Köyhäin aarteet - 1

  
  KÖYHÄIN AARTEET
  Kirj.
  Maurice Maeterlinck
  
  Tekijän luvalla alkuperäisen 88. painoksesta suomentanut
  F. E. SILLANPÄÄ
  
  Alkuteoksen nimi: Le Trésor des Humbles
  
  
  WSOY, Porvoo, 1921.
  
  
  SISÄLLYS:
   I. Hiljaisuus, vaitiolo.
   II. Sielun herääminen.
   III. Tietäjät.
   IV. Salainen siveyssääntö.
   V. Naisista.
   VI. Mainio Ruysbroek.
   VII. Emerson.
   VIII. Novalis.
   IX. Jokapäiväisyyden tragiikka.
   X. Tähti.
   XI. Näkymätön hyvyys.
   XII. Syvä elämä.
   XIII. Sisäinen kauneus.
  
  
  I.
  HILJAISUUS, VAITIOLO.
  
  "Silence and Secrecy!" -- hiljaisuus ja salaisuus -- huudahtaa Carlyle.
  -- Niille pitäisi pystyttää alttari, jonka ääressä kaikki voisivat
  kumartaen rukoilla -- jos meidän päivinämme vielä alttareita
  pystytettäisiin. Hiljaisuus on se alkutila, jossa kaikki suuret
  seikat ensin kehkeytyvät, tullakseen sitten täysivalmiissa
  majesteetillisuudessaan esiin maailman valkeuteen, sitä hallitsemaan ja
  vallitsemaan. Ei yksin Vilhelm vaitelias, vaan kaikki merkkimiehet,
  joihin olen tutustunut, muutkin kuin valtiomiehet ja joukkojen
  johtajat; kaikki he ovat pidättyneet ennakolta juttelemasta aikeistaan
  ja teoksistaan. Ja sinä, jolla on vain jokapäiväisiä pikkuharrastuksia,
  koetappas _pitää kielesi kurissa yhden päivän ajan_; saat nähdä, kuinka
  paljon sinun aikeesi ja tehtäväsi jo sinä aikana selvenevät ja
  kirkastuvat. Sinusta ihan tuntuu, kuin olisivat jotkut hiljaiset henget
  siivonneet pois sielustasi suuret määrät katkonaista ja turhanaikaista
  tuon yhden päivän kuluessa, jolloin suljit sielusi ulkonaisen maailman
  melulta. Ranskalainen sanoo, että puhuminen on yksi tapa peitellä
  ajatuksia. Mutta ei siinä kyllin: paljoa useammin puhumisella
  suorastaan tukahutetaan ja kytketään ajatukset, niin ettei niissä enää
  olekaan mitään peittelemistä. Puhuminen voi sekin kyllä olla suurta,
  mutta se ei ole suurinta. Sananlasku sanoo: _Puhuminen on hopeaa, mutta
  vaiti-olo kultaa_; eli selvemmin sanoen: puhuminen on ajallisuutta,
  vaikeneminen ikuisuutta.
  "Mehiläiset toimivat ainoastaan pimeässä, ajatus toimii ainoastaan
  hiljaisuudessa ja hyve ainoastaan salaisuudessa..."
  Ei pidä luullakaan, että puhumisen välityksellä milloinkaan syntyisi
  todellista yhteyttä kahden olennon välille. Huulet ja kieli voivat
  esitellä sielun asioita vain samaan tapaan, kuin esimerkiksi jokin
  järjestysnumero voi esitellä jotain suuren taiteilijan maalausta. Mutta
  niinpian kun meillä tosiaan on _jotain sanomista toisillemme_, on
  meidän _pakko_ turvautua vaitioloon. Ja jollemme tällöin taivu
  hiljaisuuden, vaitiolon näkymättömiin ja pakottaviin käskyihin, niin
  teemme ikuisen vahingon, jota eivät ihmisviisauden suurimmat aarteet
  voi korvata: olemme päästäneet ohitse sellaisen tilaisuuden, jona
  olisimme saaneet tajuta toista sielua ja jona oma sielumme olisi
  hetkisen saanut tuta omaa olemassaoloaan. Ja voi hyvin sattua, ettei
  tuollaista tilaisuutta enää tule toista kertaa sille, joka sen kerran
  päästi menemään.
