Köyhäin aarteet - 1

KÖYHÄIN AARTEET
Kirj.
Maurice Maeterlinck

Tekijän luvalla alkuperäisen 88. painoksesta suomentanut
F. E. SILLANPÄÄ

Alkuteoksen nimi: Le Trésor des Humbles


WSOY, Porvoo, 1921.


SISÄLLYS:
I. Hiljaisuus, vaitiolo.
II. Sielun herääminen.
III. Tietäjät.
IV. Salainen siveyssääntö.
V. Naisista.
VI. Mainio Ruysbroek.
VII. Emerson.
VIII. Novalis.
IX. Jokapäiväisyyden tragiikka.
X. Tähti.
XI. Näkymätön hyvyys.
XII. Syvä elämä.
XIII. Sisäinen kauneus.


I.
HILJAISUUS, VAITIOLO.

"Silence and Secrecy!" -- hiljaisuus ja salaisuus -- huudahtaa Carlyle.
-- Niille pitäisi pystyttää alttari, jonka ääressä kaikki voisivat
kumartaen rukoilla -- jos meidän päivinämme vielä alttareita
pystytettäisiin. Hiljaisuus on se alkutila, jossa kaikki suuret
seikat ensin kehkeytyvät, tullakseen sitten täysivalmiissa
majesteetillisuudessaan esiin maailman valkeuteen, sitä hallitsemaan ja
vallitsemaan. Ei yksin Vilhelm vaitelias, vaan kaikki merkkimiehet,
joihin olen tutustunut, muutkin kuin valtiomiehet ja joukkojen
johtajat; kaikki he ovat pidättyneet ennakolta juttelemasta aikeistaan
ja teoksistaan. Ja sinä, jolla on vain jokapäiväisiä pikkuharrastuksia,
koetappas _pitää kielesi kurissa yhden päivän ajan_; saat nähdä, kuinka
paljon sinun aikeesi ja tehtäväsi jo sinä aikana selvenevät ja
kirkastuvat. Sinusta ihan tuntuu, kuin olisivat jotkut hiljaiset henget
siivonneet pois sielustasi suuret määrät katkonaista ja turhanaikaista
tuon yhden päivän kuluessa, jolloin suljit sielusi ulkonaisen maailman
melulta. Ranskalainen sanoo, että puhuminen on yksi tapa peitellä
ajatuksia. Mutta ei siinä kyllin: paljoa useammin puhumisella
suorastaan tukahutetaan ja kytketään ajatukset, niin ettei niissä enää
olekaan mitään peittelemistä. Puhuminen voi sekin kyllä olla suurta,
mutta se ei ole suurinta. Sananlasku sanoo: _Puhuminen on hopeaa, mutta
vaiti-olo kultaa_; eli selvemmin sanoen: puhuminen on ajallisuutta,
vaikeneminen ikuisuutta.
"Mehiläiset toimivat ainoastaan pimeässä, ajatus toimii ainoastaan
hiljaisuudessa ja hyve ainoastaan salaisuudessa..."
Ei pidä luullakaan, että puhumisen välityksellä milloinkaan syntyisi
todellista yhteyttä kahden olennon välille. Huulet ja kieli voivat
esitellä sielun asioita vain samaan tapaan, kuin esimerkiksi jokin
järjestysnumero voi esitellä jotain suuren taiteilijan maalausta. Mutta
niinpian kun meillä tosiaan on _jotain sanomista toisillemme_, on
meidän _pakko_ turvautua vaitioloon. Ja jollemme tällöin taivu
hiljaisuuden, vaitiolon näkymättömiin ja pakottaviin käskyihin, niin
teemme ikuisen vahingon, jota eivät ihmisviisauden suurimmat aarteet
voi korvata: olemme päästäneet ohitse sellaisen tilaisuuden, jona
olisimme saaneet tajuta toista sielua ja jona oma sielumme olisi
hetkisen saanut tuta omaa olemassaoloaan. Ja voi hyvin sattua, ettei
tuollaista tilaisuutta enää tule toista kertaa sille, joka sen kerran
päästi menemään.
