Köyhäin aarteet - 3

ympäröivän kaikkia elämämme vaiheita, ja yritämme valita toisin kuin
tähtemme on määrännyt; aina me lopullisesti otamme sen naisen, joka on
laskeutunut tuosta muuttumattomasta taivaankappaleesta. Ja vaikka me
Don Juanin tavoin syleilisimme tuhatta ja kolmea, niin me eräänä
iltana, kun käsivartten ote herpaantuu ja huulet eroovat, yhä vieläkin
näkisimme edessämme tuon saman naisen, hyvän tai pahan, lempeän tai
julman, uskollisen tai uskottoman, joka on meille määrätty...
Tosiaankaan me emme koskaan pääse pois siitä hienosta valokehästä,
jolla meidän kohtalomme ympäröi meidän jokaisen askeleemme, ja
kaukaisimmatkin ihmiset näyttävät tuntevan tuon pidättävän piirin sävyn
ja ulottuvaisuuden. He huomaavat alun pitäin noiden henkisten säleiden
värin, ja sen mukaan he joko hymyillen ojentavat meille kätensä tai
vetävät sen pelästyneinä pois. Me tunnemme kaikki toisemme jossain
ylemmässä ilmapiirissä, ja se käsitys, jonka minä olen luonut jostakin
tuntemattomasta olennosta, kuuluu välittömänä osana johonkin
salaperäiseen totuuteen, joka on syvempi kuin aineellinen totuus. Kuka
meistä ei olisi kokenut noita asioita, jotka tapahtuvat tuon miltei
taivaallisen ihmisyyden tutkimattomilla aloilla? Jos saat kirjeen, joka
tulee jonkun saaren kätköistä suurten valtamerien etäisyyksistä ja
jonka kirjoittajasta sinä et tiedä mitään, niin oletko varma, että
kirjeen kirjoittaja on sinulle niinkään tuntematon, ja etkö juuri sillä
hetkellä kun luet, saavuta siinä tapaamastasi sielusta -- jumalat yksin
tietävät missä ilmapiireissä se tapahtuu -- etkö saavuta siitä sielusta
varmuuksia, lujempia ja tärkeämpiä kuin kaikki tavalliset varmuudet? Ja
toisaalta: etkö usko että tuo sielu, jonka ajallinen sattuma saattoi
hetkisen ajattelemaan sinun sieluasi; että sekin sielu puolestaan siinä
saavutti vastaavia varmuuksia? Joka taholla löytyy tällaisia
salaperäisiä tuttavuuksia, emmekä me voi salata olemassaoloamme. Nuo
kahden tuntemattoman väliseen kirjeiden vaihtamiseen liittyvät pienet
salaperäisyydet näyttävätkin juuri paraiten luovan valaistusta niihin
hienoihin yhdyssiteihin, joita varmaan on olemassa kaikkien sielujen
välillä. Siinä on ehkä yksi kapea rako -- perin vaivainen kylläkin,
mutta niitä on niin vähän, että saamme olla tyytyväisiä valjuimpaankin
valoon, -- siinä on ehkä pimeyden portissa yksi kapea rako, josta
hetkessä voimme aavistella, mitä tapahtuu kätkettyjen aarteitten
luolassa. Tutkihan vaan jonkun ihmisen harrastuksetontakin
kirjeenvaihtoa, niin huomaat siinä jotakin omituista yhtenäisyyttä. En
tunne toista enempi kuin toistakaan niistä kahdesta, joilta
kummaltakin tänä aamuna sain kirjeen, ja kumminkin tiedän, etten voisi
toiselle vastata samaan tapaan kuin toiselle. Olen nähnyt jotakin
silminnäkymätöntä. Ja jos minulle kirjoittaa joku, jota en ole koskaan
nähnyt, niin olen puolestani varma, ettei hänen kirjeensä ole täysin
samanhenkinen, kuin jos hän olisi kirjoittanut tuolle ystävälleni, joka
nyt juuri katselee minua. Siinä on aina jokin käsittämätön ero. Se on
se näkymätön henkinen merkki, jolla sielu tervehtii toista sielua.
Täytyy uskoa, että me kaikki tunnemme toisemme jollakin alueella, josta
emme mitään tiedä, ja että meillä on yhteinen kotimaa, jonne menemme,
jossa tapaamme toisemme ja josta jälleen vaivattomasti palaamme.
