Kun nukkuja herää: Romaani - 05

vuosisadan Lontoosen. Ja sitäpaitsi, miten kukaan pääsisi pakenemaan
näistä huoneista?
"Mitä hyötyä kenellekään olisi siitä, jos minulle tapahtuu jotain
pahaa?"
Hän ajatteli kapinaa, suurta sosiaalista taistelua, jonka keskustaksi
hän niin odottamatta oli joutunut. Hän muisti erään lauseen jolla ei
mitenkään ollut yhteyttä hänen ajatustensa kanssa, mutta joka yhä
uudelleen palautui hänen mieleensä, ikäänkuin uiden hänen synkkien
ajatustensa pinnalla. Ennen muinoin oli eräs toinen Neuvosto sanonut:
"Parempi on meille, että yksi mies kuolee koko kansan puolesta".


VIII LUKU.
Kaupungin katot.

Ilmanvaihtajan pyöriessä sisemmän huoneen pyöreässä kattoaukossa,
josta silloin tällöin välähti öinen taivas, kuului sieltä heikkoa
puheensupinaa. Graham, joka seisoi kupukaton alla ajatuksissaan
taistellen niiden synkkien voimien kanssa, jotka olivat vanginneet
hänet, ja joita hän nyt uhkarohkeasti uhmaili, vavahti kuullessaan
ihmisäänen.
Hän katsoi ylös ja näki ilmanvaihtokoneen siipien lomitse tummana ja
epäselvänä miehen pään ja hartiat. Tämä mies katsoi häneen. Tumma
käsi ojentautui alas, koneen siipi löi siihen, seisahtui hetkiseksi
ja jatkoi pyörimistään, jolloin sen kaidalla lehdellä näkyi
ruskehtava pilkku ja jotain alkoi siitä pudota pisaroina lattialle,
kuten hiljainen sade.
Graham katsahti alas ja näki veripilkkuja jalkojensa edessä. Hän
katsoi jälleen ylös hyvin kiihoittuneena. Olento oli kadonnut.
Hän seisoi paikallaan liikkumattomana -- kaikki aistimensa
suunnattuina tuota tummaa aukkoa kohden, sillä sieltä näkyi synkkä
yö. Hän luuli näkevänsä heikkojen, etäisten valkoisten pilkkujen
kiitävän pimeän ilman halki. Ne laskeutuivat alas, lentäen sinne
tänne ristiin ja katoavan ilmanvaihtokoneen ajamina. Valosäde
välähti ilman halki valaisten valkoisella valollaan kirkkaasti nuo
pilkut, sitten palasi taas entinen pimeys. Lämpimästä ja valoisasta
huoneestaan huomasi hän lunta satavan muutaman askeleen päässä
hänestä.
Graham poistui huoneen toiseen ääreen ja palasi jälleen
ilmanvaihtokoneen alle. Hän näki miehen pään pistäytyvän esiin. Hän
kuuli kuiskailtavan, kuuli miten metalli kilahti ja ilmanvaihtokone
seisahtui. Lumihiuteita satoi huoneesen ja ne sulivat ennenkuin
ennättivät päästä lattialle. "Elkää pelätkö", sanoi ääni.
Graham seisoi ilmanvaihtokoneen alla. "Keitä te olette?" kuiskasi
hän.
Jonkun aikaa ei kuullut muuta kuin ilmanvaihtokoneen nytkähdyksiä,
sitten pistäytyi miehen pää varovaisesti aukosta sisään. Hänen päänsä
painui melkein suoraan alaspäin; musta tukkansa oli sulaneesta
lumesta märkänä. Kätensä ojentautui ylöspäin pimeään pidellen
jostain kiinni. Hän oli nuoren näköinen, silmänsä olivat kirkkaat ja
otsasuonensa olivat paisuneet. Hän näytti ponnistelevan pysyäkseen
tasapainossa.
Useamman sekunnin ajan ei hän eikä Graham hiiskuneet sanaakaan.
"Oletteko Nukkuja?" kysyi uusi tulokas vihdoin.
"Olen", sanoi Graham. "Mitä te minusta tahdotte?"
"Ostrog lähetti minut, sire".
"Ostrog?"
Aukossa oleva mies kääntyi niin että Graham näki hänen kasvonsa
sivuttain. Hän näytti kuuntelevan. Äkkiä kuului varottava huudahdus
ja mies heittäytyi taapäin ennättäen töintuskin välttää käyntiin
päässeen ilmanvaihtokoneen siipiä. Ja katsoessaan ylös ei Graham
nähnyt muuta kuin hitaasti satavaa lunta.