  Ihminen puhelee vain niinä hetkinä, joina hän ei elä; kun hän ei tahdo
  olla missään yhteydessä lähimäisensä kanssa; kun hän tuntee olevansa
  etäällä todellisuudesta. Heti kun ryhdymme puhumaan, me samassa
  hämärästi aavistamme, kuinka jossain joitakin jumaluuden ovia meiltä
  sulkeutui. Me olemmekin tavallisesti hyvin tarkkoja vaitiolostamme,
  eikä varomattominkaan meistä vaikene kenen seurassa tahansa. Meillä
  kaikilla on vaisto joistakin totuuksista, jotka ovat ylempänä meitä
  itseämme, ja se vaisto sanoo meille, että on vaarallista olla vaiti
  sellaisen ihmisen seurassa, jota ei halua tulla tuntemaan tai josta ei
  pidä. Sillä puhuminen on katoovaista, mutta jos vaitiolo on saanut
  hetkenkin vaikuttaa, niin se ei enää voi kadota olemattomiin, ja
  todellinen elämä, ainoa joka jättää jotain jälkeensä, se muodostuu
  yksinomaan hiljaisuuden, vaitiolon hetkistä. Koetahan nyt muistella,
  tuossa hiljaisuudessa -- johon alati vetoomme, jotta se itse itsestään
  meille selviäisi -- ja jos olet saanut sen lahjan, että voit omassa
  sielussasi syventyä aina sinne asti, missä enkelit asuvat, niin
  muistele sieltä käsin sellaista olentoa, jota olet syvästi rakastanut.
  Tällöin huomaat, ettet sen olennon yhteydessä ensi sijassa muista niitä
  sanoja, joita hän on lausunut, etkä niitä eleitä, joita hän on tehnyt,
  vaan muistat niitä vaitiolon hetkiä, joita yhdessä olette eläneet.
  Sillä noiden vaitiolon hetkien _laatu ja pitoisuus_, se yksin ja
  ainoastaan ilmaisee teidän rakkautenne ja teidän sielujenne _laadun ja
  pitoisuuden_.
  Tässä on koko ajan ollut puhe _toimivasta_, aktiivisesta vaitiolosta;
  on myös _toimetonta_, passivista vaitioloa, hiljaisuutta, joka on vain
  unen, kuoleman tai olemattomuuden heijastelua. Se on nukkuvaa
  vaitioloa; ja nukkuessaan se ei ole niinkään pelättävää kuin puhuminen.
  Mutta odottamaton sattuma voi sen äkkiä herättää, ja siinä samassa
  vallitseekin jo suuri, toimiva vaitiolo. Olkaa varuillanne! Kaksi
  sielua tapaa toisensa, niiden väliltä häviävät kaikki eristävät seinät,
  padot murtuvat, ja tavallinen arkielämä saa jättää tilansa toiselle
  elämälle, jossa kaikki on hyvin tärkeätä, jossa kaikki on jätetty oman
  onnensa nojaan, jossa ei enää naureta, ei totella, ei unohdeta...
  Ja juuri sentähden me niin pelkäämme vaitioloa, kun jokainen itse
  tykönämme tunnemme tuon hämärän voiman ja sen vaaralliset äkkipäät.
  Jotenkuten voimme vielä kestää oman eristetyn vaitiolomme. Mutta
  useamman ihmisen, sanokaamme kokonaisen kansanjoukon yhteinen vaitiolo
  on sellainen sielullinen taakka, että sen käsittämätöntä painoa
  säikkyvät voimallisimmatkin. Me käytämme suuren osan elämästämme
  sellaisten paikkojen etsimiseen, missä ei olla vaiti. Kun kaksi tai
  kolme ihmistä tulee yhteen, niin he harkitsevat vain sitä, millä
  häätäisivät tuon näkymättömän vihollisen, sillä monen tavallisen
  ystävyyden perustana on yksinomaan vaitiolonviha. Ja jos se kaikista
  ponnistuksista huolimatta on päässyt liukumaan koossaolevien olentojen
  keskuuteen, niin alkavat nuo olennot kärsimättöminä väännellä päitään,
  pois tuosta asioitten juhlallisesta puolesta, jota he eivät selvästi
  havaitse. Ja tuota pikaa he jo menevät matkoihinsa, jättäen paikan
  tuolle tuntemattomalle viholliselle, ja karttavat siitä puolin visusti
  toisiaan, sillä he pelkäävät, että sama ikuinen taistelu vaitioloa
  vastaan jälleen päättyisi huonosti, ja että siinä seurassa ehkä on
  joku, joka salaa avaa portit viholliselle...
