Nummisuutarit - 4

matelevat tahi loiskivat. Sinä kukoistavan peltoni ohdake-maaksi
muuttanut olet, vehnävellini tamppu-puuroksi tehnyt, ja koko mailman
edessä tähtesi nyt hävetä saan.--Mutta rikosta seuraa rangaistus, ja
omatuntos sinun rangaiskoon! Ei öitten lepoa sen rautanuija sinulle
suoman pidä. Ja minäpä olen se painajainen, se pikimusta perkele, joka
sinua öisillä likistelen ja nuijiilen, ei, naputtelen, naputtelen, noin
hiljaksiin kenenkään tietämättä. Jaa, piikaseni, tämä petoskauppa sinua
vielä hampaattomana, keukkaleukana ämmänäkin nakerteleman pitää. Sanani
muista.
KREETA. Minulla ei mitään tekemistä kanssanne, te hävytön mies!' (Menee
oikealle).
ESKO. Hävytön mies! Hän, joka oikeutta myöten pitäisi morsiameni oleman,
haukkuu minua nyt suut ja silmät täyteen. (Viskasee nuriin ruoka-pöydän).
MIKKO. Esko! Oletko mieletön? (Kreeta ja yksi naisista tulevat
oikealta).
NAINEN. Herra varjele! Tuollahan makaa nyt kaikki; siellä herneruoka ja
lihanpalat.
KREETA. Juokse kiireesti niitulle ja käske miehiä ylös! (Nainen menee).
Hänen pitää saaman kyytinsä!
ESKO. Teemun viulu! (Ottaa viulun ja lyö sen murskaksi seinään).
MIKKO. Malta mielesi, Esko! haethan onnettomuuttas.
ESKO. Akkunat säpäleiksi myös! (Ottaa laattialta rahin, jolla hän särkee
akkunan lasit). Kas noin, noin!
KREETA. Rientäkäät apuun, pian! Hän kukistaa koko huoneemme!
ESKO. Ja toinen akkuna sitten. (Särkee myös toisen akkunan).
MIKKO. Nyt saakeli sun perii kuitenkin. Katsos! Liikkeillä on koko
miesliuta! Tänne, näetkös, juoksevat kaikin voimin.--Sinä olet myyty!
(Esko panee kiireesti hatun päähänsä ja haarapussin olallensa).
ESKO. Tule peräs, Mikko! Minä menen nyt! (Juoksee pois, ja kohta
nähdään miehiä hiasillaan hyppäävän perässä ohitse pirtin oven,
huutaen ja menoten).


KOLMAS NÄYTÖS.

(Katu Hämeenlinnassa. Iivari pohmeloissa, istuu eräällä porttikivellä).
IIVARI. Mikä päivä lienee tänään? Luulen, maanantai, ja huomenna on Esko
vaimonensa kotona häistä, ja täältäpä pöhnää tuliais-kestiksi varrotaan,
mutta hukkaan. Kaikki on juotu, niin nauriskuorman hinta kuin sekä kodon
että kylän säntirahat, ei äyriä jälellä löydy. Tyhjä on kukkaro, mutta
täynnä on pää täynnä myrkkyä ja kirousta!--Nyt perkele on irti ja
helvetin porstuassa seison minä ja rautahaaruin kilinän kuulen sieltä
kuumasta tuvasta. Uh! Tämä ompi ilkeätä! Sentähden kaik' katseleminen ja
aatus pois, ja tahdonpa elää sen hyönteisen eloa, joka, tuskin syntynyt,
poikia tekee ja kuolee, huolimatta, kuinka on talossa toimi. Maata
silmäni katselkoon, katselkoon se tuota sannan-jyvää tuossa tuon toisen
sannanjyvän vieressä!--Ken tulee? Hyvä enoni, Sakeri, juomatoverini
tällä onnettomalla retkellä. Hän on paljon syypää siihen, että näin on
nyt miehen laita. (Sakeri' tulee).
SAKERI. Kuinka jaksat poika ja mitä arvelet tässä?
IIVARI. Arvelenpa selvän miehen elon tässä mailmassa parhaaksi! Nyt
koittaa mulle taase raittiuden päivä, mutta kauhistunpa nähdäkseni
kaiken viheliäisyyteni tämän päivän täydessä valossa. Peijakas! Olis
raittiuden liitto tässä, niin kohta pyhän lupauksen tekisin ja uutta
uskallusta saisin, pukea taasen päälleni ihmishaamun!
SAKERI. Olin minäkin kerran jäsen raittiuden liitossa, mutta paninpa
sisään apskeetin.
IIVARI. Olittepa kerran polisikin, mutta panitte myös sisään apskeetin!
SAKERI. Teinpä pienen, ihan viattoman sommauksen ja sen melkein ehdolla,
koska ei miellyttänyt minua polisin virka.