Kesti noin neljännestunnin ajan ennenkuin kukaan palasi
ilmanvaihtokoneen luo. Mutta uudelleen kuului sama metallinen
kilahdus; siivet seisahtuivat ja mies tuli näkyviin. Graham oli koko
ajan seisonut paikallaan toimettomana ja tavattoman jännityksen
vallassa.
"Kuka te olette? Mitä te tahdotte?" kysyi hän.
"Me haluamme puhella kanssanne, sire", sanoi tulija. "Me tahdomme --
minä en voi pidättää konetta. Me olemme koettaneet päästä luoksenne
-- näinä kolmena päivänä".
"Minä pääsen siis vapaaksi?" kuiskasi Graham. "Pakoon?"
"Niin, sire. Jos vaan tahdotte".
"Te kuulutte minun puolueeseni -- Nukkujan puolueesen?"
"Niin, sire".
"Mitä minun pitää tehdä?" sanoi Graham.
Kuului liikettä. Tulijan käsi tuli esiin -- se vuosi verta. Polvensa
tulivat näkyviin. "Seisokaa loitommalla", sanoi hän, ja hän hyppäsi
raskaasti alas käsilleen ja toiselle olalleen Grahamin eteen.
Ilmanvaihtokone alkoi kohisten pyöriä. Tulokas kaatui maahan, nousi
melkein heti paikalla ja katsoi, painaen kädellään loukkaantunutta
olkapäätään, säihkyvin silmin Grahamiin.
"Te olette todellakin Nukkuja", sanoi hän. "Minä näin teidät
nukkuneena. Salliihan laki jokaisen käydä teitä katsomassa".
"Minä olen se mies, joka olin valekuolleena", sanoi Graham. "Minua on
pidetty täällä vankina. Minä olen ollut täällä heräämisestäni asti --
nämät viimeiset kolme päivää".
Tulija näytti aikovan vastata, samassa kuuli hän jotain kolinaa,
katsahti ovelle päin, äkkiä poistui hän Grahamin vierestä juosten
ovea kohden huutaen käsittämättömiä sanoja. Pieni teräspuukko välkkyi
hänen kädessään ja hän alkoi nopeasti iskeä sillä oven sarantoihin.
"Varokaa!" kuului ääni. "Oh!" Ääni tuli ylhäältä.
Graham katsoi ylös, näki miehen jalat riippuvan kattoaukosta, hän
väisti, putoava mies töytäisi häntä olkapäähän ja miehen raskas paino
heitti hänet maahan. Hän putosi polvilleen ja sitten suulleen, ja
mies lensi hänen ylitseen. Graham nousi polvilleen ja näki toisen
ylhäältä tulleen miehen istuvan edessään.
"Minä en huomannut teitä, sire", läähätti mies. Hän nousi ja auttoi
Grahamia nousemaan. "Loukkasitteko itseänne, sire?" läähätti hän.
Joku alkoi taajaan iskeä ilmanvaihtokoneen siipiin, jotain putosi
Grahamin kasvoille, ja kimalteleva, valkoinen metallilevy putosi
pyörähdellen ilmassa lappeelleen huoneen permannolle.
"Mitä tämä tietää?" huusi Graham aivan ymmällä, katsahtaen
ilmanvaihtokoneesen päin. "Keitä te olette? Mitä te teette?
Muistakaa, että minä en ymmärrä tästä vähääkään".
"Taapäin", sanoi ensiksi tullut lykäten hänet ilmanvaihtokoneen alta
pois samassa kuin toinen pala valkoista metallia putosi alas.
"Me tulimme noutamaan teitä, sire", läähätti viimeksi tullut, ja
Graham huomasi kääntyessään häneen päin hänen otsallaan haavan, josta
veri tiuhkui. "Kansanne kutsuu teitä".
"Minne? Kansaniko?"
"Suureen saliin kauppahallien luo. Täällä on henkenne vaarassa.
Meillä on urkkijoita. Me saimme sen juuri äsken tietää. Neuvosto
on juuri tänään päättänyt joko myrkyttää tai surmata teidät. Ja
kaikki on valmiina. Kansaa on harjoitettu, tuulimoottori-poliisit,
insinöörit ja puolet katukäytävien virkamiehistä ovat meidän
puolellamme. Kokoussalit ovat täynnä innostunutta kansaa. Koko
kaupunki on noussut kapinaan Neuvostoa vastaan. Meillä on aseita".
Hän pyyhkäisi kädellään veren pois kasvoiltaan. "Täällä on henkenne
vaarassa --"
"Mutta miksi aseita?"
"Kansa on noussut puolustamaan teitä, sire. Mitä tämä on?"