  Useimmat meistä ihmisistä tajuavat vaitiolon ja antautuvat sille vain
  pari kolme kertaa koko elämänsä aikana. Ainoastaan juhlallisina hetkinä
  he uskaltavat ottaa vastaan tuon suuren ja tutkimattoman, mutta melkein
  kaikki tekevät sen silloin kyllä arvokkaasti. Sillä kurjimmillakin
  olennoilla on hetkiä, joina he osaavat toimia sillä tavoin, kuin he jo
  tietäisivät kaiken minkä jumalatkin. Muistatko sen päivän, jolloin ensi
  kerran olit vaiti tuntematta kauhua? Hetki oli esillä, se lähestyi
  sieluasi. Sinä näit sen saapuvan sellaisista elämän aarnioista, joista
  ei koskaan puhuta, peloittavan kauneuden syvyyksistä, etkä sinä
  paennut... Se sattui kerran kun palasit jostain, kerran kun juuri olit
  lähdössä jonnekin, kun sinut kohtasi suuri ilo, kun näit kuoleman hyvin
  läheltä, kun jouduit onnettomuuteen. Muistatko niitä minuutteja, joina
  elämän kaikki salaiset, näkymättömät aarteet kimaltelivat, ja kaikki
  siihen asti syvällä tiedottomuudessa uinuneet totuudet äkkiä heräsivät
  sinun tajuttaviksesi. Sano minulle, eikö hiljaisuus, vaitiolo silloin
  ollut kaunis ja sinulle ihan välttämätön, ja vaikka aina olit sitä
  karttanut ja pitänyt vihollisenasi, niin sano, eikö sen hyväily tuona
  päivänä, tuona hetkenä tuntunut jumalalliselta. Surunvoittoisen
  hiljaisuuden syleilyt -- sillä etenkin surussa Hiljaisuus meitä
  syleilee -- ne eivät unohdu, ja sen vuoksi ne, jotka ovat kokeneet
  niitä useammin kuin muut, myös ovat parempia kuin muut. He yksin ehkä
  tietävät, millaisten mykkien syvyyksien päällä keinuu arkielämän hatara
  alus. He ovat tulleet lähemmäksi Jumalaa, ja ne askeleet, joita he ovat
  astuneet valon vaiheilla, ne eivät enää häviä olemattomiin. Sillä sielu
  on sellainen seikka, joka kyllä voi olla nousematta ylemmäksi, mutta
  joka ei milloinkaan voi laskeutua alemmaksi.
  "Vaitiolo, hiljaisuuden suuri keisarikunta", huudahtaa edelleen Carlyle
  -- mies, joka niin hyvin tunsi tuon elämän keisarikunnan, jonka
  helmassa me kaikki elämme -- "se ulottuu korkeammalle tähtiä ja
  syvemmälle kuoleman valtakuntaa!... Hiljaisuus ja jalot vaitiolon
  ihmiset!... Niitä on siellä täällä, kukin maakunnassaan, he ajattelevat
  ääneti, työskentelevät ääneti, eivätkä päivän sanomalehdet heistä tiedä
  mitään. He ovat maan suola, ja missä heitä ei ole tai on liian
  harvassa, siellä eivät asiat ole hyvin. Siellä on vain metsä, jolla ei
  ole ollenkaan _juuria_, jossa on vain lehtiä ja oksia, ja joka pian
  kuihtuu, eikä enää ole mikään metsä..."
  Mutta todellinen hiljaisuus, joka on vielä suurempi ja jota on vielä
  vaikeampi lähestyä kuin aineellista hiljaisuutta, josta Carlyle puhuu,
  se ei kuulu niihin jumaliin, jotka joskus voivat luopua ihmisestä. Se
  ympäröi meitä joka taholta, se on pohjana siinä meidän elämässämme,
  joka liikkuu meidän ymmärryksemme alapuolella, ja niin pian kun joku
  meistä vavisten kolkuttaa jollekin syvyyden ovelle, niin on siellä aina
  avaamassa tuo samainen valvova perushiljaisuus.
  Siinä sen äärettömyyden edessä me jälleen kaikki olemme tasa-arvoisia.
  Niinpä on tuolla hiljaisuudella samat kasvot katsoessaan kuningasta ja
  katsoessaan orjaa kuoleman, surun tai rakkauden hetkellä, ja sen
  tutkimattoman viitan suojassa piilevät aina samat aarteet. Se on oikea
  varsinainen hiljaisuus, jonka salaperäisyys ei koskaan katoa ja joka
  aina pysyy ihmissielun loukkaamattomana pakopaikkana. Ja jos maailman
  kaikkein ensimäinen ihminen tapaisi maailman viimeisen asukkaan
  suudelmien, kauhujen tai kyynelten elämyksissä, niin tuntisivat he
  molemmat ympärillään yhtäläisen hiljaisuuden, yhtäläisesti he
  vaikenisivat sellaisten seikkain edessä, jotka täytyy ymmärtää ilman
  valheellisia selityksiä; ja vaikka välillä on niin monta vuosisataa,
  ymmärtäisivät he kumminkin yht'aikaa, ihan kuin olisivat maanneet
  samassa kehdossa, kaiken sen, mitä huulet saisivat maailmanloppuun asti
  turhaan opetella tulkitsemaan...
