehkäät niin hyvin, kanttoori!
SEPETEUS. Päivää, poika!
ESKO. Terve tuloa, kanttoori! Tärkeät ja kiireet asiat huutavat tällä
hetkellä taitoanne tänne, että kaikki laillisesti käytettäis. Minä olen
nyt--Jumala varjelkoon meitä nuoria!--ruvennut vähän hulluttelemaan,
minä kans', ja tuumailen matkaansaattaa Vilkastuksen Mikolle uuden
paidan.
TOPIAS. Kas kuinka kautta rantain poika ilmoittaa aikeensa. Hi hi hi!--
Mutta kanttoori tietää asian juuresta alkaen, hän tietää.
ESKO. Laita on tämä, näkeekö kanttoori.
SEPETEUS. Minä asian tunnen, sen olen kuullut isältäsi; niin, tunnen
ja olen sen visusti harkkinut ja tuumaillut, kuinka lupauskirjan
isältäsi kokoonpanen.
ESKO. Tässä on päätarkoitus se, että kaikki laillisesti käytetyksi
tulee.
SEPETEUS. Hyvin ymmärretty. Minä kirjoitan täkstin, isäsi pistää
puumerkkinsä alle, joka todistetaan.
ESKO. Hän pistää puumerkkinsä alle ja minä samoin.
SEPETEUS. Sinun puumerkkiäs siinä ei tarvita.
ESKO. Mutta minun tyhmän järkeni mukaan, täytyy se siinä löytyä
laillisuuden tähden.
SEPETEUS. Poika, tahdotko kinata vanhain ihmisten kanssa?
TOPIAS. Esko!
ESKO. Kinata en tahdo, mutta enpä saa sitä päähäni, ettei oman käteni
painamaa puumerkkiä tässä kirjassa tarvita. Minäpä tämän asian alku ja
juuri, ja sentähden täytyy nimeni seistä supliikissa myös.
SEPETEUS. Kaiketi sen siinä seistä täytyy, mutta täkstissä; alla on isäs
nimi ja puumerkki, sen rinnalla taasen todistajan nimi, ja alimaisena
kaikista seisoo: »Sepeteus, kanttoori».
TOPIAS. Nyt mahdat asian käsittää?
SEPETEUS. Niin tässä kirjallisesti menetettävä on. Mutta kenen panemme
todistajaksi?
TOPIAS. Mikko Vilkastus on siihen soveliain; hän on Eskon puhemies ja
seuraa häntä häihin myös. Puheen jälkeen pitäis hänen jo oleman tässä
varustettuna häihin. Esko, läheppäs vaan häntä kuulustelemaan.
SEPETEUS. Käy toimeen, poika.
ESKO. Minä riennän, sillä aikaa ei ole enään siekailla. (Menee).
SEPETEUS. Olitko kirkossa eilän?
TOPIAS. Enhän ollut, jumala paratkoon!
SEPETEUS. Vahinko, vahinko, suuri vahinko. Siellä Kurkelan Juho
saarnasi, että kajahtelit Herran temppelin seinät.
TOPIAS. Kurkelan Juho! Kas niinpä rikas lapsensa mieheksi saa; mutta
mitä auttaa täällä köyhän?--Vai jo mar Juho puusäkissä paukutteli? Hänen
tunsin jo pienestä nallikasta ja tuntui hän mielestäni aina vähän
tölhömäiseksi, mutta nyt on hän maisteri.