Tuossa yhteisessä kotimaassa me myös valitsemme ne naiset, joita
rakastamme, ja siitä johtuu, ettemme me erehdy, eivätkä rakastamamme
naiset liioin. Rakkauden kuningaskunta on ennen kaikkea varmuuksien
suuri kuningaskunta, sieluilla kun siellä on kaikkein eniten vapaata
aikaa. Siellä niillä tosiaankaan ei ole muuta tehtävää kuin todeta
tuttavuuttaan, syvästi ihailla toisiaan ja kysellä toisiltaan
kyynelsilmin, kuten nuoret sisarukset toisensa tavatessaan; ja
sill'aikaa kiertyvät käsivarret ja huulet yhtyvät niin kaukana heistä
itsestään... Sieluilla on vihdoinkin aikaa hymyillä toisilleen ja elää
hetkinen omalle itselleen kovan arkielämän välissä; ja ehkäpä juuri
tuon hymyn ja noiden katseiden korkeudesta valuu se salaperäinen suola,
joka ikuisesti, rakkauden äitelimpinäkin hetkinä, säilyttää
pilaantumattomana muiston kahden huuliparin yhtymisestä...
Mutta tässä on puhe vain ennakoltamäärätystä ja todellisesta
rakkaudesta. Kun tapaamme jonkun niistä, jotka sallimus on meitä varten
varannut ja lähettänyt suurten hengen kaupunkien syvyyksistä, jossa
tietämättämme elämme; lähettänyt siihen tienristeykseen, josta me
määrätyllä hetkellä tulemme kulkemaan ohitse, niin tiedämme me asian jo
ensi katseesta. Muutamat kumminkin yrittävät väkivaltaa sallimusta
vastaan. Voi sattua, että me raivoten viemme kädet silmillemme
päästäksemme enempää näkemästä sitä mitä meidän on täytynyt nähdä, ja
että me nostamalla kaikki pienet voimamme ikuisia voimia vastaan
onnistumme pääsemään yli tien ja jonkun toisen luo, joka kumminkaan ei
ole meitä varten lähetetty. Mutta se on turhaa ponnistusta, me emme
kumminkaan saa "tulevaisuuden suurten sammioitten tyyntä vettä
liikkumaan." Ei tapahdu mitään; korkeuksien puhdas voima ei suostu
laskeutumaan alas, ja saavutetut suudelmat ja hyödyttömät hetket eivät
taivu liittymään meidän elämämme todellisiin hetkiin ja suudelmiin...
Sallimus sulkee joskus silmänsä, mutta se tietää hyvin, että me illan
tullen palaamme sen luokse, ja että se saa sanoa viimeisen sanan. Se
voi pitää silmänsä kiinni, mutta sillaikaa kulunut aika on menetettyä
aikaa...
Nainen näyttää olevan sallimusten alainen suuremmassa määrin kuin me
miehet. Hän alistuu niihin paljon mutkattomammin. Hän ei koskaan
tosissaan asetu niitä vastaan. Hän on vielä lähempänä Jumalaa ja
antautuu välittömämmin salaperäisten voimien vietäväksi. Ja epäilemättä
juuri tuosta syystä me niinä hetkinä, joina nainen sisältyy meidän
elämäämme, tunnemme lähestyvämme jotakin, joka on peräisin itsensä
Kohtalon alkulähteiltä. Etenkin naisten läheisyydessä saamme joskus
sattumalta "selvän aavistuksen" sellaisesta elämästä, joka ei tunnu
seuraavan näkyväisen elämän juonteita. Nainen saattaa meitä lähemmäksi
oman olemuksemme ovia. Kuka tietää vaikkapa sankaritkin keksisivät
voimansa ja oppisivat tuntemaan onnensa tähden jonain syvänä hetkenä
levätessään naisen rinnoilla; ja tokko ihmisellä, joka ei koskaan ole
tuollaista hetkeä kokenut, liioin koskaan on tarkkaa tajua
tulevaisuudesta?
Astumme jälleen korkeamman tietoisuuden hämäriin piireihin. Kuinka
totta onkaan, että sielläkin "niinsanottu psykologia on yksi niistä
toukista, jotka pyhätössä ovat anastaneet itselleen sen paikan, joka on
varattu todellisille jumaltenkuville!" Ei näet aina ole kysymys
pelkästä pinnasta; eipä edes meidän tärkeimmistä sala-ajatuksistamme.
Luuletteko tosiaan, ettei rakkauteen kuulu muuta kuin ajatuksia, tekoja
ja puheita, ja etteivät sielut pääse irti noiden seikkojen kahleista?
