Köyhäin aarteet - 5

  arkipäivät muodostavat itse asiassa meidän olemuksemme sisällön.
  Vuosikausia kuluu ilman intohimoja, ilman hyveitä, ilman ihmeitä. Opeta
  meitä pitämään arvossa elämän pieniä hetkiä. Jos minä tänä aamuna olen
  osannut toimia Markus Aureliuksen hengessä, niin älä sinä tule minun
  toimiani korostamaan, sillä minä tiedän itsekin, että on jotakin
  tapahtunut. Mutta jos minä luulen menettäneeni päiväni arvottomissa
  teoissa, ja sinä voit todistaa, että minä sittenkin olen elänyt yhtä
  syvästi kuin joku sankari ja että minun sieluni ei ole menettänyt
  oikeuksiaan, niin olet sinä tehnyt enemmän kuin jos olisit taivuttanut
  minut tänään pelastamaan viholliseni hengen, sillä sinä olet lisännyt
  minussa elämän summaa, elämän suuruutta ja elämän halua; ja huomenna
  minä ehkä taas osaan elää arvokkaasti.
  
  
  VIII.
  NOVALIS.
  
  [Esipuheen katkelma _Saïs'in oppilaiden_ käännöksestä.]
  "Ihmiset vaeltavat eri teitä; ken niitä seuraa ja niitä vertailee, hän
  näkee ihmeellisiä ilmiöitä syntyvän" -- niin sanoo kirjailijamme. Minä
  olen valinnut kolme sellaista ihmistä, joiden tiet johtavat kolmelle
  eri huipulle. Ruysbroeckin teosten piirissä olen nähnyt sielun
  siintävimmät huiput, Emersonilla taas säännöttömästi kaartoilivat
  ihmissydämen vaatimattomammat kukkulat. Tässä teoksessa joudumme
  ymmärryksen teräville häkilänpiikeille, jotka usein ovat pelottaviakin.
  Mutta piikkien välissä on viheriöitseviä painanteita ja niissä suloisen
  varjokkaita kätköjä, joiden ilma alati on kirkasta kuin kristalli.
  On ihastuttavaa nähdä, kuinka ihmissielujen radat käyvät erilleen
  pyrkiessään saavuttamattomuutta kohden. Seuratkaamme hetkinen niiden
  kolmen sielun jälkiä, jotka äsken mainitsin. He ovat kukin tahollaan
  päässeet kauas keskimittaisen tietoisuuden tuttujen ja turvallisten
  rajaviivain yläpuolelle ja sieltä löytäneet totuuksia, jotka eivät ole
  toistensa kaltaisia, mutta jotka meidän kumminkin on otettava vastaan
  niinkuin kadonneet ja taas löydetyt sisaremme. Jokin kätketty totuus on
  se mikä meitä pitää elossa. Me olemme sen totuuden tiedottomia ja
  mykkiä orjia ja kannamme kahleita niin kauan kun ei se vielä ole
  näyttäytynyt. Mutta jos joku noista oudoista olennoista, jotka ovat
  moninaisuudessaan yhtenäisen ihmissielun tuntosarvia; -- jos joku
  niistä pimeässä hapuillessaan hetkenkin saa tuota totuutta aavistaa,
  niin heti mitättöminkin meistä tuntee kuin jonkin äkillisen ja
  selittämättömän voiman avulla vapautuvansa jostakin. Paljastetun ja
  iäksi paenneen totuuden tilalle tulee uusi korkeampi, puhtaampi ja
  salaperäisempi totuus, ja vaikkei pinnalle näy mitään, niin viettää
  kaikkeuden sielu seijasta ja syvällistä juhlaa, johon me vain kaukaa ja
  hidastellen otamme osaa. Ja minä luulen, että se juuri sillä tavalla
  kohoaa ja lähestyy päämäärää, joka sille yksin on tuttu.
  Kaikki se mitä sanoilla sanotaan ei itsessään ole mitään. Pane toiselle
  vaakalaudalle kaikki suurten viisaitten puheet ja toiselle tuon lapsen
  tiedoton viisaus ja sinä saat nähdä, että kaikki se mitä Platon, Markus
  Aurelius, Schopenhauer ja Pascal ovat meille ilmoittaneet, ei saa
  rahtuakaan hievahtamaan tiedottomuuden aartehistoa, sillä vaiti oleva
  lapsi on tuhatta vertaa viisaampi kuin puhetta pitävä Markus Aurelius.
