Köyhäin aarteet - 6

  ole edes sielullista toimintaa, joka merkitsee tuhannesti enemmän kuin
  aineellinen ja jonka toki luulisi välttämättömäksi. Ne vaan tulevat
  toimeen ilman sitä tai supistavat sen ihmeellisellä tavalla siihen
  mielenkiintoon, joka johtuu ihmisen tilanteesta maailmankaikkeudessa.
  Se on jo toista kuin raakalaisten kesken; ihminen ei toimi enää
  alkeellisten intohimojen piirissä, missä hänen olentonsa
  mielenkiintoisin osa ei suinkaan olekaan tavattavissa. Hänet nähdään
  lepäävänä. Ei ole enää kysymys olemassaolon tavattomista ja
  väkivaltaisista hetkistä, vaan olemassaolosta itsestään, sellaisenaan.
  Löytyy tuhansia ja taas tuhansia lakeja, jotka ovat mahtavampia ja
  arvokkaampia kuin intohimojen lait; mutta ne lait ovat verkkaisia,
  tarkkoja ja hiljaisia, ja kuten kaikki peräänantamattomat voimat,
  tulevat nekin näkyviin ja kuuluviin vain elämän hiljaisina hetkinä,
  puolihämärässä hartaudessa.
  Kun Ulysses ja Neoptolemus tulevat pyytämään Filokteteelta Herkuleen
  aseita, niin on se juuri yhtä yksinkertainen ja vähäpätöinen teko kuin
  jos meidän aikana joku ihminen käy katsomassa sairasta, joku kulkija
  kolkuttaa majatalon ovelle tai joku äiti lieden ääressä istuen odottaa
  lapsensa paluuta. Sofokles kuvaa ohimennen nopealla vedolla sankariensa
  luonteet. Mutta eikö olekin myönnettävä, että näytelmän perimmäinen
  vetovoima ei johdu siinä vallitsevista taisteluista oveluuden ja
  kunnollisuuden, koti-ikävän, vihan ja ylpeän päättäväisyyden välillä?
  Siinä on jotakin muuta. Siinä tahdotaan näyttää ihmisen korkeampaa
  olemassaoloa. Runoilija liittää tavalliseen elämään jotakin muilta
  ihmisiltä salattua, ja heti näyttäytyy tuon elämän suunnaton suuruus,
  sen riippuvaisuus tuntemattomista voimista, sen loputon suhteellisuus
  ja sen valtava köyhyys. Kemisti pudottaa muutamia salaperäisiä
  pisaroita lasiin, jossa silmän nähden on vain kirkasta vettä, ja heti
  syntyy sinne reunoja myöten kidemaailmoja, jotka näyttävät meille, mikä
  siellä lasissa odotti, vaikkei meidän vajanainen silmämme havainnut
  mitään. Niin Filoktetes-näytelmässäkin tuntuu siltä, kuin kolmen
  päähenkilön vähäpätöinen sielunkuvaus muodostaisi vain lasin kirkasta
  vettä, eli tavallisen elämän, johon runoilija pudottaa neronsa
  paljastavat pisarat...
  Eikä kauniitten ja suurten murhenäytelmien kauneus ja suuruus
  riipukaan niiden toiminnoista, vaan niiden sanoista. Ja riippuuko
  se yksinomaan niistä sanoista, jotka liittyvät toimintoihin ja
  selittävät niitä? Ei, siinä pitää olla jotain muuta kuin ulkonaisesti
  välttämätön vuoropuhelu. Juuri ne vuorosanat, jotka alussa näyttävät
  tarpeettomilta, painavat näytelmässä enimmän. Niissä piilee näytelmän
  sielu. Välttämättömän vuoropuhelun ohessa kulkee melkein aina toinen
  vuoropuhelu, joka tuntuu turhalta. Jos olet tarkka, niin huomaat,
  kuinka syvästi sielusi kuuntelee vain tuota jälkimäistä puhelua, sillä
  se yksin puhuu sielulle. Huomaat myös, että tuon tarpeettoman puhelun
  laatu ja ulottuvaisuus määrää koko kappaleen laadun ja selittämättömän
  kantavuuden. On varmaa, ettei tavallisten näytelmien vuoropuhelu täysin
  vastaa todellisuutta; ja kauneimpien murhenäytelmien salaperäinen
  kauneus piilee juuri niissä sanoissa, jotka sanotaan näennäisen jyrkän
  totuuden sivussa. Niissä sanoissa se vallitsee, ja ne sanat sisältävät
