Kun nukkuja herää: Romaani - 02

  herääkö hän", sanoi hän vihdoin.
  "Minä en ole koskaan oikein käsittänyt", sanoi Isbister, "mikä
  saattoi hänet tähän tilaan. Hän puhui jostain liiallisesta työstä.
  Minä olen usein miettinyt tätä asiaa".
  "Hän oli hyvin lahjakas mies, mutta hetken lapsi ja oikullinen.
  Hänellä oli perheikävyyksiä, erosi vaimostaan, ja luultavasti juuri
  nämät seikat saivat hänet heittäytymään mitä hurjimpaan politiikkaan.
  Hän oli kiihkeä radikaali -- sosialisti -- tyypillinen liberaali,
  kuten nuo äärimmäiset intoilijat kutsuvat itseään. Tarmokas --
  epätasainen -- hillitön. Äärimmäinen politiikka vei hänet tähän. Minä
  muistan hänen kirjoittamansa lentokirjasen -- se oli merkillinen
  teos. Hurja, hillitön, riehuva. Siinä oli pari ennustusta. Muutamat
  niistä ovat osottautuneet vääriksi, muutamat ovat toteutuneet.
  Mutta lukiessaan sellaista kirjaa, tulee huomaamaan, kuinka paljon
  odottamatonta maailma tarjoo meille. Hänellä olisi paljon opittavaa,
  ja paljon muutettavaa ajatuksissaan, jos hän heräisi. Jos hän kerran
  herää".
  "Minä antaisin vaikka mitä", sanoi Isbister, "ollakseni kuulemassa
  mitä hän kaikesta sanoo".
  "Niin minäkin", sanoi Warming. "Niin, niin minäkin", sanoi hän äkkiä
  alkaen surkutella omaa vanhuuttaan. "Mutta minä en saa koskaan nähdä
  hänen heräävän".
  Hän katseli miettiväisenä nukkujan vahankelmeitä kasvoja. "Hän ei
  herää koskaan", sanoi hän vihdoin. "Hän ei herää enää koskaan".
  
  
  III LUKU.
  Herääminen.
  
  Mutta Warming erehtyi. Herääminen tapahtui.
  Kuinka kummallisen monipuolinen on se yhteys, joka näyttää niin
  yksinkertaiselta -- ihmisolemus! Kuka voi selittää sen uudistumisen,
  kun me aamu aamulta heräämme, tuon lukemattomien eri osien tulvan ja
  liittymisen, jotka sulautuvat toisiinsa ja täydentävät toisiaan? Kuka
  voi selittää ensimmäiset sielun hämärät ilmaisut, miten kasvaa ja
  kehittyy tiedottomuus tajunnaksi, tajunta itsetietoisuudeksi, kunnes
  vihdoin tunnemme oman itsemme. Ja samoin kuin me tunnemme aamulla
  herätessämme, niin tunsi Graham herätessään pitkästä unestaan.
  Tajunnan hämärä pilvi sai muodon, hän tunsi synkän alakuloisen
  tunteen ja hän huomasi lepäävänsä jossain, heikkona, mutta elossa.
  Vaellus hänen omaa olemustaan kohden kulki suurten kuilujen yli
  ja vuosikausien läpi. Jättiläissuuret unet, jotka ennen olivat
  vastanneet peloittavaa todellisuutta, jättivät hänen sieluunsa
  epävarman ja ahdistavan tunteen. Hän näki vieraita seutuja, jotka
  kuuluivat aivan kuin toiseen tähteen. Hän muisti myöskin selvästi
  erään tärkeän keskustelun, nimen -- mutta hän ei voinut sanoa, mikä
  nimi se oli -- nimen, joka myöhemmin tuli esiin. Hän muisti muutamia
  jo kauvan sitten unohtuneita tunteita jäsenissään, suonissaan, muisti
  toivottomasti ponnistaneensa, kuten mies joka on hukkumaisillaan
  pimeyteen. Sitten seurasi sarja häikäiseviä näkyjä, jotka kaikki
  katosivat.
  Graham huomasi, että hänen silmänsä olivat auki ja että hän katseli
  hänelle ventovieraita esineitä.
  Hän näki jotain valkoista, jonkin pinnan edessään, puisen kehyksen.
  Hän liikutti hiukan päätään seuratakseen tämän muodon rajoja. Ne
  ulottuivat pitemmälle kuin mitä hän voi nähdä. Hän koetti arvata,
  missä hän oli? Mutta mitä se auttoi, hän tunsi itsensä niin
  uupuneeksi. Jos hänen ajatuksillaan olisi ollut väri, niin olisi se
  ollut mustaa mustempi. Hän tunsi tuon määräämättömän alakuloisuuden
  tunteen, joka ihmisellä on herätessään aamun koittaessa. Epäselvästi
  kuuli hän etäistä puhetta ja nopeasti poistuvien askeleiden ääntä.