  Ja kumminkaan eivät kaikki tuon lapsen tuntemattomat sisäiset aarteet
  olisi sitä mitä ne nyt ovat, jollei Markus Aurelius olisi kirjoittanut
  kahtatoista Meditatio-kirjaansa. Ehkei ole mahdollista puhua näistä
  asioista selvää kieltä, mutta ne joilla on kykyä asettaa omalle
  itselleen kyllin syviä kysymyksiä ja jotka osaavat vaikkapa vain
  salamanlyönnin ajan elää täysin olemuksensa mukaisesti, ne tietävät,
  että asia on niin. Jonain päivänä voidaan saada selville ne syyt, jotka
  vaikuttavat sen, että vaikka joku kansanmies ei ikänään ole lukenut
  Platonia, Swedenborgia eikä Plotinosta, niin ei hänen sielunsa nyt
  olisi sitä mitä se niin erehtymättä on, jolleivät nuo mainitut miehet
  koskaan olisi eläneet. Mutta miten lieneekin, niin ainoaltakaan
  sielulta ei koskaan ainoakaan ajatus katoa olemattomiin, ja kuka tietää
  kuinka monet meistä elävät vain sellaisten ajatusten varassa, joita ei
  koskaan ole ilmaistu? Meidän tietoisuudellamme on monta astetta, ja
  suurimmat viisaat huolehtivat vain meidän tietoisuudestamme, joka on
  melkein tiedotonta sen tähden, että se juuri on tulossa jumalalliseksi.
  Tuon transeendentalin tietoisuuden kartuttaminen näyttää aina olleen
  ihmisten korkein vaikka tuntematon halu. Että se on heille tietämätöntä
  ei merkitse mitään, sillä heille on kaikki tietämätöntä, ja kumminkin
  he sieluissaan toimivat niin viisaasti kuin kaikkein viisaimmat. Totta
  on että suurin osa ihmisistä vasta kuoleman vaiheilla saa elää pienen
  hetken. Kuitenkin tuo mainittu tietoisuus karttuu vain sikäli kuin
  karttuu se selittämätön mikä meitä ympäröi. Me pyrimme tietämään
  oppiaksemme olemaan tietämättä. Me suurenemme vain sikäli kuin
  suurennamme niitä salaperäisiä seikkoja, jotka meitä painavat, ja me
  olemme sellaisten orjien kaltaisia, jotka vain sillä ehdolla saavat
  elämänhalunsa säilymään, että aina ja masentumatta lisäävät armottomien
  kahleittensa painoa...
  Noiden ihmeellisten kahleitten historia on meidän oman itsemme ainoa
  historia. Sillä me olemme pelkkä mysterio ja se mitä me tiedämme ei ole
  mielenkiintoista. Tuo historia ei vielä ole pitkä; se mahtuu muutamille
  sivuille ja parhaimmatkin näyttävät pelkäävän sitä. Kuinka harvat
  uskaltavatkaan edetä inhimillisen ajatuksen äärimmäisille aloille! ja
  sano minulle niiden nimet, jotka olisivat siellä jonkun hetken
  viipyneet... Monet ovat sitä luvanneet, ja jotkut ovat yrittäneet,
  mutta pian on heiltä loppunut se voima, jota siellä tarvitaan, he ovat
  vierähtäneet takaisin ulkonaisen elämän vaiheille, ihmisymmärryksen
  tutuille maille, "ja heidän silmäinsä edessä solui kaikki taas vanhaan
  tapaan."
  On todella vaikeata tehdä kysymyksiä omalle sielulleen ja erottaa sen
  heikko lapsenääni ympäröivän turhan melun keskeltä. Ja kumminkin, kun
  ajattelemme: kuinka mitättömiä ovatkaan kaikki muut hengen
  ponnistukset, ja kuinka kaukana meistä itsestämme käykään meidän
  tavallinen elämämme! Voisi sanoa että siellä alhaalla näkyy vain meidän
  tyhjien, hajanaisten ja hedelmättömien hetkiemme kuvajainen; mutta
  täällä on meidän olemuksemme ainoa kiinnekohta ja itse elämän
  olinpaikka. Sinne meidän on alati ja yhä uudelleen paettava. Kaiken
  muun me tiedämme jo ennen kuin meille on mitään sanottukaan; mutta
  täällä me opimme paljon enemmän kuin mitä puhumalla puhutaan. Ja juuri
  kun lause uupuu ja sanat häviävät, kohtaa meidän levoton katseemme
  yhtäkkiä, vuotten ja vuosisatain halki, toisen katseen, joka
  uskollisesti on sitä odottanut Jumalan tiellä. Silmäluomet värähtävät
  yhtaikaa, silmät kostuvat saman mysterion pelottavan suloisesta
  kasteesta, ja me tiedämme ettemme enää ole yksin tällä loputtomalla
  tiellä...
  Mutta mitkä kirjat puhuvat meille tuosta elämän olinpaikasta?