Kun minä syleilen erästä naista, tarvitseeko minun siinä tietää, onko
se nainen lemmenkade ja uskollinen, synkkä tai valoisa, totinen tai
petollinen? Luuletteko tosiaan, että pienet viheliäiset sanat voivat
nousta niille huipuille, joilla meidän sielumme sijaitsevat ja joiden
hiljaisuudessa meidän kohtalomme muovautuu? Mitä minä huolin siitä,
vaikka hän, nainen, puhuu minulle ilmoista ja jalokivistä, töyhdöistä
ja neuloista, ja vaikkei hän näytä minua ymmärtävän? Luuletko minun
kaipaavan yleviä sanoja silloin, kun tunnen erään sielun katselevan
minun sieluani, ja etkö luule minun tietävän, ettei hienoimpienkaan
ajatusten ole sallittu kohota tuon salaisen tapauksen tasoille? Minä
olen alati valtameren vaiheilla; ja jos olisin Platon, Pascal tai
Michel-Angelo, ja minun rakastajattareni puhuisi minulle
korvarenkaistaan, niin kaikki mitä minä sanon hänelle ja hän minulle,
kaikki se liukuisi saman näköisenä sen sisäisen meren syvyyksien
päällä, jota toinen toisessamme tarkkaamme. Minun korkein ajatukseni ei
elämän tai rakkauden vaa'assa paina hiventäkään enempää kuin ne kolme
pientä sanaa, jotka rakastettuni lausui sormuksistaan, helmi- tai
lasiketjustaan...
Me itse olemme ymmärtämättömiä, me kun aina liikumme omankin älymme
takamailla. Pitää vain nousta vuoren ensimäiselle lumialueelle, siellä
kyllä puhdas ilma silittää kaikki epätasaisuudet. Mitäpä eroa onkaan
Markus Aureliuksen puheen ja lapsen lepertelyn välillä? Olkaamme nöyriä
ja oppikaamme eroittamaan tilapäinen oleellisesta. Älkööt mitkään
silmänlumeet saako meitä unohtamaan syvyyden ihmeitä. Kaikkein
kauneimmat ajatukset ja kaikkein alhaisimmat kuvittelut vaikuttavat
yhtä vähän meidän sielumme ikuiseen ulkomuotoon, kuin Himalaya-vuoret
tai syvimmät rotkot maapallon ulkomuotoon taivaan avaruudessa. Yksi
katse, yksi suudelma, ja jonkin näkymättömän mahtavan läsnäolon
varmuus: kaikki on sillä sanottu: ja minä tiedän olevani vertaiseni
vierellä...
Mutta tuo vertainen on totisesti ihana ja ihmeellinen. Ja vihoviimeinen
heitukka omistaa rakkaudessaan jotakin sellaista, jota me miehet emme
milloinkaan omista, sillä hänen ajatuksessaan esiintyy rakkaus aina
ikuisena. Kaikilla naisilla ehkäpä juuri tällä perustuksella onkin
alkuperäisten voimien kanssa sellaista yhteyttä, johon me emme voi
päästä. Parhaat meistä vaeltavat miltei aina sangen kaukana niistä
aarteista, joita he omistavat tuossa toisessa elämänpiirissä, ja kun
sitten joku elämän juhlahetki vaatisi jotakin korua tuosta
aartehistosta, niin eivät he enää muista tietä, joka sinne vie, vaan
tarjoovat turhaan oman älynsä väärennettyjä jalokiviä tuolle tärkeälle
hetkelle, joka ei kumminkaan anna itseänsä pettää. Mutta nainen tietää
aina tien omaan sisimpäänsä, ja tapasitpa hänet ylellisyydessä tai
kurjuudessa, tietämättömänä tai oppineena, häpeässä tai kunniassa; jos
sanot hänelle sanan, joka todella lähtee sielusi neitseellisistä
syvyyksistä, niin hän kyllä osaa löytää nuo salaiset tiet, joita hän ei
koskaan kadota näkyvistään, ja yksinkertaisesti vähääkään epäröimättä
hän rakkauden ehtymättömästä varastosta saattaa sinulle sanan, katseen
tai eleen, joka on yhtä puhdas kuin omasikin.
On kuin hänen sielunsa aina olisi hänen kätensä ulottuvilla; hän on
valmis, päivällä ja yöllä, täyttämään toisen sielun korkeimmat
vaatimukset. Ja samat lunnaat riittävät aina, niin kaikkein köyhimmälle
kuin kuningattarellekin...
Lähestykäämme kunnioittavasti niin pienintä kuin suurintakin heistä,
niitä jotka ovat mietteissään ja niitä jotka unelmoivat, niitä jotka
vielä nauravat ja niitä jotka itkevät, sillä he tietävät asioita, joita
me emme tiedä ja heillä on valo, jonka me olemme kadottaneet. He elävät
ihan Välttämättömän vaiheilla ja tuntevat sen tiet paremmin kuin me. Ja
juuri senvuoksi heillä on tuota ihmeellistä varmuutta ja ihailtavaa
arvokkuutta, ja huomaa helposti, kuinka he pienimmissäkin toimissaan
tuntevat liikkuvansa suurten jumalien väkevien ja turvallisten kätten
tukemina. Äsken sanoin, että nainen saattaa meitä lähemmäksi oman
olemuksemme ovia. Ja tosiaankin tekee mieli uskoa, että kaikki meidän
naissuhteemme käyvät tuon alku-oven aukeamasta, ja että niiden
välittäjänä ovat nuo käsittämättömät kuiskaukset, joita varmaan
kaikkien seikkojen synnyinhetkellä kuiskataan, silloin kun ei vielä
uskalleta puhua ääneen, kun pelätään kieltoa tai jotakin odottamatonta
käskyä...