Ihminen puhelee vain niinä hetkinä, joina hän ei elä; kun hän ei tahdo
olla missään yhteydessä lähimäisensä kanssa; kun hän tuntee olevansa
etäällä todellisuudesta. Heti kun ryhdymme puhumaan, me samassa
hämärästi aavistamme, kuinka jossain joitakin jumaluuden ovia meiltä
sulkeutui. Me olemmekin tavallisesti hyvin tarkkoja vaitiolostamme,
eikä varomattominkaan meistä vaikene kenen seurassa tahansa. Meillä
kaikilla on vaisto joistakin totuuksista, jotka ovat ylempänä meitä
itseämme, ja se vaisto sanoo meille, että on vaarallista olla vaiti
sellaisen ihmisen seurassa, jota ei halua tulla tuntemaan tai josta ei
pidä. Sillä puhuminen on katoovaista, mutta jos vaitiolo on saanut
hetkenkin vaikuttaa, niin se ei enää voi kadota olemattomiin, ja
todellinen elämä, ainoa joka jättää jotain jälkeensä, se muodostuu
yksinomaan hiljaisuuden, vaitiolon hetkistä. Koetahan nyt muistella,
tuossa hiljaisuudessa -- johon alati vetoomme, jotta se itse itsestään
meille selviäisi -- ja jos olet saanut sen lahjan, että voit omassa
sielussasi syventyä aina sinne asti, missä enkelit asuvat, niin
muistele sieltä käsin sellaista olentoa, jota olet syvästi rakastanut.
Tällöin huomaat, ettet sen olennon yhteydessä ensi sijassa muista niitä
sanoja, joita hän on lausunut, etkä niitä eleitä, joita hän on tehnyt,
vaan muistat niitä vaitiolon hetkiä, joita yhdessä olette eläneet.
Sillä noiden vaitiolon hetkien _laatu ja pitoisuus_, se yksin ja
ainoastaan ilmaisee teidän rakkautenne ja teidän sielujenne _laadun ja
pitoisuuden_.
Tässä on koko ajan ollut puhe _toimivasta_, aktiivisesta vaitiolosta;
on myös _toimetonta_, passivista vaitioloa, hiljaisuutta, joka on vain
unen, kuoleman tai olemattomuuden heijastelua. Se on nukkuvaa
vaitioloa; ja nukkuessaan se ei ole niinkään pelättävää kuin puhuminen.
Mutta odottamaton sattuma voi sen äkkiä herättää, ja siinä samassa
vallitseekin jo suuri, toimiva vaitiolo. Olkaa varuillanne! Kaksi
sielua tapaa toisensa, niiden väliltä häviävät kaikki eristävät seinät,
padot murtuvat, ja tavallinen arkielämä saa jättää tilansa toiselle
elämälle, jossa kaikki on hyvin tärkeätä, jossa kaikki on jätetty oman
onnensa nojaan, jossa ei enää naureta, ei totella, ei unohdeta...
Ja juuri sentähden me niin pelkäämme vaitioloa, kun jokainen itse
tykönämme tunnemme tuon hämärän voiman ja sen vaaralliset äkkipäät.
Jotenkuten voimme vielä kestää oman eristetyn vaitiolomme. Mutta
useamman ihmisen, sanokaamme kokonaisen kansanjoukon yhteinen vaitiolo
on sellainen sielullinen taakka, että sen käsittämätöntä painoa
säikkyvät voimallisimmatkin. Me käytämme suuren osan elämästämme
sellaisten paikkojen etsimiseen, missä ei olla vaiti. Kun kaksi tai
kolme ihmistä tulee yhteen, niin he harkitsevat vain sitä, millä
häätäisivät tuon näkymättömän vihollisen, sillä monen tavallisen
ystävyyden perustana on yksinomaan vaitiolonviha. Ja jos se kaikista
ponnistuksista huolimatta on päässyt liukumaan koossaolevien olentojen
keskuuteen, niin alkavat nuo olennot kärsimättöminä väännellä päitään,
pois tuosta asioitten juhlallisesta puolesta, jota he eivät selvästi
havaitse. Ja tuota pikaa he jo menevät matkoihinsa, jättäen paikan
tuolle tuntemattomalle viholliselle, ja karttavat siitä puolin visusti
toisiaan, sillä he pelkäävät, että sama ikuinen taistelu vaitioloa
vastaan jälleen päättyisi huonosti, ja että siinä seurassa ehkä on
joku, joka salaa avaa portit viholliselle...