  Metafysikot pääsevät tuskin sen rajamerkeille asti ja kun niiden ohi on
  menty, niin mitä oikeastaan on silloin jälellä? Joitakin mystikoita,
  jotka näyttävät mielettömiltä sen vuoksi, että he ilmeisesti
  edustaisivat itse inhimillisen ajattelun luonnetta, jos ihmisellä olisi
  aikaa ja voimaa olla tosi ihminen. Vaikka me yli kaiken rakastammekin
  tavallisen järjen mestareita, semmoisia kuin Kant, Spinoza,
  Schopenhauer ja muutamat muut, niin ei se anna aihetta vieromaan
  toisellaisen järjen mestareita, joiden järki on veljellistä järkeä
  sekin ja ehkäpä meidän tulevaisuuden järkeämme. Kuitenkin kaikitenkin
  he ovat meillä sanoneet asioita, jotka olivat meille välttämättömiä.
  Ota syvällisin kaikista tavanmukaisista siveysoppineista tai
  sielutieteilijöistä ja katso mitä hän opettaa. Hän puhuu sinulle
  rakkaudesta, vihasta, ylpeydestä ja muista meidän sydämemme
  intohimoista, ja nuo seikat voivat viehättää meitä hetkisen, niinkuin
  poimitut kukat. Mutta meidän todellinen ja muuttumaton elämämme
  kulkee tuhannen peninkulman päässä rakkaudesta ja sadantuhannen
  peninkulman päässä ylpeydestä. Meillä on _minä_, joka on syvempi ja
  tyhjentymättömämpi kuin intohimojen tai puhtaan järjen _minä_. Ei ole
  tärkeätä sanoa meille mitä tunnemme silloin kun rakastajattaremme
  hylkää meidät. Tänä päivänä hän menee pois, ja meidän silmämme itkee,
  mutta meidän sielumme ei itke. Voi sattua, että sielu saa tuosta
  tapauksesta tiedon ja muuntaa sen valoksi, sillä kaikki mikä sieluun
  saapuu, alkaa heti säteillä. Myös on mahdollista, ettei sielu tiedä
  mitään koko asiasta, ja mitäpä siitä silleen on puhumista? Sellaiset
  pienet asiat on jätettävä niille, jotka eivät tiedä että elämä on
  syvää, Jos minä tänä aamuna olen lukenut La Rochefoucauld'ia tai
  Stendhal'ia, niin luuletteko siitä saamieni ajatusten lisänneen minun
  ihmisyyttäni tai tehneen minua kauniimmaksi niiden enkelien edessä,
  joita minun päivin ja öin on lähestyminen? Kaikki mikä ei kohoa
  koeteltua arkiviisautta korkeammalle, se ei kuulu meille eikä ole
  meidän sielullemme arvollista. Kaikki mitä opimme ilman tuskaa, tekee
  meidät pienemmiksi. Minä hymyilisin vaivaloisesti, jos sinun onnistuisi
  minulle osottaa, että olin itsekäs siinäkin kun uhrasin onneni ja
  elämäni; mutta mitä on itsekkyys niin monien muiden kaikkivaltiasten
  seikkain rinnalla, joiden tunnen itsessäni elävän sanoin kuvaamatonta
  elämää? Meidän olemuksemme puhtaat lait eivät löydy intohimojen
  vaiheilta. Tulee hetki, jolloin meitä ei enää hyödytä eikä meidän
  elämäämme enää liikuta tavallisen tietoisuuden ilmiöt -- jota myös
  voisimme sanoa intohimojen tai ensiasteisten suhteiden tietoisuudeksi.
  Minä myönnän, että tuokin tietoisuus jossain kohdin on mielenkiintoinen
  ja että on välttämätöntä tuntea sen tapoja. Mutta se on vain
  pinnallinen kasvi, sen juuret karttavat sitä tulta, joka palaa meidän
  olemuksemme keskuksessa. Minä voin tehdä jonkun rikoksen eikä silti
  pieninkään henkäys kosketa sen tulen liekkejä; ja taas joku vaihdettu
  katse, tulkitsematon ajatus, vaitiolon hetki voi kiihdyttää sen
  hirmuisiin loimuihin ja saada sen piilojensa syvyydestä tulvimaan yli
  minun elämäni. Meidän sielumme ei tuomitse samoin kuin me; se on
  oikullinen ja kätkössä pysyvä. Se voi huomata tuulenhenkäyksen ja
  myrsky voi siltä jäädä huomaamatta. On etsittävä sellaista, jota se
  huomaa. Siinä on kaikki, sillä siinä olemme me itse.