Hän, nainen, ei astu tuon oven kynnyksen yli, mutta hän odottaa meitä
sen sisäpuolella, siellä missä alkulähteet ovat. Ja kun me ulkopuolelta
kolkutamme ja hän meille avaa, niin ei hän koskaan päästä kädestään
avainta eikä ovenpuoliskoa. Hän katsoo hetken sitä, joka siinä saapuu,
ja tuona lyhyenä hetkenä hän saa tietää kaiken, mitä hän tietää
tarvitsee, tulevaiset vuosikaudet värähtävät hamaan aikojen loppuun
asti... Kuka voi sanoa, mitä sisältää rakkauden ensimäinen katse, "tuo
taikasauva, joka on tehty taittuneesta valonsäteestä"; säteestä, joka
lähtee meidän olemuksemme ikuisesta tulesta ja joka uusii kaksi sielua
ja nuorentaa niitä kaksikymmentä vuosisataa. Ovi avautuu edelleen,
taikka sulkeutuu; älä ponnistele suotta, sillä kaikki on määrätty.
Kyllä hän tietää. Hän, nainen, ei silleen enää pidä lukua sinun
teoistasi, puheistasi eikä sinun ajatuksistasi, ja jos hän vieläkin
niitä seuraa, niin tekee hän sen vain hymyhuulin; ja erehtymättä hän
antaa mennä sen, mikä ei vahvista tuota ensi katseen tuomaa varmuutta.
Ja jos luulet voivasi häntä eksyttää, niin tiedä, että hän kyllä osaa
oikeaan. Sinä itse erehdyt, sillä sinun olemuksesi on paljon lähempänä
sitä minä hän sinua pitää, kuin sitä minä itse pidät itseäsi; vieläpä
silloinkin kun hän alati käsittää väärin hymyn, liikkeen, kyyneleen...
Kätketyt, nimettömät aarteet!... Tahtoisin että kaikki ne, jotka ovat
kokeneet naisten pahuutta, julistaisivat hekin nuo kokemuksensa ja
samalla perustelunsa, ja jos perustelut ovat päteviä, niin me
hämmästymme ja pääsemme hyvän matkan eteenpäin salaisuutta kohden.
Naiset ovat todellakin suurten näkymättömien seikkojen hunnutettuja
sisaria. He ovat todellakin meitä ympäröivän ikuisuuden lähimpiä
omaisia, ja he yksin voivat sille vielä hymyillä yhtä välittömästi kuin
lapsi isälleen. Heissä säilyy täällä maan päällä meidän sielumme puhdas
suola, niinkuin kallis ja hyödytön jalokivi, ja jos he menisivät pois,
niin jäisi tänne äly erämaata hallitsemaan. Heissä on vielä jumalaisten
alku-aikojen tunnelmaa, ja heidän olemuksensa juuret käyvät suoraan
kohti ikuista rajattomuutta, enemmän kuin meidän miesten. Valitan
todellakin niiden puolesta, jotka naisten tähden valittavat, sillä he
eivät tiedä, missä korkeuksissa liikkuvat todellisen rakkauden
suudelmat. Ja kuinka vähäpätöisiltä naiset kumminkin ohimennen
näyttävät miesten silmissä! Siellä he häärivät pienten asuntojensa
perällä. Tuossa yksi hiukan kumartuu, tuolla toinen nyyhkyttää; kolmas
laulaa ja tuo viimeinen ompelee; eikä kukaan ymmärrä, mitä he oikein
tekevät!... Miehet käyvät heidän luonaan, niinkuin käydään katsomassa
hymyileviä olentoja, ja äly aina esillä, niin että sielu vain
äärimmäisen sattuman toten pääsee mukaan. He, miehet, tekevät
epäluuloisia kysymyksiä; naiset eivät sano heille mitään, sillä he
tietävät jo asiat, ja niin miehet poistuvat olkapäitään kohentaen ja
vakuutettuina, etteivät naiset ymmärrä... "Mutta mikä tarvis on heidän
sitä ymmärtääkään", sanoo runoilija, joka aina on oikeassa; "mitä
tarvitsee ymmärtää noiden autuaitten sielujen, jotka ovat paremman osan
valinneet, jotka ovat rakkauden puhtaita soihtuja tässä maallisessa
maailmassa ja sellaisina loistavat vain templien harjoilla ja
harhailevien laivojen huipuissa, merkkinä taivaallisesta tulesta, joka
kaikkea ympäröi! Sangen usein nuo nuoret sielut rakkautensa pyhinä
hetkinä keksivät luonnon ihania salaisuuksia ja antavat niille oman
tiedottoman lapsekkaan tulkintansa. Viisaat seuraavat heidän jälkiään
poimiakseen kaikki ne jalokivet, joita he viattomuudessaan ja ilossaan
sirottelevat pitkin teitä. Runoilija, joka tuntee heidän tunteensa,
ylistää heidän rakkauttaan ja koettaa laulussaan siirtää tuota
kulta-ajan ituversoa, toisiin aikoihin ja toisiin maihin. Sillä se
mitä hän on sanonut salattujen asiain harrastajista, soveltuu etenkin
naisiin, jotka näihin asti ovat maan päällä säilyttäneet aistia noihin
salattuihin asioihin."