  Koettaessaan kääntää päätään huomasi hän olevansa ruumiillisesti
  aivan uupunut. Hän otaksui makaavansa rannikkokylän hotellissa, mutta
  hän ei mitenkään muistanut tuota valkoista pintaa. Hän oli varmaankin
  vaipunut uneen. Hän muisti todellakin kaivanneensa unta. Hän muisti
  kalliorannikon ja laineiden loiskeen ja sitten hän hämärästi muisti
  puhelleensa jonkun ohikulkijan kanssa.
  Kuinka kauvan hän oli nukkunut? Mitä tuo hälinä tiesi? tuo askelten
  ääni? Ja tuo kasvava ja hiljenevä kohina joka muistutti meren
  aaltojen ääntä? Hän ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen kellonsa
  tuolilta, jolle hänen tapansa oli se laskea, ja kosketti kovaa ja
  liukasta pintaa, se oli aivan kuin lasia. Se oli niin odottamatonta,
  että hän kovasti pelästyi. Hän kääntyi äkkiä, tuijotti eteensä
  hetkisen ja nousi istualleen. Mutta tämä liike oli hänelle
  odottamattoman vaivaloinen, ja häntä huimasi ja pyörrytti ja
  kummastutti.
  Hän hieroi silmiään. Hänen ympäristönsä oli hänelle salaperäisen
  outoa, mutta ajatuksenjuoksunsa oli selvä -- hän tunsi, että uni
  oli ehdottomasti ollut hänelle terveellinen. Hän ei maannut millään
  vuoteella, katsoen siihen, mitä hän vuoteella käsitti, vaan hän
  huomasi lepäävänsä melkein alasti pehmeällä ja hienolla patjalla, ja
  hänen ympärillään oli tuskin läpikuultava lasikehys. Patjakin oli
  osaksi läpikuultava, joka huomio teki hänet hieman rauhattomaksi, ja
  alapuolellaan näki hän peilin, joka kuvasti hänet selvästi. Ranteensa
  ympärille -- ja hän pelästyi huomatessaan ihonsa niin keltaiseksi ja
  kuivaksi -- oli sidottu kummallinen gummista valmistettu kone niin
  taitavasti, että se tuntui painuvan hänen ihonsa alle sekä ranteen
  ylä- että alapuolelta. Ja tämä omituinen vuode oli sijoitettu hänen
  mielestään viheriäisestä lasista tehtyyn laatikkoon; ja sen valkoinen
  kehys oli ensiksi vetänyt hänen huomionsa puoleensa. Laatikon
  kulmassa oli kiiltävä ja sirotekoinen kone, joka hänelle oli aivan
  vieras, vaikka hän näkikin siinä maximum- ja minimum-lämpömittarin.
  Tämä hiukan viheriäksi värjätty lasinkaltainen aine, joka joka
  puolelta ympäröi häntä, esti näkemästä, mitä oli sen ulkopuolella,
  yhtäkaikki huomasi hän loistavan salin, jolla oli valkoinen aivan
  sileä holvikatto. Lasilaatikon vieressä oli muutamia huonekaluja,
  pöytä, joka oli peitetty hopeakankaalla kimallellen kuin kalansuomus,
  pari siromuotoista tuolia, ja pöydällä joukko tarjottimia, joilla
  oli erilaisia ruokia, pullon ja kaksi lasia. Hän tunsi olevansa
  tavattoman nälissään.
  Hän ei nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa, ja hetken arkailtuaan hän
  tahtoi jättää läpikuultavan patjansa ja nousi seisomaan pienen
  asuntonsa valkoisella ja puhtaalla permannolla. Hän oli luullut
  itseään voimakkaammaksi, hän horjahti ja nojasi kädellään lasin
  kaltaiseen ainekseen pysyäkseen pystyssä. Jonkun aikaa kesti se hänen
  painoaan, antaen myöten kuin kautshukki, mutta sitten se heikosti
  paukahtaen halkesi ja katosi aivan kuin saippuakupla. Nukkuja, aivan
  pyörällä päästään, putosi saliin. Hän takertui pöytään, kaatoi
  lasin, joka putosi kilahtaen mutta ei särkynyt, ja istahti toiseen
  nojatuoliin.
  Hiukan toinnuttuaan, otti hän pullon, täytti toisen lasin ja joi. Se
  oli väritöntä ainetta, ei vettä, jolla oli vieno tuoksu ja maku, ja
  joka heti virkisti ja voimistutti häntä. Hän laski lasin pöydälle ja
  katsoi ympärilleen.
  Sali ei kadottanut mitään suuruudestaan ja loistostaan, kun hän
  katseli sitä suoraan, eikä vihertävän lasin läpi. Holvi, jonka hän
  oli huomannut, johti alaspäin vieville portaille, jotka ilman välillä
  olevaa ovea veivät laajaan käytävään. Tämän käytävän sivut muodosti
  pylväistö, joka oli tehty jostain valkojuovaisesta merensinisestä
  aineesta. Käytävän kautta kuului sekavia ihmisääniä ja yhtämittaista
  kohinaa. Nyt, täysin herättyään, istui hän kuunnellen unohtaen
  edessään olevat ruuat.