SEPETEUS. Kimnasisti, kimnasisti vasta; mutta siinä pojassa asuu Herran
henki. Jos olisit häntä katsellut saarnastuolissa ja sanansa kuullut,
niin takaanpa, että olis hän selkämunaskin vapisemaan pannut. Tosin oli
ensin nenänsä vähän kelmeä ja äänensä tärähteli hieman. Mutta pianpa
perehtyi poika, ja nyt hän punotti kuin tulinen muuri ja, ravistellen
päätänsä, hän kovasti huusi: »heräjä sinä, joka makaat, heräjä sinä,
joka makaat».--Kahteen osaan jakasi hän saarnansa, ensimäinen oli
helvetin vaivasta, toinen taivaan ilosta.--Oih, oih! sitä poikaa,
Herran enkeliksi hän tuntui, koska hän pohti, hikoili ja pohti ja
puhalteli innossansa. Mutta näitpä huudostansa vaikutuksen viimein:
kävipä äkisti ihana liikutuksen humaus yli naisväen puolen kirkkoa, ja
humauksen perään pientä ja kestävää pirinätä kuulit, niinkuin sanan
sattuessa tapahtuvan tiedämme.
TOPIAS. Entäs miehet?
SEPETEUS. He istuivat kauvan jäykkinä kuin kannot.
TOPIAS. Kas sen mä luulen. Vaimo on onnellinen täällä. Hän taipuvan
sydämensä tähden sielunsa viimein pelastaa; meitä, sen varmaan päättää
taidan, löytyy kuitenkin kaksi vertaa enemmin kuin akkoja kadotuksen
syvyydessä. Uskooko kanttoori sitä?
SEPETEUS. Valitettavasti kyllä mun se täytyy uskoa, koska jokapäiväiset
esimerkit todistavat sanas. Sen tästäkin näemme, että tuon nuoren
apulaisemme luona--totisesti herännyt mies--käy monet verrat naisia
enemmän kuin miehiä kokouksissa lauvantai-ehtoina; sinne akkoja
kirjavana liehtoo mennä, mutta harvoin miehen sinne könöttävän näet. He
ovat sitä paatunutta sukua, niin, paatunutta, mutta kas kuin kova tulee,
niin koiraskin poikii, sanoo sananlasku, ja niinpä kävi nytkin Juhon
saarnatessa. Kauvan hän naisia itketti ennenkuin sana pystyi miehiin,
mutta antoipas hän heille muutaman kiivaan silmän-mulkauksen ja huusi
kovasti, että »tästäkin saarnasta teidän kerran tulee tehdä ankara
tili», ja järähtipä, järähtipä muutaman ukon leuka ja siellä ja täällä
tutisi joku karhea tukka; ja koska hän nyt tuli saarnansa toiseen osaan
ja taivasta oikein eteemme maalailemaan rupesi, niin kohina raskas
kuului yli koko kirkon, kuin metsässä, koska rakeita sataa, ja ukkonen
pauhaa, herran voima korkeudessa jylisee; ja yksikään silmä ei kuivaksi
jäänyt. Tämän kaltainen eilinen kirkonmeno, jonka ihanuutta sinä,
Topias, et saanut maistaa.
TOPIAS. Kaiketi mun esti siitä perkele, se vanha juoniniekka. Mutta
kaikkivalta suojelkoon tätä poikaa, joka kerran ehkä kääntää puolen
mailmaa.--Kuinka suoritti hän itsensä kuulutuksissa?
SEPETEUS. Totta sanoen, niin saattoipa hänen suomentaminen kovaan
puuhaan, mutta eipä ihme vasta-alkavalta. Mutta kovissa kiipaleissa oli
poika, ja, ilman apuani, tiesi kuinka käynyt olis.
TOPIAS. Kuinka kävi häneltä Eskon naima-atestin kuuluttaminen?
SEPETEUS. Kävihän se.--Niin, sinä naimaan lähetät poikas, mutta
tahdonpa sinulta kysyä: oletko tarkkoja tietoja kiehtoillut tulevan
miniäs mielen-laadusta, luonnosta? Muista, että parempi tippuvan
räystään alla kuin yhteenliitettynä häijyn ämmän kanssa.
TOPIAS. Häntä sanotaan siveäksi tytöksi. Se on se Karrin Kreeta. Siveä
ja sävykäs neito; mutta ken olis asian luullut näin pitkälle käyvän? Se
ensin oli kuin kärpänen, mutta kasvoipa kuin härkänen, ja näin se
syntyi. Keväällä, tietäjissä käydessänsä Mikko Vilkastuksen kanssa,
kohtasi Esko tytön, koska oli heillä kortteeri samassa talossa,
vartoessaan tietäjätä kotiin. Mutta havaitsipa tällä ajalla Mikko
joitakuita silmäyksiä Eskon ja tytön välillä. Hän arvasi asian, tempasi
uljaasti sen päästä kiinni, rupesi puhemieheksi ja toimensa onnistui
oivallisesti.