  Kun huulet vaikenevat, silloin heräävät sielut toimimaan. Sillä
  hiljaisuus, vaitiolo, on täynnä yllätysten, vaarojen ja onnen
  mahdollisuutta, ja siinä olotilassa sielut liikkuvat vapaasti. Jos
  tahdot oikein antautua jollekulle, niin vaikene; jos sinua pelottaa
  olla vaiti hänen kanssaan -- sikäli kuin ei pelkosi ole ihmeitä
  odottavan rakkauden pelkoa tai ylevää saituutta -- niin pakene häntä,
  sillä sielusi tietää jo, minkä kanssa se on tekemisissä. On olentoja,
  joiden kanssa ei suurinkaan sankari uskaltaisi pitää vaitioloa, ja
  sieluja, joilla ei ole mitään peitettävää, mutta jotka kumminkin
  pelkäävät toisia sieluja senvuoksi, että nämä muka voisivat paljastaa
  heidän sielunsa. On sellaisiakin, jotka eivät tiedä mitään
  hiljaisuudesta ja aina hävittävät sen läheisyydestään; ne ovat ainoat
  olennot, jotka menevät menoaan todella huomaamattomina. He eivät
  matkallaan koskaan pääse kirkastuksen vyöhykkeeseen, kiinteän ja varman
  valon suureen piiriin. Emme voi luoda itsellemme oikein täsmällistä
  kuvaa sellaisesta olennosta, joka ei milloinkaan ole ollut vaiti. Voisi
  sanoa, ettei hänen sielullaan ole kasvonpiirteitä. Minulle kirjoitti
  eräs, jota syvästi rakastin: "Emme tunne vielä toisiamme, emme ole
  vielä uskaltaneet pitää yhdessä vaitioloa." Ja se oli totta; me
  rakastimme toisiamme jo niin syvästi, ettemme olleet uskaltaneet
  yrittää tuota yli-inhimillistä koetta. Ja joka kerta kun sittemmin
  vaitiolo, korkeimpien totuuksien enkeli ja kuhunkin eri rakkauteen
  kuuluvien erikoissalaisuuksien viestintuoja, kun se sittemmin laskeutui
  meidän keskellemme, tuntui kuin olisivat meidän sielumme polvillaan
  rukoilleet armoa ja pyytäneet saada vielä muutamia hetkiä elää
  viattomassa teeskentelyssä, teennäisessä tietämättömyydessä,
  lapsellisuudessa... Mutta rukouksista huolimatta se pelätty hetki vaan
  saapuu. Se on rakkauden aurinko ja se kypsyttää sielun hedelmät,
  niinkuin toinen aurinko kypsyttää maaemon hedelmät. Suotta eivät
  ihmiset sitä pelkää; sillä he eivät voi ennakolta arvata sen vaitiolon
  _laatua ja pitoisuutta_, johon he tuntevat joutuvansa. Puhuminen on
  näet aina yhtäläistä, mutta vaitiolo on aina erilaista, ja sangen usein
  riippuu kokonainen ihmiskohtalo sellaisen ensimäisen kahdenkeskisen
  vaitiolon _laadusta ja pitoisuudesta_. Jossain sekoitetaan juoma, ei
  tiedä missä, sillä vaitiolon ainevarastot sijaitsevat korkealla
  ajatuksen ainevarastojen yläpuolella; ja sekoituksesta tulee joko
  pahaaennustavan katkera tai sanomattoman suloinen. Kaksi oivallista ja
  tasaväkistä sielua voi yhdessä luoda vihantäyteisen vaitiolon ja sen
  pimeydessä käydä armotonta sotaa keskenään, kun taas kuritushuonevangin
  sielu voi yhdessä viattoman immen sielun kanssa luoda jumalallisen
  vaitiolon. Ennakolta ei voi mitään tietää, kaikki tapahtuu sellaisessa
  taivaassa, joka ei lähetä mitään enteitä. Sen vuoksi herkkätuntoiset
  rakastajat usein aivan viimeisiin hetkiin asti viivyttävät tuon
  olemuksen syvyyksistä saapuvan suuren kirkastajan juhlallista tuloa.
  He tietävät myös -- sillä todellinen rakkaus siirtää kaiken
  pinnallisenkin elämän keskukseen -- he tietävät myös, että kaikki muu
  oli vain lasten leikkiä ympärysmuurin ulkopuolella, ja että nyt vasta
  muurit kukistuvat ja olemassaolo aukenee sielun silmien nähtäväksi.
  Heidän vaitiolonsa arvo on sama kuin niiden jumalien arvo, jotka heitä
  vallitsevat, ja jolleivät he tavoita toisiaan tuossa ensimäisessä
  vaitiolossa, on se merkki siitä, etteivät heidän sielunsa milloinkaan
  voi rakastaa toisiaan, sillä heidän yhteinen vaitiolonsa ei koskaan
  muodostu toisellaiseksi, kuin se oli ensi kerralla. Se voi nousta ja
  laskea heidän sielujensa välillä, mutta sen _luonne_ ei vaihdu. Hamaan
  noiden rakastavaisten kuolemaan asti on heidän yhteisellä vaitiolollaan
  sama sävy, sama muoto ja voima, mikä sillä oli silloin kun se ensi
  kerran astui heidän huoneeseensa.