  Äkkiä muisti hän olevansa vaatteitta ja etsiessään jotain, jolla hän
  voisi verhota itsensä, näki hän vieressään tuolilla mustan pitkän
  vaipan. Hän verhosi sillä ruumiinsa ja istahti vavisten jälleen
  tuoliin.
  Ajatuksensa tulivat yhä enemmän ja enemmän sekaviksi. Hän oli
  selvillä nukkumisestaan ja että hänet oli uneen vaivuttuaan siirretty
  toiseen paikkaan. Mutta minne? Ja mitä oli tuo kansa, tuolla etäällä
  sinisten pylväiden takana? Boscastlen asukkaitako? Hän kaatoi
  lasiinsa tuota väritöntä ainetta ja joi muutaman siemauksen.
  Mikä oli tämä paikka? -- jossa hänen aistimensa huomasivat
  vallitsevan elämää ja liikettä? Hän katseli ympärilleen ja näki kovin
  kauniita ja sopusuhtaisia muotoja, joita eivät mitkään ornamentit
  koristaneet. Hän näki että salin kupukatossa oli pyöreä aukko, josta
  valo virtasi sisään, ja katsellessaan ylöspäin näki hän aukon ohi
  liikkuvan varjon ja taas katoavan, palaavan uudestaan ja katoavan
  taas. Joka kerta kuului kohahtava ääni, joka liittyi ilmaa täyttävään
  kohinaan.
  Hän tahtoi huutaa, mutta kurkustaan tuli vaan heikko ääni. Sitten hän
  nousi ja horjuen kuin humalainen lähti kulkemaan pylväistöön päin.
  Hän kompuroi portaita alas, kompastui yllään olevan mustan vaipan
  laskoksiin ja tarttui kiinni siniseen pilariin pysyäkseen pystyssä.
  Käytävä jatkui eteenpäin sinisen ja purppuran väreissä ja päättyi
  etäällä parvekkeen tapaiseen puolikehään, joka oli kirkkaasti
  valaistu. Sen takana näkyi epäselvästi aivan kuin laajan rakennuksen
  sisusta. Taempana, etäällä näkyi mahtavia rakennusmuotoja.
  Äänien kohina kuului nyt selvemmin ja kovemmin ja parvekkeella
  kääntyneenä selin häneen ja kiihkeästi puhuen ja liikehtien oli kolme
  henkilöä. He olivat puetut avariin kirkasvärisiin viittoihin. Suuren
  kansanjoukon puheen kohina lainehti parvekkeen yli, ja kerran oli
  hän näkevinään lipun liehuvan ilmassa ja himmeän sinisen esineen,
  päähineen tai pukukappaleen heitettävän ilmaan, kohoavan parvekkeen
  yläpuolelle ja putoavan jälleen alas. Hän oli myöskin kuulevinaan
  selvän huudahduksen, joka uusiutui tuon tuostakin, sanan: "herää!"
  Hän kuuli kimeän, epäselvän huudahduksen, ja äkkiä nuo kolme olentoa
  alkoivat nauraa.
  "Ha, ha, ha!" ilkkui eräs heistä -- punatukkainen lyhyeen
  purppurapunaiseen takkiin puettu mies. "Kun nukkuja herää -- _Kun_!"
  Pilkallisesti katsahtaen kääntyi hän käytävään päin. Ilme
  kasvoissaan muuttui, koko miehen olemus muuttui ja hän jäykistyi.
  Hänen seuralaisensa kääntyivät hänen huudahtaessaan ja jäivät
  liikkumattomina paikalleen seisomaan. Heidän kasvonsa ilmaisivat
  hämmästystä, joka muuttui kauhuksi.
  Äkkiä Grahamin polvet horjuivat, pylvääsen nojautuva kätensä putosi
  velttona alas, hän aikoi astua eteenpäin ja kaatui suulleen maahan.
  
  
  IV LUKU.
  Kaiku kapinasta.
  
  Ennen pyörtymistään kuuli Graham pauhaavaa kellojen soittoa.
  Myöhemmin sai hän kuulla olleensa aivan tiedottomana, häilyen elämän
  ja kuoleman välillä melkein koko tunnin ajan. Tointuessaan makasi
  hän jälleen läpikuultavalla patjallaan, hän tunsi polttavaa tuskaa
  rinnassaan ja sydämessään. Tumma, käsivartensa ympärillä ollut
  laitos oli kadonnut ja sijaan tullut side. Valkoinen kehys oli vielä
  ympärillään, mutta vihertävä läpikuultava aines, joka oli särkynyt,
  oli poissa. Sinipunervaan pukuun puettu mies, eräs niistä joka oli
  ollut parvekkeella, kumartui huolestuneena hänen puoleensa.