SEPETEUS. Lepääkö siis kaikki tällä perustalla?
TOPIAS. Ei juuri sillä; vaan kesällä, pari viikkoa jälkeen juhanneksen
asia oikein vahvistettiin minun ja Karrin välillä. Ja tapahtui se
Puol'matkan krouvissa yhteenjoutuissamme kaupunki-tiellä. Mutta kas
siinäkös kättä puristeltiin ja harjakannuja tyhjennettiin ja olipa
armottoman lysti sinä päivänä ja vähän vielä toisenakin päivänä.
Hi hi hi!
SEPETEUS. Mutta kummaksi mainitsen tytön tässä valtuus-kirjassa, Karrin
piiaksi vai kasvatteeksi?
TOPIAS. Kasvatteen kannalla on häntä talossa pidetty, eikä kuulu hän
olevan juuri ilman kapioitakaan; luhtissaan sanotaan löytyvän yhtä ja
toista. Pari päivää jälkeen häitten, niinkuin on keskusteltu, ovat
kuormat tässä.--Tänään lähtevät tästä Esko ja Mikko Vilkastus, huomenna
ovat he morsiustalossa hyvin siksi, että ehtivät vielä tekemään
kuulutuskartan sunnuntaiksi, koska ensikerran kuulutetaan. Kuulutuksen
ajan häihin asti viettää Mikko sukulaistensa luona siellä ja Esko
morsius-talossa, suutaroiten; ja hauskaksi, luulen minä, pitää hänelle
tuntuman tämä aika.
SEPETEUS. Hauskaksi tuntui Jaakopille aika vartoessaan neitsykäistä
Raakkelia.--Mutta suo anteeksi, suutari! Tapani on puhua aatokseni aina
suoraan suustani ulos, katsoen siinä ei miehen mieltä, vaan asian
oikeata laitaa.--Minä tiedän, että muuan erinomainen säätös pakoittaa
sekä poikaasi, Eskoa, että hoitotytärtäsi, Jaanaa, rientämään naimisiin,
koska nimittäin sille, joka heistä ensin avioskäskyn täyttää, on
lankeeva viiden sadan riksin perintö. Näkyypä nyt kuin kävisi kaikki
poikasi onneksi, mutta malta, Topias: Esko on mies, hänellä on isä, äiti,
koto ja virka, ja tulevaisuutensa on siis joteskin luotettava; Jaana
taasen on orpo, turvaton tyttö, hänellä on »suo, siellä, vetelä täällä,
eikä kuivaa kussaan»; ja malta vielä, että hän on Eskoa vanhempi. Minä
en sano enempää. Sinä ymmärrät meininkini?
TOPIAS. Sen hyvin ymmärrän. Mutta jokainenpa tässä mailmassa, hyvä
kanttoori, jokapäiväistä leipää itsepuolestansa rukoilee. Ei auta; me
asumme nummella, kuivalla nummella, naskali-kynä kourassa. Mutta
suutaria löytyy tähän aikaan kuin kirjavia kissoja, valmiit repimään
silmät toinen toiseltansa, ja kiukkuinen nälkäpä tässä naukuis, jos ei
olisi mulla peruna-mukulaa pelto-muruistani ja heinän-karvaa kahdesta
niittu-plätystä, tuolla suon rannalla, että taidan elättää lehmä-mullin;
vaikka on siinä hyörimistä ja pyörimistä pensaissa ja kannistossa,
mutta saanpa siitä toki viimein maidon-tipan kippooni ja silloin tällöin
vielä voin-kirpunkin leipäsmurenani päälle. Jaa, hyvä kanttoori;
kynsineen ja hampaineen täytyy tässä köyhän elon syrjässä kinnustella.