  Sitä mukaa kuin ihminen elää elämäänsä, tulee hän huomaamaan, kuinka
  kaikki tapahtuu ikäänkuin jonkin ennakkosopimuksen mukaan, josta ei
  koskaan puhuta sanaakaan, jota ei edes ajatella, mutta jonka kumminkin
  tiedetään olevan olemassa, jossakin meidän yläpuolellamme. Kaikkein
  välinpitämättömin ihminen hymyilee jo ensi näkemällä, ikäänkuin hän
  olisi vanhastaan osallinen lähimmäistensä kohtaloon. Ja tällä alalla,
  jolla nyt liikumme, juuri ne, jotka osaavat syvällisimmin puhua,
  tuntevat paraiten sen totuuden, etteivät sanat milloinkaan tulkitse
  kahden olennon välillä todellisesti vallitsevia erikoissuhteita. Jos
  minä nyt puhun sinulle kaikkein tärkeimmistä asioista, rakkaudesta,
  kuolemasta tai kohtalosta, niin en sanoillani pääse lähellekään
  kuolemaa, rakkautta, kohtaloa. Aina jää sanomatta jokin totuus, jota ei
  ole edes aijottu sanoa, ja kuitenkin tuo sanomatta jäänyt totuus on
  hetkisen yksinään elänyt meidän kahden kesken, emmekä me sinä hetkenä
  olisi voineet mitään muuta ajatuksellamme pohtia. Tuo totuus, se on
  _meidän totuutemme_ kuolemasta, kohtalosta, rakkaudesta; ja ainoastaan
  vaitiolon hetkellä me saamme sen nähdä vilaukselta. Lähemmin katsoen
  oli vaitiolo siinä kaikkein tärkein kohta. "Rakkaat sisaret", sanoo
  joku lapsi jossain haltiasadussa, "teillä jokaisella on oma salainen
  ajatuksenne, jonka perille minä tahdon päästä." Meilläkin on jokaisella
  jotakin, jonka toiset tahtoisivat tietää, mutta se piilee paljon
  korkeammalla kuin mikään salainen ajatus. Se on meidän vaitiolomme
  salaisuus. Mutta kysymykset ovat turhia. Varoillaan olevan hengen
  liikkeelle saattaminen muodostuu suorastaan esteeksi tuolle toiselle
  elämälle, joka elää tuossa salaisuudessa; ja päästäkseen selville siitä
  mitä todella on olemassa, pitää jalostaa vaitioloaan, sillä ainoastaan
  siinä näyttäytyvät hetkittäin ne odottamattomat, ikuiset kukkaset,
  jotka vaihtavat muotoa ja väriä sen sielun mukaan, jonka vaiheilla ne
  kulloinkin kukkivat. Sielut punnitaan hiljaisuudessa, niinkuin kulta ja
  hopea punnitaan puhtaassa vedessä, ja meidän lausumamme puheet saavat
  merkityksensä vain siitä vaitiolosta, joka niitä ympäröi. Jos sanon
  jollekulle, että häntä rakastan, niin ei hän ymmärrä tuota, jonka ehkä
  olen sanonut tuhannelle muulle. Mutta jos häntä tosiaan rakastan, niin
  osottaa sanojani seuraava vaitiolo, kuinka syvälle noiden sanojen
  juuret sinä päivänä tunkeutuvat, ja siitä vaitiolosta syntyy edelleen
  hiljainen varmuus; ja se hiljaisuus ja se varmuus eivät enää uusiinnu
  samanlaisina saman elämän kuluessa...
  Eikö juuri hiljaisuus, vaitiolo ole se tekijä, joka kerta kaikkiaan
  määrää rakkauden sävyn? Jos rakkaudelta riistettäisiin sen hiljaisuus,
  niin se samalla menettäisi ikuisen makunsa ja tuoksunsa. Kuka meistä ei
  olisi kokenut noita hiljaisia minutteja, kun huulet ovat eronneet
  toisista huulista, jotta sielu voisi yhtyä toiseen sieluun? Niitä
  hetkiä pitää yhä uudestaan tavoittaa. Mikään hiljaisuus ei ole niin
  taipuisa kuin rakkauden hiljaisuus: ainoa seikka, joka on olemassa vain
  meitä varten. Muut suuret hiljaisuudet, kuten kuoleman tuskan, kohtalon
  hiljaisuus, ne eivät ole meidän hallussamme. Ne liikkuvat meitä kohden
  tapausten pohjalta itse valitsemallaan hetkellä, ja jos ne eivät
  jotakuta kohtaa, niin älköön hän siitä itseään moittiko. Mutta
  rakkauden hiljaisuutta voimme itse käydä tapaamaan. Se odottaa yötä
  päivää meidän ovemme takana ja se on yhtä kaunis kuin nuo toisetkin
  hiljaisuudet. Niillekin, jotka tuskin koskaan ovat itkeneet, tekee
  rakkauden hiljaisuus mahdolliseksi päästä yhtä lähelle toisia sieluja
  kuin ne, jotka ovat olleet syvästi onnettomia. Senpä vuoksi ne, jotka
  ovat paljon rakastaneet, myös tietävät sellaisia salaisuuksia, joita
  toiset eivät tiedä. Sillä siinä kaikessa, mistä syvän ja todellisen
  rakkauden ja ystävyyden huulilla ei ikänä puhuta, siinä löytyy tuhansia
  asioita, joista muilla huulilla ei ikänä oltaisi puhumatta...