IIVARI. Minä tiedän asian.
SAKERI. Sanoppas, mitä tiedät!
IIVARI. Te vaan vähän ryypiskelitte luvattomasti pois otettua viinaa sen
miehen kanssa, joka viinan luvattomasti ottanut oli, ja jota junkkaria
juuri teidän oli määrä kiinnisaattaa.
SAKERI. Niinpä tapahtui leppyisän sydämeni tähden! Taisinko kiristää
kruunun hanskoilla häntä, joka mulle ystävällisesti ryypin tarjoi?
IIVARI. Ei kernaasti se, joka niin paljon ryypistä pitää!
SAKERI. En tehnyt sitä itse ryypin tähden, vaan sen ystävyyden, sen
hyväntahdon tähden, jota hänen tarjomuksensa osoitti.
IIVARI. Yhden ryypin ainoastaan saitte?
SAKERI. Sainpa, että olin aika tellukassa, sain vielä täytetyn matin
taskuunikin!
IIVARI. Mitä on se, että luvattomasti jotain pois-otetaan?
SAKERI. Varastamista!
IIVARI. Mikä on hän, joka jotain luvattomasti pois-ottaa?
SAKERI. Varas.
IIVARI. Mikä on hän, joka varkaan kanssa yhtä pitää?
SAKERI. Varas! Mutta tässä on perin toinen laita.
IIVARI. Yleinen totuus on tämä: joka varkaan kanssa yhtä pitää, hän on
varas! Mutta teidän asianne, niinkuin sanoitte, on perin toista laatua;
niinmuodoin näin: te varkaan kanssa yhtä piditte, sentähden ette ole
varas!
SAKERI. Sinä nokkaviisas nallikka, tiedä, että olen enos, että lepää
kiireelläni enemmän kuin viisikymmentä talvea, ja sinä tahdot toki
tutkistella minua, tahdot minua varkaaksi soimata. Mikä hävyttömyys!
IIVARI. Eno! Olemmehan olleet tähän asti oikein hyvät ystävät, ja
yhdessä juoneet kaikki rahani, ja yhdessä, kuin porsaat pahnoissa,
kieriskelleet ylisniskoin krouvin nurkissa. Pitäiskö siis nyt meistä
tuleman vihan veljet jonkun sopimattoman sanan kautta, pikaisuudessa
sanottu?
SAKERI. Sinä olet suuri kanalja; mutta minä en koskaan rakenna
eripuraisuutta.--Ystävät siis vielä eteenpäin!--Sano minulle vakaasti:
käskikö isäs minua Eskon tuliais-pitoihin?
IIVARI. Sen teki hän, mutta äiti kielsi.
SAKERI. Hyvä! Minä tulen kanssas, ja vietämmepä iloista tuliais-juhlaa
maakyläisessä majassanne siellä nummella!
IIVARI. Mutta jos äiti ajaa teidän maantielle?
SAKERI. Ole sinä surematta siitä! Me olemme veli ja sisar, ja vaikka
riitelemmekin, vaikka tappelisimme kuin koira ja kissa, niin olemme
kuitenkin veli ja sisar!--Minä tulen kanssas. Nyt riennämme matkalle
vaan. Missä on hevoises?
IIVARI. Porvari Nyylunnin kartanolla seisoo se luukasa, ruskea nahka
päällä.
SAKERI. Se seisoo kuitenkin vielä!
IIVARI. Seisoo ja liikahtaakin välillä, josta nähdään, että kurja elää.
Peijakas! sydäntä nipistelee, katsella eläintä korvat lotkassa ja
roikkuvalla alihuulellaan, jota ei ketun kauvan vartoa tarvitse.
SAKERI. Minä annan sille uutta vireyttä; heiniä ja kauroja sen saaman
pitää!
IIVARI. Onko teillä rahaa?
SAKERI. Vähän taisin itselleni toimittaa tuhansilla vaiheilla ja
koukuilla.
IIVARI. Sitten teemme ne tärkeimmät ostokset!
SAKERI. Ei yhtään varaa ostoksiin, ei yhtään! Näillä rahoilla saamme
vaan kaasia hevoiselle ja tuopin viinaa tiellä, jonka ostamme
Puol'matkan krouvissa.
IIVARI. Kaikki hyvin, mutta minun ei kotiin lähtemistä!
SAKERI. Miksi haastelet lapsikkaita? Vikkelä mies itsensä suorittaa
vaikeammastakin tempusta kuin tämä.
IIVARI. Mahdotonta tästä kiikistä päästä! Kuorman hinta on juotu, juotu
on säntirahat, ja tässä toimessa olette te olleet minulle hyvin avulias!
SAKERI. Ja olenpa avulias vieläkin sua päästämään tästä pulasta!
IIVARI. Taidatteko saattaa minulle kymmenen riksiä?