  Niinpä -- palatakseni jälleen tuohon tavalliseen tietoisuuteen, joka
  vallitsee niin etäällä meidän sielustamme -- tiedän monta, joita ei
  enää ollenkaan hämmästytä esimerkiksi kuvaus Othellon ihmeellisestä
  lemmenkateudesta. Se on määräävänä ihmisen ensimäisissä piireissä. Se
  on vielä ihailtavaakin, kun varoo avaamasta ovia ja ikkunoita; jos ne
  aukenevat, virtaa ulkoa sisään kaikki se tuntematon mikä siellä on
  odottanut, ja siinä virrassa varahtaa koko kuva tomuksi. Me kuuntelemme
  Maurin ja Desdemonan puhelua ja pidämme sitä täysivalmiina luomana,
  mutta emme kuitenkaan voi olla sen ohessa ajattelematta syvempiä
  asioita. Tuo afrikalainen soturi elää toista elämää, joka ei riipu
  siitä, pettääkö jalo venetsiatar häntä vai eikö petä. Hänen sielussaan
  ja hänen olemuksensa ympärillä voi juuri hänen kurjimman epäluulonsa ja
  raaimman vihansa hetkellä sattua tuhat vertaa ylevämpiä tapauksia,
  joita hänen kiljuntansa ei voi hämmentää, ja lemmenkateuden
  pinnallisten kuohujen läpi kuultaa jokin muuntumaton olemus, johon
  ihmisnero toistaiseksi vain sivumennen on viitannut.
  Siitäkö johtuu kaikkien mestariteosten suruvoittoinen sävy? Niitä
  luodessaan on runoilijain täytynyt sulkea silmänsä näkemästä sielunsa
  hirvittäviä näköaloja ja vaimentaa sen lukuisat vakavat äänet.
  Jolleivät he niin olisi tehneet, olisivat he kadottaneet uskalluksensa.
  Ei mikään ole niin masentavaa ja petollista kuin mestariteos, sillä se
  osottaa parhaiten ihmisen kyvyttömyyttä päästä tietoisuuteen omasta
  suuruudestaan ja arvokkuudestaan. Jollei siinä ohessa jokin ääni meille
  ilmoittaisi, että suurimmatkaan kauneudet eivät ole mitään sen rinnalla
  mitä me olemme, niin olisi sellainen mestariteos omansa alentamaan
  meitä enemmän kuin mikään.
  "Sielu", sanoo Emerson, "on korkeampi kuin kaikki mitä siitä voidaan
  tietää ja viisaampi kuin mikään sen teoista. Suuri runoilija saa meidät
  tuntemaan oman arvomme ja niin me annamme vähemmän arvoa hänen
  luomalleen. Paras oppi mitä hän meille antaa on se, että opimme
  pitämään halpana kaikkea, mitä hän on tehnyt. Shakespeare vie meidät
  niin yleville älyllisen toiminnan maille, että hänen omat rikkautensa
  vaikuttavat mitättömiltä niiden rikkauksien rinnalla, joihin siellä
  saamme eläytyä, ja niin me tunnemme, ettei se ylevä teos, jonka hän on
  luonut ja jonka me hetkittäin kohotamme itsestään olemassa olevan
  arvoon; ettei se teos koske asiain todellista luontoa sen syvemmälti
  kuin ohikulkijan varjo jotakin kallionkylkeä."
  Suurten runoelmien ja suurten murhenäytelmien ylevät huudahdukset eivät
  ole muuta kuin salaperäisiä huudahduksia, jotka eivät koske noiden
  runoelmien ja näytelmien ulkonaista toimintaa. Ne ovat sisällisen
  elämän hetkittäisiä pilkistyksiä ja ne saavat meidät toivomaan jotakin
  odottamatonta -- jota me kumminkin niin kiihkeästi odotamme! -- kunnes
  ylen tutut intohimot taas peittävät ne lumellaan... Juuri semmoisissa
  kohdissa ihmisyys hetkeksi asettuu oman itsensä eteen, niinkuin joku
  ihminen jonkun enkelin eteen. Mutta nyt on tarpeellista, että se niin
  usein kuin mahdollista asettuu oman itsensä eteen saadakseen tietoa
  omasta olemuksestaan. Jos jonkun toisen maailman olento astuisi alas
  meidän keskellemme ja kysyisi meidän sielumme jaloimpia kukkia ja
  ihmiskunnan aateliskirjoja, niin mitä me hänelle antaisimme. Jotkut,
  tietämättä mitä tehdä, viittaisivat filosoofeihin. Joku taas, en muista
  kuka, on luvannut tuoda esiin _Othellon, Kuningas Lear'in ja Hamletin_.