VI.
MAINIO RUYSBROEK.

Monessa teoksessa on paljon enemmän säännöllistä kauneutta kuin tässä
Mainion Ruysbroekin kirjassa. Monen mystikon tuotanto on tehokkaampaa
ja luontevampaa: mainittakoon esimerkiksi Swedenborg ja Novalis. On
hyvin luultavaa, että hänen kirjoituksensa vain ani harvoissa kohdin
vastaavat nykyajan vaatimuksia. En liioin tunne montakaan kirjailijaa
niin kömpelöä kuin hän. Joskus hän eksyy kummallisiin lapsellisuuksiin.
Kaksikymmentä ensimäistä lukua hänen kirjastaan "_Hengellisten häitten
koristus_" ovat ehkä tarpeelliset johdannoksi, mutta ne eivät juuri
sisällä muuta kuin herttaisen turhanpäiväisiä lauseparsia. Hänen
sanonnassaan ei ole minkäänlaista järjestystä eikä koulittua
johdonmukaisuutta. Hän toistaa usein itseään, ja joskus hän puhuu
vastoin itseään. Hän on yhtaikaa tiedoton kuin lapsi ja tietoinen kuin
se joka on palannut kuolleista.
Hänen lauserakenteensa on niin kireää, että minä useamman kuin yhden
kerran olen saanut hikoilla sen parissa. Hän esittää jonkun kuvan ja
unohtaa sen siinä samassa. Hän käyttää monasti aivan vääriäkin kuvia,
jotka olisivat mahdottomia jossakin kunnon teoksessa, mutta jotka tässä
saavat selityksensä tekijän kömpelyydestä ja tavattomasta kiireestä.
Useimmat kertomataidon temput ovat hänelle tuntemattomia, eikä hän osaa
puhua muista kuin sanoin selittämättömistä asioista. Hänellä on tuskin
aavistustakaan filosofisen ajattelun tavoista ja tottumuksista ja
apukeinoista, ja hänen on pakko ajatella vain sellaista, mikä ei kuulu
ajatuksen alaan. Kun hän puhuu meille pienestä luostaritarhastaan, niin
hänen on vaikea kyllin tarkasti sanoa, mitä siellä tapahtuu, ja hän
kirjoittaa tällöin kuin lapsi. Hän haluaa opettaa meille mitä tapahtuu
Jumalassa, ja silloin hän kirjoittaa sellaisia sivuja, joita Platon ei
olisi kyennyt kirjoittamaan. Kaikkialla hänen tuotannossaan vallitsee
suunnaton epäsuhta tiedon ja tiedottomuuden, voiman ja kaipauksen
välillä. Ei ole syytä odottaa häneltä mitään kirjallista teosta; me
saamme nähdä vain humaltuneen kotkan, joka sokeana ja verissään
tempovin liikkein lentää jäisten huippujen yli. Lisään tähän vielä
muutaman sanan jonkinlaiseksi veljelliseksi esipuheeksi. Olen joskus
lukenut teoksia, joita pidetään hyvin vaikeatajuisina, kuten esim.