SAKERI. En äyriäkään, siinä keinossa olen perin voimaton!
IIVARI. Ja ainoastaan tämä keino minun pelastaa taitaa!
SAKERI. Yksi toinen on jälellä vielä.--Kuule minua! Kotimatkalla ryöstit
meidät ryövärit perin pohjin ja löit meitä pahoin, että täytyi meidän
viipyä jonkun päivän jossain metsätorpassa ja parannella haavojamme, ja
niitä lahjoja on, Jumalalle kiitos, molemmilla meillä tarpeeksi sekä
päässä että kasvoilla.
IIVARI. Sanokaat: viinalle kiitos!
SAKERI. Mutta mitä meinaat tuumastani?
IIVARI. Epäilenpä, että uskovat tämän historian.
SAKERI. Muuta eivät taida, kuin ohjat vielä leikkaamme poikki, ja
teemme veitsellä Ruskon reiteen pienen viilloksen, jonka sai hän
kärhämässä, koska tappelimme ryövärten kanssa. Kaikki tämä tekee asian
hyvin uskottavaksi, ja omat ruvettuneet arpemme lyövät viimein naulaa
kantaan, ole varma siitä!--Se on sanottu, ja hyvin kaikki onnistuu.
Vakaalla mielellä lähemme nyt matkaan kotoas kohden!
IIVARI. Olkoon menneeksi! Juoneen suostun, onnistukoon tahi ei. Hiiteen
menköön kaikki!--Eno, kuinka saisimme korttelin viinaa?
SAKERI. Ei enään pisaraakaan, ennen Puol'matkan krouvia!
IIVARI. Riennetäänpä sitte. Huikeasti, Eno! Mitä huolin minä!
SAKERI. Me lähemme, mutta muista, että käytät itses siivosti tiellä
matkustavia kohtaan. Sinulla on äitis kuraasi ja mielenlaatu; hyvä
kuraasi, mutta eipä hänen leveitä hartioitansa, voimaa ei enemmin kuin
kärpällä, ja vaaralliset ovat semmoisen miehen retket. Ei ketään, jota
hän ei päällensä ärrytä, ei ketään, joka pelkäisi päällensä karata eikä
ketään, jonka käsivartensa pitäisi matkan päässä; jaa, Iivari, sinun
seuras on vaarallinen!
IIVARI. Lupaanhan olla siivo kaiken tien!
SAKERI. Ole aina niin; usko minua, se on sinulta viisaimmasti!--Heikko
tekee kaarroksia, nielee monta karvasta marjaa, monta huutisanaa,
mitaten aina herjaukset vähäväkisyytensä mukaan, ja niin hän pujoo läpi
mailman ehjemmällä nahalla kuin jättiläs, joka voimaansa luotti.
IIVARI. Mutta kas kuin sappi karvastelee!
SAKERI. Heikolla sekä on että ei ole sappea. Hän vasta silloin sen
katkeruuden tuntee, koska hän tietysti on herra mielensä ylitse ja
silloin on hän perkele; eikä ihme, hän ottaa vahinkonsa takaisin.--Usko
mitä sanon: heikkous on onni, kuin vaan oikein sitä lahjaa käyttelemme.
IIVARI. Onni suurempi vielä, jos voima ja tarkkuus yhtä seuraisit.
Olisin vahva kuin kontio, siivo kuin lammas ja viisas ja varova kuin
kettu, pensaston tulisilmäinen heilahäntä, niin koskematta kuin noidan
vasama kulkisin halki tuhannet mailmat.
SAKERI. Niin monta hyvää ei kernaasti yhdelle jaeta; se on elon
laki!--Mutta tielle nyt, ja olkoon siunaus kanssamme! Vähän pelkään,
kuinka matkamme päättyy!
IIVARI. Saisimme vaan tytön korean rattaillemme!
SAKERI. Mitä vielä, sinä könsikkä! Kuin ei olisi meissä kahdessa jo
kuormaa hevoiskaakillesi. Ei yhtään narssua rattaillemme, poikani, ei
yhtään! Nyt menemme! (Menevät. Niko tulee vasemmalta, Eerikki oikealta).
NIKO. Terve, vanha toverini! Mitä uusia teidän kylästä?
EERIKKI. En tunne teitä!
NIKO. Vaikka yhdessä savikukkoja tehneet olemme varastelleet mäkimuijain
kananpesiä ja niinkuin suokukot toinentoisemme tukkaa kiskoneet,
tapelleet kuin aika pojat. Tunnenpa sinun, vanha kelmi.
EERIKKI. Kuka olen?
NIKO. Se suuri kanalja, Keihäskosken Eero!
EERIKKI. Kuka olet sitte sinä?
NIKO. Se vielä suurempi kanalja, Järvelän Niko, jos muistat häntä!
EERIKKI. No terve miestä!