  totuuden, joka on syvempi ja verrattomasti läheisempi sille
  näkymättömälle sielulle, joka kannattaa koko runoelmaa. Voipa sanoa,
  että runoelma on sitä lähempänä kauneutta ja korkeampaa totuutta, mitä
  vähemmän siinä on toimintoihin liittyvää ja "sielun tiloja" selvittävää
  puhetta ja niiden sijaan enemmän sellaista, mikä kirkastaa sielujen
  käsittämätöntä ja jatkuvaa pyrkimystä omaan kauneuteensa ja omaan
  totuuteensa. Sitä lähempänä se myös on todellista elämää. Jokainen
  ihminen joutuu arkielämässä joskus sanoilla selittämään jotakin hyvin
  vakavaa asiaa. Harkitsepas tätä kohtaa hetkinen. Onko sellaisina
  hetkinä, tai yleensäkään, suurin merkitys sillä, mitä sinä sanot tai
  mitä sinulle vastataan? Eikö siinä ole mukana toisia voimia ja toisia
  kuulumattomia sanoja, jotka yksin vaikuttavat määräävästi. Se mitä minä
  sanon, ei useinkaan tule lukuun; mutta minun läsnäoloni, minun sieluni
  asenne, minun tulevaisuuteni ja entisyyteni, se mikä minussa vielä
  syntyy ja se mikä jo on kuollut, joku salainen ajatus, tähdet, jotka
  minua tukevat, minun kohtaloni, tuhannet salaperäiset seikat, jotka
  ympäröivät minua ja ympäröivät sinua; kaikki tämä sinulle puhuu tuona
  kohtalokkaana hetkenä, puhuu sinulle ja vastaa minulle. Se on mukana
  jokaisen minun sanani ja sinun sanasi ohessa, ja juuri sen me ennen
  muuta näemme ja ennen muuta kuulemme, vasten tahtoammekin. Jos sinä
  "loukattuna puolisona", "petettynä rakastajana", "hyljättynä vaimona"
  tulet minua tappamaan, niin en loistavimmallakaan puheella voisi
  pidättää kättäsi aiotusta teosta. Mutta niin voi sattua, että sinä
  silloin kohtaatkin jonkun noista oudoista voimista, ja minun sieluni,
  tietäen olevansa noiden voimien vartioima, sanoo sinulle salaisen
  sanan, ja sinun aseesi vaipuu. Sellaisissa ilmapiireissä tapaukset
  ratkeavat, ja sellaisten vuoropuhelujen pitäisi edes kaikuna tulla
  tajuttaviin. Ja sitä kaikua kuuleekin, vaikka etäisenä ja heikkona,
  niissä suurissa teoksissa, joista äsken puhuin. Mutta eikö voitaisi
  pyrkiä vieläkin lähemmäksi noita ilmapiirejä, joissa kaikki
  "todellisuudessa" tapahtuu?
  Tuntuu siltä kuin pyrittäisiin. Joku aika sitten tein tosin vielä
  jotenkin heikon yrityksen tunkeutua noihin salaisuuksiin siinä Ibsenin
  näytelmässä, jossa kaikkein vaikuttavimmin kuuluu tuo "toisen asteen
  vuoropuhelu", nimittäin "_Solness rakentajassa_". Kuitenkin on siinä
  sama muuri, johon saman sokean kädet ovat piirtäneet samoja piirtoja,
  jotka johtavat samoja valoja kohden. Mitä on runoilija _Solnessissa_
  liittänyt tavallisen elämän oheen, että se meistä näyttää niin
  ihmeelliseltä, niin syvältä ja niin tuskastuttavalta, ulkonaisessa
  lapsekkuudessaankin? Sitä ei ole helppo osottaa, sillä vanha mestari on
  kätkenyt siihen useamman kuin yhden salaisuuden. Tuntuu suorastaan
  siltä, että se mitä hän on tahtonut sanoa on vallan vähäpätöistä sen
  rinnalla, mitä hänen on _täytynyt_ sanoa. Hän on vapauttanut eräitä
  sielun voimia, jotka eivät koskaan ennen ole olleet vapaina, ja hän
  itse on ehkä ollut niiden vallassa. "Nähkääs, Hilde!" huudahtaa
  Solness. "Teissäkin asuu hiisi. Kuten minussa. Se hiisi juuri --
  näettekös -- se on _se_, joka saa ulkonaiset voimat liikkeelle. Ja
  siinä on antautumien -- joko sitten tahtoi tai ei."
