Kun nukkuja herää: Romaani - 09

  tuulimoottorien toimistoon. Viimeisten kahdentoista tunnin
  taukoamaton jännitys oli tavattomasti uuvuttanut häntä, hän ei ollut
  enää edes uteliaskaan; hetkisen istui hän paikallaan toimettomana
  ja velttona tuijottaen eteensä, ja vaipui piankin uneen. Kaksi
  lääkärinapulaista herätti hänet tuoden hänelle virkistäviä aineita,
  jotta hän jaksaisi kestää uusia ponnistuksia. Juotuaan heidän
  rohtojaan ja kylvettyään heidän neuvostaan kylmässä vedessä, tunsi
  hän mielenkiintonsa ja tarmonsa palautuvan, ja oli hän heti valmis ja
  halukas seuraamaan Ostrogia useita penikulmia kulkien pitkin käytäviä
  ja hisseissä ollakseen läsnä kohtauksessa, jossa Valkoisen Neuvoston
  valta lopullisesti päättyi.
  Heidän tiensä kulki monen monituisen rakennuksen läpi. Lopulta
  saapuivat he tielle, jonka päässä avautui heidän eteensä soikea
  paikka; päivän valaisemien pilvien alla kohosi Neuvoston palatsin
  rauniot. Suunnaton riemunhuuto kuului Grahamin korviin. Sen
  jälkeen kulki Graham seurueineen pitkin rakennuksien kattoja
  raunioiden vieritse. Avara arena näkyi Grahamin edessä, se näytti
  vielä omituisemmalta ja ihmeellisemmältä kuin soikeasta peilistä
  katsoessaan.
  Tämä melkein amfiteatterin muotoinen alue oli yli penikulman
  levyinen. Auringon säteet kultasivat sen vasemman puolen ja oikean
  puolen muodot näkyivät kylmän selvinä varjossa. Neuvoston harmaana
  muista eroavan palatsin katolla liehui antautumisen musta lippu
  hitaasti heleää päivää vastaan. Huoneet, salit, käytävät ammottivat
  niin outoina, katkenneita metallijohtoja riippui sikinsokin
  raunioiden keskellä. Suuret määrät poikkinaisia, kiemurtelevia
  johtoja riippui vesiheinän tavoin kaikkialla ja alhaalta kuului
  lukemattoman kansanjoukon huuto, kumeaa jyrinää ja torvien räikeää
  pauhinaa. Suunnaton hävitys ympäröi tuota suurta valkoista
  rakennusta, näkyi särkyneitä ja mustuneita massoja, Neuvoston
  käskystä perustuksiaan myöten räjäytetyn tehtaan rauniot, kasottain
  rautaisia rakennuskannattimia, jättiläismäisiä tiilikasoja ja
  kokonaisia metsiä katkenneita pilareita. Siellä täällä, tämän kamalan
  hävityksen keskellä kuohui ja kimalteli vesi, ja etäällä näkyi
  raunioiden välitse, miten kahdensadan jalan korkeudelta pulppusi
  erään laajan rakennuksen raunioista vettä paksusta vesijohtotorvesta,
  syöksyen kimaltelevana koskena alas. Ja kaikkialla tungeksi kansaa.
  Missä vaan oli hiukankaan jalansijaa, liikkui lyhytkasvuista kansaa,
  ne näkyivät niin perin tarkoin kaikkialla paitsi siellä, missä
  päivän paiste muutti ne häikäisevällä kullallaan epäselviksi. He
  kapuilivat pitkin luhistuneita seiniä, he liittyivät parviksi ja
  ryhmiksi pystyssä olevien pilarien ympärille. He kulkivat pitkin
  kehänmuotoista rauniorengasta. Ilma oli täynnä heidän huutojaan, kun
  he tungeksivat keskustaa kohden.
  Neuvoston palatsin ylimmät kerrokset näyttivät autioilta, sieltä
  ei näkynyt ainoatakaan ihmisolentoa. Valloittajien musta lippu
  ainoastaan riippui auringon valaisemana tangossaan. Neuvoston
  palatsin ympärillä ei näkynyt ruumiita, ne oli joko kansa vienyt pois
  tai tungos peitti ne. Graham näki muutamia harvoja raunioiden ja
  virtaavan veden keskellä.
  "Suvaitsetteko näyttää itsenne heille, sire?" sanoi Ostrog. "He
  haluavat niin kiihkeästi nähdä teidät".
  Graham epäröi, astui sitten eteenpäin aivan rakennuksen katon
  reunalle. Hän katsoi alaspäin ja hänen yksinäinen pitkä vartalonsa
  kuvastui taivasta vastaan.
  Vähitellen alkoi raunioille kerääntynyt kansanjoukko nähdä hänet.