Novaliksen _Saïs'in oppilaat_ ja _Katkelmat_; Samuel Taylor Coleridge'n
_Biographia litteraria_ ja _Ystävä_; Platonin _Timaios_; Plotinoksen
_Enneadit_; pyhän Dionysius Areopagitan _Jumalaiset nimet_ ja suuren
saksalaisen mystikon Jakob Böhmen _Aurora_; jonka viime mainitun
kirjailijan kanssa Ruysbroekilla muuten on monta yhteisyyttä. En mene
sanomaan, että Ruysbroekin teokset olisivat sen vaikeatajuisempia,
mutta niiden vaikeus on anteeksiantamattomampaa, ne kun käsittelevät
sellaista tuntematonta, johon emme vielä oikein tiedä luottaa. Minusta
on välttämätöntä rehellisesti varottaa niitä, jotka toimettomina
seisovat tämän säännöttömän temppelin kynnyksellä. Sillä tämä käännös
on suoritettu yksinomaan muutamien platonilaisten tarpeiksi. Ken ei ole
lähemmin tutustunut Platoniin ja Aleksandrian uusplatonilaisiin, sen en
luule tätä kirjaa pitkällekään lukevan. Hän luulee joutuneensa
tyhjyyteen, hänestä tuntuu kuin olisi hän yhtämittaa putoamassa
pohjattomaan kuiluun mustien tasaisten kallioitten välitse. Tässä
kirjassa ei ole tavanmukaista ilmaa eikä valaistusta, se on henkisesti
sietämätön niille, jotka eivät ole siihen valmistuneet, Ei pidä
avatakaan sitä pelkän kirjallisen uteliaisuuden tähden; sieltä ei löydy
mitään pikku koruja eikä kielikukkien etsijä hyödy sieltä enempää kuin
napaseudun jäätiköiltä. Minä sanon heille, että se on näännyttävää
erämaata. Sangen vähän he löytävät siitä semmoisia lauseita, joita
voisi ottaa kiinni ja kirjailijamaisesti ihailla; siinä on vain
tulenliekkejä ja jäälohkareita. Ei kannata hakea ruusuja Islannista.
Voi kyllä sielläkin joku kukka odotella kahden jäävuoren välissä, ja
niin löytyy tästäkin kirjasta erikoisia purkauksia, outoja
sanontatapoja, ennen kuulemattomia vertauksia, mutta niitä ei maksa
etsiä niin kaukaa. Ennenkuin tähän kirjaan ryhtyy, pitää olla
erityisessä filosofisessa mielentilassa, joka eroaa tavallisesta yhtä
paljon kuin uni valveilla olosta. Porfyrius on _Tieto-opin
perusteissaan_ kirjoittanut sanat, jotka parhaiten sopisivat tämän
teoksen johdannoksi: "Älyn avulla puhutaan paljon perusaatteesta, joka
on kaiken älyn yläpuolella. Mutta se on enemmän ajatuksettomuuden kuin
ajatuksen ansio. Siinä on sama asia kuin unen käsitteessä, josta
valveilla ollen voi puhua vain määrättyyn kohtaan asti, mutta jota ei
pääse tuntemaan eikä ymmärtämään muuten kuin unessa. Ainoastaan
samanlainen voi käsittää toista samanlaista ja kaiken käsittämisen
ehtona on että käsittäjä on samanlainen kuin käsitettävä." Toistan
vielä, että tätä on hyvin vaikea ymmärtää, jollei ole siihen
valmistunut; ja minä luulen, että näistä esitutkimuksista huolimatta
suuri osa noista salaperäisistä asioista jää meille puhtaasti
tietopuoliseksi saavutukseksi ja että me useimpiin noihin
yli-inhimillisen sieluopin kokemuksiin voimme suhtautua vain
katselijoina. Filosofinen kuvittelukyky on kasvultaan kovin hidas.
Olemme äkkiä joutuneet inhimillisen ajatuksen äärimäisille aloille,
kauas hengen napapiirin yläpuolelle. Siellä on tavattoman kylmää ja
tavattoman pimeätä, ja kumminkaan et sieltä muuta löydä kuin liekkejä
ja valoa. Mutta ken sinne saapuu valmistamatta sieluaan noihin uusiin
tuntemuksiin, hänelle valo ja liekit ovat niin pimeitä ja kylmiä kuin
olisivat ne maalattuja kuvia. Kysymyksessä on tarkin kaikista
tieteistä, on samoiltava jumalaisen "Tunne-itsesi" -opin kaikki
jyrkimmät ja karuimmat louhikot ja keskiyön aurinko vallitsee
lainehtivaa merta, jossa ihmisen sieluoppi sekaantuu Jumalan
sieluoppiin. On alati muistettava tämä; kysymyksessä on erittäin
syvällinen tieto, ei mikään unelma. Unelmat eivät ole yhtenäisiä,
unelmilla ei ole juurta, mutta jumalallisen metafysikan hehkuvalla
kukalla, joka tässä on puhjennut, sillä on salaiset juurensa Persiassa
ja Intiassa, Egyptissä ja Kreikassa. Ja kuitenkin se näyttää
tiedottomalta kuin kukkanen ikään, eikä tunne juuriansa. Ikävä kyllä on
meidän miltei mahdoton asettua siihen sieluntilaan, joka varsin
vaivattomasti on tuon tiedon tuottanut. Emme voi havaita sitä _ab
intra_, sisältäpäin, emmekä uudelleen luoda sitä omassa itsessämme.