Useimmat meistä ihmisistä tajuavat vaitiolon ja antautuvat sille vain
pari kolme kertaa koko elämänsä aikana. Ainoastaan juhlallisina hetkinä
he uskaltavat ottaa vastaan tuon suuren ja tutkimattoman, mutta melkein
kaikki tekevät sen silloin kyllä arvokkaasti. Sillä kurjimmillakin
olennoilla on hetkiä, joina he osaavat toimia sillä tavoin, kuin he jo
tietäisivät kaiken minkä jumalatkin. Muistatko sen päivän, jolloin ensi
kerran olit vaiti tuntematta kauhua? Hetki oli esillä, se lähestyi
sieluasi. Sinä näit sen saapuvan sellaisista elämän aarnioista, joista
ei koskaan puhuta, peloittavan kauneuden syvyyksistä, etkä sinä
paennut... Se sattui kerran kun palasit jostain, kerran kun juuri olit
lähdössä jonnekin, kun sinut kohtasi suuri ilo, kun näit kuoleman hyvin
läheltä, kun jouduit onnettomuuteen. Muistatko niitä minuutteja, joina
elämän kaikki salaiset, näkymättömät aarteet kimaltelivat, ja kaikki
siihen asti syvällä tiedottomuudessa uinuneet totuudet äkkiä heräsivät
sinun tajuttaviksesi. Sano minulle, eikö hiljaisuus, vaitiolo silloin
ollut kaunis ja sinulle ihan välttämätön, ja vaikka aina olit sitä
karttanut ja pitänyt vihollisenasi, niin sano, eikö sen hyväily tuona
päivänä, tuona hetkenä tuntunut jumalalliselta. Surunvoittoisen
hiljaisuuden syleilyt -- sillä etenkin surussa Hiljaisuus meitä
syleilee -- ne eivät unohdu, ja sen vuoksi ne, jotka ovat kokeneet
niitä useammin kuin muut, myös ovat parempia kuin muut. He yksin ehkä
tietävät, millaisten mykkien syvyyksien päällä keinuu arkielämän hatara
alus. He ovat tulleet lähemmäksi Jumalaa, ja ne askeleet, joita he ovat
astuneet valon vaiheilla, ne eivät enää häviä olemattomiin. Sillä sielu
on sellainen seikka, joka kyllä voi olla nousematta ylemmäksi, mutta
joka ei milloinkaan voi laskeutua alemmaksi.
"Vaitiolo, hiljaisuuden suuri keisarikunta", huudahtaa edelleen Carlyle
-- mies, joka niin hyvin tunsi tuon elämän keisarikunnan, jonka
helmassa me kaikki elämme -- "se ulottuu korkeammalle tähtiä ja
syvemmälle kuoleman valtakuntaa!... Hiljaisuus ja jalot vaitiolon
ihmiset!... Niitä on siellä täällä, kukin maakunnassaan, he ajattelevat
ääneti, työskentelevät ääneti, eivätkä päivän sanomalehdet heistä tiedä
mitään. He ovat maan suola, ja missä heitä ei ole tai on liian
harvassa, siellä eivät asiat ole hyvin. Siellä on vain metsä, jolla ei
ole ollenkaan _juuria_, jossa on vain lehtiä ja oksia, ja joka pian
kuihtuu, eikä enää ole mikään metsä..."
Mutta todellinen hiljaisuus, joka on vielä suurempi ja jota on vielä
vaikeampi lähestyä kuin aineellista hiljaisuutta, josta Carlyle puhuu,
se ei kuulu niihin jumaliin, jotka joskus voivat luopua ihmisestä. Se
ympäröi meitä joka taholta, se on pohjana siinä meidän elämässämme,
joka liikkuu meidän ymmärryksemme alapuolella, ja niin pian kun joku
meistä vavisten kolkuttaa jollekin syvyyden ovelle, niin on siellä aina
avaamassa tuo samainen valvova perushiljaisuus.
Siinä sen äärettömyyden edessä me jälleen kaikki olemme tasa-arvoisia.
Niinpä on tuolla hiljaisuudella samat kasvot katsoessaan kuningasta ja
katsoessaan orjaa kuoleman, surun tai rakkauden hetkellä, ja sen
tutkimattoman viitan suojassa piilevät aina samat aarteet. Se on oikea
varsinainen hiljaisuus, jonka salaperäisyys ei koskaan katoa ja joka
aina pysyy ihmissielun loukkaamattomana pakopaikkana. Ja jos maailman
kaikkein ensimäinen ihminen tapaisi maailman viimeisen asukkaan
suudelmien, kauhujen tai kyynelten elämyksissä, niin tuntisivat he
molemmat ympärillään yhtäläisen hiljaisuuden, yhtäläisesti he
vaikenisivat sellaisten seikkain edessä, jotka täytyy ymmärtää ilman
valheellisia selityksiä; ja vaikka välillä on niin monta vuosisataa,
ymmärtäisivät he kumminkin yht'aikaa, ihan kuin olisivat maanneet
samassa kehdossa, kaiken sen, mitä huulet saisivat maailmanloppuun asti
turhaan opetella tulkitsemaan...