  Heissä on hiittä, kuten meissä kaikissa. Hilde ja Solness ovat
  luullakseni ensimäiset sankarit, jotka hetken ajan tuntevat elävänsä
  sielun ilmapiirissä, ja heitä pelottaa tuo tosioleellinen elämä, jonka
  he ovat havainneet liikkuvan tavallisen elämän tuolla puolen. Hilde ja
  Solness esittävät kahta sielua, jotka ovat päässeet näkemään toistensa
  tilanteita tuossa oikeassa, oleellisessa elämässä. Ihmisen voi tuntea
  sangen monella tavalla. Otan esimerkiksi pari kolme olentoa, jotka näen
  miltei joka päivä. Todennäköisesti en pitkään aikaan eroita heitä
  muusta kuin liikkeistä, heidän ulkoisista ja sisäisistä tavoistaan,
  niistä erikoisuuksista, jotka ilmenevät heidän aistimuksissaan,
  toimissaan ja ajatuksissaan. Mutta jokaisessa pitemmässä ystävyydessä
  tulee kerran sellainen salaperäinen hetki, jona me niin sanoakseni
  saamme tarkalleen havaita, mikä on meidän ystävämme suhde siihen
  tuntemattomaan, joka häntä ympäröi ja mikä on kohtalon suhde häneen.
  Sellaisesta hetkestä alkaen minun ystäväni todellisesti kuuluu minulle.
  Siinä kerta kaikkiaan käy ilmi, kuinka tapaukset hänen kohdallaan
  tulevat muodostumaan. Siinä meille selviää, että vaikka tämä ihminen
  kuinka vetäytyisi suojiensa syvyyteen ja siellä koettaisi olla ihan
  hiljaa, ettei mitenkään järkyttäisi tulevaisuuden suuria sammioita,
  niin ei hänen varovaisuutensa mitään auta: kaikki ne lukemattomat
  tapaukset, jotka ovat hänelle määrätyt, ne löytävät hänen pakopaikkansa
  ja tulevat järjestänsä kolkuttamaan hänen ovelleen. Toisella kertaa
  taas saamme tietää, että vaikka tuo toinen etsimällä etsisi sellaisia
  tapauksia, niin hän ei niitä tavoita. Hän saa aina palata tyhjin käsin.
  Sillä hetkellä kun meidän silmämme siten aukenevat, näyttää meidän
  sielussamme ilman muuta heräävän jokin pettämätön vaisto, ja samassa me
  olemme varmoja siitä, että jokin tapaus, joka saattaa olla ihan tuon
  ihmisen käden ulottuvilla, ei kumminkaan häntä kosketa.
  Semmoisesta hetkestä ruveten hallitsee jokin erikoinen sielun osa niin
  kaikkien älykkäimpien kuin kaikkien hämärimpienkin olentojen
  ystävyyttä. Siinä on eräänlaista elämän transpositiota. Ja kun me
  sattumalta tapaamme jonkun, jonka tällä tavoin tunnemme, ja vaikka me
  sitten puhelemmekin lumisateesta tai ohikäyvistä naisista, niin on
  meissä kummassakin jokin pieni seikka, joka tervehtii toisessa olevaa
  samanlaista seikkaa, tutkii ja kyselee siltä salavihkaa olosuhteita ja
  puhuu tapauksista, joita me emme ole mahdolliset ymmärtämään...
  Minä luulen, että Hilde ja Solness ovat juuri sellaisessa tilanteessa
  ja huomaavat toisensa sillä tavoin. Heidän keskustelunsa ei vähääkään
  muistuta mitään ennen kuultua, sillä runoilija on yrittänyt samoihin
  lauseparsiin sitoa sekä ulkonaisen että sisäisen vuoropuhelun. Tuossa
  unissakävijänäytelmässä vallitsevat jotkut uudet voimat. Kaikki sen
  lauseet samalla kertaa sekä kätkevät että paljastavat tuntemattoman
  elämän lähteitä. Ja jos me joskus hämmästymme, niin älkäämme unohtako,
  että meidän sielumme meidän heikoissa silmissämme usein näyttää sangen
  hullulta ja että ihmisessä on aloja, jotka ovat hedelmällisempiä,
  syvempiä ja mieltäkiinnittävämpiä kuin järjen ja älyn alueet...
  
  
  X.
  TÄHTI.
  
  Voisi sanoa, että vuosisadasta toiseen on aina joku traagillinen
  runoilija "runouden soihtua kantaen käynyt läpi kohtalon sokkeloitten".
  Siten he kukin aikansa voimien mukaan ovat runouteen kiinnittäneet
  ihmiskunnan aikakausien sielun, ja niin ovat he kirjoittaneet
  jumalaista historiaa. Vain heitä myöten voi seurata tuon suuren
  muuttumattoman voiman lukemattomia vaihteluja. Mielenkiintoista onkin
  niitä seurata; sillä kansojen puhtain sielu on ehkä löydettävissä
  niitten aatekuvien pohjalta, joita ne ovat tuosta voimasta itselleen
  luoneet. Itse voima ei ole koskaan täysin kuollut, mutta muutamina
  ajankohtina se ei ole toiminut juuri ollenkaan, ja silloin ei elämäkään
  ole ollut niin voimakasta eikä niin syvää. Vain yhden ainoan kerran se
  on ollut jakamattoman ihailun ja palvonnan esineenä. Silloin sen
  salaperäisyys kauhistutti jo jumaliakin. On sangen omituista todeta,
  että se aika, jolloin tuo hahmoton jumalallisuus näytti kaikkein
  hirveimmältä ja käsittämättömimmältä, kuitenkin oli ihmiskunnan kaunein
  aika; ja että kaikkein onnellisimman kansan käsitys kohtalosta oli
  kaikkein kauhistavin.