  Ei, ei, emme me ole mitään semmoista. Ja minä luulen, että meidän
  sielumme painuisi syvälle meidän ruumiiseemme ja kuolisi sinne
  häpeästä, sillä se tietää kyllä hyvin, etteivät sen näkyväiset
  aartehistot ole mitään vieraille näytettäviä ja että ne sisältävät vain
  väärennettyjä jalokiviä. Vähäisinkin meistä tuntee yksinäisyyden
  hetkinä -- kun hän tietää sen mitä ihmisen pitäisi tietää -- olevansa
  oikeutettu toisenlaiseen esittelyyn kuin se minkä mestariteokset
  antavat. Me olemme näkymättömiä olentoja. Meillä ei olisi taivaan
  lähettiläälle mitään sanottavaa eikä liioin mitään näytettävää, ja
  meidän parhaat kauneutemme tuntuisivat yhtäkkiä samanlaisilta kuin ne
  poloiset perhemuistot, jotka ovat olevinaan niin kalliita siellä omissa
  laatikoissaan, mutta muuttuvat heti niin surkeiksi jos ne vedetään
  piilostaan välinpitämättömien silmien katseltaviksi. Me olemme
  näkymättömiä olentoja, jotka elämme vain omassa itsessämme, ja tuo
  tarkkaavainen vieras menisi pois aavistamatta mitä kaikkea hän olisi
  voinut nähdä, jollei meidän suopea sielumme juuri silloin tulisi
  väliin. Sielu pakenee niin mielellään pikkuasioita ja sitä on niin
  vaikea tavottaa elämän seasta, ja sen vuoksi pelätään kutsua sitä
  apuun. Ja kumminkin se on aina läsnä eikä pety koskaan, eikä petäkään
  koskaan kun sitä oikein pyytämällä pyydetään. Se näyttäisi tuolle
  odottamattomalle lähettiläälle ihmisen yhteenpuristettuja käsiä, hänen
  silmiään, jotka ovat täynnä nimettömiä unelmia, ja hänen huuliaan,
  jotka eivät mitään osaa sanoa; ja ehkei toinen, jos hän on kyllin
  arvokas ymmärtääkseen, silleen enää uskaltaisi kysyä...
  Mutta jos hän muita todistuksia tahtoisi, niin veisi sielu hänet niiden
  pariin, joiden teot liikkuvat melkein hiljaisuuden rajoilla. Se avaisi
  ovet sinne, missä jotkut rakastaisivat sitä sen itsensä vuoksi
  pitämättä lukua ruumiin pikku eleistä. He nousisivat yhdessä niille
  yksinäisille ylängöille, missä tietoisuus kohoo askelta korkeammalle ja
  missä kaikki ne, jotka ovat levottomia itsensä tähden, tarkastellen
  kiertelevät sitä suunnatonta rataa, joka yhdistää näkyväisen maailman
  meidän korkeampiin maailmoihimme. He menisivät ihmisolemuksen äärille;
  sillä missä inhimillinen näyttäisi loppuvan, siinä se todennäköisesti
  vasta alkaa; ja sen varsinaiset ja ehtymättömät ainekset löytyvät vain
  näkymättömistä, missä alati on oltava varuillaan. Vain niiltä
  ylängöiltä löytyy ajatuksia, joita sielu voi hyväksyä, ja aatteita,
  jotka muistuttavat sitä itseään ja ovat yhtä järkkymättömiä kuin se
  itse. Siellä ihmisyys on saanut hetkisen hallita ja nuo heikosti
  valaistut huiput ovat ehkä ainoat merkit, jotka maasta pilkottavat
  hengen avaruuteen. Niiden heijastukset ovat todellakin saman värisiä
  kuin meidän sielumme. Me tunnemme itsessämme, että kaikki älyn ja
  sydämen intohimot vieraan olennon silmissä olisivat joittenkin
  kyläriitojen veroisia; mutta ne miehet, joista minä puhun, ovat
  teoissaan edenneet intohimojen pienistä oloista ja sanoneet asioita,
  jotka jaksavat kiinnittää muittenkin mieltä kuin maallisen seurakunnan
  jäsenten. Meidän ihmisyytemme ei saa myyräyhteiskunnan tavoin liikkua
  yksin omissa syvyyksissään. Sen on tärkeätä elää niinkuin sen joskus
  pitäisi tehdä elämästään tiliä vanhemmille veljille. Omaan itseensä
  kiintynyt henki on vain paikallinen kuuluisuus, joka saa matkustajan
  hymyilemään. On olemassa muutakin kuin henkeä, eikä henki ole se, mikä
  meitä yhdistää maailman kaikkeuteen. On jo aika oppia tekemään ero
  hengen ja sielun välillä. Ei ole kysymys siitä mitä tapahtuu meidän
  keskuudessamme, vaan siitä mitä tapahtuu meissä, intohimojen ja järjen
  yläpuolella. Jollei minulla tuolle toisen maailman olennolle ole muuta
  antamista kuin La Rochefoucauld, Lichtenberg, Meredith tai Stendhal,
  niin hän katselisi minua samaan tapaan kuin minä katselen jotain
  hengettömän kaupungin epätoivoista porvaria, joka minulle haastelee
  kaduistaan, avioelämästään tai teollisuudestaan. Mikäpä enkeli kyselisi
  Titukselta, miksei tämä nainut Bereniceä tai miksi Andromake lupautui
  Pyrrhukselle? Mitä edustaa Berenice, jos vertaan häntä siihen
  näkymättömään mikä piilee tuossa kerjäläisnaisessa, tai ilotyttöön,
  joka tuossa tekee minulle merkkejään? Joku salaperäinen sana voi
  joskus, yksin ja semmoisenaan, edustaa inhimillistä olentoa; mutta
  meidän sielumme ei noilla toisilla alueilla ole ilman varjoja ja
  kuiluja; ja sinä itse -- pysähdytkö siihen vakavina hetkinä, kun elämän
  paino makaa raskaana hartioillasi? Ihminen ei ole noissa seikoissa ja
  kumminkin nuo seikat ovat täysiä ja valmiita. Mutta niistä saa puhua
  vain itsekseen ja pitää heti vaieta, jos joku vieras illalla kolkuttaa
  ovelle. Mutta jos sama vieras yllättää minut juuri kun sieluni etsii
  läheisimpien aartehistojensa avainta Pascalilta, Emersonilta tai
  Hellolta tai niiltä joiden huolen esineenä on hyvin puhdas kauneus,
  niin silloin en sulje kirjaa enkä punastu; ja ehkäpä hän itse siinä
  saisi tuntemuksen jostakin hiljaisuuteen tuomitusta lähimäisestä, tai
  ainakin tulisi tietämään, ettemme kaikki ole pelkkiä tyytyväisiä maan
  asuvaisia.