  Kaukaa kuuli hän pauhaavaa kellojen soittoa ja samalla sekavaa
  kohinaa, joka syntyy suuren kansanjoukon huutaessa yht'aikaa samaa.
  Tämä pauhina keskeytyi, joku ovi sulkeutui.
  Graham liikutti päätään. "Mitä tämä tietää?" sanoi hän hitaasti.
  "Missä olen?"
  Hän näki punatukkaisen miehen, joka ensimmäisenä oli huomannut hänet.
  Ääni tuntui kysyvän häneltä, mitä hän tarkoitti, mutta vaikeni kesken
  lausetta.
  Sinipunervapukuinen mies vastasi hellästi, puhuen hiukan ulkomaisella
  murteella, ainakin Nukkujan mielestä: "Te olette aivan terve. Teidät
  on tuotu tänne sieltä, missä vaivuitte uneen. Olkaa rauhassa. Te
  olette jo jonkun aikaa -- nukkunut. Ollut valekuollut".
  Hän sanoi vielä jotain, jota Graham ei kuullut, ja otti käteensä
  pienen pullon. Graham tunsi, miten vilvoittavalla, tuoksuvalla
  nesteellä hierottiin hänen otsaansa ja hän tunsi suuresti
  virkistyvänsä. Hän sulki tyytyväisenä silmänsä.
  "Voitteko paremmin?" kysyi sinipunervapukuinen mies, kun Graham
  avasi silmänsä. Kysyjä oli miellyttävä, noin kolmenkymmenen vuotias
  mies, jolla oli vaalea suippoparta ja kaulassaan pukua kiinnipitävä
  kultainen solki.
  "Voin", vastasi Graham.
  "Te olette ollut vaipuneena uneen pitkän aikaa. Valekuoleman uneen.
  Ymmärrättehän? Valekuollut? Se kai ensiksi kummastuttaa teitä, mutta
  minä vakuutan, että kaikki nyt on hyvin".
  Graham ei vastannut, mutta nämät sanat rauhoittivat häntä. Hän
  katseli vuoroin kutakin häntä ympäröivää miestä. Nämät tuijottivat
  uteliaina häneen. Hän arveli olevansa jossain Cornwallissa, mutta hän
  ei voinut yhdistää nykyisiä vaikuttimiaan tähän luuloonsa.
  Asia, joka oli ollut hänen mielessään hiukkaista ennen kuin hän
  nukahti Boscastlessa, johtui jälleen hänen mieleensä, päätös, joka
  oli ollut varma, mutta jota hän ei ollut pannut toimeen.
  "Oletteko sähköittänyt serkulleni?" kysyi hän. "E. Warming, 27,
  Chancery Lane?"
  Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti. Mutta hänen täytyi kysyä
  uudelleen. "Mikä omituinen tapa käyttää kurkkuääniä!" kuiskasi
  punatukkainen mies. "Sähköittänyt, sire?" kysyi vaaleapartainen mies
  hyvin kummastuneena.
  "Hän tarkoittaa sähkötelegrammia", selitti kolmas miellyttävän
  näköinen, noin kahdenkymmenen vuotias nuori mies. Vaaleapartainen
  mies huudahti. "Olenpa minä typerä! Olkaa huoleti, sire, kyllä kaikki
  toimitetaan", sanoi hän Grahamille. "Vaikeata on ehkä sähköittää
  serkullenne. Hän ei ole nyt Lontoossa. Mutta elkää huolehtiko
  siitä; te olette nukkunut hyvin kauvan ja pääasia on nyt tointua
  täydellisesti, sire".
  "Oh!" sanoi Graham, ja rauhottui. Tämä kaikki tuntui suurelta
  arvoitukselta, mutta kai nuo kolme oudoissa pukimissa olevaa miestä
  tiesivät, mitä tekivät. He kyllä näyttivät omituisilta ja sali oli
  omituinen. Hänet oli varmaankin viety johonkin vasta perustettuun
  laitokseen. Hän epäili hetkisen. Tämä oli varmaankin joku yleinen
  näyttelysali. Hän olisi tahtonut lausua ajatuksensa siitä
  Warmingille. Mutta sali ei näyttänyt oikein sellaiselta. Eikä häntä
  olisi alasti jätetty yleiseen näyttelysaliin.