Hän kääntyi sukkelaan kuullessaan ensiksi tulleen miehen viheltävän
hampaittensa lomitse. Tämä väistyi nopeasti syrjään, viittasi heitä
kätkeytymään ja piiloutui itse aukenevan oven taakse. Samassa astui
Howard sisään, kasvonsa olivat huolestuneen näköiset. Hänellä oli
pieni tarjotin kädessään. Hän vavahti, katsahti ympärilleen, ovi
paukahti kiinni hänen takanaan, tarjotin viskattiin syrjään ja puukko
pisti häntä korvan taakse. Hän kaatui maahan kuin kaadettu puu jääden
makaamaan poikittain ulompaan huoneesen johtavan oven eteen. Mies,
joka puukollaan oli iskenyt häneen, kumartui nopeasti tarkastamaan
ruumiin kasvoja, nousi ja meni jatkamaan oven luona aloittamaansa
työtä.
"Teidän myrkkynne!" sanoi ääni Grahamin korvaan.
Äkkiä sammui valo huoneessa. Lukemattomat katon rajassa olevat lamput
olivat sammuneet. Graham näki, miten ilmanvaihtokoneen aukosta
tuiskusi sisään lunta ja ylhäällä liikkui nopeasti tummia olentoja.
Kolme heistä laskeutui polvilleen. Jokin esine -- nuoraportaat --
laskettiin aukosta alas ja näkyi käsi, joka piti kädessään tuulessa
liehuvaa keltaista valoa.
Hän epäröi hetkisen. Mutta näiden miesten esiintymistapa, heidän
nopea toimintansa, sanansa, kaikki sopi niin hyvin yhteen sen pelon
kanssa, jota hän tunsi Neuvostoa kohtaan. Kaikki näytti lupaavan
hänelle vapauden ja pelastuksen, siksi hän heitti kaikki epäilykset
syrjään. Ja hänen oma kansansahan odotti häntä!
"Minä en ymmärrä mitään", sanoi hän, "mutta minä luotan teihin.
Sanokaa, mitä minun tulee tehdä".
Veriotsainen mies tarttui Grahamin käsivarteen. "Kavutkaa ylös
portaita", kuiskasin hän. "Sukkelaan. He ovat varmaankin kuulleet
kaiken --"
Graham etsi käsi ojolla tikapuita; laskiessaan jalkansa alimmalle
pienalle ja kääntäessään päänsä näki hän, lähinnä seisovan miehen
olan yli, ensiksi tulleen seisovan hajareisin Howardin ruumiin yli
ja jatkavan työtään oven luona. Graham kääntyi taas tikapuihin
päin, oppaansa auttoi häntä ylöspäin ja ylhäällä olijat vetivät
häntä, kunnes hän seisoi kylmällä, kovalla ja liukkaalla pinnalla
ilmanvaihtoaukon vieressä.
Hän värisi tultuaan äkkiä lämpimästä huoneesta kylmään ulkoilmaan.
Puoli tusinaa miehiä seisoi hänen ympärillään ja lumihiuteet lensivät
käsille ja kasvoille, sulaen niille. Oli hetkisen pilkkopimeätä,
sitten välähti valkoinen sinipunervaan hohtava valo läpi ilman, sen
kadottua palasi entinen pimeys jälleen.
Hän huomasi tulleensa sen suuren kaupunkirakenteen katolle, joka oli
astunut entisajan Lontoon eri talojen, katujen ja torien sijaan.
Pinta, jonka päällä hän seisoi, oli tasainen, ja sitä myöten kulki
paksuja johtolankoja joka taholle eri suuntiin. Tuulimoottorien
pyöreät tuulikehät näkyivät epäselvinä ja suunnattoman suurina yön
pimeässä lumisateen läpi, ne liikkuivat ratisten sen mukaan kuin
tuuli heikkeni tai kasvoi. Etäämpänä leimahti valkoinen voimakas valo
alhaaltapäin, se valaisi hohtavalla valollaan lumihiuteet ja loi
katoavan valojuovan yöhön. Siellä täällä, matalalla, liikkui jokin
tuulen käyttämä koneisto, josta sinkosi kirkkaita kipinöitä.
Kaiken tämän näki hän vaan ylimalkaisesti odottaessaan auttajiensa
nousevan portaita ylös. Joku heistä heitti hänen harteilleen
turkiksien kaltaisen kudotun vaipan kiinnittäen sen soijilla
vyötäisille ja olkapäille. He puhuivat lyhyesti ja päättäväisesti.
Joku vei häntä eteenpäin.
Hän huomasi tumman varjon tarttuneen hänen käsivarteensa. "Tätä
tietä", sanoi tämä varjo jouduttaen häntä eteenpäin ja osottaen
Grahamille pitkin tasaista aluetta sinne päin, jossa näkyi
puolipyöreä himmeästi valaistu aukko. Graham totteli.
"Varokaa!" sanoi ääni, kun Graham oli kompastumaisillaan erääsen
johtolankaan. "Astukaa niiden väliin, mutta elkää niiden päälle",
sanoi ääni. "Meidän täytyy kiirehtiä".