  
  
  II.
  SIELUN HERÄÄMINEN.
  
  On ehkä tulossa aika, ja monet seikat ilmaisevat sen olevan lähellä, --
  aika, jolloin meidän sielumme ymmärtävät toisiaan ilman aistien
  välitystä. Varmaa on, että sielun alue päivä päivältä laajenee. Se on
  jo paljon lähempänä meidän näkyväistä minäämme ja vaikuttaa meidän
  kaikkiin toimiimme paljoa tehokkaammin kuin pari kolmesataa vuotta
  takaperin. Voisi sanoa, että olemme lähestymässä henkisyyden
  aikakautta. Historiasta löytyy useita samanlaisia aikakausia, joina
  sielu joittenkin tuntemattomien lakien pakosta niin sanoaksemme kohoo
  ihmisyyden pinnalle ja ilmaisee entistä välittömämmin olemassaolonsa ja
  voimansa. Tämä olemassaolo ja tämä voima tulevat näkyviin tuhansilla
  odottamattomilla eri tavoilla. Tuntuu siltä kuin ihmisyys noina aikoina
  hankkiutuisi kohottamaan aineen, materian, raskasta taakkaa.
  Jonkinlainen henkinen kevennys vallitsee, ja kaikkein kovimmat ja
  horjumattomimmat luonnonlaitkin ikäänkuin antavat hiukan perää siellä
  täällä. Ihmiset tulevat lähemmäksi itseään ja lähemmäksi toisiaan, he
  katsovat toisiinsa ja rakastavat toisiaan vakavammin ja läheisemmin. He
  suhtautuvat hellemmin ja syvemmin lapsiin, naisiin, eläimiin, kasveihin
  ja kaikkiin seikkoihin. Heidän jälkeensä jättämät veistokset,
  maalaukset ja kirjoitukset eivät ehkä ole täysivalmiita, mutta niihin
  on kuitenkin ikuisiksi ajoiksi jäänyt jokin, tiesi mikä, voima ja
  salaperäinen sulo. Niiden silloisten olentojen katseisiin on täytynyt
  sisältyä jotain veljellistä yhteenkuuluvaisuutta ja joitakin hämäriä
  toiveita, ja kaikkialla siellä havaitseekin tavallisen elämän rinnalla
  väikettä jostain toisesta, selittämättömästä elämästä.
  Tietomme muinaisesta Egyptistä saattavat meidät olettamaan, että siellä
  silloin vallitsi yksi tuollainen henkisyyden aikakausi. Intian
  historiasta löytyy muuan hyvin etäinen jakso, jonka kuluessa sielu
  pääsi lähemmäksi elämän näkyväistä pintaa, kuin milloinkaan sen
  jälkeen. Se oli silloin melkein välittömästi läsnä elämän menossa, ja
  tuon läsnäolon jäljet ja muistot tuntuvat siellä monissa oudoissa
  ilmiöissä vielä meidän päivinämme. Löytyy muitakin samallaisia
  ajankohtia, joina henkisyyden aines näyttää ponnistelevan ihmisyyden
  pohjalla, kuten hukkuva virran pyörteessä. Ajatelkaamme esimerkiksi
  Persiaa, Aleksandriaa ja keskiajan kahta salamyhkäistä vuosisataa.
  Toisaalta tavataan puhtaan älyn ja kauneuden ehjiä ajanjaksoja, jolloin
  sielu ei nouse näkyviin. Niinpä se on hyvin etäällä siitä elämästä,
  jota elettiin Kreikassa ja Roomassa ja kuudennen- ja seitsemännentoista
  vuosisadan Ranskassa. (Ainakin on se etäällä viimemainitun vuosisadan
  elämänpinnasta, sillä sen syvyydet -- jonne kuuluvat Claude de
  Saint-Martin, liian kevyesti arvioitu Cagliostro, Pasealis ja muutamia
  muita; --- ne syvyydet kätkevät meiltä vielä monta salaperäistä
  seikkaa.) Ei voi sanoa mitä puuttuu, mutta jotakin puuttuu; jokin
  salainen yhdysside on katkennut, ja kauneus esiintyy suljetuin silmin.