  
  
  JOKAPÄIVÄISYYDEN TRAGIIKKA.
  
  On olemassa sellaista jokapäiväisyyden tragiikkaa, joka on paljon
  todempaa, paljon syvempää ja paljon läheisemmässä yhteydessä meidän
  todellisen olemuksemme kanssa, kuin on suurten tapausten tragiikka.
  Sitä on helppo tajuta, mutta vaikea tulkita, sillä tämä varsinainen
  tragiikka ei kuulu aineellisuuden eikä sielunilmiöiden yksinkertaisiin
  piireihin. Siinä ei ole kysymys määrättyjen olentojen välisestä
  taistelusta, ei liioin kahden mielihalun välisestä taistelusta eikä
  ikuisesta intohimon ja velvollisuuden ristiriidasta. Pikemminkin on
  kysymys jostakin ihmeellisestä, joka sisältyy itse elämisen ilmiöön.
  Pikemminkin pitäisi näyttää, että sielussa itsessään on sielu, keskellä
  äärettömyyttä, joka aina ja alati on toiminnassa. Yli järjen ja tunteen
  tavallisten keskustelujen pitäisi tehdä kuultavaksi se juhlallisempi ja
  katkeamaton keskustelu, joka on käymässä olennon ja sen kohtalon
  välillä. Pitäisi voida seurata olentoa, joka epäröivin, tuskallisin
  askelin lähestyy totuuttansa, kauneuttansa, Jumalaansa; tai olentoa,
  joka niistä etääntyy. Pitäisi vielä tehdä nähtäviksi ja kuultaviksi
  tuhannen sellaista seikkaa, joita tragiikan runoilijat ovat päästäneet
  sivumennen vivahtamaan. Mutta pääkysymys on tämä: eikö sitä, minkä he
  ovat päästäneet vain sivumennen vivahtamaan, voisi yrittää saada kaiken
  muun edellä vallitsevaksi? Eikö voisi sitä mitä me kuulemme esimerkiksi
  kuningas Learissä, Macbethissa, Hamletissa, äärettömyyden salaperäistä
  soittoa, sielujen ja Jumalien uhkaavaa vaitioloa, näköpiirin äärellä
  jylyävää iankaikkisuutta, kohtaloa tai sallimusta, jotka sisäisesti
  havaitsee, vaikkei voi sanoa mistä merkistä ne tuntee; eikö
  minkäänlaisella osienvaihdolla voisi tuota kaikkea vetää lähemmäksi
  katsojaa samalla kun näyttelijät jäisivät syrjään. Onko liian
  uskaliasta väittää, että elämän todellinen murhenäytelmä, syvä ja
  normaali yleistragiikka, alkaa vasta siitä, mihin niin sanottu toiminta
  tuskineen ja kauhuineen päättyy! Eikö onnen käsivarsi olisi pitempi
  kuin onnettomuuden, ja eivätkö muutamat sen voimat pääsisi vielä
  lähemmäksi inhimillistä sielua? Pitääkö meidän välttämättä kiljua kuin
  Alridit, jotta iankaikkinen Jumala meissä ilmenisi? eikö hän koskaan
  voi ilmestyä meidän hiljaisen lamppumme ääreen? Eikö aivan tyven hetki
  ole kauhea, kun sitä ajattelee, ja kun tähdet vartioivat sitä
  yläpuolelta; ja kummassako kehkeytyy elämän tarkoitus, melussa vaiko
  hiljaisuudessa? Kun kertomuksen lopussa sanotaan: "Ja he tulivat
  onnellisiksi", niin eikö siitä kohdasta vasta pitäisi suuren
  levottomuudentunnelman herätä? Mitä heille tapahtuu kun he ovat
  onnellisia? Eikö onnellisuus tai ihan yksinkertainen lepohetki sisällä
  vakavampia ja vakaampia asioita kuin intohimojen aallokko? Eikö silloin
  ajan meno ja muut vielä salaperäisemmät menot vihdoinkin tule näkyviin
  ja eikö tiimojen vauhti tunnu kiihtyvän? Eikö kaikki tämä tavoita
  paljon syvempiä säikeitä kuin tavallisten näytelmien tikarinpistot? Kun
  ihminen luulee olevansa suojassa ulkonaiselta kuolemalta, niin eikö
  olemisen ja äärettömyyden ihmeellinen ja hiljainen murhenäytelmä juuri
  silloin avaakin teatterinsa ovia? Saavuttaako minun elämäni
  mielenkiintoisimman kohtansa siinä kun pakenen paljastettua miekkaa?