Meiltä puuttuu sitä, mitä Emerson sanoisi samaksi "keskeiseksi
spontaneiteetiksi". Emme voi enää muuntaa näitä käsitteitä omaan
olemukseemme soveltuviksi, korkeintaan on meille mahdollista,
ulkopuolella ollen, pitää arvossa niitä ihmeellisiä kokemuksia,
joita suodaan vain aniharvoille sieluille yhden aurinkokunnan
olemassaoloaikana. "Ei ole asiaankuuluvaa", sanoo Plotinos, "lähteä
tutkimaan, mistä tuo näkemystieto on lähtöisin, ikäänkuin se millään
tavoin olisi riippuvainen paikasta ja liikkeestä. Sillä se ei lähesty
täältä eikä lähde tuolta mennäkseen jonnekin, vaan se näyttäytyy tai on
näyttäytymättä. Jotenka ei pidä pyrkiäkään sitä seuraamaan ja etsimään
sen salattuja lähteitä, vaan on hiljaisuudessa odotettava, kunnes se
äkisti loistaa meidän päällämme valmistaen meille pyhän näyn, aivan
kuin silmä kärsivällisesti odottaa auringon nousua."
Ja toisessa paikassa hän lisää: "Kun me muodostamme käsityksemme
älyllisistä asioista (s.o. siitä mikä on ylhäällä) niin ei se tapahdu
mielikuvituksen avulla, eikä järkeilynkään, joka itsekin on pakotettu
hakemaan perusteensa muualta; vaan se tapahtuu sen kyvyn avulla, joka
meillä on niiden tarkastelevaan katselemiseen, kyvyn, joka tekee meille
mahdolliseksi puhua niistä täällä maan päällä. Me näemme ne siis
herättämällä itsessämme täällä alhaalla saman kyvyn, joka meidän on
itsessämme herätettävä, kun olemme älyllisyyden maailmassa. Me
muistutamme ihmistä, joka vuorenhuipulle kiivetessään näkee esineitä,
joita eivät näe ne, jotka eivät ole häntä sinne seuranneet." Mutta
vaikka kaikki olennot kivestä ja kasvista aina ihmiseen asti ovatkin
näkemyssisältöjä, niin ovat ne itsetiedottomia näkemyssisältöjä ja
meidän on hyvin vaikea löytää itsessämme mitään muistoja kuolleen kyvyn
entisestä toiminnasta. Me muistutamme tässä kohden uusplatonilaista
kuvausta silmästä: "Se etenee valosta nähdäkseen pimeyttä, ja juuri sen
tähden se ei näe; sillä se ei voi nähdä pimeyttä valon avulla, ja ilman
valoa se ei näe. Juuri siten, että se ei näe, se näkee pimeyden sikäli
kuin sillä on luontaista kykyä nähdä sitä."
Minä tiedän kyllä minkä tuomion useimmat ihmiset langettavat tästä
kirjasta. He näkevät siinä aistinhäiriöitä potevan munkin työtä, villin
yksinäisen erakon, jota paasto ja kuume runtelivat. He näkevät siinä
eriskummallisen mustan unelman, jossa loimahtaa suuria salamoita, ei
muuta. Se on tavallinen ajatus mystikoista; unohdetaan liian usein,
että kaikki varmin viisaus on yksin heissä. Jos lisäksi on totta, kuten
sanotaan, että jokainen ihminen unelmissaan on Shakespeare, niin sopii
kysyä, eikö jokainen ihminen elämässään ole muodostelematon mystikko,
tuhannesti enemmän transcendentalinen kuin kaikki ne, jotka sanoilla
ovat rajansa määritelleet. Minkäpä ihmistoimen äärimäinen alkuvoima ei
olisi mystillinen? Eikö esimerkiksi rakastajan tai äidin katse ole
tuhat kertaa mystillisempi, vaikeampi tajuta ja selittää kuin tämä
kirja, joka sittenkin kaikesta huolimatta on niin vähäpätöinen ja
yksinkertainen kuten kaikki kirjat, jotka eivät koskaan muuta ole kuin
kuolleita mysterioita, joiden näköpiiri ei siitä enää uudistu. Jollemme
ymmärrä tätä, niin johtuu se siitä, ettemme enää ymmärrä mitään. Mutta
-- palataksemme Ruysbroekiin -- moni huomaa kyllä helposti, ettei tämä
munkki ollut minkään nälän, yksinäisyyden ja kuumeen jäytämä, vaan
päinvastoin yksi viisaimpia, tarkimpia ja hienoimpia filosofisia
