🕙 28-minute read

Kun nukkuja herää: Romaani - 16

Total number of words is 3643
Total number of unique words is 1784
23.1 of words are in the 2000 most common words
33.5 of words are in the 5000 most common words
39.0 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  "Siitä ei nyt ole kysymys. Minä olen Mestari. Minä aijon olla
  Mestari. Ja minä sanon, että nuo neekerit eivät tule".
  "Kansa --"
  "Minä luotan kansaan".
  "Siksi että te olette anakronismi. Te tulette tänne menneisyydestä --
  sattumalta. Te omistatte ehkä puolet maailmasta. Mutta te ette ole
  Mestari. Teillä ei ole kylliksi tietoja ollaksenne Mestari".
  Hän loi jälleen katseen Lincolniin. "Minä tiedän nyt, mitä te
  ajattelette. Minä arvaan kyllä, mitä te aijotte tehdä. Vielä
  ei ole kyllin myöhäistä varoittaa teitä. Te uneksitte ihmisten
  yhdenvertaisuutta -- sosialistista järjestystä -- teillä on kaikki
  nuo yhdeksännentoista vuosisadan unelmat elävinä ja virkeinä
  mielessänne, ja te aijotte hallita tätä aikakautta, jota ette
  laisinkaan ymmärrä".
  "Kuulkaa!" sanoi Graham. "Te kuulette sen -- kuten meren pauhinan. Ei
  eri ääniä -- yhden ainoan laulun. Ymmärrättekö _te_ sitä?"
  "Me sen heille opetimmekin", sanoi Ostrog.
  "Ehkä. Voitteko pakoittaa heitä se unohtamaankin? Mutta kylliksi
  tästä! Nuo neekerit eivät saa tulla".
  Syntyi äänettömyys ja Ostrog katsoi häntä suoraan silmiin.
  "Ne tulevat", sanoi hän.
  "Minä kiellän sen", sanoi Graham.
  "Ne ovat jo matkalla".
  "Minä en sitä salli".
  "Ette", sanoi Ostrog. "Ikävä kyllä täytyy minun noudattaa Neuvoston
  tapaa --. Teidän omaksi eduksenne -- te ette saa olla kapinan
  puolella. Ja nyt kun te olette täällä --. Te olitte ystävällinen kun
  tulitte tänne".
  Lincoln laski kätensä Grahamin olalle. Samassa huomasi Graham
  minkä suunnattoman tyhmyyden hän oli tehnyt tullessaan tänne
  Neuvoston palatsiin. Hän kääntyi verhoa kohden, joka eroitti salin
  etuhuoneesta. Asanon käsi oli tiellä. Ja samassa hetkessä tarttui
  Lincoln Grahamin viittaan. Hän kääntyi ja löi Lincolnia vasten
  kasvoja, mutta samassa toinen neekeri oli tarttunut hänen kurkkuunsa
  ja käsivarteensa. Hän riuhtaisi itsensä vapaaksi, hihansa repesi, hän
  horjahti taaksepäin, ja toinen neekeri pisti jalkansa hänen tielleen.
  Hän kaatui raskaasti maahan ja oli hetken liikkumatta tuijottaen
  kaukaiseen kattoon.
  Sitten hän huudahti, kääntyi suulleen, taisteli vimmalla, tarttui
  toisen neekerin jalkaan ja kaatoi hänet maahan ja nousi itse
  jaloilleen.
  Lincoln tuli jälleen häntä kohden, mutta sai nyrkiniskun leukaansa,
  kaatui ja jäi liikkumattomana makaamaan. Graham astui pari askelta
  ja horjahti. Ostrogin käsivarsi kietoutui hänen kaulaansa ja heitti
  hänet selälleen maahan, ja hänen käsivartensa painettiin lujaan
  lattiaa vastaan. Ponnistettuaan muutaman kerran epätoivoissaan luopui
  hän taistelusta ja jäi selälleen makaamaan tuijottaen läähättävään
  Ostrogiin.
  "Te -- olette -- nyt vankina", läähätti Ostrog riemuiten. "Te --
  olette hullu -- kun tulitte takaisin".
  Graham käänsi päänsä vasemmalle ja näki salin epätasaisen viheriän
  ikkunan läpi, miten rakennustelineillä olevat miehet kiihkeästi
  viittoivat alhaalla olevalle kansalle. Ne olivat nähneet kaiken!
  Ostrog seurasi hänen katsettaan ja säpsähti. Hän huusi jotain
  Lincolnille, mutta Lincoln ei liikahtanutkaan. Kuula lensi seinään
  Atlaksen yläpuolelle. Molempiin kuultavasta aineesta tehtyihin
  levyihin, jotka peittivät aukkoa, syntyi reikä, niiden reunat
  mustenivat, käpristyivät, levenivät nopeasti reunoja kohden, ja
  silmänräpäyksessä oli Neuvoston sali avoinna ulkoilmaan. Kylmä
  viima tulvehti sisään, ja sen mukana kuului raunioilta huutoja ja
  uhkauksia: "Pelastakaa Mestari!" "Mitä he tekevät Mestarille?"
