Köyhäin aarteet - 6

Total number of words is 3634
Total number of unique words is 1869
22.2 of words are in the 2000 most common words
31.8 of words are in the 5000 most common words
37.9 of words are in the 8000 most common words
Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
ole edes sielullista toimintaa, joka merkitsee tuhannesti enemmän kuin
aineellinen ja jonka toki luulisi välttämättömäksi. Ne vaan tulevat
toimeen ilman sitä tai supistavat sen ihmeellisellä tavalla siihen
mielenkiintoon, joka johtuu ihmisen tilanteesta maailmankaikkeudessa.
Se on jo toista kuin raakalaisten kesken; ihminen ei toimi enää
alkeellisten intohimojen piirissä, missä hänen olentonsa
mielenkiintoisin osa ei suinkaan olekaan tavattavissa. Hänet nähdään
lepäävänä. Ei ole enää kysymys olemassaolon tavattomista ja
väkivaltaisista hetkistä, vaan olemassaolosta itsestään, sellaisenaan.
Löytyy tuhansia ja taas tuhansia lakeja, jotka ovat mahtavampia ja
arvokkaampia kuin intohimojen lait; mutta ne lait ovat verkkaisia,
tarkkoja ja hiljaisia, ja kuten kaikki peräänantamattomat voimat,
tulevat nekin näkyviin ja kuuluviin vain elämän hiljaisina hetkinä,
puolihämärässä hartaudessa.
Kun Ulysses ja Neoptolemus tulevat pyytämään Filokteteelta Herkuleen
aseita, niin on se juuri yhtä yksinkertainen ja vähäpätöinen teko kuin
jos meidän aikana joku ihminen käy katsomassa sairasta, joku kulkija
kolkuttaa majatalon ovelle tai joku äiti lieden ääressä istuen odottaa
lapsensa paluuta. Sofokles kuvaa ohimennen nopealla vedolla sankariensa
luonteet. Mutta eikö olekin myönnettävä, että näytelmän perimmäinen
vetovoima ei johdu siinä vallitsevista taisteluista oveluuden ja
kunnollisuuden, koti-ikävän, vihan ja ylpeän päättäväisyyden välillä?
Siinä on jotakin muuta. Siinä tahdotaan näyttää ihmisen korkeampaa
olemassaoloa. Runoilija liittää tavalliseen elämään jotakin muilta
ihmisiltä salattua, ja heti näyttäytyy tuon elämän suunnaton suuruus,
sen riippuvaisuus tuntemattomista voimista, sen loputon suhteellisuus
ja sen valtava köyhyys. Kemisti pudottaa muutamia salaperäisiä
pisaroita lasiin, jossa silmän nähden on vain kirkasta vettä, ja heti
syntyy sinne reunoja myöten kidemaailmoja, jotka näyttävät meille, mikä
siellä lasissa odotti, vaikkei meidän vajanainen silmämme havainnut
mitään. Niin Filoktetes-näytelmässäkin tuntuu siltä, kuin kolmen
päähenkilön vähäpätöinen sielunkuvaus muodostaisi vain lasin kirkasta
vettä, eli tavallisen elämän, johon runoilija pudottaa neronsa
paljastavat pisarat...
Eikä kauniitten ja suurten murhenäytelmien kauneus ja suuruus
riipukaan niiden toiminnoista, vaan niiden sanoista. Ja riippuuko
se yksinomaan niistä sanoista, jotka liittyvät toimintoihin ja
selittävät niitä? Ei, siinä pitää olla jotain muuta kuin ulkonaisesti
välttämätön vuoropuhelu. Juuri ne vuorosanat, jotka alussa näyttävät
tarpeettomilta, painavat näytelmässä enimmän. Niissä piilee näytelmän
sielu. Välttämättömän vuoropuhelun ohessa kulkee melkein aina toinen
vuoropuhelu, joka tuntuu turhalta. Jos olet tarkka, niin huomaat,
kuinka syvästi sielusi kuuntelee vain tuota jälkimäistä puhelua, sillä
se yksin puhuu sielulle. Huomaat myös, että tuon tarpeettoman puhelun
laatu ja ulottuvaisuus määrää koko kappaleen laadun ja selittämättömän
kantavuuden. On varmaa, ettei tavallisten näytelmien vuoropuhelu täysin
vastaa todellisuutta; ja kauneimpien murhenäytelmien salaperäinen
kauneus piilee juuri niissä sanoissa, jotka sanotaan näennäisen jyrkän
totuuden sivussa. Niissä sanoissa se vallitsee, ja ne sanat sisältävät
totuuden, joka on syvempi ja verrattomasti läheisempi sille
näkymättömälle sielulle, joka kannattaa koko runoelmaa. Voipa sanoa,
että runoelma on sitä lähempänä kauneutta ja korkeampaa totuutta, mitä
vähemmän siinä on toimintoihin liittyvää ja "sielun tiloja" selvittävää
puhetta ja niiden sijaan enemmän sellaista, mikä kirkastaa sielujen