  Tuntuu siltä kuin piilisi tuossa käsityksessä joku salainen voima, tai
  kuin olisi tuo käsitys jonkun voiman merkkinä. Suureneeko ihminen sitä
  mukaa, kuin hän pääsee sen tuntemattoman suuruuden perille, joka häntä
  vallitsee, vai suureneeko tuo tuntematon ihmisen mukana? Nykyään tuntuu
  kohtalonaate taas olevan heräämässä. Ei liene aivan hyödytöntä lähteä
  sitä etsimään. Mutta mistä se löytyy? Käydä etsimään kohtaloa, eikö se
  ole samaa kuin käydä etsimään ihmiskunnan suruja? Ei ole mitään iloista
  kohtaloa, ei löydy mitään onnen tähteä. Ne tähdet, joita onnen tähdiksi
  kutsutaan, ovat vain pitkämielisiä. On muuten tärkeätäkin, että joskus
  käymme etsimään surujamme oppiaksemme niitä tuntemaan ja ihailemaan,
  vaikkapa kohtalomme ääriviivaton suuri alkumuoto jäisikin meiltä
  käsittämättä.
  Se on tehokkain tapa käydä etsimään ja löytämään omaa itseään; voidaan
  näet sanoa, että meidän arvomme on yhtä kuin meidän surumme ja
  murheemme arvo. Sitä myöten kuin me edistymme, tulee meidän surumme
  syvemmäksi, jalommaksi ja kauniimmaksi, ja Markus Aurelius on
  ihailtavin ihminen sen vuoksi, että hän paremmin kuin kukaan on
  ymmärtänyt sen heikon alistuneen hymyn, jota meidän sielumme varmaan
  hymyilee meidän syvimmässämme. Samoin on laita ihmiskunnan surujen.
  Niiden vaiheet muistuttavat meidän yksityisten surujemme vaiheita;
  mutta niiden rata on pitempi ja varmempi ja johtaa kerran sellaisiin
  valtakuntiin, joihin vain viimeksi tulevaiset saavat tutustua. Se rata
  on sekin lähtöisin ruumiillisesta tuskasta, on hiljakkoin sivuuttanut
  jumaltenpelon ja pysähtyy meidän päivinämme erään uuden kuilun
  partaalle, jonka syvyyksiä parhaimmatkaan meistä eivät vielä ole
  mitanneet.
  Kullakin vuosisadalla on omat lempisurunsa; sillä jokainen vuosisata
  näkee kohtalon erilaisena. Meidän intohimojemme purkaukset eivät enää
  kiinnitä meidän mieltämme, niinkuin ne ennen kiinnittivät; ja
  entisaikain järkyttävimpäinkin mestariteosten suru on arvoltaan
  alhaisempaa kuin meidän nykyaikaiset surumme. Nuo teokset koskettavat
  meitä vain välillisesti ja yksinomaan sen toten, mitä meidän
  ajattelumme ja elämäntuskan jalostama itsemme omasta kohden lisää
  niiden esittämiin vihan ja rakkauden kohtauksiin.
  Välistä tuntuu siltä kuin olisimme lähestymässä uutta pessimismiä,
  salaperäistä ja ehkä sangen puhdasta. Peloittavimmat tietäjät ja
  viisaat, Schopenhauer, Carlyle, venäläiset, pohjoismaalaiset, ja myös
  kunnon optimisti Emerson (sillä mikään ei ole niin masentavaa kuin
  vapaaehtoinen optimismi), he ovat menneet pois selittämättä meidän
  surumieltämme. Me tajuamme, että kaikkien niitten syiden ja perusteiden
  alla, joita he ovat yrittäneet meistä lausua, vielä on paljon muita
  syvempiä syitä, joita he eivät ole pystyneet paljastamaan. Ihmisen
  suru, joka jo alusta alkaen on kaunista, voi vielä jalostua
  loppumattomiin, hamaan siihen asti, kunnes tulee nero, joka sanoo
  tuskan viimeisen sanan, joka ehkä meidät täydellisesti puhdistaa...
  Siihen asti me olemme ihmeellisten voimien vallassa ja joka hetki
  pääsemäisillämme perille niiden tarkoituksista. Suurten uudempien
  tragikkojen Shakespearen, Racinen ja heidän seuraajainsa aikana
  uskotaan kaikkien onnettomuuksien johtuvan meidän sydämiemme
  erinäisistä intohimoista. Lähestyvä tuho ei mitenkään leijaile kahden
  maailman välillä: se tulee täältä ja menee tuonne ja sen lähtökohta
  tiedetään. Ihminen on aina valta-asemassa. Kreikkalaisten aikana oli
  ihmisen asema paljon heikompi, ylinnä vallitsi silloin kohtalon voima.