  Pieni ryhmä mustaunivormuisia miehiä kulki esteiden yli Neuvoston
  palatsia kohden. Pienet mustat päät muuttuivat vaaleanpunaisiksi
  kääntyessään häneen päin, ja nähdessään aaltoilemisen syntyvän tässä
  joukossa, arvasi hän niiden huomanneen hänet. Hän arveli täytyvänsä
  antaa heille jotain elonmerkkiä. Hän kohotti kätensä, viittasi
  Neuvoston palatsiin päin. Alhaalla äänet yhtyivät, kasvoivat, ja
  nousivat häntä kohden lukemattomina riemuhuudon aaltoina.
  Lännen pilvet olivat muuttuneet sinertävän vihreiksi ja vaalenneet,
  ja Jupitertähti loisti etelässä, eikä antautuminen ollut vielä
  loppuunsa suoritettu. Ylhäällä taivaalla tapahtui hitaasti muutos, yö
  läheni kirkkaana ja kauniina; alhaalla vallitsi tungos, kiihkoilu,
  kuului vastakkaisia käskyjä, kansa seisahtui, koetettiin saada
  järjestystä aikaan, ihmiset huusivat keskellä suurta epäjärjestystä.
  Ennenkuin Neuvosto astui palatsista veivät kantajat sadottain niiden
  ruumiita, jotka olivat taistelussa kaatuneet palatsin pitkiin
  käytäviin ja saleihin.
  Mustapukuiset vartijat seisoivat molemmin puolin tietä, jota myöten
  Neuvoston piti tulla, ja niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi
  kaikkialla kansaa, se kiipeili palatsin ulkoneville rakennusosille
  ja ympärillä oleville rakennusten raunioille illan sinertävässä
  valossa. Vaikka kansa ei huutanutkaan, niin kuului kuitenkin aivan
  kuin meren pauhinaa sen loiskuessa rantakallioita vastaan. Ostrog oli
  valinnut erään suunnattoman rauniokasan ja käskenyt kiireimmän kautta
  laatimaan sille kannattimista ja metalliparruista lavan. Se oli jo
  pääasiassa valmiina, mutta alhaalla kohisi ja jyskyi suuri joukko
  koneita luoden valovälähdyksiä illan hämärään.
  Lavalla oli korkeampi osa, sille asettui Graham Ostrogin ja
  Lincolnin seurassa, hiukan taempana seisoi joukko alempia upseeria.
  Tämän ylemmän lavan ympäri kulki toinen lava hiukan alempana ja
  sille asettui aseellisen kapinan mustapukuiset vartijat viheriöine
  aseineen, joiden nimeä Graham ei vielä tietänyt. Hänen ympärillään
  seisovat huomasivat, miten hän katsoi vuoroin hämärässä raunioille
  seisovaan kansaan, vuoroin Valkoisen Neuvoston palatsiin päin, josta
  neuvoston jäsenten piti tulla, sitten ympärillä oleviin raunioihin
  ja uudelleen taas kansaan. Kansanjoukon huuto paisui pauhaavaksi
  nieluksi.
  Hän näki Neuvoston jäsenten ensi aluksi räpyttävän silmiään tielleen
  asetettujen sähkölamppujen häikäisevän valon osuessa heihin. He
  seisoivat pienenä valkoisena ryhmänä palatsin portailla. Neuvoston
  palatsi oli aivan pimeä. Hän näki heidän lähestyvän ja tuo heidän
  sata viisikymmentä vuotta sortamansa kansa mutisi uhkaavasti
  heille. Jota lähemmäksi he tulivat sitä selvemmin näki, miten
  väsyneitä, kalpeita ja arkoja he olivat. Hän näki heidän sähkövalon
  häikäisevässä loistossa katsovan häneen ja Ostrogiin. Ja samassa
  hän muisti miten tylyn kylmästi he olivat katsoneet häneen Atlaksen
  salissa. Nyt tunsi hän jo muutamia heistä; hänet, joka oli lyönyt
  kättään pöytään Howardin edessä, kookkaan punapartaisen miehen ja
  toisen hennon, lyhyen, tumman miehen, jolla oli harvinaisen soikea
  pääkallo. Hän huomasi kahden kuiskaavan keskenään ja katsovan häneen
  ja Ostrogiin päin. Heitä seurasi kookas, tumma, komean näköinen
  mies kulkien alakuloisena eteenpäin. Äkkiä katsahti hän ylöspäin,
  silmänsä osuivat Grahamiin ja siirtyivät siitä Ostrogiin. Tie, jota
  myöten he saivat kulkea, oli niin järjestetty, että heidän täytyi
  tehdä suuri kierros ennenkuin pääsivät niille puuportaille, jotka
  johtivat lavalle, missä heidän lopullinen vallastaluopumisensa tuli
  tapahtumaan.