käsittämätöntä ja jatkuvaa pyrkimystä omaan kauneuteensa ja omaan
totuuteensa. Sitä lähempänä se myös on todellista elämää. Jokainen
ihminen joutuu arkielämässä joskus sanoilla selittämään jotakin hyvin
vakavaa asiaa. Harkitsepas tätä kohtaa hetkinen. Onko sellaisina
hetkinä, tai yleensäkään, suurin merkitys sillä, mitä sinä sanot tai
mitä sinulle vastataan? Eikö siinä ole mukana toisia voimia ja toisia
kuulumattomia sanoja, jotka yksin vaikuttavat määräävästi. Se mitä minä
sanon, ei useinkaan tule lukuun; mutta minun läsnäoloni, minun sieluni
asenne, minun tulevaisuuteni ja entisyyteni, se mikä minussa vielä
syntyy ja se mikä jo on kuollut, joku salainen ajatus, tähdet, jotka
minua tukevat, minun kohtaloni, tuhannet salaperäiset seikat, jotka
ympäröivät minua ja ympäröivät sinua; kaikki tämä sinulle puhuu tuona
kohtalokkaana hetkenä, puhuu sinulle ja vastaa minulle. Se on mukana
jokaisen minun sanani ja sinun sanasi ohessa, ja juuri sen me ennen
muuta näemme ja ennen muuta kuulemme, vasten tahtoammekin. Jos sinä
"loukattuna puolisona", "petettynä rakastajana", "hyljättynä vaimona"
tulet minua tappamaan, niin en loistavimmallakaan puheella voisi
pidättää kättäsi aiotusta teosta. Mutta niin voi sattua, että sinä
silloin kohtaatkin jonkun noista oudoista voimista, ja minun sieluni,
tietäen olevansa noiden voimien vartioima, sanoo sinulle salaisen
sanan, ja sinun aseesi vaipuu. Sellaisissa ilmapiireissä tapaukset
ratkeavat, ja sellaisten vuoropuhelujen pitäisi edes kaikuna tulla
tajuttaviin. Ja sitä kaikua kuuleekin, vaikka etäisenä ja heikkona,
niissä suurissa teoksissa, joista äsken puhuin. Mutta eikö voitaisi
pyrkiä vieläkin lähemmäksi noita ilmapiirejä, joissa kaikki
"todellisuudessa" tapahtuu?
Tuntuu siltä kuin pyrittäisiin. Joku aika sitten tein tosin vielä
jotenkin heikon yrityksen tunkeutua noihin salaisuuksiin siinä Ibsenin
näytelmässä, jossa kaikkein vaikuttavimmin kuuluu tuo "toisen asteen
vuoropuhelu", nimittäin "_Solness rakentajassa_". Kuitenkin on siinä
sama muuri, johon saman sokean kädet ovat piirtäneet samoja piirtoja,
jotka johtavat samoja valoja kohden. Mitä on runoilija _Solnessissa_
liittänyt tavallisen elämän oheen, että se meistä näyttää niin
ihmeelliseltä, niin syvältä ja niin tuskastuttavalta, ulkonaisessa
lapsekkuudessaankin? Sitä ei ole helppo osottaa, sillä vanha mestari on
kätkenyt siihen useamman kuin yhden salaisuuden. Tuntuu suorastaan
siltä, että se mitä hän on tahtonut sanoa on vallan vähäpätöistä sen
rinnalla, mitä hänen on _täytynyt_ sanoa. Hän on vapauttanut eräitä
sielun voimia, jotka eivät koskaan ennen ole olleet vapaina, ja hän
itse on ehkä ollut niiden vallassa. "Nähkääs, Hilde!" huudahtaa
Solness. "Teissäkin asuu hiisi. Kuten minussa. Se hiisi juuri --
näettekös -- se on _se_, joka saa ulkonaiset voimat liikkeelle. Ja
siinä on antautumien -- joko sitten tahtoi tai ei."
Heissä on hiittä, kuten meissä kaikissa. Hilde ja Solness ovat
luullakseni ensimäiset sankarit, jotka hetken ajan tuntevat elävänsä
sielun ilmapiirissä, ja heitä pelottaa tuo tosioleellinen elämä, jonka
he ovat havainneet liikkuvan tavallisen elämän tuolla puolen. Hilde ja
Solness esittävät kahta sielua, jotka ovat päässeet näkemään toistensa
tilanteita tuossa oikeassa, oleellisessa elämässä. Ihmisen voi tuntea
sangen monella tavalla. Otan esimerkiksi pari kolme olentoa, jotka näen
miltei joka päivä. Todennäköisesti en pitkään aikaan eroita heitä
muusta kuin liikkeistä, heidän ulkoisista ja sisäisistä tavoistaan,
niistä erikoisuuksista, jotka ilmenevät heidän aistimuksissaan,
toimissaan ja ajatuksissaan. Mutta jokaisessa pitemmässä ystävyydessä
tulee kerran sellainen salaperäinen hetki, jona me niin sanoakseni
saamme tarkalleen havaita, mikä on meidän ystävämme suhde siihen
tuntemattomaan, joka häntä ympäröi ja mikä on kohtalon suhde häneen.