Kun huulet vaikenevat, silloin heräävät sielut toimimaan. Sillä
hiljaisuus, vaitiolo, on täynnä yllätysten, vaarojen ja onnen
mahdollisuutta, ja siinä olotilassa sielut liikkuvat vapaasti. Jos
tahdot oikein antautua jollekulle, niin vaikene; jos sinua pelottaa
olla vaiti hänen kanssaan -- sikäli kuin ei pelkosi ole ihmeitä
odottavan rakkauden pelkoa tai ylevää saituutta -- niin pakene häntä,
sillä sielusi tietää jo, minkä kanssa se on tekemisissä. On olentoja,
joiden kanssa ei suurinkaan sankari uskaltaisi pitää vaitioloa, ja
sieluja, joilla ei ole mitään peitettävää, mutta jotka kumminkin
pelkäävät toisia sieluja senvuoksi, että nämä muka voisivat paljastaa
heidän sielunsa. On sellaisiakin, jotka eivät tiedä mitään
hiljaisuudesta ja aina hävittävät sen läheisyydestään; ne ovat ainoat
olennot, jotka menevät menoaan todella huomaamattomina. He eivät
matkallaan koskaan pääse kirkastuksen vyöhykkeeseen, kiinteän ja varman
valon suureen piiriin. Emme voi luoda itsellemme oikein täsmällistä
kuvaa sellaisesta olennosta, joka ei milloinkaan ole ollut vaiti. Voisi
sanoa, ettei hänen sielullaan ole kasvonpiirteitä. Minulle kirjoitti
eräs, jota syvästi rakastin: "Emme tunne vielä toisiamme, emme ole
vielä uskaltaneet pitää yhdessä vaitioloa." Ja se oli totta; me
rakastimme toisiamme jo niin syvästi, ettemme olleet uskaltaneet
yrittää tuota yli-inhimillistä koetta. Ja joka kerta kun sittemmin
vaitiolo, korkeimpien totuuksien enkeli ja kuhunkin eri rakkauteen
kuuluvien erikoissalaisuuksien viestintuoja, kun se sittemmin laskeutui
meidän keskellemme, tuntui kuin olisivat meidän sielumme polvillaan
rukoilleet armoa ja pyytäneet saada vielä muutamia hetkiä elää
viattomassa teeskentelyssä, teennäisessä tietämättömyydessä,
lapsellisuudessa... Mutta rukouksista huolimatta se pelätty hetki vaan
saapuu. Se on rakkauden aurinko ja se kypsyttää sielun hedelmät,
niinkuin toinen aurinko kypsyttää maaemon hedelmät. Suotta eivät
ihmiset sitä pelkää; sillä he eivät voi ennakolta arvata sen vaitiolon
_laatua ja pitoisuutta_, johon he tuntevat joutuvansa. Puhuminen on
näet aina yhtäläistä, mutta vaitiolo on aina erilaista, ja sangen usein
riippuu kokonainen ihmiskohtalo sellaisen ensimäisen kahdenkeskisen
vaitiolon _laadusta ja pitoisuudesta_. Jossain sekoitetaan juoma, ei
tiedä missä, sillä vaitiolon ainevarastot sijaitsevat korkealla
ajatuksen ainevarastojen yläpuolella; ja sekoituksesta tulee joko
pahaaennustavan katkera tai sanomattoman suloinen. Kaksi oivallista ja
tasaväkistä sielua voi yhdessä luoda vihantäyteisen vaitiolon ja sen
pimeydessä käydä armotonta sotaa keskenään, kun taas kuritushuonevangin
sielu voi yhdessä viattoman immen sielun kanssa luoda jumalallisen
vaitiolon. Ennakolta ei voi mitään tietää, kaikki tapahtuu sellaisessa
taivaassa, joka ei lähetä mitään enteitä. Sen vuoksi herkkätuntoiset
rakastajat usein aivan viimeisiin hetkiin asti viivyttävät tuon
olemuksen syvyyksistä saapuvan suuren kirkastajan juhlallista tuloa.
He tietävät myös -- sillä todellinen rakkaus siirtää kaiken
pinnallisenkin elämän keskukseen -- he tietävät myös, että kaikki muu
oli vain lasten leikkiä ympärysmuurin ulkopuolella, ja että nyt vasta
muurit kukistuvat ja olemassaolo aukenee sielun silmien nähtäväksi.
Heidän vaitiolonsa arvo on sama kuin niiden jumalien arvo, jotka heitä
vallitsevat, ja jolleivät he tavoita toisiaan tuossa ensimäisessä
vaitiolossa, on se merkki siitä, etteivät heidän sielunsa milloinkaan
voi rakastaa toisiaan, sillä heidän yhteinen vaitiolonsa ei koskaan
muodostu toisellaiseksi, kuin se oli ensi kerralla. Se voi nousta ja
laskea heidän sielujensa välillä, mutta sen _luonne_ ei vaihdu. Hamaan
noiden rakastavaisten kuolemaan asti on heidän yhteisellä vaitiolollaan
sama sävy, sama muoto ja voima, mikä sillä oli silloin kun se ensi
kerran astui heidän huoneeseensa.