  "Mestaria on petetty!"
  Graham äkkäsi, että Ostrogin huomio siirtyi sinne, että hänen
  otteensa höltyi, ja lykäten hänen käsivartensa syrjään nousi hän
  äkkiä polvilleen. Sitten töytäisi hän Ostrogia taapäin, ja polvistuen
  toiselle jalalleen tarttui hän Ostrogin kurkkuun ja puristi lujaa
  hänen kaulassaan olevaa silkkihuivia.
  Mutta nyt riensi heitä kohden miehiä salin perällä olevasta ovesta
  -- ja joiden aikeet Graham ymmärsi väärin. Hän näki jonkun juoksevan
  etuhuoneen verhoa kohden, ja samassa pääsi Ostrog hänen käsistään
  ja vastatulleet hyökkäsivät Grahamin kimppuun. Hänen suureksi
  hämmästyksekseen tarttuivat ne häneen. He tottelivat Ostrogin
  huutamia käskyjä.
  Ne veivät häntä jo kymmenkunta metriä eteenpäin, kun hän vasta
  huomasi, että ne eivät olleetkaan mitään ystäviä -- että ne vetivät
  häntä avoinna olevaa oviaukkoa kohden. Tämän huomatessaan hän
  heittäytyi taapäin, koetti painua istualleen alas ja huusi apua niin
  kovaa kuin jaksoi. Tällä hetkellä kuului huutoja vastaukseksi hänelle.
  Hänen kurkkuaan kuristava käsi hellitti ja katso! muurin repeämän
  sisimmän puoleiseen kulmaan ilmestyi ensin yksi ja sitten useampia
  pieniä tummia olentoja, jotka huusivat ja huitoivat käsiään. He
  hyppäsivät sille parvekkeelle, joka vei hiljaisiin huoneisiin. He
  juoksivat niin läheltä, että Graham näki aseita heidän käsissään.
  Ostrog hänen vieressään huusi kehoitushuutoja häntä ympäröiville
  miehille ja jälleen taisteli Graham kaikin voimin niitä miehiä
  vastaan, jotka koettivat viedä häntä oviaukkoa kohden. "He eivät
  pääse alas", läähätti Ostrog. "He eivät uskalla ampua. Hyvä on. Vielä
  he eivät saa häntä käsiinsä".
  Muutaman minuutin ajan, jotka Grahamista tuntuivat pitkiltä, kesti
  tätä vimmattua taistelua. Pukunsa oli siekaleina, hän oli aivan
  tomuinen, toinen kätensä oli ruhjoutunut. Hän kuuli puoluelaistensa
  huudot ja kuuli laukauksiakin. Voimansa raukesivat, hän tunsi
  tekevänsä mieletöntä, turhaa vastarintaa. Mutta apua ei tullut ja
  varmasti, väistämättä, läheni tuo ammottava aukko yhä enemmän.
  Äkkiä tunsi hän käsien päästävän hänet irti ja hän nousi seisaalleen.
  Hän näki Ostrogin harmaan pään äkkiä horjahtavan ja hän tunsi
  olevansa vapaa. Hän kääntyi ja seisoi mustapukuisen miehen edessä.
  Viheriäinen pyssy laukesi aivan hänen vieressään, kirpeä sauhu
  tulvehti hänen kasvoilleen, teräase välähti. Koko sali musteni hänen
  silmissään.
  Hän näki sinipukuisen miehen lävistävän musta- ja keltapukuisen
  vartijan kolmen askeleen päässä hänestä. Sitten käsiä tarttui taas
  häneen.
  Häntä vedettiin nyt kahteen eri suuntaan. Hänen mielestään huudettiin
  hänelle jotain. Hän koetti ymmärtää, mutta ei voinut. Jotkut
  tarttuivat hänen jalkoihinsa ja nostivat hänet ylös kaikista hänen
  ponnistuksistaan huolimatta. Äkkiä hän ymmärsi tarkoituksen ja
  lakkasi taistelemasta vastaan. Miehet nostivat hänet olkapäilleen ja
  veivät hänet kauvas vaarallisesta oviaukosta. Kymmenen tuhatta miestä
  huusi voitonriemusta.
  Hän näki sini- ja mustapukuisten juoksevan peräytyvien Ostrogilaisten
  jälestä ja ampuvan. Istuessaan miesten olkapäillä näki hän nyt koko
  salin Atlaksen kuvan luota, näki että häntä vietiin keskellä olevaa
  koroitusta kohden. Salin toinen pää oli jo täynnä kansaa, joka juoksi
  häntä kohden. Ne katsoivat häneen ja hurrasivat.