Sellaisesta hetkestä alkaen minun ystäväni todellisesti kuuluu minulle.
Siinä kerta kaikkiaan käy ilmi, kuinka tapaukset hänen kohdallaan
tulevat muodostumaan. Siinä meille selviää, että vaikka tämä ihminen
kuinka vetäytyisi suojiensa syvyyteen ja siellä koettaisi olla ihan
hiljaa, ettei mitenkään järkyttäisi tulevaisuuden suuria sammioita,
niin ei hänen varovaisuutensa mitään auta: kaikki ne lukemattomat
tapaukset, jotka ovat hänelle määrätyt, ne löytävät hänen pakopaikkansa
ja tulevat järjestänsä kolkuttamaan hänen ovelleen. Toisella kertaa
taas saamme tietää, että vaikka tuo toinen etsimällä etsisi sellaisia
tapauksia, niin hän ei niitä tavoita. Hän saa aina palata tyhjin käsin.
Sillä hetkellä kun meidän silmämme siten aukenevat, näyttää meidän
sielussamme ilman muuta heräävän jokin pettämätön vaisto, ja samassa me
olemme varmoja siitä, että jokin tapaus, joka saattaa olla ihan tuon
ihmisen käden ulottuvilla, ei kumminkaan häntä kosketa.
Semmoisesta hetkestä ruveten hallitsee jokin erikoinen sielun osa niin
kaikkien älykkäimpien kuin kaikkien hämärimpienkin olentojen
ystävyyttä. Siinä on eräänlaista elämän transpositiota. Ja kun me
sattumalta tapaamme jonkun, jonka tällä tavoin tunnemme, ja vaikka me
sitten puhelemmekin lumisateesta tai ohikäyvistä naisista, niin on
meissä kummassakin jokin pieni seikka, joka tervehtii toisessa olevaa
samanlaista seikkaa, tutkii ja kyselee siltä salavihkaa olosuhteita ja
puhuu tapauksista, joita me emme ole mahdolliset ymmärtämään...
Minä luulen, että Hilde ja Solness ovat juuri sellaisessa tilanteessa
ja huomaavat toisensa sillä tavoin. Heidän keskustelunsa ei vähääkään
muistuta mitään ennen kuultua, sillä runoilija on yrittänyt samoihin
lauseparsiin sitoa sekä ulkonaisen että sisäisen vuoropuhelun. Tuossa
unissakävijänäytelmässä vallitsevat jotkut uudet voimat. Kaikki sen
lauseet samalla kertaa sekä kätkevät että paljastavat tuntemattoman
elämän lähteitä. Ja jos me joskus hämmästymme, niin älkäämme unohtako,
että meidän sielumme meidän heikoissa silmissämme usein näyttää sangen
hullulta ja että ihmisessä on aloja, jotka ovat hedelmällisempiä,
syvempiä ja mieltäkiinnittävämpiä kuin järjen ja älyn alueet...


X.
TÄHTI.

Voisi sanoa, että vuosisadasta toiseen on aina joku traagillinen
runoilija "runouden soihtua kantaen käynyt läpi kohtalon sokkeloitten".
Siten he kukin aikansa voimien mukaan ovat runouteen kiinnittäneet
ihmiskunnan aikakausien sielun, ja niin ovat he kirjoittaneet
jumalaista historiaa. Vain heitä myöten voi seurata tuon suuren
muuttumattoman voiman lukemattomia vaihteluja. Mielenkiintoista onkin
niitä seurata; sillä kansojen puhtain sielu on ehkä löydettävissä
niitten aatekuvien pohjalta, joita ne ovat tuosta voimasta itselleen
luoneet. Itse voima ei ole koskaan täysin kuollut, mutta muutamina
ajankohtina se ei ole toiminut juuri ollenkaan, ja silloin ei elämäkään
ole ollut niin voimakasta eikä niin syvää. Vain yhden ainoan kerran se
on ollut jakamattoman ihailun ja palvonnan esineenä. Silloin sen
salaperäisyys kauhistutti jo jumaliakin. On sangen omituista todeta,
että se aika, jolloin tuo hahmoton jumalallisuus näytti kaikkein
hirveimmältä ja käsittämättömimmältä, kuitenkin oli ihmiskunnan kaunein
aika; ja että kaikkein onnellisimman kansan käsitys kohtalosta oli
kaikkein kauhistavin.