  Sisältyykö sen ylevin hetki suudelmaan? Eikö elämässä ole toisia
  kohtia, joina pysyväisemmät ja puhtaammat äänet tulevat kuuluviin? Vain
  ukkosöinäkö meidän sielumme puhkeaa kukkaan? Niin näyttää näihin asti
  uskotun. Melkein kaikki meidän tragiikanrunoilijamme havaitsevat vain
  toisaikaista elämää, ja voipa väittää, että koko meidän teatterimme on
  ajastaan eksynyt, ja että näyttämötaide on yhtä monta vuotta jälessä
  kuin kuvanveisto.
  Samoin ei ole laita esimerkiksi hyvän maalaustaiteen eikä hyvän
  musiikin, ne ovat nykyelämästä osanneet löytää ja tulkita kätketympiä,
  mutta ei silti vähemmän arvokkaita ja hämmästyttäviä piirteitä. Ne ovat
  huomanneet, että tämä elämä on menettänyt koristeellista ulkopuoltaan
  vain voittaakseen sitä enemmän syvyyttä, sisäistä merkitsevyyttä ja
  henkistä arvokkuutta. Hyvä maalari ei enää kuvaa Mariusta voittamassa
  kimpriläisiä eikä Guisen herttuan murhaa, sillä voittoon ja murhaan
  liittyvät sieluntilat ovat alkeellisia ja poikkeuksellisia ja
  sentapaisten väkivaltaisuuksien turha melu vaimentaa olentojen ja
  asianhaarain syvemmän äänen, joka on arkaa ja varovaista. Hän kuvaa
  mieluummin jonkin etäisen maalaistalon, jonkin käytävän päässä olevan
  auki jääneen oven, kasvot, tai lepäävät kädet. Ja nämä yksinkertaiset
  kuvat voivat lisätä jotakin meidän syvimpään tietoisuuteemme, ja
  sellaista lisää ei enää voi kadottaa.
  Mutta meidän tragiikanviljelijämme, samoin kuin keskinkertaiset
  maalarit, jotka eivät jaksa luopua historiallisista aiheista, he
  sijoittavat teostensa koko mielenkiinnon esillä olevan tapahtuman
  väkivaltaiseen puoleen. Ja he vaativat, että meitä pitäisi tyydyttää
  samantapaisten tekojen kuin raakalaisia, joiden parissa tuommoiset
  väkivaltaisuudet, murhat ja petokset olivat jokapäiväisiä. Sellaista
  vaaditaan vielä, kun meidän elämämme jo useimmiten kuluu kaukana veren
  vuodatuksesta ja miekkojen melskeestä, ja meidän kyyneleemme ovat
  tulleet hiljaisiksi, näkymättömiksi, melkeinpä aineettomiksi...
  Kun käyn teatterissa, tuntuu minusta kuin viettäisin sen ajan
  esi-isieni keskuudessa, joiden elämänkäsitys oli kehittymätön, runoton
  ja raaka, niin etten minä enää voi sitä mieleeni palauttaa enkä
  omaksua. Näen petetyn puolison tappavan vaimonsa, naisen myrkyttävän
  rakastajansa, pojan kostavan isälleen; näen isän uhraavan lapsensa ja
  lasten surmaavan isänsä; näen murhattuja kuninkaita, häväistyjä
  neitoja, vangittuja kansalaisia; näen koko tuon sovinnaisen
  järkytyksen. Mutta voi sittenkin! niin pinnallista ja niin aineellista,
  kaikki tuo veren ja kyynelten ulkonainen vuotaminen, kaikki tuo
  kuoleminen! Mitä voi olla minulle sanottavaa sellaisella olennolla,
  jolla on vain yksi ainoa kiinteä ajatus, ja joka ei ehdi elää sen
  vuoksi, että hänen on toimitettava hengiltä kilpailijansa tai
  rakastajattarensa?