  Hän huomasi että jonkimmoinen henkivartiosto muodostui hänen
  ympärilleen. Toimeliaat miehet hänen ympärillään jakoivat
  epämääräisiä käskyjä. Hän näki aivan vierellään sen mustaviiksisen,
  keltapukuisen miehen, joka yleisessä teatterissa jo oli häntä
  tervehtinyt, johtavan ja komentavan. Sali oli jo aivan täynnä
  kiihoittunutta kansaa, pieni metalliparveke notkui huutavan joukon
  alla, perällä oleva verho oli vedetty syrjään ja etuhuone oli
  tungokseen asti täynnä väkeä. Melu oli niin suuri, että häntä
  lähinnä oleva mies tuskin kuuli hänen kysymystään. "Missä on Ostrog"
  tiedusteli hän.
  Mies osoitti kädellään ihmisten päiden yli pienempää ovea, joka oli
  salin päässä vastapäätä muurinaukeamaa. Se oli auki ja sinipukuiset
  kapinalliset, joilla oli mustat vyöt, juoksivat siitä sisään ja
  katosivat takana oleviin huoneisiin ja käytäviin. Laukauksien rätinä
  kuului melun läpi. Grahamia kannettiin kaaressa salin läpi pientä
  ovea kohden, joka oli muurinaukeaman alapuolella.
  Hän näki miesten tylyn käskevästi koettavan raivata hänelle tietä
  joukon läpi, jotta hän pääsisi eteenpäin. Salista poistuttuaan näki
  hän uuden, juuri valmistetun, valkoisen muurin, jonka yläpuolella
  kuulsi sininen taivas, kohoavan eteensä. Hänet laskettiin jaloilleen
  ja joku tarttui hänen käsivarteensa opastaakseen häntä. Hän näki
  keltapukuisen miehen kulkevan vierellään. Hän nousi kapeita
  portaita ylös ja pian näki hän edessään rakennuskoneen punaiset
  nostolaitokset, vivut ja tangot.
  Hän pääsi portaiden päähän. Hän kulki kaitaa, sivuilta verhottua
  käytävää myöten, ja äkkiä huumaavan huudon kaikuessa aukeni
  raunioinen amfiteatteri jälleen hänen eteensä. "Mestari on meidän
  kanssamme! Mestari! Mestari! Mestari!" Huuto kulki kuin laine
  kasvoista kasvoihin tuossa häntä kohden kääntyneessä ihmismeressä,
  löi raunioiden kareja vastaan ja palasi suurena riemunhuutona.
  "Mestari on meidän puolellamme!"
  Graham huomasi, että kansaa ei enää ollut hänen ympärillään,
  että hän seisoi valkoisesta metallista tehdyllä väliaikaisella
  parvekkeella, joka kuului Neuvoston palatsia ympäröiviin heikon
  näköisiin telineihin. Kaikkialla, pitkin laajoja raunioita lainehti
  huutava kansa; siellä täällä liehui kapinallisten mustia lippuja
  muodostaen harvoja järjestyneitä kohtia tässä tungoksessa. Muureilla
  ja telineillä, joiden kautta pelastajat olivat tunkeutuneet Atlaksen
  saliin, oli tiheä joukko kansaa, ja pienet, jäntevät, tummat
  olennot takertuivat pilareihin ja rakennuksen ulkonevan osiin ja
  koettivat kaikin tavoin saada tuota tiheää ja paikallaan seisovaa
  kansanjoukkoa liikkeelle. Hänen takanaan rakennustelineiden huipulla
  kapusi joukko miehiä ylöspäin kuljettaen mukanaan liehuvaa mustaa
  lippua. Ammottavasta seinän aukeamasta saattoi hän nähdä Atlaksen
  salissa ahdinkoon asti pakkautuneen odottavan kansanjoukon. Etelän
  puolella olevat lentoasemat näkyivät selvinä ja loistavina aivan
  kuin odottamattoman kuulakka ilma olisi tuonut ne lähemmäksi.
  Keskiasemalta lähti äkkiä yksinäinen aeropiili aivan kuin tulevia
  aeroplaaneja vastaan.
  "Miten Ostrogin on käynyt?" kysyi Graham, ja juuri tätä sanoessaan
  näki hän kaikkien katseiden kääntyvän hänestä Neuvoston palatsin
  katolle päin. Hänkin katsoi samaan suuntaan. Ensiksi ei hän nähnyt
  muuta kuin muurin särkyneen kulmauksen, joka selvänä erottautui
  sinistä taivasta vastaan. Sitten näki hän varjon keskeltä huoneen
  sisustan, ja vavahtaen tunsi hän sen valkoisista ja viheriäisistä
  koristuksista vankilakseen. Ja tämän avonaisen huoneen läpi tuli
  aivan raunion ääreen asti nopeasti pieni valkopukuinen mies ja hänen
  jälessään kaksi mustaan ja keltaiseen puettua olentoa. Hän kuuli
  viereisensä miehen huudahtavan "Ostrog", ja kääntyi häneen päin
  kysyäkseen. Mutta hän ei ennättänyt sitä tehdä, sillä samassa toinen
  hänen vieressään oleva mies huudahti ja osoitti sormellaan. Hän
  katsoi sinnepäin ja näki, että aeropiili, joka äsken oli lähtenyt
  lentoasemalta, lähestyikin heitä. Sen nopea ja säännöllinen lento
  oli hänelle vielä siksi uutta, että se voi kokonaan kiinnittää hänen
  huomionsa puoleensa.