Tuntuu siltä kuin piilisi tuossa käsityksessä joku salainen voima, tai
kuin olisi tuo käsitys jonkun voiman merkkinä. Suureneeko ihminen sitä
mukaa, kuin hän pääsee sen tuntemattoman suuruuden perille, joka häntä
vallitsee, vai suureneeko tuo tuntematon ihmisen mukana? Nykyään tuntuu
kohtalonaate taas olevan heräämässä. Ei liene aivan hyödytöntä lähteä
sitä etsimään. Mutta mistä se löytyy? Käydä etsimään kohtaloa, eikö se
ole samaa kuin käydä etsimään ihmiskunnan suruja? Ei ole mitään iloista
kohtaloa, ei löydy mitään onnen tähteä. Ne tähdet, joita onnen tähdiksi
kutsutaan, ovat vain pitkämielisiä. On muuten tärkeätäkin, että joskus
käymme etsimään surujamme oppiaksemme niitä tuntemaan ja ihailemaan,
vaikkapa kohtalomme ääriviivaton suuri alkumuoto jäisikin meiltä
käsittämättä.
Se on tehokkain tapa käydä etsimään ja löytämään omaa itseään; voidaan
näet sanoa, että meidän arvomme on yhtä kuin meidän surumme ja
murheemme arvo. Sitä myöten kuin me edistymme, tulee meidän surumme
syvemmäksi, jalommaksi ja kauniimmaksi, ja Markus Aurelius on
ihailtavin ihminen sen vuoksi, että hän paremmin kuin kukaan on
ymmärtänyt sen heikon alistuneen hymyn, jota meidän sielumme varmaan
hymyilee meidän syvimmässämme. Samoin on laita ihmiskunnan surujen.
Niiden vaiheet muistuttavat meidän yksityisten surujemme vaiheita;
mutta niiden rata on pitempi ja varmempi ja johtaa kerran sellaisiin
valtakuntiin, joihin vain viimeksi tulevaiset saavat tutustua. Se rata
on sekin lähtöisin ruumiillisesta tuskasta, on hiljakkoin sivuuttanut
jumaltenpelon ja pysähtyy meidän päivinämme erään uuden kuilun
partaalle, jonka syvyyksiä parhaimmatkaan meistä eivät vielä ole
mitanneet.
Kullakin vuosisadalla on omat lempisurunsa; sillä jokainen vuosisata
näkee kohtalon erilaisena. Meidän intohimojemme purkaukset eivät enää
kiinnitä meidän mieltämme, niinkuin ne ennen kiinnittivät; ja
entisaikain järkyttävimpäinkin mestariteosten suru on arvoltaan
alhaisempaa kuin meidän nykyaikaiset surumme. Nuo teokset koskettavat
meitä vain välillisesti ja yksinomaan sen toten, mitä meidän
ajattelumme ja elämäntuskan jalostama itsemme omasta kohden lisää
niiden esittämiin vihan ja rakkauden kohtauksiin.
Välistä tuntuu siltä kuin olisimme lähestymässä uutta pessimismiä,
salaperäistä ja ehkä sangen puhdasta. Peloittavimmat tietäjät ja
viisaat, Schopenhauer, Carlyle, venäläiset, pohjoismaalaiset, ja myös
kunnon optimisti Emerson (sillä mikään ei ole niin masentavaa kuin
vapaaehtoinen optimismi), he ovat menneet pois selittämättä meidän
surumieltämme. Me tajuamme, että kaikkien niitten syiden ja perusteiden
alla, joita he ovat yrittäneet meistä lausua, vielä on paljon muita
syvempiä syitä, joita he eivät ole pystyneet paljastamaan. Ihmisen
suru, joka jo alusta alkaen on kaunista, voi vielä jalostua
loppumattomiin, hamaan siihen asti, kunnes tulee nero, joka sanoo
tuskan viimeisen sanan, joka ehkä meidät täydellisesti puhdistaa...
Siihen asti me olemme ihmeellisten voimien vallassa ja joka hetki
pääsemäisillämme perille niiden tarkoituksista. Suurten uudempien
tragikkojen Shakespearen, Racinen ja heidän seuraajainsa aikana
uskotaan kaikkien onnettomuuksien johtuvan meidän sydämiemme
erinäisistä intohimoista. Lähestyvä tuho ei mitenkään leijaile kahden
maailman välillä: se tulee täältä ja menee tuonne ja sen lähtökohta
tiedetään. Ihminen on aina valta-asemassa. Kreikkalaisten aikana oli
ihmisen asema paljon heikompi, ylinnä vallitsi silloin kohtalon voima.
Mutta se oli luoksepääsemätön, eikä kukaan uskaltanut siltä mitään
kysyä. Mutta nykypäivinä käännytään juuri sen puoleen, ja siinä ehkä on
se suuri merkki, joka viittaa näytelmätaiteen uudistumiseen. Ei
pysähdytä enää pelkkään onnettomuuden vaikutelmaan, vaan pyritään
onnettomuuteen itseensä, tahdotaan tietää sen olemus ja sen lait. Se
mikä itsetiedottomasti täytti ensimäisten tragikkojen mielen ja heidän
tahtomattaankin ympäröi juhlallisella hämyllä ulkonaisen kuoleman kovat
ja väkivaltaiset eleet; itse onnettomuuden luonne; se on tullut
uusimpien näytelmien keskiöksi ja niiden oikullisten valojen
polttopisteeksi, joiden ympärillä miesten ja naisten sielut
risteilevät. Ja niin on päästy askelta lähemmäksi salaperäisyyttä,
näkemään elämän kauhuja kasvoista kasvoihin.