Sitä mukaa kuin ihminen elää elämäänsä, tulee hän huomaamaan, kuinka
kaikki tapahtuu ikäänkuin jonkin ennakkosopimuksen mukaan, josta ei
koskaan puhuta sanaakaan, jota ei edes ajatella, mutta jonka kumminkin
tiedetään olevan olemassa, jossakin meidän yläpuolellamme. Kaikkein
välinpitämättömin ihminen hymyilee jo ensi näkemällä, ikäänkuin hän
olisi vanhastaan osallinen lähimmäistensä kohtaloon. Ja tällä alalla,
jolla nyt liikumme, juuri ne, jotka osaavat syvällisimmin puhua,
tuntevat paraiten sen totuuden, etteivät sanat milloinkaan tulkitse
kahden olennon välillä todellisesti vallitsevia erikoissuhteita. Jos
minä nyt puhun sinulle kaikkein tärkeimmistä asioista, rakkaudesta,
kuolemasta tai kohtalosta, niin en sanoillani pääse lähellekään
kuolemaa, rakkautta, kohtaloa. Aina jää sanomatta jokin totuus, jota ei
ole edes aijottu sanoa, ja kuitenkin tuo sanomatta jäänyt totuus on
hetkisen yksinään elänyt meidän kahden kesken, emmekä me sinä hetkenä
olisi voineet mitään muuta ajatuksellamme pohtia. Tuo totuus, se on
_meidän totuutemme_ kuolemasta, kohtalosta, rakkaudesta; ja ainoastaan
vaitiolon hetkellä me saamme sen nähdä vilaukselta. Lähemmin katsoen
oli vaitiolo siinä kaikkein tärkein kohta. "Rakkaat sisaret", sanoo
joku lapsi jossain haltiasadussa, "teillä jokaisella on oma salainen
ajatuksenne, jonka perille minä tahdon päästä." Meilläkin on jokaisella
jotakin, jonka toiset tahtoisivat tietää, mutta se piilee paljon
korkeammalla kuin mikään salainen ajatus. Se on meidän vaitiolomme
salaisuus. Mutta kysymykset ovat turhia. Varoillaan olevan hengen
liikkeelle saattaminen muodostuu suorastaan esteeksi tuolle toiselle
elämälle, joka elää tuossa salaisuudessa; ja päästäkseen selville siitä
mitä todella on olemassa, pitää jalostaa vaitioloaan, sillä ainoastaan
siinä näyttäytyvät hetkittäin ne odottamattomat, ikuiset kukkaset,
jotka vaihtavat muotoa ja väriä sen sielun mukaan, jonka vaiheilla ne
kulloinkin kukkivat. Sielut punnitaan hiljaisuudessa, niinkuin kulta ja
hopea punnitaan puhtaassa vedessä, ja meidän lausumamme puheet saavat
merkityksensä vain siitä vaitiolosta, joka niitä ympäröi. Jos sanon
jollekulle, että häntä rakastan, niin ei hän ymmärrä tuota, jonka ehkä
olen sanonut tuhannelle muulle. Mutta jos häntä tosiaan rakastan, niin
osottaa sanojani seuraava vaitiolo, kuinka syvälle noiden sanojen
juuret sinä päivänä tunkeutuvat, ja siitä vaitiolosta syntyy edelleen
hiljainen varmuus; ja se hiljaisuus ja se varmuus eivät enää uusiinnu
samanlaisina saman elämän kuluessa...
Eikö juuri hiljaisuus, vaitiolo ole se tekijä, joka kerta kaikkiaan
määrää rakkauden sävyn? Jos rakkaudelta riistettäisiin sen hiljaisuus,
niin se samalla menettäisi ikuisen makunsa ja tuoksunsa. Kuka meistä ei
olisi kokenut noita hiljaisia minutteja, kun huulet ovat eronneet
toisista huulista, jotta sielu voisi yhtyä toiseen sieluun? Niitä
hetkiä pitää yhä uudestaan tavoittaa. Mikään hiljaisuus ei ole niin
taipuisa kuin rakkauden hiljaisuus: ainoa seikka, joka on olemassa vain
meitä varten. Muut suuret hiljaisuudet, kuten kuoleman tuskan, kohtalon
hiljaisuus, ne eivät ole meidän hallussamme. Ne liikkuvat meitä kohden
tapausten pohjalta itse valitsemallaan hetkellä, ja jos ne eivät
jotakuta kohtaa, niin älköön hän siitä itseään moittiko. Mutta
rakkauden hiljaisuutta voimme itse käydä tapaamaan. Se odottaa yötä
päivää meidän ovemme takana ja se on yhtä kaunis kuin nuo toisetkin
hiljaisuudet. Niillekin, jotka tuskin koskaan ovat itkeneet, tekee
rakkauden hiljaisuus mahdolliseksi päästä yhtä lähelle toisia sieluja
kuin ne, jotka ovat olleet syvästi onnettomia. Senpä vuoksi ne, jotka
ovat paljon rakastaneet, myös tietävät sellaisia salaisuuksia, joita
toiset eivät tiedä. Sillä siinä kaikessa, mistä syvän ja todellisen
rakkauden ja ystävyyden huulilla ei ikänä puhuta, siinä löytyy tuhansia
asioita, joista muilla huulilla ei ikänä oltaisi puhumatta...