  Se läheni, tuli yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, kulki etäisimmän
  raunion yli ja joutui siten koko kansan näkyviin. Se sukelsi paikan
  halki, nousi ja kulki ihmisten päiden yli ja välttääkseen Neuvoston
  palatsin seiniä nousi tuo kuultava kone, jonka kannattimien lomitse
  näkyi yksinäinen aeronauti, yhä ylemmäksi. Se katosi raunioiden
  yläpuolelle.
  Graham käänsi huomionsa Ostrogiin. Tämä viittoi kädellään samalla
  kun hänen seuralaisensa riensivät nousemaan edessään olevalle seinän
  rauniolle. Vähän ajan päästä palasi aeropiili, ensin näkyen pienenä
  pilkkuna, lensi suuressa kaaressa ja hidastutti kulkuaan.
  Sitten keltapukuinen mies äkkiä huusi: "Mitä he tekevät? Mitä kansa
  tekee? Miksi jättävät he Ostrogin tuonne? Miksi eivät ota häntä
  vangiksi. Hän pääsee pakoon -- hän pääsee aeropiilillä pakoon! Ah!"
  Suunnaton huuto vastasi kaikuna näihin sanoihin. Viheriäisten
  aseiden pauke kuului ylös Grahamin luo asti, ja katsoessaan alas
  näki hän musta- ja keltapukuisia miehiä juoksevan pitkin avointa
  käytävää, joka oli aivan sen paikan alapuolella, missä Ostrog
  seisoi. He ampuivat juostessaan miehiin, joita ei näkynyt, sitten
  näkyi joukko kalpeita sinipukuisia miehiä ajavan heitä takaa. Tämä
  taistelu näiden pienien ryhmien välillä teki mitä omituisimman
  vaikutuksen. Ne näyttivät juoksevilta tinasotilailta. Tämä taistelu
  avonaisessa, särkyneessä talossa keskellä huoneita ja käytäviä
  näytti niin epätodelliselta. Se tapahtui kai noin kahdensadan metrin
  päässä hänestä ja noin viisikymmentä jalkaa raunioilla seisovan
  joukon yläpuolella. Musta ja keltapukuiset miehet asettuivat
  erääsen holviin, kääntyivät ja laukaisivat yhteislaukauksen. Eräs
  takaa-ajajista harppasi raunioiden reunalle, heilutti käsiään,
  horjahti sivullepäin, näytti Grahamin mielestä hetkisen riippuvan
  raunion yli, ja putosi sitten pää edellä alas. Graham näki hänen
  lentävän erästä esiinpistävää kulmaa vastaan, ponnahtavan ulommaksi,
  pyörähtävän ympäri ja katoavan rakennuskoneen punaisten telineiden
  taakse.
  Sitten varjo osui Grahamin ja auringon väliin. Hän katsahti ylös,
  taivas oli kirkas, mutta hän tajusi aeropiilin lentäneen ohitse.
  Ostrog oli kadonnut. Keltapukuinen mies hänen vieressään syöksyi
  eteenpäin ja osoitti hiki otsassa ja vimmasta karjuen kädellään.
  "Ne laskeutuvat alas!" huusi keltapukuinen mies. "Ne laskeutuvat
  alas. Käskekää kansaa ampumaan. Käskekää ampumaan!"
  Graham ei ymmärtänyt tästä mitään. Hän kuuli jyrisevien äänien
  uusivan tätä käskyä.
  Äkkiä näki hän raunioiden yläreunan yli saapuvan aeropiilin ja äkkiä
  pysähtävän. Heti ymmärsi hän, että kone oli tullut auttamaan Ostrogia
  pakoon. Hän näki alhaalta nousevan sinisen sauhun ja ymmärsi, että
  alhaalla oleva kansa ampui nyt sitä kohden.
  Vieressään oleva mies huudahti ilosta, ja hän näki että sinipukuiset
  miehet olivat valloittaneet musta ja keltapukuisten miehittämän
  holvin ja juoksivat nyt loputtomana virtana avonaista käytävää myöten.
  Äkkiä aeropiili liukui Neuvoston palatsin katonrajan ohi ja laskeutui
  alaspäin. Se painui neljänkymmenen viiden asteen kulmassa alaspäin,
  niin jyrkästi että Grahamin samoin kuin kaikkien muiden katsojien
  mielestä sen oli enää mahdotonta nousta ylös.