"Missä kansa on?" kysyi Graham. "Kansa, jonka sanoitte minua
odottavan?"
Opas ei vastannut. Hän päästi Grahamin käsivarren vapaaksi, sillä tie
tuli kapeammaksi, ja riensi tietään nopein askelin eteenpäin. Graham
seurasi sokeasti. Vähän ajan päästä he juoksivat. "Tulevatko toiset?"
kysyi hän läähättäen, mutta ei saanut vastausta. Seuralaisensa
vilkaisi taakseen ja juoksi eteenpäin. He saapuivat metallista
tehdylle tielle, joka poikkesi suoraan sivulle päin. He kääntyivät
sille tielle. Graham katsoi taakseen, mutta toiset olivat hävinneet
lumituiskuun.
"Eteenpäin!" sanoi opas. Juostessaan tulivat he aivan lähelle
korkealla ilmassa pyörivää tuulimoottoria. "Seis", sanoi Grahamin
opas, ja he väistivät hihnaa, joka kierti siipien akselin ympäri.
"Tätä tietä", ja he vaipuivat syvälle sulavaan lumeen astuessaan
kahden metalliseinän väliseen kujaan, jonka sivut äkkiä kohosivat
hyvin korkealle. "Minä astun edellä", sanoi opas. Graham kietoi
viitan lujemmin ympärilleen ja seurasi. Äkkiä tuli heidän tielleen
pieni aukko, jonka yli kuja vei kadoten pimeyteen. Graham katsahti
reunalta pimeään aukkoon. Hetkisen katui hän pakoaan. Hän ei
uskaltanut katsoa minnekään ja päätään huimasi kulkiessaan puoliksi
sulaneessa lumessa.
Kujasta päästyään riensivät he laajan alueen yli, jolla oli sulavaa
lunta, siellä täällä näkyi valoa, se tuli alhaaltapäin. Hän arkaili
astua tälle näennäisesti heikolle pinnalle, mutta hänen oppaansa
juoksi aivan huoletonna eteenpäin; he astuivat liukkaita portaita
alas ja saapuivat rautaisen kupukaton luo. He kulkivat sen ympäri.
Etäällä, alhaalla näytti paraillaan tanssittavan ja soitto kaikui
kupukaarroksen läpi. Graham oli kuulevinaan huutoa lumituiskusta, ja
hänen oppaansa joudutti häntä yhä suuremmalla vauhdilla eteenpäin.
Kavuten pääsivät he paikalle, jossa oli suunnattoman suuria
tuulimoottoreja, yksi niistä oli niin suuri, että sen siiven alapää
ainoastaan näkyi, pyöri ja katosi yöhön ja lumituiskuun. He juoksivat
tuulimoottorien suunnattoman suurien kannatustelineiden lomitse
ja saapuivat lopulta paikalle, josta näkyi liikkuvat kadut, kuten
sillä paikalla, jonka Graham ensiksi oli nähnyt parvekkeeltaan. He
kapusivat tätä katua peittävän lasikaton päällä niin hyvin kuin
voivat, sillä katto oli lumisateesta tullut liukkaaksi.
Melkein kaikkialla oli lasikatto alapuolella hiessä, niin että hän
näki kadun ainoastaan usvan läpi, mutta kaarikaton ylimmät ruudut
olivat kirkkaita ja niiden läpi saattoi hän nähdä, mitä alhaalla
tapahtui. Oppaansa kiirehti häntä eteenpäin, mutta Graham ei
jaksanut, häntä pyörrytti ja hän vaipui hetkiseksi suulleen. Alhaalla
liikkuvien pilkkujen ja pisteiden tavoin kulki unettoman kaupungin
väestö ainaisessa päivänvalossaan, ja liikkuvat kadut jatkoivat
taukoamatonta kulkuaan. Lähettiä ja tuntemattomaan työhön rientäviä
miehiä kiisi pitkin kulkuköysiä ja katujen yli vievät hennot
sillat olivat täynnä väkeä. Graham oli katsovinaan suunnattoman
suureen mehiläispesään, joka aukeni hänen allaan, eikä häntä
erottanut siitä muu kuin lasi, jonka hänelle tuntematon kestävyys
esti häntä putoamasta alas. Alhaalla oleva katu näytti valoisalta
ja lämpöiseltä, mutta Graham oli läpimärkä sulaneesta lumesta ja
jalkansa olivat jääkylmät. Hän ei tahtonut jaksaa liikkua paikaltaan.
"Eteenpäin!" huusi hänen oppaansa äkkiä kauhun valtaamana.
"Eteenpäin!"