NIKO. Tässä kopero, sinä mannermaan turvikko!
EERIKKI. Elä helkkonas likistä niin kovin!
NIKO. Nyt on maamyyrin kääppä merikravun saksissa. Jaa jaa, opetanpa
miestä tuntemaan entisiä ystäviä.
EERIKKI. Ken peijakas olis tainnut nähdä Nikon muotoa tuon partavihon
takaa?
NIKO. Tämä on vaan turha ripsu sen suhteen, jota pari vuotta sitten
kannoin, ja joka ulettui aina polvilleni ales. Se naiset hulluiksi tehdä
tahtoi; käydessäni kaupunkien kaduilla olipa heitä aina jälesssäni
ääretön liuta, niinkuin lukematon lauma pientä kalaa, valaskalan
pyörrevettä seuraa, koska meren jättiläs, kuin kumottu laiva, laineita
kyntelee. Olipa se parta, ja katkerasti kadun vielä, että niin
kevytmielisesti siitä erosin. Mutta mitä ei tehdä rahan tähden?
EERIKKI. Mitä teit sinä rahan tähden?
NIKO. Myin soman partani hatun-töyhdöksi Turkin sulttaanille, ja sataan
piastiin, mieletön, sen mennä annoin.
EERIKKI. Mutta toivothan sen kasvavan ja ehtivän saman mitan kerran
vielä?
NIKO. Ei kasva se enään tätä pidemmäksi, sen kauppa pilasi; sillä
lahja-kalua ei myydä saa, ja parta on pyhä lahja, jonka alku ja juuri on
ylhäällä; korkeudesta sen kasvanto riippuu, päinvastoin esimerkiksi
pilviä tuolla taivaan alla, joiden karttuminen riippuu siitä kohdasta,
kuinka paljon sumua, josta pilvi syntyy, nousee alhaalta ylös. Ei,
entistä partaani en takaisin enään saa; mutta lohdutanpa itsiäni toki
sillä kunnialla, jossa hän nyt heiluu. Tiedäthän mua ahneeksi kunnialle,
ja aatteles: miljoonittain päitä nyt kumartelee partaani, joka Turkin
keisarin kiireellä keikkuu!
EERIKKI. Sano minulle vakaasti, oletko ollut sinä Turkin maalla?
NIKO. Sen pääkaupungissa hummannut olen kuukausia kolme, ja iloinen,
peijakkaan iloinen oli se aika. Joka päivä siellä uhrijuhlaa
vietettiin, ja siinäpä kaikkia yltäkyllin; siinä sianlihaa, peloittavan
lihavaa, syötiin ja kalliita viiniä juotiin niin paljon kuin kutakin
miellytti. Öisiltä taasen naisten kanssa tanssittiin ja kaikenlaista
uisakkaa lyötiin, ja pulskeita ovat Turkin tytöt. Pää ja rinta on
heillä aina peitossa, mutta rinnasta polviin ovat he ihan paljaat.
EERIKKI. Paljaat?
NIKO. Alastomat juuri; mutta polvista alespäin alkaa taasen mustat
sukat, ja jaloissaan on heillä punaiset kengät.--Juuri niin, niin
eletään Turkin maalla, eletään, kuin vuohet huhdassa; ja ikäväksi pisti
sieltä seilata pois. Roomiin sieltä seilasimme, mannaa ja hunajaa
lastina, ja tultuamme tähän mailman-kaupunkiin meitä kohtasi kova
pauhina ja ryske. Tiedä, että vietettiin siellä paavin häitä, ja juuri
täksi juhlaksi oli manna- ja hunajalastimme tilattu itäisiltä mailta.
Sentähden olimmekin hyvin tervetultuja vieraita, paavi itse ja
morsiamensa kiitit meitä sydämellisesti ja käskit meitä kaikella muotoa
vaan pysäymään häihinsä. Otimmepa käskyn hyväksi ja hummasimmepa nytkin
aika tavalla, kunnes viimein taasen tuli meille aika purjehtia pois.
Täydessä tohussa jätimme Roomin ja kovin oli laivamme lastattu,
synti-kuiteilla ja sideavaimilla. Kirjeet tuli meidän jättää Hispanian
maahan, mutta avaimet viedä Englantiin. Niin teimme myös ja Englannista
purjehdimme taasen pohjaan, sen napaan kivihiili-tervaa kaatamaan; sillä
se on Englanti, joka maan akselin tervassa pitää. Laiva, jolla
seilasimme, mailman hirvein oli; sen kromeli, tervaa täynnä, kuin puinen
jättiläis-linna meressä uiskenteli ja maston kärjet pilviä
piirsit.--Mutta onni kova meitä kohtasi toki. Jäävuorten keskellä pohjan
synkeillä merillä eräs valas-kala, mailman hirvein, meitä tervehtimään
kävi ja hännällänsä laivamme kyljen auki löi, jotta rupesimme vaipumaan,
ja juuri tätä peto tavoittikin häntä-iskullansa, sillä vaipuessamme hän
miehistä yhden toisensa perään nielasi, mutta pelastuinpa minä. Ylös
mastoon kiipesin kuin orava--laiva oli herennyt vaipumasta, ehkä tervan
tähden--huipun ehdin viimein ja pilvien rajalla istuin, sallimustani
vartoen. Ja niin lähestyi mua musta ukon-pilvi, minä loiskasin sen
niskaan, ja jyristen ja tulta iskein se minun Englannin kliituvuorille
takaisin vei. Läksinpä sieltä kotimaahan taasen, ja tässä seison nyt!