  Se laskeutui niin läheltä häntä, että hän näki Ostrogin pitelevän
  tuolin nojapuista kiinni ja valkoisen tukkansa liehuvan ilmassa; hän
  näki aeronautin aivan kalpeana kaikin voimin painavan sitä vipua,
  jonka avulla moottori kulki raiteitaan myöten. Hän kuuli pelokkaita
  huutoja alhaalta lukuisan kansan joukosta.
  Graham nojasi edessään olevaan kaidepuuhun ja tuijotti aeropiiliin.
  Tämä sekunti tuntui hänestä ijankaikkisuudelta. Aeropiilin alaosa
  melkein hipaisi alhaalla olevaa kansaa, joka kiljuen ja parkuen
  tyrkki ja murskasi toisiaan.
  Ja sitten se nousi ylöspäin.
  Hetkisen näytti siltä, kuin ei se voisi päästä vastakkaisen muurin
  yli, ja sitten, ettei se voisi väistää lähellä olevan tuulimoottorin
  siipiä.
  Mutta äkkiä oli se vapaa liikkumaan mielin määrin, lensi yhä vielä
  sivuttain ja kohosi sinertävää taivasta kohden.
  Hetken jännitystä seurasi epätoivoinen raivo, sillä kansa tajusi
  Ostrogin päässeen pakoon. He alkoivat, mutta liian myöhään, kiivaasti
  ampua, laukausten pauke muuttui loputtomaksi pauhuksi, koko arenan
  peitti sininen sauhu ja ilma muuttui kirpeäksi ja pistäväksi.
  Liian myöhään! Aeropiili pieneni pienenemistään, lensi kaaressa ja
  laskeutui sirossa käänteessä samaa lavaa kohden, josta se hetki
  sitten oli lähtenyt. Ostrog oli päässyt pakoon.
  Jonkun aikaa kuului raunioiden keskeltä epäselvää mutinaa,
  sitten kaikkein huomio palasi Grahamiin, joka seisoi ylhäällä
  rakennustelineellä. Hän näki ihmisten kasvojen kääntyvän häneen päin,
  kuuli heidän iloitsevan hänen pelastuksestaan. Kaukaa liikkuvilta
  kaduilta kaikui vallankumouksen laulu, se levisi kuin vihuri tämän
  lainehtivan ihmismeren yli.
  Hänen ympärillään oleva pieni ryhmä miehiä onnitteli häntä
  pelastumisensa johdosta. Keltapukuinen mies seisoi aivan hänen
  vieressään ja hänen liikkumattomissa kasvoissaan säihkyi silmät. Ja
  laulu kasvoi, paisui ja laajeni.
  Hitaasti alkoi hän käsittää kaikkien näiden tapausten merkityksen, ja
  ymmärsi mikä nopea muutos oli tapahtunut hänen asemassaan. Ostrog,
  joka aina oli ollut hänen rinnallaan, kun hän seisoi tämän kansan
  edessä, pakeni nyt tuolla -- vastustajanaan. Kukaan ei enää hallinnut
  Mestarin sijasta. Ympärillään oleva kansakin, joukon johtajat ja
  päälliköt odottivat häneltä määräyksiä toimiakseen, odottivat hänen
  käskyjään. Nyt oli hän todella kuningas. Hänen valehallituksensa oli
  loppunut.
  Hän halusi nyt tehdä sen, mitä häneltä odotettiin. Hänen hermonsa
  ja jäntereensä olivat jännityksessä, hänen ajatuksensa olivat ehkä
  hiukan sekavia, mutta hän ei tuntenut pelkoa eikä vihaa. Kätensä,
  jota oli puristettu, vavahti ja oli kuuma. Ajatellessaan, mitä hänen
  tuli tehdä, hermostui hän hiukan. Hän tiesi, ettei hän pelännyt,
  mutta hän oli arka siitä, että luultaisiin hänen pelkäävän. Entisessä
  elämässään oli hän ollut kiihoittuneempi pelatessaan valppautta
  kysyviä peliä. Hän halusi heti toimia, hän tiesi, ettei hän saisi
  liian yksityiskohtaisesti ajatella edessään olevaa taistelua, sillä
  hän pelkäsi sen monipuolisuuden vaikuttavan häneen lamauttavasti.
  Tuolla toisella puolella nuo neliskulmaiset siniset lavat, nuo
  lentolavat merkitsivät Ostrogia. Hän taisteli nyt Ostrogin kanssa
  maailmasta.
  
  
  XXIII Luku.
  Kun aeroplaanit ovat tulossa.