Graham pääsi vaivoin katoksen harjan yli. Toisella puolella seurasi
hän oppaansa esimerkkiä ja liukui takaperin alaspäin, pienen
lumikasan kerääntyessä hänen jalkojensa tielle. Liukuessaan alas
ajatteli hän, mitähän tapahtuisi, jos äkkiä osuisi tielleen ammottava
aukko. Päästyään katoksen alareunaan vaipui hän syvälle lumihyhmään,
mutta kiitti luojaansa seisoessaan taas vaakasuoralla pinnalla.
Hänen oppaansa kiipesi jo metallista, loivaa pintaa myöten jonnekin
ylemmäksi.
Heikkenevän lumipyryn läpi näkyi suunnattomien tuulimoottorien
uusi rivi. Äkkiä kuului kimakka ääni tuulimoottorien kohinan läpi.
Ääni oli koneen voimakas, viheltävä ääni, joka näytti tulevan joka
suunnalta.
"He ovat huomanneet pakomme!" huusi Grahamin opas kauhuissaan.
Äkkiä loisti läpi yön häikäisevä valo. Lumipyryn yläpuolella,
tuulimoottorien yläpuolella oli suunnattoman korkeita mastoja,
joiden päästä loisti suuria valopalloja. Ne loivat valosäteitä joka
suuntaan. Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli lumipyry valaistu.
"Nouskaa tuonne", huusi Grahamin opas lykäten häntä lumettomalle
rautaristikkotielle, joka mustana juovana kulki molemmin puolin
ulottuvan lumikentän halki. Heikko höyry nousi siitä ja Graham tunsi
lämpimän ilmavirran kohmettuneiden jalkojensa alla.
"Eteenpäin!" huusi hänen oppaansa päästyään kymmenen metriä
pitemmälle, ja viipymättä riensi hän kirkkaasti valaistun paikan
yli uuden tuulimoottoririvin kannatustelineitä kohden. Graham
toinnuttuaan hämmästyksestään seurasi häntä, varmasti vakuutettuna
siitä että kohta joutuisi kiinni...
Muutaman sekunnin päästä olivat he valoisalla paikalla, jossa oli
tummia varjoja ja vielä tummempia paksuja liikkuvia rautaparruja,
suunnattoman suurien pyörien alla. Opas juoksi jonkun aikaa
eteenpäin, kääntyi äkkiä sivullepäin ja katosi pimeään paikkaan
korkean kannatustelineen alle. Hetkisen kuluttua seisoi Graham hänen
rinnallaan. Hän piiloutui läähättäen sinne tuijottaen eteensä.
Se näky, joka kohtasi Grahamia oli omituinen ja vieras. Lumipyry
oli vähitellen tauonnut; muutamia lumihiuteita lensi vielä siellä
täällä. Mutta edessään näkivät he valkoisen alueen, jolla näkyi
suunnattoman suuria koneistoja, liikkuvia muotoja ja pitkiä, tumman
tummia juovia. Kaikkialla näkyi korkeita metallirakenteita, Grahamin
mielestä ylenluonnollisen suuria ristikkoja, ja tuulimoottorien
siivet liikkuivat hitaasti myrskyä seuranneessa tyvenessä, kulkivat
loistavassa kaaressa ohitse yhä ylemmäksi ja ylemmäksi kohti
valaistua usvaa. Kaikkialla, missä lumesta kimalteleva valo osui
maahan, kannatustelineet, ristikkokäytävät ja loppumattomat johdot
näkyivät selvästi jatkuen ja kadoten pimeään. Ja vaikka kaikkialla
ilmeni suunnatonta toimintaa, vaikka kaikki todisti ihmistahdon ja
tarkoituksen vallitsevan tätä kaikkea, niin koko tämä suunnattomaan
lumivaippaansa puetun koneiston keskellä ei näkynyt ainoatakaan
ihmisolentoa, kaikki näytti yhtä autiolta ja asumattomalta kuin
Alppien suunnaton jäätikkö.
"Meitä on lähdetty takaa-ajamaan", huusi opas. "Me emme ole kulkeneet
vielä puoltakaan matkasta. Vaikka onkin niin kylmä, täytyy meidän
piiloutua tänne hetkiseksi -- ainakin siksi, kunnes lumipyry alkaa
uudestaan".
Hampaansa kalisivat.
"Missä kauppahallit ovat?" kysyi Graham katsellen ympärilleen.
Toinen ei vastannut.
"_Katsokaa_!" kuiskasi Graham, kyyristyi eikä enää liikahtanut
paikaltaan.