  Sitten äkkiä, yhdessä silmänräpäyksessä selvisi hänelle, mitä
  oli tapahtunut. Ei ollut mitään väliastetta epäilyksensä ja
  vakaumuksensa välillä. Äkkiä tiesi hän nukkuneensa hyvin kauvan;
  ikäänkuin hän olisi lukenut toisten ajatukset ymmärsi hän kaiken
  katsoessaan ympärillään olijoiden kasvoihin. Hän katsoi tavattoman
  mielenliikutuksen vallassa terävästi heihin. Oli aivan kuin toiset
  olisivat lukeneet kaiken hänen silmistään. Hän liikutti huuliaan
  puhuakseen, mutta ei voinut sanaakaan sanoa. Selittämätön halu salata
  ajatuksensa heräsi hänessä samalla kun hän oli päässyt totuuden
  perille. Hän katseli paljaita jalkojaan sanomatta sanaakaan. Hänellä
  ei ollut enää halua puhella. Hän vapisi kovasti.
  Hänelle annettiin punertavaa vihertävään vivahtavaa juomaa, jolla oli
  lihan maku, ja hän tunsi, miten voimansa kasvoivat.
  "Tämä -- tämä virkistää minua", sanoi hän käheällä äänellä ja
  ympärillä olijat osoittivat kunnioittavilla sanoilla iloaan. Nyt hän
  oli kaikesta aivan selvillä. Hän aikoi puhua ja taas uudelleen puhua,
  mutta ei hän nytkään voinut.
  Hän hengitti syvään ja koetti kolmannen kerran puhua. "Kuinka
  kauvan?" kysyi hän soinnuttomalla äänellä. "Kuinka kauvan minä olen
  nukkunut?"
  "Jokseenkin kauvan", vastasi vaaleapartainen mies luoden silmäyksen
  toisiin.
  "Kuinka kauvan?"
  "Hyvin kauvan".
  "Niin -- niin", sanoi Graham äkkiä kärttyisesti. "Mutta minä
  tahtoisin -- onko se -- onko se useampia vuosia? Hyvin monta vuotta?
  Jotain on tapahtunut -- mutta minä olen sen unohtanut. Ajatukseni
  ovat sekaisin. Mutta te --" Hän nyyhkytti. "Elkää salatko mitään
  minulta. Kuinka kauvan --?"
  Hän vaikeni hengittäen epäsäännöllisesti. Hän hieroi silmiään ja
  odotti vastausta.
  Miehet keskustelivat puolikovaa.
  "Viisi vai kuusi?" kysyi hän arasti. "Kauvemminko?"
  "Paljoa kauvemmin".
  "Vielä kauvemmin!"
  "Vielä kauvemmin".
  Hän katsoi heihin, olisi voinut luulla paholaisten kiusaavan häntä ja
  nykivän hänen kasvolihaksiaan. Hänen katseensa näytti kysyvän.
  "Monta vuotta", sanoi vaaleapartainen mies.
  Graham koetti nousta istualleen. Laihalla kädellään pyyhki hän
  kyyneleitä poskiltaan. "Monta vuotta!" kertasi hän. Hän sykersi
  silmänsä umpeen, avasi ne, ja loi katseen toisesta hänelle oudosta
  esineestä toiseen.
  "Kuinka monta vuotta?" kysyi hän.
  "Teidän täytyy valmistautua kuulemaan hämmästyttäviä asioita".
  "No niin?"
  "Yli grossi vuotta".
  Tuo outo sana ärsytti häntä. "Yli _mitä_?"
  Kaksi miehistä vaihtoi pari sanaa keskenään. Hän ei heidän nopeasta
  puhelustaan eroittanut muuta kuin sanan "desimaali".
  "Kuinka monta vuotta te sanoitte?" kysyi Graham. "Kuinka kauvan?
  Elkää katsoko minuun noin. Sanokaa".
  He alkoivat uudelleen puhella puolikovaa, jolloin hän erotti sanat:
  "Yli kaksi vuosisataa".
  "_Mitä_?" huudahti hän kääntyen nuorimman puoleen, joka oli ne sanat
  lausunut. "Mitä sanotte? Mitä se oli? Kaksi _vuosisataa_!"
  "Niin", sanoi vaaleapartainen mies. "Kaksi sataa vuotta".
  Graham kertasi sanat. Hän oli valmistautunut kuulemaan, että hän
  oli nukkunut hyvin kauvan, mutta sittenkin tämä suora vastaus aivan
  huimasi häntä.
  "Kaksi sataa vuotta", sanoi hän taas tuntien sielussaan aukenevan
  aivan kuin suunnattoman syvyyden; ja sitten: "Oh, mutta --!"
  Toiset eivät vastanneet.
  "Te -- sanoitteko --?"
  "Kaksi sataa vuotta. Kaksi vuosisataa", sanoi vaaleapartainen mies.
  Syntyi äänettömyys. Graham katsoi heihin ja näki heidän puhuvan totta.
  "Mutta sehän on mahdotonta", sanoi hän valittavalla äänellä. "Minä
  näen unta. Olin valekuollut. Eihän valekuolema kestä niin kauvaa. Se
  ei ole totta -- te ilveilette vaan kanssani! Sanokaahan -- enkö minä
  muutama päivä sitten kävellyt pitkin Cornwallin kallioita?"