  
  Maailman herra ei alussa ollut omien ajatustensa herra. Hänen
  tahtonsakaan ei näyttänyt enää kuuluvan hänelle itselleen, hänen
  omat tekonsa kummastuttivat häntä, eivätkä ne olleet muuta kuin
  osa siitä omituisten kokemusten sarjasta, joka tulvehti hänen
  ylitseen. Seuraavat seikat olivat aivan varmat, aeroplaanit tulevat,
  Helen Wotton ilmoitti kansalle niiden tulosta, ja hän oli maailman
  Mestari. Jokainen näistä ajatuksista taisteli saadakseen hänen
  sielunsa valtaansa. Ne pilkistivät esiin suurista saleista, korkeilta
  parvekkeilta, huoneista, joissa osastojen päälliköt kokoontuivat,
  kinematograafi- ja telefoonihuoneista ja ikkunoista, joista näkyi
  marssivien miesten loputon virta. Keltapukuinen mies, ja ne, joita
  hän kutsui osastojen päälliköiksi, lykkäsivätkö häntä eteenpäin vai
  tottelivatko häntä nöyrästi; sitä oli vaikea sanoa. Ehkä he tekivät
  kumpaakin. Ehkä jokin näkymätön ja aavistamaton voima ajoi heitä
  kaikkia eteenpäin. Mutta hän tiesi aivan varmaan aikovansa antaa
  julistuksen maailman kansoille ja hänen mielessään liikkui muutamia
  suuria lauseita, yhtä epäselviä ja määräämättömiä kuin sekin, mitä
  hän aikoi sanoa. Muutamien pienten tapausten jälkeen astui hän
  keltapukuisen miehen kanssa pieneen huoneesen, jossa hänen tuli
  lausua julistuksensa.
  Tämä huone oli hänen mielestään hyvin omituisesti kalustettu.
  Keskellä oli kirkas soikea pinta, jota heijastajilla varustetut
  sähkölamput valaisivat ylhäältäpäin. Kaikki muu oli pimeää ja
  kaksinkertaiset, huolellisesti valmistetut ovet, joiden kautta hän
  saapui Atlaksen meluavasta salista tänne, eroittivat kaikki vieraat
  äänet pois. Ovien kumea kaiku sulkeutuessaan, ja kaiken sen melun
  äkillinen katoaminen, jossa hän pitkän aikaa oli elänyt, häikäisevä
  valo, varjossa hämärästi näkyvien palvelijoiden kuiskaukset ja nopeat
  liikkeet, tekivät Grahamiin omituisen vaikutuksen. Koneellisen
  fonograafin suuret korvat odottivat hänen sanojaan, suurten
  valokuvauskoneiden mustat silmät vuottivat hänen liikkeitään, etäällä
  metalliset tangot ja langat kuulsivat himmeästi ja jotain pyörien
  kohisi taukoamatta hänen takanaan. Hän astui keskelle valoa, ja hänen
  varjonsa supistui pieneksi, mustaksi kehäksi hänen jalkojensa juureen.
  Se, mitä hän aikoi sanoa, alkoi jo saada epämääräisiä muotoja hänen
  sielussaan. Mutta tämä hiljaisuus, tämä yksinäisyys, äkkinäinen
  erottautuminen kansan tarttuvasta innostuksesta, nuo hiljaiset,
  kiiltävät, ammottavat, kuuntelevat koneet olivat hänelle jotain aivan
  odottamatonta. Tuntui siltä kuin kaikki se, mikä häntä kannatti
  olisi kadonnut; hän tunsi pudonneensa tänne aivan odottamatta, tunsi
  löytäneensä itsensä täältä kuten sattumalta. Samassa kaikki hänessä
  muuttui. Hän pelkäsi nyt olevansa heikompi, kuin mitä asemansa vaati,
  pelkäsi olevansa teatraalinen, pelkäsi äänensä pettävän, puheensa
  tulevan epäselväksi; anteeksipyytävällä liikkeellä kääntyi hän
  keltapukuisen miehen puoleen. "Hetkisen", sanoi hän, "täytyy minun
  odottaa. Minä en luullut tätä tällaiseksi. Minun täytyy miettiä
  sanottavaani".
  Hänen arkaillessaan saapui lähetti kiireesti ilmoittamaan, että
  ensimmäiset aeroplaanit olivat jo kulkeneet Arawanin yli.
  "Arawan?" kysyi hän. "Missä se on? Mutta olkoon kuinka tahansa, he
  tulevat. He ovat kohta täällä. Milloin?"
  "Iltahämärässä".
  "Suuri Jumala! Muutaman tunnin päästä. Mitä uutta lähtöasemilta?"
  kysyi hän.
  "Lounaisen osaston miehet ovat valmiina".
  "Valmiina!"
  Hän kääntyi kärsimättömänä jälleen linssien kehää kohden.
  "Minun mielestäni pitäisi puheeni olla jonkimmoinen kehoituspuhe.
  Jumala suokoon, että tietäisin, mitä minun tulee sanoa! Aeroplaanit
  ja Arawan! Nämät ovat varmaankin lähteneet ennen suurta laivastoa. Ja
  kansa ei ole muuta kuin valmiina! Ehdottomasti..."