Olisi mielenkiintoista ottaa selkoa, miltä kannalta meidän viimeiset
tragikkomme näyttävät katselevan onnettomuutta, joka on kaiken
näytelmärunouden pohja. He näkevät sen lähempää kuin kreikkalaiset, ja
tunkeutuvat syvemmälle sen sisäisen piirin hedelmälliseen hämäryyteen.
Se on ehkä eräänlaista jumaluutta. Mutta he jättävät sen lähemmin
huomioon ottamatta. Mistä se tulee, minne se menee ja mitä varten se
laskeutuu tänne alas! Kreikkalaiset tuskin tekivät noita kysymyksiä.
Onko se meille määrätty, vai syntyykö se silloin kun me itsekin?
Saapuuko se itsestään meitä kohden vai kutsuvatko sitä ne äänet, jotka
nousevat meidän olemuksemme syvyyksistä ja joiden kanssa sillä on
salaista yhteisymmärrystä? Pitäisi päästä jonkun toisen maailman
huipuilta tarkkaamaan sen ihmisen oloa, jota suuri tuska lähestyy; ja
kukapa ihminen ei tietämättään työskentelisi sen tuskan
valmistamiseksi, josta on tuleva hänen elämänsä keskipiste.
Skotlantilaisilla talonpojilla on muuan sana, jota voisi sovittaa
kaikkiin olentoihin. Taruissaan he nimittävät _fey'iksi_ sellaista
ihmistä, jota jokin sisäinen hellittämätön veto, kaikista
ponnistuksista, neuvoista ja avusta huolimatta, vie välttämätöntä
turmaa kohden. Siten oli Jaakko I, Catherine Douglas'in Jaakko,
sellainen _fey_, kun hän kaikista maailman, helvetin ja taivaan
kaameista ennustuksista huolimatta lähti viettämään joulua Perth'in
synkkään linnaan, jossa häntä odotti murhaaja, petollinen Robert
Graeme. Kuka meistä ei elämänsä ratkaisevimman onnettomuuden aikoina
muistaisi olleensa samanlaisissa lumoissa! On huomattava, että minä
tässä puhun vain toimivista onnettomuuksista, sellaisista, joita olisi
voinut välttää; on näet sellaisiakin onnettomuuksia, kuten rakastetun
olennon kuolema, jotka kohtaavat meitä ilman muuta, ja joihin emme
teoillamme voi mitään vaikuttaa. Mutta palauta mieleesi se päivä, josta
elämäsi kohtalo johtuu. Ketä meistä ei olisi varoitettu; ja vaikka
meistä nyt tuntuu, että koko kohtalo olisi ollut vältettävissä, kun
emme olisi astuneet sitä yhtä askelta, emme avanneet sitä ovea, emme
nostaneet kättämme; niin emmekö me kukin silloin kuilun partaalla
turhaan, toivottomasti ja voimattomasti taistelleet jotakin näkymätöntä
voimaa vastaan, joka itse näytti olevan toimeton?
Eräänä iltana avasin erään oven, ja siinä tuulahduksessa sammui ijäksi
minun onneni, aivan samoin kuin siinä olisi sammunut lampun hento
liekki; ja kun minä sitä nyt muistelen, niin en voi sanoa, etten olisi
sitä tiennyt... Ja kumminkaan ei minua mikään tärkeä seikka vienyt
sille kynnykselle. Olisin voinut mennä menojani olkapäitäni kohauttaen,
mikään inhimillinen järkisyy ei olisi voinut pakoittaa minua sille
ovelle kolkuttamaan... Ei mikään järkisyy; ei mikään muu kuin
kohtalo...
* * * * *
Tämä muistuttaa vielä Oedipuksen kohtaloa, ja kuitenkin siinä jo on
jotain muuta. Voisi sanoa, että tässä on sitä kohtaloa katsottu _ab
intra_. Salaperäiset voimat vallitsevat meissä itsessämme, mutta
näyttävät samalla sointuvan yhteen ulkonaisten tapausten kanssa. Meidän
kaikkien sieluissamme viihtyy vihollisia. Ne viholliset tietävät mitä
ne tekevät, ja mitä ne saattavat meidät tekemään. Ja kun ne ovat
johtaneet meidät sattuvaan tapaukseen asti, niin ne varottavat meitä
puolella sanalla, joka on liian vähän pysähdyttääkseen meidät
puolitiehen, mutta ihan kylliksi saadakseen meidät liian myöhään
vaikeroimaan, ettemme sittenkin tarkemmin kuunnelleet tuota heikkoa ja
ilkkuvaa ääntä. Mihin ne pyrkivät, nuo voimat, jotka halajavat saattaa
meitä turmioon, aivan kuin ne itse olisivat riippumattomia eivätkä
määrätyt meidän kanssamme katoamaan, vaikka ne yksinomaan meissä
asuvatkin. Mikä panee liikkeelle nuo maailmankaikkeuden rikostoverit,
jotka elävät meidän verestämme?