EERIKKI. Mutta merimiestä, joka laivastansa karkaa, uhkaa kova
rangaistus!
NIKO. Sen olen kärsinyt; kymmenen päivää vettä-leipää Turun linnassa
söin.
EERIKKI. Se ei tyijä; kovemmat ovat asetukset siinä kohdassa!
NIKO. Mitä? Luulenpa, että olet tullut oikein lakimieheksi!
EERIKKI. Tunnenhan, mitä yleisesti lautamiehen tuntea tulee!
NIKO. Sinäkö lautamies? Suurin hulivili nuorna ollessamme, eikä
maa-lappua omaa jalkamme alla sinulla enemmin kuin minullakaan!
EERIKKI. Ystäväni, siitä asti, koska erosimme, on elämäni kertomus
lyhyesti tämä: Eräs tyttö, talon perillinen, korea ja nuori, taisi
ihastua minuun, hurjapäähän. Niinpä tapahtui. Minä nain hänen, unohdin
lasin, tein ja toimitin ja parhaaksi kääntyi kaikki. Arvoni pitäjässä
eneni päiväpäivältä, ja lautamieheksi määrättiin poika viimein, josta,
ymmärräthän, pöyhistyin kuin kalkkuuna-kukko!
NIKO. Sinulla on liian paljon järkeä kalkkuunaksi.--Siis tuli sinusta
mies, ja, niinkuin tuntuu, oiva. Hyvin sinulle! Minä myös yhtä ja toista
kokenut olen, olenpa monessa huhmarissa pehmitetty, josta kaikesta
pitäisi seurauksen oleman: perään-aatus, mutta Jumal' tiesi toki, missä
nahkani viimein naulitaan!--Kuitenkin, neuvot eivät ole kaikki vielä, se
muuttumaton, vakaa aika mittailevi vielä sylihini ijäisestä langastansa,
vielä nousee päivä toisen perään ja sydän raikkaasti rinnassa lyö;
kaikki taitaa hyvin päättyy vielä! Seisonhan taasen isänmaani kamaralla,
ja onneani kiitän tällä hinnalla päästyäni sen turvetta polkemaan vielä.
EERIKKI. Sitähän ihmettelen, ettäs pulasta itsesi niin helposti
suoritit.
NIKO. Tämä on asia: Tuli minun kertoa oikeuden edessä retkistäni ja
menoistani karkutiellä, ja kerroinpa tuomarille, ihan samoin kuin
äsken sinulle, matkani merellä, ja tämä ilautti ankarasti koko
oikeus-kuntaa, ja olenpa varma siitä, että juuri tämä juoni nahkani
pelasti; sillä panipa tuomari esiin kaikenlaisia lievittäviä kohtia
asiassani ja, niinkuin sanoin, kymmenen päivän vesileipään karkurin
tuomitsi vaan.
EERIKKI. Nytpä taidat sanoa sitäkin leipää syöneekses, ja likistipä,
luulen, nämät päivät vähän miehen kärsimystä.
NIKO. Ei yhtään hätää, Eero!
EERIKKI. Olethan harras tupakkimies!
NIKO. Siihenkin seikkaan neuvo pian keksittiin. Palanutta leivänkuorta
rikki jauhettiin, siihen puoliksi tuhkaa sekaan, ja nuuska oli valmis,
oiva vapsriikin nuuska. Talvista aikaa taasen ei ensinkään hätää sen,
joka mälliä pureksii; joutuupa sisään haapanen halko, sen kimppuun kohta
miehet niinkuin jänikset, ja pian on jokaisen poskessa aika märepala,
ja käypä se laatuun tupakin puutteissa. Sanalla sanoen, koko elämä
vesikoijussa käy laatuun, vaan että kaasi on joteskin tiukka. Olinpa
valmis toki kärsimään enemmän, paljon enemmän päästäkseni kurjan
tyttäreni luoksi, joka, niinkuin kuullut olen, on nyt suojaton, ilman
äitiä ja isää.
EERIKKI. Olet siis kuullut vaimos kuolon?