  Sitä on hyvin vaikea sanoilla tulkita. Ei voi selittää, miksei
  kreikkalaisten näytelmien ympärillä leijuva jumaluuden ja
  kohtalokkuuden ilmakehä tunnu oikealta sielun ilmakehältä. Noiden
  oivallisten murhenäytelmien näköpiirissä liikkuu alati jokin salattu
  seikka, jota kohtaan tunnemme jonkinlaista kunnioitustakin. Mutta se ei
  ole se sama salattu seikka, joka monessa pienemmässä ja vähemmän
  kauniissa teoksessa ilmenee niin lempeänä ja läheisenä ja vaikuttaa
  niin läpitunkevasti. Ja Racine, ottaaksemme likeisemmän esimerkin,
  vaikka hän onkin naissydämen hairahtumaton runoilija, niin kuka
  uskaltaisi väittää hänen milloinkaan askeltakaan lähestyneen naisen
  sielua. Mitä vastaatte, jos tiedustan teiltä jotakin Andromaque'n tai
  Britannicuksen sielusta? Racinen henkilöistä ymmärrämme vain sen, mitä
  he sanovat, ei yksikään sana murra meren sulkuja. He ovat kauhistavan
  yksin, ikäänkuin jonkin tähden pinnalla, joka ei enää kierrä taivasta.
  He eivät voi vaijeta, sillä silloin he lakkaisivat olemasta. Heillä ei
  ole mitään _näkymätöntä perusaatetta_, ja tekisi mieli luulla, että on
  kiinnitetty jokin eristävä aine heidän ja heidän henkensä väliin,
  kaikkea olemassaolevaa koskevan elämän ja sen elämän väliin, joka
  koskettaa vain kärsimyksen, tuskan, intohimon kiitävää hetkeä. On
  todella sellaisia aikakausia, joina sielu painuu nukuksiin, eikä kukaan
  enää siitä välitä.
  Meidän päivinämme se ilmeisesti tekee suuria ponnistuksia päästäkseen
  jälleen pinnalle. Se ilmaisee kaikkialla itsensä luonnottomalla,
  tunkeilevalla tavalla, ikäänkuin se olisi saanut käskyn eikä sillä enää
  olisi varaa menettää aikaa. Se luultavasti valmistautuu ratkaisevaan
  taisteluun, eikä kukaan aavista, mitä kaikkia seurauksia tulee olemaan
  voitosta tai tappiosta. Se ei ehkä koskaan ennen ole käyttänyt niin
  moninaisia ja niin vastustamattomia voimakeinoja. Voisi sanoa, että se
  nyt on työnnettynä näkymätöntä muuria vasten, emmekä tiedä, kuoleman
  kauhuko sitä kiihdyttää, vaiko uuden elämän alku. En puhu niistä
  kätketyistä voimista, joita meidän ympärillämme heräilee, kuten
  magnetismi, telepatia, lavitatsioni, säteilevien aineitten ennen
  aavistamattomat ominaisuudet, ja tuhannet muut ilmiöt, jotka
  järkyttävät vallitsevia tieteitä. Ne ovat kaikille tuttuja ja helposti
  todettavia asioita. Sitäpaitsi ne todennäköisesti ovat mitättömiä
  seikkoja kaiken sen rinnalla, mitä oikeastaan on tapahtumassa, sillä
  sielu on kuin nukkuva olento, joka unissaan tekee suunnattomia
  ponnistuksia liikuttaakseen käsivarttaan tai avatakseen silmäluomiaan.
  Muilla aloilla, missä joukon huomio on vähäisempi, toimii sielu vielä
  tehokkaammin, vaikkei tottumaton silmä voikaan niin selvästi sen
  toimintaa havaita. Eikö tunnukin ihan siltä, kuin olisi sielu
  huutamaisillaan esiin oman äänensä niiden viimeisten erehdyttävien
  äänien seasta, jotka sitä musiikissa vielä ympäröivät? Ja eikö samoin
  eräitten maalarien tuotteissa tunnu jonkin näkymättömän läsnäolon pyhä
  paino mitä raskaimpana? Ja vihdoin: eikö kirjallisuudessakin siellä
  täällä voi havaita, kuinka muutamat huippukohdat saavat kirkkautensa
  aivan toisenlaisista valoista, kuin ne olivat, jotka kirkastivat
  vanhemman kirjallisuuden ihmeellisimpiä kohtia. Me lähestymme jotakin
  selittämätöntä hiljaisuuden muotoa, ja se _tietoinen ylevyys_ [le
  sublime positif], joka näihin asti on vallinnut, näyttää painuvan
  loppuansa kohti. En viivy kauempaa näissä asioissa, sillä on liian
  aikaista puhua niistä selvää kieltä, mutta kumminkin luulen, että
  meille ihmiskunnalle harvoin tarjoutuu soveliaampaa henkisen
  vapautumisen tilaisuutta. Tämä tilaisuuden tarjoutuminen on suorastaan
  _uhkavaatimuksen_ luontoinen, ja sen vuoksi on tärkeätä, että tuo uhka
  otetaan huomioon, sillä tarjoutuva tilaisuus on unennäön kaltainen,
  joka auttamattomasti häipyy, jollei sitä heti samassa paineta mieleen.