Kun ihmisen onnettomuuden hetki lyö, on hän joutunut näkymättömään
pyörteeseen, ja voimat ovat jo vuosien kuluessa suunnitelleet kaikki ne
sattumat, jotka määrätyllä hetkellä johtavat hänet juuri siihen
kohtaan, jossa kyyneleet häntä odottavat. Muistatko ponnistelujasi ja
aavistelujasi, muistatko turhaa apua! Muistatko vielä niitä myötäisiä
asianhaaroja, jotka kohtalosi hellyttäminä yrittivät sulkea sinulta
tietä, mutta jotka sinä työnsit syrjään, niinkuin tunkeilevat
kerjäläisnaiset! Ne olivat kumminkin niitä vauhkoja sisarparkoja, jotka
tahtoivat pelastaa sinua; mutta ne olivat liian heikkoja ja liian
pieniä taistellakseen näkymätöntä määräystä vastaan ja niin ne sanaa
sanomatta hävisivät, Jumala tiesi mihin...
Tuskin onnettomuus sitten on tapahtunut, kun meillä jo on ihmeellinen
tunne siitä, että olemme noudattaneet jotain ikuista lakia; ja keskellä
suurinta tuskaa saamme jo tuosta lainkuuliaisuudestamme jotakin
salaperäistä lohdutusta.
Emme koskaan ole niin sisäisesti ehjät kuin korjaamattoman
onnettomuuden jälkeen. Silloin tuntuu, kuin olisimme jälleen löytäneet
itsemme ja saaneet takaisin jonkun tuntemattoman ja välttämättömän
olemuksemme osan. Jokin erikoinen rauha ja tyyneys vallitsee.
Päiväkausia, ja melkein meidän tietämättämme, kun me vielä saatoimme
hymyillä ihmisille ja kukille, taistelivat meidän sielumme kapinalliset
voimat syvyyden partaalla, ja nyt kun olemme sen pohjalla, hengittää
kaikki taas vapaasti.
Niin voimat herkeämättä taistelevat meidän kunkin sielussamme; ja
joskus me saamme nähdä varjon tuosta taistelusta -- vaikkemme
kiinnitäkään siihen huomiotamme, sillä meidän silmämme tarkkaavat vain
toisarvoisia asioita -- tuosta taistelusta, johon meidän tahtomme ei
voi puuttua. Kun istun ystäväini parissa, voi keskellä puhelun ja
naurun helinää jonkun läsnäolijan kasvoilla vilahtaa jotain, joka ei
ole tästä maailmasta. Samassa syntyy aiheeton vaitiolo: ja kaikki
katselevat hetkisen, tietämättään, sielunsa silmillä. Vähän päästä
nauru ja puhe taas palautuvat entistä äänekkäämpinä, oltuaan hetken
kadoksissa, kuin pelästyneet sammakot suuressa järvessä. Mutta tuo
näkymätön on ottanut omansa, nyt kuten aina. Jokin on ymmärtänyt, että
eräs taistelu on päättynyt, eräs tähti noussut tai laskenut, eräs
kohtalo saanut määrätyn suuntansa...
Sillä olikin ehkä jo suuntansa; ja kuka tietää, vaikka taistelu olisi
näennäistä! Jos minä tänään kolkutan sen huoneen ovelle, jossa tulen
kohtaamaan erään loppumattoman surun ensi hymyilyt, niin olen sitä
tekoa valmistellut paljon kauemmin kuin luullaan. Mitä hyödyttää
sellaisen minän kehittäminen, johon emme voi juuri mitään vaikuttaa?
Meidän tähteämme meidän on tarkattava. Se on hyvä tai paha, kalpea tai
voimakas, eivätkä kaikkien merien voimat voisi mitään muuttaa. Muutamat
luottavat siihen ja leikkivät sillä kuin lasipallolla. Heillä on
rohkeutta heitellä sitä kuten haluavat: se palaa aina uskollisesti
heidän käteensä. He tietävät hyvin, ettei se voi särkyä. Mutta on
toisia, jotka eivät uskalla katsahtaakaan omaan tähteensä: heti se
järkähtää asemiltaan ja putoo tomuna heidän jalkainsa juureen...
Mutta sitä on vaarallinen tutkistella: sillä tutkistelu on usein sen
merkki, että tähti tekee sammumista...