II.
SIELUN HERÄÄMINEN.

On ehkä tulossa aika, ja monet seikat ilmaisevat sen olevan lähellä, --
aika, jolloin meidän sielumme ymmärtävät toisiaan ilman aistien
välitystä. Varmaa on, että sielun alue päivä päivältä laajenee. Se on
jo paljon lähempänä meidän näkyväistä minäämme ja vaikuttaa meidän
kaikkiin toimiimme paljoa tehokkaammin kuin pari kolmesataa vuotta
takaperin. Voisi sanoa, että olemme lähestymässä henkisyyden
aikakautta. Historiasta löytyy useita samanlaisia aikakausia, joina
sielu joittenkin tuntemattomien lakien pakosta niin sanoaksemme kohoo
ihmisyyden pinnalle ja ilmaisee entistä välittömämmin olemassaolonsa ja
voimansa. Tämä olemassaolo ja tämä voima tulevat näkyviin tuhansilla
odottamattomilla eri tavoilla. Tuntuu siltä kuin ihmisyys noina aikoina
hankkiutuisi kohottamaan aineen, materian, raskasta taakkaa.
Jonkinlainen henkinen kevennys vallitsee, ja kaikkein kovimmat ja
horjumattomimmat luonnonlaitkin ikäänkuin antavat hiukan perää siellä
täällä. Ihmiset tulevat lähemmäksi itseään ja lähemmäksi toisiaan, he
katsovat toisiinsa ja rakastavat toisiaan vakavammin ja läheisemmin. He
suhtautuvat hellemmin ja syvemmin lapsiin, naisiin, eläimiin, kasveihin
ja kaikkiin seikkoihin. Heidän jälkeensä jättämät veistokset,
maalaukset ja kirjoitukset eivät ehkä ole täysivalmiita, mutta niihin
on kuitenkin ikuisiksi ajoiksi jäänyt jokin, tiesi mikä, voima ja
salaperäinen sulo. Niiden silloisten olentojen katseisiin on täytynyt
sisältyä jotain veljellistä yhteenkuuluvaisuutta ja joitakin hämäriä
toiveita, ja kaikkialla siellä havaitseekin tavallisen elämän rinnalla
väikettä jostain toisesta, selittämättömästä elämästä.
Tietomme muinaisesta Egyptistä saattavat meidät olettamaan, että siellä
silloin vallitsi yksi tuollainen henkisyyden aikakausi. Intian
historiasta löytyy muuan hyvin etäinen jakso, jonka kuluessa sielu
pääsi lähemmäksi elämän näkyväistä pintaa, kuin milloinkaan sen
jälkeen. Se oli silloin melkein välittömästi läsnä elämän menossa, ja
tuon läsnäolon jäljet ja muistot tuntuvat siellä monissa oudoissa
ilmiöissä vielä meidän päivinämme. Löytyy muitakin samallaisia
ajankohtia, joina henkisyyden aines näyttää ponnistelevan ihmisyyden
pohjalla, kuten hukkuva virran pyörteessä. Ajatelkaamme esimerkiksi
Persiaa, Aleksandriaa ja keskiajan kahta salamyhkäistä vuosisataa.
Toisaalta tavataan puhtaan älyn ja kauneuden ehjiä ajanjaksoja, jolloin
sielu ei nouse näkyviin. Niinpä se on hyvin etäällä siitä elämästä,
jota elettiin Kreikassa ja Roomassa ja kuudennen- ja seitsemännentoista
vuosisadan Ranskassa. (Ainakin on se etäällä viimemainitun vuosisadan
elämänpinnasta, sillä sen syvyydet -- jonne kuuluvat Claude de
Saint-Martin, liian kevyesti arvioitu Cagliostro, Pasealis ja muutamia
muita; --- ne syvyydet kätkevät meiltä vielä monta salaperäistä
seikkaa.) Ei voi sanoa mitä puuttuu, mutta jotakin puuttuu; jokin
salainen yhdysside on katkennut, ja kauneus esiintyy suljetuin silmin.