  On paras olla varuillaan; meidän sielumme ei liikehdi suotta aikojaan.
  Mutta tämä liikehtiminen, joka selvästi on havaittavissa vain olevaisen
  korkeimmissa piireissä, ilmenee ehkä, kenenkään aavistamatta, myös
  elämän arkipoluilla. Sillä jokainen ylängön kukka leviää lopulta
  laaksoonkin. Onko se jo levinnyt? Sitä en tiedä. Ainakin saatamme
  nykypäiväin arkielämässä vähäpätöisimpien olentojen keskuudessa todeta
  jotain salaperäistä ja suoranaista yhteyttä, sellaisia henkisiä
  ilmiöitä ja sielujen lähestymisiä, jonnnoisista tuskin tiedettiin
  entisinä aikoina. Eivätkö ne yhtä selvinä olleet olemassa ennen meitä?
  Tuskin vaan, sillä kaikkina aikoina on kyllä ollut ihmisiä, jotka ovat
  tunkeutuneet elämän salatuimpiin seikkoihin ja jättäneet meille
  saamansa tiedot oman aikansa sydämistä, mielistä ja sieluista.
  Ilmeisesti noita samoja suhteita silloinkin on ollut olemassa. Mutta
  niillä ei ole voinut olla sitä verevää ja kaikkivaltiasta voimaa, mikä
  niillä on meidän päivinämme, ne eivät olleet painuneet ihmisyyden
  perustuksiin, sillä silloin olisivat nuo viisaat hiljaisilla
  vaelluksillaan kyllä kiinnittäneet niihin huomionsa. En puhu tässä enää
  "tieteellisestä spiritismistä" enkä sen telepatisista ilmiöistä, enkä
  "aineellistuttamisesta" enkä noista muistakaan ilmiöistä, joita äsken
  luettelin. Tässä on kysymys sellaisista sielunelämän tapauksista ja
  toiminnoista, jotka keskeytymättä jatkuvat hämärimmässäkin
  ihmiselämässä, vaikkei tuo eläjä välittäisi rahtuakaan ikuisista
  oikeuksistaan. Kysymys on myös aivan toisesta sielutieteestä, kuin on
  virallinen sielutiede, joka on anastanut itselleen Psychen kauniin
  nimen, vaikkei se itse asiassa koskettele muuta kuin sellaisia henkisiä
  ilmiöitä, jotka ovat mitä kiinteimmässä yhteydessä aineen kanssa.
  Kysymys on sanalla sanoen kaikesta siitä, mitä voisimme oppia
  sellaisesta ylemmästä sielutieteestä, joka käsittelisi ihmissielusta
  toiseen välittömästi suuntautuvia suhteita ja meidän sielumme
  _tuntoisuutta_ sekä sen yliluonnollista, niin sanoakseni _epätavallista
  ilmenemistä_. Tämä tiede, joka tulee kohottamaan ihmistä askeleen
  ylemmäksi, on tuskin vielä alussaan, mutta aikanaan se kyllä vielä
  kumoaa näihin asti vallinneen alkeellisen sielutieteen.
  Tämä välitön sieluoppi on jo laskeutumassa ylhäältä alaspäin
  täyttäen pienimmätkin laaksot, ja sen läsnäolo tuntuu kaikkein
  mitättömimmissäkin kirjallisissa tuotteissa. Sepä juuri kaikkein
  selvimmin ilmaisee, kuinka sielullinen paine ihmiskunnan keskuudessa on
  lisääntynyt ja sielun salaperäinen toiminta yleistynyt. Tässä joudumme
  jo hipaisemaan sellaisia asioita, joita on miltei mahdoton sanoilla
  sanoa, korkeintaan voi mainita joitakin epätäydellisiä ja kömpelöitä
  esimerkkejä. Esitämme tässä niistä muutamia alkeellisimpia ja
  tunnetuimpia.
  Jos ennenaikaan joskus tuli kysymys jostain ennakkotunteesta; jonkun
  kohtauksen tai katseen oudosta vaikutelmasta; jostain ihmisjärjen
  ulkopuolella tapahtuneesta ratkaisusta; jostain selittämättömästä mutta
  silti ymmärrettävästä voimasta tai väliintulosta; myötätunnon tai
  vastenmielisyyden salaperäisistä laeista; vaistomaisesta tai
  valinnaisesta vetovoimasta; sanomatta jääneiden asiain ylivoimaisesta
  vaikutuksesta; -- jos sellaisista tuli kysymys -- mikä muuten oli
  jotenkin harvinaista -- niin ei ajattelija sellaisten kysymysten ääreen
  pysähtynyt. Ne tuntuivat satunnaisilta. Ei aavistettukaan, että elämä