Oli alkanut jälleen äkkiä pyryttää, tummalta taivaalta laskeutui
nopeasti siipipyörien avulla liikkuva suuri epämääräinen esine. Se
laskeutui alas jyrkässä kaaressa, lensi suuressa kehässä ympäri
suurten siipien halkaistessa ilmaa. Sen takaosasta hulmusi höyry,
joka haihtui ilmaan. Sitten kohosi se tavattoman helposti ylöspäin,
nousi hitaasti ilmaan, leijaili vaakasuorassa asennossa suuressa
kehässä ja katosi jälleen lumipyryyn. Tämän suuren ilmalaivan sivujen
lomitse näki Graham kaksi pientä, hentoa, toimeliasta miestä, jotka
tutkistelivat alapuolellaan olevaa lumikenttää kuten näytti kiikarien
avulla. Lyhyen ajan näki hän heidät selvästi, sitten epäselvästi
lumituiskun läpi, sitten pieninä etäisyydessä, kadoten lopulta
näkyvistä.
"_Nyt_!" huusi hänen oppaansa. "Tulkaa!"
Hän tarttui Grahamin ranteesen ja heti paikalla juoksivat molemmat
miehet tuulimoottorien alla olevan rautapylväistön läpi. Graham
juoksi sokeana eteenpäin ja töytäsi opastaan vastaan, kun tämä äkkiä
pysähtyi ja kääntyi häneen päin. Noin kymmenen metrin päässä heistä
oli musta aukko. Se ulottui niin kauvaksi kuin hän voi nähdä sekä
oikealle että vasemmalle. Se näytti täydellisesti estävän heidän
pakoaan.
"Tehkää niinkuin minäkin", kuiskasi hänen oppaansa. Hän ryömi kuilun
reunalle asti, kääntyi ja kömpi taaksepäin siksi kunnes jalkansa
olivat kuilun reunan sisäpuolella. Hän näytti tunnustelevan jotain
jalallaan, löysi sen, ja liukui reunan yli syvyyteen. Päänsä pujahti
jälleen näkyviin. "Tämä on uoma", kuiskasi hän. "Se on pitkin
pituuttaan varjossa. Tehkää niinkuin minäkin".
Graham epäröi, ryömi eteenpäin, tuli uoman reunalle ja tuijotti
pimeään syvyyteen. Hänellä ei ollut rohkeutta edetä eikä kääntyä
takaisin, sitten istahti hän reunalle ja antoi jalkojensa riippua
alas, tunsi oppaansa vetävän häntä jaloista, tunsi kauhuksensa
liukuvansa reunan yli tuntemattomaan syvyyteen, putosi alas ja tunsi
seisovansa pilkkopimeässä sulavassa lumiuomassa.
"Tätä tietä", kuiskasi ääni ja hän alkoi rämpiä ryhmäisessä uomassa
eteenpäin painautuen seinää vastaan. He kulkivat jonkun aikaa
eteenpäin. Hän tunsi miten hän kulkiessaan minuutti minuutilta
kylmässä ja kosteudessa sai kokea sadat vaivat kunnes hän aivan
uupui. Lopulta katosi kaikki tunto hänen käsistään ja jaloistaan.
Uoma painui alaspäin. Hän huomasi nyt olevansa monta jalkaa alempana
rakennuksen kattoa. Alhaalla näkyi valkoisia haamumaisia aukkoja
aivan kuin säleverkon rakoja. He saapuivat erään kaapelin luo, joka
oli kiinnitetty yhden tällaisen suuren ikkunan yläpuolelle. Sitä
tuskin saattoi erottaa ja se katosi synkeään pimeyteen. Äkkiä tunsi
hän oppaan tarttuvan käteensä. "_Seis_!" kuiskasi tämä hyvin hiljaa.
Hän katsoi ylöspäin ja vavahti, ja näki päänsä päällä suunnattoman
suuren lentolaivan, joka hitaasti lensi harmaalla taivaalla keskellä
lumipyryä. Pian oli se jälleen kadonnut näkyvistä.
"Pysykää alallanne; se palaa takaisin".
Molemmat pysyivät hetken liikahtamatta paikaltaan, sitten Grahamin
opas nousi ja ojentaen kätensä kaapelin kiinnikekohtaa kohden alkoi
hän selvitellä jotain epäselvästi näkyvää nuoraryhmää.
"Mitä tuo on?" kysyi Graham.
Ainoa vastaus, minkä hän sai, oli heikko kirahdus. Mies seisoi
kyyryllään. Graham kumartui katsomaan häntä kasvoihin. Mies tuijotti
taivasta kohden ja Graham näki seuratessaan hänen katsettaan
lentokoneen etäällä pienenä pilkkuna. Sitten näki hän, miten se
levitti molemmin puolin siipensä, lensi heitä kohden, tullen hetki
hetkeltä suuremmaksi. Se kulki uoman suuntaan heitä kohden.