  Mutta se oli luoksepääsemätön, eikä kukaan uskaltanut siltä mitään
  kysyä. Mutta nykypäivinä käännytään juuri sen puoleen, ja siinä ehkä on
  se suuri merkki, joka viittaa näytelmätaiteen uudistumiseen. Ei
  pysähdytä enää pelkkään onnettomuuden vaikutelmaan, vaan pyritään
  onnettomuuteen itseensä, tahdotaan tietää sen olemus ja sen lait. Se
  mikä itsetiedottomasti täytti ensimäisten tragikkojen mielen ja heidän
  tahtomattaankin ympäröi juhlallisella hämyllä ulkonaisen kuoleman kovat
  ja väkivaltaiset eleet; itse onnettomuuden luonne; se on tullut
  uusimpien näytelmien keskiöksi ja niiden oikullisten valojen
  polttopisteeksi, joiden ympärillä miesten ja naisten sielut
  risteilevät. Ja niin on päästy askelta lähemmäksi salaperäisyyttä,
  näkemään elämän kauhuja kasvoista kasvoihin.
  Olisi mielenkiintoista ottaa selkoa, miltä kannalta meidän viimeiset
  tragikkomme näyttävät katselevan onnettomuutta, joka on kaiken
  näytelmärunouden pohja. He näkevät sen lähempää kuin kreikkalaiset, ja
  tunkeutuvat syvemmälle sen sisäisen piirin hedelmälliseen hämäryyteen.
  Se on ehkä eräänlaista jumaluutta. Mutta he jättävät sen lähemmin
  huomioon ottamatta. Mistä se tulee, minne se menee ja mitä varten se
  laskeutuu tänne alas! Kreikkalaiset tuskin tekivät noita kysymyksiä.
  Onko se meille määrätty, vai syntyykö se silloin kun me itsekin?
  Saapuuko se itsestään meitä kohden vai kutsuvatko sitä ne äänet, jotka
  nousevat meidän olemuksemme syvyyksistä ja joiden kanssa sillä on
  salaista yhteisymmärrystä? Pitäisi päästä jonkun toisen maailman
  huipuilta tarkkaamaan sen ihmisen oloa, jota suuri tuska lähestyy; ja
  kukapa ihminen ei tietämättään työskentelisi sen tuskan
  valmistamiseksi, josta on tuleva hänen elämänsä keskipiste.
  Skotlantilaisilla talonpojilla on muuan sana, jota voisi sovittaa
  kaikkiin olentoihin. Taruissaan he nimittävät _fey'iksi_ sellaista
  ihmistä, jota jokin sisäinen hellittämätön veto, kaikista
  ponnistuksista, neuvoista ja avusta huolimatta, vie välttämätöntä
  turmaa kohden. Siten oli Jaakko I, Catherine Douglas'in Jaakko,
  sellainen _fey_, kun hän kaikista maailman, helvetin ja taivaan
  kaameista ennustuksista huolimatta lähti viettämään joulua Perth'in
  synkkään linnaan, jossa häntä odotti murhaaja, petollinen Robert
  Graeme. Kuka meistä ei elämänsä ratkaisevimman onnettomuuden aikoina
  muistaisi olleensa samanlaisissa lumoissa! On huomattava, että minä
  tässä puhun vain toimivista onnettomuuksista, sellaisista, joita olisi
  voinut välttää; on näet sellaisiakin onnettomuuksia, kuten rakastetun
  olennon kuolema, jotka kohtaavat meitä ilman muuta, ja joihin emme
  teoillamme voi mitään vaikuttaa. Mutta palauta mieleesi se päivä, josta
  elämäsi kohtalo johtuu. Ketä meistä ei olisi varoitettu; ja vaikka
  meistä nyt tuntuu, että koko kohtalo olisi ollut vältettävissä, kun
  emme olisi astuneet sitä yhtä askelta, emme avanneet sitä ovea, emme
  nostaneet kättämme; niin emmekö me kukin silloin kuilun partaalla
  turhaan, toivottomasti ja voimattomasti taistelleet jotakin näkymätöntä
  voimaa vastaan, joka itse näytti olevan toimeton?
  Eräänä iltana avasin erään oven, ja siinä tuulahduksessa sammui ijäksi
  minun onneni, aivan samoin kuin siinä olisi sammunut lampun hento
  liekki; ja kun minä sitä nyt muistelen, niin en voi sanoa, etten olisi
  sitä tiennyt... Ja kumminkaan ei minua mikään tärkeä seikka vienyt
  sille kynnykselle. Olisin voinut mennä menojani olkapäitäni kohauttaen,
  mikään inhimillinen järkisyy ei olisi voinut pakoittaa minua sille
  ovelle kolkuttamaan... Ei mikään järkisyy; ei mikään muu kuin
  kohtalo...