kykyjä, mitä koskaan on ollut. Sanotaan, että hän eli majassaan
Groenendaelissa keskellä Soignes'in metsiä. Keskiajan synkin vuosisata,
neljästoista, oli alussa. Hän ei osannut kreikkaa, tuskinpa
latinaakaan. Hän oli yksinäinen ja köyhä. Ja kumminkin hänen
oppimattomaan ja yksinkertaiseen sieluunsa sinne brabantilaismetsien
syvyyteen hänen aavistamattaan saapuu häikäiseviä heijasteluja kaikilta
inhimillisen ajattelun yksinäisiltä ja salaperäisiltä huipuilta. Hän
tuntee tietämättään kreikkalaisen platonismin, persialaisen sufismin,
Intian bramalaisuuden ja tibetiläisen buddalaisuuden. Ja ihmeellisessä
tietämättömyydessään hän uudestaan keksii menneitten vuosisatain
viisauden ja näkee edessään tulevien vuosisatain tiedon. Voisin lainata
tähän kokonaisia sivuja Platonilta, Plotinokselta, Porfyriukselta,
Zend-kirjoista, gnostikoilta ja Kabbalasta näyttääkseni, kuinka niiden
melkein jumalalliset perusaatteet väärentämättöminä esiintyvät tämän
vähäpätöisen flamilaisen papin kirjoituksissa. Hämmästyttäviä
yhtymäkohtia ja melkein pelottavaa samanhenkisyyttä on havaittavissa.
Vieläpä enemmänkin. Hän näyttää paikotellen aivan tarkasti nojautuvan
noihin tuntemattomiin edeltäjiinsä; ja samoin kuin Plotinos alkaa
raskaan vaelluksensa siitä tienhaarasta, johon Platon kauhistuneena
polvistuen pysähtyi, samoin voisi sanoa Ruysbroeckin vuosisatojen
unesta herättäneen -- ei tuota ajatustapaa, sillä se ei koskaan uneen
uuvu -- vaan tuon sanontatavan, joka oli nukahtanut niille huipuille,
joille Plotinos sen oli jättänyt, kun hän häikäistynä peitti kasvonsa
käsillään kuten pohjattoman kuilun partaalla.
Mutta heidän ajatuselimistönsä ovat varsin erilaisia. Platon ja
Plotinos ovat ensikädessä dialektikan mestareita. He joutuvat
mystisismiin järkeilyn tietä. He viljelevät sielunsa diskursivista
puolta ja näyttävät vierovan sen intuitivista ja kontemplativista osaa.
Järkeilytaito tarkkaa itseään järkeilyn kuvastimessa ja yrittää kaikin
voimin pysyä erillään muista väliin pyrkivistä heijasteluista. Se
jatkaa kulkuaan niinkuin suolaton jokivesi suolaisen meriveden seassa,
aavistaen pian sekaantuvansa. Tässä sen sijaan tapaamme aasialaisia
ajattelutapoja; intuitivinen sielu yksin vallitsee yli kaikkien
sellaisten pyrkimysten, jotka tahtoisivat sanoilla diskursivisesti
täsmentää aatteita. Unelma on päässyt siteistään. Onko sellainen
vähemmän varmaa? Kukaan ei voi sitä sanoa. Inhimillisen älyn kuvastin
on vallan tuntematon tässä kirjassa. Mutta on olemassa toinen kuvastin,
hämärämpi ja syvempi, jota me säilytämme olemuksemme syvimmässä. Mikään
yksityiskohta ei näy siitä selvästi, eivätkä sanat ota sen pintaan. Se
murtuisi, jos älyn karkea valo hetkenkin saisi siihen säteillä. Mutta
jotakin siinä joskus näkyy. Onko se sielu? tai itse Jumala? tai
molemmat yhdessä? Emme saa sitä koskaan tietää; ja kumminkin nuo
melkein näkymättömät ilmiöt ne yksin ja ylivoimaisesti hallitsevat
jumalattomimman ja sokeimmankin elämää. Tässä ette saa nähdä muuta kuin
tuon kuvastimen hämäriä välkähdyksiä, ja kun hänen aartehistonsa ovat
ehtymättömät, niin eivät nuo välkähdykset muistuta mitään niistä, joita
olemme omassa itsessämme havainneet; ja kaikesta huolimatta ne
vaikuttavat erinomaisen varmoilta. Siksipä en tiedäkään mitään
kauhistavampaa kuin tämä kunnon teos. Ei ole maailmassa sellaista
sieluopillista käsitettä, metafysillistä kokemusta, mystillistä
näkemystä, olkootpa kuinka vaikeita, kuinka syvällisiä ja