SEPETEUS. Tosin ei ole köyhyys rikos eikä häpeä, mutta kuitenkin
kuorma raskas, ja rikas onneansa kiittäköön. Sentähdenpä, suutari,
rohkenen sanoa sinulle muutaman sanan, rohkenen nuhdella sinua
kiittämättömyydestä häntä kohtaan, jolta kaikki hyvyys tulee. Sillä
sinua taitaa kutsua varakkaaksi, vaan ei köyhäksi; leipä ei koskaan
sinulta puuttunut ole, sinulla on hevoinen ja lehmä ja aina joka syksy
jukuripää mullikka ja sikaporsas penkkiin lyötävä, niinkuin tiedän ja
tunnen; mutta kuitenkin kutsut sinä itseäs köyhäksi.
TOPIAS. Hi hi hi! Köyhyyttä ei saa syyttää, sitä ei saa syyttää; sillä
totta sanoen, niin leipä-kultaa ei koskaan ole puuttunut ja löytyypä
aina joku hopea-kolikkakin pussin pohjassa. Ja Jumalalle kiitos kaiken
tämän edestä!
SEPETEUS. Niinmuodoin, kuin varallinen mies, taidat sinä siis uhrata
puolestasi tämän kysymyksessä olevan perinnön onneksi köyhälle tytölle,
ja se tulee sinun tehdä eikä vääryydellä sitä puoleesi kietoa.
TOPIAS. Tämä on Martan asia; sillä temppuja löytyy, joissa annan vallan
hänen tehdä ja käytää itsensä, miten hän parhaaksi näkee, ja tämä on
yksi niistä. Silloinpa minä en asiaan kuurra enkä kaarra.
SEPETEUS. Sinäpä kirjoissa neitosen edusmies, vaan ei vaimosi, Martta.
TOPIAS. Kaikki on Martan vallassa ja minun täytyy tehdä niinkuin hän
tahtoo; ei auta. Ja siksi toiseksi, ken taitaa sanoa minun vääryydellä
perintöä puoleeni kietovan? Minä annan pojalleni naimalupauksen, koska
hän sitä nöyrästi anoo, ja naituansa ennen Jaanaa on perintö hänen,
niinkuin säätöskirjassa seisoo selvillä sanoilla. Minä kysyn kerran
vielä, onko tämä vääryys?
SEPETEUS. Sitä ei juuri sanoa taida, jos et hoito-tytärtäsi syyttä
estele naimiseen joutumasta ennenkuin oma poikas. Suo anteeksi! mutta
olenpa kuullut seppä Kriston rakastavan tyttöä ja tytön myös mielellään
suostuvan häneen, mutta että sinä kaikin voimin koet estellä tätä
yhdistystä.
TOPIAS. Tosi kyllä; mutta Jaanan omaksi onneksi ponnistelen tässä
asiassa vastaan. Seppä on kiero mies, suuri junkkari ja juonia täynnä,
paljaita juonia; ja ennustanpa kurjat päivät sille tytölle, jonka hän
aviosiipaksensa narraa. Uskokaat minua, hyvä kanttoori, hän on se
suurin kanalja pitäjässämme. Kuulkaatpas muutama hänen eljistänsä.
Kanttoori, esimerkiksi, istuu pajassa, hän tarjoo teille piipun, te
poltatte, poltatte hetken aikaa, yks' kaks' niin paukahtaapa nokkanne
edessä, ja te seisotte keskellä kruutisavua, ja kiittäkäät onneanne jos
pääsette ainoastaan karvastelevalla kuonolla ja poltetuilla
silmäkarvoilla. Mitäs teki hän Mahlamäen Maijalle, joka vähän oli
kannellut päällensä luku-kinkerillä? Hän viskasi Maija-raiskan omettaan
erään pienen pussin, jonka sisässä löytyi suoloja, maltaita, yksi
messinkinen sormus ja kolme hevoisen hammasta. Hän itse kyllä tiesi