Miehen liikkeet kävivät tempoileviksi. Hän heitti kaksi ristiin
liitettyä rautaa Grahamin käteen. Graham ei voinut nähdä niitä,
hän huomasi niiden muodon tunnustelemalla käsillään. Ne olivat
ohuilla nuorilla yhdistetyt kaapeliin. Nuoriin oli liitetty jostain
joustavasta aineesta tehdyt kädensijat. "Istukaa hajareisin ristin
päälle", kuiskasi opas hermostuneesti, "ja tarttukaa kädensijoihin.
Pitäkää lujasti kiinni!"
Graham noudatti käskyä.
"Hypätkää", sanoi ääni. "Jumalan nimessä, hypätkää!"
Kauhu valtasi Grahamin, hän ei voinut hiiskua sanaakaan. Jälestäpäin
iloitsi hän siitä, että pimeys peitti hänen kasvonsa. Hän ei sanonut
sanaakaan, vaan alkoi kovasti vavista. Hän vilkaisi ilmalaivaan, joka
näkyi taivaalla ja kiisi heitä kohden.
"Hypätkää! Hypätkää -- Jumalan nimessä! Tai he saavat meidät kiinni",
huusi Grahamin opas ja voimatta hillitä kiihkoaan lykkäsi häntä
eteenpäin.
Graham horjahti suonenvedontapaisesti, hän ei voinut hillitä itseään,
vaan kiljaisi hurjasti ja samassa hetkessä kun lentokone laskeutui
alas tavottaakseen heidät, kiisi hän eteenpäin pimeään onkaloon
istuen rautaristin päällä ja pidellen nuorista epätoivon tuskalla.
Jotain meni poikki ja löi paukahtaen seinää vasten. Hän kuuli miten
liikkuvan istuimensa kannatepyörä ponnahti. Hän kuuli lentokoneen
miesten nauravan. Hän tunsi miten oppaansa polvet painuivat hänen
selkäänsä. Hän kiisi suinpäin eteenpäin vaipuen hurjaa vauhtia alas
läpi ilman. Koko hänen voimansa oli nyt hänen käsissään. Hän olisi
tahtonut kiljaista, mutta ei saanut ääntä suustaan.
Hän kiisi niin huikaisevan valon läpi, että se sai hänet yhä lujemmin
tarttumaan kiinni. Hän tunsi torin ja liikkuvat kadut, ilmasta
riippuvat valopallot ja kadun yli johtavat sillat. Kaikki tämä tuntui
kiitävän häntä kohden. Hän tunsi vaipuvansa kuiluun, joka oli valmis
hänet nielemään.
Taas oli hän pimeässä, laskeutuen, laskeutuen yhä alemmaksi, verisin
käsin pidellen kiinni. Äkkiä kuului huutoja, välähti valo, hän on
loistavasti valaistussa salissa ja alapuolellaan oli suunnaton
kansanpaljous. Kansa! Hänen kansansa! Lava, näyttämö kiisi häntä
kohden ja kaapelinsa laskeutui pyöreään aukkoon näyttämön oikealle
puolelle. Hän tunsi putoavansa hitaammin, yhä hitaammin. Hän erotti
ääniä: "Pelastettu! Mestari! Hän on pelastettu!" Lava tuli häntä
kohden yhä hitaammin ja hitaammin. Sitten --
Hän kuuli takanaan olevan miehen kauhistuneena kiljaisevan ja
alhaalta vastasi kaiku tähän huudahdukseen.
Hän tunsi, ettei hän enää kiitänyt kaapelia pitkin vaan putosi sen
mukana. Kuului kiljaisuja, huutoja ja hälinää. Hän tapasi jotain
pehmeätä ojennetun kätensä alla ja tunsi putoavansa jollekin
pehmeälle...
Hän ei jaksanut liikkua ja ihmiset nostivat hänet ylös. Hänestä
tuntui, että hänet nostettiin lavalle ja hänelle juotettiin jotain,
mutta hän ei ollut siitä aivan varma. Hän ei saanut tietää, miten
oppaansa oli käynyt. Selviytyessään seisoi hän jälleen jaloillaan;
monta kättä oli tukemassa häntä. Hän oli suuressa alkovissa, joka
hänen entisten kokemustensa mukaan muistutti teatterin aitiota. Ehkä
tämä olikin teatteri.
Huumaava melu kuului hänen korviinsa, jyriseviä huutoja, lukematon
kansanjoukko huusi: "Hän on Nukkuja! Nukkuja on meidän kanssamme!"
"Nukkuja on meidän kanssamme! Mestari -- kaiken omistaja! Mestari on
meidän kanssamme! Hän on pelastettu".