Tässä kohden olemme yön syvyydessä ja odotamme, mitä tuleman pitää. Ei
ole enää kysymys tahdosta, -- me olemme tuhansia peninkulmia sen
yläpuolella ja sellaisilla aloilla, missä tahtokin on vain kohtalon
kypsin hedelmä. Älkäämme valittako; me tiedämme jo jotakin ja olemme
paljastaneet muutamia niistä tavoista, joita sattuma noudattaa. Me
odotamme niinkuin linnun pyydystäjä, joka tarkkaa muuttolintujen
tapoja, ja kun joku tapahtuma saapuu näköpiirin äärelle, niin me
tiedämme, ettei se ole yksin, että sen toverit kohta joukoittain
rientävät samoille maille. Olemme epämääräisesti tajunneet, kuinka
eräät ajatukset ja eräät sielut erikoisesti näyttävät vetävän niitä
puoleensa, ja että jotkut olennot saavat ne säikkymään, kun taas toiset
saavat ne saapumaan luokseen kaikilta ilman kulmilta.
Tiedämme erityisesti, kuinka muutamat kuvitelmat ovat vaarallisia: jos
luulee olevansa täysin turvassa, niin jo kohta pitkäinen jylisee, ja
että onni muodostaa tyhjän tilan, johon kyynelvirrat nopeasti syöksyvät.
Jonkun ajan päästä opimme myös erottamaan niiden erikoiset mielihalut.
Huomaamme pian, että jos otamme muutamia askelia elämän tiellä jonkun
määrätyn lähimäisemme rinnalla, niin sattumalla silloin on eri tavat,
kun taas toisen lähimäisen seurassa sattuvien tapausten luonne
johdonmukaisesti pysyy muuttumattomana. Huomaamme vielä, että noilla
tuntemattomilla aloilla muutamien olentojen vaikutus on suojelevaa,
toisten taas vaaraan vievää; että on niitä, jotka nukuttavat ja niitä
jotka herättävät tulossa olevia tapahtumia. Me myös aavistamme, että
seikat ensin syntyvät heikkoina ja kokoovat sitten meissä voimansa, ja
että kaikissa äkkivaiheissa on muuan lyhyt hetki, jona meidän vaistomme
ilmoittaa, että kohtalo vielä on meidän vallassamme. Jotkut vihdoin
rohkenevat meille vakuuttaa, että ihminen voi oppia olemaan onnellinen,
että sitä mukaa kuin me tulemme paremmiksi me myös kohtaamme ihmisiä
jotka ovat tulossa paremmiksi, että hyvät olennot vastustamattomasti
vetävät puoleensa hyviä tapauksia, ja että kauniissa sielussa
surullisinkin sattuma muuttuu kauneudeksi...
Kuka ei olisi kokenut, mitenkä hyvyys etsii hyvyyttä, ja mitenkä me
aina olemme samoille uskollisia ja samoille petollisia? Jos sama suru
kolkuttaa kahdelle rinnakkaiselle ovelle, niin noudattaako se samaa
tapaa oikeamielisen kuin väärämielisenkin huoneessa; ja jos sinä olet
puhdas, niin eivätkö sinun surusikin ole puhtaita? Eikö tulevaisuus ole
vallittavissa sillä, että osaa sisällyttää menneisyyden muutamiin
suruvoittoisiin hymyilyihin? Ja eikö tunnu siltä kuin voisimme me
viivyttää jotakin siitäkin, mikä välttämättömästä on tuleva? Eivätkö
suuret sattumat nuku siihen asti kunnes joku näköpiirissä sattuva liian
kiivas liike ne herättää? Ja olisiko tämä tai tuo onnettomuus
tapahtunut sinulle jo tänään, jos eivät ajatukset tänä aamuna
juhliessaan olisi pitäneet liian suurta menoa sinun sielussasi? Onko
tämä kaikki mitä meidän viisautemme on saanut selville noista
hämäryyksistä? Kukapa uskaltaisi väittää näiltä aloilta löytävänsä
varmempia totuuksia? Toistaiseksi täytyy osata hymyillä ja täytyy osata
itkeä nöyrän hyvyyden hiljaisuudessa. Näiden seikkojen ylle kohoovat
vähin erin meidän nykypäiväisen kohtalomme epätäydelliset piirteet.
Pieni kulma on ollut poissa siitä pilvestä joka niitä tähän asti on
peittänyt, ja niin paljastuneessa kohdassa olemme, hiukan levottomina,
tunteneet yhtäältä _niiden voiman jotka eivät vielä ole syntyneet_, ja
toisaalta _kuolleitten voiman_. Taustalla näkyy vain uusi
salaperäisyyden kaukaisuus. Me olemme suurentaneet kohtalon jäistä
kättä; ja niin yhtyvät sen varjossa meidän syntymättömien lastemme
kädet meidän esi-isiemme käsiin. Oli muuan teko, jossa luulimme
voivamme jakamattomasti nauttia kaikista vapauksistamme, ja rakkaus oli
äärimmäinen pakopaikka niille, joita elämän kahle painoi liian kovasti.