   * * * * *
  Tämä muistuttaa vielä Oedipuksen kohtaloa, ja kuitenkin siinä jo on
  jotain muuta. Voisi sanoa, että tässä on sitä kohtaloa katsottu _ab
  intra_. Salaperäiset voimat vallitsevat meissä itsessämme, mutta
  näyttävät samalla sointuvan yhteen ulkonaisten tapausten kanssa. Meidän
  kaikkien sieluissamme viihtyy vihollisia. Ne viholliset tietävät mitä
  ne tekevät, ja mitä ne saattavat meidät tekemään. Ja kun ne ovat
  johtaneet meidät sattuvaan tapaukseen asti, niin ne varottavat meitä
  puolella sanalla, joka on liian vähän pysähdyttääkseen meidät
  puolitiehen, mutta ihan kylliksi saadakseen meidät liian myöhään
  vaikeroimaan, ettemme sittenkin tarkemmin kuunnelleet tuota heikkoa ja
  ilkkuvaa ääntä. Mihin ne pyrkivät, nuo voimat, jotka halajavat saattaa
  meitä turmioon, aivan kuin ne itse olisivat riippumattomia eivätkä
  määrätyt meidän kanssamme katoamaan, vaikka ne yksinomaan meissä
  asuvatkin. Mikä panee liikkeelle nuo maailmankaikkeuden rikostoverit,
  jotka elävät meidän verestämme?
  Kun ihmisen onnettomuuden hetki lyö, on hän joutunut näkymättömään
  pyörteeseen, ja voimat ovat jo vuosien kuluessa suunnitelleet kaikki ne
  sattumat, jotka määrätyllä hetkellä johtavat hänet juuri siihen
  kohtaan, jossa kyyneleet häntä odottavat. Muistatko ponnistelujasi ja
  aavistelujasi, muistatko turhaa apua! Muistatko vielä niitä myötäisiä
  asianhaaroja, jotka kohtalosi hellyttäminä yrittivät sulkea sinulta
  tietä, mutta jotka sinä työnsit syrjään, niinkuin tunkeilevat
  kerjäläisnaiset! Ne olivat kumminkin niitä vauhkoja sisarparkoja, jotka
  tahtoivat pelastaa sinua; mutta ne olivat liian heikkoja ja liian
  pieniä taistellakseen näkymätöntä määräystä vastaan ja niin ne sanaa
  sanomatta hävisivät, Jumala tiesi mihin...
  Tuskin onnettomuus sitten on tapahtunut, kun meillä jo on ihmeellinen
  tunne siitä, että olemme noudattaneet jotain ikuista lakia; ja keskellä
  suurinta tuskaa saamme jo tuosta lainkuuliaisuudestamme jotakin
  salaperäistä lohdutusta.
  Emme koskaan ole niin sisäisesti ehjät kuin korjaamattoman
  onnettomuuden jälkeen. Silloin tuntuu, kuin olisimme jälleen löytäneet
  itsemme ja saaneet takaisin jonkun tuntemattoman ja välttämättömän
  olemuksemme osan. Jokin erikoinen rauha ja tyyneys vallitsee.
  Päiväkausia, ja melkein meidän tietämättämme, kun me vielä saatoimme
  hymyillä ihmisille ja kukille, taistelivat meidän sielumme kapinalliset
  voimat syvyyden partaalla, ja nyt kun olemme sen pohjalla, hengittää
  kaikki taas vapaasti.
  Niin voimat herkeämättä taistelevat meidän kunkin sielussamme; ja
  joskus me saamme nähdä varjon tuosta taistelusta -- vaikkemme
  kiinnitäkään siihen huomiotamme, sillä meidän silmämme tarkkaavat vain
  toisarvoisia asioita -- tuosta taistelusta, johon meidän tahtomme ei
  voi puuttua. Kun istun ystäväini parissa, voi keskellä puhelun ja
  naurun helinää jonkun läsnäolijan kasvoilla vilahtaa jotain, joka ei
  ole tästä maailmasta. Samassa syntyy aiheeton vaitiolo: ja kaikki
  katselevat hetkisen, tietämättään, sielunsa silmillä. Vähän päästä
  nauru ja puhe taas palautuvat entistä äänekkäämpinä, oltuaan hetken
  kadoksissa, kuin pelästyneet sammakot suuressa järvessä. Mutta tuo
  näkymätön on ottanut omansa, nyt kuten aina. Jokin on ymmärtänyt, että
  eräs taistelu on päättynyt, eräs tähti noussut tai laskenut, eräs
  kohtalo saanut määrätyn suuntansa...