  "Mestari! Mestari! Jumala ja mestari!" huusi kansa. "Kuolema
  neuvostolle!" Graham katsoi tuohon suunnattomaan kansanlaumaan, joka
  huutaen ulottui hämärässä näkymättömän kauvaksi, sitten siirtyi
  hänen katseensa vieressään seisovaan, kalpeaan, liikkumattomaan ja
  vaikenevaan Ostrogiin. Silmänsä osuivat taas Valkoiseen Neuvostoon.
  Sitten loi hän katseensa jälleen tuttuihin tähtiin, jotka kiiluivat
  päänsä päällä. Hänen omituinen kohtalonsa selveni niin voimakkaana
  hänelle. Olikohan tuo elämä kuulunut hänelle, joka vielä oli hänen
  muistossaan, ja josta oli kulunut kaksi sataa vuotta -- ja kuuluiko
  tämä hänelle?
  
  
  XIV Luku.
  Näkötorni.
  
  Pitkän odotuksen jälkeen ja epäilyksien ja taistelujen kautta oli
  tämä yhdeksännentoista vuosisadan mies joutunut tämän monimuotoisen
  maailman herraksi.
  Kun hän vapautuksensa ja Neuvoston antautumisen jälkeen heräsi
  pitkästä unestaan, niin ei hän ensi aluksi tuntenut ympäristöään.
  Ponnistaen ajatuksiaan löysi hän lopulta muistostaan punaisen
  langan, ja sen avulla johtuivat kaikki tapahtumat jälleen mieleensä,
  ensi alussa tosin aivan kuin hän olisi kuullut jonkun uskomattoman
  tarinan tai lukenut sen jostain kirjasta. Ja ennenkuin ajatuksensa
  selvenivät, huumasi häntä ilo siitä, että hän oli päässyt pakoon
  ja hän oli saanut sellaisen loistavan aseman. Hän omisti puolet
  maailmasta; hän oli maailman herra. Tämä uusi aikakausi oli tavallaan
  hänen aikakautensa. Hän ei enää udellut itseltään, oliko kaikki
  näkemänsä vaan unta; hän oli vaan levoton siitä, miten hän pääsee
  varmuuteen siitä, että kaikki todella oli olevaa.
  Nöyrä palvelija auttoi häntä pukeutumaan, ylemmän valvojan johtaessa,
  joka oli hyvin arvokas, pieni jaapanilaisen näköinen mies, vaikka hän
  puhuikin englannin kieltä kuten englantilainen. Tämä kertoi hänelle
  yhtä ja toista asioiden kulusta. Vallankumous oli päättynyt; läpi
  koko kaupungin oli jo ryhdytty jälleen toimiin ja työhön. Muualla oli
  Neuvoston kutistuminen otettu ilolla vastaan. Neuvostoa ei suosittu
  missään ja tuhannet Länsi-Amerikan kaupungit, jotka vielä kahden
  vuosisadan päästä olivat kateellisia New-Yorkille, Lontoolle ja koko
  Itä-Amerikalle, olivat nousseet melkein yksimielisesti kapinaan jo
  kaksi päivää aikaisemmin, heti kun olivat saaneet tiedon Grahamin
  vangitsemisesta. Pariisissa jatkui vielä taistelua. Koko muu osa
  maailmaa odotti asiain kehitystä.
  Syödessään aamiaista kuului huoneen nurkasta telefoonikellon
  soitto ja hänen ylin palvelijansa ilmoitti, että Ostrog tiedusteli
  hyvin levottomana Grahamin vointia. Graham heitti aterioimisen
  sikseen vastatakseen. Kohta saapui Lincoln ja Graham lausui hänelle
  toivovansa saada puhua kansalle ja päästä hiukan enemmän selville
  tästä hänelle niin oudonuudesta elämästä. Lincoln ilmoitti, että
  kolmen tunnin päästä saapuvat edustavat viralliset henkilöt rouvineen
  tuulimoottorien johtajan suureen huoneustoon. Mitä tuli Grahamin
  toivomukseen päästä kulkemaan pitkin kaupungin katuja, niin oli se
  tällä haavaa kansan kiihkeän mielialan vuoksi mahdotonta. Mutta
  hän voisi helposti saada kokonaiskuvan kaupungista nousemalla
  tuulimoottorien tarkastajan näkötorniin. Lincolnin apulainen kyllä
  oli valmis seuraamaan Grahamia sinne. Lincoln ylisteli apulaisensa
  kykyä ja pyysi anteeksi sitä, että hän ei voinut lähteä matkaan,
  sillä kiireelliset hallinnolliset työt kutsuivat häntä.