NIKO. Albionin rannalla sanoman sain, muistelin, mitä tehnyt olin, ja
kotimaahani kohta purjehdin.--Eerikki, sinä kaiketi tiedät, missä ja
kuinka tyttöni nyt elää!
EERIKKI. Äitinsä kuoltua, perintönsä, niin huone kuin irtain tavara,
myytiin huutokaupassa; suutari Topias, lähin naapuri, esimieheksensä
joutui, ja haltuunsa otti hän sekä tyttärenne että tyttären rahat.
Kuinka rahat ovat käytetyt, sitä ei tietä, mutta niinkuin orja on
tyttö raiska saanut työtä tehdä suutarin huoneessa.
NIKO. Tulenpa kohta ja sun pelastan ja suutarin tilintekoon vedän.
--Muistatko jotain kummallista jälkeensäätöstä siltä vanhalta
korpraalilta, säätöstä joko tyttären tahi suutarin pojan hyödyksi,
aina ken ensin heistä joutuisi naimisiin?
EERIKKI. Asian tiedän! Kaikki näyttää toki käyvän suutarin pojan
hyväksi. Hän on nyt parhaillaan naimaretkellänsä, jonne vanhempansa
kiivaasti joudutit häntä, estäin tytärtäsi saamasta Kristoa, eräs nuori
seppä, oiva mies. He tiesit, kuinka toimitit.
NIKO. Sen tiesit; mutta kulta on multa. Sinä Kristos saat; naittajas on
tässä. Sua himoon nähdä, Jaana-kynäsein.
EERIKKI. Seuraa minua, niin pääset kyydillä, mutta tiellä viivymme toki
kaksi tahi kolme päivää. Asiaini tähden täytyy mun koukku tehdä!
NIKO. Suoraan kotokylää kohden koukkuja tekemättä!--Nyt, toverini,
hyvästi!
EERIKKI. Pian taasen toinen toisemme kohdataan!
NIKO. Niiden tuttavien mäkien, kivien ja kantoin vaiheilla.--Hyvästi
jää! (Menevät kumpanenkin eri haaralle).

VÄLIVERHO.
(Puol'matkan krouvi. Kummallakin sivulla vähäinen pöytä. Oikealla istuu
Sakeri ja Iivari, viinaputelli ja lasit edessä; vasemmalla sivulla Niko
olvihaarikan ääressä).
NIKO (itsekseen, juotuansa haarikasta). Saakelin väsyksissä vaan; mutta
eihän ole merimiehen työ, mäkistä maantietä mittailla, tomussa ja
pöllyssä.--Peijakas! kangistuuhan miehen kintut kuin ajetun jäniksen,
enkäpä tiedä koska matkani päässä olen, ellen pääse jonkun maanmoukan
reteliin. Mutta meneepä tähän haarikkaan viimeinen äyrini, ja sitten on
puhdas hyvä.--Mutta hätää ei vielä, ei yhtään; aika neuvoja antaa.
(Juo). Mitä narriahan lienevät nuo kaksi tuossa pöydän ääressä?
IIVARI. Aatelkaas perään, eno Sakeri, tänä ehtoona, juuri tänä ehtoona
tulee Esko kotiin naimaretkeltänsä nuoren vaimonsa kanssa, mutta minä,
jonka, niinkuin tiedätte, piti tuoman höystettä jälkihäihin, olen tässä
kahdella tyhjällä kouralla. Kirkas tuli ja leimaus, eno Sakeri!
SAKERI. Kaikki käy hyvin, jos teemme niinkuin olen sanonut. Luota minuun
vaan, Iivari poika! Kaikki käy hyvin! (Iivari ryyppää).
NIKO (itseks.) Suutari Topiaksen nuorempi poika ja Martan veli; nyt
tunnen seuran!--Näyttää kuin ei olisi laitansa juuri niinkuin pitäis.
(Krouvari tulee).
IIVARI. Mitä sanot, krouvari, sinä hyväntahtoinen ihminen, niin avulias
kaikkia vastaan; mutta saatpa palkkas viimeisenä päivänä sinäkin, täyden
palkkas saat, sillä sinä pientä janoovata lähimmäistäs täällä juottanut
olet!
KROUVARI. Hi hi hi! sinä veitikka!--Mutta onpa minulla teille jotain
ilmoitettavaa.
IIVARI. Mitä? Eikö ole kaikki maksettu?
KROUVARI. Kaikki maksettu!
IIVARI. No, mitä mutiset sitten?
KROUVARI. Mutisenpa, että jos tahtoisi nyt onni, niin taitaispa hän
antaa meille aika potkauksen!
IIVARI. Jos hän potkaisis sinun helvettiin, niin olispa se meille
kaikille onni suuri!
SAKERI. Nyt olet päissäs, Iivari!
IIVARI. Siitä kiitän krouvaria, sitä Pelssepuupin tullimiestä!