  Kun tulin teatteriin, toivoin saavani nähdä niitä siteitä, joita myöten
  minun elämäni juontuu salatuista alkulähteistään, kun en itse joka
  hetki ehdi tai jaksa niitä havaita. Toivoin saavani hetkisen katsella
  vähäpätöisen arkielämäni kauneutta, sen suuruutta ja vakavuutta.
  Toivoin saavani nähdä jonkinlaisen olennon, voiman, jumalan, josta en
  mitään tiedä, mutta joka asuu minun kanssani minun huoneessani. Odotin
  joitakin epämääräisen yleviä hetkiä, jotka huomaamattani eläisin
  pisimpien ja raskaimpien tiimojeni välissä; ja useimmiten minä löysin
  ihmisen, joka pitkästi selitti, minkätähden hän on mustasukkainen,
  miksi hän myrkyttää toisen tai tappaa itsensä.
  Minä ihailen Othelloa, mutta minusta hän ei elä samaa ylevää arkielämää
  kun Hamlet, jolla on aika elää, kun hän ei toimi. Othellon
  mustasukkaisuus on ihanaa. Mutta emmekö sittenkin ole vanhoilla
  harhateillä, kun luulemme elävämme todellisinta elämäämme noina
  hetkinä, joina olemme tuollaisen tai jonkun yhtä voimakkaan intohimon
  vallassa? Joskus olen taipuvainen uskomaan, että vanhus, joka
  yksinkertaisesti istuu nojatuolissaan lampun valossa ja odottaa,
  seuraten alitajunnassaan kaikkia niitä ikuisia lakeja, jotka
  vallitsevat hänen talonsa ympärillä; tulkiten, vaikka ymmärtämättään,
  kaikkea sitä mitä sisältyy ovien ja akkunain hiljaisuuteen ja valon
  hienoon ääneen; kannatellen sielunsa ja kohtalonsa läsnäoloa; kääntäen,
  hiukan päätään ja aavistamatta, että samassa huoneessa vaikuttavat ja
  valvovat kaikki tämän maailman voimat niinkuin toimeliaat palvelijat;
  tietämättä, että itse aurinko syvyyden päältä kannattelee sitä pöytää,
  johon hänen kyynärpäänsä nojaa, ja ettei ole yhtäkään taivaan tähteä
  eikä ainoata sielun kykyä, joka olisi täysin riippumaton laskeutuvan
  silmäluomen liikkeestä tai nousevasta ajatuksesta; -- joskus olen
  taipuvainen uskomaan, että tuo liikkumaton vanhus oikeastaan elää
  paljon syvempää, paljon inhimillisempää ja paljon yleispätevämpää
  elämää kuin rakastaja kuristaessaan rakastajattarensa, päällikkö
  voittaessaan tai "puoliso hyvittäessään kunniaansa".
  Tähän ehkä vastataan, ettei sellaista liikkumatonta elämää sinänsä voi
  aistimilla todeta, että se on joillakin liikkeillä tehtävä
  havainnolliseksi ja että nuo siihen tarvittavat ja hyväksyttävät
  liikkeet ovat valittavissa vain niiden muutamien intohimojen piiristä,
  joita tähänkin asti tällä alalla on viljelty. En tiedä, onko perää
  siinä, että sellainen paikoillaan seisova näytelmä olisi mahdoton. Minä
  suorastaan luulen, että niitä on olemassakin. Suurin osa Aeschyluksen
  murhenäytelmistä on liikkumattomia. En puhukaan _Prometeuksesta_ enkä
  _Rukoilijoista_, joissa ei mitään tapahdu. Mutta katsokaamme
  _Choephores_-näytelmää, joka kumminkin on vanhan ajan tärisyttävin
  näytelmä. Sehän polkee paikoillaan Agamemnonin haudan edustalla kuin
  paha uni, kunnes hartaiden itsetutkistelujen kylläisyydestä salamana
  sinkoaa esiin murha. Tarkastakaamme tältä kannalta muutamia muita
  vanhan ajan kauneimpia kappaleita, sellaisia kuin _Eumenidit, Antigone,
  Elektra, Oedipus Kolonoksessa_. Esipuheessaan _Bereniceen_ sanoo
  Racine: "He ovat ihailleet Sofokleen _Ajax'ia_, jossa ei tapahdu muuta,
  kuin että Ajax surmaa itsensä raivoissaan, kun häneltä on kielletty
  Achilleen aseet. He ovat ihailleet _Filoktetesta_, jonka ainoana
  aiheena on Ulysses vaanimassa Herkuleen nuolia. Itse _Oedipus_,
  huolimatta kaikista tuntemiskohtauksistaan, on toiminnaltaan köyhempi
  kuin vähäpätöisin nykyajan näytelmä."
  Eikö sellainen ole melkein liikkeetöntä elämää? Tavallisesti niissä ei