  "Samahan se on, puhunko hyvin vai huonosti!" sanoi hän ja näki valon
  tulevan voimakkaammaksi.
  Hän oli jo ajatuksissaan muodostellut muutamia kansanvaltaisia
  lauseita, kun epäilys äkkiä heräsi hänessä. Hän huomasi, että
  hänen luottamuksensa sankaritehtäväänsä ja suureen kutsumukseensa
  oli alkanut horjua. Hän tunsi olevansa pieni häilyvä korsi
  käsittämättömän kohtalon hurjassa myrskyssä. Äkkiä selveni hänelle
  totuus: tämä kapina Ostrogia vastaan oli ennenaikuinen, jo
  edeltäkäsin tuomittu epäonnistumaan, ajattelematon tunnepurkaus
  muuttamattomia oloja vastaan. Aeroplaanien nopea lento oli hänen
  mielestään kuva kohtalosta, joka kiisi tuhotakseen hänet. Hän
  ihmetteli sitä, että hän ennen oli nähnyt asiat toisin. Näin
  punnitessaan asioita päätti hän, heittäen syrjään kaikki arvelut,
  käyköön kuinka tahansa, suorittaa alkamansa työ loppuun asti. Mutta
  alkaakseen ei hän löytänyt sanaakaan. Seisoessaan siinä arkana,
  hidastellen, kömpelöt anteeksipyynnön sanat huulillaan, kuuli hän
  hämmästyksen huudahduksia ja ihmisten juoksevan sinne ja tänne.
  "Odottakaa", huusi joku ja ovi aukeni. "Hän on tullut", sanoi ääni.
  Graham kääntyi ja häikäisevä valo himmeni.
  Avoimesta ovesta näki hän harmaapukuisen olennon kepeästi kulkevan
  laajan salin läpi. Hänen sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Se
  oli Helen Wotton. Meluava riemastus seurasi ja ympäröi häntä.
  Keltapukuinen mies astui varjosta valokehän sisään.
  "Tämä tyttö ilmaisi meille Ostrogin aikeet", sanoi hän.
  Helenin kasvot säteilivät ja muutamat irtaantuneet tummat kiharat
  laskeutuivat hänen olalleen. Pehmeän silkkipukunsa laskokset
  aaltoilivat astuntansa tahdissa. Hän yhä läheni ja läheni ja Grahamin
  sydän sykki kiivaammin. Nyt hänen kaikki epäilyksensä olivat
  kadonneet. Kynnyksellä varjo verhosi Helenin vartalon ja kasvot ja
  hän seisoi Grahamin edessä. "Te ette ole pettänyt meitä?" huudahti
  hän. "Te olette meidän puolellamme?"
  "Missä te olitte?" kysyi Graham.
  "Lounaisten osastojen toimistossa. Kymmenen minuuttia sitten en
  vielä tietänyt paluustanne. Minä menin lounaiseen osastoon etsimään
  osastopäälliköitä, jotta nämät kutsuisivat kansan koolle".
  "Minä palasin heti kun kuulin --"
  "Minä tiesin sen", huudahti hän. "Tiesin, että te tahdoitte olla
  meidän puolellamme. Ja minä se olin -- minä, joka kerroin uutisen
  kansalle. Ne ovat nousseet aseisiin. Koko maailma on noussut
  aseisiin. Kansa on herännyt. Suokoon Jumala, etten ole turhaan
  toiminut! Te olette vielä Mestari".
  "Te ilmaisitte sen kansalle", sanoi hän hitaasti, ja hän näki, että
  rauhallisesta katseestaan huolimatta nuoren tytön huulet vapisivat ja
  rinta nousi ja laski kiihkeästi.
  "Minä ilmaisin sen. Minä kuulin käskyn. Minä olin täällä. Minä
  kuulin, että neekerit tulevat Lontoosen suojelemaan teitä ja
  kukistamaan kansan -- ja vangitsemaan teidät. Ja minä sen estin. Minä
  riensin ulos ja kerroin sen kansalle. Te olette vielä Mestari".
  Graham loi katseen valokuvauskoneiden mustiin linsseihin, koneiden
  suuriin, kuunteleviin korviin ja sitten jälleen Heleniin. "Minä olen
  vielä Mestari", sanoi hän hitaasti ja hän muisti aeroplaanien pitkää,
  lentävää laivastoa.
  "Ja te tämän teitte? Te, Ostrogin sisarentytär".
  "Teidän tähtenne", huudahti hän. "Teidän tähtenne! Jotta te, jota
  maailma on odottanut, ette tuntisi valtaanne rajoitetuksi".
  Graham seisoi hetkisen sanatonna, katsellen häntä. Hänen epäilynsä
  ja arvelunsa olivat Helenin läsnäollessa kadonneet. Hän muisti, mitä
  kaikkea hän oli aikonut sanoa. Hän astui jälleen koneiden kehään ja
  valo tuli kirkkaammaksi. Hän kääntyi kerta vielä häneen päin.