  Äänensä sortui.
  Vaaleapartainen mies alkoi epäröiden puhua. "Minä en tunne perin
  tarkoin niitä asioita, sire", sanoi hän arasti luoden katseen toisiin.
  "Aivan oikein, sire", sanoi nuorin heistä. "Boscastle, vanhassa
  Cornwallin herttuakunnassa -- sijaitsi maan lounaisosassa suurten
  laitumien takana. Siitä on vielä yksi talo jälellä. Minä olen käynyt
  siellä".
  "Boscastle!" Graham loi katseensa nuorimpaan. "Juuri niin --
  Boscastle. Pieni Boscastle. Minä vaivuin uneen jossain siinä kylässä.
  Minä en muista paikkaa aivan tarkoin. Minä en muista paikkaa aivan
  tarkoin".
  Hän painoi molemmat kätensä otsalleen ja sopersi: "Yli _kaksi sataa
  vuotta_!"
  Hän alkoi puhua nopeasti, kasvonsa olivat vääntyneet, mutta sydäntään
  kouristi. "Mutta jos se on kaksisataa vuotta, niin jokainen olento,
  jonka tunsin, jolle puhuin ennen nukkumistani, on kuollut".
  Toiset eivät vastanneet.
  "Kuningatar ja kuninkaallinen perhe, ministerit, kirkko ja valtio.
  Ylhäiset ja alhaiset, rikkaat ja köyhät kaikki kuolleet --"
  "Löytyykö vielä Englantia?"
  "Tämä sali, missä nyt olen, onko se Lontoossa?"
  "Onhan tämä Lontoo, onhan? Ja te olette minun hoitaja-vartijani;
  hoitaja-vartijani. Ja nämät --? Mitä? Ovatko hekin
  hoitaja-vartijoitani!"
  Hän tuijotti heihin. "Mutta miksi minä olen täällä? Ei! Elkää puhuko.
  Olkaa vaiti. Antakaa minun --"
  Hän vaikeni, hieroi silmiään ja kun hän avasi ne, näki hän
  itselleen ojennettavan juomaa. Hän joi annoksen. Hän voimistui
  taas heti paikalla. Nautittuaan sen alkoi hän itkeä, ja se tuntui
  helpoittavalta.
  Äkkiä hän katsoi toisiin, nauroi houkkamaisesti kyynelten valuessa
  silmistään. "Mutta -- kaksi -- sataa -- vuotta!" sanoi hän. Hänen
  kasvonsa vääristyivät suonenvedontapaisesti ja hän peitti uudelleen
  kasvonsa.
  Jonkun ajan kuluttua hän rauhottui. Hän nousi istualleen kädet
  polvillaan ollen melkein samassa asennossa kuin missä Isbister löysi
  hänet Pentargenin rantakallioilta. Hetkisen päästä herätti hänen
  huomiotaan voimakas, komentava ääni, ja hän kuuli jonkun henkilön
  lähestyvän.
  "Mitä te teette? Miksei minulle ole annettu tietoa? Olisihan
  teidän pitänyt tietää se jo ennakolta? Syyllinen tulee saamaan
  rangaistuksensa. Jättäkää tuo mies rauhaan. Ovatko ovet suljetut?
  Kaikki ovet? Hänet täytyy jättää aivan rauhaan. Hänelle ei saa puhua
  mitään. Onko hänelle puhuttu jotain?"
  Vaaleapartainen mies sanoi jotain puolikovaa, ja Graham, katsoessaan
  hänen olkapäänsä yli näki tulijan. Tämä oli lyhyt, lihava ja aivan
  parraton mies; hänellä oli kotkan nenä, paksu kaula ja voimakas
  leuka. Paksut, mustat, hiukan viistot silmäkulmat melkein yhtyivät
  verhoten teräsharmaita silmiä. Koko hänen ulkomuotonsa teki erikoisen
  ja peloittavan vaikutuksen. Hän loi ensin Grahamiin uhkaavan katseen,
  sitten kääntyi hän äkkiä vaaleapartaisen miehen puoleen. "Te toiset",
  sanoi hän tavattoman ärtyneesti, "saatte lähteä pois".
  "Poisko?" sanoi vaaleapartainen mies.
  "Ehdottomasti -- menkää. Mutta katsokaa lähtiessänne, että ovet
  suljetaan".
  Molemmat puhutellut miehet kääntyivät nöyrinä lähtemään luotuaan
  ikävöivän katseen Grahamiin. Tämä odotti heidän poistuvan
  holvikäytävän kautta, mutta he menivätkin päinvastaiselle puolelle
  suoraan sileätä seinää kohden. Ja silloin tapahtui jotain omituista;
  pitkä osa jykevää seinää nousi suhahtaen ylös, pysyi molempien
  miesten yläpuolella ja putosi alas heidän mentyään. Grahamin seuraan
  jäi siten uusi tulija ja sinipunervapukuinen, vaaleapartainen mies.