  Tämä näkötorni oli korkeammalla kuin suurimmat tuulimoottorit, se
  oli ainakin tuhannen jalkaa kattoja korkeammalla ja sen muodosti
  pieni rautatelineiden ja rautaköysien tukema lava. Graham nostettiin
  sinne pienessä hississä. Puolimatkassa oli pieni galleria, josta
  uloni joukko -- alhaalta katsottuna hyvin pienen näköisiä -- tuubia,
  liikkuen hitaasti kehässä parvekkeen ulointa reunaa myöten. Nämät
  olivat _speculoita_, jotka olivat yhteydessä tuulimoottorien hoitajan
  peilin kanssa ja jommoisesta Ostrog oli näyttänyt Grahamille hänen
  uutta valtakuntaansa. Jaapanilainen apulainen astui edeltä ja hän
  vietti melkein tunnin siellä kysellen ja saaden vastauksia.
  Ilmassa tuntui jo kevään tulo. Tuuli tuntui lämpimältä. Taivas oli
  heleän sininen ja avaran Lontoon päällys kimalteli aamuauringon
  valossa. Ilma oli puhdas sauhusta ja usvasta ja oli leuto kuten
  vuoristoilma.
  Lukuunottamatta Neuvoston palatsin ympärillä olevaa epäsäännöllisen
  soikeaa aukkoa ja antautumisen liehuvaa mustaa lippua, niin ei
  avarassa kaupungissa mikään muistuttanut kapinaa, joka yhden yön
  ja päivän kuluessa oli muuttanut koko maailman kohtalon. Kansaa
  kokoontui yhä vielä raunioille ja korkea areena paljaan taivaan
  alla, josta rauhanaikoina aeroplaanit lähtivät Europan ja Amerikan
  kaupunkeihin, oli mustanaan ihmisiä. Kaidalla sillalla, joka oli
  laadittu raunioille, liikkui työmiehiä koittaen yhdistää palatsin
  kaabelia ja johtolankoja muun kaupungin kanssa, jotta Ostrogin
  pääkortteeri voitaisiin toistaiseksi siirtää tuulimoottorien
  toimistosta palatsiin.
  Muuten oli päivän valaisema alue aivan autio. Niin suuri oli
  sen rauha verrattuna sen alla oleviin sekasortoisiin alueihin,
  että katsellessaan sitä Graham unohti ne tuhannet ihmiset, jotka
  näkymättöminä tuon lasikaton alla tuossa melkein maanalaisessa
  sokkelossa, viruivat kuolleina tai kuolemaisillaan yöllä saamistaan
  haavoista, unohti tilapäiset sairashuoneet, lääkärit, haavurit,
  rammat, nopeasti liikkuvat kantajat, unohti kaikki uutuudet, ihmeet
  ja kummat, jotka olivat hänelle näyttäytyneet sähkövalossa. Hän
  tiesi, että tuolla alhaalla noilla lukemattomilla muurahaisten teillä
  oli vallankumous saanut voiton, että musta oli kaikkialla saavuttanut
  ylivallan, mustat koristeet, mustat liput, mustat nauhat kaikkialla
  joka kadulla. Ja täällä vapaan päivän valossa taisteluhyörinän
  yläpuolella, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, pyörivät monet
  Neuvoston hallituksen aikana laaditut tuulimoottorit rauhallisesti,
  tehden taukoamatonta työtään.
  Kauvempana, jokaisella kukkulalla ja mäellä, joilla ennen lehtoja,
  huviloita, kirkkoja, hotellia ja maalaiskartanoita näkyi puiden
  lomitse, oli nyt samallaisia tuulimoottoria kuin muuallakin ja niiden
  sivuissa ilmoituksia, noita uuden ajan jättiläismäisiä tunnusmerkkiä.
  Ja tuulimoottorit pyörivät ja hankkivat taukoamatta sitä voimaa, joka
  virtasi kaikissa kaupungin suonissa. Ja niiden juurella kulkivat
  ruokatrustin lukemattomat karjalaumat yksinäisten paimentensa ja
  vahtiensa vartioimina.
  Ei missään tuttua muotoa, joka olisi eronnut tuosta jättiläismäisestä
  yhtenäisestä rakenteesta. Paavalin katedraali oli vielä olemassa ja
  useimmat Westminsterin rakennuksista, mutta ne olivat näkymättömissä,
  sillä tämän suuren aikakauden kupukaarrokset peittivät ne. Thames
  virta ei enää hopeanhohtavana virraten tuottanut vaihetusta tähän
  laajan laajaan kaupunkiin; janoisat vesijohdot nielivät jokaisen
  pisaran, ennenkuin ne pääsivät uomaansa. Virran entinen uoma oli
  jaoitettu ja syvennetty, merivesi täytti sen nyt, ja venheet
  kuljettivat tehtaisiin raaka-aineita aivan työmiesten eteen.
  Etäämpänä välkkyi hämärästi taivaan ja maan välillä laaja mastometsä,
  sillä kaikki liikenne, joka ei vaatinut suurempaa nopeutta,
  toimitettiin purjelaivoilla pitkin maanpalloa, ja se kauppatavara,
  jolla oli kiire, toimitettiin perille pienillä nopeakulkuisilla,
  voimakkaiden moottorien käyttämillä laivoilla.