  "Te pelastitte minut", sanoi hän, "te pelastitte valtani. Ja taistelu
  on alkanut. Jumala tietää, miten se päättyy -- ei ainakaan häpeällä".
  Hän vaikeni. Sitten alkoi hän puhua noille näkymättömille joukoille,
  jotka noiden omituisten silmien kautta katsoivat häneen. Aluksi puhui
  hän hitaasti.
  "Te uuden ajan miehet ja naiset", sanoi hän, "te olette nousseet
  taistelemaan ihmisyyden puolesta! Ja tässä taistelussa ei voittoa ole
  helppo saavuttaa".
  Hän vaikeni etsiäkseen sanoja. Ne ajatukset, jotka olivat ilmenneet
  ennen Helenin tuloa, palasivat jälleen, mutta muuttuneina ja vailla
  mahdollisen epäilyksen varjoja. "Tänä yönä se alkaa", huusi hän.
  "Tämä taistelu, joka on tullut, joka leimahdellen saapuu tänä iltana,
  se on vaan alkua. Koko elämänne ajan täytyy teidän ehkä taistella.
  Elkää lannistuko, vaikka minä sortuisin, kokonaan katoaisin".
  Hän huomasi, että sielussaan oleva ajatus oli liian epämääräinen
  sanoihin puettavaksi. Hän oli hetkisen vaiti, puheensa kohdistui
  kehoituksiin ja rohkaisuihin, mutta sitten sanojen virta puhkesi
  taas esiin. Paljon siitä, mitä hän puhui, oli vaan menneen ajan
  humanitaarisia suuria sanoja, mutta äänensä vakuuttava voima teki ne
  eläviksi. Hän kertoi vieressään olevalle naiselle, mitä entisajan
  päivät olivat nykyajan ihmiselle. "Minä tulen menneisyydestä
  luoksenne", sanoi hän, "ja minulla on muisto aikakaudesta, joka
  toivoi paljon. Minun aikani oli unelmien aika -- alun aika, jalojen
  toiveiden aika; koko maailmassa me olimme herättäneet kaipuun saada
  sodat loppumaan, jotta kaikki miehet ja naiset saisivat elää jalosti
  nauttien vapautta ja rauhaa. Niin me toivoimme menneinä aikoina. Ja
  miten on näiden toiveiden käynyt? Minne on ihminen joutunut näinä
  kahtena satana vuotena?"
  "Suunnattoman suuria kaupunkeja, laajoja valtoja, kollektiivinen
  suuruus, jota emme voineet uneksiakaan. Sitä varten me emme
  työskennelleet, ja se oli seurauksena. Mutta miten on käynyt niiden
  yksityisten olentojen, jotka muodostavat tämän suuren kokonaisuuden?
  Millaista on yksilön elämä? Se on pysynyt samallaisena -- puutetta ja
  työtä, elämää, joka on särkynyttä ja pettymyksistä rikasta, elämää
  sitoo valta, sitoo voima ja se päättyy särkyneenä tai hulluuteen.
  Vanha uskonto on hävitetty tai muutettu ja uusi uskonto --. Löytyykö
  uutta uskontoa?"
  Monta seikkaa, joita hän ennen oli toivonut voivansa uskoa, hän
  tunsi nyt uskovansa. Hän puhui uskosta, selvitteli sitä, takertui
  siihen joksikin aikaa. Hän puhui innokkaasti, katkonaisin ja
  epäjohdonmukaisin lausein, mutta sydämen lämmöllä ja koko voimallaan
  tuosta uudesta uskostaan, joka hänellä oli. Hän puhui kieltäytymisen
  suuruudesta, uskostaan ihmiskunnan elämän kuolemattomuuteen,
  elämän, jossa me olemme ja liikumme ja josta saamme alkumme. Hänen
  äänensä nousi ja laski, ja mittauskoneet merkitsivät voimakkaita
  suosionosoituksia, pimeässä hänen rinnallaan kuuntelijat odottivat
  hänen sanojaan. Ja tällä epäilyksen ja häilyväisyyden hetkellä
  sai hän varmuutta ja suoruutta tietäessään vierellään olevan
  kuulijoita. Innostuksensa sai hänessä vallan; hän ei epäillyt
  sankarikutsumustaan, ei sankarillisia sanojaan, ne tulivat
  luonnollisesti ja vaivatta. Kaunopuheliaisuutensa ei enää ollut
  ontuvaa. Vihdoin lopetti hän puheensa. "Tässä ja nyt", huusi hän,
  "teen minä testamenttini. Kaikki, mitä minun on tässä maailmassa,
  annan minä maailman kansalle. Sen minä annan teille, ja itseni minä
  annan teille. Ja, jos Jumala sen tahtoo, elän puolestanne tai kuolen
  puolestanne".
  
You have read 1 text from Finnish literature.