  Ensi aluksi ei lihava mies välittänyt vähääkään Grahamista, vaan
  kyseli toiselta -- joka nähtävästi oli hänen käskyläisensä -- siitä,
  mitä oli tapahtunut. Hän puhui selvästi, mutta Graham ymmärsi
  ainoastaan osan hänen lauseistaan. Odottamaton herääminen näytti ei
  ainoastaan hämmästyttäneen, vaan jopa suututtaneen ja kauhistaneen
  häntä. Hän oli nähtävästi hyvin kiihoittunut.
  "Te ette saa hämmentää hänen ajatuksiaan kertoen hänelle liian
  paljon", sanoi hän useamman kerran. "Te ette saa hämmentää hänen
  ajatuksiaan".
  Saatuaan kuulla vastaukset kysymyksiinsä, kääntyi hän äkkiä ja loi
  heränneesen nukkujaan epäluuloisen katseen.
  "Hiukan ymmällä?" kysyi hän.
  "Kokonaan".
  "Se mitä maailmasta näette, tuntuu oudolta?"
  "Minä arvelen, että minun täytyy elää siinä, olkoon se kuinka outo
  tahansa".
  "Sitä minäkin, nyt".
  "Ensiksi, eikö teidän mielestänne minulla pitäisi olla jotain
  vaatteita yllä?"
  "He ovat --" sanoi lihava mies ja vaikeni. Vaaleapartainen mies
  loi häneen kysyvän katseen ja poistui. "Te saatte heti paikalla
  vaatteet", sanoi lihava mies.
  "Onko se totta, että minä olen nukkunut kaksi sataa vuotta --?" kysyi
  Graham.
  "He ovat kertoneet sen teille, eikö niin? Kaksi sataa kolme vuotta
  sanoaksemme aivan tarkkaan".
  Graham kuunteli tätä peittämätöntä tosiasiaa kohottaen silmäkulmiaan.
  Hän istui hetkisen vaiti ja kysyi sitten: "Onko täällä lähellä
  mylly tai sähkökone?" Hän ei odottanut vastausta. "Ajat ovat kai
  tavattomasti muuttuneet, luulisin minä?" sanoi hän.
  "Mitä nuo huudot tietävät?" kysyi hän äkkiä.
  "Ei mitään", sanoi lihava mies kärsimättömästi. "Se on vaan kansa.
  Te ymmärrätte sen paremmin sitten myöhemmin -- luultavasti. Kuten
  itse sanoitte, paljon on muuttunut". Hän puhui lyhyesti rypistäen
  silmäkulmiaan ja katsellen ympärilleen kuten etsien selitystä
  pulmalliseen kysymykseen. "Teidän täytyy saada vaatteita niin pian
  kuin mahdollista. Sitä ennen on teidän viisainta pysytellä täällä. Ei
  kukaan tule häiritsemään teitä. Teidän partanne täytyy ajella".
  Graham kosketti leukaansa.
  Vaaleapartainen mies lähestyi jälleen heitä, pysähtyi, kuunteli,
  kohottaen silmäkulmiaan katsoi hän esimieheensä ja riensi portaita
  alas ja käytävän kautta parvekkeelle. Huutava melu kasvoi ja lihava
  mies kääntyi myöskin kuulostamaan. Äkkiä hän lausui kirouksen ja
  loi vihamielisen katseen Grahamiin. Kiihkeä melu kiihtyi ja talttui
  vuorotellen, kuului voimakkaita huutoja, vihellyksiä ja solvauksia;
  äkkiä kuului aivan kuin lyöntejä ja kiljahduksia ja sitten rätinää
  aivan kuin kuivaa puuta olisi katkaistu. Graham kuunteli koettaen
  tästä melusta eroittaa jonkun äänen, jonka hän olisi ymmärtänyt.
  Sitten erottautui, uudistuen tuon tuostakin, melusta määrätty lause.
  Ensiksi hän ei ollut uskoa omia korviaan. Mutta sanat kuuluivat aivan
  selvästi: "Näyttäkää meille Nukkuja! Näyttäkää meille Nukkuja!"
  Lihava mies riensi äkkiä käytävään.
  "Mielettömät!" huusi hän. "Mistä he ovat saaneet sen tietää? Mistä he
  tietävät sen? Vai arvaavatko he sen?"
  Vastaus hukkui meluun.
  "Minä en voi tulla", huusi lihava mies "minun täytyy vartioida
  _häntä_. Mutta puhukaa heille parvekkeelta".
  Vastauksesta ei nytkään saanut selvää.
  "Sanokaa ettei hän ole herännyt. Mitä tahansa. Minä annan teidän
  vapaasti toimia".