SAKERI. Kitas kiinni, poika!
KROUVARI. Ei, hyvä vieras; sanavalta on tässä kaikilla ja lupa
leikin-laskuun! Ei mitään vaaraa, vieraani, ei yhtään!
SAKERI. Haastelittepa jotain onnen potkauksesta, mikä oli
tarkoituksenne?
KROUVARI. Asia on tämä: niinkuin kerrotaan, on näillä seuduilla ihan
äskettäin nähty se suuri varas, joka eräältä ulkomaan kreiviltä varasti
niin äärettömän summan, ja jonka kiinniottajalle luvattiin seitsemän
sataa riksiä.
SAKERI. Milliseksi kertoivat miehen muodon?
KROUVARI. Keritty, tumpuri tukka, pieni piikkiparta, ja musta pilkku
lähellä vasenta sierainta!
IIVARI. Niinkuin naulaan!
SAKERI. Sama mies!
KROUVARI. Pitäkäämme tarkka vahti; hän ehkä astuu huoneeseni pianki. Ja
jos saisimme pojan kiinni, niin eikö olisi se onnen potkaus?
SAKERI. Aika potkaus!
IIVARI. Joutuisi hän kynsiini vaan, niin nuoriin panisin miehen kohta,
istuttaisin hänen koreasti rattailleni ja riemuten kotoa kohden
karsisin rahakuormallani, ja sitten nimismiehelle hänen kanssaan!
NIKO (itseks.) Tuhat tulimmaista! Johtuupa mieleeni kuje, saakelin
lystikäs, ja taitaa minulle vielä antaa ilmatteeksi kyydin kotia, jos se
vaan onnistuu.--Koettaa kelpaa! Päin tuuleen vaan, Niko, ja ole yhtä
sukkela kuin ennenkin!--Krouvari auttakoon minua juonessa.
(Krouvarille). Kuulkaatpa, isäntä!
KROUVARI. Kernaasti.
NIKO (mennen erillensä krouvarin kanssa). Luullakseni, ette tunne minua?
KROUVARI. Näen teidän ensi kerran!
NIKO. Erehdys, isäntäni. Monta kannua olemme yhdessä tyhjentäneet!
KROUVARI. Sitä en muista. Sanokaa nimenne.
NIKO. Jos tempaisitte pois tämän parran, niin luulenpa, että löytäisitte
sen takaa entisen Järvelän Nikon kasvot.
KROUVARI. No koira vieköön! (Kättelevät).
NIKO. Mutta hiljaa, isäntä!--Minulla on mielessä vikkelä, viaton juoni,
johon pyydän teidän apuanne! Nyt käymme porstuakamariinne, ja minun
ajaessani tätä partaani, te keritsette tukkani ja annatte päälleni
toisen takin ja hatun. Leukapäähäni jätän piikkiparran ja teen pienen,
mustan pilkun nenäni viereen, ja se suuri varas on valmis. Minä astun
taasen sisään, nuot tuossa ottavat minun kiinni, ja sitokoot minun
nuoriinki, se ei tee mitään, mutta kotia pääsen vapaalla kyydillä. Ja
aatelkaas: se nauru ja riemumeteli sitten kaikelle tälle!
KROUVARI. Tuo taitaa olla saakelin vikkelätä, mutta katso, ettei saata
se sinua pitempiin kiusauksiin. Taidatko kohta ja varmaan toteennäyttää
kuka olet?
NIKO. Kuinka hyväänsä, mutta enpä ylen-anna tätä juonta jonkun pienen
kiusauksen tähden, ja toiseksi, niin varkauden tapahtuessa istuin minä
Turun linnassa, söin vettä-leipää ja Turkuun tulin suoraan Engelsmannin
laivalta.
KROUVARI. Hyvä! Me käymme käsiin!
NIKO. Malta! (Korkeammalla äänellä). Mitä olen velkaa?
KROUVARI. Kuusi kopekkaa, hyvä vieras!
NIKO (maksaa). Nyt hyvästi!
KROUVARI. Onnea matkalle! (Niko menee).
IIVARI. Mielisinpä tietää, mikä partaleiju tuo oli!
KROUVARI. Jos oikein muistan, niin on hän merimies. (Katsellen ulos
akkunasta). Sille näyttää käymisensä myös.
IIVARI. Hän näytti minusta kuin kelpaisi hänelle toisen miehen koni.
KROUVARI. Minä luulen hänen kunnialliseksi mieheksi. (Menee).
SAKERI. Mutta nyt lähemme, poikani!
IIVARI. Mitä kohden?
SAKERI. Kotoa kohden, tiedäthän!
IIVARI. Ei koskaan!
SAKERI. Mitä sanoit?
IIVARI. Ei koskaan, eno Sakeri, ei koskaan kotoa kohden!
SAKERI. Mihen sitten?