Graham näki edessään suunnattoman suuren salin täynnä huutavaa
kansaa. Hän ei nähnyt mitään yksityistä, hän näki vaan lainehtivan
ihmisjoukon, käsiä ja päähineitä heiluttavan, hän tunsi salaperäisen
vaikutuksen siitä, miten kansanjoukko riensi häntä kohden nostaen
hänet ylös. Hän näki parvekkeita ja riviä, suuria holvikäytäviä,
joista aukeni laaja perspektiivi, ja kaikkialla oli kansaa, areena
tungokseen asti täynnä ja kaikki ne huusivat. Lähellä häntä oli
katkaistu kaapeli maassa aivan kuin käärme. Lentokoneen miehet olivat
katkaisseet sen yläpäästä ja se oli valunut alas saliin. Miehet
näkyivät kuljettavan sitä syrjään. Mutta kokonaisvaikutus oli hänelle
hämärä, koko rakennus vapisi ja tärisi huudoista.
Hän seisoi horjahdellen ja katseli edessään olevaan joukkoon.
Joku kannatti häntä toisesta käsivarresta. "Viekää minut johonkin
syrjähuoneeseen", sanoi hän itkien, "syrjähuoneeseen", eikä jaksanut
sanoa sen enempää. Mustapukuinen mies lähestyi ja tarttui hänen
toiseen käsivarteensa. Hän huomasi miten useat riensivät avaamaan
hänelle ovea. Joku talutti hänet istumaan. Hän horjahti, istahti
raskaasti tuoliin ja peitti käsillään kasvonsa; hän vapisi kovasti,
hermojensa vastustusvoima oli loppunut. Häneltä riisuttiin viitta,
mutta hän ei sitä huomannutkaan; hänen purppuraiset housunsa olivat
mustat ja märät. Ihmisiä juoksi hänen ympärillään, tapahtui yhtä ja
toista, mutta hänen huomionsa ei kiintynyt mihinkään.
Hän oli päässyt pakoon. Myriaadit äänet kertoivat sen hänelle. Hän
oli pelastettu. Tämä kansa oli se, joka oli hänen puolellaan. Jonkun
aikaa hän hengitti vaivalloisesti, sitten istui hän rauhallisena
kädet kasvoillaan. Ilmassa kaikui lukemattomien miesten huudot.


IX LUKU.
Kansa marssii.

Hän huomasi jonkun kiihkeästi tarjoovan hänelle lasissa kirkasta
juomaa, hän katsahti ylös ja huomasi, että tarjooja oli
keltapukuinen, tummaverinen mies. Hän joi juoman ja tunsi heti
suloista lämpöä ruumiissaan. Kookas mustapukuinen mies seisoi
hänen vieressään viitaten saliin johtavaan, puoliksi avonaiseen
oveen. Tämä mies huusi aivan hänen korvaansa, mutta hän ei kuullut
sanoja suuresta teatterista kaikuvan melun tähden. Tämän miehen
takana oli hopeanharmaapukuinen tyttö, jonka Graham, vaikka olikin
aivan huumaannuksissa, huomasi olevan hyvin kauniin. Hänen tummat,
salaperäiset, uteliaisuutta ilmaisevat silmänsä olivat suunnattuina
häneen ja hänen huulensa vavahtelivat. Puoliksi avoinna olevasta
ovesta näkyi väkeä tulvillaan oleva sali, ja kuului epätasaista
kovaa melua, jalkojen töminää, kätten taputusta ja huutoja, jotka
heikkenivät, kasvoivat jälleen uudelleen jyriseväksi myrskyksi
jatkuen siten koko sen ajan kun Graham oli sivuhuoneessa. Graham,
seuratessaan mustapukuisen miehen suun liikkeitä, huomasi tämän
antavan hänelle ylimalkaisen selityksen kaikesta.
Hän katseli hölmistyneenä jonkun aikaa kaikkea tätä, nousi sitten
äkkiä, tarttuen tuon huutavan miehen käsivarteen.
"Sanokaa minulle!" huusi hän. "Missä minä olen? Missä minä olen?"
Toiset lähestyivät kuullakseen hänen sanojaan. "Missä minä olen?"
Silmänsä tutkistelivat toisten kasvoja.
"He eivät ole kertoneet hänelle mitään", huudahti nuori tyttö.
"Sanokaa minulle, sanokaa minulle!" huusi Graham.
"Te olette maailman valtias. Te omistatte puolet maailmasta".
Hän luuli kuulonsa pettävän. Hän ei tahtonutkaan tulla vakuutetuksi
siitä, hän ei ollut kuulevinaan eikä ymmärtävinään mitään. Hän
korotti jälleen ääntään. "Minä olen ollut kolme päivää hereillä --
kolme päivää vankina. Minä luulen, että kaupungin asukkaiden välillä
on rauhattomuuksia -- onko tämä Lontoo?"
"On", vastasi nuori mies.
"Ja nuo, jotka näin tuossa suuressa Atlaan kuvapatsaalla koristetussa