Me sanoimme itseksemme: tänne tämän salaisen temppelin suojiin ainakaan
ei meidän kanssamme kukaan astu; täällä voimme hetkisen huoahtaa;
täällä vihdoin meidän sielumme hallitsee tehtyään vapaan valinnan itse
vapauden keskuksessa. Mutta nyt tullaan ja sanotaan meille, ettemme me
saakaan rakastaa omaan tiliimme. Tullaan ja sanotaan, että me itse
rakkauden temppelissäkin noudatamme näkymättömän joukon muuttumattomia
määräyksiä. Tullaan ja sanotaan, että me olemme tuhannen vuosisadan
päässä omasta itsestämme silloin kun valitsemme rakkautemme esinettä ja
että sulhasen ensimäinen suudelma on vain sinetti, jonka syntymistään
ikävöivät kädet painavat kaipaamansa äidin huulille. Ja toisaalta
tiedämme, että kuolleet eivät kuole. Tiedämme nykyään, että ne eivät
oleskele yksinomaan kirkkojen vaiheilla, vaan meidän asunnoissamme,
meidän kaikissa tavoissamme. Tiedämme ettei yksikään liike, ei yksikään
ajatus, synti, kyynel, eikä yksikään saavutetun tietoisuuden hiukkanen
katoa maan syvyyksiin, ja että meidän mitättömin tekomme saa meidän
esi-isämme nousemaan -- ei haudoistaan, sillä sieltä ne eivät liikahda
-- vaan meidän oman olentomme pohjalta, jossa ne yhäti elävät.
Näin me olemme menneisyyden ja tulevaisuuden johdateltavina. Ja
nykyisyys, joka on meidän perusaineemme, suurenee kuin pieni saari
kahden vihaisen valtameren välillä. Perinnöllisyys, tahto, kohtalo,
kaikki käy humisten yhteen meidän sielussamme; mutta siitä kaikesta
huolimatta ja sen kaiken yläpuolella on ja hallitsee hiljainen tähti:
Ihmiset asettavat tilapäisiä nimilaattoja niiden suunnattomien maljojen
juurelle, jotka sisältävät näkymätöntä, ja sanat eivät sano juuri
mitään siitä, mitä sanoa pitäisi. Perinnöllisyys tai itse kohtalo on
vain yksi säde, joka tuosta tähdestä on harhautunut salaperäisyyden
yöhön. Ja eihän mikään estä kaikkea olemasta vielä salaperäisempää. "Me
nimitämme kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa", niin on sanonut
yksi tämän ajan suurista viisaista; ja siksi meidän on oltava
kiitollisia niille, jotka vavisten ponnistelevat rajoja kohden. Sama
viisas sanoo vielä: "Jos me olemme törkeitä ja raakoja, niin esiintyy
sallimuskin törkeänä ja raakana".
Kun me hienostumme niin hienostuvat meidän onnettomuutemmekin. Jos me
kohoamme jollekin henkisen viljelyksen asteelle, niin henkevöityy
You have read 1 text from Finnish literature.
Next - Köyhäin aarteet - 7
  • Parts
  • Köyhäin aarteet - 1
    Total number of words is 3572
    Total number of unique words is 1846
    22.7 of words are in the 2000 most common words
    32.8 of words are in the 5000 most common words
    38.5 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhäin aarteet - 2
    Total number of words is 3751
    Total number of unique words is 1819
    22.3 of words are in the 2000 most common words
    31.6 of words are in the 5000 most common words
    37.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhäin aarteet - 3
    Total number of words is 3629
    Total number of unique words is 1955
    21.0 of words are in the 2000 most common words
    29.2 of words are in the 5000 most common words
    34.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhäin aarteet - 4
    Total number of words is 3773
    Total number of unique words is 1866
    22.4 of words are in the 2000 most common words
    31.4 of words are in the 5000 most common words
    36.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhäin aarteet - 5
    Total number of words is 3662
    Total number of unique words is 1917
    20.2 of words are in the 2000 most common words
    29.9 of words are in the 5000 most common words
    35.0 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhäin aarteet - 6
    Total number of words is 3634
    Total number of unique words is 1869
    22.2 of words are in the 2000 most common words
    31.8 of words are in the 5000 most common words
    37.9 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhäin aarteet - 7
    Total number of words is 3732
    Total number of unique words is 1794
    23.1 of words are in the 2000 most common words
    32.4 of words are in the 5000 most common words
    37.6 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhäin aarteet - 8
    Total number of words is 3761
    Total number of unique words is 1798
    23.9 of words are in the 2000 most common words
    33.4 of words are in the 5000 most common words
    39.7 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.
  • Köyhäin aarteet - 9
    Total number of words is 758
    Total number of unique words is 490
    27.5 of words are in the 2000 most common words
    37.1 of words are in the 5000 most common words
    42.3 of words are in the 8000 most common words
    Each bar represents the percentage of words per 1000 most common words.