IIVARI. Hirteen!
SAKERI. Poika, pidä suusi, sanon minä, semmoisista puheista!--Hei!
olethan vielä nurrumielissä, vaikkas olet jo kumonnut usean ryypin!
IIVARI. Kaikki on nyt entistä toisin, kaikki edestakaisin, nurinniskoin,
niinkuin Jaakkolan muorin tallukka. Ei askelta, ei hiiren tolaakaan
enään menneitten päiväin muotoista. Ennen, nieltyäni kaksi, kolme
ryyppiä, olinpa iloinen ja kielevä kuin pääsky, mutta nyt, vaikka
kauhalla kitaani kaataisin, niin harmaiksi käyvät silmäni vaan, ja
entisen suloisen liehauksen sijaan tunnen nyt ainoastaan tuommoisen
humajavan sekamelskan päässäni, ja mieli on aina musta kuin viinapannun
kylki.
SAKERI. Hiiteen kaikki mielen mustuus, me ruoritamme itsemme tästä
retkestä kuin enkelit. Asiat käyvät hyvin, peijakkaan hyvin, eikä yhtään
syytä päätä kallistella!
IIVARI. Kaikki hyvin, jos toimitatte minulle kymmenen riksiä!
SAKERI. Ennen taidan kääntää auringon juoksun, kuin saada sinulle kokoon
kymmenen riksiä!
IIVARI. Mutta juuri sen summan tekee sekä kuorman hinta että kylän
säntirahat yhteiseen, jotka me yhdessä olemme juoneet kaikki viimeiseen
äyriin!--Pitihän minun ostaa Leenan-Kallelle kruutia ja haulia
linturahoillansa, Anna-muorille naulan nuuskaa munien edestä, Ali-talon
Maija-rukalle naula kahveeta--ja puoli sokeria, ja virolais-ukko
Hanssulle kaksi naulaa tupakkia ja kolme ryssän-limppua, ja monta muuta
säntiä vielä. Herra armahda minua! Minä olen hukassa!
SAKERI. Kaikki ottivat ryövärit, kaikki!
IIVARI. Se konsti ei kestä. Kerrottaisi minulle tämänkaltainen historia,
niin uumoisinpa kohta toista ja arvaisin pian asian oikean laadun; ja
tiedänhän löytyvän muita yhtä viisaita kuin minäkin. Ei, tämä vale ei
pelasta meitä. Hummaustamme Hämeenlinnassa, jonka niin moni todistaa
taitaa, ei voida salata, ei millään voimalla; se tulee tietyksi!
SAKERI. Mutta malta, että silloin on jo ajan vileä käsi ehtinyt tulla
väliin, asia jymisee heikeesti kuin kaukainen ukonilma, ja siksi on
kentiesi uusia neuvoja keksitty paranteeksi kaikelle; mutta jos me nyt
kohta sanoisimme alastoman totuuden, niin tiedä, että paukkuu, ja
karttakaamme vasamaa!
IIVARI. Se vasama on tervapamppu.
SAKERI. Mutta siitä ei yhtään pelkoa, jos vaan oikein käytämme sukkelan
neuvoni!
IIVARI. Huono neuvo! He ehkä tietävät jo kaikki.
SAKERI. Mahdotonta.--Tielle nyt vaan, poikani!
IIVARI. Ei!--Kymmenen riksiä tänne!
SAKERI. Sitä en taida!
IIVARI. Teidän täytyy, en päästä teitä muutoin. Te tähän hävitykseen mun
narranneet olette, teiltä tulkoon apu myös!--Kymmenen riksiä, eno!
SAKERI. Sula mahdottomuus! Ota niskani ennen!
IIVARI. Olkoon menneeksi! Niska maksakoon kaikki; juuri niin aattelen
minäkin, ja nyt seuraamme minun neuvoani, nyt lähemme koreasti hirteen
molemmat, yhdessä menemme, seuraa teemme aina kuolemaan asti!
SAKERI. Vaiti, Iivari, vaiti!
IIVARI. Sittenpä vaikenemme ja nukumme makeasti, ja suokoon Jumal',
että taidamme molemmat riippua samassa puussa; sentähden mennään nyt ja
etsitään joku väärä-oksainen, järeä, kaikin tavoin sopiva mänty. Itse
työssä, työssä viimeisessä, lupaan auttaa teitä, miestä vanhaa, ja
sitten vasta pidän huolta itsestäni, ja enpä tarvitse apua minä,
taidanpa silpoa kuin tikka.--Nyt mennään, eno!
SAKERI. Poika!
IIVARI. Te luulette mun lyövän leikkiä, että kuuluu puheeni hieman niin.
Nojah! taidanpa leikitä keskellä kuolon kurimusta, taidan nauraa
Manalaista vasten partaa; sillä niin on luontoni. Mutta onpa aikeeni