  Sillä olikin ehkä jo suuntansa; ja kuka tietää, vaikka taistelu olisi
  näennäistä! Jos minä tänään kolkutan sen huoneen ovelle, jossa tulen
  kohtaamaan erään loppumattoman surun ensi hymyilyt, niin olen sitä
  tekoa valmistellut paljon kauemmin kuin luullaan. Mitä hyödyttää
  sellaisen minän kehittäminen, johon emme voi juuri mitään vaikuttaa?
  Meidän tähteämme meidän on tarkattava. Se on hyvä tai paha, kalpea tai
  voimakas, eivätkä kaikkien merien voimat voisi mitään muuttaa. Muutamat
  luottavat siihen ja leikkivät sillä kuin lasipallolla. Heillä on
  rohkeutta heitellä sitä kuten haluavat: se palaa aina uskollisesti
  heidän käteensä. He tietävät hyvin, ettei se voi särkyä. Mutta on
  toisia, jotka eivät uskalla katsahtaakaan omaan tähteensä: heti se
  järkähtää asemiltaan ja putoo tomuna heidän jalkainsa juureen...
  Mutta sitä on vaarallinen tutkistella: sillä tutkistelu on usein sen
  merkki, että tähti tekee sammumista...
  Tässä kohden olemme yön syvyydessä ja odotamme, mitä tuleman pitää. Ei
  ole enää kysymys tahdosta, -- me olemme tuhansia peninkulmia sen
  yläpuolella ja sellaisilla aloilla, missä tahtokin on vain kohtalon
  kypsin hedelmä. Älkäämme valittako; me tiedämme jo jotakin ja olemme
  paljastaneet muutamia niistä tavoista, joita sattuma noudattaa. Me
  odotamme niinkuin linnun pyydystäjä, joka tarkkaa muuttolintujen
  tapoja, ja kun joku tapahtuma saapuu näköpiirin äärelle, niin me
  tiedämme, ettei se ole yksin, että sen toverit kohta joukoittain
  rientävät samoille maille. Olemme epämääräisesti tajunneet, kuinka
  eräät ajatukset ja eräät sielut erikoisesti näyttävät vetävän niitä
  puoleensa, ja että jotkut olennot saavat ne säikkymään, kun taas toiset
  saavat ne saapumaan luokseen kaikilta ilman kulmilta.
  Tiedämme erityisesti, kuinka muutamat kuvitelmat ovat vaarallisia: jos
  luulee olevansa täysin turvassa, niin jo kohta pitkäinen jylisee, ja
  että onni muodostaa tyhjän tilan, johon kyynelvirrat nopeasti syöksyvät.
  Jonkun ajan päästä opimme myös erottamaan niiden erikoiset mielihalut.
  Huomaamme pian, että jos otamme muutamia askelia elämän tiellä jonkun
  määrätyn lähimäisemme rinnalla, niin sattumalla silloin on eri tavat,
  kun taas toisen lähimäisen seurassa sattuvien tapausten luonne
  johdonmukaisesti pysyy muuttumattomana. Huomaamme vielä, että noilla
  tuntemattomilla aloilla muutamien olentojen vaikutus on suojelevaa,
  toisten taas vaaraan vievää; että on niitä, jotka nukuttavat ja niitä
  jotka herättävät tulossa olevia tapahtumia. Me myös aavistamme, että
  seikat ensin syntyvät heikkoina ja kokoovat sitten meissä voimansa, ja
  että kaikissa äkkivaiheissa on muuan lyhyt hetki, jona meidän vaistomme
  ilmoittaa, että kohtalo vielä on meidän vallassamme. Jotkut vihdoin
  rohkenevat meille vakuuttaa, että ihminen voi oppia olemaan onnellinen,
  että sitä mukaa kuin me tulemme paremmiksi me myös kohtaamme ihmisiä
  jotka ovat tulossa paremmiksi, että hyvät olennot vastustamattomasti
  vetävät puoleensa hyviä tapauksia, ja että kauniissa sielussa
  surullisinkin sattuma muuttuu kauneudeksi...