Sitä on hyvin vaikea sanoilla tulkita. Ei voi selittää, miksei
kreikkalaisten näytelmien ympärillä leijuva jumaluuden ja
kohtalokkuuden ilmakehä tunnu oikealta sielun ilmakehältä. Noiden
oivallisten murhenäytelmien näköpiirissä liikkuu alati jokin salattu
seikka, jota kohtaan tunnemme jonkinlaista kunnioitustakin. Mutta se ei
ole se sama salattu seikka, joka monessa pienemmässä ja vähemmän
kauniissa teoksessa ilmenee niin lempeänä ja läheisenä ja vaikuttaa
niin läpitunkevasti. Ja Racine, ottaaksemme likeisemmän esimerkin,
vaikka hän onkin naissydämen hairahtumaton runoilija, niin kuka
uskaltaisi väittää hänen milloinkaan askeltakaan lähestyneen naisen
sielua. Mitä vastaatte, jos tiedustan teiltä jotakin Andromaque'n tai
Britannicuksen sielusta? Racinen henkilöistä ymmärrämme vain sen, mitä
he sanovat, ei yksikään sana murra meren sulkuja. He ovat kauhistavan
yksin, ikäänkuin jonkin tähden pinnalla, joka ei enää kierrä taivasta.
He eivät voi vaijeta, sillä silloin he lakkaisivat olemasta. Heillä ei
ole mitään _näkymätöntä perusaatetta_, ja tekisi mieli luulla, että on
kiinnitetty jokin eristävä aine heidän ja heidän henkensä väliin,
kaikkea olemassaolevaa koskevan elämän ja sen elämän väliin, joka
koskettaa vain kärsimyksen, tuskan, intohimon kiitävää hetkeä. On
todella sellaisia aikakausia, joina sielu painuu nukuksiin, eikä kukaan
enää siitä välitä.
Meidän päivinämme se ilmeisesti tekee suuria ponnistuksia päästäkseen
jälleen pinnalle. Se ilmaisee kaikkialla itsensä luonnottomalla,
tunkeilevalla tavalla, ikäänkuin se olisi saanut käskyn eikä sillä enää
olisi varaa menettää aikaa. Se luultavasti valmistautuu ratkaisevaan
taisteluun, eikä kukaan aavista, mitä kaikkia seurauksia tulee olemaan
voitosta tai tappiosta. Se ei ehkä koskaan ennen ole käyttänyt niin
moninaisia ja niin vastustamattomia voimakeinoja. Voisi sanoa, että se
nyt on työnnettynä näkymätöntä muuria vasten, emmekä tiedä, kuoleman
kauhuko sitä kiihdyttää, vaiko uuden elämän alku. En puhu niistä
kätketyistä voimista, joita meidän ympärillämme heräilee, kuten
magnetismi, telepatia, lavitatsioni, säteilevien aineitten ennen
aavistamattomat ominaisuudet, ja tuhannet muut ilmiöt, jotka
järkyttävät vallitsevia tieteitä. Ne ovat kaikille tuttuja ja helposti
todettavia asioita. Sitäpaitsi ne todennäköisesti ovat mitättömiä
seikkoja kaiken sen rinnalla, mitä oikeastaan on tapahtumassa, sillä
sielu on kuin nukkuva olento, joka unissaan tekee suunnattomia
ponnistuksia liikuttaakseen käsivarttaan tai avatakseen silmäluomiaan.
Muilla aloilla, missä joukon huomio on vähäisempi, toimii sielu vielä
tehokkaammin, vaikkei tottumaton silmä voikaan niin selvästi sen
toimintaa havaita. Eikö tunnukin ihan siltä, kuin olisi sielu
huutamaisillaan esiin oman äänensä niiden viimeisten erehdyttävien
äänien seasta, jotka sitä musiikissa vielä ympäröivät? Ja eikö samoin
eräitten maalarien tuotteissa tunnu jonkin näkymättömän läsnäolon pyhä
paino mitä raskaimpana? Ja vihdoin: eikö kirjallisuudessakin siellä
täällä voi havaita, kuinka muutamat huippukohdat saavat kirkkautensa
aivan toisenlaisista valoista, kuin ne olivat, jotka kirkastivat
vanhemman kirjallisuuden ihmeellisimpiä kohtia. Me lähestymme jotakin
selittämätöntä hiljaisuuden muotoa, ja se _tietoinen ylevyys_ [le
sublime positif], joka näihin asti on vallinnut, näyttää painuvan
loppuansa kohti. En viivy kauempaa näissä asioissa, sillä on liian
aikaista puhua niistä selvää kieltä, mutta kumminkin luulen, että
meille ihmiskunnalle harvoin tarjoutuu soveliaampaa henkisen
vapautumisen tilaisuutta. Tämä tilaisuuden tarjoutuminen on suorastaan
_uhkavaatimuksen_ luontoinen, ja sen vuoksi on tärkeätä, että tuo uhka
otetaan huomioon, sillä tarjoutuva tilaisuus on unennäön kaltainen,
joka auttamattomasti häipyy, jollei sitä heti samassa paineta mieleen.