  Kukkuloiden yli johti laaja vesijohto merivettä likaviemäreihin.
  Kolmeen eri suuntaan johti teitä, joilla liikkui harmaita pilkkuja.
  Ensi näkemältä päätti Graham mennä niitä katsomaan. Mutta
  sitten päätti hän sen tehdä ensin purjehdittuaan ilmalaivoilla.
  Seuralaisensa selitti, että nämät tiet muodosti kaksi eri sadan
  metrin levyistä pintaa, joita kumpaakin käytettiin tavaran
  kuljettamiseksi samaan suuntaan. Näiden uusien teiden pinta oli
  tehty uudesta keinotekoisesta aineesta, nimeltä _eadhamite_ ja sen
  mukaan kuin hän voi arvostella oli se läpikuultavaa, karaistua lasia.
  Pitkin näitä teitä kiisi oudon hurjaa vauhtia pieniä gummipyöräisiä
  ajoneuvoja: jotkut olivat yksipyöräisiä, toisissa taas oli kaksi tai
  neljä pyörää, ja ne kulkivat yhden ja kymmenen kilometrin nopeudella
  tunnissa. Rautatiet olivat kadonneet, muutamia penkereitä oli vielä
  olemassa siellä täällä vanhanaikuisine kiskoineen. Usein olivat ne
  vaan perustuksena eadhamiteille.
  Eräs erikoinen asia herätti hänen huomiotaan. Niin pitkälle kuin
  silmä kantoi pohjoiseen ja etelään näkyi suuria ilmapalloja
  ilmoitustauluineen muodostaen sekavan sarjan pitkin aeroplaanien
  kulkuteitä. Ainoatakaan aeroplaania ei näkynyt. Yksi ainoa aeropiili
  leijaili korkealla sinitaivaalla pienenä pilkkuna liidellen suurissa
  kaarissa kukkuloiden ympäri.
  Graham oli jo kuullut erään asian, jota hänen oli hyvin vaikea
  kuvitella, sen nimittäin, että melkein kaikki pienet kaupungit ja
  kylät olivat kadonneet. Siellä täällä ainoastaan, hänen ymmärryksensä
  mukaan, oli hotellia muistuttava jättiläisrakennus, joka peitti
  useamman kilometrin suuruisen alueen ja oli säilyttänyt sen kaupungin
  nimen, jonka sijalle se oli tullut. Hänen seuralaisensa selitti,
  että sellainen muutos oli tullut aivan välttämättömäksi. Entinen
  järjestelmä oli siroittanut pitkin maata lukuisia maatiloja ja
  aina neljän viiden kilometrin päässä oli jonkun ylhäisen herran
  tilus; siellä missä oli majatalo, suutarin mökki, kauppapuoti ja
  kirkko oli samalla kylä. Noin kahdentoista kilometrin etäisyydellä
  oli huvilakaupunki, jossa asui lainvalvoja, viljan-, kankaan-,
  rihkamankauppiaat, satulasepät, eläinlääkärit, lääkärit, verhoilijat,
  kankurit y.m. Mutta ei mitenkään kymmentä, kahtatoista kilometria
  kauvempana, sillä sen matkan voi helposti suorittaa päästäkseen
  kaupunkiin asioille, puolet matkasta sinne ja puolet takaisin. Mutta
  kun rautatiet joutuivat pois käytännöstä ja niiden sijaan tuli
  kepeät junat ja kaikki uudet automoottori-ajoneuvot, jotka olivat
  astuneet junien ja hevosten sijaan, ja kun myöhemmin alettiin laatia
  teitä puusta, kautsukista, eadhamitesta ja muista kestävistä mutta
  elastisista aineista, niin katosi kokonaan tarve käydä niin usein
  kaupungissa. Ja suuret kaupungit kasvoivat. Ne vetivät puoleensa
  työmiehiä tarjoten yhtämittaista työtä ja työnantajia saadakseen
  helposti ja taukoamatta työvoimia käytettäväkseen.
  Kun mukavuuden vaatimus lisääntyi sen mukaan kuin elämän mekaaninen
  moninaisuus kasvoi, niin maalla oleskelu tuli yhä kalliimmaksi,
  ihmiset luopuivat siitä, osaksi tuli se melkein mahdottomaksi. Kun
  papisto ja virkamiehet poistuivat, ja kylälääkärin sijaan astuivat
  kaupungin erikoislääkärit, niin maalaiskylät kadottivat viimeisenkin
  sivistyksellisen leimansa. Kun telefooni, kinematoragrafi ja
  fonograafi astuivat sanomalehtien, kirjojen, opettajien ja aakkosten
  sijaan -- niin oleskelu sähkölankaverkon ulkopuolella olisi tuntunut
  melkein raakalaiselämältä. Maalla puuttui keinoja pukea ylleen ja
  syödä (ajan hienostuneen maun mukaisesti), siellä ei ollut lääkäriä
  tarpeen tullen, ei seuraa, ei mitään hyödyllistä ajanviettoa. Sen
  lisäksi oli mekanismin sovittaminen maanviljelykseen tehnyt yhden
  koneenkäyttäjän kolmenkymmenen työmiehen veroiseksi.