  Hän palasi nopeasti Grahamin luo. "Teidän täytyy ensiksi saada
  vaatteet yllenne", sanoi hän. "Te ette voi jäädä tänne -- ja
  mahdotonta on --"
  Hän riensi pois Grahamin huutaessa kysymyksiä hänen jälkeensä. Hetken
  kuluttua hän palasi.
  "Minä en voi kertoa teille, mitä on tapahtunut. Se on liian
  monimutkaista. Heti kohta saatte vaatteenne. Niin -- heti kohta. Ja
  silloin voin viedä teidät täältä pois. Pian te saatte tietää, mitä
  vaikeuksia meillä on olemassa".
  "Mutta nuo huudot. Minä kuulin ammuntaa --?"
  "Ne puhuivat Nukkujasta -- teistä. He ovat saaneet päähänsä
  kaikellaisia houreita. Minä en tiedä mitä houreita. Minä en tiedä
  mitään".
  Räikeä kellon ääni sekaantui äkkiä kiihkeään hälinään. Heti lihava
  mies riensi salin nurkassa olevien pienien koneiden luo. Hän kuunteli
  hetkisen, katseli erästä kristallipalloa, kumarsi ja lausui muutamia
  epäselviä sanoja; sitten meni hän sitä seinää kohden, jonka kautta
  molemmat edelliset miehet olivat kadonneet. Se nousi kuin esirippu
  ylös ja hän pysähtyi odottamaan.
  Graham nosti käsivarttaan kummastellen, miten paljon juoma oli
  antanut hänelle voimia. Hän laski ensin toisen jalkansa vuoteeltaan
  permannolle ja sitten toisen. Päätään ei enää huimannut. Hän tuskin
  saattoi uskoa voimistuneensa niin sukkelaan. Hän istui vuoteella
  tunnustellen jäseniään.
  Vaaleapartainen mies palasi käytävästä ja samassa nousi hissilaitos
  lihavan miehen eteen. Siitä tuli laiha, harmaapartainen,
  tummanviheriään ruumiinmukaiseen pukuun puettu mies kantaen
  kainalossaan kääröä.
  "Tämä on räätäli", sanoi lihava mies esitellen tulijan. "Tuo musta
  puku ei ollut suinkaan teille aijottu. Minä en ymmärrä, miten se on
  tänne joutunut. Mutta minä otan siitä selvän. Sen minä teen. Toimikaa
  niin nopeasti kuin suinkin?" sanoi hän räätälille.
  Viheriäpukuinen mies kumarsi, lähestyi ja istahti vuoteelle Grahamin
  viereen. Hän esiintyi hyvin rauhallisesti mutta silmistään vilkkui
  tavaton uteliaisuus.
  "Te tulette huomaamaan, että muodit ovat kovasti muuttuneet, sire",
  sanoi hän. Hän vilkaisi silmäkulmiensa alta lihavaan mieheen.
  Hän avasi nopeasti käärönsä ja levitti polvilleen näytekokoelman
  häikäiseviä kankaita. "Te elitte sire, aikakautena, jolloin
  ympyrämuoto oli määräävä. Hatuissa tuli joskus esiin puoliympyrän
  muoto. Kaikkialla esiintyi pyöreitä kulmia. Mutta nyt --" Hän
  otti esiin pienen esineen, joka muistutti taskukelloa, hän painoi
  nappulaa, ja äkkiä ilmestyi taululle, kuten kinematograafissa, pieni
  valkoiseen puetun olennon kuva, joka kävi edes ja takaisin. Hän otti
  esiin kappaleen hieman sinertävää valkoista silkkiä. "Minä ehdoitan
  teitä pukeutumaan tällä tavoin", sanoi hän.
  Lihava mies lähestyi ja tuli aivan Grahamin viereen.
  "Meillä on kiire", sanoi hän.
  "Luottakaa vaan minuun", sanoi räätäli. "Koneeni tuodaan kohta tänne.
  Mitä sanotte tästä?"
  "Mitä tämä on?" kysyi Graham.
  "Teidän aikananne näytettiin teille muotikuvia", sanoi räätäli,
  "mutta tämä on tulos nykyajan kehityksestä. Katsokaahan". Pieni
  olento alkoi taas liikkua, mutta nyt aivan toisissa pukimissa. "Tai
  tämä", kuului pieni napsahdus ja uusi olento puettuna avarampaan
  pukuun ilmestyi taululle. Räätäli oli nopea liikkeissään ja vilkaisi
  puhellessaan hissiin päin.
  Kuului heikko kohahdus ja hissistä astui esiin lyhyttukkainen,
  kalpea, kiinalaisen näköinen, vaaleansiniseen pukuun puettu
  nuorukainen. Hän lykkäsi pyörillä kulkevan monimutkaisen koneen
  huoneesen. Heti räätäli pysäytti näytekoneensa ja pyysi Grahamia
  asettumaan koneen eteen. Räätäli antoi muutamia määräyksiä
  lyhyttukkaiselle miehelle, joka vastasi kurkkuäänellä. Graham ei