  Kuka ei olisi kokenut, mitenkä hyvyys etsii hyvyyttä, ja mitenkä me
  aina olemme samoille uskollisia ja samoille petollisia? Jos sama suru
  kolkuttaa kahdelle rinnakkaiselle ovelle, niin noudattaako se samaa
  tapaa oikeamielisen kuin väärämielisenkin huoneessa; ja jos sinä olet
  puhdas, niin eivätkö sinun surusikin ole puhtaita? Eikö tulevaisuus ole
  vallittavissa sillä, että osaa sisällyttää menneisyyden muutamiin
  suruvoittoisiin hymyilyihin? Ja eikö tunnu siltä kuin voisimme me
  viivyttää jotakin siitäkin, mikä välttämättömästä on tuleva? Eivätkö
  suuret sattumat nuku siihen asti kunnes joku näköpiirissä sattuva liian
  kiivas liike ne herättää? Ja olisiko tämä tai tuo onnettomuus
  tapahtunut sinulle jo tänään, jos eivät ajatukset tänä aamuna
  juhliessaan olisi pitäneet liian suurta menoa sinun sielussasi? Onko
  tämä kaikki mitä meidän viisautemme on saanut selville noista
  hämäryyksistä? Kukapa uskaltaisi väittää näiltä aloilta löytävänsä
  varmempia totuuksia? Toistaiseksi täytyy osata hymyillä ja täytyy osata
  itkeä nöyrän hyvyyden hiljaisuudessa. Näiden seikkojen ylle kohoovat
  vähin erin meidän nykypäiväisen kohtalomme epätäydelliset piirteet.
  Pieni kulma on ollut poissa siitä pilvestä joka niitä tähän asti on
  peittänyt, ja niin paljastuneessa kohdassa olemme, hiukan levottomina,
  tunteneet yhtäältä _niiden voiman jotka eivät vielä ole syntyneet_, ja
  toisaalta _kuolleitten voiman_. Taustalla näkyy vain uusi
  salaperäisyyden kaukaisuus. Me olemme suurentaneet kohtalon jäistä
  kättä; ja niin yhtyvät sen varjossa meidän syntymättömien lastemme
  kädet meidän esi-isiemme käsiin. Oli muuan teko, jossa luulimme
  voivamme jakamattomasti nauttia kaikista vapauksistamme, ja rakkaus oli
  äärimmäinen pakopaikka niille, joita elämän kahle painoi liian kovasti.
  Me sanoimme itseksemme: tänne tämän salaisen temppelin suojiin ainakaan
  ei meidän kanssamme kukaan astu; täällä voimme hetkisen huoahtaa;
  täällä vihdoin meidän sielumme hallitsee tehtyään vapaan valinnan itse
  vapauden keskuksessa. Mutta nyt tullaan ja sanotaan meille, ettemme me
  saakaan rakastaa omaan tiliimme. Tullaan ja sanotaan, että me itse
  rakkauden temppelissäkin noudatamme näkymättömän joukon muuttumattomia
  määräyksiä. Tullaan ja sanotaan, että me olemme tuhannen vuosisadan
  päässä omasta itsestämme silloin kun valitsemme rakkautemme esinettä ja
  että sulhasen ensimäinen suudelma on vain sinetti, jonka syntymistään
  ikävöivät kädet painavat kaipaamansa äidin huulille. Ja toisaalta
  tiedämme, että kuolleet eivät kuole. Tiedämme nykyään, että ne eivät
  oleskele yksinomaan kirkkojen vaiheilla, vaan meidän asunnoissamme,
  meidän kaikissa tavoissamme. Tiedämme ettei yksikään liike, ei yksikään
  ajatus, synti, kyynel, eikä yksikään saavutetun tietoisuuden hiukkanen
  katoa maan syvyyksiin, ja että meidän mitättömin tekomme saa meidän
  esi-isämme nousemaan -- ei haudoistaan, sillä sieltä ne eivät liikahda
  -- vaan meidän oman olentomme pohjalta, jossa ne yhäti elävät.
  Näin me olemme menneisyyden ja tulevaisuuden johdateltavina. Ja
  nykyisyys, joka on meidän perusaineemme, suurenee kuin pieni saari
  kahden vihaisen valtameren välillä. Perinnöllisyys, tahto, kohtalo,
  kaikki käy humisten yhteen meidän sielussamme; mutta siitä kaikesta
  huolimatta ja sen kaiken yläpuolella on ja hallitsee hiljainen tähti:
  Ihmiset asettavat tilapäisiä nimilaattoja niiden suunnattomien maljojen
  juurelle, jotka sisältävät näkymätöntä, ja sanat eivät sano juuri
  mitään siitä, mitä sanoa pitäisi. Perinnöllisyys tai itse kohtalo on
  vain yksi säde, joka tuosta tähdestä on harhautunut salaperäisyyden
  yöhön. Ja eihän mikään estä kaikkea olemasta vielä salaperäisempää. "Me
  nimitämme kohtaloksi kaikkea mikä meitä rajoittaa", niin on sanonut
  yksi tämän ajan suurista viisaista; ja siksi meidän on oltava
  kiitollisia niille, jotka vavisten ponnistelevat rajoja kohden. Sama
  viisas sanoo vielä: "Jos me olemme törkeitä ja raakoja, niin esiintyy
  sallimuskin törkeänä ja raakana".
  Kun me hienostumme niin hienostuvat meidän onnettomuutemmekin. Jos me
  kohoamme jollekin henkisen viljelyksen asteelle, niin henkevöityy