  Päinvastoin kuin kaupungin virkailijat tekivät siihen aikaan, jolloin
  Lontoossa vallitsi ainainen sumu, tulivat nykyään työmiehet teitä
  myöten tai ilman halki katsomaan kaupunkia ja sen yöllisiä iloja
  lähteäkseen taas aamulla pois. Kaupunki oli niellyt koko ihmiskunnan
  itseensä; ihminen oli saavuttanut uuden kehitysaskeleen. Ensin
  oli olemassa alkuasukas, metsästäjä, sitä seurasi maanviljelyksen
  aikakauden asukas, joille kaupungit eivät olleet muuta kuin maja- tai
  kauppapaikkana. Ja nyt oli keksintöjen aikakauden luonnollisena
  seurauksena se, että ihmiset olivat kokoontuneet yhteen. Lontoon
  ulkopuolella löytyi vaan neljä muuta kaupunkia Englannissa --
  Edinburgh, Portsmouth, Manchester ja Shrewsbury. Grahamin oli hyvin
  vaivalloista kuvitella tätä kaikkea, joka näille ihmisille oli
  itsestään selvä asia. Ja kun hän ajatteli "ulompana olevia oloja",
  jotka vallitsivat mannermaalla, niin joutui hänen päänsä aivan
  pyörälle.
  Hän oli näkevinään loputtoman määrän kaupunkeja -- kaupunkeja,
  jotka sijaitsivat tasangoilla, suurien virtojen varrella, laajoja
  meren rannalla sijaitsevia kaupunkeja, lumen ympäröimiä kaupunkeja.
  Suurimmalla osalla maanpalloa puhuttiin englannin kieltä; jos
  otti lukuun espanjalaisamerikalaisen murteen, neekerien kielen ja
  englantilaishindulaisen ja englantilaiskiinalaisen murteen, niin
  käytti kaksikolmannesta maailman asukkaista sitä. Mannermaalla,
  lukuunottamatta muutamia antiikkisia kielijätteitä, vallitsi
  kolme eri kieltä: saksa, joka ulottui Antiokiaan ja Genuaan
  asti ja kosketti englantilaisespanialaiseen kieleen Cadixissa;
  gallialaistunut venäjän kieli, joka ulottui englantilais-hindulaiseen
  Persiassa ja Kurdistanissa ja englantilais-kiinalaiseen
  Pekingissä; ja ranskankieli, joka oli säilyttänyt selvyytensä,
  loistavuutensa ja kirkkautensa, valliten Välimeren rantoja yhdessä
  saksan ja englantilais-hindulaisen murteen kanssa ja ulottuen
  ranskalaisneekerimurteen avulla Congoon asti.
  Kaikkialla, kautta koko kaupungeista runsaan maanpallon,
  lukuunottamatta päiväntasaajan "mustia seutuja", vallitsi nyt
  sama kansainvälinen sosiaalinen järjestelmä, ja kaikkialle,
  pohjoisnavasta päiväntasaajaan asti, ulottui Grahamin valta ja
  edesvastaus. Koko maailma oli sivistynyt, koko maailma asui
  kaupungeissa, koko maailma oli yksityisomaisuutta. Yli koko Englannin
  valtakunnan ja Amerikan oli Grahamin omistusoikeus melkein rajaton;
  kongressia ja parlamenttia pidettiin käytännössä vanhanaikuisina.
  Venäjän ja Saksankin valtakunnassa oli hänen rikkautensa vaikutus
  tuntuva. Siellä esiintyi kyllä kaikellaisia vaikeuksia -- ja uusia
  edistysmahdollisuuksia -- mutta, huumaantunut vallastaan kun hän
  oli, niin olivat Venäjä ja Saksa hänen mielestään niin etäällä.