On paras olla varuillaan; meidän sielumme ei liikehdi suotta aikojaan.
Mutta tämä liikehtiminen, joka selvästi on havaittavissa vain olevaisen
korkeimmissa piireissä, ilmenee ehkä, kenenkään aavistamatta, myös
elämän arkipoluilla. Sillä jokainen ylängön kukka leviää lopulta
laaksoonkin. Onko se jo levinnyt? Sitä en tiedä. Ainakin saatamme
nykypäiväin arkielämässä vähäpätöisimpien olentojen keskuudessa todeta
jotain salaperäistä ja suoranaista yhteyttä, sellaisia henkisiä
ilmiöitä ja sielujen lähestymisiä, jonnnoisista tuskin tiedettiin
entisinä aikoina. Eivätkö ne yhtä selvinä olleet olemassa ennen meitä?
Tuskin vaan, sillä kaikkina aikoina on kyllä ollut ihmisiä, jotka ovat
tunkeutuneet elämän salatuimpiin seikkoihin ja jättäneet meille
saamansa tiedot oman aikansa sydämistä, mielistä ja sieluista.
Ilmeisesti noita samoja suhteita silloinkin on ollut olemassa. Mutta
niillä ei ole voinut olla sitä verevää ja kaikkivaltiasta voimaa, mikä
niillä on meidän päivinämme, ne eivät olleet painuneet ihmisyyden
perustuksiin, sillä silloin olisivat nuo viisaat hiljaisilla
vaelluksillaan kyllä kiinnittäneet niihin huomionsa. En puhu tässä enää
"tieteellisestä spiritismistä" enkä sen telepatisista ilmiöistä, enkä
"aineellistuttamisesta" enkä noista muistakaan ilmiöistä, joita äsken
luettelin. Tässä on kysymys sellaisista sielunelämän tapauksista ja
toiminnoista, jotka keskeytymättä jatkuvat hämärimmässäkin
ihmiselämässä, vaikkei tuo eläjä välittäisi rahtuakaan ikuisista
oikeuksistaan. Kysymys on myös aivan toisesta sielutieteestä, kuin on
virallinen sielutiede, joka on anastanut itselleen Psychen kauniin
nimen, vaikkei se itse asiassa koskettele muuta kuin sellaisia henkisiä
ilmiöitä, jotka ovat mitä kiinteimmässä yhteydessä aineen kanssa.
Kysymys on sanalla sanoen kaikesta siitä, mitä voisimme oppia
sellaisesta ylemmästä sielutieteestä, joka käsittelisi ihmissielusta
toiseen välittömästi suuntautuvia suhteita ja meidän sielumme
_tuntoisuutta_ sekä sen yliluonnollista, niin sanoakseni _epätavallista
ilmenemistä_. Tämä tiede, joka tulee kohottamaan ihmistä askeleen
ylemmäksi, on tuskin vielä alussaan, mutta aikanaan se kyllä vielä
kumoaa näihin asti vallinneen alkeellisen sielutieteen.
Tämä välitön sieluoppi on jo laskeutumassa ylhäältä alaspäin
täyttäen pienimmätkin laaksot, ja sen läsnäolo tuntuu kaikkein
mitättömimmissäkin kirjallisissa tuotteissa. Sepä juuri kaikkein
selvimmin ilmaisee, kuinka sielullinen paine ihmiskunnan keskuudessa on
lisääntynyt ja sielun salaperäinen toiminta yleistynyt. Tässä joudumme
jo hipaisemaan sellaisia asioita, joita on miltei mahdoton sanoilla
sanoa, korkeintaan voi mainita joitakin epätäydellisiä ja kömpelöitä
esimerkkejä. Esitämme tässä niistä muutamia alkeellisimpia ja
tunnetuimpia.
Jos ennenaikaan joskus tuli kysymys jostain ennakkotunteesta; jonkun
kohtauksen tai katseen oudosta vaikutelmasta; jostain ihmisjärjen
ulkopuolella tapahtuneesta ratkaisusta; jostain selittämättömästä mutta
silti ymmärrettävästä voimasta tai väliintulosta; myötätunnon tai
vastenmielisyyden salaperäisistä laeista; vaistomaisesta tai
valinnaisesta vetovoimasta; sanomatta jääneiden asiain ylivoimaisesta
vaikutuksesta; -- jos sellaisista tuli kysymys -- mikä muuten oli
jotenkin harvinaista -- niin ei ajattelija sellaisten kysymysten ääreen
pysähtynyt. Ne tuntuivat satunnaisilta. Ei aavistettukaan, että elämä