  Mitä tuli mustan alueen hallitsemiseen, sen mukaan kuin hän käsitti
  tuon alueen ulottuvan, niin hän edellisessä elämässä saavuttaneensa
  tavan mukaan ei välittänyt siitä vähääkään. Että jokin vaara voisi
  uhata tätä edessään olevaa loistavaa elämää, ei juolahtanutkaan
  hänen ajatuksiinsa. Sitä vastoin siirtyivät hänen ajatuksensa
  kauhistuttavaan vaaraan, joka ennen oli ollut niin uhkaava. "Miten
  nyt on keltaisen vaaran laita?" kysyi hän ja Asano selitti sen
  hänelle. Tuo keltainen kummitus oli kadonnut. Kiinalaiset ja
  Eurooppalaiset elivät sovussa keskenään. Kahdeskymmenes vuosisata
  oli vasten tahtoaan tullut huomaamaan, että keskimäärin oli
  kiinalainen sivistyneempi, siveellisempi ja intelligentimpi kuin
  keskimäärin Eurooppalainen, ja englantilaisten ja skotlantilaisten
  yhteensulautuminen, joka oli alkanut jo yhdeksännellätoista
  vuosisadalla, oli nyt täydellisesti tapahtunut, Asano sanoikin: "Kun
  oikein asiaa aprikoitiin, niin huomattiin, että me itse asiassa
  olimmekin valkoisia". Graham kääntyi jälleen katselemaan näköalaa ja
  ajatuksensa saivat uuden suunnan.
  Kaukana koillisessa kimalteli hurmaavina, samalla lumoavina ja
  samalla peloittavina Nautinnon kaupungit, joista kinematograafi
  ja vanhus olivat hänelle kertoneet. Ne olivat omituisia paikkoja,
  ne muistuttivat sadun Sybarista nuo taiteen ja kauneuden
  kaupungit, joissa sekä taide että kauneus olivat kaupan. Ne olivat
  hedelmättömiä, loistavia kaupunkia, täynnä vilkasta elämää ja
  musiikkia, ja jonne kokoontuivat kaikki ne, jotka olivat rikastuneet
  julmassa ja inhoittavassa ekonoomisessa taistelussa tuolla hänen
  allaan olevissa sokkeloissa.
  Tuo taistelu oli julma, sen hän tiesi. Hän huomasi sen jo siitäkin,
  että tämä kansa piti yhdeksännentoista vuosisadan Englantia
  ihanteellisena ja rauhallisena. Hän katseli kerta vielä edessään
  olevaa aluetta ja ajatteli, mikä ääretön määrä työtä tehtiin tässä
  monimutkaisessa ihmispesässä.
  Hän tiesi, että kaupungin pohjoispuolella asuivat ruukuntekijät,
  jotka eivät ainoastaan valmistaneet esineitä savesta ja posliinista,
  vaan myöskin muista aineista, joita hienompi kivennäistieteellinen
  kemia oli keksinyt; siellä asuivat kuvapatsaiden, seinäkoristeiden ja
  hienojen huonekalujen tekijät; siellä asuivat myöskin kirjailijat,
  jotka alituisen kuumeisen kiihkon vallassa valmistivat runojaan
  ja fonograafireklaamiaan, ryhmittivät henkilöitä ja kehittivät
  kinematograafidraamojensa toiminnan yhä jännittävämmäksi. Sieltä
  myöskin lähtivät salaman tavoin uutiset koko maailmaan, sieltä
  uutistenkertojat levittelivät kaikkia valheitaan, sieltä lähtivät
  johdot telefoonikoneihin, jotka olivat astuneet entisajan
  sanomalehtien sijaan.
  Neuvoston palatsin raunioiden takana oli kaupungin kontrollin
  ja hallinnon rakennukset. Lähellä satamaa oli kauppapaikat,
  suunnattomat hallit, teatterit, yhdistysten kokoussalit, pelihuoneet,
  biljardisalongit, potku- ja lyöntipallopelihuoneet, villipetojen
  näyttelyt, ja lukemattomat kristittyjen ja puolikristittyjen kirkot,
  muhamettilaisten, buddalaisten, gnostilaisten, haamujenpalvelijoiden,
  esineiden palvelijoiden y.m., y.m. temppelit; ja etelässä päin oli
  avattu tehtaita kankaiden, säilykkeiden, viinien ja höysteiden
  valmistamista varten. Ja näitä eri paikkoja yhdisti toisiinsa suuri
  määrä liikkuvia katuja. Mikä suunnaton mehiläispesä, jota tuuli
  palveli taukoamatta ja jonka symboolina olivat nuo aina liikkuvat
  tuulimoottorit.
  Hän ajatteli tuota huimaavan suurta kansanlaumaa, joka oli ahdettu
  kaikkiin noihin saleihin ja gallerioihin -- noita kolmeakymmentä
  kolmea miljoonaa asukasta, jotka kukin elivät omaa lyhyttä,
  jokapäiväistä, surkeata elämäänsä tuolla hänen jalkojensa alla, ja
  kaikki se ilo, minkä auringon loiste ja suuremmoinen näköala ja hänen
  oman valtansa rajaton suuruus oli tuottanut hänelle, alkoi vähetä
  ja kadota. Katsellessaan täältä ylhäältä kaupunkia alkoi hänelle
  selvitä, mitä merkitsi nuo kolmekymmentä kolme miljoonaa ihmistä,
  ja mikä edesvastaus oli hänellä, ja kuinka suunnattoman suuri oli
  se ihmisolentojen pyörre, jonka yläpuolella liehui hänen häipyvä
  kuningaskuntansa.
  Hän koetti kuvitella aikalaistensa sielunelämää. Hämmästyksekseen
  huomasi hän miten vähän kansanmies oli muuttunut, vaikka olosuhteet
  olivat niin huomattavalla tavalla muuttuneet. Ihmisen henki ja
  omaisuus oli todellakin turvattu yli koko maanpiirin; kaikellaiset
  tarttuvat taudit ja bakteriatartunnat olivat kadonneet; kaikilla oli
  kylliksi ruokaa ja vaatetta, kaupungin kaduilla oli lämmin olla ja
  he olivat suojassa kaikkia ilmanmuutoksia vastaan; tieteen melkein
  koneellinen kehitys ja yhteiskunnan materiellinen järjestys oli
  saanut kaiken tämän edistyksen aikaan. Mutta hän huomasi nyt jo,
  että kansa pysyi kansana, että se oli villitsijöiden ja järjestäjien
  ehdottoman vallan alaisena, että yksilöinä oli kansa pelkuri,
  yksilöinä ruokahalunsa orja, laumana taas häilyväinen. Mieleensä
  johtui tuo lukematon määrä sinipukuisia olentoja. Hän tiesi, että
  tuolla hänen alapuolellaan oli miljoonia ihmisolentoja, miehiä ja
  naisia, jotka eivät koskaan olleet käyneet kaupungin ulkopuolella,
  eivät olleet nähneet mitään ulkopuolella tuota pientä, ikävää
  työkehää, johon maailman työjärjestelmä oli heidät kahlehtinut,
  ulkopuolella noita hapuilevia ja vääriä nautintoja, jotka eivät
  tuottaneet tyydytystä. Hän muisteli aikalaistensa toiveita, ja
  William Morris'en kertoma ihannemaa ja Hudsonin kuvailema valtio
  tuntuivat hänestä särkyneiltä unelmilta. Ja hän muisteli omiakin
  toiveitaan.
  Eläessään viimeisiä päiviään tuota entistä kiihkeätä elämäänsä, joka
  nyt tuntui niin etäiseltä, oli hän pitänyt ihmiskunnan vapauden ja
  yhdenvertaisuuden kehittämistä mahdollisena. Hän oli toivonut kuten
  koko hänen silloinen aikakautensakin toivoi, että kerran koittaa
  päivä, jolloin enemmistön ei tarvitse uhrautua muutamille harvoille;
  että se aika oli lähellä, jolloin jokaisella naisesta syntyneellä
  oli samat oikeudet tasa-arvoisuuteen ja onneen. Kahdensadan vuoden
  päästä sama pettynyt toive kaikui epätoivoisena huutona läpi koko
  laajan kaupungin. Kahdensadan vuoden kuluessa huomasi hän köyhyyden,
  toivottoman työn, kaiken kurjuuden kasvaneen entistään suuremmaksi ja
  saavuttaneen aivan jättiläismäisen muodon.
  Vähitellen pääsi hän selville kaikista niistä tapahtumista, jotka
  olivat sattuneet hänen unensa aikana. Hän näki nyt mikä moraalinen
  taantumus oli syntynyt yliluonnollisen uskonnon hävittyä kansasta,
  miten kunniantunto oli heikentynyt, ja mikä vaikutusvalta oli
  rikkaudella. Sillä ihmiset, jotka olivat kadottaneet uskonsa
  Jumalaan, olivat kuitenkin säilyttäneet uskonsa omaisuuden voimaan,
  ja rikkaus vallitsi yli uskonnollisesti suvaitsevaisen maailman.
  Jaapanilainen seuralaisensa, Asano, joka selitti hänelle kuluneiden
  kahden vuosisadan valtiollista historiaa, käytti puheessaan hyvin
  sattuvaa ajatuskuvaa, verraten sosiaalista järjestelmää hyönteisten
  tyhjäksi syöneesen siemeneen. Ensi alussa kypsyi siemen voimakkaasti.
  Sitten ilmestyy hyönteinen, joka laskee siihen munansa, ja hyvin pian
  on siemenestä jälellä vaan kuori, sillä toukka syö sen sisustan.
  Ilmestyy sitten joku alempi hyönteinen, joku ichneumonkärpänen ja
  laskee munansa tähän toukkaan, ja tämä muuttuu taas vuorostaan
  piankin paljaaksi kuoreksi, ja uusi tulokas kehittyy edeltäjänsä
  nahan alla, jonka suojana on vuorostaan taas siemenen kuori. Siemenen
  kuori säilyttää aina muotonsa; koko maailma uskoo sen siemeneksi,